Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Tuska Open Air”

Trivium (us), Power Trip (us), Venom Prison (uk) @ Nosturi, Helsinki 19.03.2018

Floridan Orlandossa vuonna 1999 perustettu Trivium on aina kärkikahinoissa, kun listataan melodista metalcorea tikkaavia orkestereita, joskin on heti sanottava ettei lokerointi tästäkään bändistä riittävästi kerro. Trivium on progressiivista nykymetallia, thrashilla maustettua groove metallia, jollaista tekee toki kovin moni muukin. Mutta nämä tekevät sen yhtenä parhaista. Trivium on ahkera bändi, kiertueet ovat pitkiä ja intensiivisiä, ja satunnaisesti hämmentävän pieniinkin kaupunkeihin ulottuvia. Ja uusi albumi puskee itsensä ulos maksimissaan kahden vuoden välein. Toisin sanoen, Trivium oli esimerkiksi Helsingissä viimeksi viime vuoden helmikuun lopulla Circuksessa, ja nyt taas kaupungissa uudestaan. Tämänkertainen veto oli sijoitettu Nosturiin, ja oli laskujeni mukaan jo bändin 14. keikka Suomessa.

 

Ennakolta loppuunmyydyn Nosturin kolmen bändin illan aloitti tasan ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan, klo 20, walesilainen Venom Prison. Bändillä on outo nimi, tyylikäs logo ja yksi toissavuotinen albumi vyönsä alla. Sillä on myös hienoja perinnetietoisia biisien otsikoita, ja lauluvastuussa, tai oikeastaan huuto-ja murinavastuussa venäläinen nuori nainen, Larissa Stupar. Mutta mitä sitten? Jos mikään ei tunnu miltään, tällaista äärigeneeristä death metal-jöötiä kuunnellessa, niin mitä väliä jollain hienoilla nimillä? Ei mitään. Bändi louhi puolen tunnin avaussettinsä toki ihan tarkalla taidolla, harjoituskämpällä nämä ovat viihtyneet.

Kaksi ensimmäistä biisiä meni ihan osoittaessa, että kyllä walesilaisetkin kaahata osaa. Ja kun, kuinka olla, avausbändinä Venom Prison kärsi myös illan keskentekoisimmista soundeista, niin oli aika pian selvää, että ei tämä tästä. Parhaiten tykitti ”Womb Forced Animus”, mutta siitäkään ei mitään kerrottavaa jäänyt. Biisimateriaali ei yksinkertaisesti riittänyt mihinkään. Sateisena lauantai-iltana Cardiffissa, kävelymatkan päässä hotellilta, muutaman real alen jälkeen, jos kaupungissa ei olisi mitään muuta bändiä nähtävillä, tämmöisestä voisi ihan hetkeksi fiilispäissään innostua. Mutta ei tänään, tässä ja nyt.

Omalla kohdalla illan odotetuin bändi soitti kakkosena, itse kun en tunnustaudu miksikään kovan siiven Trivium-faniksi. Se kun on kuitenkin vain tärkeä alan nykymeiningin bändi, jonka mielellään katsoo kerran pari pois, mutta ei sen enempää. Illan keskimmäisen slotin hoiti Power Trip Dallasista, Teksasista. Bändiä ei pidä sekoittaa Powertripiin, yhden demon pihalle saaneeseen jenkkiläiseen thrashryhmään, eikä se edes ole kovin mahdollista, Powertrip kun yhteenkirjoitettuna hajosikin jo varhain 90-luvun lopulla. Tämä Dallasin Power Trip on julkaissut kaksi albumia, joista varsinkin viimevuotinen ”Nightmare Logic” on erittäin kovaa junttanpoota. Bändi soittaa hyvinkin kierteisellä groovella ladattua crossover thrashia, maustettuna bourbonilla kostutetulla southern rockilla. Erittäin esiinkaivamisen arvoinen lätty, jos kuvailtu meininki yhtään iskee. Jos nämä eivät olisi liittyneet Triviumin kiertuekumppaniksi, olisin saattanut skipata koko illan. Power Trip aloitti todella tämäkästi ”Soul Sacrifice”-runttauksella, ja millä soundeilla! Nosturi ei ollut pitkään aikaan kuulostanut näin hyvältä. Rumpali Chris Ulshin soundit pelkästään takasivat tahdon nähdä nämä joskus seuraavan levyn myötä uudestaan, mätke kuin elävää alligaattoria tamppaisi Rio Granden penkereeseen. Chris Ulsh kannuttaa myös varsin tunnetussa austinilaisessa Mammoth Grinderissa. Power Trip julkaisee levynsä Southern Lord Recordsin suojissa, mikä sekin on pelkästään krediitti, Southern Lordilla on tallissaan käytännössä kaikki näiden alagenrejen parhaat.

Todella harvoin on niin, että odottaa monta päivää kuulevansa lämppäribändin yksittäistä biisiä. Kakkosena kuultu uutuuslevyn raita ”Executioner’s Tax (Swing of The Axe)” oli sellainen. Blake Ibanezin upeasti itkevä liidikitara ja Chris Whetzelin miehekkään eteläinen bassolinja nostivat biisin levyversiostaan vielä muutaman kyynärän korkeammalle. Pelkästään tämän takia, tiedättehän…  Kolmevarttisen puhteen puolimaissa oli yhden kipaleen ajan (tuoreen platan nimibiisi) käydä ajatus päässä, että näilläkin loppuu biisit kesken, mutta setin loppuliuku taas todisti toista; ”Executionerin kanssa samanhenkistä southernjunttausta edustava ”Murderer’s Row”, kipakka ajo ”Firing Squad” ja viimeinen lapiollinen arkulle vainaan, ”Manifest Decimation”. Kyllä, hän se on, kannen voi sulkea. Hoitakaapa nämä nyt joku vaikka Tuskaan, jos ei tälle kesää ehdi, niin sille kesää, mille ehtii.

Loppuilta ei sitten ollutkaan mitään elävän musiikin juhlaa. Ehkä siksi, että en ole pääbändin varsinainen fani, tulin menettäneeksi todella hyvät jalansijat Power Tripin nykäisystä innostuneena, että kyllä tämä sittenkin tästä. No siihen alkoi pukkaamaan pitkää poikaa eteen ja miksaustiskin takuinen mellakka-aidan maastokin oli ahtautumaan päin. Okej, olkoot. Käynti yläkerrassa muistuttumassa, että eihän sieltä näe hevon huttua, ellei pääse parvekkeen kaiteelle. Ja loppuunmyyty Nosturi kun on erittäin piinallinen paikka, happi loppuu, ahdistaa, niin oli sitten tyytyminen aika läämäisiin sijoihin takabaarin maastossa, parvekkeen alla. Kun Nosturin kapasiteetti on noin 900 päätä, puhutaan sijoista 879-890. Ei asiaa pisteille tällä kertaa. Näkyvyys oli todella huono Triviumin aloittaessa. Ihan nätti niska edessäolevalla tytöllä, mutta bändejä tänne oli tultu katsomaan. Välillä homma menee näin, kun en oikein ole tungosihmisiä.

Trivium on tällä rundilla soittanut joka ilta käytännössä saman 16 biisin setin, joka kellottaa noin markka neljäkymmentäviisi. Kuusi biisiä lokakuussa ilmestyneeltä uutukaiselta ”The Sin and The Sentence”, ja sen tappavan tehokas nimistyge heti keikan avaukseksi, kun ensin oli lavalletulobiisinä kuunneltu kokonaan(!) Iron Maidenin ”Run To The Hills”. Heti kolmantena palattiin uutuuslevyyn, ”Betrayer”. Ilma oli sakeana perspiraateista, hiilidioksidista ja älypuhelimista, mikä nyt ei näkyvyyttä ainakaan parantanut. Omassa saippuarasiassa on sen verran löyhkäinen äänen-ja kuvantoisto, ettei tulisi mieleenkään elää keikkaa puhelimen kautta. Mutta meitä, ja puhelimia, on moneksi. Varmaan 75 % illan yleisöstä osasi jo uutuuslevynkin sanat ulkoa, eikä puhuta ainoastaan kertseistä. Hämmentävää ja ihailtavaa harrastuneisuutta. Arvostan. Solisti-kitaristi Matt Heafy muisti mainita monesti, että Oslossa (kolme iltaa aiemmin) oli ollut rundin paras yleisö. Mutta että tendenssi oli Helsinkiin kallellaan, ja harvoinpa tämmöistä meininkiä arkena näkeekään.

Triviumin jäsenten keski-ikä on 30.75 ja myytyjä albumeita on maailmanlaajuisesti toista miljoonaa yksikköä, eli paljon on tehty oikein lyhyessä ajassa ja nuorella iällä. Onneksi olkoon. Tuore albumi on sitä myöten asiallinen kokonaisuus myöskin, ettei bändillä ole tulevaisuuden suhteen hädän päivää. Loppuunmyyty Nosturi minä tahansa annettuna maanantaina on kova juttu, ja keikka olisikin aivan hyvin voinut olla Jäähallin Black Boxissa.

Keikan alkupuoliskon ehdottomasti tehokkain veto oli ”The Sin and The Sentence”-albumin raita ”Sever The Hand”. Ankara groove, vaikka omille korviensijoilleni parhaiten kantautuivatkin vain pellit, ja kitaraliidit. Kaikki alapää oli oikeastaan poissa, ja puhun nyt siis soundista. Myös biisikaksikko ”Until The World Goes Cold” ja sitä seurannut ”Becoming The Dragon” polkivat ankarasti. Voi kun olisi saanut vähän paremman selon. Jopa täältä takabaarin varikkoalueelta kuunnellen, illan kovin nyintä Triviumin osalta taisi olla kuitenkin ”In Waves”-albumin (2011) ”Caustic Are The Ties That Bind”. Viimeisimmän levyn ”The Heart From Your Hate” ja ”Beyond Oblivion” sulkivat varsinaisen setin. Tänään(kään) en kyennyt encoreihin venymään, niitä tiedettiin tulevan kolme, ja niin tulikin. Nämä kuultiin ja nähtiin, mikäli jotain näki ja paremmin kuuli: https://www.setlist.fm/setlist/trivium/2018/nosturi-helsinki-finland-7bef2a10.html  KG

 

Katatonia (swe), Gojira (fra), Nervosa (bra), Myrkur (den), Children of Bodom, Block Buster @ Tuska Open Air, Helsinki 03.07.2016

Tuskan 2016 lauantai jäi väliin muiden velvoitteiden takia, mutta  heti sunnuntaina oli palattava asiaan. Päälavan korkkausvastuu lankesi pyhäpäivän ratoksi nuorille kuopiolaisharteille. Hyvin kestivät. Kovissa nousuissa oleva Block Buster nähtiin Tuska On Wheels-maakuntaklubikiertueellakin taannoin, ja Bon Jovin lämppärinä olympialaisella stadionilla. Block Buster on hyvä, joskaan ei paras esimerkki siitä, miten Suomi on aivan aallonharjalla mitä tulee maailmanluokan hard rockiin ja perinneheavyyn. Bändejä syntyy kuin sieniä sadekaudella, ja biisinkirjoitustalenttia löytyy. On Temple Balls, Free Spirit, Reckless Love, Stargazery, Shiraz Lane, ja tusinoittain muita, kaikki hiukan eri näkökulmilla liikenteessä. Block Buster ammentaa myös 70-luvun puolelta. Välillä kama kuulostaa suorastaan southernilta, välillä Extremelta, välillä Van Halenilta. Ja jos nuorisolla on makua ja ymmärrystä nimetä biisejä tyyliin ”Caught in the Crossfire”, ja esiintyä näin vapautuneesti, mutta ilman pahimpia Sunset Stripin rokkikliseitä, niin tie voi periaatteessa olla auki taivasta myöten. Ei välttämättä vielä näillä biiseillä, mutta en oletakaan että takki olisi niiltä osin jo täysin tyhjä. Maapallon kallistuma ei muuttunut Block Busterin puolituntisen aikana, mutta näistä heeboista kuultaneen vielä.

Helsinki Stagen eli telttalavan korkkasi sunnuntaina Amalie Bruun Tanskasta, taiteilijaminältään Myrkur. Yhden naisen black metal-projekti laajenee livenä kolmella varsin persoonattomasti esiintyvällä ja soittavalla jäbällä. Myrkur aiheutti ensilevynsä aikoihin pientä sensaationtynkääkin. Vanhan liiton bläkkispuritanistien, varsinkin Norjassa, oli vaikeaa niellä eteerisen Amalien nurkanvaltausta. Itselleni muodostui Tuskan iltapäivässä vaikeaksi niellä, että tämä on ylipäätään ollut jollekulle vaikeaa niellä. Myrkur oli muutaman vuoden itsellekin tärkeiden katsastettavien listalla, nyt ihmettelin vain miksi. Ja mikä ihmeen sensaatio? Ai että kun nainen (tässä blogissa ei tytötellä) pyörittää black metal-projektia, ja saa Ulverin Garmin tuottamaan levynsä? Vai se, että Amalie osaa karjaista mikrofoniin muutaman ihan sinänsä aidon kuuloisen bläkkisrääkäisyn tyyliin varhainen Varg Vikernes tai Fenriz? Onpa erikoista.

Ei toki Myrkur ollut läpihuono. Kolmen vartin shown jaksoi periaatteessa mainiosti tsiigata läpi. Setti alkoi Amalien kaunistakin kauniimmalla pianointrolla ja kehtolaulumaisella ”Den Lille Piges Dödilla”. Mutta kun bändi aloitti darkthronemaisen pitkän pöllin sahaamisen, homma menetettiin saman tien. Tätä on kuultu niin paljon. Ei se, että pannaan hyvännäköinen nainen nokille, tee lanauksesta yhtään kiinnostavampaa. Setti myös päättyi todella kauniisti, Amalien lauluun ja pianoon. Biisi oli Bathoryn ”Song To Hall Up High”, jos nyt mistään mitään tiedän. Vaikka saankin hakkaamalla hakatusta ja pintaan miksatusta sähköpianosta henkistä atopiaa, oli tämä kaunis päätös. Tämmöistä lisää. Silloin Myrkur ei välttämättä enää kuulu Tuskaan, mutta ei kuulu välttämättä Ulverkaan. Mutta vaikkapa Flow voisi olla hyvä areena.

stam1na 5 credit jesse kämäräinen

Tuskan tunnelmaa, kuva: Jesse Kämäräinen.

Sitten alkoi sade. En oikein ole sademiehiä, en halunnut pilata nahkarotsiani, enkä liioin pukeutua kertakäyttösadetakkiin hikoillakseni itseäni tärviölle, joten jätin suosiolla Hatebreedin päälavalla näkemättä. Vaikka tiedänkin toki bändin merkityksen metallisen hardcoren nykymytologiassa. Mutta joku toinen kerta. Sen sijaan murkina-alueella sukeutui mainio juttuhetki kollegan kanssa, joten saamapuolella oltiin sateesta huolimatta. Sitäpaitsi Myrkur-pettymystä ei tohtinut sulatella jotakuta toista kuuntelemalla.

Mutta sitten, Inferno-lava iski jälleen. Kolme nuorta naista (tässä blogissa ei tytötellä) ja ankara kolmevarttinen tiukkaakin tiukempaa thrashmetallia. Nervosa oli homman nimi. Miten on mahdollista että brasilialaiset on aina järjestään todella kovia sivaltamaan dödöä ja rässiä? Mitä niiden äidinmaitoon sekoitetaan? Sao Paulon kuuma tiikeri Fernanda Lira piiskasi trionsa hirvittävään myllytykseen, eikä vankeja otettu. Ei myöskään tarvinnut jaella mitään nahkapöksy- tai tissikanjonipisteitä, homma oli musiikillisesti enemmän kuin hallussa. Ok, ei kitaristi Prika Amaral mikään Yngwie ole, mutta ei tässä lajissa ole pakko olla. Asenteella pötkii pitkälle. Vain jokunen viikko aiemmin ilmestyneeltä Nervosan kakkospitkäkiekolta ”Agony” kuultiin useampikin täsmäisku, mutta tykeimmin donkkasivat ”Arrogance”, ”Intolerance Means War” ja ”Hypocrisy”. Setin ainoa portugaliksi laulettu raita ”Guerra Santa” (Sotaisa joulupukki) eteni sekin kuin zikavirus viidakossa. Ihanaa, että naiset soittaa välillä muutakin kuin sitä iänikuista läyhägaragea ja osaamisen reuna-alueilla valuvaa räkärokkia. Fernandan loppuspiikki kuului: ”Thank you so much once again, and most importantly, see you soon.”  Näin menetellään. Yhtään en yllättynyt, että päivän kovin bändi löytyi jälleen kerran Inferno-lavan hämäristä. Ja tuli kaukaa maailmalta, näki ja voitti.

Ranskalaisesta Gojirasta en ole keneltäkään kuullut pahaa sanaa. Tsiigasin Duplantierin veljesten ja toveriensa vedon kuitenkin anniskelualueen puolelta. En niinkään anniskellakseni, mutta juuri nyt ei hotsittanut tunkeutua mihinkään. Jotenkin hirvittävän vaivattoman tuntuisesti vaikutti lähtevän Bayonnen miehiltä tekninen dödö tai progemetalli, miten vain. Ilman irvistelyä ja hillitöntä nykytanssia. Soitetaan, suoraan vaan. Enkä ihmettele yhtään, että Joe Duplantier on aina kärkirähinöissä, kun maailman kovimpia metallikitaristeja listataan. Bändi ehti tunkea slottiinsa peräti 12 biisiä.

Gojira heitti sanalla sanoen mahtavan keikan, kauempaakin katsottuna tuli asia läpi. Kovimmin kulkivat ”The Heaviest Matter of the Universe”, ”Backbone” ja ”Oroborus”. Kesän festarihuumassa on tapana julkistaa, mikä juuri nähdyistä bändeistä tulee syksyllä klubirundille. Tuskaa seuraavana päivänä uutisoitiinkin Kvelertak ja Katatonia tuolta mielenkiinnottomimmasta päästä. Mutta tuokaa nyt joku hyvä ihminen Gojira pian sisäilmakeikalle, joohan.

anthrax credit jesse kämäräinen

Lisää Tuskan tunnelmaa, kuva: Jesse Kämäräinen.

Telttalavan puolella tuotti ruotsalainen Katatonia niin ankaran pettymyksen, että sanat ja palstatila ei riitä. Tylsyys muuttui lihaksi ja vereksi. Oli kuin olisi yrittänyt seurata sivistysvaliokunnan saunailtaa tai ihastellut vastavihittyä korkeushyppypatjaa. Ei näin. Tehkää levyjä, mutta älkää keikkailko, jos keikkailu ei maistu tai ole yhtään hallussa. Muutakin mieltä sai olla, ja saa edelleen, mutta minä häivyin kuuden biisin jälkeen kauas takavasemmalle.

Fiilis oli mennyttä, ja kun siviilipuolen työtehtävät kutsuivat aivan liian varhain seuraavana aamuna, jäi otanta Tuskan päätösesiintyjä Children of Bodomista pikku ahdistuksissa suoritetuksi sivusilmäilyksi. Sitäpaitsi, minun Bodomini eli kultakauttaan ”Follow The Reaper”-levyn aikoihin, olen tämän orkesterin suhteen hiukan jumissa takakataloogissa, eikä tuoreita tekemisiä ole juurikaan tullut seurattua. Sen verran kuitenkin piti vielä notkua mestoilla, että kuuli ”Angels Don’t Kill” ja ”Silent Night, Bodom Night”. 

Kiitos Tuska. Juhlavuotta kohti. KG

Behemoth (pol), Testament (us), Kvelertak (nor),Blaakyum (lb), Delain (ned), Cattle Decapitation (us), Cain’s Offering, Lordi @ Tuska Open Air Metal Festival, Helsinki 01.07.2016

Tuskan iltapäivät ovat kerrassaan mahtavia. Alueella on vielä erittäin väljää, tunnelma on odottava. Tunnin välein näkee bändejä, jotka eivät koskaan ennen ole Suomessa soittaneet, jotka ovat todella kiitollisia saamastaan vastaanotosta, ja laittavat ehdottomasti parastaan. Tuskan alkuiltapäivät ovat odottamisen arvoinen asia.

Saavun alueelle muutamaa minuuttia yli kahden, päälavan tuttuakin tutumpi alkujuonto on juuri huudettu, sandiegolainen Cattle Decapitation saa kunnian korkata RadioRock-lavan. Bändi on ensimmäistä kertaa Suomessa, siksikin on syytä olla mestoilla heti piikkipaikoilla. Cattle Decapitation on edellisenä iltana ollut Hampurissa lavalla, palttiarallaa 17 tuntia aiemmin, eikä se voi olla ottamatta kunnon päälle. Isolla energialla Tuskan 2016 avausbändi silti onnistuu nopeaa ja tehokasta deathgrindiaan poraamaan. Setti jää viitisen minuuttia sallittua lyhyemmäksi. Ei haittaa. On nimittäin kolmekin varttia tätä laatua ihan riittävästi, varsinkin kun bändin levytetty tuotanto ei ole täysin hallussa. Teknisesti ottaen, vuonna 1996 perustetussa Cattlessa ei ole yhtään alkuperäisjäsentä, eikä tarvitse edes olla erityisen tekninen. Solisti Travis Ryan on ollut mukana kaikilla virallisilla levytyksillä, mutta ei esimerkiksi bändin ekalla demolla 1996. Mutta grindipiireissä ei ole niin nuukaa, johan Napalm Death on näyttänyt tietä näissä jäsenyysasioissa. Cattle Decapitation on hybridi, jossa voi soittaa kuka tahansa bändin sanoman ja agendan allekirjoittava kovan luokan tikkaaja. Ja se agenda on eläinten oikeudet, lihan massatuotannon järjettömyys, veganismi ja oheisilmiöt. Muista alan ohituskaistan paahtajista Cattle Decapitation erottuukin juuri sanoitustensa ja visuaalisuutensa teemoilla, ja Travis Ryanin persoonallisella korinalla. Mies murisee, ynisee, kiljuu ja sihisee siihen malliin, että erottuu heittämällä edukseen grindhuutajien laajasta massasta. Toinen syy, miksi jaksan bostata koko vedon läpi, on bändissä jo 15 vuotta vaikuttaneen Josh Elmoren asiallisesti itkevä liidikitara.

Tuska 2016 korkattu. Kesän uutuutena on, että kakkoslava eli Helsinki Stage on pitkästä aikaa jälleen katettu. Toisin sanoen teltta. Mikä tuntuu kyllä ihan asialliselta ratkaisulta, nyt kakkoslavan ja päälavan aktit voivat tarvittaessa jopa soittaa biisin verran päällekkäin (kun lavat eivät enää ole vastakkain), ja teltta jäsentää muutenkin koko festarialuetta paremmin. Ainoa miinuspuoli on, että ainakaan tänään teltan soundiasiat eivät ole täysin kunnossa. Asia toki paranee illan päälle, kun väki lisääntyy.

Teltan korkkaa hollantilainen, vuonna 2002 aloittanut Delain. Bändi syntyi Within Temptationin kosketinsoittajan Martijn Westerholtin lähdettyä omille teilleen. Lähellekkään emobändin isoutta ja suosiota Delain ei toistaiseksi ole päässyt. Bändin ensimmäisellä Suomen keikalla syykin selviää. Ei ole tarpeeksi hyviä biisejä. En nyt lähde tässä määrittelemään hyvää biisiä, mutta ymmärrämme. Jos ihan oikeita koukkuja sisältäviä stygejä on 45 minuutin setissä kaksi, ja nekin on säästettävä kahdeksi viimeiseksi, on bändi tuomittu karsintasarjoihin, ei auta. Näillä on kertakaikkiaan upeaääninen laulajatar Charlotte Wessels. Tai tietenkin on, ei tämmöistä voikaan rakentaa jonkun Haarlemin markan karaokekuningattaren varaan. Sitten näillä on aivan umpisöpö kitaristi, nainen siis, Merel Bechtold. Noilla kahdella saa jo poppoota eturiviin, itsenikin. Mutta ne biisit, ei vain oikein lähde. Silti, energinen veto hollantilaisilta. Bändillä on lavan haltuunotto jollain liikuttavan sympaattisella tavalla hakusessa, kukaan ei oikein tiedä mitä täsmälleen seuraavaksi tapahtuu. Tuo inhimillisyysvara tekee pelkästään keikasta näkemisen arvoisen, ja se kiitollisuus millä orkesteri kohtaa lämpimän vastaanottonsa. Viimeisessä biisissä kolmemetrinen basisti Otto Schimmelpenninck van der Oije (nyt on paiskattu hujoppia nimellä) murisee Charlotten tukena, ja tuo uuden raikkaan elementin bändin toimitukseen. Parempi myöhäänkin.

Ja sitten, pikkuinen sisätilan Inferno-lava ja koko perjantain kovin veto, kaikki reunaehdot huomioiden. Hyvä Tuska, juuri näin. Tuodaan koskaan ennen Suomessa käymättömiä nälkäisiä bändejä, joilla on näytön paikka. Tuodaan niitä paikoista, joissa ei uskoisi edes olevan heavybändejä. Annetaan mahdollisuus, avarretaan maailmaa. Tietyllä tapaa Inferno-lava on parasta Tuskassa. Täällä näkee joka kesä jotain, mitä muualla ei näe. Ja tänne mahtuu juuri se porukka, joka haluaakin mahtua. Täällä bändien vastaanotto on aina äärettömän lämmin, ja kaikesta betonista huolimatta tila kuulostaa varsin hyvältä, poikkeuksetta. Niin tänäänkin.

Hetken maailma hymyilee myös tilastonikkarille ja listadiggarille, ensimmäinen koskaan näkemäni libanonilainen bändi on lauteilla. Ja millä materiaalilla, ja millä asenteella. Tätä on metalli. Blaakyum takoo tasan puolen tunnin tiukan ja anteeksipyytelemättömän setin omintakeista teknistä kuoloaan Lähi-idän maustein. Joita näin livenä ovat lähinnä Rabih Deaibessin aavikonaamuiset kitaraliidit ja bändin livevahvistuksen Elie Abou Abdon tarbouka (paikallinen tablarumpu). Abdo istuu bändin keppirivistön takana ja odottelee kärsivällisesti vuoroaan, ja kun paikka tulee, sormet viuhuvat ja tabla soi. Komeaa touhua, taitava hesseli. Iso hatunnosto tiskille, että Blaakyumin tablanyanssit saatiin tulemaan läpi, seuraavan bändin telttakeikalla kun ei tahtonut edes kitara kuulua.

Blaakyum

Olisi epäoikeudenmukaista väittää, että Blaakyum on Beirutin Slayer. Toki, vaikutteet on saatuna ja kuultuna, mutta Blaakyumin näkemys on oma, sillä on sanoma. Slayerilla ei ole ollut enää pitkään aikaan mitään todellista sanottavaa tai annettavaa. Slayer tekee rahaa, Blaakyum soittaa, koska ei ole vaihtoehtoja. Pyörittää metallibändiä Libanonissa  on kuin lähtisi levittämään jumalansanaa Etelämantereelle. Ei mitään järkeä. Järjettömyyden lisäksi touhu voi olla jopa hengenvaarallista. Siksi on arvokasta, että nämä jantterit saavat Helsingin keikkansa, ja äänensä kuuluviin. Nytkin keikka oli kaatua Istanbulin lentokenttäpommeihin, bändin matka mutkistui. Laulaja-kitaristi Bassem Deaibess perusti bändin jo golden days 1995, mutta takana on vasta kaksi pitkäsoittoa. Kertoo toiminnan hankaluudesta. Jälkimmäinen albumi on uunituore ”Line of Fear”, ja siltä kuullaan muutama tämäkkä raita. ”Freedom Denied”-biisin aluksi Bassem kertoo että ”ennekuin sota ja uskonnot nussivat maani ruvelle, meillä oli ihan omaa kulttuuriakin. Haluan osaa siitä kulttuurista elvyttää metallimusiikin kautta”. Biisi soi ärhäkästi, jalostettua vihaa täynnä. Uutukaisplatan päättävä ”Religion of Peace” ajaa kenties vielä ärhäkämmin. Se kertoo Bassemin näkemyksen maailman tällä hetkellä näkyvimmin väkivaltaisesta uskonnosta, eikä nyt puhuta buddhalaisuudesta. Mahtava veto, nuoret hevijampat eturivissä heiluttavat fledojaan, yleisö on täysillä messissä, niinkuin aina näillä Inferno-lavan eksotiikkakeikoilla. Lopun illan bändeillä on oleva tekeminen päästä samaan löylytykseen.

Takaisin telttalavalle, ohjelmassa erittäin pitkään odottamani kotimainen Cain’s Offering. Bändihän on entisen Sonata Arctica-kitaristi Jani Liimataisen 2009 perustama, ja julkaissut viime vuonna mainion kakkosalbuminsa ”Stormcrow”. Jota itsekin, henkilökohtaisessa musacornerissani olen luukuttanut niin sanotusti tuelta. Tai oikeammin, sen komeaakin komeampaa hittiraitaa ”I Will Build You a Rome”. Maailmaan mahtuu skeidaa power metallia ja läyhäisen valheellisia rakkauslauluja, niin että kumpiakin tulee korvista ulos, mutta mainittu biisi ei edusta näitä. Säveltäkää ja sanoittakaa perässä, jos tuntuu. Ja toki suosikkiraita kuullaankin, viimeisenä. Muu materiaali ei omissa kirjoissa aivan samalle viivalle yllä, vaikka komeasti polkee toki vaikkapa ”Constellation of Tears”. Komeasti polkee myös rumpali Hurtsi Hurula, itse isäntä meidän. Tempo on nimittäin muutamissa Liimataisen iskuraidoissa melkoinen. Bändillä on kokoonpanoasiat kunnossa muutenkin, basisti Jonas Kuhlberg on ainakin itselle muista yhteyksistä tuntematon löytö, ja lopun muodostavat Stratovariuksen ydinkaksikko Timo Kotipelto ja Jens Johansson, jälkimmäinen nyttemmin myös Rainbow’sta tuttu. Liimataisen säveltämällä materiaalilla Kotipellon laulu ei onnistu ärsyttämään samalla prosentilla kuin Stratossa, Kodiksen ääni tuntuu olevan ansiokkaammassa käytössä. Mutta kyllähän kovin odotettu keikka pettymykseksi kääntyy, niinkuin niin usein käy. Ensin odottaa pukkia kuukausitolkulla, ja sitten paketti on pehmeä, jos sallitte.

Eihän se nyt niin mene, että pitää seistä tiskistä vasemmalle, jos haluaa kuulla kitaran? Tai tiskistä oikealle, jos koskettimet? Ei. Sitähän minäkin. Cain’s Offering joutui valitettavasti roiskimaan tuntisensa omaan makuuni lähes luokattomilla soundeilla. Välillä katosi Liimataisen kitara, välillä stemmalaulu. Oli kuin tuuli olisi tarttunut soundiin, mutta kun se ei teltassa ole mahdollista, tai ei saa olla. Puljailin korvatulpilla edestakaisin, vaihdoin paikkaa, sama tulos. En tiedä mikä oli vialla, kun en itse harrasta bändien miksaamista, mutta jokin. Niin että meinasi kuoriutua nahka päältä. Onneksi Kotipelto kertoili bändin kaavailevan syksylle harvinaisia kotimaan klubikeikkoja, joten uusintaan on pian mahdollisuus. Sitä odotellessa, moottoritie on kuuma ja ”I Will Build You a Rome” toimii tuolla sadanneljänkympin hujakoilla aivan mahtavasti.

Päälavan ankarassa myötäauringossa hikoilee seuraavaksi Lordi. Ei käy kateeksi. Kaiken tuon kumin ja nahan ja mäysteen alla kun pystyy tunnin soittamaan ja toimittamaan parastaan, niin täältä päin nousee kuvitteellinen hattu. Homman nimi on ”The Arockalypse 2006 Redux Show” eli suomalaisen eurovisiohistorian suuren vuoden albumi soitetaan kokonaisuudessaan läpi. Lavalle on kaivettu alkuperäiset kauhujenlinnateemaiset lavasteet ja pyroakin löytyy omiksi tarpeiksi. Tosin osa showsta vääjäämättä hukkuu auringon harvinaisen kovaan myötäporaukseen. Sisällehän tämäkin show kuuluisi. Voi olla montaa mieltä, onko Lordilla yhtään livenä läpisoittamisen arvoista albumia. Mutta näin nyt mennään, ja ihan viihdyttävä tuntinenhan tästä joka tapauksessa muodostuu. Itse olen etulinjoilla lähinnä kunnioittaakseni Tomi Putaansuun tekemisiä ylipäätään, ei ole ollut helppoa. Mies on suomalaisen rockin kovimpia oman tien jääräpäisiä kulkijoita. Taas nousee hattu, ja hattu nousee näin. Mainitsen, kun on paikka ja media, että miten surullista oli nähdä tehtävän Putaansuusta ja Lordista niin epäkunnioittava dokumenttielokuva muutama vuosi sitten. Mies olisi ansainnut enemmän ja rehellisempää.

Lordin show päättyy kahteen parhaaseen biisiin, ”Would You Love a Monsterman” ja tietenkin ”Hard Rock Hallelujah”, joista kummallakin olisi muualta ponnistaen tahkottu multimiljoonat pois kuleksimasta. On myös jotenkin turvallista, että Lordi on edelleen olemassa. Joten, pitkää ikää.

Telttalava kuulostaa väkimäärän kasvaessa koko ajan paremmalta. Ahtautumatta ei kovin lähelle lavaa ole enää järkevää pääsyä, kun norjalainen Kvelertak aloittaa tunteroisensa. Tämän bändin suosiota on vaikea käsittää. Kvelertak on toki ollut omillakin pakko katsastaa-listoilla, ja nytpähän tuo on katsastettuna. Ei uppoa. Bändi on ikäänkuin keksinyt pyörän uudestaan, tajuamatta että pyörä oli jo olemassa, Darkthronen keksimänä. Ja tunnissa Kvelertak ehtii ajaa keksimänsä pyörän uratkin ihan kaljuiksi. Niin monotonista on kaikesta huolimatta bändin materiaali, vaikka kolmesta kitarasta saadaankin välillä ihan maukkaat murekkeet ulos. Ehkä näille klubiolosuhteissa voi antaa yhden uusinnan. Yhden. Ja kun voitan Eurojackpotissa, hoidan Darkthronen kotiini keikalle.

kvelertak 2 credit Jesse Kämäräinen

Kvelertak. Kuva:Jesse Kämäräinen.

Kalifornian thrashlegenda Testament on pitänyt nähdä niin kauan kuin ylipäätään järki on päätä hallinnut, eli kohtuukauan. Aina on näkemättä jäänyt. Ei jää enää, kiitos Tuska. Yytsin tästäkin huolimatta Testamentin vedosta pääosan anniskelualueen puolelta, en niinkään anniskellakseni, vaan koska juuri nyt ei jaksa tunkeutua eturivien tunkuun. Sitäpaitsi Testament on nytkin puolet lähempänä kuin Iron Maiden toissapäivänä, ja jälkimmäisenkin väitän silti ihan kohtuudella nähneeni. Testament on täällä tänään, ja alan trendien vastaisesti vieläpä aika uljaalla kokoonpanolla. Eric Peterson rytmikitarassa ja liidikollegansa Alex Skolnick ovat olleet mukana hamasta alusta 1983.  Solistilegenda Chuck Billy liittyi remmiin 1986, eli on mukana kaikilla levytyksillä. Rytmiryhmän DiGiorgio ja Hogland taustalta löytyy Testamentin lisäksi niin häkellyttävä määrä nimibändejä, että palstatila loppuu kesken. Sitäpaitsi, Testament on laatulyönnissä, kovassa tikissä. Kuullaan materiaalia kuudelta eri albumilta, esikoiskiekko ”The Legacyn” raita ”Over The Wall” avaa tutusti setin.

testament 2 credit Jesse Kämäräinen

Chuck Billy/Testament, kuva: Jesse Kämäräinen.

Tämäkimmin tänään kulkevat ”Practice What You Preach”, ”Into The Pit” ja Chuck Billyn Pomo-juurille alati omistettu ”Native Blood”. Eikä nyt viitata Bruce Springsteeniin, vaan laulajasmiehen omaan alkuperäiskansaan, Pohjois-Kalifornian Pomo-heimoon. Pomo people. Arvostan. Chuck Billy on pannut painoa vuosien myötä, mutta ihan tanakasti lähtee edelleen rässi, vaikka suoraan päälavalle ankarasti tillaava iltasulander ei urakkaa helpota. Muu bändi ei ammattimiehisyydessään sekään esittelyjä kaipaa. Setti on 12 vetoa pitkä tehopaketti ja päättyy ”The Formation of Damnationiin”. Tässä yhteydessä on mainittava, että Tuskan päälavalla on tänäkin kesänä aivan maailmanluokan soundi. Illan mittaan siihen tarttuu hiukan tuuli, mutta ei pahasti. Päälavan sijainti on kyllä sinänsä tuulelle altis, mutta nyt ongelmia ei ole. Testament saakoon tulevaisuudessa lisää otantoja, jos jaksavat kiertää, nyt kun sain pään auki.

Helsinki Stagen perjantai päättyy puolalaisen Behemothin ankaraan muilutukseen. Mies kaiken takana, ellei itse Vihtahousua lasketa, on Gdynian suuri poika Nergal Darski, joka perusti Behemothin jo vuonna 1991, eli erittäin asianmukaiseen aikaan tumman metallin kanoniassa. Silloin sinkoilivat paitsi tradetapet ympäri maailmaa, myös vaikutteet. Vasta toki 2000-luvulla Behemoth on noussut maailmanmaineeseen ja ansaitsemaansa arvostukseen. Eikä sillä, jos tämä bläkkikseksi laskettaisiin, niin alan parhaita Behemoth olisi koko maailmassa. Ja vaikka ei laskettaisikaan, yksi kovimpia metallibändejä silti.

Behemoth_MB_2247-3

Tänään, tässä ja nyt, illan päätteeksi, Behemoth kyntää läpi tuoreimman albuminsa ”The Satanist”, joka tosin on jo toissavuodelta. En ole levyn kanssa läpituttu, mutta jos sille ollaan lyömässä mustan kuolon nykyklassikon tummaa viittaa harteille, voin tämän illan perusteella pudottaa ääneni uurnaan. Erittäin monimuotoinen paketti, sävykäs suorastaan. Ja varsinkin varsinaisen setin finaali (ja levyn siis) ”O Father O Satan O Sun!” on kyllä jo sen luokan äestys, että hiljaiseksi vetää. Toki on sanottava, että kun mustissa kaavuissa ollaan corpsepaintit naamalla ja elävää tulta palvotaan, niin kyllä meitsillä pääsee välillä tirskaus. Mutta homman hienous onkin siinä, ettei ole pakko ottaa kuolonvakavasti, ellei halua. Saa toki. Nykyklassikkoalbuminsa lisäksi Behis soittaa peräti kolme encorea, joista ikimuistettavimmin ensimmäisen, ”Ov Fire and the Void”.

Päälavan sulkee Avantasia, mutta en jää sitä katsomaan, vaikka toki silkkaa rockin yleissivistystä ajatellen pitäisi . Tuore levy ei vakuuta, enkä oikein muutenkaan ole heavyoopperasmiehiä.

Tuskan 2016 perjantai, laadukas metallijuhla. Tuska on edelleen, ja koko ajan kehittyen, toimiva ja hyvin mietitty kokonaisuus. Se ei operoi kapasiteettinsa maksimeilla, ja näin homma säilyy kävijälle miellyttävänä. Tuska ottaa Suvilahden toimivuudesta nyt vuosien kokemuksella kaiken irti. Tuskin maltan edes odottaa ensi kesän juhla-Tuskaa ja sen line-upia. KG

Def Leppard (uk), Helloween (ger), Eclipse (swe), Reckless Love, Amorphis, Santa Cruz, Viikate, Free Spirit, Ranger @ Radio City South Park, Tampere 06.06.2015

Tampereen South Park-festivaalin lauantai, alkuiltapäivä. Väkeä valuu hiljalleen juhla-alueelle, sää sallii. Helsinkiläinen Ranger aloittaa päälavalla, olen jättänyt telttalavan avaajan, Loudgunsin, näkemättä. Ranger takoo kolmevarttisen settinsä läpi perinnetietoista speed metalliaan. En edes muista nähneeni näitä vuotta aiemmin Pentagramin lämppärinä, vaikka yleensä olen kova muistamaan asioita. Niin vähän jäi viime kerrasta muistettavaa. Nyt jää yhtä vähän. Puoli tuntia riittäisi näille alkupään bändeille aivan mainiosti. Ranger on ehkä hauska juttu Stadin kaveriporukoissa viiksineen ja varsilenkkareineen, mutta minua puhuttelee enemmän musiikki, onnistuessaan.

Telttalavalla ikuisuudelta tuntuneet 45 minuuttia myöhemmin Seinäjoen isännät näyttävät, mistä festariesiintymisessä voi olla kyse. En ole koskaan kuullutkaan Free Spirit-nimisestä hardrockpumpusta, mutta niin se vain onnistuu saamaan herkeämättömän mielenkiintoni koko settinsä ajaksi. Aika paljon tulee seurailtua erilaisia skenejä, mutta Free Spirit on päässyt ohi kaikki nämä vuodet; se joko pitää kynttiläänsä huolella vakan alla, tai on jostain muusta syystä erittäin tarkoin pidetty salaisuus. Yhtäkaikki, se ottaa tässä vaiheessa vielä melko pienen yleisönsä, lavan edustalla nyökytellään hyväksyvästi. Kiippareiden ja liidikitaran yhteispeli on hyvin sovitettua, stemmat lähtevät useampiäänisesti, ja biisimateriaalikin on kohtuukunnossa. Ja sitten on tietenkin viimevuotinen videobiisi ”Fever”, näin kovia hard rock-ralleja ei ole tässä maassa kirjoittanut kukaan sitten Tanna Tikkasen, ja tämä on erittäin paljon sanottu. Puolen tunnin vetoon tosin tältäkin bändiltä terävin sanottava mahtuisi. Sami Alho osaa laulaa ja esiintyä, ei tule kiusallista tunnetta tämän bändin kohdalla oikeastaan mistään. Se on näinä päivinä paljon. Alhon laulu ja spiikit kärsivät tosin teltan soundihaasteista, mutta silti koko ryhmältä tyypillisen eteläpohjalaisittain anteeksipyytelemätön, laadukas veto.

Päälavalla Viikate virittyy soittamaan Motörhead-käännöksiään tuoreelta ”Panosvyö”-tribuuttilevyltään. Samalla alkaa sade, ensin tihutellen, mutta sitten Viikatteen setin edetessä ihan isän kädestä. Sade ei kuitenkaan lannista lavanedustan yleisöä, eikä se oikeastaan onnistu sitä koko päivänäkään tekemään.

Moni tribuutti on ideana nerokkaampi, kuin toteutuksena. Niin myös Viikatteen tapauksessa. Toki ”Ainoa” (One Track Mind) soi komeasti, mutta sehän on komea biisi alkujaankin. Levyllä raskaskätinen rautalanka tulee paljon paremmin läpi, kuin lavalla. Toimii taatusti faneille, itse en nyt syty. Sitäpaitsi, Viikate kuuluisi nähdä pikku jalluissa jollain hämyisällä, täyteenahdetulla klubilla, Kouvolassa. Viimeisenä soiva komea ”Kuu kaakon yllä” todistaa bändin oman materiaalin puolesta. Aina ei tietenkään aikatauluasiat natsaa, enkä tiedä miten mikäkin bändi on paikalle ehtinyt, mutta Viikatteen oikeampi paikka olisi ollut teltta ja hiukan myöhemmin soittavan Reckless Loven taas päälava.

Santa Cruz kouhkaa teltassa seuraavaksi Sunset Strip-glamiaan kovalla sykkeellä, mutta syke ei onnistu korvaamaan hyvien biisien puutetta. On niitä bändillä toki muutamia, ne kuullaan aivan setin lopulla, kuten radiohitti ”We are the Ones to Fall”. Olen siinä kohtaa jo matkalla hankkimaan hyviä jalansijoja Amorphista varten päälavan edestä.

Olipa kerran aika, jolloin Amorphis oli minulle käytännöllisesti katsoen maailman kovin bändi. Sen klassikkoalbumi ”Tales from the Thousand Lakes” (1994) oli, ja yhä on, eräs tärkeimmistä levyistä mitä tiedän. Sitä faktaa ei mikään poista. Muutin aikoinaan Lontooseen, ja ainoa CD minkä otin Suomesta mukaan oli ”Tales”. Muita ei tarvittu, muut sai paikan päältä. Sitten orkesterille tapahtui jotain, se lakkasi kiinnostamasta, sen uutukaislevyt eivät väräyttäneet juuri mitään mittareita. Näin muutama vuosi sitten bändin Tallinnassa, ja olin täysin häkeltynyt siitä virkamiesmäisestä toimittamisesta, tultiin duuniin ja lähdettiin duunista. Nyt se on auki, nyt se on kiinni.

South Parkin vedollakaan en voi välttyä virkamiesfiiliksiltä. Tuntuu, että vain solisti Tomi Joutsen ja basisti Niklas Etelävuori esiintyvät elävälle yleisölle. Muut ovat kuin treenikämpällä. Ikäänkuin ei yhtään kiinnostaisi. Kitaristi Koivusaari viihtyy minun makuuni liikaa basistin linjan takana. Esa Holopainen ei esiinny yhtään sen enempää toisessa kitarassa. Joutsen laulaa komeasti, mutta miehen harteilla on tässä bändissä yksinkertaisesti ihan liikaa. Kyse ei edes ole siitä, että innostuisin, jos kuulisin vanhoja biisejä. Ihan sama, jos tämä on toimittamisen tapa. Kolmen viikon päästä Tuskassa bändi soittaa ”Tales”-albumin läpi kannesta kanteen. Aion toki olla paikalla, koska kyse on jostain erittäin tärkestä, mutta jos tunne duunaribändistä pysyy senkin show’n jälkeen, nostan kädet ylös.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Teltan puolella Kuopion Reckless Love vetää tuvan täyteen. Näillä on komeita biisejä. Jos nyt vaikka jokainen sointukulku ei olekaan maailman omaperäisin, niin sellaista sattuu. Reckless Love kärsii myös kaikista telttabändeistä vähiten, mitä tulee laulusoundihaasteisiin. Komeasti soi ”Edge of Our Dreams” ja aivan viimeiseksi säästetty ”Hot”. Olli Hermanin välispiikit lipsuvat välillä jopa äitelän puolelle, mutta sekin kuuluu juttuun. Herman ottaa paidan pois, ja huudosta päätellen täällä kastuu muukin kuin Converse. Sitäpaitsi Pepe on tyylitajuinen kitaristi, ei tarvitse esittää jumalaa, kun on jotain mitä soittaa, eli hyviä biisejä.

Päälavalla tunnelma tihentyy, monelle festarivieraalle on juuri nyt odotetuimman orkesterin aika. Saksalainen Helloween laittoi metallin aikakirjat uusiksi vuonna 1985 esikoisalbumillaan ”Walls of Jericho”. Vuonna 2015 useiden miehistönvaihdosten ja 15 studioalbuminkaan jälkeen bändi ei osoita väsymisen merkkejä, vaan kantaa ylpeänä power metallin suoranaisen keksijäbändin manttelia. Omalla kohdalla kolmas nähty Helloween-veto on jälleen kerran huippulaadukas katsaus takakatalogin parhaimmistoon, ja tuoreimpaan albumiin, joka ilmestyi aivan vastikään, nimellä ”My God Given Right”. Sen nimibiisi toimii tänään yleisönlaulatustarpeisiin. Uudelta levyltä kuullaan myös ”Lost In America”. Aivan häkellyttävän kovan powerrallin ”Waiting For The Thunder” aikana solisti ja showmies Andi Deris katselee Tampereen taivaalle, että tuleeko se, vai ei. Ei tule, sadekin kunnioittaa Helloweenia.

Kaikki kovimmat hitit kuullaan, järjestys vain jää jännitettäväksi. Helloween jopa tekee sen, mitä ei festarisetissä yleensä tehdä, se suo itselleen encoret poistumalla lavalta yksi mies kerrallaan, viiden biisin medleyn päätteeksi. Sacsha Gerstnerin kitara saattaa kollegat lavalta ”Keeper of the Seven Keys’n” soidessa. Pian Gerstner kuitenkin palaa ja aloittaa ”Future Worldin” intron. Porukka on niinsanotusti pähkinöinä. Loppuun vielä yliajalle menevää yleisönlaulatusta sisältävä ”I Want Out”, jota ilman Helloween ei poistu miltään festivaalialueelta. Biisin kuulin itse ensimmäisen kerran livenä Timo Kotipellon vetämänä vuoden 2000 Tuskassa, silloin Gamma Rayn vieraana.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Telttalavalla ruotsalainen, vuonna 1999 perustettu Eclipse osoittaa relevantiksi vanhan lausumani, että en ole onnistunut kautta aikain näkemään livenä kuin yhden sysikuran svedubändin. Eclipse soittaa peräti tuntisen äärilaadukkaita hard rock-ralleja. Solisti Erik Mårtensson kouhkaa mikkitelineensä kanssa kuin villivatussi, yleisössä ihan selvästi tunnetaan biisejä, lauletaan mukana. Itseltä orkesteri on aina mennyt ohi, mutta ei välttämättä mene enää. Takana bändillä on viisi varsinaista täyspitkää, joten laadukasta soitettavaa riittää. Energiatasotkin pysyvät korkealla loppuun asti, Eclipse on yksi koko festivaalin selkeistä voittajista.

On aika ottaa tanakat jalansijat läheltä päälavaa, nyt alkaa jo olla tunkua, tätä on odotettu. Lavalla pitkän, jopa liian pitkän alkunauhan jälkeen itse hard rock-legenda Def Leppard. Bändi laittaa riman korkealle soittamalla taustanauhabiisinä The Who’n ”Won’t Get Fooled Again”, alusta loppuun, kokonaan. Lavalle viritetyt massiiviset ledseinät syttyvät, ja bändi avaa ”Rock Rock (Till You Drop)’lla”. Kuinka muuten. Def Leppard, jota sitäkin todistan nyt ensimmäistä kertaa, takoo läpi hittiputkeaan. Sade roikkuu yhä alempana, ja jossain seitsemäntenä kuultavan ”Rocket’n” aikana alkaa vodaa tulla kuin Esterin perseestä. Osa väestä alkaa valua taaksepäin, anniskeluteltan suojiin, osa peräti pois. Bändi ei häkelly, ja mikäs on ollessa häkeltymättä, eihän lavalle sada. Paljoa ainakaan. Se lataa sydämensä kyllyydestä ja hyvillä fiiliksillä, on tämänkertaisen Euroopan-rundin viimeinen veto. Sheffieldin Van Halen kuulostaa isolta ja komealta, sen visuaalinen paketti on kunnossa. Phil Collenin ja Vivian Campbellin kitarat ulvovat komeasti yhteen, sooloja soitellaan vuorotellen. Joe Elliott on pannut painoa sitten kasarivuosien, mutta kukapa ei. Ääni sitävastoin kähisee edelleen asianmukaisesti.

Joku kuitenkin häiritsee omaa Def-kokemusta, eikä se edes ole yltyvä sade. Keksin vihdoin, yksikätisesti soittava Rick Allen on se juttu. Onnettomuudessa vuonna 1985 vasemman käsivartensa menettänyt rumpali takoo ymmärrettävästi apuvälineineen varsin yksinkertaista biittiä. Mutta kun perinteiset rumpufillit eivät oikein onnistu, eivät ne myöskään johdata säkeistöistä kertseihin tai soolokohtiin. Yhtäkkiä vain ollaan jo soolossa, tai ai jaa tää onkin jo kertosäe. Soitosta tulee jotenkin vaikeasti seurattavaa, varsinkin kun bändi paahtaa aika kovilla volyymeilla. Ja vielä kun on tottumaton olemaan Leppard-show’ssa ja kuuntelemaan Allenin kannutusta, onnistuu soitosta tulemaan outo tunnelma.

Kuva. Jukka Vahter

Kuva. Jukka Vahter

Kaatosade saa otteen, siirryn kaljateltan suojiin, ja väijyn loput varsinaisesta setistä sieltä käsin, vajaalla näkyvyydellä. Phil Collen on ottanut paidan pois, ja ”Let’s Get Rocked”-hitin taustavideossa bändi soittaa nuorina ruuhkatukkina isoilla amerikanareenoilla, kolmekymmentä vuotta takaperin. Setti päättyy, tietenkin, megaluokan menestykseen, ”Pour Some Sugar on Me”, Yhdysvalloissa kultaa myyneeseen sinkkuhittiin vuodelta 1987. Alan hilata itseäni alueelta pois, vaikka tiedän että encoreita tulee vielä kaksi: ”Rock of Ages” ja ”Photograph”. Kuulen ne selvästi festarialueen ulkopuolellekin. Def Leppard nähtynä ja koettuna.

Kaiken kaikkiaan, kesän 2015 festariavaus saa korkeat pisteet. South Park toimii, ja saa nyt siis jatkoakin, kiitos paikalle itsensä hoitaneiden 11 000 kuulijan. Erityispisteet alueen toimivuudesta, oheistoiminta ei ruuhkauta aluetta tai häiritse itse asiaa, eli musiikkia. Ja tietenkin, Leppardin ja Extremen kaltaisten bändien tuontitoiminta kun saa jatkoa ensi kesänäkin, niin hyvä tulee. KG

Metsatöll (est) @ Raekoja, Tallinna 26.05.2012

Tallinnan kesä starttaa perinteisesti Vanhan Kaupungin Päivien avajaisilla, joita nyt vietettiin Raekoja Platsilla (Raatihuoneentori) jo 31.kerran. Hellepäivän avajaisohjelmaksi oli laadittu keskiaikahenkinen näytelmä tai paremminkin ilveily kymmenin näyttelijöin, akrobaatein ja tanssijoin. Ja musiikista vastaamaan itse Metsatöll.

Metsatöll on vuonna 1999 perustettu folk-metalliyhtye, joka sittemmin on laajentanut (kyllä, laajentanut) ilmaisuaan kohti thrashmetallia, mutta pysynyt aina uskollisena kansanmusiikkijuurilleen, eestiläisyydelleen ja äidinkielelleen. Bändi olisi jo albumeja ja vuosia sitten voinut vaihtaa laulukielen englanniksi ja ryhtyä kiertämään Eurooppaa isojen amerikanrässääjien lämppärinä. Mutta ei, Metsatöll on suoraselkäisten miesten bändi. Se tehdään mikä oikeaksi koetaan, ja niin hyvin kuin pystyy. Siksi orkesterista onkin kasvanut kansallinen ylpeys yli ikärajojen, vauvasta vaariin. Kansallinen ylpeys niin, että se esiintyy samassa kansalliskatalogissa nykykirjailijoiden, arvostetuimpien näyttelijöiden ja maailmankuulujen säveltäjien kanssa.

Itselleni oli peräti seitsemäs kerta nähdä Metsatöll lauteilla. Nyt olikin mielenkiintoista nähdä äijät soittamassa päivänvalossa ja taatusti erilaisessa puitteessa. Tallinnan Raatihuoneentori tai Raekoja Plats oli täynnä väkeä, ja sää salli. Tasan klo 13 Metsatöllin nokkamies Markus päräyttää show’n käyntiin. Homman nimi oli se, että bändi soittaa keskiaikanäytelmän välikkeet, ikäänkuin juontomusiikit ja väliin kokonaisia biisejä, tai luo tanssinumeroille taustaa. Musiikki oli otettu Metsatöllin olemassa olevasta tuotannosta, niin että muutamat tutut biisit soitettiin instrumentaaliversioina.

Itse show eteni kertojana toimivan näyttelijän juontaessa kronikkaa, joka perustui löyhästi Jaan Krossin tekstiin, yhdistettynä F.R.Kreutzwaldin satuun. Keskiaikaiset puitteet ja ajan tavan mukaan ylöspantu puvustus ja tietty kotikutoisuus kulkivat käsi kädessä Metsatöllin tällä kertaa varsin folkahtavan setin kanssa. Bändin puolelta tänään pääosissa olivatkin säkkipillisti ja perinnesoitinvirtuoosi Lauri Öunapuu kanteleineen ja Markuksen juontavat vokaalit. Lauri myös lauloi yhden biisin kokonaan.

Koko vajaan tunnin mittainen show huipentui siihen kun kaksi trapetsitaiteilijaa lähetettiin liikkeelle nuorapyörällään Pûhavaimu-kirkon tornista Raatihuoneen torniin. Taitelijapari killui kymmenisen minuuttia noin 40 metrin korkeudessa ja lähetti pilvetöntä taivasta vasten hopeisia konfetteja tuulen vietäväksi. Ja mitä tekee Metsatöll, kovin eestiläinen rokkibändi ikinä? Soittaa itkettävänkauniin ugri-instrumentaalin ”Ema hääl kutsub” , ”Äio”-albumin avaajan. Jopa vuoden aikoinaan Tallinnan Vanhassa kaupungissa asuneena voin todeta, että kokonaistunnelma oli henkeäsalpaavimpia mitä olen täällä koskaan kohdannut.

Huikea kesän avaus. Nyt on myös paikka mainostaa Metsatöllin peräti viittä Suomen festarikeikkaa. Hankkiutukaa ihmeessä paikalle, jos tilanne sallii. Puhutaan todella kovasta ja nykyään järisyttävässä lyönnissä olevasta orkesterista. Eli Metsatöll Espoon Kivenlahti Rockissa 9.6., Tuska Open Airin päälavan korkkaajana 30.6., Korian Pioneerifestivaalilla 14.7., Kuopion Rockcockissa 27.heinäkuuta ja vielä 17.8. Dark River Festivalilla Karhulassa.

Keikkaguru toivottaa hyvää rock-kesää ja SUOSITTELEE tsekkaamaan tämän: www.youtube.com/watch?v=yERQw0wKwhs. Nähdään keikoilla ja festareilla. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: