Peter Hook & The Light (uk) @ Union Transfer, Philadelphia, US 07.09.2026
Peter Hook nakkasi itsensä rockhistorian kovaan ytimeen perustettuaan bändin ystävänsä Bernard Sumnerin kanssa, kaksikymppisten jannujen nähtyä Sex Pistolsien keikan kesäkuussa 1976. Orkesteri sai nimekseen Joy Division ja täydentyi solisti Ian Curtisilla ja muutaman kokeilun jälkeen rumpali Stephen Morrisilla. Bändi julkaisi kaksi post-punkia ja goottirockia isosti muovannutta ja elämään jäänyttä klassikkoalbumia ”Unknown Pleasures” ja ”Closer”. Kaikki loppui kuitenkin vain neljän toimintavuoden jälkeen Ian Curtisin itsemurhaan. Jäljelle jäänyt joukkio vaihtoi nimekseen kuvaavasti New Order, otti mukaan ajan mittaan kone-elementtejä ja saavutti maailmanlaajuisen supersuosion pitkin 80-luvun loppupuolta ja 90-luvun alkua. Vuoteen 2007 mennessä kummankin siihenastisen bändin soundia isosti bassolinjoillaan muovannut Peter Hook oli kuitenkin riitautunut muun bändin kanssa siinä määrin, että lähtö tuli. Sittemmin Hook on soittanut sekä Joy Divisionia, että New Orderia oman bändinsä Peter Hook & The Light kanssa. New Order jatkaa matkaansa, ydinjäseninään edelleen Sumner ja Morris, ja on nykymuodossaan julkaissut kaksi studioalbumiakin. New Order on, turha lienee edes mainita, itseltä jäänyt aina näkemättä. Toistaiseksi. Siksi, sattua samana iltana Yhdysvaltain Philadelphian yöhön yhdessä Peter Hookin bändin kanssa, tarjosi asiainlaitaan asianmukaista korvaushoitoa.
Peter Hook bändeineen rundaa erittäin ahkerasti ympäri maailmaa, ja onpa käynyt Suomessakin useampaan kertaan. Tämänkertainen kiertue, joka juhlistaa New Orderin ”Get Ready”-albumin (2001) 25-vuotista olemassaoloa, ei Härmägeddoniin tosin yllä. Viime talvena 70 täyttänyt Peter Hook on edelleen erittäin kovassa tikissä, laulajana, basistina ja bändiliiderinä, joten ennuste sille, että The Light kiertää vielä pitkään, on hyvä.
Philadelphian keikan tapahtumapaikaksi oli valikoitunut vuonna 1889 rakennettu Union Transfer, alunperin kauppahallina toiminut venue Spring Garden Street’lla Callowhillin naapurustossa. Rockpyhättönä mesta avasi ovensa vuonna 2011. Eikä millaisena tahansa rockliiterinä, mesta on yhdessä Pariisin Elysee Montmartre’n kanssa upein keikkapaikka, toistaiseksi, jossa on ollut henkilökohtaisesti ilo vierailla. Vanhan kauppahaalin tumma puinen katto on äärettömän korkella, parvet kiertävät soittosalia, baareja on kolme, merkkaripiste on laaja ja kaikki on hyvin esillä, lava on riittävän korkea, ja käytännössä kaikilta jalansijoilta on mahdollista lyhyemmäksikin jääneen diggarin nähdä artisti. Amerikantapaan henkilökunta on Union Transferissa töissä, eikä hengaamassa, ja äärettömän ystävällistä. Paikallisia bisukoita löytyy hanasta joka makuun, ja tuoppi täytetään maan tapaan ylitsevuotavaiseksi. Union Transfer on kaikenkaikkiaan säilytetty upeana historiallisena kokonaisuutena, rock-klubin virittäminen premisseihin ei ole pilannut paikan alkuperäistä tunnelmaa, ja kaiken touhun keskellä mestan 1800-luvun lasimaalauksetkin ovat säilyneet ehjinä. Ainoa miinuspojo-tai pointsi Union Transferille koitui syyskuun illassa soundeista, mutta soundithan ei välttämättä useinkaan, tai välttämättä koskaan, ole fundamentaalisti paikan ongelma. Tiskillähän ne soundit luodaan ja lavalla, tällä kertaa yytsimispaikka aivan miksauspöydän maastossa ei tuottanut kummoisiakaan kuulokuvia, joten ihmetellä piti, että mitä jannut siinä tiskillä itse kuuli. Illan soundi vaihteli hyvästä lähes luokattomaan. Erinomaisia hetkiä oli vain muutama, joskin onneksi myös niitä ihan kaikkein laaduttomimpia. Huomionarvoinen seikka amerikkalaisyleisön joukossa keikan seuraamisesta oli sama, jota on tullut havainnointua muuallakin ulkomailla, vaikkapa aivan ihanassa keikkamaassa Saksassa–että kun lähdet käymään tiskillä tai eriössä, paikkasi säilyy. On mahdollista palata samoille tennistossun sijoille. Tämä tietenkin vaatii kanssayleisöltä kohteliaisuutta, huomiokykyä ja sitä, ettei olla kuudentoista tuuman naula päässä. Ja jos vahingossa astuukin lähimmäisen sinisille mokkakengille, sitä on ihan kohteliasta ja mahdollista peräti pahoitella.
Peter Hook & The Light soitti noin kahden tunnin rupeaman lyhyellä väliajalla katkottuna. Ensimmäinen puoliaika oli omistettu vain ja ainoastaan ”Get Ready”-albumille, ja jälkimmäinen greatest hits and deep cuts-tyyppisesti sekä Joy Divisionille, että New Orderille. Illasta muodostuikin pitkä ja harras katsaus Hookin uraan. Ja jos nyt joku vielä jossain epäilee Hookin moraalista oikeutta soittaa kuultuja biisejä, niin korostettakoon vielä, että ihan jokaista raitaa jonka Hook soittaa, miehemme on ollut myös kirjoittamassa. Klassinen New Order väsäsi kaikki biisit koko bändin voimin, tapa joka oli periytynyt Joikkareilta. Ja kuten todettua, Hookin bassolinjat olivat kummassakin bändissä käänteentekevän tärkeitä. Livealbumeitahan vuonna 2010 aloittanut The Light on julkaissut toimintaansa dokumentoimaan peräti hengästyttävät 16 kappaletta, mutta löytyypä porukalta yksi studio-EP:kin, nimeltään ”1102 | 2011”.
Mielenkiintoisin asia bändissä on, tietenkin soitettavan matskun lisäksi, että eturivissä on peräti kaksi bassoa, toinen soittaa ylempää ja toinen alempaa, eikä nyt puhuta kantohihnojen kireyksistä. Sitä ylempiviritteistä, soolobassoa, soittaa tietenkin maestro Hook itse, matalammat taajuudet hoitaa Hookin oma poika, Jack Bates. Monta isä-poika-bändiä on tullut nähdyksi, mutta ei yhtäkään kahdella bassolla. Aina oppii jotain uutta. Koskettimissa ja sekvenssereissä The Lightilla on Doves-yhtyeestäkin tuttu Martin Rebelski, ja rummuissa jo Hookin edellisestä bändistä eli Monacosta periytynyt, tanakkalyöntinen Paul Kehoe. Monaco-yhtyeen ajoilta periytyy myös koko illan yhdellä Gibson SG:llä tyylikkään eleettömästi hoitanut kitaristi David Potts.
Kertauskuuntelu New Orderin ”Get Ready”-albumiin osoitti, että The Lightsin tumma ja raskaampi jälkipunkisti jynkännyt livetoimitus teki albumin biisimateriaalille pelkkää hyvää. Peter Hook johdatti joukkonsa läpi 10-biisisen Nyykkäri-klassikon ilman varsinaisia yllätyksiä. Omilla conversensijoilla oli aikaa ihastella historiallista Union Transferia, nykiä muutama viileä Yuenling -tuopponen ikeniin ja antaa kärsivällisesti, eli ei, tiskille aikaa saada illan soundit ojennukseen. Ja juuri kun luuli että jälkimmäinen tapahtui, tuli välitön takapakki, ilman että illan aikana volyymia varsinaisesti edes nostettiin. Ekan puoliajan ja samalla klasarialbumin huippuhetkiä olivat ehdottomasti kakkosraita ”60 Miles an Hour”, vitosena kuultu ”Primitive Notion” ja sekä setin että albumin päättänyt upea ”Run Wild”. Kotioloissa jos ei tulekaan kovin usein palattua New Orderin äärelle, tai edes mainitun albumin, niin Peter Hook & The Lightsin paikoin jopa mustanpuhuvan gootisti ajettu esitys vuoden 2001 albumista oli mainio muistutus siitä, kuinka asiallinen ja tärkeä ysärin brittirockin ja vaihtoehtoisen dancen edustaja New Order oli. Albumin paikoin aika keveitäkin sovituksia ryyditti nyt Kehoen jymäkkä manchesterbeat, ja toki kahden basson alavireinen laajakaista. Martin Rebelskin kiipparit eivät tahtoneet, kuinka ollakaan, ekalla puoliajalla kuulua juuri lainkaan, mutta miehemme oli vielä saava omatkin hetkensä.
Pieni asioiden uudelleenjärjestelytauko ja käynti soittosalin takatiskillä nykimässä vielä Yuenling, josta tulikin uusi amerikanlagerien suosikkini, jota ei tietenkään Härmästä saa. Kuinka olla. Siinä samassa olikin bändi takaisin lauteilla, ja jysäytti kakkospuoliajan alkajaisiksi käyntiin Joy Divisionin ”Atmospheren”. Komea avaus, ja muutenkin jälkimmäisellä puoliajalla moni asia oli paremmin; bändi oli saanut lämmöt ylös, Rebelskin sekvensseri alkoi potkia New Orderin tanssibiittiä porukan jalan alle, tunnelma oli kaiken kaikkiaan lämpiämään päin, ja bändin suoraviivainen toimitus palveli yksinkertaisempia Joy Division-klassikoita naksun paremmin kuin avaussetin kamaa. Viimeistään, ihan viimeistään, Division-raita ”She’s Lost Control”, vuoden 1979 ”Unknown Pleasures”-esikoisalbumin B-posken avausraita, lunastutti olla paikalla ja lunasti ainakin suurimman osan alunperin jopa suomalaisvinkkelistä katsoen hieman suolaisesta lipunhinnasta. Hieno hetki oli myös kuulla seuraavana soitettu ”Shadowplay” joka peräti antoi tämän alan jengin hyvin tuntemalle helsinkiläisbändille nimenkin, bändille joka sekin on edelleen näkemättä. Kuinka olla.
Muita Joy Division-asiain huippuhetkiä kakkosetissä olivat alakertaisesti kurmootettu ”Isolation”, jota ei pidä sekoittaa John Lennonin samannimiseen isolationiin, sekä ”Something Must Break”. Ekan setin pääsolistina oli toiminut kitaristi David Potts, nyt Division-tavaraa tulkitsi pääosin itse Peter Hook, joka osoittautui myös kelpo laulajaksi. Kakkossetin puolimaissa keikka oikeastaan käynnistyi uudelleen, ja uutta vaihdetta laitettiin laatikkoon, kun siirryttiin New Orderin tanssihitteihin. Alkoi nimittäin käydä jäykemmänkin jalan alle, kun rumpali Kehoe ja kiipparisti Rebelski kimpassa laittoivat tanakan biitin tärisyttämään vanhaa kauppahallia. Ensin oli kuultu ”7 Reasons”, otanta Hookin edesmenneeltä manchesteriläisbändiltä Revenge, ja sitten lähti keikan huima loppuliukuma kohti ilmeistä ja odotettua päättäjäänsä. Kuultiin häkellyttävän upeaa tanssiraitaa toisensa perään, ankarimmin alalattian piukkaan pakannutta yleisöä joraututtivat aivan törkeän kova ”Bizarre Love Triangle” ja New Order-osuuden päättänyt ”Ceremony”. Sitten, vain harvakseltaan spiikannut ja vain muutaman kiitoksen mikrofoniin lausunut Peter Hook kysyi, ”are you ready?”. Täysi Union Transfer tiesi heti, mistä oli kyse. Illan päättäneen, ja kaikki Hook-illat muutenkin päättävän Joy Division-hitin ja jälkipunkin umpiklassikon ”Love Will Tear Us Apart” ensisoinnut hukkuivat yleisön huutoon. Moni oli tullut paikalle kuullakseen vaikka vain tämän. Ja hyvinhän se kulki, tuoreesti, vaikka tätä on soitettu satoja kertoja. Bändillä oli lämmöt ja meiningit niin ylhäällä, että sen puolesta ilta olisi voinut jatkua kolmannenkin tunnin. Hook riisui klassisista klassisimman raidan sammuttua paitansa pois, seitsemänkymppinen mies, ja lahjoitti paidan jollekin todennäköisesti hyvinkin kiitolliselle eturivin fanille. Peter Hook & The Light kokoontui vielä lavan eteen kumartamaan, encoreita se ei soita, eikä ”Love Will Tear Us Apartin” jälkeen oikein voikaan soittaa. KG
Lord of The Lost (de), Gothminister (no), Rain Diary @ Kulttuuritalo, Helsinki 13.12.2023
Yleisesti hyvinkin tunnettu tosiseikka on siis se, että Hampurissa vuonna 2007 alunperin solistinsa Chris Harmsin sooloprojektina aloittanut Lord of The Lost edusti Saksaa kuluneen vuoden Eurovision laulukilpailuissa Liverpoolissa. Bändin ja biisinsä ”Blood & Glitter” sijoitus oli 23:s, toisinsanoen finaalin jumbosija, 18 pisteellä. Mutta koska Eurovision kilvoittelut, tai niinkuin wanha kansa sanoo euroviisut tai vain viisut, eivät enää muutamaan vuosikymmeneen ole olleet musiikkikilpailu, ei sijoitus kerro Lord of The Lostista tai bändin sinänsä hyvinkin laadukkaasta kisamelodiasta yhtään mitään. Mittelö on nykyään olympialaisten tapaan poliittinen sirkus, queer-Euroopan vuotuiset näyttäytymisbileet ja hillitön rahasampo, jonka voi voittaa olemalla oletetusti nainen, ruotsalainen ja ähisemällä ja kiemurtelemalla mukaeroottisesti sifongin alla ilman minkäänlaista biisiä. Jota sitäkin väkerrystä on ollut kalliisti laatimassa peräti 9 kreditoitua ihmistä, jotka kaiken sen hilloamisen jälkeen kohtasivat vieläpä plagiointisyytöksiä, ja ihan ansioista. Ja koko tämä farssi vain koska Ruotsin oli pakko voittaa, voidakseen juhlistaa ABBAn voiton vuosipäivää, ja pitääkseen oven auki ABBAn viimeiselle julkiselle esiintymiselle. Viis biiseistä.
Yhtäkaikki, Lord of The Lost on onneksemme lähempänä tanakan junttaavaa ja laadukasta saksalaistraditionaalista Neue Deutsche Härte-perimää, ja osallistuminen viisuihin jäänee bändin uralla ajan mittaan menestystä ja fanikantaa kasvatteneeksi virstanpylvääksi muiden etappien joukkoon. Juuriltaan ja näköjään livenäkin Lostarit on ihan oikea raskaspoljentoinen industrial-bändi, josta on hioutunut hillitön, rento ja karismaattinen keikkakone. Tuo keikkakone nähtiin Suomessa kuluvan vuoden aikana jo kolmatta kertaa, eikä Kulttuuritalon laadukkaan gothrustial-ehtoon aikana muutenkaan jäänyt epäselväksi saksalaisten erityinen suhde Suomeen ja erityisesti Helsinkiin. Kävipä bändi täällä (siellä) myös äänittämässä tuoreimman albuminsa, relatiivisen tarkkaan vuosi sitten ulos tulleen kahdeksannen pitkäsoittonsa, jonka nimi on….. kyllä vaan, ”Blood & Glitter”, kiitos, kädet voi laskea. Kertoilipa LOTL-solisti Chris Harms sympaattisen leppoisissa välispiikeissään myös, että bändin käytännössä kaikkien aikojen ensimmäinen ulkomaan keikkakin oli Helsingissä. Ja kun miettii, että Lord of The Lost soitti vielä neljä vuotta takaperin Stadin On The Rocksin klitsussa, niin onhan tässä välissä ollut aika isot ja nopeat nousut, jonka perässä bändin on ollut, Harmsin välispiikkisanoin, vaikeaa välillä jopa itsekään pysyä perässä.
Saksalaisen täsmällisesti, kun atomikello naksahti nanosekunnilleen ennalta ilmoitettuun asentoon 21.20, Lord of The Lost asteli Kultsan lavalle. Nykyään on rockjournalistiikassa, tai sen suoranaisessa puutteessa, kovin muodikasta ”vallata lava” ja/tai ”ottaa lava haltuun”, ellei peräti ”räjäyttää Kultturitalo”. Itse en nähnyt mitään tämänkaltaista. Kävellään siihen omalle monitorille, tervehditään yleisöä ja aletaan soittaa rockmusiikkia. Siinä kaikki.
Lord Of The Lost avasi peräti 21-biisiseksi venyneen ja puolitoista tuntia kellottaneen settinsä tutusti tuoreimman albumin ”The Curtain Fallsilla”. Kulttuuritalo, jota ei koskaan suunniteltu rockin soittoon, vaan vasemmistolaisen (emme halua muistella minkä puolesta) taistelevan laulun huutamiseen ja kamariorkestereiden soittaa, onnistui tänään kuulostamaan talon omin termein melkein erinomaiselta. Tai varmaankin niin hyvältä, kuin Kultsa ikinä näillä volyymeillä voi. Ja nyt puhutaan nimenomaan pääbändin osuudesta, kumpikin lämppäri kuulosti hieman enemmän perinnekultsalta, joskin hekin ihan kohtuullisilta. Ja lisäpisteet siitä, Finlande douze pointe, että soundi oli heti valmis, eikä tarvinnut uhrata 3-4 ekaa biisiä sormi suussa. Lord Of The Lostin setti eteni vauhdikkaasti, näin ei-mitenkään-ultrafanin näkökulmasta, timanttibiisistä toiseen, ja siinä välissä kuultiin aina hiukan keskinkertaisempaakin junttaa. Älkää ottako itseenne, Lord Of The Lost tekee komeita biisejä genressään, mutta ei ne kaikki ole, sanotaan nyt vaikka ”One Last Song”-luokkaa. Eka oma highlight oli neljäntenä jyrätty ”No Respect For Disrespect”. Toisin kuin monilla saksalaiskollegoilla, Lord of The Lostilla on stygeissään paljonkin ideaa ja jopa sanomaakin. Näissäkin genreissä voi laulaa muustakin kuin nahasta, marssimisesta tai nahka päällä marssimisesta.
Chris ”Lord” Harmsin välijutustelut rytmittivät mainiosti suorastaan hengästyttävästi edennyttä rupeamaa. Sympaattinen gaiffari tämä Harms, joka ei sortunut mihinkään ylipitkiin sotastooreihin. Upeasti jyskyttäneen ”Absolute Attituden”, jonka ajaksi Harms itsekin tarttui kitaraan, miehemme kertoili syntyneen nopeasti ja spontaanisti viime albumisessioissa Helsingin Sonic Pump Studiolla. Onpahan melkoisen komea raita synnyttää nopeasti studion kahvihuoneen sohvalla. Illan erityinen sankari lavalla tai lauteilla oli paikkobasisti Benji, joka vakimies Class Grenayden sairastuttua hyppäsi puikkoihin jeesaamaan kolmelle Suomen keikalle (Kultsan lisäksi Jyväskylän Lutakko ja Tampereen loppuunmyyty Olympia). Benji löytyi bändin teknisestä henkilökunnasta, joka varmasti auttoi materiaalin tuntemuksessa, mutta silti, heebo opetteli yli 20 bassolinjaa parissa tunnissa. Asiaatuntematon jonne ei olisi mistään päätellyt Benjin olleen paikkomies, jantteri soitti erittäin tarkasti, takakenoisen rennosti ja hymy huulilla, toimittaen vielä stemmat kaikkiin biiseihin, yhdessä kitaristi Pi Stoffersin ja takarivin multi-instrumentalisti Gared Dirgen kanssa. Dirge hoiteli kiipparit, jotka saatiin peräti tänään kuulumaankin, mutta myös valikoiduissa vauhtiraidoissa kakkoskitaran ja kakkosrummut. Yhdelläkään huonolla keikalla en ole ollut, niin että lavalle on ollut viritettynä kahdet rummut. Enkä ollut nytkään. Niitä ykksörumpujahan Lordeissa paukuttaa tanakkakätinen Niklas Kahl.
”Destruction Manual”, bändiä raskaimillaan, soi todella jykevästi ja ennenkaikkea kovaa, mutta Kultsan kihisevät betoniseinät, trussit ja tuolirivit kestivät kuin kestivätkin. Mutta, puhun nyt itsestäni, otapa näillä äänenpaineilla kyseisessä liiterissä ammattikorvatulpat hetkeksi pois, niin lobotomialohko alkaa pienenemään samantien. Jonain päivänä kun soundille voisi täällä tehdä jotain, niin ois kyllä hienoa, muuten mesta on erittäinkin miellyttävä konserttivenue (you know, sijainti, tilat, henkilökunta, mahkut valita tanssilattian tai istumisen välillä jne.).
Suvantokohtia ei ollut Lord of The Lost keikkaansa suunnitellut, eikä sellaisia myöskään ollut. Jopa pieni nöyrä toive muutamasta hiturista vedon keskisuvantona pyöri ainakin henkilökohtaisilla huulilla, mutta turhaan. Oikeastaan vasta kolmanneksi viimeisenä vedetty ”One Last Song” edusti yksinään hetkeksi meiningin rauhoittavaa hituriosastoa. Tsibalehan on viimevuotiselta albumilta, ja hei, bändi jolla on varaa olla julkaisematta näin mieletön biisi albumin ekana sinkkuna, tai sinkkuna ylipäätään, on kova bändi. Tämän raidan takia pelkästään kannatti raahautua Alppilaan. Upeaa Lord of The Lost! Palaan asiaan. Germany, 18 points from Finland! Eikä ne pojot siitä sitten enää laskeneet, kun LOTL vetäisi kovalla energialla ja kuin ensimmäistä kertaansa ikinä viisuviisun ”Blood & Glitter”, joka ei oikein silloin suoraa lähetystä Liverpoolista (joo, myönnän, kädet ylös, mutta kun oli tää mahku että Suomi voittaa…) yytsiessä sytyttänyt juuri yhtään. Nyt sytytti. Ja niin sytytti toki muunkin yleisön, jota Kultsalle olisi mahtunut muutama sata enemmänkin. Tokavikana vielä erittäin rätväkkä ”Drag Me To Hell” ja kun Chris alkoi tahyillä lattian papereista viimeisen biisin sanoja kertauksena, tiesimme jo kaikki että kyllä se sieltä tulee. Ja tuli tietenkin, Lord of The Lostin heti tuoreeltaan viisujen jälkeen coverina levyttämä ”Cha cha cha”. Yllättävän taidokkaasti Chris Harms taittoi yhtä maailman vaikeimmista ja epäsaksalaisimmista kielistä, ja sai toki yleisöltä aivan mahtavan lauluavun. Pientä vihreää miestä ei lavalla nähty vieraana, vaikka muutama saattoi niin odottaa ja toivoakin. Näillä mentiin, ja laadukkaasti mentiinkin: https://www.setlist.fm/setlist/lord-of-the-lost/2023/kulttuuritalo-helsinki-finland-23ae0817.html
Lauteet lämpimiksi juuri ennen Lord Of The Lostia tamppasi norjalainen pitkän linjan gootti/industrial-jyrä Gothminister, bändi jota LOTL:in Chris ja Gared diggailivat jo ihan oman bändin syntyvaiheiden aikaan. Olin nähnyt Gothministerin edellisen ja ekan kerran Pariisin La Zebre de Bellevillessa syksyllä 2009, kun bändi oli juuri täyttänyt 10 vuotta ja promosi kolmatta albumiaan ”Happines Is Darkness”. Lämppärinä bändillä oli tuona iltana maangoottinsa Trail of Tears, joka jostain syystä muistaakseni vetäisi pidemmän korren. Gothministerista ei tuolloin oikein jäänyt lapsille kerrottavaa, ja se olisi ollut helppo lokeroida loppu-urakseen jonnekin raskasindustrialin Mestiksen putoamissarjaan. Mutta kiitos Lord of The Lostin kiertuetoverivalinnan, kakkosyrittämällä kolahti. Diggasin. Ja tuli jopa ikäänkuin tajuttua Gothministerin Se oma juttu. Kun Oslon paha tuomiorovasti, itse gothminister Björn Brem saapasteli lavalle pitkässä rotsissa, kasvot maalattuna ja tuttu helheimin hiippakunnan piispankruunu päässään, tiesi että tänään lähtee. Gothminister jyskytti heti avaukseksi tuoreen albumin (2022) ”Pandemonium” nimiraidan äärimmäisen vakuuttavasti. Ja nosti tällä kakkosotannan ekalla biisillä itsensä sinne raskasgotiikan kansainväliseen liigaan, minne kuuluukin. Kakkosena kuultuun ”Demonsiin” Brem luopui piispantunnuksistaan, mutta kävi setin lopulla vielä muutamassa biisissä todistamassa lavan takaosan saarnastuolissa, tuttu showelementti sekin jo 15 vuoden takaa. Gothministerin nelisenkymmentäminuuttisen setin tehokkaimmat raidat kuultiin ääri-ilahduttavasti poppoon tuoreimmalta albumilta. Bändin biisinkirjoituskynä ei aina ole ollut ehkä se genrensä terävin, mutta uusi albumi todistaa paljon muutakin. Björnin illan yleisölleen omistama ”This Is Your Darkness” ei häpeilisi enää minkäänlaisessa Gothvision Song Contestissa, ja varsinkin koko rupeaman päättänyt uusi biisi ”The Battle of the Underworlds” lupasi jo todella hyvää, ja pitkään jatkuvaa tekemistä. Kyseinen raita on soinut omassa kotoisassa musacornerissa keikan jälkeen ns. tuelta. Paitsi gothminister Bremin hahmo ja vahvan persoonallinen laulu, mutta myös fakta, että bändissä ei ole koskaan ollut livebassoa lavalla, erottaa norjalaisryhmän alan tziljoonasta muusta yrittäjästä. Björnin laululla, kahdella kitaralla ja rummuilla mennään, joku jossain hoitaa sekvensserit, nauhat ja muut. Tehokkaasti tamppasi Gothminister. Mitä progempi biisi, kuten vaikkapa ”I am The Devil”, sitä varmemmin Kultsan betoniseinät jäivät ns. kyydistä, mutta kokonaisuutena voi todeta, että jos tämänkaltaisen junttauksen keskeltä saa sanoista selvää, niin puhutaan voittajan fiiliksistä.
Koko pitkän illan avasi kotimainen, vuodesta 2007 operoinut darkwave-ryhmä Rain Diary, Lord of The Lostia aiemminkin lämpännyt ystäväbändi. Rain Diarylla on takanaan kaksi studioalbumia, Berliinissä äänitetty livepitkäsoitto ja paksu nippu hienoja sinkkuja. Joista ehkä yksi aikajanallisesti tuoreimmista, ”Circles”, soi Rain Diaryn puolituntisessa aivan erityisen komeisiin stadionsfääreihin nousten. Tämä viisikko kykenisi ilmiselvästi täyttämään jo isompiakin areenoita, ja ahkerahkosti Euroopassakin soittaneen bändin soisi olevan vieläkin isommissa nousuissa, kuin mitä se tällä hetkellä jo on. Bändin keskiössä on Tytti Topperin koskettimet ja yhteislaulu solisti Jesuksen kanssa, Joni Ritterin upean perinnetietoinen jynkkybasso ja Lauri Kujasalon asiallisen ylös ja kuuluviin, mutta ei muita hukuttaen, miksatut rummut. Bändin kitarassa kuullaan Teemu Rantasta. Rain Diary ehti puolessa tunnissa tehdä juuri sen, mitä lämppärislotissa kuuluukin ja ehtiikin, luoda tarpeen kaivaa bändin levyjä kuultavaksi ja hoitaa itsensä näiden omalle keikalle. KG
Jaa tämä:
Tykkää tästä: