Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “art rock”

Mew (dk), Lydmor (dk) @ The Circus, Helsinki 07.12.2017

Vakilukija tai kestotilaaja tietää, kuinka kohtuullisen moni tämän median keikkaraportti on päättynyt toteamukseen, että nämä ja nuo ja nämäkin, on joskus tilaisuuden tullen nähtävä ja katsastettava uudestaan. Pitkästä aikaa tuli nähtyä bändi, jolle kertakatsastus riittää aivan mainiosti, varsinkin kun katsastuksen laatu osoittautui siksi, miksi osoittautui. Tanskan indie/dreampop/proge/post-suosikki Mew’n maine kovana livebändinä ja ahkerana kiertäjänä on toki kiirinyt orkesterin edelle. Suomessakin bändi on rampannut hyvää tahtia, viimeksi Mew nähtiin menneen kesän Ilosaarirockissa. Tänä vuonna bändin toi Suomeen peräti siis kahdesti ”Visuals”-albumin maailmankiertue, kiekkohan ilmestyi huhtikuussa. Ei ollut myöskään Helsingin The Circuksen loppuunmyydyn keikan tinnitus ehtinyt laantua, kun jo seuraavana aamuna uutisoitiin Mew’n tulevan ensi kesän Tammerfestiin.

Tanska-illan avasi Mew’n maannainen Lydmor. Nainen, kannettava tietokone ja sekvensseri. Täsmälleen ilmoitettuun aikaan eli klo 20 settinsä aloittanut Lydmor vaikutti alun osuuttaan hyvinkin kiireiseltä, koneen ja laulun vuorottainen hallinta ei kaikin kohdin tahtonut sujua. Syykin selvisi ensimmäisissä pidemmissä välispiikeissä, Jenny Rossander, niinkuin Verovirasto ja postinkantaja häntä ilmeisimmin kutsuvat, kertoi olleensa ennen keikkaa suunnattoman jännittynyt, ellei peräti peloissaan. Syitä emme koskaan saaneet täsmälleen tietää, mutta Jennyn vuosia jatkuneella Mew-diggailulla ja bändin paineita aiheuttaneella, tärkeällä rundin päätöskeikalla lienee osuutta asiaan. Lydmor sai juonesta kuitenkin kiinni yleisön ystävällisellä kannustuksella ja suoriutui 35-minuuttisestaan vallan mainiosti. Tiski ajoi Lydmorin konebiittiä tässä vaiheessa jo niin kovaa, Circuksen trussit helisten ja kilisten, että kokenut keikkakävijä vääjäämättä arvasikin, mitä tuleman pitää. Eli paskaa soundia suurimmaksi osaksi iltaa, ja sitähän saatiin.

Alun settiä, kun Lydmorin esityksessä oli joku hiljaisempi hetki, erotin lähimmältä baaritiskiltä yhden sanan: ”Björk”. Totta, kolmisen ensimmäistä biisiä ei olisi voinut olla enempää björkiä, rajuina ja yhtäkkisinä purkautuvine tanssiliikkeineen, skandiaksentteineen ja fraseerauksineen. Björk on tehnyt hienoja asioita popmusiikissa, mutta koska Björk on ne jo tehnyt, ei niitä tarvitsisi muiden enää tehdä. Lydmor kertoi asuneensa viimeisimmät muutamat vuodet Kiinan Shanghaissa ja laatineensa siellä uutta musaa uudella innolla. Kaksi Kiina-kauden biisiä onneksi veikin björkmielikuvat mennessään ja antoi tilan Lydmorin omemmalle ilmaisulle. Upea ”Claudia” ja vielä hienompi ”Money Towers” jyskivät mainiosti ja mieleen nousi jopa niinkin kova nimi kuin Zola Jesus, ja tämä on toki paljon sanottu. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että Lydmorin lopulta ihan mainioksi kääntynyt lyhykäinen setti oli ehdottomasti illan parempi, dynaamisempi, musiikillisesti haastavampi ja mielenkiintoisempi. Nyt tiedän.

mew-424x600

Jo toinen keikka lyhyen ajan sisään, jonka tiski pilaa. Enkä nytkään puhu baaristiskistä. Niiden toiminnassa ei Circuksessa ole suurempaa moittimista ja paikka muutenkin periaatteessa edelleen täyttää kansainväliset kriteerit rockluolana. Olen ollut omiaan myös puolustamaan Circuksen soundia, enkä vieläkään oikein muuhun suostu, nyt vain miksaustiskillä valahti homma sikäli sisäreisille, että (onneksi) harvoin kuulee. Takaportaan tietotoimistosta sain ymmärtää, että bändi oli soundcheckissä vetänyt kaksi biisiä, joista jälkimmäinen oli tänään varsinaisen setin toiseksi viimeinen lanaus, eli ”Apocalypso / Saviours of Jazz Ballet” (saatan hyvinkin palata näihin tekotaiteellisiin otsikoihin tuonnempana). Ja kuinka olla, juuri tämä soundcheckissä tyhjälle salille vedetty biisi kulminoi illan karmeuden. Se soitatettiin jo niin kovaa, ja niin puuroisesti, että en muista pitkään aikaan kuulleeni. Muistanpa, Eestissä joulukuussa 2008 Rakveren koripallohallissa, kun Norjan raskasprogeilijat Enslaved kuulosti särkijän läpi ajetulta Kurskin panssaritaistelulta 1943, kylkeen lyötynä vielä hallikaikua viiveellä. Sitä ei kestänyt selvinpäin, ja oli myös mentävä tiskille huutamaan enkuksi, että tee jotain. Mutta kaveri ei tietenkään kuullut. Muistelen jonkun vaakasuuntaisen käsimerkin tulleen paremmin ymmärretyksi.

Yhtäkaikki, tarkkailin nuoria kauniita Mew-faneja ympärilläni. Kellään ei tuntunut olevan hätää. Monilla toki asialliset korvatulpat, mutta ei suinkaan kaikilla. Olinko se vain minä? EN ollut. Mew’n keikan sössi miksaaja, bändin oma, ja lopussa basisti Johan Wohlertin oikein nimeltä varta vasten esittelemä ja kiittelemä. Järkyttävää touhua. Tätä kaveria bändi on roudannut mukanaan noin 30 maahan tälläkin kiertueella. Kyllä, käyn relatiivisen paljon edelleen keikoilla. Kyllä, kuulen niitä suht paljon, hyvinkin erilaisissa paikoissa. Kyllä, olen ollut keikalla siis ennenkin. Kyllä, olen avarakatseinen rockmusiikin lajityyppien suhteen. Kyllä, tiedän miltä linjalta bändi parhaimmalta todennäköisimmin kuulostaa. Miksaajan linjalta kohti lavaa, silloin kun hanikoissa on hereillä oleva ammattimies, jonka Levikset ei kastu siitä, että on kiertueen päätöskeikka ja kohta saa kaljaa. Että nyt luukutetaan, kun tää päättyy tähän. Olen myös tottunut kovaäänisiin keikkoihin, mutta jos Motörhead soitti ”kuulaammin” Kaapelitehtaalla aikoinaan, niin jotain meni tänään mönkään.

Kolme ensimmäistä encorea kuuntelin parven alta, pääbaaritiskin tuntumasta. Ja heti kuulosti paljon paljon paremmalta, suorastaan hyvältä. Mutta se ei ollut se kuulokuva, josta miksaaja itse tänään nautti, plus että noille sijoille mahtuu koko klubillisesta viitisen prosenttia. Eikä se ole se kuulokuva, baaritiskiltä parven alta, josta suostun juuri minkään artistin kohdalla maksamaan 40 euroa, tai pahimmillaan täälläkin puolet enemmän.

Kaikkihan alkoi ihan lupaavasti, vartin verran ilmoitettua myöhemmin. ”In A Better Place” tuoreelta ”Visuals”-albumilta on ihan tehokas keikan avaaja. Eikä äänenpaineesta kannata lausua ekan stygen aikana juuri minään iltana mitään. Kakkosena kuultu ”Special” meni jo puuroksi, ja loppu on äänentoiston lähihistoriaa. Muutakin mieltä saa olla, mutta tämä blogi ei käsittele muita mieliä, ainoastaan henkilökohtaista. Parhaiten alulla settiä erottui ja kulki ”Satellites”. Myönnän, omat korvatulpat olivat jääneet himaan, olen niiden ahkera ja tottunut käyttäjä. Mutta riittävän monta empiiristä pikkusormen korvakäytävään työntämistä myöhemmin totesin, että ei jäänyt tulpattomuudesta kiinni tänään.

Mew tykkää soittaa isosti, se on stadionbändi. Mutta stadionbändinkin pitäisi osata soittaa klubeilla, mikäli soittaa klubeilla. Jännityksellä odotin räjähtääkö ensin ainoa ja viimeinen daijuni, Circuksen PA, vai Mew’n keppimiesten piukea into, kova oli silminnähden halu soittaa vielä isommin, massiivisemmin, kovempaa. Väliin kosketinsoittaja Nick Watts tarttui toiseen kitaraan, eikä onnistunut tuomaan musiikillisesti mitään lisää lavalle, ainoastaan yhä pahemmin puuroutuvaa äänivallia. Väliin Wattsin kiipparit saatiin kuulostamaan ihan asiallisilta, mutta liian kovaa niitä ajettiin kitaraseinää vasten. Volyymin nostaminenhan on loputon kierre, kun siihen lähtee, aina jokin soitin tahtoo hukkua. Wattsin sekvensseripörinät kuulostivat kautta linjan kammottavilta, vain pianosoundit tulivat asiallisesti läpi.

Merkittävää on myös, että soundi paheni kohti setin loppua, eikä niin saisi koskaan käydä. Loppupäässä kuultiin myös rauhallisempia biisejä, peräti suvantojakin muuten Mew’n hyvinkin puuduttavassa biisimassassa, kuten uutuusplatan ”Carry Me To Safetyssa”, jonka aikana ensimmäistä kertaa kuulin itseni sanovan sanan dynamiikka. Biisin erittäin Pink Floyd-mallinen kertosäe on yksinkertaisesti hienoa kertsinkirjoitusta ja olisi ansainnut kuulostaa paremmalta. Niinkuin koko keikkakin toki, ja bändi, joka sinänsä hoiti leiviskänsä kunnolla. Iltaa pelasti paljon taustakankaalla pyörineet ja varsin kunnossa olleet visuaalit, joiden toki tämännimisellä rundilla pitääkin olla kunnossa. Pitänee palata antamaan Mew’lle mahdollisuus nimenomaan levyiltä, niiltä olen löytänyt hatarammallakin tutustumisella paljon nyansseja ja mainittuakin dynamiikkaa. Livenä jokainen biisi tuntui alkavan hätäisen lyhyellä kitaraintrolla, sitten täysi hööki päälle ja lopetus kuin seinään. Kaksi kolmasosaa keikan alusta kaikki biisit näin. Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/mew/2017/the-circus-helsinki-finland-63e05a67.html

Circuksen ilta ei kuluvaa ja loppua kohti hiipuvaa rockvuotta onnistunut pelastamaan tai parantamaan, onpahan ollut heikko, kuiva ja ankea livevuosi. Vaikka toki merkittävää ja hyvääkin on tullut nähdyksi. Uutta ja parempaa kohti siis. Jos puolellekaan vuoden 2018 merkittävistä keikoista ihminen venähtää, niin kaikki hyvin. KG

Sundara Karma (uk), Death Hawks @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 01.09.2017

Radiohead esiintyi Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa 29.8.1995. Bändi oli promoamassa saman vuoden maaliskuulla ilmestynyttä kakkosalbumiaan ”The Bends”. Radiohead oli tuolloin toki jo kovissa nousuissa, ja brittiläisen musiikkimedian seuraavaksi isoksi läpilyöjäksi aateloima, mutta täälläpäin vielä monelle vain nimi muiden joukossa, eikä todellakaan kovin tunnistettava sellainen. Juhlaviikot oli aikaansa edellä, ja kukaan valveutuneemman pään paikallaolleista tuskin koskaan keikkaa unohtaa. Oli konsertti sitten aikalaistarinoiden jälkihehkussa hyvä tai ei, mutta merkittävä se oli. Kesän 1995 (tai no, ihan viimeistään ”Ok Computer”-albumin 1997) jälkeen Radioheadilla ei ole Huvilateltan kokoisiin intimiteetteihin ollut enää mitään asiaa, vaikkakin ehkä ajoittain tarvetta ja halua.

Kesän 2017 ohjelmistoonsa Juhlaviikot oli niinikään kaukaa viisaasti napannut brittiläisen musiikkimedian hehkuttaman lemmikin, bändin joka on kotimaassaan todella kovissa nousuissa–ja kenties tällä ensimmäisellä Suomen keikallaan myös viimeistä kertaa nähtävissä läheltä, intiimisti ja (täällä meillä) puolituntemattoman bändin statuksella. Neljän nuoren miehen orkesteri tulee Englannin Readingista, on ollut kasassa seitsemisen vuotta, ja kyllä, kerrankin on oltava valtaosan brittimediaa kanssa samaa mieltä—Sundara Karma on sensaatio. Sanoisin näin, vaikka bändi olisi Huvilateltan kalsassa loppukesän illassa heittänyt vähän heikommankin keikan. Nyt toki veto ei sitä ollut, vaan energinen, kompakti latinki. Sundara Karma on parikymppisten jäbien bändinä, jolla on allaan vasta yksi albumi (tammikuussa julkaistu ”Youth Is Only Ever Fun In Retrospect”) stadioneille ja maailmanvalloitukseen valmis. Sen jokainen nyt Helsingissä soittama biisi on isoille areenoille kuin luotu, mutta myös radioiden puhkisoitettavaksi.

Sundara Karma (sanskriittia, ”kaunis karma”) on kuin olisi lyöty yhteen Bruce Springsteen, David Bowie, U2 ja vielä yksi nimi, josta hetken kuluttua lisää. Vieläpä niin, että edellämainituista, omillaankin aika tärkeistä ja osaavista rockin historian nimistä on otettu parhaat puolet. Solisti ja komppikitaristi Oscar Pollock on kuin nuori Bowie, tai vaikkapa kuin nuori Ian Hunter, miten vain. Jantterilla on kertakaikkiaan komea ja kantava lauluääni, josta Sundaran toinen toistaan upeammat biisit saavat lisäsyvyyttä. Kermanvaaleassa puvussaan ja liuhuletissään Pollock on myös matkalla ihan oikeaksi rocktähdeksi, kaikki eleet ja välipuheet viittaavat siihen suuntaan (”Thank you for your very warm welcome. I guess.”) Springsteen-mytologiasta bändi on, ketään matkimatta, omaksunut laulujen kasvattamisen isoiksi eepoksiksi. Joku brittimedian edustaja totesikin, että todella moni Karma-biisi voisi periaatteessa olla Pomon ”The River”-albumin sessioista. Iso väite, mutta mytologiaan jonkin verran vihkiytyneenä, olen samaa mieltä. Eeppisten biisirakenteiden lisäksi matalalta jynkkäävä livebasso ja yksinkertaisen rumpusetin todella massiivinen soundi linkittävät Sundara Karmaa paitsi edelleen Springsteeniin, myös U2:een. Moni biisi illan settilistasta olisi niinikään voinut olla ”The Joshua Tree”-kauden Uukkareilta. Itse vihaan vertailua, joka rockmediassa aika usein lähtee käsistä ja päätyy hedelmättömänä reisille, mutta välillä on ihan pakko, jotta kokonaiskuva kirkastuisi.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt10

Oscar Pollock / Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karman esikoiskeikka Suomessa ei ollut kovimpia koskaan näkemiäni vetoja, mutta se oli todella erinomainen nykäisy nuorelta bändiltä, josta (sanoinko jo) kuullaan vielä paljon lisää. Oli oikein, että bändi aloitti vartin ilmoitettua myöhemmin. Yleisö ehti ottaa juuri sen yhden perjantaisen janojuoman lisää, ja olla ehkä naksun verran vastaanottavaisempi, vaikka suoranaisesta riehaantumisesta voidaan puhua vain aivan hetkittäin, ja eturivissä, mutta hyvä että edes siellä. Oli aivan oikein, ettei Sundara suostunut soittamaan encoreita, asia tehtiin keikan loppupäässä aivan selväksi etukäteen. Ja oli aivan oikein, että bändin veto kellotti vain kolmisen varttia. Kumpi oli tänään itselleen oudossa ympäristössä, bändi vai yleisö? Ehkä hiukan kumpikin. Sundara Karma on tottunut albuminsa promokiertueella täysiin tupiin, loppuunmyytyihin iltoihin, ja todella paljon nuorempaan yleisöön, kuumana vellovaan eturiviin. Monissa kaupungeissa bändin keikka on jouduttu siirtämään isommalle areenalle valtavan kysynnän vuoksi. Mutta toki, jos koko maailman valloittaminen, ja todella isoksi tuleminen on mielessä, on opittava kohtaamaan myös erilaisia yleisöjä. Myös kylmiä, itseään iäkkäämpiä, suomalaisia, juhlaviikkoisia, ja monia muitakin.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt03

Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karma soitti (laskujeni mukaan) 14 biisin settilistansa läpi kompaktisti, ilman turhia sooloiluja ja albumilta tuttujen mittojen venyttämisiä. Viimesyksyisen EP:n radiohitti ”Loveblood” sai aloittaa koko homman. Kakkosena kuultu ”Olympia” osoitti jo bändin tukevan nojan koko brittipopin historiaan. Mutta nuorten miesten kunniaksi on sanottava, että he seisovat omillaan, jalostaen ja hyödyntäen. Sundara Karma ei kuulosta häiritsevästi retrolta, eikä miltään olemassaolleelta bändiltä erityisesti. Siinä, jamppareiden terävän biisikynän lisäksi, lepää alussa mainitun sensaation siemen. ”Flame” soi setin alkupäässä, kenties koko biisilistan komeimmin. Kitaristi Ally Batty nousi kuin vaivihkaa keikan aikana, huomion ollessa alussa todella paljon energisessä solisti Oscarissa, bändin eittämättömäksi kakkosmieheksi. Batty toimitti kaikkiin biiseihin ahkerasti stemmalauluja ja myös perkussioita, välillä Battyn ruudussa piti jopa vähän kiirettä. Mutta ennenkaikkea, ja nyt tullaan tähän. Big Country-kortti pelipöytään, Stuart Adamson mainittu. On kyse sitten täysin tietoisesta seuraamisesta tai ei, mutta ei ole kysymystäkään, missä Ally Battyn kitarismin juuret ovat, ja että kuinka tärkeää kaikki se työ oli koko brittirockin tulevaisuudelle, jota Stuart Adamson etenkin lyhyellä, mutta intensiivisellä The Skids-kaudellaan teki. Jälki oli lähtemätön, tietävät nuoret jässikät sitten äitibändejä edes nimeltä tai eivät. Varsinkin, kun Ally Batty tarttui keikan loppupuolella e-bow’hon ja ulvotti, oli kuin olisin kotiin tullut. Vihdoinkin on löytynyt nuori brittikitaristi, joka edes yrittää seisoa lähellä saappaita, joiden resorissa lukee Stuart.

Vivienne” oli äärettömän lähellä olla keikan kovin veto, aika tarkalleen puolimaissa, mutta kyllä se sitten kuitenkin oli illan kolmanneksi viimeisenä kuultu ”The Night”, erittäin uljas ja erittäin Bruce Springsteenin hengessä rullaava sydänmaiden iso rockbiisi . Ja kyllä, Pomollahan on (sattumoisin) samanniminen merkkipaalu laulukataloogissaan itselläänkin. Illan päättivät bändin iso hitti ”Happy Family” ja vielä ”Explore”, ei encoreita, ei myönnytyksiä. Sundara Karma oli tänään ehkä itselleen aika vieraassa paikassa ja ennenkaikkea, kuten todettua, vieraan yleisön edessä. Tuntui kuin sillä olisi ollut hiukan kiire pois lavalta. Vai onko Sundara Karman rocktähteys nupullaan tässäkin, jätetään nälkää, ollaan vaikeammin tavoitettavissa kuin nuorten muusikon(melkein)alkujen olettaisi olevan.

Jos Huvilateltassa 29.8.1995 olleet muistelevatkin kaiholla ainutlaatuista keikkaelämystään, ehkä mekin nyt paikalle vaivautuneet tiedämme 10 vuoden päästä jotain erittäin speciaalia Suomen konserttihistoriasta. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.

Illan avasi omalla 50-minuuttisellaan kotimainen Death Hawks, jonka onnistuin nyt näkemään ensimmäistä kertaa täysimittaisella vedollaan. Olin aiemmin nähnyt bändiltä vain yhden biisin mittaisen otannan. Hollannin Roadburn Festivalinkin kanonisoima kvartetti (tänään tosin perkussionistilla ja taustalaulajalla vahvistettuna, mutta kuinka tarpeellisesti, jäin miettimään) kiertää ahkerasti maailmalla, ja rutiini näkyy.

huvilateltta2017_deathhawks_joonas_brandt01

Death Hawks. Kuva: Joonas Brandt.

Death Hawks on kieltämättä mielenkiintoinen bändi, mutta viisikymmentäminuuttinen alkoi kyllä vääjäämättä toistaa itseään. Bändin selkärankana toimivat Tenho Mattilan koskettimet ja saksofoni, ne tekevät Death Hawksista paikoin erityisen ja huomattavasti vähemmän kuolevaisen orkesterin. Omaan makuuni DH ei ole riittävän psykedeelinen (maailmassa on nimittäin ollut ihan oikeastikin psykedeelisiä bändejä, ja on yhä), eikä riittävän jumittava. Toisaalta, jos oli pääbändi tänään itselleen hiukan vieraassa ympäristössä, niin oli Death Hawkskin. Se on klubibändi, eikä sen tunnelmointi tule taidefestivaalin telttakeikalla parhaalla mahdollisella tavalla läpi. Ehkä Sundara Karmankin isot biisit tulevat vuosien mittaan entistä paremmin läpi isojen ja vastaanottavaisempien yleisömassojen edessä, isoilla stadikoilla. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.  KG

 

Vauvakuume, Hullut Päivät, Mopot @ Ramoviisut, Semifinal, Helsinki 16.09.2016

Järjestyksessään 10. Ramoviisut pantiin pystyyn tapahtuman perinteiden mukaisesti syyskuussa, Helsingin pikkuisessa Semifinalissa. Happening on vakiinnuttanut paikkansa Ramonesien perintöä vaalivana Converse-kansan omana juhlana, jossa yhdelle nousevalle bändille kerrallaan on luvassa, jos ei nyt isoa mainetta, eikä ainakaan isoa mammonaa, mutta sentään kokonainen keikka seuraavan vuoden tapahtumaan.

rviisu

Niinpä illan aloittikin viime syksyn Ramoviisujen voittaja Vauvakuume. Energiseltä aikuisten miesten punkpoptriolta on ulkona viiden biisin EP, mainioita kokonaan omia kaahauksia. EP:ltä tuttujen biisien lisäksi kuultiin uusiakin ralleja, levyttämättömistä tehokkaimmin tamppautti tennaria lattiaan kitaristi Jukka Salmijärven laulama komea ”Jos oot punk (oo sitä loppuun asti)”, uusi ja eittämätön kotimainen ramopunksuosikkini, joka soi päässä vielä seuraavinakin päivinä. Vauvakuumeen kohdalle osuneista hiukan puuroisista laulusoundeista saan syyttää itseäni, eli sijoittumistani Semifinalin ahtauteen. Olin alunperin saanut mitä mainioimmat tennistossunsijat suoraan baaritiskin linjalta, joka on mestan ainoa hyvältä kuulostava linja. Mutta kun kaikki eivät tuolle linjalle tunkuiltoina mahdu, ja kun tulin paenneeksi parin ramopoliisin huutoa, ajauduin vasemman sivustan lipan alle, jossa soundi ei ikinä ole häävi.

Vauvakuume soitti isolla energialla ja hyvällä fiiliksellä puolituntisen settinsä. Keikan avannut ”Kaikki löytyy vessanpöntöstä” ja EP:ltä tuttu ”Jatkuvaa laskua” edustivat isojen miesten ironiaa, jota Vauviksen biiseistä kosolti löytyy. Suurimman osan biiseistä lauloi basisti Olli Havu, jonka Pelle Miljoona-manerismi, varsinkin levyllä, on erittäin hauska ja persoonallinen piirre. Keikka oli siis osa viimevuotisen voiton palkintoa, ja vaikka tässä välissä olikin vedetty vain muutama veto, nekin osaksi paikkorumpalilla, aivan mahtavasti pysyi homma kasassa. Tanakan kompin takasi Henkka Wacklin, joka lähdetti Vauvakuumeen settinsä päätteeksi  viimevuotiseen voittokappaleeseen, Olli Havun kynäilemään ”Mä haluun yöksi putkaan”. Sen verran kovia tuoreitakin ralleja on siis Vauvakuumeella plakkarissaan, että mielellään näkisi sen levyttävän uudemman kerran. Vauvakuumeen miehet ovat taustaltaan äänekoskelaisia; siksi, ja illan pääesiintyjästäkin toki johtuen yksi Suomen aikoinaan punkeimmista kaupungeista oli paikkakunta kaikkien huulilla. Tai ainakin kovin monen T-paidassa.

Oli aika siirtyä itse viisuhuumaan. Juontajana toiminut Heko Luumäki osoittautui melkoiseksi supliikiksi ja Hekon stand-up-show olikin mitä olennaisin osa kisatunnelmaa. Avausyrittäjä, mikkeliläis-mäntyharjulainen Wahlroos kaahasi lopulta itsensä voittoon asti, omaan makuuni finaalin ehkä mitäänsanomattomimmalla biisillä ”Ei mulla vielä niin huonosti mee, että alkaisin J.Karjalaista kuunteleen”. Toki biisin nimi oli parhaiden ramoperinteiden henkinen, ja bändin veto hyvä, mutta omat kolme käytettävissä ollutta ääntäni sujahtivat muihin boxeihin tällä kertaa. Homman nimi oli siis tutusti se, että jokaisella on kolme ääntä. Bändit soittavat yhden biisin, ihan niinkuin oikeissakin viisuissa. Omat äänensä saa joko laittaa yhdelle orkesterille, tai hajauttaa makunsa mukaan. Eniten ääniä saanut, kuinka ollakaan, voittaa. Kansanvalta puhuu, ja oman äänensä vaikutus on aika paljon helpompaa nähdä kuin eduskuntavaaleissa.

Oma ehdoton suosikkini oli jo viime vuodenkin finaalissa nähty tamperelainen Hullut Päivät, mainiolla rallillaan ”Kovikset”. En nyt tässä siltikään paljasta ketä, tai keitä kahta bändiä äänestin. Olkoonkin, että toiseksi korkeimmalle arvostin kuopiolaisen, jonkinlaisella ruotsin kielellä laulaneen Skitmonesin, joka toi mieleen myllytyksellään Asta Kaskin ja Tysta Marin, ja sehän on aina hyvä se. Finaalin muut bändit olivat Mantelikala, sekä kaksi englanniksi laulanutta, Burning Pigs ja Rat Popes. Puolueettoman ja täysin vilpittömän takahuoneessa tapahtuneen ääntenlaskennan jälkeen oli aika julistaa voittaja, jakaa plakaatit ja Wahlroosin vetää parhaiden viisuperinteiden mukaisesti pitkänniminen voittohymninsä vielä toistamiseen.

Hopealle sijoitettu Hullut Päivät soitti voittajan ratkettua ja Semifinalin tungun hiukan helpotuttua mainion oman keikkansa. Nelihenkiseltä bändiltä on ulkona pitkäsoitto ”Halvat huvit”, omiin korviini jopa jonkinlainen teemalevy, niin, halvoista huveista. Ensin oli vaikea päättää onko Jane Hertellin lauluääni ärsyttävä vai söpö, muutaman biisin jälkeen oli erittäin helppoa pudottaa kuvitteellinen ääni söpö-uurnaan. Bändi soitti itsensä uusien kotimaisten ”seuraa näitä”-ryhmien joukkoon ja sai seuraavina päivinä luukuttamaan esikoisälpeetäänkin peräti monta kertaa putkeen. Kannattaa rynniä Hulluille Päiville, jos naivistinen ja iloluontoinen punkpop on juttusi, kertakaikkiaan viehättävä nuori orkesteri. Kompaktissa Semifinalin setissä parhaiten kulkivat ”Pussaillaan” ja ”Reiska”, joista jälkimmäisen kertosäe tulee tributoineeksi puolikuvitteellisia kotkalaispelimanneja Rampe ja Naukkis, ja sehän on aina arvostettavaa se.

Sitten oltiinkin legendaarisen äärellä. Mopot perustettiin Suolahdessa 1978, samana vuonna kuin vaikkapa Rattus ja Vaavi, eli suomipunkin kuumimpia vuosia elettiin. Alkuperäisiä mopoja nähtiin tänään lavalla edelleenkin kolme: kitaristi Jouni, basisti Timo Korhonen ja laulaja Teijo Hintikka. Mopot ehti levyttämään jo kesäkuussa -80, silloin pukkasi ulos eponyymin EP:n, julkaisijana Suklaa-Levyt. Vielä ennen toiminnan hiipumista 1982, ehti edellisvuonna tulla ulos seiskatuumaisena bändin isoin hitti, jos nyt hitistä tohtii puhua, ”Rakastan sua”, johon luonnollisesti myös bändin setti tänäänkin päättyi. Mopot soitti kuluvan vuoden toukokuussa kotikentällään Äänekoskella reunion-keikan, jonka oli tarkoitus jäädä ainoaksi. Mutta kun soittokuntoa kuitenkin oli hiottu, onnistuttiin bändi houkuttelemaan lavalle vielä kerran. Tiettävästi ja ainakin todennäköisesti, Ramoviisu-veto oli hyvinkin bändin viimeinen ikinä. Tai kun minimissäänkin sellainen mahdollisuus on, niin olipahan tärkeätä rokkifriikin olla paikalla. Ensimmäisistä ja viimeisistä vedoista on tullut jotenkin keikkaharrastuksen mainio sivupolku keräillä, jotenkin tällaisilla keikoilla on aina spesiaali tunnelma.

Vuoden 2016 vedoilla Mopoja tuki Neuroosiliitto-yhtyeen nuori kitaristikaksikko, sekä itse  Kaide Luumäki rummuissa. Mopot soitti todella kovan keikan, mainiolla sykkeellä. Laulaja Teijo, joka liittyi pian Mopojen hajottua lyhytikäiseksi jääneeseen ja yhden sinkun julkaisseeseen Cartoon Rockersiin, on edelleen hahmona erittäin paljon punkimpi, kuin moni nuorempansa. Aktiivisemmin Hintikka touhuilee Usher Boys-yhtyeensä kanssa, homman nimi on siinäkin ramolta maistuva punk.

Parhaiten Mopojen laadukkaasta ajosta jäivät mieleen ”Kansikuvatyttö”, kotiseutulaulu ”Keiteleen rannalla”, sekä vuoden 2008 Ramoviisu-voittaja Nixonixin voittostyge ”Takaisin Havannaan” (Teijo lauloi tuolloin bändissä). Peräti kolmella kitaralla operoinut Mopot kuulosti hyvältä, Semifinalissa sekin on oikealla sijoittumisella siis täysin mahdollista. Kiitos Mopot 1978-82, 2016.

Noinkohan joutuu tekemään Ramoviisuista perinteen itsekin, mainio ilta hyvän punkpopin parissa. Mutta että mitä jos nämä järkkäisi jossain toisessa, vaikka ihan pikkuisen toimivammassa ja väljemmässä paikassa?  KG

Die Krupps (ger), The Red Paintings (aus) @ Klubi, Tampere 26.09.2015

Tampereen Klubilla on hiljaista vielä illan kakkosartistinkin aloittaessa, vaikka luvassa on ehtoon päätteeksi industrialin todellinen legenda, tai sen raskaamman laidan lähestulkoon keksijäbändi, saksalainen Die Krupps. Tai no, hiljaistahan täällä siis ei ole, väkeä vain vähänlaisesti, ollakseen vieläpä lauantai-ilta. Lämppäribändi The Red Paintingsia ajetaan nimittäin niin kovaa, että lasit täristelevät pöydiltä. (Ilan oli aloittanut saksalainen konemuusikko Janosch Moldau, jonka setti siis tällä kertaa jäi näkemättä.)

Vuonna 2000 Australian etelärannikon Geelongissa kasattu The Red Paintings soittaa paperilla, tai Wikipedian mukaan, taiderockia, ”orchestral rockia”. Ensinmainittu ei toteudu sillä, että solisti-kitaristi Trash McSweeney on pukeutunut karvahattuun ja hameeseen, ja kantaa selässään R2-D2-robotin muotoista reppua. Tai, että basisti ja viulisti ovat pukeutuneet geishoiksi. Jälkimmäinen väittämä taas vaatisi orkesterointia, jota bändi käsittääkseni levyillä harrastaa enemmänkin, livenä sähköviulu ei sellaiseksi yksinkertaisesti riitä. Joten, kutsukaamme Reddareiden musiikkia ihan vaan vaikka rockmusiikiksi. Sitä se on, ja vieläpä varsin laadukasta sellaista.

Setti venähtää kolmenvartin paremmalle puolelle, ja loppuu juuri, kun on alkamaisillaan pahasti kyllästyttää. Bändillä on upeita melodiakulkuja, mutta kokonaisiksi biiseiksi näillä katkelmilla on vielä matkaa, jää jotenkin hajanainen vaikutelma. Kaikki kappaleet noudattavat samaa kaavaa; rauhaisa alku, kova purkaus grungehtavaksi melskaksi, viulusoolo ja taas rauhaisampi osuus. Taitoa ja asennetta on, ja komeita melodioita, sanoinko jo. Bändillä on Yhdysvalloissa ja Euroopassa vankka kulttisuosio, ja sen vuoden 2013 albumikin, ”The Revolution Is Never Coming” julkaistiin käytännössä fanien rahoittamana. Nirvana ja Radiohead samasta tötteröstä läpi tunkien, ja toisesta päästä tulee ulos outoihin kostyymeihin sonnustautuva The Red Paintings. Aika paljon tulee nähtyä bändejä, joihin ei enää ikinä tarvitse palata, näihin voi hyvinkin. Nämä myös osoittavat, että Australia on jälleen (tai edelleen, kuinka vaan) kiinnostava rockmaa, ellei peräti rockmantere. Tänäkään vuonna en ole nähnyt yhtään huonoa bändiä niiltä suunnin. The Red Paintingsin konseptissa on sitäpaitsi paljonkin samaa, kuin kesällä todistamassani Ne Obliviscaris-orkesterissa, joka ainakin oman katseeni käänsi Australiaan suorastaan pitkästä aikaa. (Ne Obliviscaris muuten palaa kulmille marraskuun 21.pvä, Nosturiin. Lämmin suositus.)

Lämppärislotin venähtäminen myöhästyttää Die Kruppsin aloitusta kymmenisen minuuttia, mikä Tampereen Klubin nykymeiningillä, jota kovastikin arvostan, on suorastaan pikkutavatonta. Tehokkaasti saksalaiset roudaavat ja asentavat, pian ollaan jo tositoimessa. Alkaa puolentoista tunnin ankara junttanpoo, joka ei hengähdystaukoja suo. Avausbiisi ”Crossfire” menee vielä soundia haeskellessa, mutta yhtä biisiä kauempaa sekään toimi ei onneksi kestä. Kovaa tulee, mutta tulkoon. Vain alkuperäissolisti ja nokkamies Jurgen Englerin välispiikit menevät puuroksi, ja laulusoundikin jättää toivomisen varan.

Muutenkin ihan keikan alussa tulee tunne, että noinkohan tästä isoja odotuksia vastaava rockpuhde saadaan aikaiseksi. Bändi on aavistuksen jäässä, konepohjat luova Ralf Dörper antaa jotenkin insinöörin vaikutelman itsestään, samoin laiskasti lätkivä liverumpali Volker Borchert. Mutta kun Dusseldorfin hiukkaskiihdytin pääsee matkavauhtiin viimeistään kolmantena kuultavalla ”Isolationilla”, ei se enää ole pysäytettävissä. Uraani halkeaa. Elokuussa julkaistun uutuusalbumin ”V- Metal Machine Music” kakkosraita ”Kaltes Herz” uhkaa olla koko illan kovin veto. Muutenkin tuoreen levyn raidat lähtevät jotenkin erityisen kimmoisasti, eivätkä ainakaan tänään kuullut häpeile klassikkoseurassa hetkeäkään. Viimeisimmältä platalta kuullaan peräti kuusi vetoa, Die Krupps ei kierrä 2015 Greatest Hits-periaatteella, vaan promoaa uutta, laadukasta levyään. Arvostan.

Meininki rentoutuu, biitti alkaa käydä pirkkahämäläisen jalan alle, nyrkit nousevat ilmaan. Silti edelleen jää kysymys roikkumaan industrialilmaan, missä kaikki ovat? Die Krupps ei käy täällä joka vuosi, ja silloin kun käy, sen nähdäkseen kannattaa vaivautua paikalle.

Illan komein veto kuullaan ennen puoltaväliä, ”III-Odyssey of the Mind”-albumin (1995) nimiraita. Keikan viimeinen kolmannes on kokonaisuutena pelkkää juhlaa; ”Nazis Auf Speed”, ikihitti ”Metal Machine Music”, ”Robo Sapien”, ”To The Hilt”, sekä fasisminvastainen, varsinaisen setin päättävä ”Fatherland” osoittavat kaikki yhtenä hittirintamana, miksi Die Krupps on niin merkittävä bändi. Ilman Kruppsia ei olisi Eisbrecheria tai Rammsteinia, yhdessä Laibachin kanssa se on ollut muovaamssa kokonaista lajityyppiä Eurooppaan, vieläpä samasta perustamisvuodesta lähtien, eli 1980.

Rumpali Borchert ei valitettavasti koko keikan aikana pääse laiskimusimagostaan. Mietityttää, mihin bändi ylipäätään tarvitsee liverumpalia. Varsinkaan näin ajattelemattomasti sovitettuna. Miksi ei ennemmin niin kovat konepohjat, että Tammelantorilla tulee köntsät housuun. Liiteristä katto irti. Kahden kitaran vuororunttaus toimii, ja alun insinööri-imagostaan huolimatta, pitää kuitenkin muistaa, kuinka legendaarinen ukko koskettimien ja samplereiden takana bostailee. Ralf Dörper oli perustamassa vuonna 1982 Propaganda-yhtyettä, jonka senkään vaikutus uuden aallon syntsapopille ja myöhemmin koko konemusiikille ei ole ihan vähäisimmästä päästä. Ja nyt kun Dörper on olennainen osa Die Kruppsia, on siinä rockhistoriaa jo yhden hesselin harteille. Propagandakin on edelleen näkemättä, mutta onneksi myös toiminnassa, ainakin puoliaktiivisesti. Kruppseissa kitaristi Marcel Zurcher on virallinen jäsen myös, ja pääsee promokuviin, rumpali Borchert ja toinen kepittäjä Niels Finkeisen ovat livevierailijoita.

Lavan keskustaa hallitsevat metalliputkiperkussiot eivät tuo kokonaissoundiin juuri mitään, ja Engler takookin niitä lähinnä lopun hittiputkessa. Olin odottanut suurimman osan keikkaa, että noita takomalla lähtee puntit housuista, mutta ei. Lähinnä kyse on legendaarisesta esineestä, joka kuuluu Krupps-keikoille jo hamalta 90-luvulta. En tiedä, onko muilla keikoilla metallituubeja sämplätty lennättämään jengiä takaseinään, mutta ei ainakaan tänään.

Ilman encoreita ei tänäänkään selvitä, niitä tulee kaksi: ”Machineries of Joy” ja lopuksi vielä lopullisen läpimurtoalbumin ”II-The Final Option” (1993) iskuraita ”Bloodsuckers”. Homma on paketissa, mutta Die Kruppsin tarina ei. Jurgen Engler on pitänyt itsensä kuosissa, ainakin päällisinpuolin ja lavalla Engleriä lopun veljellisesti kaulailevat Zurcher ja Dörper ovat ne oikea ja vasen käsi, mihin bändi juuri nyt perustuu. Tuore albumi nähtiin Saksan virallisella listalla sijalla 49, eli germaanikuluttajallekin yhä maistuu kunnon rytke. Kruppsien industrialperintö voi hyvin.  KG

Mike Watt & The Missingmen (us), Uz Jsme Doma (cze) @ Klubi, Tampere 15.05.2015

Lavalla on neljä ison vauvan näköistä jamppaa, ahtautuneina kokovalkoisiin kosmonautin alusaluihin. Kasvoista ei saa hämärässä selvää. Musiikki velloo funkin, itäeurooppalaisen kansanmusiikin, jonkinlaisen proto- tai postpunkin ja polkan väliaallokossa. Lavalla on Uz Jsme Doma, tsekkiläisen dadan ykköslyönti jo vuodesta 1985. Bändi onnistuu energisessä kolmevarttisessaan kuulostamaan kaikelta Ebba Grönista Piirpaukkeeseen, Talking Headsista Fugaziin, Frank Zappan ja Damnedin kautta. Ja meininki on koko ajan hirmuinen. Orkesteria ei edes haittaa, vaikka paikalla on Tampereen kokoisesta kaupungista 15 rokkifriikin otanta, se on tottunut myllyttämään hämyisissä luolissa salakeikkoja kommunismin aikaan, silloin kun oli parempikin olla näkemättä, ketä kaikkia paikalla on.

Prahan oudolla smurffilaumalla on takanaan seitsemän studioalbumia. Kukaan ei teknisesti ottaen, eikä tarvitse edes mennä kovin tekniseksi, ole enää perustajajäsen, mutta koskettimissa, kitarassa ja laulussa vaikuttava bändin (nykyään) yksinoikeudellinen biisintekijä  Miroslav Vanek on ollut remmissä vuodesta 1986. Vanek on maassaan arvostettu runoilija ja avantgardisti, jonka ura alkoi jo 1981 punkryhmä Fourth Price Bandissa. Renessanssisihmisenä Vanek on myös elokuvasäveltäjä, kirjailija, levytuottaja ja leffakoulu FAMUn musiikkidramaturgian opettaja.

Uz Jsme Doman hämmentävän vedon aikana tajuaa, miksi niin monet itäeurooppalaiset bändit kuulostavat siltä kuin kuulostavat. Vaikkapa nyt meille suomalaisille tutummat veljesbändit Eestistä, samoihin aikoihin perustetut, kuten Singer Vinger, Vennaskond, J.M.K.E., Röövel Ööbik ja monet muut. Puolimaissa 80-lukua alkoi esiripun raoista kulkeutua länsimaisia rocklevyjä salaa tai tuttujen kautta idässä kuultaviksi, ja monet niistä iskivät niin kovaa, että syntyi pakonomainen aalto perustaa bändejä. Paljon hyvää syntyi noina vuosina, vaikka muuten innovatiivisista ajoista ei ehkä kannatakaan puhua. Bändeillä ja tekijöillä kuten David Bowie, Talking Heads, Pere Ubu, Public Image Ltd. jne oli valtava vaikutus, ja se tausta kuuluu Uz Jsme Domankin tuotannon läpi. Bändi kuuluu olennaisesti siihen jälkipunkin ja glasnostin synnyttämään bänditsunamiin Itä-Euroopasta, johon monen noista maista koko rockperintö perustuu.

Eikä tässä kaikki, Uz Jsme Doman veto on kaikessa energisyydessään, kuviakumartelemattomuudessaan ja häpeilemättömyydessään parasta todella pitkään aikaan. Korostan parasta, vaikka tälläkin sivustolla tulee kehaistua yhtä ja toista artistia pelkästään siksi, että on oppinut välttelemään ilmiselvästi kehnoja keikkoja. Edellisen kerran Uz Jsme Doma oli soittanut Tampereella 1991, ja kuten Vanek totesikin spiikissään, kannattaa tulla (tai mennä) katsomaan bändi uusintana Tsekin maaperälle, mikäli täkäläisvierailut ovat näin harvinaista herkkua. Hehkuttamatta paras, sitä kohti, että näkee nämä kotikentällä, voi olla aika hikiset bileet.

Sitten lavalle nousee toinen jälkipunkin legenda, vuonna 1980 The Minutemen-yhtyettä perustamassa ollut Mike Watt, monissa kronikoissa maailman parhaiden basistien joukkoon ylennetty. Eikä suotta, miehen jazzahtavan funkahtava ote Minutemenin levyillä toimi innoittajana hirvittävälle liudalle bändejä 80-luvun lopulla ja 90-luvun vaihtoehtorockin aallossa. Minutemenin vaikutusta ei voi aliarvioida, eikä sen arvoa rockin kehityskaarissa vähätellä. Tunnetuin varmasti noista vaikuttuneista on ollut Red Hot Chili Peppers, jonka kokonainen albumi, vuonna 1991 kryptoniittia myynyt ”Blood, Sugar, Sex, Magik”, on omistettu Mike Wattille. (Iso ympyrä sulkeutui marraskuussa 2008, kun RHCP-basisti Flea ojensi Wattille Bass Player Magazinen elämäntyöpalkinnon.)

Tuota funkahtavan jazzahtavaa bassottelua kuullaan aimo annos Tampereenkin illassa. Wattin ja nykybändinsä The Missingmenin aloittaessa on alalattialle kertynyt sentään viitisenkymmentä asiainharrastajaa. Watt muistaakin kiittää vuolaasti ”good people of Tampere”, Miken omin sanoin siksi, että vuodessa on vain 54 perjantai-iltaa, ja valita antaa niistä yksi hänelle ja bändilleen, saa mielen nöyräksi. Mahtavaa. Tähden, tai minkäänlaisen alternativejumalan elkeet, Wattin suoraviivaisesta ja konstailemattomasta esiintymisestä muutenkin puuttuvat.

Illan kaava on selkeä. Ollaan ”Third and Thirty Opera”-kiertueella, ja soitetaan ensin alusta loppuun, ilman spiikkejä tai taukoja, Wattin viimeisin sooloalbumi ”The Hyphenated Man”. Se on Wattin neljäs sooloplatta, ja löyhästi teemallinen kokonaisuus perustuen ja inspiraationsa saaden Hieronymus Boschin (1450-1516) maalauksien hahmoihin ja hahmoista. Teoksista Wattiin eniten on vaikuttaneet ”The Garden of Earthly Delights” ja ”The Last Judgement”. Bosch tunnetaan todellisena lopunaikojen maalarina, jonka tuomionäyt ovat jälleen ja aina ajankohtaisia, loppuhenkosiaan vetelevässä, pelottavasti uskonnollistuvassa ja fundamentaloituvassa maailmassamme.

Watt itse kutsuu ”Hyphenated Mania” punkoopperaksi (miehen jo kolmanneksi sellaiseksi). Sitä se tavallaan onkin, se vain koostuu 30 lyhyestä biisistä, joiden keskikesto on puolisentoista minuuttia. Levy kellottaa 47 minuuttia ja rapiat, livenä setti laskujeni mukaan hiukan vähemmän. Biisit ajetaan läpi ilman taukoja tai mahdollisuuksia välitaputuksiin, seuraava lähtee juuri kun edellinen sammuu. Lyhyitä spoken word-kohtia kuullaan, välillä Wattin laulu on kuiskauksia, välillä huutoja. Dynamiikkaa löytyy, niinkuin oopperassa kuuluukin. Watt murjoo bassoaan kuin sen viimeisellä keikalla, rumpali Raul Morales tikkaa taustatuen. Kitaristi Tom Watson on toinen missingman. Trio soittaa osin toisiinsa päin kääntyneenä, kuin Crazy Horse ikään, varmistaen että tämä tehdään juuri tässä ja nyt tämä show, eikä niinkuin sekuntikello kaulassa treenikämpällä harjoiteltiin. Vaikka konseptilevyä soitetaankin, orgaanisuus säilyy. Parhaiten 30 lyhärin setistä mieleen jäävät ”Mouse-Headed-Man” ja loppupään ”Man-Shitting-Man” (kaikki albumin raidat on nimetty samaan tyyliin ja jokainen hahmo löytyy Boschin mestarillisista lopunajan kuvista).

Hikisen kolmevarttisen jälkeen bändi kokoontuu lavan taakse kiittelemään toisiaan, piskuinen tamperelaisyleisö on settilistansa lukenut ja tietää, että Watt ja Missingmen palaavat vielä soittamaan kahdeksan biisin Minutemen-setin, kaikki vuoden 1983 albumilta ”What Makes a Man Start Fires?”. Ja kappas, niinhän nuo palaavatkin. Räyhäkkäästi lähtee setti käyntiin biisillä ”Bob Dylan Wrote Propaganda Songs”, Minutemen-osuuden aikana Tom Watson kantaa laulamisen päävastuun, Watt soittaa setin enimmäkseen rumpujen takana, Moralesin olan yli kuikkien. Rätväkimmin Minari-biiseistä lähtee jo mainitun lisäksi ”Beacon Sighted Through Frog”.

Hikinen keikka kellottaa aika tarkkaan tunnin, pieni mutta valikoitu yleisö on tyytyväinen. Minutemen ei koskaan palaa, ilmeisistä syistä, se tiedetään. Mutta jospa Watt onnistuttaisiin Suomessa näkemään vielä, soolokeikkojen lisäksi, myös uudelleenaktivoiduissa The Stooges-riveissä, joissa mies niinikään bassottaa. Toivossa on hyvä elää. KG

St.Vincent (us), Color Dolor @ The Circus, Helsinki 20.10.2014

Joskus käy niin, niinkuin kävi Helsingin Circuksessa, että lämppäribändi vetää ns. pidemmän korren, ja soittaa paremman, osaavamman ja keskittyneemmän keikan kuin pääesiintyjä konsaan. Tämän kunnian sai lokakuisena maanantaina helsinkiläinen, vuonna 2011 perustettu Color Dolor.

Niinhän sitä sanotaan, ettei nimi bändiä pahenna, jos ei bändi nimeä. Tarkistakaapa tämä ryhmä livenä, heti kun mahdollista. Kesäkuussa 2013 ilmestyneen esikoisalbuminsa ”Cuckoo in a Clock” valossa, orkesteri on (vähintäinkin pienimuotoinen) sensaatio suomalaisessa rockissa. Kun laadun käsite tässä ajassa yhä hämärtyy ja hämärtyy, ja kun tv suoltamistaan suoltaa kykyohjelmia ja vanhoja suomirockjurnuja itkemässä toistensa tulkinnoille, on mahtavaa nähdä ja kuulla jotain sydämellä tehtyä. Jotain, joka vaatii ihan oikeaa talenttia ja paneutumista. Hyvä Color Dolor. Tulen näkemään teidät uudelleen pikapuoliin.

Color Dolorin kantava voima on solisti Stina Koistinen, jolla on kertakaikkiaan upea ääni. Siinä kaikuvat Patti Smith, Björk ja Janis Joplin, mutta se on oma ääni. Jan Wälchlin puhaltimet on se toinen kantava elementti. Vaikka ne olivatkin hiukan hukkua yleiseen äänenpaineeseen illan keikalla, kuunnelkaapa vaikka esikoisalbumin avaava, William Blaken runoon sävelletty ”The Angel”. Jäätävää tulkintaa paitsi Koistiselta, nimenomaan myös Wälchiltä.

Olisi väärin väittää, että bändi on Suomen Sugarcubes, tai Suomen sitä sun tätä. Vaikutteita on aina otettu ja jaettu, ei siinä mitään. Color Dolorin tapauksessa niinsanottu syyttävä sormi ei kuitenkaan osoita mitään ihan oikeasti olemassaolevaa nimeä. Koistinen on opetellut muutamat Björkin maneerit, mutta mitä sitten? En ala väittämään tässä nyt mitään kuulluista lauluista, silkkaa perehtymättömyyttäni, mutta väitän kuitenkin, että lopun ”Wonderchild” oli kylmäävä lopetus kompaktille ja kertakaikkiaan erinomaiselle keikalle. Rakasta kolleegaani siteraaten, bändin laulusolisti ja henkilöitymä Stina Koistisen ”henkilökohtainen briljanssi” kristallisoitui takaariviin asti siksi kolmevarttiseksi, jonka muistan kohtuupitkään. Samaa ei voi sanoa tänään yhdysvaltalaisen St.Vincentin puolitoistatuntisesta. Valitettavasti.

St.Vincentista, oikeammin Annie Clarckista, on puhuttu paljon. Suomalaisessakin rockmediassa mimmi on hehkutettu suorastaan ruvelle. On puhuttu Kate Bushista ja David Bowiesta samoissa lauseissa. Jonkin verran, varsinkin Kate Bushin tuotantoa tuntevana, ja suoranaisen fanisuhteen Kateen taka-aikoina luoneena, en vain ymmärrä.

Tampereen Rolling Stone, eli sinänsä itsenikin korkealle arvostama Soundi-lehti, oli listannut viimehetken keikkaennakossaan kolme kovaa syytä nähdä St.Vincent. Numerolla yksi, ”(Annie) osaa soittaa kitaraa. Hän osaa soittaa sitä erittäin hyvin”. Ok. Jos näin, miksi pyytää ovelta 37 euroa, ja matkustaa kolmen muun muusikon kanssa Helsinkiin asti esittämään, että osaa soittaa erittäin hyvin kitaraa, mikäli osaa soittaa sitä vain todella auttavasti. Tai osaa vain ottaa sen huonon teatraalisuuden rekvisiitaksi. Kaksimetrinen, mallinvartaloinen nainen ja sähkökitara on kieltämättä näyttävä yhdistelmä, mutta voi kuinka vähän sillä onkaan musiikin kanssa tekemistä.

Soundin kakkosargumentti oli St.Vincentin ”musiikin vinksahtaneisuus”, mitä tulee lähinnä sovittamiseen. Kyllä juuri niin, olen samaa mieltä, kun kuuntelee Annien levyjä. Vaikkapa uusin platta (vain nimeltään ”St.Vincent”, kuinka olla) on upeasti sovitettu, mutta turhan moni ytimeltään komea biisi oli keikalla hukkua biitin monotoniaan ja tosiaankin, niihin aika huolettomiin kitarasooloihin, joilla voisi rekrytoida itsensä Lepakkomiehen yläkerran jatkoilla mihin tahansa Kallion yliarvostettuun punkbändiin, joka laulaa alkoholista.

Ja vielä kovin, ja ehkä hiljaisimmaksi vetävin Soundin prinsiipeistä; ”kyky täyttää Kurtin saappaat”. Uuuh. Puhutaan siis Kurt Cobainista, ja siitä faktasta, että St.Vincent kutsuttiin laulamaan Nirvanan nokilla muutama biisi seremoniassa, jossa bändi hyväksyttiin Rock’n’Roll Hall of Fameen. Kurt oli tunnetusti hiukan liian kuollut ja päätön osallistumaan, joten kunnia lankesi Annielle ja Joan Jettille, sekä Sonic Youthin Kim Gordonille. Pidän Cobainin saappaita koko rockhistorian yksinä ylinumeroisimmiksi hehkutettuina, mutta kyllä niissä silti ihan täytettävää on. Anteeksi nyt vain, tänään Annie ei täyttänyt edes omiaan.

Bändiä ei esitelty, eikä aina niin tarvitse tehdäkään, kaikki tiedämme valmiiksi, että Duffy Terävä soittaa Yössä tänäänkin, ja eilen. Se ei ole pointtini. Mutta taitavan rumpalin tunkeminen lavan ääritakavasempaan nurkkaan oli aliarvostavaa. Samoin konebiitistä ja sekvensseistä vastaava jamppari oli tungettu takaoikealle, niin kauas kuin lähtee. Ja kyljittäin yleisöön. Vain se nimettömäksi jäänyt aasialaistaustainen kosketinsoittajatar oli kelpuutettu eteen. Me tytöt hoidetaan tää, mutta pukeudu sinä mustaan, minä kimallan. Sitä paitsi, se aasiantyttö nykäisi, kuin salaa, illan komeimman kitarasoolon, en-nyt-muista-mihin biisiin.

Silti, uuden levyn ”Prince Johnny” soi komeasti ja pitkään. Silti, tupa oli täynnä hyvin käyttäytyvää yleisönosaa, joka ainakin volyymeista päätellen oli tunnelmassa mukana. Silti, illan toinen tunnelmahituri ”I Prefer Your Love” nosti sekin henkilökohtaiset ja ainoat korvani erityiseen kuunteluasentoon, komea biisi ja tulkintanakin kelpo. Eli oli pääesiintyjälläkin hetkensä, ei tämä nyt sitä tarkoita.

Voihan väittää, että en holahtanut kohderyhmään. Mutta mitä ne on, kohderyhmät? Niiden perässä jos tuolla ns. vaihtoehtomuusikko kiertää, voi olla välillä kohtuuhiljaista. Päinvastoin, osoitin kiinnostusta, ostin ennakkolipun ja matkustin oikein maalta, huutavien vauvojen kansoittamassa maitojunassa katsomaan itselleni tuntematonta artistia. Jokaisen kiertäjän haave tavallaan. Tänään ei vain pudonnut, enkä syytä yksin itseäni. St.Vincent yhtyeineen soitti epäkeskittyneesti, paikoin epätarkasti, ja illan avannutta Color Doloria huomattavasti laiskemmin. Ochre Room teki sen taannoin (hae hakusanalla ja lue, jos kiinnostaa) Mark Olsonin lämppärinä, ja nyt Color Dolor yliylistetyn amerikanihmeen lämmittelijänä. Lisää tällä tavalla yllättäviä iltoja, kiitos.

Laitan tähän vielä kiinnostuneille, jotka eivät paikalle päässeet, St.Vincentin settilistan: http://www.setlist.fm/setlist/st-vincent/2014/the-circus-helsinki-finland-23ccd81f.html

KG

Laurie Anderson (us) w. Kronos Quartet (us) ”Landfall” @ Musiikkitalo, Helsinki 25.08.2014

Levyhyllystäni löytyy kaksi Laurie Andersonin klassikkoalbumia, esikoinen ”Big Science” (1982) ja vuoden 1994 ”Bright Red”. Ne ovat kaikuja menneestä, eikä kyseisiin plattoihin useinkaan tule palattua. Huolellinen kertauskuuntelu kumpaankin tosin todisti, että kannattaisi. Varsinkin ”Bright Red” on upea albumikokonaisuuus, vierailijoinaan vaikka ketä Lou Reedista Brian Enoon ja Arto Lindsayhin. Ja vaikka Andersonin yhteydessä aina jaksetaankin mainita kokeellisuus, performanssit ja taide, on ladymme levytetty tavara kuitenkin aina ollut ennenkaikkea hyvää ja harkittua musiikkia. Toki kokeellisempaa kuin Ramones koskaan. Rockmusiikin puolella ei ole kummoisiakaan vääntöjä tarvinnut tehdä, kun on jo saanut ”kokeellinen”-polttomerkin käkättimen päälle, varsin konservatiivisesta ilmaisukentästä kuitenkin puhutaan.

Omalla sarallaan taidemusiikissa (inhoan tätä sanaa, mutta on se parempi kuin klassinen musiikki, tällä tarkoitettu musiikki on monin kohdin ihan kaikkea muuta kuin klassista), sanfranciscolainen Kronos Quartet on ollut rajojen rikkoja. Näillä pelikentillä olla uskalias ja rikkoa raja, ei sinänsä paljoa vaadi, muistamme kohahtelun ja jauhannan kun Nigel Kennedy kampasi fledansa keesimäisesti suoraan ylöspäin, Karita Mattilalta vilahti tissi tai kun Apocalyptica uskalsi soittaa sellolla heavya. Mutta Kronos on ollutkin taidollisesti ja sovituksellisesti se jousisoitannan ykkösnyrkki, ja ennenkaikkea tehnyt yhteistyötä ympäri maailmaa kaikkein mielenkiintoisimpien nykysäveltäjien- ja muusikoiden kanssa. Ja aina ja kaikkialla keskittynyt vain hyvän musiikin sanansaattamiseen. Jo vuonna 1973 perustettu Kronos Quartet on ollut omilla ”pakko nähdä”-listoillani aina siitä asti, kun sain käsiini vuoden 1988 huikean ”Winter was hard”-albumin.

Ja nyt, anno domini 2014 Helsingin Juhlaviikot oli saattava nämä kaksi rajojarikkonutta yhteen. Kirpsakan lipunhinnankin suostui ostohetkellä kuittaamaan taka-alalle. Paperilla konsepti, Kronos ja Anderson yhdessä lavalla, tuntui huimalta ja olihan tämä nyt nähtävä. Samalla sain tilaisuuden korkata osaltani Helsingin Musiikkitalon. Paikan valinta oli toki mietitty, taustaprojisoinneille Huvila-teltta on himpun liian valoisa ja ennenkaikkea erittäin hienonyanssiselle musiikille juuri ratkaisevasti levoton, sinne kun väistämättä kaupungin äänet kuuluvat.

Illan nimi oli ”Landfall”, reilun tunnin mittainen sävelteos, jota Helsinkiä ennen on esitetty vain kourallisen kertoja (maailmanensi-ilta oli Marylandin Kay Theatressa 1. helmikuuta). Teos koostuu lyhyehköistä biiseistä, joita rytmittävät taustaprojision sanat, lauseet, ajatelmat; siis runous. Väliin Anderson lausuu samaisia tekstinkatkelmia itsekin, mutta ei tällä kertaa laula lainkaan. Anderson sävelsi teoksen alunperin kehittelemällään jousisoittimella eli ”tape-bow viulullaan”, ja pyysi sitten Kronosta sovittamaan biisit itselleen. Itse esityksessä Anderson hoiti lausunnan ja viulunsa lisäksi kosketinsoitinpohjat ja sekvenssit.

Ilta ei ollut loppuunmyyty, mutta varsin täydeltä Musiikkitalon sali onnistui kuitenkin näyttämään. Esitys saatiin käyntiin muutamia minuutteja myöhässä, joukossa kun aina on sitä possea, jonka pitää tilata konjakki viittä vaille, tulla paikalle myöhässä ja valua saliin kutsumerkeistä piittaamatta. Eikä siinä, vapaa maailma, mutta shown alkuun aiheuttaa aina levottomuutta tämä mattimyöhäisyys, kun istuimen vihdoin löydyttyä armottoman arvonnan jälkeen, pitää laittaa lukulasit pois, kaivaa pastillit, sammuttaa älypuhelin, ja muistuttaa kaveria siitä, mistä heti esityksen jälkeen pitää jatkaa bamlausta, kun nyt pitäis vissiin olla jo hiljaa. Tiedättehän.

Omakaan maailmani ei, kuten todettua, kaadu muutaman minuutin myöhästyvään starttiin. Mutta pienesti se kaatui ”Landfallin” dramaturgian puutteeseen ja teoksen tiettyyn, selittämättömään keskeneräisyyteen. Olinhan kuitenkin raahannut itseni paikalle aika kaukaa ja huolella esitykseen valmistautunut. Teos alkaa upeilla arabialaissävelmillä, ja samantien on selvää, ettei tätä edes saisi antaa muiden kuin Kronosin soitettavaksi. Ensimmäisestä soinnusta viimeiseen Kronoksen briljanssi tulee läpi, taituruus, osaaminen, nöyryys musiikin edessä. Ja nämä nimikkeet kannattelevat, mitä kannateltavissa on. Musiikki puhuu puolestaan, se on upeaa, mutta performanssitaiteen pioneerina Andersonin ei oikeastaan koskaan ole tarvinnut olla dramaturgiasta erityisen huolissaan; performanssitaide kun ei siihen ole hänenkään osaltaan perustunut.

Alussa selviää, mikä on sävelteoksen lähtökohta. Se on lokakuun lopulla 2012 Yhdysvaltain itärannikkoa moukaroinut hurrikaani Sandy, joka tulviessaan Andersonin kotitalon kellariin, tuhosi käytännössä taiteilijan koko elämäntyöstä valtavan siivun. Käyttökelvottomia kokeellisia soittimia, vettyneitä nauhateoksia, liuenneita runoliuskoja. Palatessaan tekstissään noihin kauhukuviin teoksen lopulla, Anderson onnistuu kuin onnistuukin liikauttamaan jotain. Mustan veden voi nähdä, musertavan tunteen myötäelää. Ja alussa teos pohjustuu Sandylla hyvin, mutta eksyy keskellä.

Välillä käydään (taustaprojisiossa) luettelemassa galaksien nimiä, ja juuri kun luulen, että nyt tälle annetaan kunnolla aikaa ja että nämä nimet eivät lopu koskaan ja meille sitä kautta muistuttuu, kuinka pieni ihminen New Yorkeineen on, ja kuinka vähät avaruus meistä välittää…biisi loppuukin lyhyeen. On aivan selvästi kiire jonnekin. Galakseista päästään eläinkunnan tilaan, niihin faktoihin että lajeja häviää hälyttävää vauhtia. Vaikuttava onkin (taustaprojisoituna jälleen) jo kadonneiden eläinlajien luettelo, jota sitäkään ei saa rauhassa tutkia musiikin vietävänä, vaan se on pitänyt katkoa oudoksi silpuksi, joka ainakin omasta mielestäni ottaa voimaa pois sanomaltaan kohtuuttoman paljon. On kiire jonnekin.

Maapallon kuolemaa luodatessaan Anderson höpisee minuuttikaupalla mikrofoniin niin, että hänen puheäänensä on muunnettu vanhan miehen profeetalliseksi kertojaääneksi. Soundiltaan tässä kohtaa puhe menee kuitenkin puuroksi, enkä ainakaan itse saa tekstistä enää selvää, teoksen unenomaisuus alkaa suorastaan konkretisoitua. Katse vaeltaa Kronos Quartetin taitavaan instrumenttiensa käsittelyyn ja huimaan yhteispeliin, tätä voisin katsella ja kuunnella käytännössä todella pitkään.

Mutta Andersonin kokonaisteoksesta valitettavasti puuttuu bright red punainen lanka. Miettimällä yritän miettiä, mikä on eläinlajien ja avaruuden suhde Sandyn tragediaan, mutta bussi menee niin sanotusti ohi, eikä pysähdy 82:lla Kadulla. Ja pitkä miesääninen molotus aivan keskellä teosta aiheuttaa levotonta vääntelehtimistä myös muualla katsomossa, en ole ainoa.

Mieleeni kumpuaa viimevuotinen Juhlaviikot ja Yoko Onon tuntinen Huvilateltassa. Istun siellä ja jään itselleni kiinni siitä, että olen tullut paikalle artistin legendaarisuuden, ja myös merkittävyyden avantgardistisessa taidemaailmassa, houkuttelemana. En hänen teostensa, tai illan mahdollisen annin. Nyt sentään onnistun nauttimaan Kronoksen soitannasta ja Andersonin huikean kauniista musiikista (korostan tätä, Anderson on aina ollut ennenkaikkea kova säveltäjä). Nyt sentään tunnen jonkinverran Andersonin katalogia, ja hänen pitkäaikaista merkitystään taiteilijana. Huh, en jäänyt kiinni. Melkein kuitenkin.

Ihanaa, että kukaan ei maininnut Lou Reedia. Edes alun käytäväkeskusteluissa. Kiitos kanssataideväki siitä. Paitsi tietenkin kaikessa neroudessaan Suomen YLEisradio, jota me pakkorahoitamme pikku palkoistamme (osa jopa alle 2600 euron kuukausituloista). Joka siis uutisoi Andersonin Helsingin keikkaa näyttämällä klippejä vuoden 2009 festivaalilta, jolloin aviopari Reed ja Anderson nähtiin Huvilan lavalla yhdessä. Eli YLEn näkökulmasta kyseessä oli sittenkin vain jonkin verran omillaankin pärjännyt Lou Reedin leski.

Jos ”Landfall” julkaistaan levytyksenä myöhemmin, aion antaa sille uuden tilaisuuden. Aion myös silloin tällöin kaivaa CD-merestäni kuunteluun ne parit mainitut, klassiset Andersonit. Ne ovat edelleenkin kokeilevan taiderockin kovinta kanoniaa. Mutta itse lavateoksena ”Landfallista” jäi valju maku.

Paljon parjattu Musiikkitalo on hieno kokonaisuus. Käykääpä kurkkaamassa, jos epäilyttää. Pääsali soi todella komeasti, tosin aivan hiljaisimmissa kohdissa kovaääninen ilmastointi kuuluu yli. Voisin kuvitella salin muodosta, että mikittämätön puhekin kuuluisi lavalta peräpenkeille asti. Sikäli hieno amfiteatteri sali on muodoltaan. Ja jokaiselta istuimelta näkee ja kuulee tasavertaisesti. Toinen upea pointti on se, että konserttitalosta astutaan ulos suoraan pääkaupungin pääkadulle, sitä ei ole kätketty minnekään mailien pituisten taidepromenadien päähän. Se on ainakin ideatasolla tarkoitettu koko kansalle, rahvaalle.

Helsingin Juhlaviikot sen sijaan ei ole tarkoitettu kaikille. Tänään lavalla oli viisi muusikkoa, taustakankaan tapahtumat hyvin yksinkertaisia, tekniikka kotona Yhdysvalloissa valmiiksi kokoonpantua. Lavalla syntetisaattori ja neljä tuolia. Mikä tässä ylöspanossa maksaa 69,50 euroa? Tai halvimmillaankin 62,50? Ei mikään. Muu kuin artistin nimi, jolla voidaan laskuttaa, ja festivaalin nimi, jolla silläkin on opittu laskuttamaan. Samantyyppistä hintaa maksettiin viime vuonna Yoko Onon tunnin älämölöstä. Joka toki oli legendaarista älämölöä, mutta lavalla oli silloinkin vain kolme ihmistä, joista yksi asuu Helsingissä. Ja luulisi tämän kesän osalta esim. Kronoksen hintalappua alentavan se, että bändi vetää Stadissa kaksi perättäistä iltaa (toisen juhlistaakseen Kimmo Pohjosta). Eli joko sattumoisin Juhlaviikoille tulevat artistit kantavat kovia hintalappuja, tai sitten niitä kantaa Juhlaviikot itse. Eikä kyse voi olla kuin maineen varjelusta. Tänne halutaan niitä, joilla tänne ehdottomasti on varaa tulla. Silti on sanottava, Juhlaviikkojen kunniaksi, ettei näitä kokoonpanoja tai artisteja tänne pysty kukaan muukaan tuomaan. Joten, iloitaan siis. KG

Jarboe (us), Void ov Voices (hu) @ Kuudes Linja, Helsinki 19.12.2013

Attila Csihar nousi rockin maailmankartalle 80-luvun loppupuoliskolla unkarilaisen blackmetalryhmä Tormentorin nokilla. Bändin esikoisalbumi ”Anno Domini” vakuutti alan nousevat ja laajenevat piirit, ja bändistä tulikin varhaisen mustuuden kulttinimi. Samaan aikaan Norjassa laulu-ja soitinyhtye Mayhemin vokalisti (olisi liikaa sanoa laulaja), ruotsalainen Dead, tapetoi yhteiskämpästä tunnelman pilalle, aseenaan haulikko ja ainoat aivonsa. Mayhem oli alkamaisillaan ensimmäisen pitkänsä levytyksiä, ja solisti piti jostain löytää. Paikka oli Attila Csiharin ja loppu on äärimetallin historiaa. Yhteistyön tulos on niinkin legendaarinen platta kuin ”De Mysteriis Dom Satanas”, yksi kaikkien aikojen parhaista blacklevytyksistä koskaan. Ja tärkeimmistä. Vuodesta 2004 lähtien Attila on sitten toiminut myös Mayhemin vakiokokoonpanossa solistina, nyt jo kolmella pitkäsoitolla, ja tietenkin kiertueilla.

Mayhemin lisäksi miehemme Budapestista on toiminut ikäänkuin ulkojäsenenä yhdysvaltalaisessa hidasteluorkesterissa Sunn O))) ja vieraillut vaikka kenen levyilla, mutta pyörittänyt myös vuodesta 2008 lähtien yhden miehen sooloprojektiaan Void ov Voices. Viimeksi keväällä Void ov Voices esiintyi Helsingin Korjaamolla, missä Attila säesti mykkäelokuvan ”Tohtori Caligarin Kabinetti”. Jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä, jonka täytyy olla hyvä, menetin tuon tilaisuuden. Nyt oli tilanne paikattava ja hankkiuduttava Budapestin nuuttipukin pikkujoulushow’n äärelle Sörnäisten Kuudes Linja-klubille.

Otsikko Void ov Voices on varsin kuvaava. Tänään, ja varmaankin muinakin iltoina, Attila veti rapsakan puolen tunnin show’n valkoiseen kaapuun ja mustaan huppuun pukeutuneena. Tunnelmakynttilät paloivat ja ainakin itse vannoutuneempana blackmetalhesselinä pääsin aika ajoin jopa ns. tunnelmaan. Mutta korostan, vain hetkittäin. Csiharin setti oli yksi pitkä (en sanoisi biisi) musiikkiseinä joka vyöryi päälle niin, että mies ääntelehti, murisi, lauloi ja voihki mikrofoniin, luuppasi oman äänensä ja loi siitä kollaasin. Välillä kama kuulosti kieroutuneelta, modernilta oopperalta, välillä fransiskaaniluostarin kuorolta, joka on saanut yöllisiin harjoituksiinsa vihreänkarvaista tahtikättä heiluttamaan itsensä Vanhan Huoripukin. Alussa vetoa olin varma, että tästä syntyy jotain täysin ainutlaatuista. Parinkymmenen minuutin kohdalla ajatus karkaili jo pahasti, mikä todistaa kuitenkin jonkinasteisen meditaation puolesta, ja loppua kohden olin taas varma, että tämä kannatti nähdä. Olin nähnyt Attila Csiharin kerran aiemmin, nyky-Mayhemin nokilla, pahaksi Joulupukiksi naamioituneena. Nyt teema oli enemmänkin antikirkollinen. Väitän edelleen, että paikalla kuitenkin kannatti olla, syventämässä kuvaa Unkarin bläkkislegendan taiteilijaolemuksesta. Attilan setti loppui juuri ja juuri, kun se oli käydä ylipitkäksi, miehemme Kehnossa kumarsi ja poistui takahuoneeseen.

On paha mennä sanomaan, kumpi illan esiintyjistä itseäni houkutteli enemmän paikalle. Tänään taisi tulla aika tavalla vähämaalinen tasapeli sen suhteen. Illan pääesiintyjä toki meni niiden joukkoon, jotka pitää nähdä, heti aiemmin syksyllä kun keikka julkistettiin. Jarboe on neworleanssyntyinen laulaja-lauluntekijä, joka hankki kannuksensa Swans-yhtyeen tärkeänä jäsenenä vuosina 1985-96. Niin tärkeänä, että Swansien nokkamies Micheal Gira suorastaan muutti bändin musiikillista linjausta Jarboen liityttyä remmiin, ja molemmat mainitut olivatkin tämän merkityksellisen metelibändin ainoat pysyväisjäsenet orkesterin kultaisina vuosina. Swansien paluuseen Jarboe ei ole livenä ottanut enää osaa, mutta laulaa kuitenkin vuoden 2012 comebacklevyllä muutamalla raidalla.

Nyttemmin Jarboen soolokatalogi on jo valtavan pitkä, lauluja ja levyjä on syntynyt kuin kärpässieniä sateella, ja niillä vierailijoidenkin lista pelkästään on jo vinoutumamusiikin kaanonia kovimmillaan. Esimerkiksi kiintoisalle, mutta kuuntelukokonaisuutena aah niin raskaalle ”Mahakali”-albumille (2008) Jarboe sai vieraikseen mm. Phil Anselmon ja jo mainitunkin Attila Csiharin. Levylle kannattaa antaa eittämätön mahdollisuus, vaikka itse aloittaisinkin Jarboen maailmaan tutustumisen hiukan helpommasta ”The Men Album”-levystä (2005).

En ala väittämään mitään Jarboen illan settilistasta, tuotantonsa on vain osin tuttua, eikä tämä muutenkaan ole mitään ”hei tän mä tiiän, tää on soinu Rockilla”-kamaa. Jarboe tekee ja esittää jonkinlaista uusfolkia, joka väliin sisältää pikkupsykedeelisiäkin sävyjä, mutta on kuitenkin rakenteeltaan varsin tunnistettavaa. Enkä malta olla mainitsematta, että muutamin biisein ammennettiin Amerikan alkuperäisväestön rytmiikasta. Jotain tälläistä ovat saattaneet olla ne varsin varhaiset Patti Smithin kirjallisuusiltakeikat, kun ilmaisu on pikku hiljaa alkanut kehittyä puhutusta runoudesta biiseiksi. Mene tiedä, kun en ollut paikalla. Mutta sen tiedän, että Jarboella on vahvin, upein ja superseksikkäin lauluääni, mitä olen taas toviin kuullut. Meni nimittäin linjoista läpi. Ja siksi, vaikka en ladysta paljoa tiennytkään ennalta, olin myyty. Sen intensiivisen kolmevarttia nimittäin, kun Jarboen preesens oli samaa tilaa täyttämässä. Hetken musiikkia, mutta hetken joka tuntui. 

Lähin mieleeni nouseva vertailukohta on toinen klassista koulutusta saanut amerikkalainen naisääni isolla Nai:lla, nimittäin Zola Jesus. Vaikka Zola toimittaakin uskomatonta ääntään ison rumpubiitin tukemana, ja puite on massiivisempi, jotain samaa näissä upeissa mimmeissä on. Että joutuu vielä ulkona kadullakin miettimään, mitähän tuli juuri kuultua, ja ennenkaikkea, tuliko se ääni ihmisestä?

Jarboen rinnalla soitti tänään, 12-kielistä akustista kitaraa, mies joka toi blackmetallin Yhdysvaltoihin, eli herra P.Emerson Williams, nyrjähtäneen musiikin moniottelija ja multitaiteilija. Lienevätkö Williams ja Jarboe suorastaan pariskunta, sitä ei edes lähdekirjallisuudelle antautuminen paljastanut, mutta sellaiseen käsitykseen jäin. Yhtä kaikki, hyvä oli nähdä Williamskin livenä, miehen ison katalogin tummin, nopein ja nihilistisin osa on alan harrastajan erittäin laadukasta peruskamaa. (Jos hillitön, mutta näkemyksellinen ajo kiinnostaa, kannattaa ottaa kuunteluun Williamsin Choronzon-nimellä julkaisemat  industrialblackin klassikot ”Magog Agog” (1998) ja ”Era Vulgaris” (2000).

Illan lauteilla kolme nyrjähtäneen, mutta ison näkemyksen taiteilijaa, joita ei listoilla näy. Onneksi sana sentään oli kiirinyt, ja paikalla oli edes kiitettävästi väkeä. Tällaisten artistien tuonnista maahan kesken kiihkeimmän joulunrakentelusesongin, iso hatunnosto Fullsteam Agencylle ja Kutoselle.  KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: