Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023
Teleoperaattori MEOn sponsoroima Kalorama Festival on uusin ja näyttävin tulokas Lissabonin loppukesän kuumaan festarisesonkiin. Kolmipäiväinen happening järjestettiin nyt vasta toista kertaa, eli se on Covidin jälkeinen rohkea uusi yritys. Viime vuonna täällä nähtiin mm. Kraftwerk, Arctic Monkeys ja The Chemical Brothers, eikä tämän vuoden line-up kalvennut edellisen rinnalla, ehkä jopa päinvastoin. Vuoden 2023 isoiksi nimiksi oli hankittu mm. The Prodigy, Aphex Twin, Florence+The Machine ja Blur. Erittäin moni artisti saapui Lissabonin ympäryskukkuloilla sijaitsevaan Bela Vistan puistoon Espanjasta, samana viikonloppuna järkättävä Recinto Sonora-festari Aurinkorannikon La Cala de Mijasin kylässä on Kaloraman selkeä kumppanuustapahtuma. Festareiden väliä on maanteitse kuutisen tuntia siirrellä bändejä seuraavaksi illaksi naapurimaasta toiseen. Omalla kohdalla otanta Kaloramasta osui päätöspäivä lauantaille, lippu helposti haltuun, Uber alakaupungista alle ja menoksi.
Festareiden ekan tunnin tunnelma on yleensä aina erittäin ainutlaatuinen. Tunkua ei ole, paikalla flaneeraa alueeseen tutustuen muutama sata innokkainta ja myyntipisteetkin vasta herättelevät itseään. Ekan tunnin fiilis hieman eksoottisemmassa ympäristössä oli itsekin koettava, joten ajoissa paikalle. Portillakaan ei tarvinnut sekuntiakaan äppästellä eikä hillota, kun samaan aikaan saapui vain muutama muu tulija. Portti-ja turvahenkilöstön massiivinen määrä, samoin alueella päivystävien poliisien, oli ensimmäinen silmiinpistävä ero koti-Härmään. Ja toinen oli toki sitten festarialueen neroutta lähentelevä toimivuus ja suunnittelu pieniäkin yksityiskohtia myöten. Vielä myöhemminkään, joskus kello 23:n aikaankaan mihinkään myyntipisteelle ei tarvinnut jonottaa käytännössä yhtään sekuntia, ja yösydännä myös bajamajoissa saattoi ihan vaivatta käydä kahlaamatta kenkiään samantien liekinheitinkuntoon. Kaikki säilyi siistinä, kohteliaana, tönimättömänä ja hymyilevänä koko pitkän festaripäivän. Arvostan. Pitänee alkaa oikein käymään ulkomailla rocktapahtumissa. Ei tekisi monelle suomalaiselle festivaalijärjestäjällekään välttämättä pahaa. Ainoa nillityksen aihe Kaloramassa löytyi oikeastaan päälavan soundeista, eikä sekään koskenut kaikkia siellä soittaneita.
Mainitun päälavan alias MEO Stagen korkkasi paikallisjanttereiden hip hop-kollektiivi Necxo. Portugaliksi kun räpättiin, oli kohtuuvaikea pysyä jäbien sanottavan tasolla, mutta hyviä tuneja tai melodioita 25-minuuttinen sisälsi ihan runsaastikin. Kuinka omaperäisiä, se jää asiaa enemmän tuntevan arvioitavaksi, itsellä kun diggailu ja myös laajeneva vinyylikokoelma hip hopin suhteen on erittäin ja pelkästään 80-luvun Yhdysvaltain itärannikkoon painottuva. Ei ole tullut nykyskenejä satunnaisuuksia enempää seurattua. Nexcon ”Tiro Certeiro” on kuitenkin ihan oikeasti hyvä biisi, toimittamisen taustalla pyöri jamppojen musavideo, jossa hengattiin Lissabonin oranssiksi valaistuilla kaduilla, heiluttiin, notkuttiin ja spliffi paloi. Ja paloi muuten ihan ensi sekunneista päälavan maastossakin, eikä laantunut höpöhaju koko iltana. Alan harrastus Portugalissa vaikuttaa vahvalta muutenkin. Necxon vedon näki silmämääräisesti alle sata henkeä, mutta tunnelma oli pikku hiljaa tiivistymään päin.
Kakkoslava San Miguel Stage oli sijoitettu puiston kukkulan korkeimmalle kohdalle, niin että yleisö yyberöi artisteja lievään ylämäkeen. Harvoin näkee. Mutta eipä siinä, näkymät lavalle olivat erinomaiset. Baari oli sijoitettu nerokkaasti miksausteltan taakse pitkittäin, niin että yleisön pelitilaa ei käytönnössä mennyt näkyvyyden suhteen yhtään hukkaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Charlie Cunningham oli saapunut vastoin ennakko-odotuksia kolmihenkisen bändin kanssa. Orkan lämmin ja iso kokonaissointi toi jotenkin mieleen maailmanmainion Nits-yhtyeen, eikä vähiten siksi, että Cunninghamin biiseissä niinikään on vaikutteita ympäri Euroopan musiikkikulttuureita. Kaveri asui Espanjan Sevillassa monta vuotta ja hioi siellä kitarismiaan, ja niinpä Cunninghamin akustinen puhuikin upealla tavalla espanjaa melkein joka biisissä. Flamencomaiset juoksutukset ja kopautukset kaikukoppaan sävyttivät laadukasta brittifolkia, jota omissa lajityypeissään nousuja tekevä Cunningham toimitti arviolta 300:lle kuulijalle noin 40-minuuttisen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto ”Frame” on suorastaan loistava. Siltä kuultu ”Breather” uhkasi olla koko setin kuulain veto, mutta kokonaisuudessaan Charlien bändi soitti kerrassaan upeasti. Hetken meinasi olla lavan edessä kuuma, elettiin päivän lämpimintä tuntia, mutta kun muisteli ihan taannottain syntynyttä omaa lämpöenkkaa Portugalin maaseudulla, plus 41 astetta taulussa, ei enää ollutkaan niin kuuma.
Päälavan iltapäivää jatkoi mosambikilaissyntyinen, mutta koko aikuisikänsä Portugalissa asunut Selma Uamusse. Tämä lady on paljon esillä, hänestä puhutaan ja kohistaan, ja tämähän piti nähdä. Tiukka kolmevarttinen erittäin jalan alle käyvää afrikkameininkiä, mutta paikallismaustein. Esimerkiksi Uamussen ääriupeasti tulkitsema ”Mama” oli sekoitus fadon tuskaa ja kaukokaipuuta, yhdistettynä gnu’n lailla laukkaavaan afrobeatiin. Ympärillään Selmalla on asiansa osaava nelihenkinen bändi, jonka miehistöstä perkussionisti Nataniel Rego äityi muutamassa stygessä lavan etureunaan joraamaan liiderin rinnalle. Valkoinen mies, sinullakin on rytmi veressäsi. Uamusse latoi oman kataloginsa hittejä peräperää, niinkuin ”Mani” ja tietenkin entiselle ja ikuiselle kotimaalle omistettu haikea ”Mozambique”. Energinen, upeaääninen ja karismaattinen Uamusse kannattaisi tuoda Suomeen esmees Maailma kylässä-tapahtumaan, niin kauan kuin siellä vielä musiikkiohjelmaa on.
Festarialueen hiukan syrjäisemmällä Samsung Stagella seuraavaksi esiintynyt irlantilainen CMAT olikin sitten ennakko-odotuksiin nähden pettymys. CMAT sai kasteessa nimen Ciara Mary-Alice Thompson, joka nimi ymmärrettävästi vähän lyheni kun levytysura alkoi. CMAT on kotimaassaan iso nimi, ja saada esikoispitkäkiekko (”If My Wife New I’d Be Dead”) Irlannin albumilistan ykköseksi, on tietysti kova juttu. Omalle kohdalle CMATin humoristis-ironinen kama ei oikein toiminut, alkaen siitä että Ciaran 4-henkinen bändi oli kaikki puettu valkoisiin ja päähän oli lyöty joku punainen baretti tai vastaavat päähinetiedot. Eikös Devo ollut jo? Ja muutenkin, Ciaralla oli kyllä muutama aivan hieno styge, mutta saksalaishenkiset paikallaan ja ilman vauhtia toteutetut voimisteluliikkeet jäi kyllä nyt henkilökohtaisesti heittämättä. CMATin seitsemänbiisisestä Kalorama-vedosta parhaiten kirmasivat Ciaralle tyypilliseen tapaan iskelmälliset ”2 Wrecked 2 Care” ja radiohitti ”Where Are Your Kids Tonight?”.
CMATin vedon keskittyneeltä seuraamiselta oli toki pois sekin, että seuraavaksi päälavan oli ottava hän, jonka takia itse itseni olin tänään pääosin paikalle raahannut, eli itse goottirockin kruunattu kuningatar ja post-punkin itseoikeutettu princess of the dawn, Siouxsie Sioux. Vuonna 1976 Lontoossa perustettu Siouxsie & The Banshees oli 20-vuotisen uransa ajan suunnannäyttäjä niin monelle seuraajabändille, että palstatila loppuisi saman tien. Esikoisalbumi ”The Scream” (1978) on yhä yksi rockhistorian tärkeimmistä esikoissellaisista. Liudasta upeita kanssamuusikoitaan huolimatta, bändi henkilöityi aina solistiinsa Siouxsiehen, joka on tehnyt soolouraa suunnilleen vuodesta 2004 saakka. Oleskelin Lontoossa, ei, asuin Lontoossa 1996, kun Siouxsie & The Banshees soitti jäähyväiskeikkojaan. Arvatkaa, olinko paikalla? Joo kiitos, kädet voi laskea. Nyt oli siis paikattava tuokin synti, ja hakeuduttava hyvissä ajoin ihan siihen mellakka-aidan tuntumaan.
Siouxsie soitti asianmukaisine, jynkkyine bändeineen 12-biisisen setin täynnä The Banshees-klassikoita, ja pari biisiä vuoden 2007 ”Mantaray”-sooloalbumilta. Tärkeää kokemusta häiritsi oikeastaan vain, ja kyllä ainoastaan, päälavan Siouxsien kohdalle osunut koko päivän paskin soundi. Olin toki aika edessä ja suoraan PA-linjalla, mutta silti. Tuuleton kuuma laakso, kohtuupaljon yleisöä, voiko olla niin vaikeaa, että Banshees-hittien tunnistaminen tuntui vaikealta jopa huomattavasti kovemmilta faneilta kuin meide. Välispiikit jälleen puuroudessaan omaa luokkaansa, toki vanhana englannin osaajana arvailin menemään suurimman osan. Setin alkuun peräkanaa ”Night Shift” ja ”Arabian Knights”. Jokainen Banshees-hitti kirvoitti kasvavassa yleisömassassa hurraa-huutoja, mutta saako edes sanoa? Saa, hyvä. Kumpainenkin Siouxsien soolokatalogin biiseistä, kolmantena kuultu ”Here Comes The Day” ja koko tärkeän rupeaman päättänyt ”Into The Swan” kulkivat koko tuntisen parhaiten. Ei voi mitään, eikä tarvitse voida. Onhan selvää, että bändi ja Susan itse pystyvät nämä soolobiisit vetämään paineettomammin ja rennommin. Mutta mutta, silti oli iso juttu kuulla Banshees-kanoniaa taidolla toimitettuna, ja ehkä se huono(hko) soundi jopa vähän kuului asiaan. Yhä, 66-vuotiaana aivan käsittämättömän hienossa psyko-fyysisessä kuosissa oleva Siouxsie Sioux elävänä lavalla, ja peräti klubietäisyyksiltä. Bändi louhi kuin The Banshees aikoinaan, tai varmasti paremminkin, ja Susan hopeanvärisessä iltahousupuvussaan oli tunteroisen silkkaa ja puhdasta läsnäoloa. Olin paikalla. Myös, kun koko setin kolmanneksivikana soi ”Happy House”. Bucket list ja punakynä, tiedämmehän?
Mutta kuinka ollakaan, näilläkään kunnian kentillä tai näissäkään karkeloissa, se kaikkein odotetuin ei osoittautunut mieleenjäävimmäksi. Kunnian sellaisena olemisesta sai seuraavaksi päälavan haltuun ottanut brittibändi Foals, tai FOALS, miten vaan. Päälavan äänenpainehaasteista vähiten kärsinyt combo soitti niin kovan brittipopkeikan, että harvoin kokee. Bändiä ajatettiin kovilla volyymeillä, mutta homma pysyi tiskin hallussa, ja kun Foals ei ollut katalogistaan valinnut yhtään täyteraitaa, ei hassutellut, ei viettänyt aikaa, soitti vain ankaralla pieteetillä kesänsä viimeistä festarikeikkaa, kaikki oli just eikä melkein. Myös asialliset conversensijat Bela Vistan rinteessä takasivat hyvät näkymät lavalle. Vuonna 2005 Oxfordissa perustettua Foalsia pidetään yhtenä nykybrittirockin kovimmista livebändeistä, enkä enää ihmettele yhtään. Samaan aikaan toisaalla, Tampereen Ratinassa, Popeda jynkytti viimeistä keikkaansa Paulin kanssa. Siellä oli ollut tarkoitus olla paikalla, mutta kiitos Siouxsie Sioux ja Foals, ettei harmittanut (juuri) yhtään.
Foals veti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/foals/2023/parque-da-bela-vista-lisbon-portugal-63a2b22b.html, kesän 2023 muiltakin isoilta festareilta tuttu lista. Aivan maagiseksi hetkeksi äityi aavikon tuulella alkanut ja Jimmy Smithin kauniilla kitaraintrolla jatkanut ”Spanish Sahara”. Tehdääs perässä. Biisi voisi olla Jamesin kaksi ja puolituntisen areenashow’n keskisuvanto, ja NYT on paljon sanottu. Ja kyseisestä settilistan kasiraidasta alkanut loppuliuku vasta olikin raskaskätisen, perinnetietoisen, mutta omaehtoisen britpopin juhlaa. ”Inhaler” ja perään lanattu pitkän jamittelusession sisältänyt ”What Went Down”. Ja vaikka nokkamies Yannis Philippakis onkin välispiikkaajana osastoa keskinkertainen, ei ollut keneltäkään pois. Huikea keikka bändiltä, josta oli aiemmin hädin tuskin kuullut. Nyt on. Tuokaa nämä Flow’hon, niin olen paikalla. Muuten en välttämättä.
Oli jotenkin häkellyttävän kotoinen olo nähdä ruotsalainen The Hives seuraavaksi San Miguel-alamäkilavalla, vaikka ruotsalaisuus sinänsä yleensä aiheuttaa kaikkia muita paitsi kotoisia fiiliksiä. 1990-luvun garage rock revivalin aikaan suosioon noussut, ja kyseisen post-genren ehkä suurin selviytyjä on pellebändi, ollaan nyt erittäin rehellisiä. Yhtenäinen pukeutuminen, hjuumoursanoitukset, solisti Pelle Almqvistin itseään toistava stand-up ja tyylin puolet keikan ajasta ottava skeidanjauhuu ja yleisönotto ovat kaikki pellebändin tavaramerkkejä. Mutta tähän asti itseltäkin livetutkan katveeseen aina aiemmin jäänyt The Hives on siinä mitä se tekee, yksinkertaisesti ruotsalaisärsyttävän ääritaitava. Uskon joskus nimittäin näkeväni Hivesit uudestaankin, siksi kovasta iltapuhteesta puhuttiin. The Hives oli näillä seuduin promoamassa tuoreinta albumiaan, kataloginsa kuudennetta ”The Death of Randy Fitzsimmons”. Sen viidestä soitetusta raidasta portugalilaisyleisöön upposi parhaiten ”Stick Up” setin puolimaissa, mutta tottahan toki bändin iso taannottaishitti ”Hate To Say I Told You So” oli se joka räjäytti pankin. Almqvist otti, jo runsaasti mökäölsää tässä vaiheessa sisuksiinsa kietonutta possea toisteisilla spiikeillään (”Ladies! Gentlemen! And everybody in between!”), mutta myös lukemalla paperilta pitkiä lauseita portugaliksi. Bändi lupasi tulla lokakuussa takaisin Lissaboniin venuevedolle, eikä epäilystäkään, etteikö olisi liiteri täynnä.
Oli aika lauantain ehdottoman pääesiintyjän, kanadalaisen Arcade Firen. Itselle bändi ei ole koskaan ollut iso tai tärkeä, mutta rockin yleissivistykseen ei kai kukaan voi kiistää tämän kollektiivin kuuluvan. Lavan läheisyyteen pakkautui parisenkymmentätuhatta fania, Arcade Firea yritettiin ajattaa yhä isommalla ja isommalla volyymillä, Bela Vistan laakso täyttyi tottumattoman keuhkon päälle käyvällä möyhön käryllä, viime viikkojen työrupeama alkoi painaa kintereissä. Viimeistään neljän biisin jälkeen, näkyvyyden lavalle yhä kavennuttua, oli selvää, että kohtuullisen pian tämä olisi jätettävä kesken. Kun otanta rockin yleissivistykseen olisi täytetty. Hittipitoisen setin, joka alkoi pariskunta Win Butler/Regine Chassagne tunnustellen tulkitsemalla ”Rabbit Holella”, yhdeksäntenä soinut vuoden 2007 ”Neon Bible”-albumin iso hitti ”No Cars Go” jäi osaltani viimeiseksi. Majoitus kutsui, oli vielä säädettävä uberajelu kauas alakaupunkiin. Kuskin nimi oli Mario, hemmo kyseli Arcade Firesta ja soitti Meksikosta lähetettävää smooth jazz-nettiradiokanavaa. Alan miehiä, arvostan. Arcade Firen setistä tuli koettua, ja välähdyksin jopa nähtyä naksun yli puolet, lupaan palata joskus asiaan paremmilla energioilla. Kalorama Festival, Lisboa, pitkää ikää. Pitää oikein alkaa vissiin käymään rocktapahtumissa ulkomailla. KG
Lord of The Lost (de), Gothminister (no), Rain Diary @ Kulttuuritalo, Helsinki 13.12.2023
Yleisesti hyvinkin tunnettu tosiseikka on siis se, että Hampurissa vuonna 2007 alunperin solistinsa Chris Harmsin sooloprojektina aloittanut Lord of The Lost edusti Saksaa kuluneen vuoden Eurovision laulukilpailuissa Liverpoolissa. Bändin ja biisinsä ”Blood & Glitter” sijoitus oli 23:s, toisinsanoen finaalin jumbosija, 18 pisteellä. Mutta koska Eurovision kilvoittelut, tai niinkuin wanha kansa sanoo euroviisut tai vain viisut, eivät enää muutamaan vuosikymmeneen ole olleet musiikkikilpailu, ei sijoitus kerro Lord of The Lostista tai bändin sinänsä hyvinkin laadukkaasta kisamelodiasta yhtään mitään. Mittelö on nykyään olympialaisten tapaan poliittinen sirkus, queer-Euroopan vuotuiset näyttäytymisbileet ja hillitön rahasampo, jonka voi voittaa olemalla oletetusti nainen, ruotsalainen ja ähisemällä ja kiemurtelemalla mukaeroottisesti sifongin alla ilman minkäänlaista biisiä. Jota sitäkin väkerrystä on ollut kalliisti laatimassa peräti 9 kreditoitua ihmistä, jotka kaiken sen hilloamisen jälkeen kohtasivat vieläpä plagiointisyytöksiä, ja ihan ansioista. Ja koko tämä farssi vain koska Ruotsin oli pakko voittaa, voidakseen juhlistaa ABBAn voiton vuosipäivää, ja pitääkseen oven auki ABBAn viimeiselle julkiselle esiintymiselle. Viis biiseistä.
Yhtäkaikki, Lord of The Lost on onneksemme lähempänä tanakan junttaavaa ja laadukasta saksalaistraditionaalista Neue Deutsche Härte-perimää, ja osallistuminen viisuihin jäänee bändin uralla ajan mittaan menestystä ja fanikantaa kasvatteneeksi virstanpylvääksi muiden etappien joukkoon. Juuriltaan ja näköjään livenäkin Lostarit on ihan oikea raskaspoljentoinen industrial-bändi, josta on hioutunut hillitön, rento ja karismaattinen keikkakone. Tuo keikkakone nähtiin Suomessa kuluvan vuoden aikana jo kolmatta kertaa, eikä Kulttuuritalon laadukkaan gothrustial-ehtoon aikana muutenkaan jäänyt epäselväksi saksalaisten erityinen suhde Suomeen ja erityisesti Helsinkiin. Kävipä bändi täällä (siellä) myös äänittämässä tuoreimman albuminsa, relatiivisen tarkkaan vuosi sitten ulos tulleen kahdeksannen pitkäsoittonsa, jonka nimi on….. kyllä vaan, ”Blood & Glitter”, kiitos, kädet voi laskea. Kertoilipa LOTL-solisti Chris Harms sympaattisen leppoisissa välispiikeissään myös, että bändin käytännössä kaikkien aikojen ensimmäinen ulkomaan keikkakin oli Helsingissä. Ja kun miettii, että Lord of The Lost soitti vielä neljä vuotta takaperin Stadin On The Rocksin klitsussa, niin onhan tässä välissä ollut aika isot ja nopeat nousut, jonka perässä bändin on ollut, Harmsin välispiikkisanoin, vaikeaa välillä jopa itsekään pysyä perässä.
Saksalaisen täsmällisesti, kun atomikello naksahti nanosekunnilleen ennalta ilmoitettuun asentoon 21.20, Lord of The Lost asteli Kultsan lavalle. Nykyään on rockjournalistiikassa, tai sen suoranaisessa puutteessa, kovin muodikasta ”vallata lava” ja/tai ”ottaa lava haltuun”, ellei peräti ”räjäyttää Kultturitalo”. Itse en nähnyt mitään tämänkaltaista. Kävellään siihen omalle monitorille, tervehditään yleisöä ja aletaan soittaa rockmusiikkia. Siinä kaikki.
Lord Of The Lost avasi peräti 21-biisiseksi venyneen ja puolitoista tuntia kellottaneen settinsä tutusti tuoreimman albumin ”The Curtain Fallsilla”. Kulttuuritalo, jota ei koskaan suunniteltu rockin soittoon, vaan vasemmistolaisen (emme halua muistella minkä puolesta) taistelevan laulun huutamiseen ja kamariorkestereiden soittaa, onnistui tänään kuulostamaan talon omin termein melkein erinomaiselta. Tai varmaankin niin hyvältä, kuin Kultsa ikinä näillä volyymeillä voi. Ja nyt puhutaan nimenomaan pääbändin osuudesta, kumpikin lämppäri kuulosti hieman enemmän perinnekultsalta, joskin hekin ihan kohtuullisilta. Ja lisäpisteet siitä, Finlande douze pointe, että soundi oli heti valmis, eikä tarvinnut uhrata 3-4 ekaa biisiä sormi suussa. Lord Of The Lostin setti eteni vauhdikkaasti, näin ei-mitenkään-ultrafanin näkökulmasta, timanttibiisistä toiseen, ja siinä välissä kuultiin aina hiukan keskinkertaisempaakin junttaa. Älkää ottako itseenne, Lord Of The Lost tekee komeita biisejä genressään, mutta ei ne kaikki ole, sanotaan nyt vaikka ”One Last Song”-luokkaa. Eka oma highlight oli neljäntenä jyrätty ”No Respect For Disrespect”. Toisin kuin monilla saksalaiskollegoilla, Lord of The Lostilla on stygeissään paljonkin ideaa ja jopa sanomaakin. Näissäkin genreissä voi laulaa muustakin kuin nahasta, marssimisesta tai nahka päällä marssimisesta.
Chris ”Lord” Harmsin välijutustelut rytmittivät mainiosti suorastaan hengästyttävästi edennyttä rupeamaa. Sympaattinen gaiffari tämä Harms, joka ei sortunut mihinkään ylipitkiin sotastooreihin. Upeasti jyskyttäneen ”Absolute Attituden”, jonka ajaksi Harms itsekin tarttui kitaraan, miehemme kertoili syntyneen nopeasti ja spontaanisti viime albumisessioissa Helsingin Sonic Pump Studiolla. Onpahan melkoisen komea raita synnyttää nopeasti studion kahvihuoneen sohvalla. Illan erityinen sankari lavalla tai lauteilla oli paikkobasisti Benji, joka vakimies Class Grenayden sairastuttua hyppäsi puikkoihin jeesaamaan kolmelle Suomen keikalle (Kultsan lisäksi Jyväskylän Lutakko ja Tampereen loppuunmyyty Olympia). Benji löytyi bändin teknisestä henkilökunnasta, joka varmasti auttoi materiaalin tuntemuksessa, mutta silti, heebo opetteli yli 20 bassolinjaa parissa tunnissa. Asiaatuntematon jonne ei olisi mistään päätellyt Benjin olleen paikkomies, jantteri soitti erittäin tarkasti, takakenoisen rennosti ja hymy huulilla, toimittaen vielä stemmat kaikkiin biiseihin, yhdessä kitaristi Pi Stoffersin ja takarivin multi-instrumentalisti Gared Dirgen kanssa. Dirge hoiteli kiipparit, jotka saatiin peräti tänään kuulumaankin, mutta myös valikoiduissa vauhtiraidoissa kakkoskitaran ja kakkosrummut. Yhdelläkään huonolla keikalla en ole ollut, niin että lavalle on ollut viritettynä kahdet rummut. Enkä ollut nytkään. Niitä ykksörumpujahan Lordeissa paukuttaa tanakkakätinen Niklas Kahl.
”Destruction Manual”, bändiä raskaimillaan, soi todella jykevästi ja ennenkaikkea kovaa, mutta Kultsan kihisevät betoniseinät, trussit ja tuolirivit kestivät kuin kestivätkin. Mutta, puhun nyt itsestäni, otapa näillä äänenpaineilla kyseisessä liiterissä ammattikorvatulpat hetkeksi pois, niin lobotomialohko alkaa pienenemään samantien. Jonain päivänä kun soundille voisi täällä tehdä jotain, niin ois kyllä hienoa, muuten mesta on erittäinkin miellyttävä konserttivenue (you know, sijainti, tilat, henkilökunta, mahkut valita tanssilattian tai istumisen välillä jne.).
Suvantokohtia ei ollut Lord of The Lost keikkaansa suunnitellut, eikä sellaisia myöskään ollut. Jopa pieni nöyrä toive muutamasta hiturista vedon keskisuvantona pyöri ainakin henkilökohtaisilla huulilla, mutta turhaan. Oikeastaan vasta kolmanneksi viimeisenä vedetty ”One Last Song” edusti yksinään hetkeksi meiningin rauhoittavaa hituriosastoa. Tsibalehan on viimevuotiselta albumilta, ja hei, bändi jolla on varaa olla julkaisematta näin mieletön biisi albumin ekana sinkkuna, tai sinkkuna ylipäätään, on kova bändi. Tämän raidan takia pelkästään kannatti raahautua Alppilaan. Upeaa Lord of The Lost! Palaan asiaan. Germany, 18 points from Finland! Eikä ne pojot siitä sitten enää laskeneet, kun LOTL vetäisi kovalla energialla ja kuin ensimmäistä kertaansa ikinä viisuviisun ”Blood & Glitter”, joka ei oikein silloin suoraa lähetystä Liverpoolista (joo, myönnän, kädet ylös, mutta kun oli tää mahku että Suomi voittaa…) yytsiessä sytyttänyt juuri yhtään. Nyt sytytti. Ja niin sytytti toki muunkin yleisön, jota Kultsalle olisi mahtunut muutama sata enemmänkin. Tokavikana vielä erittäin rätväkkä ”Drag Me To Hell” ja kun Chris alkoi tahyillä lattian papereista viimeisen biisin sanoja kertauksena, tiesimme jo kaikki että kyllä se sieltä tulee. Ja tuli tietenkin, Lord of The Lostin heti tuoreeltaan viisujen jälkeen coverina levyttämä ”Cha cha cha”. Yllättävän taidokkaasti Chris Harms taittoi yhtä maailman vaikeimmista ja epäsaksalaisimmista kielistä, ja sai toki yleisöltä aivan mahtavan lauluavun. Pientä vihreää miestä ei lavalla nähty vieraana, vaikka muutama saattoi niin odottaa ja toivoakin. Näillä mentiin, ja laadukkaasti mentiinkin: https://www.setlist.fm/setlist/lord-of-the-lost/2023/kulttuuritalo-helsinki-finland-23ae0817.html
Lauteet lämpimiksi juuri ennen Lord Of The Lostia tamppasi norjalainen pitkän linjan gootti/industrial-jyrä Gothminister, bändi jota LOTL:in Chris ja Gared diggailivat jo ihan oman bändin syntyvaiheiden aikaan. Olin nähnyt Gothministerin edellisen ja ekan kerran Pariisin La Zebre de Bellevillessa syksyllä 2009, kun bändi oli juuri täyttänyt 10 vuotta ja promosi kolmatta albumiaan ”Happines Is Darkness”. Lämppärinä bändillä oli tuona iltana maangoottinsa Trail of Tears, joka jostain syystä muistaakseni vetäisi pidemmän korren. Gothministerista ei tuolloin oikein jäänyt lapsille kerrottavaa, ja se olisi ollut helppo lokeroida loppu-urakseen jonnekin raskasindustrialin Mestiksen putoamissarjaan. Mutta kiitos Lord of The Lostin kiertuetoverivalinnan, kakkosyrittämällä kolahti. Diggasin. Ja tuli jopa ikäänkuin tajuttua Gothministerin Se oma juttu. Kun Oslon paha tuomiorovasti, itse gothminister Björn Brem saapasteli lavalle pitkässä rotsissa, kasvot maalattuna ja tuttu helheimin hiippakunnan piispankruunu päässään, tiesi että tänään lähtee. Gothminister jyskytti heti avaukseksi tuoreen albumin (2022) ”Pandemonium” nimiraidan äärimmäisen vakuuttavasti. Ja nosti tällä kakkosotannan ekalla biisillä itsensä sinne raskasgotiikan kansainväliseen liigaan, minne kuuluukin. Kakkosena kuultuun ”Demonsiin” Brem luopui piispantunnuksistaan, mutta kävi setin lopulla vielä muutamassa biisissä todistamassa lavan takaosan saarnastuolissa, tuttu showelementti sekin jo 15 vuoden takaa. Gothministerin nelisenkymmentäminuuttisen setin tehokkaimmat raidat kuultiin ääri-ilahduttavasti poppoon tuoreimmalta albumilta. Bändin biisinkirjoituskynä ei aina ole ollut ehkä se genrensä terävin, mutta uusi albumi todistaa paljon muutakin. Björnin illan yleisölleen omistama ”This Is Your Darkness” ei häpeilisi enää minkäänlaisessa Gothvision Song Contestissa, ja varsinkin koko rupeaman päättänyt uusi biisi ”The Battle of the Underworlds” lupasi jo todella hyvää, ja pitkään jatkuvaa tekemistä. Kyseinen raita on soinut omassa kotoisassa musacornerissa keikan jälkeen ns. tuelta. Paitsi gothminister Bremin hahmo ja vahvan persoonallinen laulu, mutta myös fakta, että bändissä ei ole koskaan ollut livebassoa lavalla, erottaa norjalaisryhmän alan tziljoonasta muusta yrittäjästä. Björnin laululla, kahdella kitaralla ja rummuilla mennään, joku jossain hoitaa sekvensserit, nauhat ja muut. Tehokkaasti tamppasi Gothminister. Mitä progempi biisi, kuten vaikkapa ”I am The Devil”, sitä varmemmin Kultsan betoniseinät jäivät ns. kyydistä, mutta kokonaisuutena voi todeta, että jos tämänkaltaisen junttauksen keskeltä saa sanoista selvää, niin puhutaan voittajan fiiliksistä.
Koko pitkän illan avasi kotimainen, vuodesta 2007 operoinut darkwave-ryhmä Rain Diary, Lord of The Lostia aiemminkin lämpännyt ystäväbändi. Rain Diarylla on takanaan kaksi studioalbumia, Berliinissä äänitetty livepitkäsoitto ja paksu nippu hienoja sinkkuja. Joista ehkä yksi aikajanallisesti tuoreimmista, ”Circles”, soi Rain Diaryn puolituntisessa aivan erityisen komeisiin stadionsfääreihin nousten. Tämä viisikko kykenisi ilmiselvästi täyttämään jo isompiakin areenoita, ja ahkerahkosti Euroopassakin soittaneen bändin soisi olevan vieläkin isommissa nousuissa, kuin mitä se tällä hetkellä jo on. Bändin keskiössä on Tytti Topperin koskettimet ja yhteislaulu solisti Jesuksen kanssa, Joni Ritterin upean perinnetietoinen jynkkybasso ja Lauri Kujasalon asiallisen ylös ja kuuluviin, mutta ei muita hukuttaen, miksatut rummut. Bändin kitarassa kuullaan Teemu Rantasta. Rain Diary ehti puolessa tunnissa tehdä juuri sen, mitä lämppärislotissa kuuluukin ja ehtiikin, luoda tarpeen kaivaa bändin levyjä kuultavaksi ja hoitaa itsensä näiden omalle keikalle. KG
Jaa tämä:
Tykkää tästä: