Tuska Open Air | Keikkaguru

Archive for the tag “Tuska Open Air”

04 heinä 2022

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

09 huhti 2018

Tallinn Music Week 05.-07.04.2018 @ Tallinn, EST

TORSTAI 05.04.2018

Tallinn Music Week on pitkin ja poikin Tallinnaa levittäytyvä keväinen kaupunkifestivaali, joka järjestettiin nyt jo kymmenettä kertaa. Juhlavuoden kunniaksi festivaali todellakin levittäytyi kauppakeskuksista hotellien sviitteihin, ravintoloista teattereihin. Liikennevaloissakin taidettiin soittaa, jos kohta ei ihan autiotaloissa kuitenkaan. Tallinn Music Weekia (jatkossa vain TMW) voi äärettömän lämpimästi suositella festarikesän avaukseksi, ja vaihtoehtoiseksi tavaksi tutustua kaupunkiin pitkän viikonlopun merkeissä. Kaupunki muuttuu nimittäin niin hurjaa vauhtia, että ensi vuonna voi taas puitteet olla melkomoisen erinäköiset. Esimerkiksi festarilla isossa roolissa ollut Telliskiven alue on, muutamana kaupungista poissaolon vuotenani, kasvanut erittäin laadukkaaksi kulttuurikeskittymäksi, pieneksi kaupungiksi kaupungin sisällä. On kuin Berliinissä olisi.

Periaate on se, että jo pitkin viikkoa TMW:lla kokoonnutaan alan seminaareihin ja happeningeihin, alussa festivaalin historiaa pääosin musiikkibusineksen sellaisiin, mutta homma on sittemmin laajentunut hyvinkin globaaleihin tulevaisuusteemoihin. Pelkän musiikkitarjonnan, joka kestää kolme päivää, näkee 70 eurolla, ja jos minuuttiaikataululla tikkaa, voi suorittaa vaikka 30 artistia aika helposti, joten keskihintaa ei paljoa jää. Keikat on showcase-sellaisia, pituudeltaan ja ytimekkyydeltään 20-40 minuuttia keskimäärin, musiikin lajista ja venuesta hiukan riippuen. Ambientia konemusaa ja technoa jyskitään yöllä pidempään, kaukaakin ulkomailta tuleva bändi voi saada alkuillasta 20 minuuttia, ja siinä pitää ehtiä osoittamaan, mitä osaa ja millä materiaalilla liikutaan. Tulla monen maan rajan yli 20 minuutin takia ei silti tunnu bändien puolesta lainkaan turhalta, paikat ovat mustanaan musamaailman vaikuttajia, mediaa ja levy-yhtiöiden hesseleitä. Miksi Helsingissä ei ole tällaista? Suomessa lähin yritys on Tampereen Musiikki ja Media, mutta ei sekään tähän laajuuteen pääse.

Oma TMW käynnistyi von Krahlin alasalissa Vanhan kaupungin Rataskaevu-kadulla. Varsinkin remontin läpikäytyään von Krahl on todella hieno keikkamesta, käykää tsekkaamassa, kun kaupungissa. Hyvät soundit, baarit ei tukkeudu, kaikki näkee jotain. Alakerran lava on käännetty sitten viime näkemän 90 astetta ja tilaa on tullut sekä soittajille, että yleisölle lisää. Ennen vanhaan tiiliseinälle roiskiminen ei aina kauhean hyvältä kuulostanut, nyt sijoittelu on soundinkin kannalta parempi. Parveke on puolet entistä pienempi, joka on sekin äänelle hyvä, resonoivia elementtejä on vähemmän. Von Krahl onkin suosikkikeikkamestojani Tallinnassa. Ja pitelee äänekkäimmän koskaan kokemani keikan ennätystä yläsalillaan (amerikanlegenda Swans toukokuussa 2011), ikimuistettavasti tutisi puntti.

TMW:n lavat vaihtelevat teemoiltaan ja kuraattoreiltaan, mutta myös ohjelman tarjoavilta sponsoreiltaan. Von Krahlin torstai-illan tarjosi Live Nation Baltics. Ja aivan hillittömän kovan festariavauksen hoitikin tallinnalainen action rock-trio, kaksi pitkäsoittoa julkaissut Dead Furies. Vastikään ilmestynyt kakkosalbumi ”Rock City A Go Go” alkaa jo olla lajityypissään todella rätväkkää kamaa. Ruotsalaistyyppistä kaahausta, ei ehkä se mahdollisin lajityyppi olla omaperäinen, mutta tämä lajityyppi ei omaperäisyyteen perustu. Komeaa ajoa, just sen ihanan 25-minuuttia, ja pois. Parhaat biisit, ja paras mahdollinen show. ”Feast of The Vampire”, ”Take a Chance With Me”, ja muut klassisen makuiset rokkistyget lähtivät kuin Tuusulan pojan ori voltista. Kova avaus festarille.

Siirtymä yläkertaan ja ei edes minuutilleen, vaan sekunnilleen sovittuun aikaan aloitti New York Cityn kakkosaallon skalegenda The Toasters, joka kävi muuten muutamalla vedolla Suomessakin samalla, toivottavasti joku näki. The Toasters oli hillittömässä tikissä. Kaikki bändin hitit jo vuodelta 1981 alkaen ehdittiin kuulla. Tämäkin vielä, uusi bändi voi esitellä itseään, ja ikääntyneempi vetää greatest hits, ja löytää uusia faneja. Mahdollisesti löysi nytkin, sikäli hyvin kävi ska tallinnalaisten jalan alle, tanssilattia alkoi kuumeta, eikä kello ollut iltakahdeksaa. The Toastersissa on tyypillinen skatilanne, että vain bändin perustanut nokkamies Bucket Hingley on enää jäljellä alkuperäisistä. Skabändeissä tarvitaan henkilökuntaa, suhdanteetkin tulevat ja menevät, ovet käyvät. Hingleyllä on yhä ääni omassa lakonisen nasaalissa kunnossaan. Energinen pomppubasisti Tim Karns toi eloa lavalle. Ja jos matsku käy bändin jalan alle, käy se silloin yleisönkin. Gilbert Covarrubiaksen pasuuna viilsi komeasti ja asiat oli just niin hienosti, kuin niiden pitää vanhoilla ska-asiain ministereillä ollakin. Hingley lupasi tuoda bändin takaisin, nythän kyse oli The Toastersien ekasta ikinä Eestin keikasta. Harvoja vetoja koko festarilla, jonka olisi suonut venyttävän lyhyen soittoslotin rajoja. Elämänohjeeksi kaikille meille, The Toasters päätti kompaktin hittipakettinsa tietenkin niinkuin aina, ”Don’t Let The Bastards Grind You Down”. New Yorkin katujen ääni.

Sitten jalan suoritettu siirtymä Telliskiven vanhalle veturi-talli-ja teollisuusalueelle, joka on kokenut melkoisen kasvojenkohotuksen aivan viime vuosina. Löytyy huikeita ravintoloita ja mielenkiintoisia, hyvin varusteltuja soittopaikkoja. Ei jää keikkamestojen määrästä ainakaan enää kiinni Tallinnassa. F-Hoone-ravintolan takayhteyden soittosali Must Saal tuli korkatuksi seuraavaksi. Lavan täytti yksin ja intensiivisesti 25 minuutin ajan monesti Suomessakin nähty kansanmuusikko Mari Kalkun. Punaisessa koltussaan Kalkun vangitsi hetken, ei ole ihan helppo laji löytää tunnetta tällaiseen minikeikkaan, mutta hienosti tuli läpi. Eestin parhaat asiat tulevat alunperin maan eteläosista, niin tämäkin. Kalkunin instrumentti on kannel, mutta soitin ei kuulosta käsissään sietämättömältä, niinkuin liian usein. Eteläisen Eestin kansanmusiikkiin soljuu mukaan appalakkialaisen americanan sävyjä. Tänäkin vuonna Kalkun on jo kahdesti soittanut Suomessa, lisää ei ole juuri nyt sovittuna, mutta kyllä niitä tulee vielä. Kalkunin oli täällä tarkoitus esiintyä saamelaisen räppäri-joikaaja Ailu Vallen kanssa, mutta poroilla lähti vasominen käyntiin ja Valle jäi ns. oikeisiin töihin.

Oli tarkoitus nähdä erittäin kiinnostava, isoa brittirockia soittava tallinnalainen Colors of Today, mutta Erinevate Tubade Klubilla pyydettiin ottamaan kengät pois, ja laittamaan semmoiset tyhmät kiinteistönvälityspussukat tilalle. Ei oikein iskenyt, joten pyörsin ovelta pois. Syytä stiflattoman tilan olemukseen en koskaan saanut tietää, ei tuommoisia sitten kuitenkaan aleta kyselemään ovella päivystävältä tytöltä, tuskin se hänen henkilökohtaiseen mieltymykseensä perustuu. Ensi kertaan Colors of Today, tulkaa Suomeen. Tai kai Härmäänkin tulisi vaikka kuka, jos joku kutsuisi. Juttelin eräänä iltana ehkä kovimman eestiläisen bändin, Sibyl Vanen basistin Heiko Leesmentin kanssa, että miksi te(kään) ette käy Suomessa soittamassa? No, on oltu kai kerran, mutta kun kukaan ei kutsu. Suomalaisten rockpromoottereiden kannattaa siis jatkossakin ahkerasti käydä TMW:lla ja kaupungin keikoilla, ja poimia mielenkiintoisia artisteja vaikkapa nyt minimissäänkin Flow’hon ja Sidewaysiin, Valoa Festivalille, klubeillekin. Bändien pyynti on varmasti maltillinen, lentää ei tarvitse ja pikku rundin voi järkätä kohtuu kuluilla. Onko kyse vain siitä, että Eestiä katsotaan yhä rockmaana vähän kuitenkin yläkulmasta? Colors of Today voisi soittaa isonkin vedon vaikkapa Flow’ssa, ja jos est-pääte mistään syystä bändin nimen perässä häiritsee, niin close your eyes and think about England. Kenkäepisodin takia jäi näkemättä myös paperilla kiinnostava venäläinen The Karovas Milkshake. Ja tästä nyt puhumatta, että miksi venäläisbändejä nähdäkseen pitää pääosin matkustaa Tallinnaan. Tuli nähtyä kaupungissa asutun neljän vuoden aikana todella kovia vetoja sieltä puolen esirippua, eikö Helsingin venäläisasujaimisto jo riittäisi pohjaksi tuoda artisteja myös Stadiin. Juna tulee keskustasta keskustaan Pietarista, ei voi olla vaikeaa. Sitäpaitsi, ne venäläisbändit, jotka ulkomaille lähtee, siitä valtavasta massasta yrittäjiä, on aina järjettömän ammattimaisia ja kovia.

Ilta jatkui jälleen von Krahlissa, jossa eestiläinen I Wear* Experiment ei oikein onnistunut vakuuttamaan yläparveltä väijytyllä keikallaan. Jotenkin ohi valui myös kanadalainen Cari Cari, mutta sen sijaan belgialainen The Intergalactic Lovers vakuutti kyllä. Nämäki saisi joku hoitaa Suomeen, MOT, tsekkaa vaikka vuonna 2008 perustetun bändin käsittääkseni viimeisin singlejulkaisu ”Between The Lines”.

PERJANTAI 06.04.2018

Tallinn Music Weekilla on myös City Stage-ohjelmisto, jossa musiikki levittäytyy ilmaiseksi kaiken kansan kuultavaksi. Tässä skenaariossa tulikin nähdyksi mielenkiintoinen ruotsalainen poptrio Pajalan Vittulanjänkältä. Ei ehkä maailman helpoin mesta olla poptähti, erilaisuuden sietäminen ei ehkä ihan Pajalan peruskivessä taida olla hakattuna. Tai mistä minä tiedän, mutta ponnistaa sieltä tänne, vaatii kovaa naisenergiaa ja asennetta. Siitä The Magnettesissa onkin kyse. Bändi veti neljän biisin puoliakustisen keikan Nordic Hotel Forumin sviitissä. Kyllä, ensimmäinen kokemani hotellihuonekeikka oli totta. Oli meitä siellä ehkä kymmenen, lisääkin olisi mahtunut. Tomas Bäcklund Thuneström soitti sähkökitaraa pikku vahvistimen kautta, ja Sanna Kalla ja Rebecka Digervall lauloivat kauniisti yhteen sointuvilla äänillään. Bändin jäsenet ovat meänkieliseen maailmaan syntyneitä, mutta eivät koskaan saaneet oppia itselleen kuuluvan äidinkielen puhumista. Siksi paljon asiaa rajaseudulla hävettiin, nyt kai asiat ovat taas piirun paremmin. Tosin, ensin pitää määritellä piiru. Hieno poppisbändi, jonka toivoisi pääsevän lähtökohdistaan pitkälle. Nämä pitää nähdä oikealla sähköiselläkin keikalla. Toimivinta lyhykäistäkin lyhykäisemmässä sviittisetissä oli äärettömän kaunis, viime vuonna sinkkuna julkaistu ”Young and Wild”. Tämän kuuluisi ollut olla Brittien sinkkulistan kakkosena, mutta ei ollut.

Illan oli tarkoitus jatkua Sadaman alueella Loomelootsik-ravintolan yläkerrassa, jossa FatCat Records esitteli kokeellisemman pään signauksiaan. Mutta jotenkin brittiläisen pianistin Simon Vincentin kokeellistakin kokeellisempiin suhinoihin meni aivan samantien hermo. Sointu antoi odottaa toistaan, sävel seuraajaansa. Vielä kun pikkuiseen saliin oli varsin vaikea nähdä yleisön läpi, kymmenen minuutin otantakin tuntui pitkältä. Anteeksi nyt vaan, mutta tämäkin kaveri on tullut lentokoneella tänne esittämään nämä muutamat suhinat. Joskus ei vaan tajua. Kiitos Vincentin, jäi näkemättä myös levyiltä erittäin kiinnostava japanilainen Hatis Noit, samassa tilassa hetkeä myöhemmin.

Raitiovaunusiirtymä Telliskiven alueelle jälleen, ja parempaa yritystä pystyyn. Jotain piti yrittää Suomestakin nähdä, joten mahdollisuus piti antaa The Gentlemen Losers-duolle, jonka muodostavat Kuukan veljekset Helsingistä. Eikä ainostaan kaksi veljestä, vaan myös kaksi Applen tietokonetta. Ja valitettavasti meikäläinenkin, joka on kuunnellut ns. edellisessä elämässään todella paljon ambientia ja kaiken maailman kokeellista sätkettä, ei vaan saa mitään irti silloin, kun pimeydessä loistaa pari valkoista, haukun verran vajaata omenaa. Toinen Kuukka soitti sentään jotain kitarascapeja siihen oheen, mutta en ollut kohderyhmää, joten ei vaan lähtenyt. Yhtään ansiokkaammin ei sujunut toinenkaan illan suomalaisotanta, paria tuntia myöhemmin samassa Must Saalissa soittanut duo Pohjonen/Alanko. Kaksi aika kovaa nimimiestä pantu yhteen ja todella pitkään jo pitänyt tämä combo tarkistaa, mutta ei pidä enää. Arvostan kumpaakin suuresti omillaan, ja Kimmo Pohjosenkin olen nähnyt tosi monesti ja myös ihan soolona, mutta tämä ei nyt toiminut. Ismo Alanko on Suomen kovimpia lauluntekijöitä, mutta siellä ne istuivat Galactica-valokypärät päässä ja musiikki oli ihmeellistä öninää ja älinää. Jälkikäteen kuulin, että havaintoni koski reiluuden nimissä ehkä enemmänkin keikan alkua, loppua kohti meininki muuttui.

Tässä välissä oli ollut kuitenkin laatua kulman takana. Ensin Vaballa Lavalla eestiläinen kansanmusiikkipoljentoinen Curly Strings, joka on maansa suosituimpia bändejä, ja kiertää paljon, minne ikinä pyydetään — sekä paljon ennakkoon odottamani mainio maanmiesbändinsä, progressiivisen rockin kulta-aikaan kumartava Pöhja Konn. Curly Strings on perustettu 2012, ja sen nopean nousun keskiössä on ollut kaunisäänisen Eeva Talsin laulu ja viulu. Bändi sekoittaa eestiläiseen kansanmusiikkiin bluegrassmeininkiä ja skotlantilaisia tunnelmia. Sillä on takanaan kaksi albumia, jotka molemmat valittiin Eestin parhaaksi ilmestymisvuonnaan. Muutama kesä takaperin radiohitiltä ”Kauges kulas” ei voinut Tallinnassa mitenkään välttyä. Curly Strings aloitti keikkansa parhaalla mahdollisella tavalla, surumielisen kauniilla ”Miks sa murrad mind”-laulullaan. Ja toki se kesähittikin kuultiin, tupa oli täynnä, ellei peräti loppuunmyyty. Pitää arvostaa porukoita, jotka ostavat lipun alle puolen tunnin keikalle, jos vaikka mikään muu ei saman salin ohjelmistossa nappaakaan. Curly Strings on nähtävissä Tampereella 15.kesäkuuta, sinne siis.

Pöhja Konn soitti napakan ja hyväsoundisen keikan Rohelisessa Saalissa nurkan takana. Bändi antaa kunniaa Genesikselle, Gentle Giantille ja muille brittiprogen suurille, mutta itselle siitä tulee kyllä eniten mieleen kotimainen legenda 70-luvulta, Tabula Rasa. Johtui osittain toki laulukielestäkin, eesti kun on hiukan semmoista progressiivista suomea. Festarin bändeistä ainakin Pöhja Konn on yksi niistä, joka tulee soimaan kotikoneissa vielä jonkin aikaa. Se oli myös yksi niistä bändeistä, joka sai soittaa festareilla useammin kuin kerran. Tallin Music Weekillehan saa myös avoimen haun kautta tarjoutua soittamaan, ja tarjota bändejä levy-yhtiönsä katalogista showcasekeikoille.

Elephants From Neptune oli pitänyt nähdä jo vuosia, nyt vasta onnisti. Bändi ponnahti alunperin pikkuisesta Vösusta, Tallinnasta Narvaan päin puolimatkaan. Sittemmin silläkin on ollut aika isot nousut, bändi on tehnyt keikkoja Britanniassakin, mikä on aina meriitti. Se soittaa periaatteessa erittäin tehokasta aavikkorockia tanssittavalla biitillä ja mukaan sekoittuu hiukan brittipsykedeliaa, kitarat pörisevät ja rumpusoundi on iso. Jotenkin oma viritystila ei juuri nyt ollut Elephantseille otollinen, uuden otannan on siis joskus syytä tulla. Mutta jos annatte alle kymmenelle eestiläiselle bändille ikinä mahdollisuuden, antakaa näiden olla yksi. Kiitos levystä, rumpali Jon, lupaan kuunnella sen pikapuoliin.

Oman iltani päättänyt Trad.Attack! iskikin sitten jo kovemmin, ja oli hyvä lopetus kakkospäivälle. Jengiä oli Rohelisessa Saalissa paikalla erittäin paljon, hyviä näkösijoja oli vaikea saada, mutta eipä paljoa haitannut. Porukat pähkinöinä, eikä bändillä ollut nytkään aikaa kuin puoli tuntia. Trad.Attack! (kirjoitusasu siis täsmälleen tuo) soittaa (sekin) kansanmusiikkipohjaista puoliraskasta, jalan alle käypää rockia. Melodisesti ei olla kaukana jostain Metsatöllista, mutta toki se thrashmetal-kitaraseinä uupuu. Puhutaan samasta traditiosta kuitenkin, Trad.Attackin soundia leimaa Sandra Vabarnan säkkipilli. Välillä pillit soivat myös hyvin irlantilaisesti. Ei siis ihme, että bändi kiertää ahkerasti maailmalla, ja onkin ilmoittanut haluavansa soittaa kaikissa maailman maissa. Projekti alkoi ekojen keikkojen välispiikkivitsistä, ja on jo hyvässä vauhdissa. ”Söit”-hittibiisi polki todella tehokkaasti, tanssilattia möyri kuumana, ja muutenkin Trad.Attack! soitti yhden koko festarin kovimmista nykäisyistä.

LAUANTAI 07.04.2018

Päätöspäivä lauantai oli omalta osalta festivaalin tehokkain päivä. Latvialainen Polifauna aloitti homman Viru Keskuksen lavalla kello 14.30. Ja osoitti, että hyvän keikan voi soittaa vaikka päällään, tai vaikka ostosmaailman läpi flaneeraaville ohikulkijoille. Ja osoitti, että Latviasta tulee paitsi äärikovia metallibändejä, myös popimpaa laatua. Polifaunalla on karismaattinen laulaja-kitaristi Andris Strazds. Bändi soitti levyiltä tuttua unelmapoppiaan livenä pari naksua raskaammin, ja oikein hyvä niin. Levyiltä tähän on anti-shoegazemiehen hiukan vaikea suhtautua, mutta livenä toimisi uudemmankin kerran. Mahtava puolituntinen. Polifauna on kiertänyt pääosin Latviaa, joten toivottavasti sille oli iloa jatkon kannalta myös illan klubikeikasta. Bändin puolesta todistakoon vaikka tanssittavan tehokas ”Hurt Me”. Polifaunan toisen biisin aikana kauppakeskuksen uumenista horjui lavan eteen joraamaan jo todennäköisimmin neuvostoaikoina itsensä työttömäksi ryypännyt osapäiväspurgu, jolla oli bändin soittaessa ihan aidosti hauskaa. Tämmöistä jortsuamista näkee todella harvoin. Ja noihan sitä jorataan huikan päivägänätsyissä. Mies sentään pysyi pystyssä, eikä häirinnyt ketään. Mutta piankos kaksi vakavailmeistä vartijaa saattoi jo herramme häpässä pois bändin näkökentästä. CityStage-konsepti, että taide kuuluu kaikille, ei nyt toteutunut. Muuten oli mahtavaa nähdä näillä ilmaiskeikoilla paljon ohikulkevia eläkeläisiä, äitejä lapsineen ja ilmiselvästi paikalle sattumalta eksyneitä suomalaisia ostelijoita.

Joku paikallinen hiphop-ryhmä tuli samalta Viru Keskuksen lavalta sivukorvailtua, mutta sitten lavan otti yksi kovimmista nykyajan eestiläisistä bändeistä, vuonna 2010 Pärnussa perustettu Sibyl Vane. Nyt on kova, jos yhtään kiinnostaa bluespohjainen voimarock, niin nyt on NIIN kova trio, että loppui jo päivän kauppakeskusvedolla ylisanat kesken. Illan klubikeikasta puhumattakaan. Olin nähnyt Sibyl Vanen jo 2012 Tallinnan Rockstar’sissa ja siitä lähtien joutunut seuraamaan bändin uraa. Kokoonpano on edelleen sama, käsittämättömän upealla äänellä varustettu Helena Randlaht kitara ja laulu, Heiko Leesment bassossa ja Hendrik Liivik rummuissa. Soitto on kuudessa vuodessa entisestään tiivistynyt ja bändi on aivan huiman tiukassa kunnossa. Anteeksipyytelemätön puolituntinen kauppakeskuksessa keskellä päivää, vetäkää perässä. Ja tuokaa nämä nyt Suomeen. Toisena soineen ”Thousand Wordsin” aikana ilmestyi tuttu juoppo joraamaan, kuin ei olisi huomista. Eikä välttämättä ollutkaan. Rumpali Liivikilla meni pokka samantien, mutta komppi pysyi. Helena yritti ja yritti pitää pokeria, mutta hankalaa oli. Jostain ilmestyivät jälleen tutut vartijat, ja uudet lähdöt tuli. Meininki kuin kotimaisessa komediassa. Kun keikka oli ohi, tuiki tuntematon jäbä ojensi Helenalle kukkakimpun, ja poistui sitten. Aivan mahtavaa reagointia.

Seuraavaksi soitti intialainen laulaja-lauluntekijä Shriram Alluri bändeineen. Alluri laulaa eteläintialaisella tegulun kielellä, mutta mitä biisejä! Aivan huimaa tavaraa, välillä kuulosti post-punkilta, välillä Jersey Shoren isoilta miehiltä, ja kuusimiehinen bändi oli viritetty kovaan lyöntiin. Loistoesimerkki siitä, miten aina kannattaa mennä kuulemaan uutta ja itselleen ennenkokematonta. Aina voi yllättyä, harvoin pettyä.

Lauantain iltaohjelma alkoi, ja ihan suunnitellusti, yhteistyössä Tuska Festivaalin kanssa toteutetulla metallilavakonseptilla Von Krahlissa. Sekunnilleen sovitusti illan päräytti käyntiin nuorehko tallinnalainen death metal-rykmentti Deceitome. Bändillä on takanaan vasta yksi albumi, mutta herran pieksut miten paiskoi komeaa kuoloa, kovaa, mutta hyvillä soundeilla. Ja biisitkin kestivät vertailun lajityypissä, jossa jo paljon on kuultu. Eniten tuli mieleen Obituary, mutta ei sekään nyt oikeutta tee, kummallekkaan. Paperilla mielenkiintoisinta bändissä oli sen solistirekrytointi, eli Forgotten Sunrisen jo golden days 1992 perustanut, ja tuota maailmanluokan industrialbändiä edelleenkin johtava Anders Melts. Parimetrisen hongankolistajan kiusattu ääni sopi tummaan kuoloraastoon livenä erittäin hyvin. Ja hei tiedoksi, näin kannattaa valaista dödöbändi. Himmeästi ja takaapäin, valojen loputon liike on sivuseikka. Ja hei, kuinka monessa kuolonmetallibändissä olette nähneet nuoren naisen bassossa, ja siis sormilla, ei plektralla. Diggasin. Parhaita etukäteisvalintoja tulla nähdyksi koko tapahtumassa.

Seuraavaksi alakerrassa raastoi paikallinen Socialysum grindcoreaan ihan osaavasti, jo kasvamaan päin olleen yleisön edessä, mutta ei tämmöinen oikein iskenyt tähän väliin. Grindissä pitää olla sitä ihan oikeaa maailmanluokkaa, että se noin lajityyppinä toimii livenä.

Liettualainen, Vilnassa seitsemän vuotta sitten perustettu Delvsy kiiruhtaa hitaasti sekä toiminnassaan, että musiikissaan. Se eteni viime vuonna kakkosalbumiinsa ”Private Suite”, ja kyseessä on kyllä ihan laatukokonaisuus. Tämmöistä post-black metallia oli puolisen tuntia juuri sopiva annos, vaikka kotioloissa huomasikin kykenevänsä kuuntelemaan tuoreen albumin kokonaan läpi. Ja hei, kuka keksi termin, post-black metal, ja miksi? Kaikki Darkthronen ”Transylvanian Hungerin”, Mayhemin ”De Mysteriis Dom Satanasin” ja Burzumin ”Hvis Lyset Tar Ossin jälkeen on ollut post, black metal. Miksi musiikkia(kin) pitää aina niin tavattomasti lokeroida ja kategorisoida?

Venäläinen Show Me A Dinosaur ja latvialainen Omerta jatkoivat peräjälkeen, ensinmainittu soitti umpitylsää, mutta muodikasta shoegazebläkkiä (en ole itse näistä yhtään keksinyt!) ja jälkimmäinen lähes yhtä tylsää instrumentaaliraskasrockia, ihan kelpo groovella kyllä. Mutta sen verran meni tunti geneeriseksi, että pakko oli vaihtaa maisemaa. Uusi maisema oli Kivi Paber Käärid-niminen ravintola Telliskivessä.

Pekko Käpin olin nähnyt useamminkin, viimeksi syksyllä privaatimmassa tilaisuudessa Amsterdamissa, jossa miehen ugrit murhaballadit saivat kansainvälisen jengin ihan oikeasti hetkeksi hiljentymään, mutta vain hetkeksi. Kerrattain aiemmin olin nähnyt myös Käpin K.H.H.L.-trion. Tutkittua laatua oli siis luvassa, ja vaikka Käppi itse piti puolen tunnin otantaa selvästikin liian hätäiseksi puskettuna, niin hyvinhän se meni. Tutut hirttosilmukkalaulut pääkallojouhikon säestämänä, K.H.H.L:n äärettömän eleettömästi komppaamana. Kyllä ”Piika Kaarin” on näissä lajityypeissä upea biisi. Taatusti kohtuu huonosti sanoja ymmärtänyt yleisökin jaksoi ihan malttaa menemään, hetken tuntui ok:lta olla suomalainen.

Heti Käpin lopeteltua piti rynniä pihan yli Sveta Bariin varaamaan hyviä paikkoja näkemään yksi ehkä kaikkienkin aikojen tärkeimmistä eestibändeistä, eli Allan Vainolan johtama, todella komeaa isojen stadioneiden rockia soittava Söpruse Puiestee. Ei tokikaan niin, että orkesteri olisi rockiaan päässyt stadionluokkaan soittamaan. Olin nähnyt bändin Tarton Rock’N’Roll-klubilla vuosia sitten, ja halunnut uusinnan siitä lähtien. Vainolan ura alkoi Vennaskondissa 90-luvun alussa, oma bändi syntyi omien biisien ympärille 2003. Neljä studioalbumia julkaisseella orkesterilla tuntuu olevan kotimaassaan vankka kannattajakunta, siksi pieteetillä keikkaa kuvattiin ja lauluja laulettiin mukana. Sveta Bar kuulosti ehkä koko festivaalin heikoimmalta venuelta, mutta Puiestee selvisi soundihommista silti ihan ok. Ultrakauniiseen 2011 julkaistuun biisiin ”Rahu, ainult rahu” saatiin mukaan sen levyversiossakin laulanut Merili Varik, joka viihtyikin sittemmin stemmalauluissa koko keikan ajan. Alkupuolella kuultu triphopraita ”Ma olen onnelik et inimesed on nii iluset ja head” kulki komeasti, ja toi esiin Allan Vainolan uskonnolissävytteistä tekstittämistä. Koko setti päättyi upeaan radiohittiin ”1905”, ja kenties koko TMW:in eniten odottamani keikka oli paketissa.

Sitten vielä yksi lokaationvaihto, ja illan päätteeksi tsekkaamaan Sibyl Vane toista kertaa samana päivänä, nyt hikisemmällä sisäilmakeikalla Kino Söpruksessa. Joka on Tallinnan vanhin toimiva elokuvateatteri, mutta myös keikkapaikka. Sibyl Vane ei pettänyt nytkään, ja koska kyse oli illan viimeisestä vedosta, suotiin sille myös hiukan vapaampi aika. Bändi on raskautunut aika paljon vuoden 2012 esikoisalbumin tietämiltä, mutta se raskautuminen ei ole kyllä ollenkaan pahaa tehnyt. MOT, kakkosalbumin raita ”Rocket Song” on maailmanluokan rockia, Helena Randlahtin häkellyttävä ääni ja äärettömän viehättävä tapaa laulaa englantia, ja herrain tiukka komppi riittäisivät vaikkapa pelkästään viemään nämä pidemmällekin. Uskotaan, että vielä lunastuu, olisi todella sääli hukata tällainen bändi soittamaan vain kotimaan luolissa vuosi toisensa jälkeen. Todella kova päätös vuoden 2018 Tallinn Music Weekille. Jota voi vain tapahtumana erittäin lämpimästi suositella, sanoinko jo? KG

Posted in acoustic, alternative rock, ambient, art rock, blues, blues rock, britpop, contemporary classical, death metal, dream pop, electric blues, electronica, electropop, festival, folk, folk rock, garage rock, heavy metal, hip hop, improvisational music, indie pop, indie rock, indoor festival, instrumental rock, jazz, melodic death metal, minimalistic music, murder ballads, noise, pop, poprock, post metal, post punk, progressive rock, rock'n'roll, rocksteady, shoegazing, singer-songwriter, ska, world music and tagged #tallinnmusicweek, 1905, Ailu Valle, Allan Vainola, Alluri, Anders Melts, Andris Strazds, Anton Sevidov, Bucket Hingley, City Stage, concert report, Dead Furies, Deceitome, Devlsy, Don't Let The Bastrads Grind You Down, Eeva Talsi, Elephants From Neptune, Erinevade Tubade Klubi, Ewert and The Two Dragons, F-hoone Must Saal, FatCat Records, Feast of The Vampire, Forgotten Sunrise, Gilbert Covarrubias, Heiko Leesment, Helena Randlaht, Hendrik Liivik, Hurt Me, I Wear Experiment, Intergalactic Lovers, Kauges kulas, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kimmo Pohjonen, Kivi Paber Käärid, konserttiarvio, Live Nation Baltics, live report, livearvio, Loomelootsik, Ma olen onnelik et inimesed on nii iluset ja head, Mari Kalkun, Merili Varik, Miks sa murrad mind, Musiikki ja Media, Nordic Hotel Forum, Omerta, Pekko Käppi, Pekko Käppi & K.H.H.L., Piika Kaarin, Pohja Konn, Pohjonen/Alanko, Polifauna, Rahu Ainult Rahu, Rebecka Digervall, Rock City a Go Go, Rocket Song, Roheline Saal, Sami Kuukka, Sandra Vabarna, sanna Kalla, Söit, Söpruse Puiestee, Show Me a Dinosaur, Shriram Alluri, Sibyl Vane, Simon Vincent, Sociasylum, Swans, Take a Chance with Me, Tallinn Music Week, Telliskivi, The Gentlemen Losers, The Grand Astoria, The Magnettes, The Toasters, Thousand Words, Tim Karns, Tomas Bäcklund Thuneström, Tommi Laine, Trad.Attack!, Tuska Open Air, Vaba Lava, Ville Kuukka, Viru Keskus, von Krahl | Leave a comment

20 maalis 2018

Trivium (us), Power Trip (us), Venom Prison (uk) @ Nosturi, Helsinki 19.03.2018

Floridan Orlandossa vuonna 1999 perustettu Trivium on aina kärkikahinoissa, kun listataan melodista metalcorea tikkaavia orkestereita, joskin on heti sanottava ettei lokerointi tästäkään bändistä riittävästi kerro. Trivium on progressiivista nykymetallia, thrashilla maustettua groove metallia, jollaista tekee toki kovin moni muukin. Mutta nämä tekevät sen yhtenä parhaista. Trivium on ahkera bändi, kiertueet ovat pitkiä ja intensiivisiä, ja satunnaisesti hämmentävän pieniinkin kaupunkeihin ulottuvia. Ja uusi albumi puskee itsensä ulos maksimissaan kahden vuoden välein. Toisin sanoen, Trivium oli esimerkiksi Helsingissä viimeksi viime vuoden helmikuun lopulla Circuksessa, ja nyt taas kaupungissa uudestaan. Tämänkertainen veto oli sijoitettu Nosturiin, ja oli laskujeni mukaan jo bändin 14. keikka Suomessa.

Ennakolta loppuunmyydyn Nosturin kolmen bändin illan aloitti tasan ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan, klo 20, walesilainen Venom Prison. Bändillä on outo nimi, tyylikäs logo ja yksi toissavuotinen albumi vyönsä alla. Sillä on myös hienoja perinnetietoisia biisien otsikoita, ja lauluvastuussa, tai oikeastaan huuto-ja murinavastuussa venäläinen nuori nainen, Larissa Stupar. Mutta mitä sitten? Jos mikään ei tunnu miltään, tällaista äärigeneeristä death metal-jöötiä kuunnellessa, niin mitä väliä jollain hienoilla nimillä? Ei mitään. Bändi louhi puolen tunnin avaussettinsä toki ihan tarkalla taidolla, harjoituskämpällä nämä ovat viihtyneet.

Kaksi ensimmäistä biisiä meni ihan osoittaessa, että kyllä walesilaisetkin kaahata osaa. Ja kun, kuinka olla, avausbändinä Venom Prison kärsi myös illan keskentekoisimmista soundeista, niin oli aika pian selvää, että ei tämä tästä. Parhaiten tykitti ”Womb Forced Animus”, mutta siitäkään ei mitään kerrottavaa jäänyt. Biisimateriaali ei yksinkertaisesti riittänyt mihinkään. Sateisena lauantai-iltana Cardiffissa, kävelymatkan päässä hotellilta, muutaman real alen jälkeen, jos kaupungissa ei olisi mitään muuta bändiä nähtävillä, tämmöisestä voisi ihan hetkeksi fiilispäissään innostua. Mutta ei tänään, tässä ja nyt.

Omalla kohdalla illan odotetuin bändi soitti kakkosena, itse kun en tunnustaudu miksikään kovan siiven Trivium-faniksi. Se kun on kuitenkin vain tärkeä alan nykymeiningin bändi, jonka mielellään katsoo kerran pari pois, mutta ei sen enempää. Illan keskimmäisen slotin hoiti Power Trip Dallasista, Teksasista. Bändiä ei pidä sekoittaa Powertripiin, yhden demon pihalle saaneeseen jenkkiläiseen thrashryhmään, eikä se edes ole kovin mahdollista, Powertrip kun yhteenkirjoitettuna hajosikin jo varhain 90-luvun lopulla. Tämä Dallasin Power Trip on julkaissut kaksi albumia, joista varsinkin viimevuotinen ”Nightmare Logic” on erittäin kovaa junttanpoota. Bändi soittaa hyvinkin kierteisellä groovella ladattua crossover thrashia, maustettuna bourbonilla kostutetulla southern rockilla. Erittäin esiinkaivamisen arvoinen lätty, jos kuvailtu meininki yhtään iskee. Jos nämä eivät olisi liittyneet Triviumin kiertuekumppaniksi, olisin saattanut skipata koko illan. Power Trip aloitti todella tämäkästi ”Soul Sacrifice”-runttauksella, ja millä soundeilla! Nosturi ei ollut pitkään aikaan kuulostanut näin hyvältä. Rumpali Chris Ulshin soundit pelkästään takasivat tahdon nähdä nämä joskus seuraavan levyn myötä uudestaan, mätke kuin elävää alligaattoria tamppaisi Rio Granden penkereeseen. Chris Ulsh kannuttaa myös varsin tunnetussa austinilaisessa Mammoth Grinderissa. Power Trip julkaisee levynsä Southern Lord Recordsin suojissa, mikä sekin on pelkästään krediitti, Southern Lordilla on tallissaan käytännössä kaikki näiden alagenrejen parhaat.

Todella harvoin on niin, että odottaa monta päivää kuulevansa lämppäribändin yksittäistä biisiä. Kakkosena kuultu uutuuslevyn raita ”Executioner’s Tax (Swing of The Axe)” oli sellainen. Blake Ibanezin upeasti itkevä liidikitara ja Chris Whetzelin miehekkään eteläinen bassolinja nostivat biisin levyversiostaan vielä muutaman kyynärän korkeammalle. Pelkästään tämän takia, tiedättehän… Kolmevarttisen puhteen puolimaissa oli yhden kipaleen ajan (tuoreen platan nimibiisi) käydä ajatus päässä, että näilläkin loppuu biisit kesken, mutta setin loppuliuku taas todisti toista; ”Executionerin” kanssa samanhenkistä southernjunttausta edustava ”Murderer’s Row”, kipakka ajo ”Firing Squad” ja viimeinen lapiollinen arkulle vainaan, ”Manifest Decimation”. Kyllä, hän se on, kannen voi sulkea. Hoitakaapa nämä nyt joku vaikka Tuskaan, jos ei tälle kesää ehdi, niin sille kesää, mille ehtii.

Loppuilta ei sitten ollutkaan mitään elävän musiikin juhlaa. Ehkä siksi, että en ole pääbändin varsinainen fani, tulin menettäneeksi todella hyvät jalansijat Power Tripin nykäisystä innostuneena, että kyllä tämä sittenkin tästä. No siihen alkoi pukkaamaan pitkää poikaa eteen ja miksaustiskin takuinen mellakka-aidan maastokin oli ahtautumaan päin. Okej, olkoot. Käynti yläkerrassa muistuttumassa, että eihän sieltä näe hevon huttua, ellei pääse parvekkeen kaiteelle. Ja loppuunmyyty Nosturi kun on erittäin piinallinen paikka, happi loppuu, ahdistaa, niin oli sitten tyytyminen aika läämäisiin sijoihin takabaarin maastossa, parvekkeen alla. Kun Nosturin kapasiteetti on noin 900 päätä, puhutaan sijoista 879-890. Ei asiaa pisteille tällä kertaa. Näkyvyys oli todella huono Triviumin aloittaessa. Ihan nätti niska edessäolevalla tytöllä, mutta bändejä tänne oli tultu katsomaan. Välillä homma menee näin, kun en oikein ole tungosihmisiä.

Trivium on tällä rundilla soittanut joka ilta käytännössä saman 16 biisin setin, joka kellottaa noin markka neljäkymmentäviisi. Kuusi biisiä lokakuussa ilmestyneeltä uutukaiselta ”The Sin and The Sentence”, ja sen tappavan tehokas nimistyge heti keikan avaukseksi, kun ensin oli lavalletulobiisinä kuunneltu kokonaan(!) Iron Maidenin ”Run To The Hills”. Heti kolmantena palattiin uutuuslevyyn, ”Betrayer”. Ilma oli sakeana perspiraateista, hiilidioksidista ja älypuhelimista, mikä nyt ei näkyvyyttä ainakaan parantanut. Omassa saippuarasiassa on sen verran löyhkäinen äänen-ja kuvantoisto, ettei tulisi mieleenkään elää keikkaa puhelimen kautta. Mutta meitä, ja puhelimia, on moneksi. Varmaan 75 % illan yleisöstä osasi jo uutuuslevynkin sanat ulkoa, eikä puhuta ainoastaan kertseistä. Hämmentävää ja ihailtavaa harrastuneisuutta. Arvostan. Solisti-kitaristi Matt Heafy muisti mainita monesti, että Oslossa (kolme iltaa aiemmin) oli ollut rundin paras yleisö. Mutta että tendenssi oli Helsinkiin kallellaan, ja harvoinpa tämmöistä meininkiä arkena näkeekään.

Triviumin jäsenten keski-ikä on 30.75 ja myytyjä albumeita on maailmanlaajuisesti toista miljoonaa yksikköä, eli paljon on tehty oikein lyhyessä ajassa ja nuorella iällä. Onneksi olkoon. Tuore albumi on sitä myöten asiallinen kokonaisuus myöskin, ettei bändillä ole tulevaisuuden suhteen hädän päivää. Loppuunmyyty Nosturi minä tahansa annettuna maanantaina on kova juttu, ja keikka olisikin aivan hyvin voinut olla Jäähallin Black Boxissa.

Keikan alkupuoliskon ehdottomasti tehokkain veto oli ”The Sin and The Sentence”-albumin raita ”Sever The Hand”. Ankara groove, vaikka omille korviensijoilleni parhaiten kantautuivatkin vain pellit, ja kitaraliidit. Kaikki alapää oli oikeastaan poissa, ja puhun nyt siis soundista. Myös biisikaksikko ”Until The World Goes Cold” ja sitä seurannut ”Becoming The Dragon” polkivat ankarasti. Voi kun olisi saanut vähän paremman selon. Jopa täältä takabaarin varikkoalueelta kuunnellen, illan kovin nyintä Triviumin osalta taisi olla kuitenkin ”In Waves”-albumin (2011) ”Caustic Are The Ties That Bind”. Viimeisimmän levyn ”The Heart From Your Hate” ja ”Beyond Oblivion” sulkivat varsinaisen setin. Tänään(kään) en kyennyt encoreihin venymään, niitä tiedettiin tulevan kolme, ja niin tulikin. Nämä kuultiin ja nähtiin, mikäli jotain näki ja paremmin kuuli: https://www.setlist.fm/setlist/trivium/2018/nosturi-helsinki-finland-7bef2a10.html KG

Posted in crossover thrash, death metal, deathcore, extreme metal, groove metal, heavy metal, melodic metalcore, progressive metal, thrash metal, Uncategorized and tagged Becoming The Dragon, Betrayer, Beyond Oblivion, Caustic Are The Ties That Bind, Chris Ulsh, Chris Whetzel, Executioner's Tax (Swing of The Axe), Firing Squad, In Waves, Iron Maiden, Jäähalli Black Box, Larissa Stupar, Mammoth Grinder, Manifest Decimation, Matt Heafy, Murderer's Row, Nightmare Logic, Nosturi, Run To The Hills, Setlist.fm, Sever The Hand, Soul Sacrifice, Southern Lord Records, The Heart From Your Hate, The Sin and the Sentence, Trivium, Tuska Open Air, Until The World Goes Cold, Venom Prison | Leave a comment

04 heinä 2016

Katatonia (swe), Gojira (fra), Nervosa (bra), Myrkur (den), Children of Bodom, Block Buster @ Tuska Open Air, Helsinki 03.07.2016

Tuskan 2016 lauantai jäi väliin muiden velvoitteiden takia, mutta heti sunnuntaina oli palattava asiaan. Päälavan korkkausvastuu lankesi pyhäpäivän ratoksi nuorille kuopiolaisharteille. Hyvin kestivät. Kovissa nousuissa oleva Block Buster nähtiin Tuska On Wheels-maakuntaklubikiertueellakin taannoin, ja Bon Jovin lämppärinä olympialaisella stadionilla. Block Buster on hyvä, joskaan ei paras esimerkki siitä, miten Suomi on aivan aallonharjalla mitä tulee maailmanluokan hard rockiin ja perinneheavyyn. Bändejä syntyy kuin sieniä sadekaudella, ja biisinkirjoitustalenttia löytyy. On Temple Balls, Free Spirit, Reckless Love, Stargazery, Shiraz Lane, ja tusinoittain muita, kaikki hiukan eri näkökulmilla liikenteessä. Block Buster ammentaa myös 70-luvun puolelta. Välillä kama kuulostaa suorastaan southernilta, välillä Extremelta, välillä Van Halenilta. Ja jos nuorisolla on makua ja ymmärrystä nimetä biisejä tyyliin ”Caught in the Crossfire”, ja esiintyä näin vapautuneesti, mutta ilman pahimpia Sunset Stripin rokkikliseitä, niin tie voi periaatteessa olla auki taivasta myöten. Ei välttämättä vielä näillä biiseillä, mutta en oletakaan että takki olisi niiltä osin jo täysin tyhjä. Maapallon kallistuma ei muuttunut Block Busterin puolituntisen aikana, mutta näistä heeboista kuultaneen vielä.

Helsinki Stagen eli telttalavan korkkasi sunnuntaina Amalie Bruun Tanskasta, taiteilijaminältään Myrkur. Yhden naisen black metal-projekti laajenee livenä kolmella varsin persoonattomasti esiintyvällä ja soittavalla jäbällä. Myrkur aiheutti ensilevynsä aikoihin pientä sensaationtynkääkin. Vanhan liiton bläkkispuritanistien, varsinkin Norjassa, oli vaikeaa niellä eteerisen Amalien nurkanvaltausta. Itselleni muodostui Tuskan iltapäivässä vaikeaksi niellä, että tämä on ylipäätään ollut jollekulle vaikeaa niellä. Myrkur oli muutaman vuoden itsellekin tärkeiden katsastettavien listalla, nyt ihmettelin vain miksi. Ja mikä ihmeen sensaatio? Ai että kun nainen (tässä blogissa ei tytötellä) pyörittää black metal-projektia, ja saa Ulverin Garmin tuottamaan levynsä? Vai se, että Amalie osaa karjaista mikrofoniin muutaman ihan sinänsä aidon kuuloisen bläkkisrääkäisyn tyyliin varhainen Varg Vikernes tai Fenriz? Onpa erikoista.

Ei toki Myrkur ollut läpihuono. Kolmen vartin shown jaksoi periaatteessa mainiosti tsiigata läpi. Setti alkoi Amalien kaunistakin kauniimmalla pianointrolla ja kehtolaulumaisella ”Den Lille Piges Dödilla”. Mutta kun bändi aloitti darkthronemaisen pitkän pöllin sahaamisen, homma menetettiin saman tien. Tätä on kuultu niin paljon. Ei se, että pannaan hyvännäköinen nainen nokille, tee lanauksesta yhtään kiinnostavampaa. Setti myös päättyi todella kauniisti, Amalien lauluun ja pianoon. Biisi oli Bathoryn ”Song To Hall Up High”, jos nyt mistään mitään tiedän. Vaikka saankin hakkaamalla hakatusta ja pintaan miksatusta sähköpianosta henkistä atopiaa, oli tämä kaunis päätös. Tämmöistä lisää. Silloin Myrkur ei välttämättä enää kuulu Tuskaan, mutta ei kuulu välttämättä Ulverkaan. Mutta vaikkapa Flow voisi olla hyvä areena.

Tuskan tunnelmaa, kuva: Jesse Kämäräinen.

Sitten alkoi sade. En oikein ole sademiehiä, en halunnut pilata nahkarotsiani, enkä liioin pukeutua kertakäyttösadetakkiin hikoillakseni itseäni tärviölle, joten jätin suosiolla Hatebreedin päälavalla näkemättä. Vaikka tiedänkin toki bändin merkityksen metallisen hardcoren nykymytologiassa. Mutta joku toinen kerta. Sen sijaan murkina-alueella sukeutui mainio juttuhetki kollegan kanssa, joten saamapuolella oltiin sateesta huolimatta. Sitäpaitsi Myrkur-pettymystä ei tohtinut sulatella jotakuta toista kuuntelemalla.

Mutta sitten, Inferno-lava iski jälleen. Kolme nuorta naista (tässä blogissa ei tytötellä) ja ankara kolmevarttinen tiukkaakin tiukempaa thrashmetallia. Nervosa oli homman nimi. Miten on mahdollista että brasilialaiset on aina järjestään todella kovia sivaltamaan dödöä ja rässiä? Mitä niiden äidinmaitoon sekoitetaan? Sao Paulon kuuma tiikeri Fernanda Lira piiskasi trionsa hirvittävään myllytykseen, eikä vankeja otettu. Ei myöskään tarvinnut jaella mitään nahkapöksy- tai tissikanjonipisteitä, homma oli musiikillisesti enemmän kuin hallussa. Ok, ei kitaristi Prika Amaral mikään Yngwie ole, mutta ei tässä lajissa ole pakko olla. Asenteella pötkii pitkälle. Vain jokunen viikko aiemmin ilmestyneeltä Nervosan kakkospitkäkiekolta ”Agony” kuultiin useampikin täsmäisku, mutta tykeimmin donkkasivat ”Arrogance”, ”Intolerance Means War” ja ”Hypocrisy”. Setin ainoa portugaliksi laulettu raita ”Guerra Santa” (Sotaisa joulupukki) eteni sekin kuin zikavirus viidakossa. Ihanaa, että naiset soittaa välillä muutakin kuin sitä iänikuista läyhägaragea ja osaamisen reuna-alueilla valuvaa räkärokkia. Fernandan loppuspiikki kuului: ”Thank you so much once again, and most importantly, see you soon.” Näin menetellään. Yhtään en yllättynyt, että päivän kovin bändi löytyi jälleen kerran Inferno-lavan hämäristä. Ja tuli kaukaa maailmalta, näki ja voitti.

Ranskalaisesta Gojirasta en ole keneltäkään kuullut pahaa sanaa. Tsiigasin Duplantierin veljesten ja toveriensa vedon kuitenkin anniskelualueen puolelta. En niinkään anniskellakseni, mutta juuri nyt ei hotsittanut tunkeutua mihinkään. Jotenkin hirvittävän vaivattoman tuntuisesti vaikutti lähtevän Bayonnen miehiltä tekninen dödö tai progemetalli, miten vain. Ilman irvistelyä ja hillitöntä nykytanssia. Soitetaan, suoraan vaan. Enkä ihmettele yhtään, että Joe Duplantier on aina kärkirähinöissä, kun maailman kovimpia metallikitaristeja listataan. Bändi ehti tunkea slottiinsa peräti 12 biisiä.

Gojira heitti sanalla sanoen mahtavan keikan, kauempaakin katsottuna tuli asia läpi. Kovimmin kulkivat ”The Heaviest Matter of the Universe”, ”Backbone” ja ”Oroborus”. Kesän festarihuumassa on tapana julkistaa, mikä juuri nähdyistä bändeistä tulee syksyllä klubirundille. Tuskaa seuraavana päivänä uutisoitiinkin Kvelertak ja Katatonia tuolta mielenkiinnottomimmasta päästä. Mutta tuokaa nyt joku hyvä ihminen Gojira pian sisäilmakeikalle, joohan.

Lisää Tuskan tunnelmaa, kuva: Jesse Kämäräinen.

Telttalavan puolella tuotti ruotsalainen Katatonia niin ankaran pettymyksen, että sanat ja palstatila ei riitä. Tylsyys muuttui lihaksi ja vereksi. Oli kuin olisi yrittänyt seurata sivistysvaliokunnan saunailtaa tai ihastellut vastavihittyä korkeushyppypatjaa. Ei näin. Tehkää levyjä, mutta älkää keikkailko, jos keikkailu ei maistu tai ole yhtään hallussa. Muutakin mieltä sai olla, ja saa edelleen, mutta minä häivyin kuuden biisin jälkeen kauas takavasemmalle.

Fiilis oli mennyttä, ja kun siviilipuolen työtehtävät kutsuivat aivan liian varhain seuraavana aamuna, jäi otanta Tuskan päätösesiintyjä Children of Bodomista pikku ahdistuksissa suoritetuksi sivusilmäilyksi. Sitäpaitsi, minun Bodomini eli kultakauttaan ”Follow The Reaper”-levyn aikoihin, olen tämän orkesterin suhteen hiukan jumissa takakataloogissa, eikä tuoreita tekemisiä ole juurikaan tullut seurattua. Sen verran kuitenkin piti vielä notkua mestoilla, että kuuli ”Angels Don’t Kill” ja ”Silent Night, Bodom Night”.

Kiitos Tuska. Juhlavuotta kohti. KG

Posted in black metal, death metal, doom metal, festival, groove metal, hard rock, open air, progressive death metal, progressive metal, thrash metal, Uncategorized and tagged Agony, Aleksi Laiho, Amalie Bruun, Angels Don't Kill, Backbone, Bathory, Block Buster, Bon Jovi, Caught In The Crossfire, Children of Bodom, Den Lille Pigens Död, Fenriz, Fernanda Lira, Follow The Reaper, garm, Gojira, Guerra Santa, Hatebreed, Helsinki Stage, Hypocrisy, Inferno-lava, Intolerance Means War, Jaska Raatikainen, Joe Duplantier, Katatonia, Kvelertak, Myrkur, Nervosa, Oroborus, Prika Amaral, Radio Rock Stage, setlist.fm Gojira Tuska, Silent Night Bodom NIght, Song To Hall Up High, Suvilahti Helsinki, The Heaviest Matter of the Universe, Tuska On Wheels, Tuska Open Air, Ulver, Varg Vikernes | Leave a comment

02 heinä 2016

Behemoth (pol), Testament (us), Kvelertak (nor),Blaakyum (lb), Delain (ned), Cattle Decapitation (us), Cain’s Offering, Lordi @ Tuska Open Air Metal Festival, Helsinki 01.07.2016

Tuskan iltapäivät ovat kerrassaan mahtavia. Alueella on vielä erittäin väljää, tunnelma on odottava. Tunnin välein näkee bändejä, jotka eivät koskaan ennen ole Suomessa soittaneet, jotka ovat todella kiitollisia saamastaan vastaanotosta, ja laittavat ehdottomasti parastaan. Tuskan alkuiltapäivät ovat odottamisen arvoinen asia.

Saavun alueelle muutamaa minuuttia yli kahden, päälavan tuttuakin tutumpi alkujuonto on juuri huudettu, sandiegolainen Cattle Decapitation saa kunnian korkata RadioRock-lavan. Bändi on ensimmäistä kertaa Suomessa, siksikin on syytä olla mestoilla heti piikkipaikoilla. Cattle Decapitation on edellisenä iltana ollut Hampurissa lavalla, palttiarallaa 17 tuntia aiemmin, eikä se voi olla ottamatta kunnon päälle. Isolla energialla Tuskan 2016 avausbändi silti onnistuu nopeaa ja tehokasta deathgrindiaan poraamaan. Setti jää viitisen minuuttia sallittua lyhyemmäksi. Ei haittaa. On nimittäin kolmekin varttia tätä laatua ihan riittävästi, varsinkin kun bändin levytetty tuotanto ei ole täysin hallussa. Teknisesti ottaen, vuonna 1996 perustetussa Cattlessa ei ole yhtään alkuperäisjäsentä, eikä tarvitse edes olla erityisen tekninen. Solisti Travis Ryan on ollut mukana kaikilla virallisilla levytyksillä, mutta ei esimerkiksi bändin ekalla demolla 1996. Mutta grindipiireissä ei ole niin nuukaa, johan Napalm Death on näyttänyt tietä näissä jäsenyysasioissa. Cattle Decapitation on hybridi, jossa voi soittaa kuka tahansa bändin sanoman ja agendan allekirjoittava kovan luokan tikkaaja. Ja se agenda on eläinten oikeudet, lihan massatuotannon järjettömyys, veganismi ja oheisilmiöt. Muista alan ohituskaistan paahtajista Cattle Decapitation erottuukin juuri sanoitustensa ja visuaalisuutensa teemoilla, ja Travis Ryanin persoonallisella korinalla. Mies murisee, ynisee, kiljuu ja sihisee siihen malliin, että erottuu heittämällä edukseen grindhuutajien laajasta massasta. Toinen syy, miksi jaksan bostata koko vedon läpi, on bändissä jo 15 vuotta vaikuttaneen Josh Elmoren asiallisesti itkevä liidikitara.

Tuska 2016 korkattu. Kesän uutuutena on, että kakkoslava eli Helsinki Stage on pitkästä aikaa jälleen katettu. Toisin sanoen teltta. Mikä tuntuu kyllä ihan asialliselta ratkaisulta, nyt kakkoslavan ja päälavan aktit voivat tarvittaessa jopa soittaa biisin verran päällekkäin (kun lavat eivät enää ole vastakkain), ja teltta jäsentää muutenkin koko festarialuetta paremmin. Ainoa miinuspuoli on, että ainakaan tänään teltan soundiasiat eivät ole täysin kunnossa. Asia toki paranee illan päälle, kun väki lisääntyy.

Teltan korkkaa hollantilainen, vuonna 2002 aloittanut Delain. Bändi syntyi Within Temptationin kosketinsoittajan Martijn Westerholtin lähdettyä omille teilleen. Lähellekkään emobändin isoutta ja suosiota Delain ei toistaiseksi ole päässyt. Bändin ensimmäisellä Suomen keikalla syykin selviää. Ei ole tarpeeksi hyviä biisejä. En nyt lähde tässä määrittelemään hyvää biisiä, mutta ymmärrämme. Jos ihan oikeita koukkuja sisältäviä stygejä on 45 minuutin setissä kaksi, ja nekin on säästettävä kahdeksi viimeiseksi, on bändi tuomittu karsintasarjoihin, ei auta. Näillä on kertakaikkiaan upeaääninen laulajatar Charlotte Wessels. Tai tietenkin on, ei tämmöistä voikaan rakentaa jonkun Haarlemin markan karaokekuningattaren varaan. Sitten näillä on aivan umpisöpö kitaristi, nainen siis, Merel Bechtold. Noilla kahdella saa jo poppoota eturiviin, itsenikin. Mutta ne biisit, ei vain oikein lähde. Silti, energinen veto hollantilaisilta. Bändillä on lavan haltuunotto jollain liikuttavan sympaattisella tavalla hakusessa, kukaan ei oikein tiedä mitä täsmälleen seuraavaksi tapahtuu. Tuo inhimillisyysvara tekee pelkästään keikasta näkemisen arvoisen, ja se kiitollisuus millä orkesteri kohtaa lämpimän vastaanottonsa. Viimeisessä biisissä kolmemetrinen basisti Otto Schimmelpenninck van der Oije (nyt on paiskattu hujoppia nimellä) murisee Charlotten tukena, ja tuo uuden raikkaan elementin bändin toimitukseen. Parempi myöhäänkin.

Ja sitten, pikkuinen sisätilan Inferno-lava ja koko perjantain kovin veto, kaikki reunaehdot huomioiden. Hyvä Tuska, juuri näin. Tuodaan koskaan ennen Suomessa käymättömiä nälkäisiä bändejä, joilla on näytön paikka. Tuodaan niitä paikoista, joissa ei uskoisi edes olevan heavybändejä. Annetaan mahdollisuus, avarretaan maailmaa. Tietyllä tapaa Inferno-lava on parasta Tuskassa. Täällä näkee joka kesä jotain, mitä muualla ei näe. Ja tänne mahtuu juuri se porukka, joka haluaakin mahtua. Täällä bändien vastaanotto on aina äärettömän lämmin, ja kaikesta betonista huolimatta tila kuulostaa varsin hyvältä, poikkeuksetta. Niin tänäänkin.

Hetken maailma hymyilee myös tilastonikkarille ja listadiggarille, ensimmäinen koskaan näkemäni libanonilainen bändi on lauteilla. Ja millä materiaalilla, ja millä asenteella. Tätä on metalli. Blaakyum takoo tasan puolen tunnin tiukan ja anteeksipyytelemättömän setin omintakeista teknistä kuoloaan Lähi-idän maustein. Joita näin livenä ovat lähinnä Rabih Deaibessin aavikonaamuiset kitaraliidit ja bändin livevahvistuksen Elie Abou Abdon tarbouka (paikallinen tablarumpu). Abdo istuu bändin keppirivistön takana ja odottelee kärsivällisesti vuoroaan, ja kun paikka tulee, sormet viuhuvat ja tabla soi. Komeaa touhua, taitava hesseli. Iso hatunnosto tiskille, että Blaakyumin tablanyanssit saatiin tulemaan läpi, seuraavan bändin telttakeikalla kun ei tahtonut edes kitara kuulua.

Blaakyum

Olisi epäoikeudenmukaista väittää, että Blaakyum on Beirutin Slayer. Toki, vaikutteet on saatuna ja kuultuna, mutta Blaakyumin näkemys on oma, sillä on sanoma. Slayerilla ei ole ollut enää pitkään aikaan mitään todellista sanottavaa tai annettavaa. Slayer tekee rahaa, Blaakyum soittaa, koska ei ole vaihtoehtoja. Pyörittää metallibändiä Libanonissa on kuin lähtisi levittämään jumalansanaa Etelämantereelle. Ei mitään järkeä. Järjettömyyden lisäksi touhu voi olla jopa hengenvaarallista. Siksi on arvokasta, että nämä jantterit saavat Helsingin keikkansa, ja äänensä kuuluviin. Nytkin keikka oli kaatua Istanbulin lentokenttäpommeihin, bändin matka mutkistui. Laulaja-kitaristi Bassem Deaibess perusti bändin jo golden days 1995, mutta takana on vasta kaksi pitkäsoittoa. Kertoo toiminnan hankaluudesta. Jälkimmäinen albumi on uunituore ”Line of Fear”, ja siltä kuullaan muutama tämäkkä raita. ”Freedom Denied”-biisin aluksi Bassem kertoo että ”ennekuin sota ja uskonnot nussivat maani ruvelle, meillä oli ihan omaa kulttuuriakin. Haluan osaa siitä kulttuurista elvyttää metallimusiikin kautta”. Biisi soi ärhäkästi, jalostettua vihaa täynnä. Uutukaisplatan päättävä ”Religion of Peace” ajaa kenties vielä ärhäkämmin. Se kertoo Bassemin näkemyksen maailman tällä hetkellä näkyvimmin väkivaltaisesta uskonnosta, eikä nyt puhuta buddhalaisuudesta. Mahtava veto, nuoret hevijampat eturivissä heiluttavat fledojaan, yleisö on täysillä messissä, niinkuin aina näillä Inferno-lavan eksotiikkakeikoilla. Lopun illan bändeillä on oleva tekeminen päästä samaan löylytykseen.

Takaisin telttalavalle, ohjelmassa erittäin pitkään odottamani kotimainen Cain’s Offering. Bändihän on entisen Sonata Arctica-kitaristi Jani Liimataisen 2009 perustama, ja julkaissut viime vuonna mainion kakkosalbuminsa ”Stormcrow”. Jota itsekin, henkilökohtaisessa musacornerissani olen luukuttanut niin sanotusti tuelta. Tai oikeammin, sen komeaakin komeampaa hittiraitaa ”I Will Build You a Rome”. Maailmaan mahtuu skeidaa power metallia ja läyhäisen valheellisia rakkauslauluja, niin että kumpiakin tulee korvista ulos, mutta mainittu biisi ei edusta näitä. Säveltäkää ja sanoittakaa perässä, jos tuntuu. Ja toki suosikkiraita kuullaankin, viimeisenä. Muu materiaali ei omissa kirjoissa aivan samalle viivalle yllä, vaikka komeasti polkee toki vaikkapa ”Constellation of Tears”. Komeasti polkee myös rumpali Hurtsi Hurula, itse isäntä meidän. Tempo on nimittäin muutamissa Liimataisen iskuraidoissa melkoinen. Bändillä on kokoonpanoasiat kunnossa muutenkin, basisti Jonas Kuhlberg on ainakin itselle muista yhteyksistä tuntematon löytö, ja lopun muodostavat Stratovariuksen ydinkaksikko Timo Kotipelto ja Jens Johansson, jälkimmäinen nyttemmin myös Rainbow’sta tuttu. Liimataisen säveltämällä materiaalilla Kotipellon laulu ei onnistu ärsyttämään samalla prosentilla kuin Stratossa, Kodiksen ääni tuntuu olevan ansiokkaammassa käytössä. Mutta kyllähän kovin odotettu keikka pettymykseksi kääntyy, niinkuin niin usein käy. Ensin odottaa pukkia kuukausitolkulla, ja sitten paketti on pehmeä, jos sallitte.

Eihän se nyt niin mene, että pitää seistä tiskistä vasemmalle, jos haluaa kuulla kitaran? Tai tiskistä oikealle, jos koskettimet? Ei. Sitähän minäkin. Cain’s Offering joutui valitettavasti roiskimaan tuntisensa omaan makuuni lähes luokattomilla soundeilla. Välillä katosi Liimataisen kitara, välillä stemmalaulu. Oli kuin tuuli olisi tarttunut soundiin, mutta kun se ei teltassa ole mahdollista, tai ei saa olla. Puljailin korvatulpilla edestakaisin, vaihdoin paikkaa, sama tulos. En tiedä mikä oli vialla, kun en itse harrasta bändien miksaamista, mutta jokin. Niin että meinasi kuoriutua nahka päältä. Onneksi Kotipelto kertoili bändin kaavailevan syksylle harvinaisia kotimaan klubikeikkoja, joten uusintaan on pian mahdollisuus. Sitä odotellessa, moottoritie on kuuma ja ”I Will Build You a Rome” toimii tuolla sadanneljänkympin hujakoilla aivan mahtavasti.

Päälavan ankarassa myötäauringossa hikoilee seuraavaksi Lordi. Ei käy kateeksi. Kaiken tuon kumin ja nahan ja mäysteen alla kun pystyy tunnin soittamaan ja toimittamaan parastaan, niin täältä päin nousee kuvitteellinen hattu. Homman nimi on ”The Arockalypse 2006 Redux Show” eli suomalaisen eurovisiohistorian suuren vuoden albumi soitetaan kokonaisuudessaan läpi. Lavalle on kaivettu alkuperäiset kauhujenlinnateemaiset lavasteet ja pyroakin löytyy omiksi tarpeiksi. Tosin osa showsta vääjäämättä hukkuu auringon harvinaisen kovaan myötäporaukseen. Sisällehän tämäkin show kuuluisi. Voi olla montaa mieltä, onko Lordilla yhtään livenä läpisoittamisen arvoista albumia. Mutta näin nyt mennään, ja ihan viihdyttävä tuntinenhan tästä joka tapauksessa muodostuu. Itse olen etulinjoilla lähinnä kunnioittaakseni Tomi Putaansuun tekemisiä ylipäätään, ei ole ollut helppoa. Mies on suomalaisen rockin kovimpia oman tien jääräpäisiä kulkijoita. Taas nousee hattu, ja hattu nousee näin. Mainitsen, kun on paikka ja media, että miten surullista oli nähdä tehtävän Putaansuusta ja Lordista niin epäkunnioittava dokumenttielokuva muutama vuosi sitten. Mies olisi ansainnut enemmän ja rehellisempää.

Lordin show päättyy kahteen parhaaseen biisiin, ”Would You Love a Monsterman” ja tietenkin ”Hard Rock Hallelujah”, joista kummallakin olisi muualta ponnistaen tahkottu multimiljoonat pois kuleksimasta. On myös jotenkin turvallista, että Lordi on edelleen olemassa. Joten, pitkää ikää.

Telttalava kuulostaa väkimäärän kasvaessa koko ajan paremmalta. Ahtautumatta ei kovin lähelle lavaa ole enää järkevää pääsyä, kun norjalainen Kvelertak aloittaa tunteroisensa. Tämän bändin suosiota on vaikea käsittää. Kvelertak on toki ollut omillakin pakko katsastaa-listoilla, ja nytpähän tuo on katsastettuna. Ei uppoa. Bändi on ikäänkuin keksinyt pyörän uudestaan, tajuamatta että pyörä oli jo olemassa, Darkthronen keksimänä. Ja tunnissa Kvelertak ehtii ajaa keksimänsä pyörän uratkin ihan kaljuiksi. Niin monotonista on kaikesta huolimatta bändin materiaali, vaikka kolmesta kitarasta saadaankin välillä ihan maukkaat murekkeet ulos. Ehkä näille klubiolosuhteissa voi antaa yhden uusinnan. Yhden. Ja kun voitan Eurojackpotissa, hoidan Darkthronen kotiini keikalle.

Kvelertak. Kuva:Jesse Kämäräinen.

Kalifornian thrashlegenda Testament on pitänyt nähdä niin kauan kuin ylipäätään järki on päätä hallinnut, eli kohtuukauan. Aina on näkemättä jäänyt. Ei jää enää, kiitos Tuska. Yytsin tästäkin huolimatta Testamentin vedosta pääosan anniskelualueen puolelta, en niinkään anniskellakseni, vaan koska juuri nyt ei jaksa tunkeutua eturivien tunkuun. Sitäpaitsi Testament on nytkin puolet lähempänä kuin Iron Maiden toissapäivänä, ja jälkimmäisenkin väitän silti ihan kohtuudella nähneeni. Testament on täällä tänään, ja alan trendien vastaisesti vieläpä aika uljaalla kokoonpanolla. Eric Peterson rytmikitarassa ja liidikollegansa Alex Skolnick ovat olleet mukana hamasta alusta 1983. Solistilegenda Chuck Billy liittyi remmiin 1986, eli on mukana kaikilla levytyksillä. Rytmiryhmän DiGiorgio ja Hogland taustalta löytyy Testamentin lisäksi niin häkellyttävä määrä nimibändejä, että palstatila loppuu kesken. Sitäpaitsi, Testament on laatulyönnissä, kovassa tikissä. Kuullaan materiaalia kuudelta eri albumilta, esikoiskiekko ”The Legacyn” raita ”Over The Wall” avaa tutusti setin.

Chuck Billy/Testament, kuva: Jesse Kämäräinen.

Tämäkimmin tänään kulkevat ”Practice What You Preach”, ”Into The Pit” ja Chuck Billyn Pomo-juurille alati omistettu ”Native Blood”. Eikä nyt viitata Bruce Springsteeniin, vaan laulajasmiehen omaan alkuperäiskansaan, Pohjois-Kalifornian Pomo-heimoon. Pomo people. Arvostan. Chuck Billy on pannut painoa vuosien myötä, mutta ihan tanakasti lähtee edelleen rässi, vaikka suoraan päälavalle ankarasti tillaava iltasulander ei urakkaa helpota. Muu bändi ei ammattimiehisyydessään sekään esittelyjä kaipaa. Setti on 12 vetoa pitkä tehopaketti ja päättyy ”The Formation of Damnationiin”. Tässä yhteydessä on mainittava, että Tuskan päälavalla on tänäkin kesänä aivan maailmanluokan soundi. Illan mittaan siihen tarttuu hiukan tuuli, mutta ei pahasti. Päälavan sijainti on kyllä sinänsä tuulelle altis, mutta nyt ongelmia ei ole. Testament saakoon tulevaisuudessa lisää otantoja, jos jaksavat kiertää, nyt kun sain pään auki.

Helsinki Stagen perjantai päättyy puolalaisen Behemothin ankaraan muilutukseen. Mies kaiken takana, ellei itse Vihtahousua lasketa, on Gdynian suuri poika Nergal Darski, joka perusti Behemothin jo vuonna 1991, eli erittäin asianmukaiseen aikaan tumman metallin kanoniassa. Silloin sinkoilivat paitsi tradetapet ympäri maailmaa, myös vaikutteet. Vasta toki 2000-luvulla Behemoth on noussut maailmanmaineeseen ja ansaitsemaansa arvostukseen. Eikä sillä, jos tämä bläkkikseksi laskettaisiin, niin alan parhaita Behemoth olisi koko maailmassa. Ja vaikka ei laskettaisikaan, yksi kovimpia metallibändejä silti.

Behemoth_MB_2247-3

Tänään, tässä ja nyt, illan päätteeksi, Behemoth kyntää läpi tuoreimman albuminsa ”The Satanist”, joka tosin on jo toissavuodelta. En ole levyn kanssa läpituttu, mutta jos sille ollaan lyömässä mustan kuolon nykyklassikon tummaa viittaa harteille, voin tämän illan perusteella pudottaa ääneni uurnaan. Erittäin monimuotoinen paketti, sävykäs suorastaan. Ja varsinkin varsinaisen setin finaali (ja levyn siis) ”O Father O Satan O Sun!” on kyllä jo sen luokan äestys, että hiljaiseksi vetää. Toki on sanottava, että kun mustissa kaavuissa ollaan corpsepaintit naamalla ja elävää tulta palvotaan, niin kyllä meitsillä pääsee välillä tirskaus. Mutta homman hienous onkin siinä, ettei ole pakko ottaa kuolonvakavasti, ellei halua. Saa toki. Nykyklassikkoalbuminsa lisäksi Behis soittaa peräti kolme encorea, joista ikimuistettavimmin ensimmäisen, ”Ov Fire and the Void”.

Päälavan sulkee Avantasia, mutta en jää sitä katsomaan, vaikka toki silkkaa rockin yleissivistystä ajatellen pitäisi . Tuore levy ei vakuuta, enkä oikein muutenkaan ole heavyoopperasmiehiä.

Tuskan 2016 perjantai, laadukas metallijuhla. Tuska on edelleen, ja koko ajan kehittyen, toimiva ja hyvin mietitty kokonaisuus. Se ei operoi kapasiteettinsa maksimeilla, ja näin homma säilyy kävijälle miellyttävänä. Tuska ottaa Suvilahden toimivuudesta nyt vuosien kokemuksella kaiken irti. Tuskin maltan edes odottaa ensi kesän juhla-Tuskaa ja sen line-upia. KG

Posted in black metal, black'n'roll, death metal, deathgrind, extreme metal, festival, grindcore, heavy metal, open air, power metal, symphonic metal, thrash metal and tagged Alex Skolnick, Avantasia, Bassem Deaibass, Bassem Deaibess, Behemoth, Blaakyum, Cain's Offering, Cattle Decapitation, Charlotte Wessels, Chuck Billy, Constellation of Tears, Darkthrone, Delain, Elie Abou Abdo, Eric Peterson, Freedom Denied, Hard Rock Hallelujah, Helsinki Stage, Hurtsi Hurula, I Will Build You a Rome, Inferno Stage, Into the Pit, Iron Maiden, Isäntä Meidän, Jens Johansson, Jonas kuhlberg, Josh Elmore, Kvelertak, Line of Fear, Lordi, Martijn Westerholt, Merel Bechtold, Napalm Death, Native Blood, Nergal, O Father O Satan O Sun!, Otto Schimmelpenninck van der Oije, Ov Fire and the Void, Over The Wall, Practice What You Preach, Radio Rock Stage, Rahib Deaibass, Rainbow, Religion of Peace, Steve DiGiorgio, Steve Hogland, Stormcrow, Stratovarius, Suvilahti Helsinki, Testament, The Arockalypse 2006 Redux Show, The Formation of Damnation, The Legacy, The Satanist, Timo Kotipelto, Tobias sammett, Tomi Putaansuu, Travis Ryan, Tuska Open Air, Within Temptation, Would You Love a Monsterman | Leave a comment

07 kesä 2015

Def Leppard (uk), Helloween (ger), Eclipse (swe), Reckless Love, Amorphis, Santa Cruz, Viikate, Free Spirit, Ranger @ Radio City South Park, Tampere 06.06.2015

Tampereen South Park-festivaalin lauantai, alkuiltapäivä. Väkeä valuu hiljalleen juhla-alueelle, sää sallii. Helsinkiläinen Ranger aloittaa päälavalla, olen jättänyt telttalavan avaajan, Loudgunsin, näkemättä. Ranger takoo kolmevarttisen settinsä läpi perinnetietoista speed metalliaan. En edes muista nähneeni näitä vuotta aiemmin Pentagramin lämppärinä, vaikka yleensä olen kova muistamaan asioita. Niin vähän jäi viime kerrasta muistettavaa. Nyt jää yhtä vähän. Puoli tuntia riittäisi näille alkupään bändeille aivan mainiosti. Ranger on ehkä hauska juttu Stadin kaveriporukoissa viiksineen ja varsilenkkareineen, mutta minua puhuttelee enemmän musiikki, onnistuessaan.

Telttalavalla ikuisuudelta tuntuneet 45 minuuttia myöhemmin Seinäjoen isännät näyttävät, mistä festariesiintymisessä voi olla kyse. En ole koskaan kuullutkaan Free Spirit-nimisestä hardrockpumpusta, mutta niin se vain onnistuu saamaan herkeämättömän mielenkiintoni koko settinsä ajaksi. Aika paljon tulee seurailtua erilaisia skenejä, mutta Free Spirit on päässyt ohi kaikki nämä vuodet; se joko pitää kynttiläänsä huolella vakan alla, tai on jostain muusta syystä erittäin tarkoin pidetty salaisuus. Yhtäkaikki, se ottaa tässä vaiheessa vielä melko pienen yleisönsä, lavan edustalla nyökytellään hyväksyvästi. Kiippareiden ja liidikitaran yhteispeli on hyvin sovitettua, stemmat lähtevät useampiäänisesti, ja biisimateriaalikin on kohtuukunnossa. Ja sitten on tietenkin viimevuotinen videobiisi ”Fever”, näin kovia hard rock-ralleja ei ole tässä maassa kirjoittanut kukaan sitten Tanna Tikkasen, ja tämä on erittäin paljon sanottu. Puolen tunnin vetoon tosin tältäkin bändiltä terävin sanottava mahtuisi. Sami Alho osaa laulaa ja esiintyä, ei tule kiusallista tunnetta tämän bändin kohdalla oikeastaan mistään. Se on näinä päivinä paljon. Alhon laulu ja spiikit kärsivät tosin teltan soundihaasteista, mutta silti koko ryhmältä tyypillisen eteläpohjalaisittain anteeksipyytelemätön, laadukas veto.

Päälavalla Viikate virittyy soittamaan Motörhead-käännöksiään tuoreelta ”Panosvyö”-tribuuttilevyltään. Samalla alkaa sade, ensin tihutellen, mutta sitten Viikatteen setin edetessä ihan isän kädestä. Sade ei kuitenkaan lannista lavanedustan yleisöä, eikä se oikeastaan onnistu sitä koko päivänäkään tekemään.

Moni tribuutti on ideana nerokkaampi, kuin toteutuksena. Niin myös Viikatteen tapauksessa. Toki ”Ainoa” (One Track Mind) soi komeasti, mutta sehän on komea biisi alkujaankin. Levyllä raskaskätinen rautalanka tulee paljon paremmin läpi, kuin lavalla. Toimii taatusti faneille, itse en nyt syty. Sitäpaitsi, Viikate kuuluisi nähdä pikku jalluissa jollain hämyisällä, täyteenahdetulla klubilla, Kouvolassa. Viimeisenä soiva komea ”Kuu kaakon yllä” todistaa bändin oman materiaalin puolesta. Aina ei tietenkään aikatauluasiat natsaa, enkä tiedä miten mikäkin bändi on paikalle ehtinyt, mutta Viikatteen oikeampi paikka olisi ollut teltta ja hiukan myöhemmin soittavan Reckless Loven taas päälava.

Santa Cruz kouhkaa teltassa seuraavaksi Sunset Strip-glamiaan kovalla sykkeellä, mutta syke ei onnistu korvaamaan hyvien biisien puutetta. On niitä bändillä toki muutamia, ne kuullaan aivan setin lopulla, kuten radiohitti ”We are the Ones to Fall”. Olen siinä kohtaa jo matkalla hankkimaan hyviä jalansijoja Amorphista varten päälavan edestä.

Olipa kerran aika, jolloin Amorphis oli minulle käytännöllisesti katsoen maailman kovin bändi. Sen klassikkoalbumi ”Tales from the Thousand Lakes” (1994) oli, ja yhä on, eräs tärkeimmistä levyistä mitä tiedän. Sitä faktaa ei mikään poista. Muutin aikoinaan Lontooseen, ja ainoa CD minkä otin Suomesta mukaan oli ”Tales”. Muita ei tarvittu, muut sai paikan päältä. Sitten orkesterille tapahtui jotain, se lakkasi kiinnostamasta, sen uutukaislevyt eivät väräyttäneet juuri mitään mittareita. Näin muutama vuosi sitten bändin Tallinnassa, ja olin täysin häkeltynyt siitä virkamiesmäisestä toimittamisesta, tultiin duuniin ja lähdettiin duunista. Nyt se on auki, nyt se on kiinni.

South Parkin vedollakaan en voi välttyä virkamiesfiiliksiltä. Tuntuu, että vain solisti Tomi Joutsen ja basisti Niklas Etelävuori esiintyvät elävälle yleisölle. Muut ovat kuin treenikämpällä. Ikäänkuin ei yhtään kiinnostaisi. Kitaristi Koivusaari viihtyy minun makuuni liikaa basistin linjan takana. Esa Holopainen ei esiinny yhtään sen enempää toisessa kitarassa. Joutsen laulaa komeasti, mutta miehen harteilla on tässä bändissä yksinkertaisesti ihan liikaa. Kyse ei edes ole siitä, että innostuisin, jos kuulisin vanhoja biisejä. Ihan sama, jos tämä on toimittamisen tapa. Kolmen viikon päästä Tuskassa bändi soittaa ”Tales”-albumin läpi kannesta kanteen. Aion toki olla paikalla, koska kyse on jostain erittäin tärkestä, mutta jos tunne duunaribändistä pysyy senkin show’n jälkeen, nostan kädet ylös.

Kuva: Jukka Vahter

Teltan puolella Kuopion Reckless Love vetää tuvan täyteen. Näillä on komeita biisejä. Jos nyt vaikka jokainen sointukulku ei olekaan maailman omaperäisin, niin sellaista sattuu. Reckless Love kärsii myös kaikista telttabändeistä vähiten, mitä tulee laulusoundihaasteisiin. Komeasti soi ”Edge of Our Dreams” ja aivan viimeiseksi säästetty ”Hot”. Olli Hermanin välispiikit lipsuvat välillä jopa äitelän puolelle, mutta sekin kuuluu juttuun. Herman ottaa paidan pois, ja huudosta päätellen täällä kastuu muukin kuin Converse. Sitäpaitsi Pepe on tyylitajuinen kitaristi, ei tarvitse esittää jumalaa, kun on jotain mitä soittaa, eli hyviä biisejä.

Päälavalla tunnelma tihentyy, monelle festarivieraalle on juuri nyt odotetuimman orkesterin aika. Saksalainen Helloween laittoi metallin aikakirjat uusiksi vuonna 1985 esikoisalbumillaan ”Walls of Jericho”. Vuonna 2015 useiden miehistönvaihdosten ja 15 studioalbuminkaan jälkeen bändi ei osoita väsymisen merkkejä, vaan kantaa ylpeänä power metallin suoranaisen keksijäbändin manttelia. Omalla kohdalla kolmas nähty Helloween-veto on jälleen kerran huippulaadukas katsaus takakatalogin parhaimmistoon, ja tuoreimpaan albumiin, joka ilmestyi aivan vastikään, nimellä ”My God Given Right”. Sen nimibiisi toimii tänään yleisönlaulatustarpeisiin. Uudelta levyltä kuullaan myös ”Lost In America”. Aivan häkellyttävän kovan powerrallin ”Waiting For The Thunder” aikana solisti ja showmies Andi Deris katselee Tampereen taivaalle, että tuleeko se, vai ei. Ei tule, sadekin kunnioittaa Helloweenia.

Kaikki kovimmat hitit kuullaan, järjestys vain jää jännitettäväksi. Helloween jopa tekee sen, mitä ei festarisetissä yleensä tehdä, se suo itselleen encoret poistumalla lavalta yksi mies kerrallaan, viiden biisin medleyn päätteeksi. Sacsha Gerstnerin kitara saattaa kollegat lavalta ”Keeper of the Seven Keys’n” soidessa. Pian Gerstner kuitenkin palaa ja aloittaa ”Future Worldin” intron. Porukka on niinsanotusti pähkinöinä. Loppuun vielä yliajalle menevää yleisönlaulatusta sisältävä ”I Want Out”, jota ilman Helloween ei poistu miltään festivaalialueelta. Biisin kuulin itse ensimmäisen kerran livenä Timo Kotipellon vetämänä vuoden 2000 Tuskassa, silloin Gamma Rayn vieraana.

Kuva: Jukka Vahter

Telttalavalla ruotsalainen, vuonna 1999 perustettu Eclipse osoittaa relevantiksi vanhan lausumani, että en ole onnistunut kautta aikain näkemään livenä kuin yhden sysikuran svedubändin. Eclipse soittaa peräti tuntisen äärilaadukkaita hard rock-ralleja. Solisti Erik Mårtensson kouhkaa mikkitelineensä kanssa kuin villivatussi, yleisössä ihan selvästi tunnetaan biisejä, lauletaan mukana. Itseltä orkesteri on aina mennyt ohi, mutta ei välttämättä mene enää. Takana bändillä on viisi varsinaista täyspitkää, joten laadukasta soitettavaa riittää. Energiatasotkin pysyvät korkealla loppuun asti, Eclipse on yksi koko festivaalin selkeistä voittajista.

On aika ottaa tanakat jalansijat läheltä päälavaa, nyt alkaa jo olla tunkua, tätä on odotettu. Lavalla pitkän, jopa liian pitkän alkunauhan jälkeen itse hard rock-legenda Def Leppard. Bändi laittaa riman korkealle soittamalla taustanauhabiisinä The Who’n ”Won’t Get Fooled Again”, alusta loppuun, kokonaan. Lavalle viritetyt massiiviset ledseinät syttyvät, ja bändi avaa ”Rock Rock (Till You Drop)’lla”. Kuinka muuten. Def Leppard, jota sitäkin todistan nyt ensimmäistä kertaa, takoo läpi hittiputkeaan. Sade roikkuu yhä alempana, ja jossain seitsemäntenä kuultavan ”Rocket’n” aikana alkaa vodaa tulla kuin Esterin perseestä. Osa väestä alkaa valua taaksepäin, anniskeluteltan suojiin, osa peräti pois. Bändi ei häkelly, ja mikäs on ollessa häkeltymättä, eihän lavalle sada. Paljoa ainakaan. Se lataa sydämensä kyllyydestä ja hyvillä fiiliksillä, on tämänkertaisen Euroopan-rundin viimeinen veto. Sheffieldin Van Halen kuulostaa isolta ja komealta, sen visuaalinen paketti on kunnossa. Phil Collenin ja Vivian Campbellin kitarat ulvovat komeasti yhteen, sooloja soitellaan vuorotellen. Joe Elliott on pannut painoa sitten kasarivuosien, mutta kukapa ei. Ääni sitävastoin kähisee edelleen asianmukaisesti.

Joku kuitenkin häiritsee omaa Def-kokemusta, eikä se edes ole yltyvä sade. Keksin vihdoin, yksikätisesti soittava Rick Allen on se juttu. Onnettomuudessa vuonna 1985 vasemman käsivartensa menettänyt rumpali takoo ymmärrettävästi apuvälineineen varsin yksinkertaista biittiä. Mutta kun perinteiset rumpufillit eivät oikein onnistu, eivät ne myöskään johdata säkeistöistä kertseihin tai soolokohtiin. Yhtäkkiä vain ollaan jo soolossa, tai ai jaa tää onkin jo kertosäe. Soitosta tulee jotenkin vaikeasti seurattavaa, varsinkin kun bändi paahtaa aika kovilla volyymeilla. Ja vielä kun on tottumaton olemaan Leppard-show’ssa ja kuuntelemaan Allenin kannutusta, onnistuu soitosta tulemaan outo tunnelma.

Kuva. Jukka Vahter

Kaatosade saa otteen, siirryn kaljateltan suojiin, ja väijyn loput varsinaisesta setistä sieltä käsin, vajaalla näkyvyydellä. Phil Collen on ottanut paidan pois, ja ”Let’s Get Rocked”-hitin taustavideossa bändi soittaa nuorina ruuhkatukkina isoilla amerikanareenoilla, kolmekymmentä vuotta takaperin. Setti päättyy, tietenkin, megaluokan menestykseen, ”Pour Some Sugar on Me”, Yhdysvalloissa kultaa myyneeseen sinkkuhittiin vuodelta 1987. Alan hilata itseäni alueelta pois, vaikka tiedän että encoreita tulee vielä kaksi: ”Rock of Ages” ja ”Photograph”. Kuulen ne selvästi festarialueen ulkopuolellekin. Def Leppard nähtynä ja koettuna.

Kaiken kaikkiaan, kesän 2015 festariavaus saa korkeat pisteet. South Park toimii, ja saa nyt siis jatkoakin, kiitos paikalle itsensä hoitaneiden 11 000 kuulijan. Erityispisteet alueen toimivuudesta, oheistoiminta ei ruuhkauta aluetta tai häiritse itse asiaa, eli musiikkia. Ja tietenkin, Leppardin ja Extremen kaltaisten bändien tuontitoiminta kun saa jatkoa ensi kesänäkin, niin hyvä tulee. KG

Posted in festival, glam metal, glam rock, hard rock, heavy metal, NWOBHM, power metal, speed metal and tagged Ainoa, Amorphis, Andi Deris, Def Leppard, Eclipse, Edge of Our Dreams, Erik Mårtensson, Esa Holopainen, Free Spirit, Future World, Gamma Ray, Helloween, Hot, I Want Out, Joe Elliot, Kaarle Viikate, Lost In America, Motörhead, My God Given Right, Niklas Etelävuori, Olli Herman, One Track Mind, Panosvyö, Pepe Reckless, Photograph, Pour Some Sugar on Me, Radio City South Park Tampere, Ranger, Reckless Love, Rick Allen, Rock of Ages, Rock Rock Till You Drop, Rocket, Sami Alho, Santa Cruz, Tales From The Thousand Lakes, Tapani Tanna Tikkanen, Timo Kotipelto, Tomi Joutsen, Tomi Koivusaari, Tuska Open Air, Viikate, Vivian Campbell, Waiting For The Thunder, Walls of Jericho, We are the Ones to Fall, Won't Get Fooled Again | Leave a comment

26 touko 2012

Metsatöll (est) @ Raekoja, Tallinna 26.05.2012

Tallinnan kesä starttaa perinteisesti Vanhan Kaupungin Päivien avajaisilla, joita nyt vietettiin Raekoja Platsilla (Raatihuoneentori) jo 31.kerran. Hellepäivän avajaisohjelmaksi oli laadittu keskiaikahenkinen näytelmä tai paremminkin ilveily kymmenin näyttelijöin, akrobaatein ja tanssijoin. Ja musiikista vastaamaan itse Metsatöll.

Metsatöll on vuonna 1999 perustettu folk-metalliyhtye, joka sittemmin on laajentanut (kyllä, laajentanut) ilmaisuaan kohti thrashmetallia, mutta pysynyt aina uskollisena kansanmusiikkijuurilleen, eestiläisyydelleen ja äidinkielelleen. Bändi olisi jo albumeja ja vuosia sitten voinut vaihtaa laulukielen englanniksi ja ryhtyä kiertämään Eurooppaa isojen amerikanrässääjien lämppärinä. Mutta ei, Metsatöll on suoraselkäisten miesten bändi. Se tehdään mikä oikeaksi koetaan, ja niin hyvin kuin pystyy. Siksi orkesterista onkin kasvanut kansallinen ylpeys yli ikärajojen, vauvasta vaariin. Kansallinen ylpeys niin, että se esiintyy samassa kansalliskatalogissa nykykirjailijoiden, arvostetuimpien näyttelijöiden ja maailmankuulujen säveltäjien kanssa.

Itselleni oli peräti seitsemäs kerta nähdä Metsatöll lauteilla. Nyt olikin mielenkiintoista nähdä äijät soittamassa päivänvalossa ja taatusti erilaisessa puitteessa. Tallinnan Raatihuoneentori tai Raekoja Plats oli täynnä väkeä, ja sää salli. Tasan klo 13 Metsatöllin nokkamies Markus päräyttää show’n käyntiin. Homman nimi oli se, että bändi soittaa keskiaikanäytelmän välikkeet, ikäänkuin juontomusiikit ja väliin kokonaisia biisejä, tai luo tanssinumeroille taustaa. Musiikki oli otettu Metsatöllin olemassa olevasta tuotannosta, niin että muutamat tutut biisit soitettiin instrumentaaliversioina.

Itse show eteni kertojana toimivan näyttelijän juontaessa kronikkaa, joka perustui löyhästi Jaan Krossin tekstiin, yhdistettynä F.R.Kreutzwaldin satuun. Keskiaikaiset puitteet ja ajan tavan mukaan ylöspantu puvustus ja tietty kotikutoisuus kulkivat käsi kädessä Metsatöllin tällä kertaa varsin folkahtavan setin kanssa. Bändin puolelta tänään pääosissa olivatkin säkkipillisti ja perinnesoitinvirtuoosi Lauri Öunapuu kanteleineen ja Markuksen juontavat vokaalit. Lauri myös lauloi yhden biisin kokonaan.

Koko vajaan tunnin mittainen show huipentui siihen kun kaksi trapetsitaiteilijaa lähetettiin liikkeelle nuorapyörällään Pûhavaimu-kirkon tornista Raatihuoneen torniin. Taitelijapari killui kymmenisen minuuttia noin 40 metrin korkeudessa ja lähetti pilvetöntä taivasta vasten hopeisia konfetteja tuulen vietäväksi. Ja mitä tekee Metsatöll, kovin eestiläinen rokkibändi ikinä? Soittaa itkettävänkauniin ugri-instrumentaalin ”Ema hääl kutsub” , ”Äio”-albumin avaajan. Jopa vuoden aikoinaan Tallinnan Vanhassa kaupungissa asuneena voin todeta, että kokonaistunnelma oli henkeäsalpaavimpia mitä olen täällä koskaan kohdannut.

Huikea kesän avaus. Nyt on myös paikka mainostaa Metsatöllin peräti viittä Suomen festarikeikkaa. Hankkiutukaa ihmeessä paikalle, jos tilanne sallii. Puhutaan todella kovasta ja nykyään järisyttävässä lyönnissä olevasta orkesterista. Eli Metsatöll Espoon Kivenlahti Rockissa 9.6., Tuska Open Airin päälavan korkkaajana 30.6., Korian Pioneerifestivaalilla 14.7., Kuopion Rockcockissa 27.heinäkuuta ja vielä 17.8. Dark River Festivalilla Karhulassa.

Keikkaguru toivottaa hyvää rock-kesää ja SUOSITTELEE tsekkaamaan tämän: www.youtube.com/watch?v=yERQw0wKwhs. Nähdään keikoilla ja festareilla. KG

Posted in festival, folk metal, performance, thrash metal and tagged Äio, Dark River Festival, Ema hääl kutsub, F.R.Kreutzwald, Jaan Kross, Kivenlahti Rock, Kuopio Rockcock, Lauri Öunapuu, Metsatöll, Pioneerifestivaalit, Raekoja, Tallinna, Tuska Open Air, Vana Linna Päevad | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Tuska Open Air”

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Tykkää tästä:

Tallinn Music Week 05.-07.04.2018 @ Tallinn, EST

Tykkää tästä:

Trivium (us), Power Trip (us), Venom Prison (uk) @ Nosturi, Helsinki 19.03.2018

Tykkää tästä:

Katatonia (swe), Gojira (fra), Nervosa (bra), Myrkur (den), Children of Bodom, Block Buster @ Tuska Open Air, Helsinki 03.07.2016

Tykkää tästä:

Behemoth (pol), Testament (us), Kvelertak (nor),Blaakyum (lb), Delain (ned), Cattle Decapitation (us), Cain’s Offering, Lordi @ Tuska Open Air Metal Festival, Helsinki 01.07.2016

Tykkää tästä:

Def Leppard (uk), Helloween (ger), Eclipse (swe), Reckless Love, Amorphis, Santa Cruz, Viikate, Free Spirit, Ranger @ Radio City South Park, Tampere 06.06.2015

Tykkää tästä:

Metsatöll (est) @ Raekoja, Tallinna 26.05.2012

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Tuska Open Air”

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot