Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “concert report”

Guns N’ Roses (us) @ Suncorp Stadium, Brisbane, AUS 22.11.2022

Australian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa Brisbanessa sijaitseva Suncorp Stadium vetää äärimmilleen pakattuna 52 000 henkeä. Musiikkia ja urheilua. Guns N’ Rosesin vuonna 2020 alkaneen maailmankiertueen seitsemmänneksi viimeiselle vedolle kapasiteetista on rajattu käyttöön silmämääräisesti puolet. Naksun alle sadalla paikallisdollarilla, keikkapäivän iltapäivänä hankittuna, on lohjennut itsellekin yläkatsomon istumapaikka korkealta ja kaukaa. Jos on koronaepidemian jälkeen noin yleisestikin lippuhinnat nousseet, niin täällä ei ainakaan käy mielessäkään mikään muu kuin piippuhyllypaikka, sikäli suolaisiksi hinnoiteltuja on flabat yhtään alempana, kenttäpaikoista puhumattakaan.

Edellisen kerran olin nähnyt, tai edes jollain tapaa kokenut Guns N’ Rosesin kotikaupungin jättinurmella, kesällä 2017 Hämeenlinnan Kantolassa. Aika kapoisen ja sattumanvaraisen havainnon bändistä siellä sai, kun videoscreenienkin näkeminen vaati melkomoista akrobatiaa, joten istumayytsimö Australian leppeässä kesäillassa, erittäin vastaanottavaisen yleisön joukossa ja vielä kohtuuhintaan, tuntui jotenkin pariin aiempaan Gunnari-kokemukseen suhteutettuna erittäinkin luksukselta. Ja jos, ja kun Hämeenlinnassa tuntui, että lavalla on väsynyt ja ylipainoinen tribuuttibändi itse itselleen, niin Brisbanen biisi biisiltä leppeämmäksi käyvässä kesäillassa kaikki on toisin. Lavalla on äärettömän ammattitaitoinen, iloinen ja rento Guns N’ Roses, jonka keikka huippuunsa viritettyine dramaturgioineen alleviivaa sitä, että taiteilijoiden Axl Rose ja Slash Hudson sotakirveet lienee toivottavan lopullisesti haudatut.

Gunnareiden ison kerrostalon kokoinen lavahässäkkä on siis viritetty enemmän tai vähemmän sisätiloihin tällä erää. Näky on kohtuullisen uskomaton, kun saapuu omalle sektiolleen 700jotain-sektorille hornankattilan ylälauteelle. Samalla tajuaa, että kahden australialaislämppärin skippaaminen on ollut täysin oikea ratkaisu. Yksikään, vaikka kuinka legendaarinen alan ja mantereen paras punkbändi ei voi tuolta käsin kuulostaa hyvältä, kun tiski on yhden edelleen, ja ansaitusti niin, maailman suurimman rock-orkesterin asennossa. Ei edes aikoinaan jo Räkärodeon ja Miettisen suomiposselle esittelemä Cosmic Psychos, tai kakkosena soittava tuoreempi The Chats. Kumpikin jää nähtäväksi intiimimmällä vedolla joskus jossain, jos livejumalat suo. Ja ihan kivasti ovat suoneet, kiitos vaan.

Yksi illan mahtavimmista asioista on se, ettei Guns N’ Roses-keikan alkua tarvitse odottaa tuntia tai kahta ilmoitetusta ajasta myöhässä, mikä ennen on ollut normi. Menee muutama minuutti, kun alkutunnari apokalyptisine kuvineen alkaa pyöriä. Tuttua Looney Tunes-introa ei kuulla, ja oikeastaan se alleviivaa saman tien symbolisesti koko illan. Lavalla on uudestisyntynyt Guns N’ Roses.

Näillä mennään: https://www.setlist.fm/setlist/guns-n-roses/2022/suncorp-stadium-brisbane-australia-4bbfff92.html. Perinteinen avaaja ”Nightrain” on siirretty varsinaisen setin päättäjäksi, kaksi ”uutta” sinkkujulkaisua soivat show’n puolessa välissä peräjälkeen (”uusi” lainausmerkeissä, koska ”Absurd” ja ”Hard Skool” ovat ”Chinese Democracy”-albumin sessioiden ylijääneitä biisejä, jotka on nyt äänitetty nykykokoonpanolla uudestaan, ehkä pelaten lisäaikaa uuden materiaalin säveltämiseen, mene ja vieläpä tiedä). Covereiden määrä settilistassa ei ainakaan vähenemään päin ole, ja uutta sovinnollista aikakautta alleviivaa, paitsi ”Chinese Democracy”-kauden biisien runsas määrä, myös neljäntenä kuultava Velvet Revolver-raita ”Slither”. Eli, Axl allekirjoittaa sen, mitä Slash teki välirikon vuosina, ja toisinpäin.

Keikka kellottaa yli kolme tuntia, kolme tuntia ja kuusi minuuttia. Guns N’ Roses-keikkoihin on suhtauduttava niin, että ne eivät ole läpikävelyjä, tänäänkin ainakin ylälauteella koko lipun hinta lunastuu. Ja jos lavalla on yksi maailman parhaista elossa olevista kitaristeista, niin annetaan sen näkyä ja kuulua, annetaan Slashin luukuttaa, ja Slashan luukuttaa kyllä. Perinteinen Slashin oma soolonumero sujuu tänään bluesisti ja hyvinkin raskaalla kädellä. Painoa pudottanut Axl Rose on kovassa vedossa, eikä enää väkisin yritä niitä tuttuja ja ikonisia 90-luvun lavamaneereja ja lantioliikkeitä, hyvä niin. Keskiössä on muusikkous ja laatushow. Illan ehdottomia kohokohtia ovat jo bändin esiaste Hollywood Roselta periytyvä kakkosalbumi ”Liesin” raita ”Reckless Life”, aivan mielettömän kova ”Estranged”, jossa keikan alun kohtuukarmivat soundit alkavat asettua periaatteessa ihan hyvällekin tolalle, raskaana rokettirollina jynkkäävä hiljattainen sinkkujulkaisu ”Absurd”, Ukrainan värein lavan ja ledseinät värjäävä ”Civil War”, jonka loppuoutrona kuullaan pätkä Jimi Hendrixin ”Machine Gunia”, sekä tietenkin loppunostatuksineen huikea ”November Rain”, jonka päättyesssä Axl’n ja Slashin veljelliset ”täähän meni hyvin”-katseidenvaihdot tuntuvat todella, todella hyviltä yläparvelle asti. Ja mikä merkittävintä, hirvittävän jetlagin herkistämänä, Brisbanen keikka jättää ison nälän nähdä bändi yhä uudestaan, mikäli vain mahdollista.

Encoreita kuullaan neljä, niistä ehkäpä ylipitkä ”Coma” on kaikkein turhin, ja muutenkin on todettava että tasan kaksi biisiä lyhyempi setti toimisi paremmin. ”Patience” starttaa pätkällä Beatlesien ”Blackbirdia”, niin että koko kitarapartio Slash, Duff ja Richard Fortus istuvat takaraiserin reunalla tunnelmoimassa. Ai että mistäkö tiedän? Videoscreenit auttavat Suncorpilla paljon lavatapahtumien seuraamisessa, mutta tällä kertaa ei olla onnekkaasti mitenkään niiden varassa, yllättävän pieniäkin nyansseja näkee ihan paljaalla silmällä. Tällä keikalla todella monta asiaa on kohdallaan. Jopa itselleni ennenkuulumattomasti joudun toteamaan, että edes illan edetessä kehittyvät, mutta välillä karmaiseviakin takapakkeja ottavat soundit eivät juuri yhtään häiritse, niin tärkeästä tapahtumasta on kuitenkin kyse. Don’t you cryaiaiaiai tonight, joo ei tulisi mieleenkään. Keikka päättyy jykevästi lanattavaan ”Paradise Cityyn”, jonka päätteeksi bändi saapuu vielä pari kertaa lavan eteen kumartamaan. Aito soittamisen ilo, mutta myös kiitollisuus lämpimästä vastaanotosta välittyvät tänään ihan yläorrelle asti. Slash heittelee plektroja eturiviin, näillä etäisyyksillä saa viskata ihan voimalla, ja yllättää vielä jo poistumassa olevan yleisön heittämällä pari kärrynpyörää lavalla. Arvostan, 57-vuotias ukkeli.

Australian leppeässä kesäillassa riittää vielä hetki virtaa jonottaa merchandise-teltalla stadikan pihalla, on hankittava kiertuepaita. Se tunne nimittäin, kun jollain marraskuisen sadepäivän rokkiklitsukeikalla tuntee takana seisovan rockfriikkikollegan tavaavan keikkapaikkojen nimiä omasta selkämyksestään. KG

Vestindien (no) @ Landmark, Bergen, NO 28.10.2022

Norjan Bergenissä tihuttaa vettä ja mustat pilvet valuvat alas kaupunkia ympäröivien vuorten rinteitä. Taidehallin tai Kunsthallenin Landmark-klubilla on odottava tunnelma. Illan bändi, harvoin keikkaileva mutta suorastaan kulttimainetta nauttiva paikallinen Vestindien on dekoreerannut soittoaluettaan (lavaa täällä ei ole, kovimmat keikathan soitetaan yleisön kanssa samalla tasolla) katosta roikkuvilla kettingeillä, kuolleilla ruusuilla, pääkalloilla ja muulla alan rekvillä. Vestindienin ala on nimittäin reipashenkinen black metal, rock’n rollilla otteella. Itsellä kun on todella kauan ollut pehmytkohta norjalaista, 1990-luvun alkupuolen bläkkistä tai samaisen alkupuolen perinteitä kunnioittavaa mustaa kurmootusta kohtaan, niin nähdä alan keikka Bergenissä, norskiblackin todellisessa synnyttäjäkodissa, on ollut pikkusalainen haave. Nyt onnistuu, ja heti ekalla käynnillä länsirannikon tihkusadepääkaupungissa.

Vestindien perustettiin 2009, ja se aloitti aika puhdasoppisena hardcoreaktina, nopeaa ja räyhäkästä punkin ajoa, josta saatiin helmikuussa 2012 maistiainen myös EP:n muodossa, ytimekkäältä nimeltään ”We Are The Lords of Hellfire and We Bring You…Fire”. Bändi kiersi kotimaakuntaa ahkerasti ja saavutti keikkailulla kovaa paikallista suosiota, mutta pisti vain vuosi esikois-EP:n ilmestymisen jälkeen edelleenkin hiukan huonosti tunnetusta syystä pillit pussiin. Meni joitakin vuosia, ja Vestindien ilmestyi taas kuvioihin samaisella miehistöllä, mutta nyt tyyliään aika radikaalisti vaihtaneena, hoocee oli jäänyt ilmaisussa taka-alalle, nyt mentiin ja edelleenkin mennään mustasti mutta erittäin melodisesti, eikä välttämättä vähiten Darkthronen hengessä, ehdottomasti kuitenkin persoonallisella otteella. Hoocee-vuosista on keskitempoja naksun tai kaksi laskettu, mutta esimerkiksi solisti Torjus Slettsnokin tapa toimittaa on aina ollut lähinnä blackia, joten mitään hillitöntä pilottitakinkääntöä bändin ei tarvinnut tehdä. Ulkona tuolla ei kovin usein näe alan solistin tarttuvan tamburiiniin tai shakeriin, eli kyllä Vestindienillä ihan omat otteensa on. Tehokas kahden kitaran lanaus, kitarasoolojen säästeliäs, mutta perinnetietoinen käyttö ja pintaan nostetut melodiset pomppubassolinjat, percussiot ja nauhalta tulevat äänikuvat ja introt, siinä bändin persoonallisuuden ydintä.

Neljäkymmentä minuuttia ennen ilmoitettua showaikaa, ei mestoilla ole juuri ketään. Ihan rauhassa saa yyteröidä lavarekvisiittaa ja ostella kylmän Hansa-tuopin. Muutama muu ulkomaalainen tuntuu olevan mestoilla myös, mutta todennäköisesti muistakin syistä kaupungissa. Varttia ennen showtimea mesta on yhtäkkiä kuin nuijalla nuijittu, pian ollaan kuin kilon traanikimpaleet fermenttitynnyrissä. Ja soiton alettua myös trafiikki baariin ja baarista, on pitkäaikaiselle keikallahäiriintyjälle ihan kohtuullisen kovaa. Mutta sopu antaa sijaa, ja yhteinen asia. Mesta täyttyy stoner-partasuista ja onpa paikalla muutamakin alan pukukoodin upeasti säilyttänyt jannu, mustat maiharit, ja mustien reisarihousujen puntit niihin tungettuna. Arvostan. Silmiin, kumpaankin, pistää kuitenkin erityisesti valtava määrä nuorehkoja naisia Vestindienin yleisössä, kaikkihan nämä eivät voi mitenkään olla bändin tyttöystäviä? Vai miten monta niitä kullakin on?

Viime vuonna Vestindien, ilmaisuaan uudistaneena, julkaisi kriitikoiden laajalti, ja toki itsenikin, ylistämän esikoispitkäsoiton ”Null”. Joka on ainakin omassa musacornerissa soinut viime viikot aivan tuelta. Kompaktisti alle puoli tuntia kellottava 7-biisinen raasto muodostaa nytkin illan settilistan rungon. Illan avaa ilman mitään länkytyksiä albuminkin avaava ”Mot Dag”. Puoliakustisen ja puoliambientin avaajan ei anna kukaan häiritä, kakkosena kuultavassa albumiraita ”Beerenbergissa” on jo täysi paahto päällä. Aluksi on vaikea seurata mikä on mikäkin, sitten äkkään takanani pöydällä rippikouluikäiseltä näyttävän nuoren valojantterin käsinkirjoitetun ajolistan, josta saan tungoksessa akrobatiaa osoittamalla valokuvan ja niin on kädessä illan biisilista. ”Ned” on albumin biiseistä ehdottomasti perinnetietoisinta bläkkiä, ja tätä kuunnellessa ei ihmetytä yhtään, että Bergenin viimeisestä virallisesta bordellista, vuonna 1876 suljetusta Vestindienista nimensä napannut bändi on kiertänyt mm. Taaken lämppärinä. Hyvää sahausta, hyvää huutoa. Simon Skoien ulvauttaa ysäristi itkuisen kitarasoolon. Livenä normaalisti nelimiehistä bändiä tukee kakkoskitaristi ja mies sekvensserin ja kiippareiden takana.

Ilahduttavasti bändi lanaa tai kyntää myös pari raitaa vuoden 2012 HC-EP:ltä, niistä ensin nykyilmaisua mukailemaan sovitettu ”Pissing Faun” alias ”Good Mourning”. Vanhat biisit kirvoittavat myös yleisössä erityisen reipasta vihellystä ja huutoa. Jäljemmällä settiä kuullaan myös hardcore-kauden ”Carcass Me Down”. Asiallista äestystä, pintaa syvemmältä. Mutta illan ehdoton kohokohta on kuitenkin kuulla muutama uusi, synnytteillä olevan kakkosalbumin raita, joutuu nimittäin Norjaan levykaupoille. Ensin (valomiehen paperiin vapaalla kädellä sutaisemana ja sitä kautta tulkittuna) ”Chuoga” ja vielä ”Eldr” todistavat settilistan ylivoimaisina biiseinä, että bändi on tosissaan hommassa ja matsku vaan paranee. Oikein. Ja hei, näillä volyymeillä kun soitattaa kivisen taidehallin näyttelysalia, jossa ei ole akuston akustoa, ja joka on kolme metriä syvä, mutta viisitoista leveä, niin miksaustiskin takanakin pitää aika paljon osata. Eipä olisi ikinä uskonut, että tämmöinen ajo voi tämmöisessä tilassa kuulostaa näin hyvältä. Toisaalta, jos keikkailee harvoin ja lähtee koeponnistamaan uusia biisejä, niin hyvin ja laadukkaastihan se kandeekin tehdä, eiks niin?

Keikka kestää todella kompaktit 50 minuuttia, ja sekin taitaa olla yläkanttiin, mutta selkeästi alle tunnin kuitenkin. Se on tänään ihan ok, kun ollaan kuitenkin kuin silakat tiinussa, ja kun bändi soittaa lattian tasolla ja kun oman öögaston ja orkesterin välissä on ajoittain seitsemänkin kännykkää ja kaikki kuvaavat yhtä huonosti, niin tänään 50 minuuttia on ihan just oikein sopiva aika. Missään ei lue, että bändi soittaisi toisen setin, näillä ei riitä biisit, yleisö ei säpinöi siihen suuntaan, eikä black metal-bändit ikinä tee niin. On uskottava, että tämä oli tässä. Vestindien on takaisin, tosissaan ja biisikynä entisestäänkin terävöitettynä. Näistä olisi mahtavaa joskus saada livenä havaintoja myös Norjan ulkopuolella. Kadulla, keikan häkellyttävän lyhyyden jälkeen odottaa toinen ihme, Bergenissä ei just nyt sada. Matkalla majoitusliikkeeseen, myyttisen Grieghallenin brutaalibetoninen lavastetorni kohoaa mustalle yötaivaalle kuin Blashyrkhin valtakunnan loputtomat vuoret. Black metal-show Bergenissä koettuna, pentagrammi seinään. KG

Philipp Gropper’s Philm (ger) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.11.2018

Saksalainen Philipp Gropper tarttui saksofoniin seitsemänvuotiaana, opiskeli aihealuetta nimenomaan jazzahtavammasta näkökulmasta kotikaupunkinsa UDK Berlinissä, ja on nyt neljänkympin iässä, oltuaan mukana jo yli 40 albumijulkaisulla, maansa ansioituneimpia modernin jazzin puhaltajia, innovaattoreita ja säveltäjiä. Olikin siis aika saada Gropper viihdoin Härmään, vuonna 2011 perustetun Philm-kokoonpanonsa kanssa. Hämeenlinnan Suisto-klubin mainiota, keväällä alkanutta ja ilahduttavasti syyskaudella menoaan vain parantanutta jaskailtojen konseptia jatkamaan saatu Philipp Gropper’s Philm soittikin siis Hämchesterissä kaikkien aikojen ensimmäisen Suomen vetonsa. Joita tällä rundilla kertyy Suomen osalta neljä (lisäksi Turku, Pori ja Helsinki), sitten pari nykäisyä Eestissä, jonka jälkeen paluu Berliiniin äänittämään seuraavaa pitkäsoittoa, jonka on määrä ilmestyä kesäkuussa 2019. Allaan Philm-kokoonpanolla on kolme studioalbumia, ”Licht” (2012), ”The Madman of Naranam” vuodelta 2015 ja viime vuonna ilmestynyt ”Sun Ship”. Tuorein julkaisu on tämänvuotinen ”Live at Bimhuis”, hikinen ja energinen taltiointi Amsterdamin keikalta, mainiota työtä jazzin, etnon, avantgarden ja improvisaation parissa tekevältä Bimhuis-klubilta. Kyseinen livelevy onkin se, josta tutustuminen Gropperin atonaliikkaan kannattanee aloittaa.

Hankalaa, ellei mahdotonta, on allekirjoittaneen tunnustautua minkääntason jazzmieheksi, ei asiantuntemuksen, eikä musiikin määrällisen kuluttamisen suhteen. Mutta hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia, ja sen liika lokerointi ja genreyttäminen nostaa aina molemmat karvat samantien pystyyn. Lajityyppi kuin lajityyppi, välillä on myös mukava käydä hiukan enemmän oppikirjan ulkopuolelta tulkitun musiikin kuulossa, ja yytsimässä maailmanluokan töräyttelyä. Sitä tarjosi Philipp Gropper’s Philm.

Gropper itse säveltää kaiken bändinsä materiaalin, mitään pakollisia Coltrane- tai Davis-tulkintoja ei Philmin keikoilla kuulla. Ja vaikka Philm soittaakin klassisista klassisimmassa alan kvartettikokoonpanossa, repii se rikki standardit ja muovaa niistä ihan omanlaistaan musiikkia, joka paikoin kääntyy hyvinkin avantgardeksi, kokeellisiksi äänimaisemiksi ja ilahduttavasti monissa biiseissä ihan suoranaisen noisen puolelle. Takavuosina en olisi saanut itseäni edes aseella pakotettua tämänkaltaisen näennäismuodottoman piipaan kuuloon, mutta nykyisin uppoaa kyllä. Illan avainsana Suistollakin oli nimenomaan tuo noise, sana jota moni muu paikalle raahautunut ei välttämättä allekirjoita, tai bändi itsekään, mutta eipä midis.

Varsinkin illan ensimmäinen puoliaika eli kolmevarttinen, joka ymmärtääksemme oli uutta, tulevan albumin materiaalia, soi hyvinkin kokeellisesti. Monin paikoin oli pakko ihmetellä, lähteekö saksofonista tuollaisiakin ääniä. Lähtee, kun sen suulakkeeseen hengittää ja puhkuu, eikä varsinaisesti edes soita. Lähtee, kun yleisö kuuntelee häiritsemättä, ja kun tiski on ajantasalla. Pitkänhuiskealla hahmollaan lavaa hallinneen, ujonoloisen mutta sympaattisen Gropperin lisäksi rumpali Oliver Steidle oli lavan toinen keskushahmo. Gropper määritti tulkintojen pituudet ja fiilikset, Steidle muutti suuntaa ja ohjasti eteenpäin, siksi illan rumpusetti olikin käännetty yleisöön kyljittäin, niin että Steidlella oli näköyhteys kaikkiin, myös pystybasisti Robert Landfermanniin. Ennenkaikkea jotenkin rumpali Steidlen ja kiipparisti Elias Stemesederin vuoropuhelu oli häkellyttävää seurattavaa.

Vartin tauko, jona aikana sinänsä jo muutenkin harvalukuinen hämeenlinnalaisyleisö harveni entisestään. Syitä emme ehkä koskaan saa tietää. Miksi klo 20 keskiviikkoiltana alkava ulkomaan artistin keikka ei houkuttele? Jazziltoina Suisto virittää alalattialle kolmisenkymmentä pöytäpaikkaa, eli ihan istualtaan voi seurata keikkaa, ja hienoa niin. Kakkospuoliajalla istuimista oli käytössä enää kuusi. Jonain päivänä jos Suistoa ei enää olisi, ja kaupungin musatarjonta olisi markan iskelmähiihtäjien ja listapoppareiden varassa pelkästään, niin voi vaan kuvitella senmaailmaisen ininän, että mitään ei tapahdu, kukaan ei käy. Ja nyt kun käy, jengiä ei ole riittävästi liikkeellä.

Jälkimmäisellä puoliajalla kultiin jo levyiltä tutumpaa tavaraa, ensin ”Number 1” ja heti perään ”Number 5”; instrumentalismin ja puoli-impron maailmassa kappaleiden nimeäminen ei ole niin nökönuukaa, kunhan soittaja itse tietää millä voitelulla seuraavaksi sivakoidaan. Etenkin jälkimmäinen biisi kulki todella tykisti, ja lunasti paikalle könyämisen ja 15 euron lipun hinnan melkein yksinäänkin. Koko Gropperin sävelilmaisu, ja Philmin sovitusmaailma kiteytyi yhteen stygeen. Mahtava jazzin meining! Illan päätteeksi kuultiin vielä bändin varhaistuotantoa edustanut raita, jonka rumpali Steidle oikein nimellä spiikkasi, mutta joka nimi valui unohduksiin samantien, kuin hulevesi naapurin tontille. Mutta hieno biisi se oli, ja päätti keikan ihan oikeasti, kahden käsiparin rytmikkäästä encorea vaatineesta hakkaamisesta huolimatta. Soitapa nyt näillä biisien pituuksilla encore, niin keikka kellottaa neljänneksen lisää ja koko settilistan dramaturgia on pilalla. Bändi kuitenkin palasi vielä alalattialle näyttäytymään. Suiston jazzvuosi on ohi, julkaistu ohjelmisto ei vielä kerro konseptin jatkosta, mutta jäämme katselemaan, josko keväällä homma jatkuisi. KG

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.11.2018

Reipas vuosi sitten vannotin Michael Monroen pitkää soolouraa juhlistaneen keikan jälkeen jotain Helsingin Kulttuuritalosta, ja siellä jatkossa keikoilla käymisestä, jotain mikä ei kuitenkaan tulisi pitämään paikkaansa. Ja kuinka olla, ei tullut, eikä pitänyt. Ja vieläpä niin että Kultsalle piti peräti palata tsekkaamaan nimenomaan Michael Monroen tämän(kin) syksyn keikkakunto. Se kunto oli suorastaan erinomainen, jotenkin jopa sana erinomainen tuntuu nyt lattealta. Omalla kohdalla on nähtynä viisi Michaelin keikkaa eri kokoonpanoin, kyllä vaan, otantahan on varsinaisiin alan asiantuntijoihin verrattuna todellakin vaatimaton, mutta silti voin nyt todeta että Kultsan keikka 2018 syksyllä on kaikista näkemistäni paras, energisin, settilistaltaan kiinnostavin ja ylöspanoltaan toimivin. Ja se, mikä häiritsi viime syksynä Kultsan juhlakeikalla, eli huono soundi, loisti nyt poissaolollaan. Tunti ja viitisenkymmentä minuuttia kellottaneen setin aikana ehti käydä muutamatkin eri jalansijat läpi, jopa sillä viimeksi kovin kuumottuneella miksaustiskin linjalla, ja nyt kuulosti todella hyvältä. Todella hyvältä, kun vielä muistaa saman kuin aina ennenkin, eli että bändi soittaa raskaalla kädellä ja kohtuullisen kovaa, eikä Kultsaa ole ikinä siihen tarkoitukseen suunniteltu. Hyvä miksaustiski! Nyt Kultsalle uskaltaa taas mennä, ja erityisen mahtavaa niin, vajaan kahden viikon päästä samalla lauteella soittaa Big Country.

 

Ilta alkaa akateemiset kymmenen minuuttia vaiheessa, mikä nyt näin moneen mieheen ei montaa sekuntia ole. Permannolla on mukavan väljää, istumakatsomoissa tilaa, mutta silti ilta on myynyt mukavan näköisesti. Kyseessä on Monroen neljän keikan konserttisaliminikiertueen viimeinen veto, edelliset on nähty Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Michael aloittaa avausbiisin ”Ballad of the Lower East Side” lauluosuuden jo lavan takana, lava verhoutuu sivustan LED-tolppien ja savun myötä kokopunaiseen. Ekasta biisistä on selvää, että tänään tiski on hyvässä asennossa, sen todistaa viimeistään kakkosena kuultava, lavasoundin perinteinen koetinkivi ”Trick of The Wrist”. Näiltä osin tänään kaikki kunnossa, ja itsasiassa kaikilta muiltakin osin. Tämä bändi ei petä, soitto on tiukkaa ja treenattua, porukka on ollut kasassa jo kahdeksan vuotta tällä combolla, ja isot keikkamäärät alkavat näkyä. Bändi käy kuin kone, ja ainakin yleisön näkökulmasta orkesteri näyttää vieläpä aika kivalta työpaikalta, ainakin tänään. Tai tänäänkin.

Michaelin päähän ilmestyy se härski aikuisten lelukaupan musta nahkakotsa, ja sitten ajellaan illan ensimmäistä Hanoi-raitaa pitkin, permannon yleisö on viimeistään täysillä messissä, ”Malibu Beach Nightmare” sytyttää legendaarisen Kulttuuritalon. Jolla samaisella lavalla on nähty traagistakin Hanoi Rocks-historiaa, mutta myös 12-vuotiaan Matti Fagerholmin toinen ikinä näkemänsä rokkibändin keikka, kun huippusuosiotaan elellyt Sweet fiilasi ja höyläsi kunnian päiviensä mahtishow’n 3. lokakuuta 1974. Välispiikissään Michael kertoo sen ekan keikan olleen Sladen. Rocktrivian laatu ja määrä.

Keikan ensimmäinen kolmannes jatkuu rennosti vyöryvällä ”Old King’s Roadilla ja mainiolla covervalinnalla kertakaikkiaan, Alice Cooperin ”Long Way To Go’lla”, siltä samalta vuoden 1971 klassikkoalbumilta ”Love It To Death”, jolla soi myös ”I’m Eighteen”. Aiemmilla keikoilla aina vähän turhanaikaiselta lanaukselta tuntunut ”78” ei tänään tunnu siltä, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. Illan ensimmäinen kolmasosa päättyy Michaelin kakkossooloalbumin ”Not Fakin’ It” (1989) raitaan, Monroen yhdessä Nasse Suiciden ja Little Steven van Zandtin kanssa kynäilemään mestariteokseen ”Smoke Screen”. Järjettömän komea biisi, ja hieno nosto settilistaan, biisi soi yhtenä illan upeimmista vedoista. Vaikka mainitulta ”Not Fakin’ It”-albumilta onkin nykysetistä pudotettu pois mieletön ”Man With No Eyes”, ei se juurikaan haittaa, kun ”Smoke Screen” on nostettu tilalle. Biisin pitkään jamiloppuun Steve Conte nakkaa todella, todella upean soolon. Vanha kitarasoolojen vieroksujakin kiittää.

Alkaa setin peräti kuuden biisin mittainen akustinen kakkosnäytös. Tällä keikalla on mietitty ja toimiva dramaturgia, mitä näkee aivan liian harvoin. Turhan usein mennään hitit ja pois-konseptilla, rahat ja pois-konseptilla, tai sitten ei konseptilla ensinkään. Michael aloittaa yksin punaisella akustisella kitaralla itseään säestäen, välillä kaulatelineen huuliharppuun puhaltaen, suomalaisille yleisöille kovin rakkaan ”I Will Stay’n, jota moni äänestysikäinenkin rivihärmäläinen pitää Hurriganes-biisinä, vaan kun se ei ole sitä ikinä ollut. Vaan tanskalaisen popihmeen The Lollipopsien iso hitti 60-luvulta. Pikku hiljaa biisin edetessä lavan hämäryyteen hiipivät kitaroineen Rich Jones ja Steve Conte, hetkeä myöhemmin Sami Yaffa akustisen bassokitaran kanssa ja lopulta myös rumpali Karl Rockfist. Sen verran kolisee hongat edessä, että ei ihan näy, sutiiko Rockfist laatikkoperkussioita, mutta villi on veikkaus. Pääosin Michael saa vetää yksin ”I Will Stay”, muut lähtevät mukaan ”Gone Baby Goneen”. Kuullaan erittäin ansiokkaasti akkareille (niinkuin popnuoriso muodikkaasti toteaa) sovitettu ”All You Need”, sekä kaksi peräkkäistä nostoa Makkosen esikoissooloalbumilta, vuoden 1987 ”Nights Are So Long”-levyltä, ”Can’t Go Home Again” ja ”It’s a Lie”. Stemmalaulut taittuvat neliäänisesti, aivan mahtava tuoreutus Michael Monroe-keikkasettiin tämä akustinen välinäytös. Tunnelma ei laske, päinvastoin, jokainen tietää sitäpaitsi, että kohta taas mennään.

Ja Hanoi-mytologian kanssa flirttailevan Hoyt Axton-klassikon ”Lightnin’ Bar Bluesin jälkeen mennäänkin, kone päälle viimeiseen näytökseen. Sitä ennen Makke vääntää Axtonin kertosäkeiden ripple winet ihan hauskasti Koskenkorvaksi ja keskikaljaksi. Arvostan, eihän juuri kukaan enää käytä niinkin kaunista suomen sanaa kuin keskikalja. Monesti tai monasti, miten vaan, ”Nothing’s Alright” Demolition 23-kaudelta, on tuntunut vähän puolipakolliselta runttaukselta vakiosettilistassa, mutta ei tunnu tänään, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. ”Going Down With the Ship” sytyttää yleisön uudelleen, yhteislaulu raikaa, Steve Conte nakkaa Makkelle kapteeninlakin päähän. ”Don’t You Ever Leave Me”, eikä tunnelma ainakaan laskusuhdanteinen ole. Biisin klassisen puheosuuden Michael heittää suosiolla läskiksi, aika aikaa kutakin, ja puheosuushan oli muutenkin edesmenneen Razzlen heiniä. Ainoa hitusen lanaukselta maistuva styge on tuttu Nazareth-cover ”Not Fakin’ It”, mutta tätäkin on taatusti kiva soittaa, muutenhan biisi ei ohjelmistossa viihtyisi.

Kuinka olla, ”Up Around The Bend” räjäyttää jälleen potin. Kolmanneksi paras ikinä kuulemani liveluenta tästä lähes puhkisoitetusta klassikosta, ja siitä kakkospaikkaa pitelevästäkin vedosta vastasi aikoinaan tämä sama remmi. Ykköspaikkaa pitää, Luojan kiitos sentään, John Fogerty itse. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan, varsinaisen setin lopuksi rymistellään ”Dead, Jail or Rock’n Roll”. Sen päätteeksi galaksin sympaattisin basisti Sami Yaffa heittää mustan plektran yleisöön, joku hujopimpi yrittää saada sen näppärällä ranneliikkeellä kiinni, mutta epäonnistuu kohtalokkaasti, ja plektra liukuu kuin liukuukin henkilökohtaisiin jalkoihini. Se on siinä! Poimin plektran mainioksi lisäksi pikku hiljaa kasvavaan rock-memorabiliaan. Kiitos vaan Sami.

Encoreosuus alkaa tuttuun, ja tiedätte kyllä mihin tapaan, Michaelin rumpusoololla joka hetken remu-ja pellemäisen takomisen jälkeen muotoutuu ihan oikeaksi biisiksi, Ramones-coveriksi ”Blitzkrieg Bop”. Loppuliukuma on silkkaa Hanoita, vähän puuroiseksi menevä ”Lost In The City”, upeasti autereeseen ajeleva ”Boulevard of Broken Dreams” ja vielä kauniiksi lopuksi vakioveto ”Oriental Beat”. Homma on paketissa. Bändi valmistelee uutta albumia ja lisää keikkoja julkistetaan todennäköisesti hyvinkin pian. Niihin on helppo suhtautua, Michael Monroe on bändinä hillittömässä tikissä, nämä voi huoletta nähdä milloin vain, missä vain. Bangkok Shocks, Saigon Shakes, KG Thanks.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: