Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “gothic rock”

The 69 Eyes @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.01.2023

Hämeenlinnan ainoa oikea rock-klubi Suisto pullistelee possea jälleen ilahduttavasti loppuunmyytynä, kun lavalle kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin saapastelee lauma Helsingin vampyyreitä, jo vuodesta 1989 lähtien operoinut The 69 Eyes. Bändi soittaa monessakin mielessä Suiston yhden tärkeimmistä keikoista pitkään aikaan, onhan tavatonta että Hämchesterissä myydään sama mesta kahtena iltana putkeen loppuun. Hommelia selittää toki sekin, että Sixareita tullaan katsomaan kauempaakin, ja on jengiä joka yyteröi bändin kaikki vähintäinkin eteläisen Suomen keikat. Merkittävää on myös bändin tai minimissäänkin sen solisti 69-Jyrkin kotiinpaluu, mieshän syntyi ja kasvoi Hämptonissa. Ja kolmaalta, on kuitenkin aika harvinaista jerkkua nähdä tämä combo näin pienellä stagella, näin pienessä klubissa, maailmaa kiertänyt ja suhteellisen isoillaan oleva bändi, joka on kuitenkin käynyt L.A.:n Whiskey A Go-Go’ssa äänittämässä livelevyn.

Tänään Suiston miksaustiskin takana on bändin omat miehet, mutta soundi on silti ja taatusti myös juuri siksi aivan maailmanluokkaa. Suiston legendaarista sointia ei näemmä, ellei peräti kuulemma, saa millään pilalle. Toistan itseäni, mutta kannattaa tulle kauempaakin kuulostelemaan ja itse toteamaan. Bändi soittaa hyvin samantyyppisellä settilistalla kuin millä se jo viime vuonna kiersi, biisit ja suurinpiirteinen järkkä tai järjestys on ollut mahdollista opetella puoliulkoa jo kotona.

Henkilökohtaisesti, ja vain henkilökohtaisesti näillä palstoilla aina, tässä on bändi jonka voisi minä tahansa iltana, missä tahansa mielentilassa ja missä tahansa maailman asutuskeskittymässä käydä kokemassa, siis tosiaankin vaikka joka ilta. Kyllä, niiden neljän tai korkeintaan viiden biisin takia, niiden kourallisen maailmanluokan kunkkubiisejä. Kurkobiisien odotteluvälit täyttyvät faniston puolisuosikeilla ja ehkäpä uutuusbiiseillä, mutta kyllä Suistonkin illassa (siis kahdesta perättäisestä ensimmäisessä) todellista sytytystä yleisön konehuoneissa aiheuttavat styget on juuri niitä samoja, joita itsekin tarkoitan. ”The Chair” kuullaan tänään neljäntenä, ”Wasting The Dawn” varsinaisen setin loppuliukumassa, ”Brandon Lee” (vilpittömästi yksi maailman viidestä parhaasta rockbiisistä ikinä, ja se tulee Suomesta) setin itseoikeutettuna päättäjänä, ja vielä ”Dance d’amour” kolmesta encoresta keskimmäisenä. Toivoa on, että vaikka en bändin minkäänoloinen ultrafani ole, niin kuvailtu biisiluku voisi jatkossa hyvinkin kasvaa, tuoreehkon EP:n nimitsibale ”Drive” jyskii varsin komeana amerikanraitana setin loppupäässä.

The 69 Eyes on livenä aivan järjettömän tiukka rokkikone, ei kahta sanaa, kolmannesta puhumattakaan. Ja kuinka moni kotimainen alan yrittäjä voi sanoa operoineensa samalla kokoonpanolla vuodesta 1992? Ei moni. Joten, on ollut aikaa ja tuhansia keikkoja mahdollista harjoitella homma viimeisen päälle viilattuun kuosiin. Ja toinen asia joka hämmentää on se, kuinka freesisti lähtevät ne nimenomaan tuhannesti lanatut biisit, kuten vaikkapa juurikin ”Brandon Lee”, johon suomigootin veteraani Bazie laatii niin tuoreelta kuulostavalla tavalla soolon ja kuinka upean vieläpä, että ihailla pitää. Yksi illan kohokohdista on erittäin alakertainen, suorastaan kellarista jynkätty Boycott-cover ”Gotta Rock”, yhdeltä suomirockin parhaista esikoisalbumeista ikinä, vuodelta 1987. Boycottin puhallinsektiosovitus ulkoistettuna pois, kahdella kitaralla kurmootettuna ja Archien mourubassolla tuettuna versio on aivan järisyttävän kova. Syy soittaa se ei niinkään, Jyrki69 pääsi taannottain Hesan telkkariin, fakta joka mainitaan välispiikeissä omaan makuun pari kertaa liikaa, mutta moneen muuhun makuun tuskin kertaakaan. Mitä ihmeen tekemistä The 69 Eyesilla voisi ikinä olla Vain itk..elämää-konseptin kanssa? En keksi. En tosin katsonut kyseistä kautta, hädin tuskin aikoinaan ensimmäisen. Ohjelman antamaa nostetta bändi ei enää tarvitsisi. Mutta toisaalta, jos se soittaa näin komean tommiläntisjointin tämän vuoden keikoilla, niin mikäpäs se siinä.

Siitä ”muusta” settilistasta komeimmin kulkevat tänä iltana ”Betty Blue”, Hämpesterin motoristeille omistettu ”Cheyenna” ja räyhäkäs ”Two Horns Up”. Onnekkaitahan tässä ollaan sitäpaitsi, ”Brandon Leen” säveltäneen bändin kuuluisi olla täynnä multimiljonäärejä, jotka vaivautuisivat soittamaan vanhassa köyhässä ja ahdasmielisessä kotimaassaan vain kerran joka viides vuosi. Rock’n’rollinkaan historiassa, jos missä, ei asioita ole koskaan jaettu ansaintaperiaatteella, joten siksi meillä on mahtava mahdollisuus nähdä The 69 Eyes kahtena iltana putkeen pienellä hämeenlinnalaisella klubilla. Hittipitoinen 18-biisinen setti kellottaa noin tunti ja parikymmentä, jäämme odottamaan lähdemateriaalia sunnuntain vedolta, onko biisilista täsmälleen sama vai kuullaanko yllätyksiä. Koko launtai-illan laatuveto päättyy ”Lost Boys”-hittiin, niinkuin on jo pitkään päättynyt. Jyrki kehottaa yleisössä mahdollisesti hengaavia vanhoja koulukamuja tapaamisiin baaristiskillä.

Mieli loppuunmyytyjä iltoja nykyisellään takovan Suisto-klubin puolesta on todella hyvä, ja The Helsinki Vampiresit voin minä tahansa iltana, missä tahansa päin maailmaa, jälleen tsekata uudestaan. Kunhan soittavat ”Brandon Lee”. KG

Kreator (ger), Emperor (no), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tuska Festivalin kakkospäivä, ja samalla itselle siviiliasiain osaston velvoitteiden takia viimeinen, alkaa muutaman minuutin jonotuksella porttien ulkopuolella. Pitää olla ajoissa paikalla, että saa nykäistyä kotona nykimättä jääneet kahvit ja että ehtii ottaa asianmukaiset jalansijat ennen ensimmäistäkään bändiä. Joka on tänään päälavan korkkaava helsinkiläinen nuorten miesten viiksiheavytrio Tyrantti. Tästä on Stadin hevipiireissä kuiskuteltu, vasta naksun päälle vuoden ikäinen bändi, ja nyt jo Tuskan päälavalla. Mutta kuuluuko Tyrantti sinne oikeasti ja mitä annettavaa sillä on kenellekkään? Aivan napakan puolituntisen toki Tyrantti louhii, semminkin kun tietää että sillä on takanaan vasta yksi virallinen julkaisu, C-kasetilla ulospantu ”Toteemi”-sinkku. Bändin tekstit ovat kuin suoraan sanakirjan kanssa käännettyä Dioa tai Dokkenia, mutta enpä nyt itse osaa pitää tätä kovin hauskana, tosikkosmiehiä kun olen. ”Konesydän” on ihan hieno melodia, mutta viiksekkään huumoribändin kun perustaa, ymmärtäneekin jo valmiiksi, ettei kaikki voi tykätä.

Kiitti ja moi. Helsinki Stagelle katsastamaan paperilla aivan erinomaisen kiehtova bändikonsepti Yhdysvalloista, eli John Williamsin Star Wars-teemoja metallisovituksin soittava, ja alan kledjuihin pukeutuva Galactic Empire. Nyt alkaa lupaavasti, Tuskan kakkospäivä uhkaa lähteä todella hyvin liikkeelle, bändi aloittaa ”Main Themen”, juuri Sen Star Wars-teeman. Komeasti soi. Orkesteri on ymmärrettävästi, tekijänoikeusuniversumin aivan sallituille rajoille matkanneissa sotisovissaan hiukan jäykkä, eikä kypärienkään alta näe välttämättä kovin hyvin. Basisti Bass Commander pystyy sentään jonkin verran liikehtimään, mutta hänelläkin on haasteita kypärän kanssa. Sitäpaitsi sovitukset ovat hirvittävän monimutkaista luokkaa, samaan aikaan ei kovasti voi viitta selässä viilettää ympäri lavaa. Monimutkaisuus onkin bändin haaste, se alkaa heti kakkosena kuultavassa ”The Imperial Marchissa kuulostaa erittäin tylsältä djentbändiltä, ylitekniseltä ja erikoiselta vain erikoisuuden vuoksi. Valitettavasti, nimittäin näistä olisi kiva ihan aidosti pitää. Nokkamies Dark Vader spiikkaa meille ”maan ihmisille” asiaankuuluvilla kähinöillä kuolemaa hönkivine loppuhenkosineen. Konsepti on kunnossa, mutta livenä toimiminen vaatii niin paljon muutakin. Bändiltä on tullut juuri kakkosalbumi ulos, ja sen nimi on ”Episode II”.

Galactic Empire.

Päälavalla seuraavaksi soittava Beast in Black tuli juuri nähdyksi Tampereella, joten suunta kohti Tuskan sisälavaa eli Inferno-sellaista, vuorossa vain kerran aiemmin näkemäni folk metal-rykmentti Crimfall. Bändin kehys on Mikko Häkkisen ja Helena Haaparannan uskomattoman kaunis ja sävykäs yhteis-ja vuorolaulu, beauty and the beast, jos sallitte. Toki Crimfallilla on myös upeaa biisimateriaalia, aivan heittämällä ainakin kolmen vartin festarislottiin. Se aavikonmakuinen itämäinen biisi, johon Haaparanta aivan veretseisauttavan upeasti tulkitsee tuhatta ja yhtä yötä (biisin nimeä en juuri nyt keksinyt mistään), ”Far From Any Fate” ja ”Silver and Bones” pelkästään takaavat yhden parhaista Tuska-vedoista tänä vuonna. Crimfall soittaa myös todella kovaa, mutta yllättävän hyvin erottuu. Näiden kuuluisi kiertää ahkerammin ja entistä kauempana.

Telttalavalla soittaa seuraavaksi koko festarin positiivisin yllättäjä, The 69 Eyes. Muutama viikko sitten tuli nähdyksi Hollywood Vampires Helsingissä ja nyt Helsinki Vampires kotihoodeillaan. Homma käyntiin tehokkaasti ”Framed In Bloodilla”. Ahkera kiertäminen näkyy, bändi on kovassa lyönnissä. Se olisi pitkällä urallaan voinut, maailmalta tulleen menestyksen myötä, taantua umpiluokattomaksi pikkumimmien poppibändiksi. Mutta jo vuonna 1989 startannut The 69 Eyes on edelleen relevantti, ihan oikeasti synkkä ja gootti, jäätävän miehekkäästi ikääntyvä bändi. Viimeisimmältä albumilta soi kaksi biisiä, ”Feel Berlin” ja koko setin päättävä ”Lost Boys”, jotka kummatkin osoittavat biisikynän olevan edelleen terässä. Keskellä keikkaa soi ”Never Say Die” pitkänä ja hartaana ja kun katselee yleisössä ympärilleen, voi todeta tämän olevan useammallekin lauantain pääesiintyjä. Toiseksi viimeisenä soitettava ”Brandon Lee” on edelleen aivan huikea biisi lajityypissään ja vaikka ihan ilman mitään lajityyppejä. Tiedättehän, näiden klubikeikalle on mentävä, kun seuraava albumi joskus ilmestyy.

Inferno Stagella kiertuekumppanit, helsinkiläinen Foreseen ja washingtonilainen  Red Death soittavat peräkkäisissä sloteissaan kovinkin samanmuotoiselta kuulostavaa hardcorea ja crossoveria, nämä kaksi olisi voinut sijoittaa aikataulussa hiukan kauemmas toisistaan. Jotenkin kuitenkin Foreseen vie voiton, ehkä siksi että olen nähnyt sen aiemminkin ja jopa kuunnellut levyiltä. Red Deathin keikan aikana tulee mieleen, onko bändillä jotain teknistä ongelmaa, kun se puolen tunnin slotissa heittäytyy rumpusooloilemaan. Tiukka setti kummaltakin bändiltä, Foreseenin myllytys varsinkin päätösbiisissä ”Power Intoxication” on ankaraa luokkaa.

Pieni tauko, jonka aikana voi aivan hyvin skipata tämän vuotisen Tuskan oudokkeen, synthwave-artisti Carpenter Brutin. En edes käy katsomassa onko siellä MacBook tai parikin lavalla kansi auki, vähän huonosti sopii MacBook omaan musiikkimakuuni. Omissa lajityypeissään Carpenter Brut on tärkeä artisti, mutta ei ennen Emperorin keikkaa voi katsella kannettavia tietokoneita.

Lavan taustakankaassa lukee Emperor. Vierelleni lipuu herrasmies, joka kysyy että onko nää semmoisia entisiä kirkonpolttajia. Vastaan, että ei, tai ei nyt ainakaan pahimmasta päästä, ikäänkuin kirkkojen polttelussa olisi jotenkin isotkin astevaihtelut. Ja toki kitaristi Samoth istui aihepiiristä ihan kivenkin sisällä, mutta tarina olisi ollut liian pitkä satunnaislähimmäiselle referoitavaksi. Sitäpaitsi, Emperor on täällä musiikkinsa takia, juhlistamassa albumiklassikkokeikallaan vuoden 1997 mestariteosta ”Anthems To The Welkin At Dusk” ja sen vaikutusta avantgarde-ja black metalliin. Vuonna 2014 Emperor juhli samalla lavalla ”In The Nightside Eclipse”-albumiaan ja tänään, heti parin biisin jälkeen tuntuu, että tuo edellinen kerta oli merkittävämpi. Vaikkakin itselle(kin) ”Welkin” on tärkeämpi albumi. Jotain puuttuu, ehkä bändi on jo tottunut tähän klassikkolevykiertämiseen, ainutlaatuisuus on poissa. Laulaja-kitaristi Ihsahn tuntuu lavalla myös edelliskertaa yksinäisemmältä. Mutta pitäähän täällä olla ja pitäähän tämä nähdä. Tuleeko Emperor myös ensi vuonna, kun ”IV Equilibrium” täyttää vuosia? Viimeisen biisin jälkeen Ihsahn ei sano ”see you next time”, Emperor päättää vuoden kerrallaan missä mennään. Klassikkolevy soi asianmukaisesti ja tutuksi tulleesti päälavan erinomaisilla soundeilla. Sen päätteeksi kuullaan vielä kolme vakkariklassikkoa, joista komeimmin lanataan tänään koko homman paketoiva ”Inno A Satana”, siltä edeltävältä kiekolta. Vähän suorittava maku jää Emperorin vedosta. En ehkä edes sanonut tätä, kyseessä on kuitenkin Emperor.

Ihsahn ulkoilee, kuva ei liity raportoituihin tapahtumiin.

Helsinkiläinen Hexhammer soittaa sisälavalla napakan setin black’n’rolliaan, ja paikkaa samalla viime hetkellä peruuntunutta kanadalaista ONIa. Ansiokkaasti paikkaa, mutta kärsii lavan soundihaasteista ehkä tänä vuonna eniten. Olenko se vain minä, mutta onko Inferno-lava aiempina kesinä tosiaankin kuulostanut paremmalta?

Kreator.

Transportaatiosyistä illan viimeinen bändi osaltani on Kreator. Ensinnäkään, illan päättävä Gojira ei vain kiinnosta ja usko siihen, että sinänsä tärkeä At The Gates pystyisi telttalavan soundeilla lähellekkään Kreatoria, on heikko. Mille Petrozza käskee, ja keskelle Tuskan yleisömerta avautuu musta aukko, Mille avaa jengin kahtia kuin Mooses Punaisen meren. Käskystä porukka syöksyy maailmanlopun kirnuun, valtava pitti pyörii. Ei epäilystäkään etteikö lavalla ole vanha kunnon Kreator. Ja onhan se pakko päästä sanomaan, että kyllä amerikkalaisen thrashmetallin Big Four alkaa olla aika papparaista verrattuna Saksan Big Fouriin. Samaan aikaan, kun Millen mylly pyörii, joku Metallica keskittyy täysin toisseikkaisiin asioihin. Kreatorin lavarakennelmat ovat upeat, soiton alkaessa katedraalin gootti-ikkunat osoittautuvat led-seiniksi, ja rumpukorokkeen ylle projisoituu tyylikkäin esitys Saatanasta tai siis Vanhan Kehnon daijusta, sitten 1600-luvun. ”Enemy of God” ja ”Satan Is Real”, vanha isäntä katselee meitä ylhäältä ja sen silmät kiiluvat punaisina. Tämä ei ole kovin näkemäni Kreator-keikka, se tapahtui sisäilmassa Tallinnan Rock Cafessa taannoin. Mutta Mille on lyönnissä, bändillä hyvä fiilis ja yleisö täysillä messissä. Miksaustiskin edessä alkaa jalansijat loppua, siksi iso törmäilygalaksi pyörii lavan edessä. Järkkäreillä ja innokkaimmilla pittaajilla on tulla sanomista, mutta keikka loppuu juuri ajoissa. ”Fallen Brotherin” Mille omistaa Pantera-veljeksille Dimebag Darrell ja Vinnie Paul, joista jälkimmäinenkin kannuttaa nyt hiippakunnallisemmassa hevibändissä. Sami Yli-Sirniö soittaa kauniin soolon äijille sinne jonnekin, ja ledtauluissa pyörii kuvia muistakin kaatuneista veljistä, Bowiesta Ronnie Jamesiin. Sitten vielä pari encorea, joista koko keikan päättävä ”Pleasure To Kill” lähtee kuin paavi pahanteosta. Ankarasti myllyttää. Kreator on siitä hieno bändi, että sen voi nähdä milloin tahansa, ja minkä tahansa albumin jälkeen. Usko siihen, että se ei osaa soittaa laiskoja keikkoja, elää edelleen. Kiitos Tuska. Ensi vuonna toivottavasti hiukan lisää variaatiota bändien alalajistoon, eksoottiset ulkomaan ensivieraat takaisin sisälavalle ja pääesiintyjiksi harvemmin käyviä vieraita, ala Body Count, niin todella hyvä tulee. Siihen asti, KG.

Killing Joke (uk) @ The Circus, Helsinki 04.05.2012

Helsingin rokkiklubikartta sai kauan odotetun ja mainion lisäyksen keväällä 2009, kun Kampin The Circus avattiin. Ilahduttavasti paikka on pysynyt pystyssä jo kolme vuotta, ja toivottavasti pysyy vastakin. Itsellä kesti kuitenkin mainitut kolme vuotta päästä ensimmäisellekään keikalle Circukseen. Vaan eipä siinä, tulipahan korkattua laatukeikalla ja maailmanluokan orkesterilla. Illan nimi oli Killing Joke.

Syksyllä 1978 Lontoon Notting Hillissa perustettu Killing Joke on paitsi tehnyt jo 34 vuotta laadukasta uraa, myös vaikuttanut niin pitkään listaan tärkeitä bändejä maailmalla, että ei esim. tässä riitä palstatila eikä lukijan hermo. Itse olin nähnyt Killing Joken edellisen (ja valitettavasti vasta ensimmäisen) kerran Ilosaarirockin päälavalla 2009. Silloin vedettiin kompakti tuntinen festarisetti kirkkaassa päivänvalossa, mikä ei  yhtään onnistunut haittaamaan bändin tummaa, hypnoottista toimitusta. Kun sitten joukkio asteli Circuksen lavalle, tunne oli kuin kotiin palatessa. Kaikki hyvin. Laulaja Jaz Colemanilla tutusti naama maalattuna mustavalkoiseksi, tutut ”korjaamohaalarit” päällä ja basisti Martin ”Youth” Gloverilla mainittua tuttuakin tutumpi aurinkolippa päässä. Aseet tanaan ja rumpali Paul Fergusonin tulikomennolla liikkeelle. Soundit olivat lähes valmiit ensitahdeista, valtava lediseinä toisti bändin nimeä ja avaava biisi oli esikoisalbuminkin (1980) aloittava ”Requiem”. Homma samantien kasassa, ja keikan edetessä meno vain parani.

Yleisö oli jäyhää ja kylmää muutamat ensimmäiset numerot, mutta hämmentävän varhaisvaiheeseen settiä sijoitettu iso hitti ”Wardance” (ehkäpä bändin tunnetuin biisi) alkoi saada liikettä niveliin. Bändi on ilmeisen ylpeä tuoreesta albumistaan suomalaiselle Spinefarm-yhtiölle, ”MMXII”, siltä kun on kuultu kiertueen kestäessä peräti viittä biisiä per ilta. Niistä ainakin itselleni putoili parhaiten ”Corporate Elect”. Keskellä settiä kuultu, esikoisalbumin sessioista peräisin oleva, hypnoottinen ”Change” oli muutoin meikäläiselle se illan tarkin ja kovin veto.

Keikka oli pitkän Euroopan-kiertueen toiseksi viimeinen, ja sehän kuului soiton täsmällisyytenä ja hioutuneena ilmaisuna. Vain laulusoundissa oli toivomisen varaa, mutta eipä se nyt tätä bändiä kaada, Jaz kun ei muutenkaan ole laulajana mikään Ronnie James. Mutta kitaristi Geordie Walkerin soitto esimerkiksi tuli läpi isosti ja kuulaasti. Ja mainita pitää, että toki muutamin tauoin historiassaan, Killing Joke kiertää alkuperäiskokoonpanollaan vuodelta 1978. Hattuni nousee korkealle. Nyt keikkakokoonpanoa ryyditti vielä sessiokosketinsoittaja. Killing Joke malttoi olla varmaankin toista minuuttia lavan takana, ja antaa yleisön oikeasti pyytää lisää, ennen niitä kahta pakollista encorea, jotka olivat kyllä sitten pelkkää juhlaa eli ”The Wait” ja aivan sen esikoisimman EP:n avannut ”Turn to Red” eli todellinen juuribiisi.

Henkilökohtaisesti iltaa laimensi vain äärimmäinen uupumus raskauttavasta työviikosta, ja siihen kylkeen orkesterin myöhäinen aloitusaika. Joten omiani olivat ongelmat tänään. Ensitutustuminen The Cirkukseen oli pelkästään positiivinen. Vihdoinkin Helsingissä on kansainväliset mitat täyttävä keikkamesta, myös fiilikseltään ja ylöspanoltaan. Paikka toi mieleen esimerkiksi Lontoon Islington Academyn. Valot toimivat, baarit on oikein sijoitettu, ja jokapuolella on juuri sen verran ylimääräistä tilaa, että varpailleastujaa on vähemmän kuin keskimäärin. Tila on avara ja ainakin nyt soundi oli hyvä. Ja mikä ehkä parasta, ilmastointi toimii, paikka ei perspiroidu sillä henkeäsalpaavalla tavalla kuin vaikkapa Nosturi, Tavastiasta puhumattakaan. The Circus asettuu tilana sellaiseen väliin, että nyt Helsinkiin voidaan tuoda hiukan isompiakin bändejä klubikeikalle, ilman että tarvitsee mennä turhautumaan puolityhjään Jäähalliin tai kolistelemaan Kultsan betoniseinille (joiden ongelma keskenolevassa remontissa uskoakseni ratkeaa). Tosin Circuksen valoista vielä se, että miksaustiskin välittömään etuosaan jumittaneelle ainakin ylimmän lavarackin heittimet porasivat suoraan päästä läpi. Että jos jollakulla uskonveljellä/sisarella piili epilepsia, niin ei välttämättä piile enää. Itselläni ei näköjään piillyt. Enkä siksi osannut oikein häiriintyä, pitäähän maailmanluokan liiterissä olla tuntuvat valot.

Vielä pitää kehaista The Circuksen maahantuontitoimintaa, joka osoittaa sitä niin kutsuttua siviilirohkeutta. John Cale esim. piti olla Circuksen lauteilla nyt toukokuussa, mutta siirsikin kiertueensa syksyyn. Erittäin vaikea artisti kapasiteetiltaan näin isoon paikkaan. Samoin kevään molemmet venäläisvieraat Mumiy Troll ja Korol i Shut. Pitää arvostaa, että vaihtoehtoja tarjotaan. Kunhan ei Circus äidy yrittämään liian vaikean kautta, eikä joudu ”vaikeille” artisteille nakkaamaan liian korkeaa lipunhintaa.

Keikkaguru SUOSITTELEE kuuntelemaan Killing Joken vuosien 1979-81 John Peel-sessioita (”The Peel Sessions 79-81”), nuori bändi innoissaan antamassa parastaan tuoreeltaan syntyneistä biiseistä, jotka viitoittivat isosti suuntaa koko New Wave-skenelle.

Zola Jesus (us) @ Tavastia, Helsinki 01.04.2012

Tässähän kuulkaa synnytellään aivan mieletöntä keikkavuotta. Nyt tulee näytille laatua sitä tahtia että hirvittää, ja juuri kun oli vaahto kuivunut suupielestä tuosta Zombbari-keikasta, niin likitäydelle tavastialliselle ilmestyy Zola Jesus (aka Nika Rosa Danilova).

Zola Jesus  on vasta 22-vuotias ja kantaa nyt jo harteillaan lupausta jostain ihan valtavasta. Tämä tyttö kasvoi venäläistaustaisessa perheessä Wisconsinin takametsissä, vailla nettiä ja TV:tä, vähäisillä kontakteilla muuhun maailmaan. Päätettyään 7-vuotiaana ryhtyä oopperalaulajaksi Nika itseopiskeli ja kouli ääntään vuosikaudet ja kehitti pikkuhiljaa ilmaisuaan nykysuuntaan.

Kun taitelijanimi on sekoitus Jeesus Kristusta ja Emile Zolaa, se kuvannee paitsi omistautumista asialle, myös musiikkiaan sinänsä. Itse lähdin Tavastialle vailla mitään ennakko-odotuksia, olin vain tsekannut Zolan perustiedot ja kuunnellut Spotifysta löytyvät 6 biisiä. Mutta voima ja vimma, jolla Zola keikan toimitti, ei oikein tahdo tulla levyiltä läpi.

Kun Zolan bändi asteli hämärässä lavalle ja taustanauha lähti soimaan erittäin isolla volyymilla, mietin että taasko yksi niistä illoista kun Tavastiaa pitää yrittää soitattaa yltiöpäisen kovaa. Mutta ei. Mies tiskin takana tiesi missä mennään. Enpä ole musiikilla nähnyt ja kuullut tällaista voimaa todella pitkään aikaan.

Jokin biisirakenteissa ja melodioissa muistutti tukusta upeita brittibändejä kuten vaikkapa White Lies  ja ihan ennenkaikkea James ( upea hituri ”Collapse” voisi olla Jamesin kataloogista, miksei myös ”Shivers”). Mutta toki Zolan bändin soitinnus on hiukan erilainen (sekvensseri, sähköviulu ja efektilaitteen läpiajetut perkussiot), eikä musiikit sinänsä täsmää. Lyömäsoittaja takoi punttiatutisuttavat aavetanssit pohjiksi, ja siihen päälle muutamat viulusoolot ja koskettimia. Mutta myös Zola itse on instrumentti, hän ei pelkästään laula, vaan soittaa itseään.

Toinen mielikuva mikä musiikista vahvasti nousi oli Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön tanssit ja laulut, liittyi varmaankin Zolan tapaan liikkua, elehtiä ja artikuloida lauluaan mutta myös sanoitusten tuolle puolelle laajentuviin vokaali(ellei peräti huuto)osuuksiin sekä tanakkaan rumpupoljentoon. Tämä jos mikä on tärkeää amerikkalaisen perimän jatkumoa. Jälkimmäisessä encorebiisissä ”Poor Animal” kun Zola lopuksi  syöksyili ja laukkasi lavalla villiä intiaanitanssiaan, tuli kohtuukokeneelle keikkaratsulle kyyneleet silmiin. Herkun harvinaisuus. Nimittäin kovinkaan usein ei saa todella todistaa tämän tason antaumuksellisuutta, paneutumista ja keskittymistä omaan olemassaoloon lavalla. Tuokaa nyt hyvät järkkääjät tämä tyttö Flow’hon tai syksyllä uudestaan klubille. Ja jos näin, niin hankkikaa lipunne ajoissa. Näistä keikoista puhutaan kaupungilla, yliopistoilla, liikennevaloissa ja seuraava myy loppuun erittäin nopeasti.

Vielä pari asiaa. Tiedättehän indiepoliisin? Se on sellainen uusista tuulista erittäin tietoinen muodikas jäbä joka linnoittautuu lähelle juomapistettä salin takaosaan ja huutaa lähimmän kaverin korvaan koko keikan ajan, millainen oli se ja se esikois-EP ja musavideo ja mikä Björkin keikka oli parempi kuin nyt nähtävä ei-Björkin-keikka. Zolan kuulossa heikäläisiä oli harvinaisen monta ja jouduinkin vaihtamaan varmaan viidesti paikkaa ympäri salia. Mutta tulipa samalla todistetuksi sekin, että joka kolkka kuulosti yhtä hyvältä. Olen pitkään ollut Tavastian soinnin dissaaja (en tokikaan tavan vuoksi vaan kuulokokemusten perusteella), mutta kai se on alettava uskoa että siellä voi kovaakin luukuttaa, kun on tolkun mies tiskin takana. Enkä puhu siis baaritiskistä. Tänään Tavastian peräbaari oli suljettu eli sali oli lyhennetyssä muodossaan. Näin alavatsatuntumalla lyhennetyn salin keikat kuulostavat aina paremmilta, kun soundi ei ”valu” matalaan takatilaan. Vain yksi asia jäikin illasta harmittamaan. Että en käynyt kiittämässä miksaajaa.

Keikkaguru SUOSITTELEE tutustumaan mihin tahansa osaan Zola Jesuksen tuotantoa, ja vaatimaan äänekkäästi sitä tuttua tai tuntematonta promoottoria uusimaan tämän illan pikapuoliin.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: