Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “electropop”

06 touko 2022

Sparks (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.05.2022

Taidepopin ja -rockin väsymätön äänenkannattajaveljespari, Russell ja Ron Mael eli Sparks saatiin Helsinkiin konsertoimaan viiden vuoden odottelun jälkeen. Edellinen keikka nähtiin 2017 Flow Festivalilla, kun kaiken maailmanlaajuisen kiertuetoiminnan pysähdyksiin niitannut koronaepidemia oli vasta pilkkeenä kiinalaisen lepakon silmäkulmassa. Ennen vuotta 2017 Sparks oli toki Suomessa nähty kiitettävänkin useasti, itsekin Tavastialla huikealla duo-vedolla 2012 (miten kaikesta on aina minimissään 10 vuotta?). Edellinen Sparks-keikka onkin ollut henkilökohtaisesti kaikkien aikojen parhaiden nähtyjen joukossa, jos niitä nyt jostain absurdista syystä joutuisi järjestykseen laittamaan. Ei siis ollut valinnanvaraa jättää Kulttuuritalon vetoa väliin, kun liput yli vuotta aiemmin myyntiin tulivat. Ei ollut siltikään Kulttuuritalo myynyt loppuun, liekö vielä niin, että jengiä jännittää lähteä tunkuisiin konsertteihin, vaikka nytkin illan teemana oli, että maski edelleen velvoitetusti kaikilla naamarin päällä, jos tohtii yleisössä istua. Ja ihan oikein niin, tässä vaiheessa maskitus tehdään jo enemmänkin maailmaa kiertävän henkilöstön suojelemiseksi kuin itsemme. Kaikki tavat pitää toiminta pyörinnässä ovat oikeita.

Tällä kertaa Sparks saatiin Suomeen isolla bändikokoonpanolla (kaksi kitaraa, toiset kiipparit Ron Maelin tueksi, basso ja rummut) ja mahtavaa niin, nyt tältä koko pophistorian yhdeltä tärkeimmistä hybrideistä on tullut nähtyä sekä pieni-että isomuotoinen keikka. Koronaepidemian kiertuetaukoa Sparks-veljekset olivat onnekkaita täyttämään kahdellakin elokuvaprojektilla, britti Edgar Wrightin pitkään synnytetyllä dokkarilla ”The Spark Brothers”, sekä itse Ranskan mestarin Leos Carax’n ohjaamalla musikaalilla ”Annette”, jonka jälkimmäisen scoren Sparks-raidalla ilta käynnistettiin, bändille asiaankuuluvalla ironialla tokikin; ”So, May We Start Now”. Ja niin käynnistyi minuutilleen kaksi tuntia kellottanut keikka, ja tänään onneksemme ilman typerää dramaturgian katkaisevaa konserttitaloväliaikaa. Ja kyllä, nähty iltapuhde oli toki tälläkin kertaa meille sadoille paikalle raahautuneille Sparks-diggareille, pelkkää juhlaa. Sen verran kihisee ja kohisee vassarilaululiikkeelle ja kamarimusalle aikoinaan suunniteltu Kultsa, kun bändi soittaa isoillaan, että permannon kuutosrivillä oli turvauduttava ammattimiehen korvatulppiin, ei niinkään volyymin takia, vaan saadakseen paremmin selon sanoituksista, jotka tämän bändin monin paikoin hyvinkin humoristisessa toimituksessa ovat enemmän kuin tärkeitä.

Maelin veljekset olivat koonneet tuekseen itseään puolet tai enemmänkin nuoremman taustabändin, jonka annettiin soittaa varjoista, mutta silti voimakkaasti läsnäollen. Täyteläisellä ja isolla soundilla mentiin, kahden kitaran voimin. Muistettavin ja huomattavin hahmo tämänkertaisesta rundikokoonpanosta on toki huikea rumpali Steven Nistor, jonka olin jo kerran nähnyt Daniel Lanois’n kiertuebändissä takavuosina (kaikesta on minimissään 10 vuotta).

Keikan jälkipuinneissa kuultiin nurinaa siitä, miten Sparks soitti liian vähän ”vanhaa matskua”, katsaus settilistaan osoittaa viisareita kyllä ihan muuhunkin suuntaan. Toki ”vanhastakin” voi olla niin montaa mieltä. Heti kakkosena mentiinkin klassikko-osastolle, kun paketoitiin ytimekäs ja tiukka ”Angst In My Pants”. Toiseksi viimeisimmän elokuvaprojektinsa hengessä Sparksien veto oli vanhan liiton kabareeshow, tai ainakin paljon kabaree-elementtejä sisältävä, ja ehkäpä settilistakin oli niillä silmin laadittu. ”Annetten” scorelta kuultiin toinenkin poiminta, aivan järkyttävän kaunis ”We Love Each Other So Much”, joka alkoi herkkänä musikaalinumerona ja kasvoi sitten tanssibiittiseksi sekvensserisäksätykseksi. Tässä monimuotoisuudessa ja jatkuvassa uuden etsinnässä, vähätvälittämisessä, on aina ollut Sparks-veljesten pointti, merkitys ja erityisyys. Tehdään mitä tahdotaan, koko musiikin historiaan sivistyksellisesti nojaten. Kuten osoitti myös viimeisimmän varsinaisen studioalbumin ”A Steady Drip Drip Drip” raita ”Igor Stravinsky’s Only Hit”, joka tämän keikan dramaturgiassa kylläkin kuulosti omiin korviini hiukan turhalta väliprogeilulta. Sparksien kun ei tarvitse enää mitään todistaakseen olla proge, nykyveljekset ovat sitä paremmillaan, mitä enemmän puhutaan musikaalinomaisista sävelkuluista, elokuvallisista tunnelmista. Eikä ihme, kumpikin veljes opiskeli elokuvaa 60-luvulla ja ajatus oli kai alkaa niitä tekemäänkin, ennekuin ajan brittirock innosti ja vei mennessään.

Russell Maelin falsetti on edelleen hienossa kuosissa ja kummasti jaksaa 73-vuotias nokkamies edelleen jorailla ympäri lavaa. Isoveikka Ronin tehtävänä on koko bändin historian ajan ollut esittää eleetöntä ja hymytöntä hahmoa kiippareiden takana, niin että joka keikan huipentumana ihmetellään, että on se iahn oikea, kyllä se elää sittenkin. Ja nähtiinhän se Kultsankin illassa, setin loppupäässä kun ”The Number One Song In Heaven” soi, että Ron nousi tutusti palliltaan, riisui takkinsa ja vetäisi legendaarisen eeromäntyranta-koreografiansa. Tukka takana, liian lyhyet puntit ja housunkaulus kohti kainaloita; Sparks-keikat ovat tietyssä tuttuudessaan kuin kotiin tulisi.

Illan peräti 23 siivua sisältänyt settilista on ollut käytännössä koko kiertueen ajan sama, tarkoin harjoiteltu, yllätyksiä ei ole kuultu. Illan ainoa coverkin, FFS:n ”Johnny Delusional” on kuultu kaikissa konserteissa. Yllättäen coverveto olikin yksi illan raikkaimmista, eikä sinänsä toki mikään ihme, kyllähän Maelit ovat peräti jo 56 vuotta kestäneellä urallaan ehtineet klassisia hittejään kohtuumonesti veivaamaan. Mutta veljesten taito muuntautua ja sovittaa mille tahansa konseptille tai combolle, on toki pitänyt omankin matskun ajattomana. Tämänkin rundin setissä soiva ”Lawnmover” (2020) on kuin 70-luvun tuotantoa, toisaalta vuoden 1974 albumilta ”Propaganda” (ainoa joka omasta vinyylikokoelmasta toistaiseksi ja valitettavasti vasta löytyy) soinut huikean kaunis ”Never Turn Your Back To Mother Earth” ei voisi enempää olla akuutti ja tätä päivää.

Kultsan yleisö alkoi syttyä entistä enemmän loppua kohti, toki kun vanhan ajan hitteihin päästiin, ja lopussa melkein tuntuikin että alla dansar på Kultsan, lavan eteen alkoi kerääntyä ladypuolista väkeä, yhteislaulu raikasi ja tunnelma oli katossa. Tätä oli selvästikin odotettu hartaudella, ei vain Sparkseja, vaan mahdollisuutta kokea jotain yhdessä, mahdollisuutta ulkoilla. Monille paikallaolijoille tämä oli taatusti ensimmäinen isompi ulkomaan artistin keikka sitten taudin puhkeamisen, itsellekin. Edellisestä ulkomaanbändin keikasta oli omallakin kohdalla rontti kaksi vuotta aikaa. Siksi nähdä jälleen Sparks, ja kuulla ison orkan voimalla soitettu ja huolellisesti korvamadoksi keikalta jäänyt ”When Do I Get To Sing ’My Way’ ”, olihan tämä nyt tärkeää. Ja erityisesti tähän kohtaa vuotta, elämää, kevättä, keikkailuhistoriaa, ja mitä kaikkia näitä nyt on.

Oikeinkin huolella kulunutta sanontaa jos käyttää, niin Kultsan ilta eteni kuin siivillä, eipä tuntunut 23:n biisin settilista yhtään liian pitkältä. Päinvastoin, kun keikan loppuliukuma alkoi ilman kitaroita jyskityllä tanssihitillä ”Music You Can Dance To”, Sparksien konepop-kaudelta (1986) ja jatkui ilman rumpuja soitetulla ”The Rhythm Thiefilla”, tuli tunne että ei tämä saa vielä loppua. Ja että onko tämä viimeinen kerta kun näkee Sparksit? Varsinaisen setin päätteeksi, kun ”This Town Ain’t Big Enough For Both of Us” oli intoiltu ja jorailtu läpi, Russell Mael äityi pitämään pitkän puheen, kiitti vuolaasti meitä paikalle tulleita ja keräsikin ison käden toteamalla että Sparks soitti tällä samalla lavalla edellisen kerran 46 vuotta sitten. Huhheijaa, jos kaikesta onkin minimissään kymmenen vuotta, niin joistakin asioista on jo vähän enemmänkin. Silti Sparks ei ole rockdinosaurus tai reliikki, se on edelleen musiikillisesti innovatiivinen ja luova, ja edelleen erittäin relevantti bändi (tai duo) nähdä livenä. Pitkän bändiesittelyn jälkeen saatiin peräti Ron Mael itse sanomaan jotain mikrofoniin, kyllä, Ron osaa puhua. Ja totesipa Russell Mael vielä sen odotetunkin, ”we try to be back soon”. Hyvä. Alan samantien suhtautua. Tällä kertaa nähty meni siis näin: https://www.setlist.fm/setlist/sparks/2022/kulttuuritalo-helsinki-finland-2bb7a85e.html

Kauniiksi lopuksi kuultiin vielä kiertueen aikana tutuksi tulleet kaksi encorea, jotka Russell Mael tulkitsi Helsingistä ostettu kapteeninlakki päässään (kiertueaikataulua tutkimalla saattaisi jopa olettaa, että bändi vietti Vapun Helsingissä). Ensin klassisen musiikin sävyjä paljon sisältäneeltä albumikaunokilta ”Lil’ Beethoven” (2002) raita ”Suburban Homeboy”, joka kirvoitti Kultsan iltaan kunnon yhteislaulut, sekä lopuksi vielä erittäin kaunis ja viiltävä ”All That”. Viimemainittu on hiipinyt puolisalaa keikkojen päättäjäksi, upea laulu fanien uskollisuudesta ja jälleennäkemisistä, mutta laajemmin tulkittuna myös hillittömän pitkästä työtoveruudesta oman veljen kanssa. Russell ja Ron, entistäkin pidempää ikää. Tulkaa vielä takaisin, ja all that. Me odotamme, ja all that. KG

Posted in art pop, art rock, chamber pop, electronic music, electropop, glam rock, pop, Synth pop and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
01 helmi 2020

Orchestral Manoeuvres In The Dark (uk), Wolfredt (est) @ Alexela Kontserdimaja, Tallinna 30.01.2020

Ensiksikin, Iso-Brexitin Merseysiden Wirralissa vuonna 1978 perustettu syntsapopin popularisoija ja tiennäyttäjä Orchestral Manoeuvres In The Dark, fanien, diggarien, kavereiden ja lyhentäjien kesken OMD, on itselleni aina ollut kolmen tärkeimmän bändin joukossa. Kolmen. Siksi, onkin tosi lähellä loppua matematiikka kesken, kun ynnää että miksi ihmeessä bändiä ei ole tullut nähtyä aiemmin. Piti odottaa, täysin itsellenikin käsittämättömistä syistä, peräti bändin 40-vuotisjuhlakiertueelle, että sai kokea yhden maailman, niin siis kolmesta parhaasta bändistä, livenä. Suomeenhan OMD:ia ei koskaan ole saatu, Flow’n suoma keikka The Human Leaguelle 2011 lähenteli sekin jo kahdeksatta modernin ajan ihmettä. Toisaalta, viisi Lontoossa vietettyä vuotta eivät niinikään näköjään olleet tarpeeksi pitkiä, jotta orkesterin olisi ennättänyt nähdä. Mutta, niinkuin vanha peräpohjalainen sanonta kuuluu; parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt se on tehty, nyt se on täytetty. Toisaalta, vaiko jo peräti kolmaalta, OMD oli tällä juhlarundilla myös ensimmäistä kertaansa Eestissä, ja taatusti sielläkin on bändiä diggailtu suht laajalti jo heti ensisinkusta ”Electricity” (1979) lähtien, heti kun se joltain Radio Luxembourgilta tai sukkispaketin sisään kätketyltä C-kassulta kuuluviin saatiin. Eli jos itse olin myöhään liikkeellä, niin oli kyllä Eestikin bändin kiertuekartassa. Mutta, OMD:n nokkamies, tai nokkiksista toinen, basisti-solisti-hittinikkari Andy McCluskey oli kyllä Tallinnan loppuunmyydyn Alexela Kontserdimajan huimasta meiningistä niin haltioissaan, että lupasi tuoda bändin ”pian” takaisin. Johon se toinen biisintekijä, syntsavelho-kakkossolisti Paul Humphreys, että neljääkymmentä vuotta se uusintavisiitti ei saa ottaa, loppuu lääketiede kesken. Joten toivomme, että pian on pian. Tai että, Helsingin Sideways tai Flow heräisivät nekin 40 vuoden jälkeen tajuamaan Orchestral Manoeuvres In The Darkin suunnattoman merkityksen konemusiikin ja syntetisaattorien käytön historiassa. Ja sen faktan, minkä me 1830 fania saimme nyt todistaa livenä, että OMD:lla on kataloogissaan yksinkertaisesti monen monituista maailman parhautta edustavaa poplaulua.

Illan avasi kuitenkin napakalla 35-minuuttisellaan paikallinen lämppäri, todella komeasti modernia instrumentaalista post-rockiaan ulvottanut Wolfredt, itsellenikin umpiuusi tuttavuus. Sen verran on, varsinkin viimeaikoina, tullut seurattua Baltiassa nyt erittäin muodikasta instrumentaaliaaltoa, että kyllä Wolfredt ihan heittämällä sieltä kovimmasta päästä alan ja seutukunnan bändejä on. Monta genren yrittäjää pääsi näkemään menneenä syksynä Riikassa, mutta Wolfredtin ulospäinsuuntautuvassa ja miehekkään takakenoisessa soitossa on jotain, joka nostaa sen alan yrittäjien joukosta pään verran monia muita ylemmäs. Sillä on komeita biisejä. Eikä OMD:n lämmittelijäksi kehtaisi ilman mennäkkään. Biisit eivät kuitenkaan ole rasittavan pitkiä, ne muotoutuvat juuri sopivan hintsusti uudelleen, kun alkaa olla osio kuultuna, ja loppuvat ennenkuin kuulija kyllästyy. Bändiä johtaa rumpali Margus Voolpriit, tuttu myös Jan Helsing-kokoonpanosta, sekä monien suomalaistenkin diggailemasta ja meillä suht usein nähdystä Pia Frausista. Kunniakkaan tyylikkäästi lämppäslottinsa hoitanut Wolfredt on erittäin tsekkaamisen arvoinen orkesteri. Ja ilahduttavan moni sen Alexelassa tsekkasikin, kertoo toki myös illan täpinästä, että näin moni jo istui paikallaan lämmittelijän aikana.

Sormia pitäisi olla kuin Intian jumalalla, jotta laadukkaasti saisi laskettua siis ne vuodet, jotka olin odottanut kuulla OMD:n tutut ja vähän tuntemattomammatkin hitit livenä. Nyt oli se aika. Lippu piti lunastaa jo kaukaa syksyllä, kun tyyliin täysin vahingossa eksyilin huomaamaan keikan tapahtuvan. Onneksi lohkesi vielä mahti-istuin permannon kolmannelta riviltä. Ja kun OMD:kin jalkautui soittamaan vieläpä edelleen klassisessa kokoonpanossaan, niin voinee hänihminen arvata ennakko-odotusten määrän ja paineet. Totesin iltapäivän laivamatkalla itselleni, että menee miten menee, OMD tulee nähdyksi, ja että mikään bändi tuskin koskaan pystyy vastaamaan täysin näin koviin odotuksiin.

Vaan, toisin kävi. Orchestral Manoeuvres In The Dark soitti hittikatalooginsa läpi sellaisella energialla, paikoin hitusella raivoakin höystettynä, myllytti ja hikoili, rentoili ja täsmäiski keikan, joka kilahti omaan TopKahteenKymppiin tai niille nurkin, ja vieläpä ilman mitään odotustenasianmukaisestitäyttämispisteitä. Eihän näin ollut mahdollista edes käydä, eihän?

OMD aloitti tuoreimman albuminsa raidalla ”Stanlow”, meditatiivinen hituri jonka aikana mattimyöhäinenkin voi etsiä oman istuimensa, voidaan laatia salin ovet kiinni, nojautua taaksepäin, fiilata miksaustiskin namikat oikein ja mitä näitä nyt on. Ennakkoarveluiden perusteella outo avaus keikalle, mutta paikan päällä täydellinen. Sitten erittäin perinnetietoinen nyky-OMD-styge, suorastaan kraftwerkmainen ”Isotype”, jonka aikana Andy McCluskey otti hien pintaan, apinan selästä ja yleisöltä luulot pois, että tänne olisi tultu nostalgisesti nojailemaan syntikkaan. McCluskey, synapopin Richard Jobson, tanssi ja pyöri ympäri lavaa kuin ei huomista olisi. Ja mistä tuota tietää nytkään, onko. Tämä biisi asetti esiintymisen, soundien ja intensiteetin rimat koko illan korkeuksiin ja huikeinta oli, että OMD ponkaisi bändinä rimojen vieläpä ylikin. Eikä yhtään jäänyt väpäjämään. Ekan biisin aikana eturivin ultrafani yritti nousta jo joraamaan, mutta tuima eestintäti tuli ja istutti samantien alas. Jo heti seuraavana kuultuun ”Isotypeen” McCluskey kuitenkin huudatti koko 1830-päisen salillisen ylös penkeistään, eikä paluuta ollut. Minä en, mutta suurin osa jengiä jorasi koko keikan läpi, niin että harvoin näkee. Tunnelma oli ainutlaatuinen, tunnelmatermein yksi yhteisöllisimmistä ja parhaista keikkakokemuksista omalla kohdalla Eestin kamaralla, vaikka siellä onkin tullut nähtyä pitkälti yli puolitoistasataa vetoa.

Isoista hiteistä ”Messages” sai kunnian avata pelin, ja neljäntenä kuultu ”Tesla Girls” lähti jo niin kovalla rytkeellä, että tässä tiesi käyvän pelkästään hyvin. Ja mitä vanhempi hitti, sitä varmemmin McCluskey tarttui alhaalta jynkyttävään sähköbassoonsa, OMD:n tavaramerkki, ei kitaroita. Basso, ihanan kireäksi viritetyt rummut, ja kahdet kiipparit. Muutamaan biisiin töräytti bändiin jo vuonna 1980 liittynyt Martin Cooper erittäin kuulaat roundmidnight saksofonisoolot.

OMD soitti kaikkien aikakausiensa sinkkubiisejä, myös 2010-luvun sellaisia. Eivätkä ne lainkaan hävenneet kasarihittien joukossa, vaikkakin monelle yleisössä ehkä hiukan tuntemattomampia olivatkin. Yleisön keski-iästä saattoi nimittäin jotain päätellä, että erityisesti vaikkapa millä periodilla bändistä on vasiten diggailtu. Golden nimittäin days. Varsinkin vuoden 2017 julkaisu ”Don’t Go” toimi upeasti klasareiden joukossa, ja tuntui uppoavan kuin vanhaan ihmiseen. Kiertueen nimenäkin toimiva ”Souvenir”, molemmat Joan of Arc-teemaiset biisit aivan 80-luvun alusta, tuntui että nyt ei saa hittejä soittamalla loppumaan, ja jos loppuu, niin tehdään lisää. Oli lähellä, ettei ”Almost” ollut almost illan kovin nykäisy, mutta ei, maailman kovin popbiisi oli vielä tulossa. Varsinaisen setin loppupäässä erittäin syttynyttä yleisöä sytytti erityisesti ”Dreaming” (1987). Muutaman stygen ajaksi bändi otettiin, koko kvartetti, eturiviin. Kuin Kraftwerk, kaikilla on nimittäin innoittajansa ja esikuvansa. Samalla McCluskeylla oli tilaisuus esitellä bändi, ja vaikka Andylla ja Paul Humphreysillakin olivat ne välirikon vuodet 90-luvun alussa, ei niistä tunnelmista ollut enää jälkeäkään. Tuttuun ja totuttuun tapaan, Paul Humphreys liidilauloi kaksi biisiä, alulla settiä peräjälkeen ”Souvenir” ja ”(Forever) Live and Die”. Ja sai Tallinnan yleisöltä myrskyisät ablodit.

Kun ”Locomotion”, joka tässä biisiseurassa tuntui jopa vähän joidenkin isojen Beatles-hittien tapaan, obladii obladaa, renkutukselta…jos nyt näin edes kehtaisi sanoa, enkä kehtaakaan…niin silloin tiesi jo moni muukin kuin minä, että kohta se tulee, kohta on aika. Maailman parhaan popbiisin. Jota niin tavattoman monta vuotta piti odottaa livenä kuulla. Ennen sitä kuitenkin kaksi mahtivetoa. Rumpali Stuart Kershawin (bändissä ensi kertaa jo vuonna 1993, eikä tiettävästi sukua Nikille) erittäin raskaalla kädellä hakkaama ”Sailing On The Seven Seas” (1991), jonka kannumies yhdessä McCluskeyn kanssa kirjoittikin, kun Humphreys oli väliaikaisesti kirjoitusvahvuudesta pois. Mieletön biisi. Jollaisista puheen ollen, oli tullut aika kuulla livenä syksyn 1980 maailmanlaajuinen megahitti, yli 5 miljoonaa seiska-tai 12-tuumaista tuoreeltaan myynyt ”Enola Gay”, omalla kohdalla todennäköisesti kaikkien aikojen eniten kuuntelemani biisi. Se, että tallinnalaisyleisö otti innostuneemmin vastaan monia muita hittejä kuin tämän, ei tuntunut missään. Että vaikka minkäänlaisesta läpiluennasta ei voi puhua, tuntui silti että bändi soitti ”Enola Gayn” ehkä pikkiriikkisellä rutiinilla, niin kuin Uriah Heep ”Lady In Blackin”, niin ei tuntunut missään. Biisistä ei kuultu mitään megapitkää hehkuversiota, vain sinkun mittainen tulkinta, eikä tuntunut missään. Olin paikalla, kun OMD soitti ”Enola Gay”. Ja aion olla jatkossakin, sen häpeän nyt ylittäneenä ja kuitanneena, että ekaan kertaan meni näin kauan.

Minä olin ”Enola Gayn” kuullut, illan kolme encorea olivat pelkkää plussaa, mutta ilmankin olisin pärjännyt. Ilman näitä toki OMD:lla ei olisi ollut mitään asiaa poistua paikalta, näitä varten niin moni oli tullut. Parvella jengi jyskytti jalkojaan lattiaan, ja tunnelma oli suorastaan huikea. ”If You Leave”, ”Pandora’s Box” ja kaiken lopuksi, illan 21.vetona kuultu, kirkas, kaunis, kuulas ja rento ”Electricity”. Päätösbiisiä kun on itse tottunut kuulemaan alkuperäisjulkaisuna, niillä omakustannemaisen köpöillä käppänäsoundeilla, oli aivan häkellyttävää kuulla tämä McCluskeyn jynkkybassolla tukema kraftwerkmainen synthpopklassikko, kuin uudesti syntyneenä. En antanut itseni myöntää, että bändi soitti sen isommalla energialla ja ilolla kuin ”Enola Gay” kolme vetoa aiemmin. ”Electricityn” McCluskey alusti tositarinalla, että ”oli yks Vince-niminen jäbä, joka ekaa kertaa tämän biisin radiosta vuonna 1980 kuultuaan päätti sillä istumalla perustaa bändin. Ja perustikin. Se bändi oli Depeche Mode.”

Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/orchestral-manoeuvres-in-the-dark/2020/alexela-kontserdimaja-tallinn-estonia-43988783.html. Tämän keikan muistaa pitkään. Tämän muistaa aina. Varmasti se eturivin pikkutyttökin, jonka ultrafani äitinsä oli paikalle roudannut, ja joka sai muistoksi sekä McCluskeyn bassoplektran, että lopussa Kershawin rumpukapulat.

Alexela Kontserdimaja Tallinnan ydinkeskustassa on aivan järjettömän hienosti soiva sali. Ja kun OMD:n keikkaa seurasi kolmannelta riviltä, unohti olevansa konserttisalissa, oli tismalleen kuin olisi ollut isolla rokkiklubilla, varsinkaan kun tänään ei istualtaan olisi kertakaikkiaan mitään nähnyt. Alexelan (ent. Nokia- ja ent. Nordea-) tarjonta kannattaa aika ajoin tsekata, ja Tallinnan muutenkin, kaupungissa käy harva se kuukausi joku bändi, joka ei juuri sillä rundilla Suomeen asti tule. Tai ylipäätään ehkä koskaan tule. Kuten nyt näköjään vaikkapa Orchestral Manoeuvres In The Dark. KG

Posted in electronic music, electropop, experimental music, New Wave, pop, Synth pop, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
09 huhti 2018

Tallinn Music Week 05.-07.04.2018 @ Tallinn, EST

TORSTAI 05.04.2018

Tallinn Music Week on pitkin ja poikin Tallinnaa levittäytyvä keväinen kaupunkifestivaali, joka järjestettiin nyt jo kymmenettä kertaa. Juhlavuoden kunniaksi festivaali todellakin levittäytyi kauppakeskuksista hotellien sviitteihin, ravintoloista teattereihin. Liikennevaloissakin taidettiin soittaa, jos kohta ei ihan autiotaloissa kuitenkaan. Tallinn Music Weekia (jatkossa vain TMW) voi äärettömän lämpimästi suositella festarikesän avaukseksi, ja vaihtoehtoiseksi tavaksi tutustua kaupunkiin pitkän viikonlopun merkeissä. Kaupunki muuttuu nimittäin niin hurjaa vauhtia, että ensi vuonna voi taas puitteet olla melkomoisen erinäköiset. Esimerkiksi festarilla isossa roolissa ollut Telliskiven alue on, muutamana kaupungista poissaolon vuotenani, kasvanut erittäin laadukkaaksi kulttuurikeskittymäksi, pieneksi kaupungiksi kaupungin sisällä. On kuin Berliinissä olisi.

Periaate on se, että jo pitkin viikkoa TMW:lla kokoonnutaan alan seminaareihin ja happeningeihin, alussa festivaalin historiaa pääosin musiikkibusineksen sellaisiin, mutta homma on sittemmin laajentunut hyvinkin globaaleihin tulevaisuusteemoihin. Pelkän musiikkitarjonnan, joka kestää kolme päivää, näkee 70 eurolla, ja jos minuuttiaikataululla tikkaa, voi suorittaa vaikka 30 artistia aika helposti, joten keskihintaa ei paljoa jää. Keikat on showcase-sellaisia, pituudeltaan ja ytimekkyydeltään 20-40 minuuttia keskimäärin, musiikin lajista ja venuesta hiukan riippuen. Ambientia konemusaa ja technoa jyskitään yöllä pidempään, kaukaakin ulkomailta tuleva bändi voi saada alkuillasta 20 minuuttia, ja siinä pitää ehtiä osoittamaan, mitä osaa ja millä materiaalilla liikutaan. Tulla monen maan rajan yli 20 minuutin takia ei silti tunnu bändien puolesta lainkaan turhalta, paikat ovat mustanaan musamaailman vaikuttajia, mediaa ja levy-yhtiöiden hesseleitä. Miksi Helsingissä ei ole tällaista? Suomessa lähin yritys on Tampereen Musiikki ja Media, mutta ei sekään tähän laajuuteen pääse.

 

Oma TMW käynnistyi von Krahlin alasalissa Vanhan kaupungin Rataskaevu-kadulla. Varsinkin remontin läpikäytyään von Krahl on todella hieno keikkamesta, käykää tsekkaamassa, kun kaupungissa. Hyvät soundit, baarit ei tukkeudu, kaikki näkee jotain. Alakerran lava on käännetty sitten viime näkemän 90 astetta ja tilaa on tullut sekä soittajille, että yleisölle lisää. Ennen vanhaan tiiliseinälle roiskiminen ei aina kauhean hyvältä kuulostanut, nyt sijoittelu on soundinkin kannalta parempi. Parveke on puolet entistä pienempi, joka on sekin äänelle hyvä, resonoivia elementtejä on vähemmän. Von Krahl onkin suosikkikeikkamestojani Tallinnassa. Ja pitelee äänekkäimmän koskaan kokemani keikan ennätystä yläsalillaan (amerikanlegenda Swans toukokuussa 2011), ikimuistettavasti tutisi puntti.

TMW:n lavat vaihtelevat teemoiltaan ja kuraattoreiltaan, mutta myös ohjelman tarjoavilta sponsoreiltaan. Von Krahlin torstai-illan tarjosi Live Nation Baltics. Ja aivan hillittömän kovan festariavauksen hoitikin tallinnalainen action rock-trio, kaksi pitkäsoittoa julkaissut Dead Furies. Vastikään ilmestynyt kakkosalbumi ”Rock City A Go Go” alkaa jo olla lajityypissään todella rätväkkää kamaa. Ruotsalaistyyppistä kaahausta, ei ehkä se mahdollisin lajityyppi olla omaperäinen, mutta tämä lajityyppi ei omaperäisyyteen perustu. Komeaa ajoa, just sen ihanan 25-minuuttia, ja pois. Parhaat biisit, ja paras mahdollinen show. ”Feast of The Vampire”, ”Take a Chance With Me”, ja muut klassisen makuiset rokkistyget lähtivät kuin Tuusulan pojan ori voltista. Kova avaus festarille.

Siirtymä yläkertaan ja ei edes minuutilleen, vaan sekunnilleen sovittuun aikaan aloitti New York Cityn kakkosaallon skalegenda The Toasters, joka kävi muuten muutamalla vedolla Suomessakin samalla, toivottavasti joku näki. The Toasters oli hillittömässä tikissä. Kaikki bändin hitit jo vuodelta 1981 alkaen ehdittiin kuulla. Tämäkin vielä, uusi bändi voi esitellä itseään, ja ikääntyneempi vetää greatest hits, ja löytää uusia faneja. Mahdollisesti löysi nytkin, sikäli  hyvin kävi ska tallinnalaisten jalan alle, tanssilattia alkoi kuumeta, eikä kello ollut iltakahdeksaa. The Toastersissa on tyypillinen skatilanne, että vain bändin perustanut nokkamies Bucket Hingley on enää jäljellä alkuperäisistä. Skabändeissä tarvitaan henkilökuntaa, suhdanteetkin tulevat ja menevät, ovet käyvät. Hingleyllä on yhä ääni omassa lakonisen nasaalissa kunnossaan. Energinen pomppubasisti Tim Karns toi eloa lavalle. Ja jos matsku käy bändin jalan alle, käy se silloin yleisönkin. Gilbert Covarrubiaksen pasuuna viilsi komeasti ja asiat oli just niin hienosti, kuin niiden pitää vanhoilla ska-asiain ministereillä ollakin. Hingley lupasi tuoda bändin takaisin, nythän kyse oli The Toastersien ekasta ikinä Eestin keikasta. Harvoja vetoja koko festarilla, jonka olisi suonut venyttävän lyhyen soittoslotin rajoja. Elämänohjeeksi kaikille meille, The Toasters päätti kompaktin hittipakettinsa tietenkin niinkuin aina, ”Don’t Let The Bastards Grind You Down”. New Yorkin katujen ääni.

Sitten jalan suoritettu siirtymä Telliskiven vanhalle veturi-talli-ja teollisuusalueelle, joka on kokenut melkoisen kasvojenkohotuksen aivan viime vuosina. Löytyy huikeita ravintoloita ja mielenkiintoisia, hyvin varusteltuja soittopaikkoja. Ei jää keikkamestojen määrästä ainakaan enää kiinni Tallinnassa. F-Hoone-ravintolan takayhteyden soittosali Must Saal tuli korkatuksi seuraavaksi. Lavan täytti yksin ja intensiivisesti 25 minuutin ajan monesti Suomessakin nähty kansanmuusikko Mari Kalkun. Punaisessa koltussaan Kalkun vangitsi hetken, ei ole ihan helppo laji löytää tunnetta tällaiseen minikeikkaan, mutta hienosti tuli läpi. Eestin parhaat asiat tulevat alunperin maan eteläosista, niin tämäkin. Kalkunin instrumentti on kannel, mutta soitin ei kuulosta käsissään sietämättömältä, niinkuin liian usein. Eteläisen Eestin kansanmusiikkiin soljuu mukaan appalakkialaisen americanan sävyjä. Tänäkin vuonna Kalkun on jo kahdesti soittanut Suomessa, lisää ei ole juuri nyt sovittuna, mutta kyllä niitä tulee vielä. Kalkunin oli täällä tarkoitus esiintyä saamelaisen räppäri-joikaaja Ailu Vallen kanssa, mutta poroilla lähti vasominen käyntiin ja Valle jäi ns. oikeisiin töihin.

Oli tarkoitus nähdä erittäin kiinnostava, isoa brittirockia soittava tallinnalainen Colors of Today, mutta Erinevate Tubade Klubilla pyydettiin ottamaan kengät pois, ja laittamaan semmoiset tyhmät kiinteistönvälityspussukat tilalle. Ei oikein iskenyt, joten pyörsin ovelta pois. Syytä stiflattoman tilan olemukseen en koskaan saanut tietää, ei tuommoisia sitten kuitenkaan aleta kyselemään ovella päivystävältä tytöltä, tuskin se hänen henkilökohtaiseen mieltymykseensä perustuu. Ensi kertaan Colors of Today, tulkaa Suomeen. Tai kai Härmäänkin tulisi vaikka kuka, jos joku kutsuisi. Juttelin eräänä iltana ehkä kovimman eestiläisen bändin, Sibyl Vanen basistin Heiko Leesmentin kanssa, että miksi te(kään) ette käy Suomessa soittamassa? No, on oltu kai kerran, mutta kun kukaan ei kutsu. Suomalaisten rockpromoottereiden kannattaa siis jatkossakin ahkerasti käydä TMW:lla ja kaupungin keikoilla, ja poimia mielenkiintoisia artisteja vaikkapa nyt minimissäänkin Flow’hon ja Sidewaysiin, Valoa Festivalille, klubeillekin. Bändien pyynti on varmasti maltillinen, lentää ei tarvitse ja pikku rundin voi järkätä kohtuu kuluilla. Onko kyse vain siitä, että Eestiä katsotaan yhä rockmaana vähän kuitenkin yläkulmasta? Colors of Today voisi soittaa isonkin vedon vaikkapa Flow’ssa, ja jos est-pääte mistään syystä bändin nimen perässä häiritsee, niin close your eyes and think about England. Kenkäepisodin takia jäi näkemättä myös paperilla kiinnostava venäläinen The Karovas Milkshake. Ja tästä nyt puhumatta, että miksi venäläisbändejä nähdäkseen pitää pääosin matkustaa Tallinnaan. Tuli nähtyä kaupungissa asutun neljän vuoden aikana todella kovia vetoja sieltä puolen esirippua, eikö Helsingin venäläisasujaimisto jo riittäisi pohjaksi tuoda artisteja myös Stadiin. Juna tulee keskustasta keskustaan Pietarista, ei voi olla vaikeaa. Sitäpaitsi, ne venäläisbändit, jotka ulkomaille lähtee, siitä valtavasta massasta yrittäjiä, on aina järjettömän ammattimaisia ja kovia.

Ilta jatkui jälleen von Krahlissa, jossa eestiläinen I Wear* Experiment ei oikein onnistunut vakuuttamaan yläparveltä väijytyllä keikallaan. Jotenkin ohi valui myös kanadalainen Cari Cari, mutta sen sijaan belgialainen The Intergalactic Lovers vakuutti kyllä. Nämäki saisi joku hoitaa Suomeen, MOT, tsekkaa vaikka vuonna 2008 perustetun bändin käsittääkseni viimeisin singlejulkaisu ”Between The Lines”.

 

PERJANTAI 06.04.2018

Tallinn Music Weekilla on myös City Stage-ohjelmisto, jossa musiikki levittäytyy ilmaiseksi kaiken kansan kuultavaksi. Tässä skenaariossa tulikin nähdyksi mielenkiintoinen ruotsalainen poptrio Pajalan Vittulanjänkältä. Ei ehkä maailman helpoin mesta olla poptähti, erilaisuuden sietäminen ei ehkä ihan Pajalan peruskivessä taida olla hakattuna. Tai mistä minä tiedän, mutta ponnistaa sieltä tänne, vaatii kovaa naisenergiaa ja asennetta. Siitä The Magnettesissa onkin kyse. Bändi veti neljän biisin puoliakustisen keikan Nordic Hotel Forumin sviitissä. Kyllä, ensimmäinen kokemani hotellihuonekeikka oli totta. Oli meitä siellä ehkä kymmenen, lisääkin olisi mahtunut. Tomas Bäcklund Thuneström soitti sähkökitaraa pikku vahvistimen kautta, ja Sanna Kalla ja Rebecka Digervall lauloivat kauniisti yhteen sointuvilla äänillään. Bändin jäsenet ovat meänkieliseen maailmaan syntyneitä, mutta eivät koskaan saaneet oppia itselleen kuuluvan äidinkielen puhumista. Siksi paljon asiaa rajaseudulla hävettiin, nyt kai asiat ovat taas piirun paremmin. Tosin, ensin pitää määritellä piiru. Hieno poppisbändi, jonka toivoisi pääsevän lähtökohdistaan pitkälle. Nämä pitää nähdä oikealla sähköiselläkin keikalla. Toimivinta lyhykäistäkin lyhykäisemmässä sviittisetissä oli äärettömän kaunis, viime vuonna sinkkuna julkaistu ”Young and Wild”. Tämän kuuluisi ollut olla Brittien sinkkulistan kakkosena, mutta ei ollut.

Illan oli tarkoitus jatkua Sadaman alueella Loomelootsik-ravintolan yläkerrassa, jossa FatCat Records esitteli kokeellisemman pään signauksiaan. Mutta jotenkin brittiläisen pianistin Simon Vincentin kokeellistakin kokeellisempiin suhinoihin meni aivan samantien hermo. Sointu antoi odottaa toistaan, sävel seuraajaansa. Vielä kun pikkuiseen saliin oli varsin vaikea nähdä yleisön läpi, kymmenen minuutin otantakin tuntui pitkältä. Anteeksi nyt vaan, mutta tämäkin kaveri on tullut lentokoneella tänne esittämään nämä muutamat suhinat. Joskus ei vaan tajua. Kiitos Vincentin, jäi näkemättä myös levyiltä erittäin kiinnostava japanilainen Hatis Noit, samassa tilassa hetkeä myöhemmin.

Raitiovaunusiirtymä Telliskiven alueelle jälleen, ja parempaa yritystä pystyyn. Jotain piti yrittää Suomestakin nähdä, joten mahdollisuus piti antaa The Gentlemen Losers-duolle, jonka muodostavat Kuukan veljekset Helsingistä. Eikä ainostaan kaksi veljestä, vaan myös kaksi Applen tietokonetta. Ja valitettavasti meikäläinenkin, joka on kuunnellut ns. edellisessä elämässään todella paljon ambientia ja kaiken maailman kokeellista sätkettä, ei vaan saa mitään irti silloin, kun pimeydessä loistaa pari valkoista, haukun verran vajaata omenaa. Toinen Kuukka soitti sentään jotain kitarascapeja siihen oheen, mutta en ollut kohderyhmää, joten ei vaan lähtenyt. Yhtään ansiokkaammin ei sujunut toinenkaan illan suomalaisotanta, paria tuntia myöhemmin samassa Must Saalissa soittanut duo Pohjonen/Alanko. Kaksi aika kovaa nimimiestä pantu yhteen ja todella pitkään jo pitänyt tämä combo tarkistaa, mutta ei pidä enää. Arvostan kumpaakin suuresti omillaan, ja Kimmo Pohjosenkin olen nähnyt tosi monesti ja myös ihan soolona, mutta tämä ei nyt toiminut. Ismo Alanko on Suomen kovimpia lauluntekijöitä, mutta siellä ne istuivat Galactica-valokypärät päässä ja musiikki oli ihmeellistä öninää ja älinää. Jälkikäteen kuulin, että havaintoni koski reiluuden nimissä ehkä enemmänkin keikan alkua, loppua kohti meininki muuttui.

Tässä välissä oli ollut kuitenkin laatua kulman takana. Ensin Vaballa Lavalla eestiläinen kansanmusiikkipoljentoinen Curly Strings, joka on maansa suosituimpia bändejä, ja kiertää paljon, minne ikinä pyydetään — sekä paljon ennakkoon odottamani mainio maanmiesbändinsä, progressiivisen rockin kulta-aikaan kumartava Pöhja Konn. Curly Strings on perustettu 2012, ja sen nopean nousun keskiössä on ollut kaunisäänisen Eeva Talsin laulu ja viulu. Bändi sekoittaa eestiläiseen kansanmusiikkiin bluegrassmeininkiä ja skotlantilaisia tunnelmia. Sillä on takanaan kaksi albumia, jotka molemmat valittiin Eestin parhaaksi ilmestymisvuonnaan. Muutama kesä takaperin radiohitiltä ”Kauges kulas” ei voinut Tallinnassa mitenkään välttyä. Curly Strings aloitti keikkansa parhaalla mahdollisella tavalla, surumielisen kauniilla ”Miks sa murrad mind”-laulullaan. Ja toki se kesähittikin kuultiin, tupa oli täynnä, ellei peräti loppuunmyyty. Pitää arvostaa porukoita, jotka ostavat lipun alle puolen tunnin keikalle, jos vaikka mikään muu ei saman salin ohjelmistossa nappaakaan. Curly Strings on nähtävissä Tampereella 15.kesäkuuta, sinne siis.

Pöhja Konn soitti napakan ja hyväsoundisen keikan Rohelisessa Saalissa nurkan takana. Bändi antaa kunniaa Genesikselle, Gentle Giantille ja muille brittiprogen suurille, mutta itselle siitä tulee kyllä eniten mieleen kotimainen legenda 70-luvulta, Tabula Rasa. Johtui osittain toki laulukielestäkin, eesti kun on hiukan semmoista progressiivista suomea. Festarin bändeistä ainakin Pöhja Konn on yksi niistä, joka tulee soimaan kotikoneissa vielä jonkin aikaa. Se oli myös yksi niistä bändeistä, joka sai soittaa festareilla useammin kuin kerran. Tallin Music Weekillehan saa myös avoimen haun kautta tarjoutua soittamaan, ja tarjota bändejä levy-yhtiönsä katalogista showcasekeikoille.

Elephants From Neptune oli pitänyt nähdä jo vuosia, nyt vasta onnisti. Bändi ponnahti alunperin pikkuisesta Vösusta, Tallinnasta Narvaan päin puolimatkaan. Sittemmin silläkin on ollut aika isot nousut, bändi on tehnyt keikkoja Britanniassakin, mikä on aina meriitti. Se soittaa periaatteessa erittäin tehokasta aavikkorockia tanssittavalla biitillä ja mukaan sekoittuu hiukan brittipsykedeliaa, kitarat pörisevät ja rumpusoundi on iso. Jotenkin oma viritystila ei juuri nyt ollut Elephantseille otollinen, uuden otannan on siis joskus syytä tulla. Mutta jos annatte alle kymmenelle eestiläiselle bändille ikinä mahdollisuuden, antakaa näiden olla yksi. Kiitos levystä, rumpali Jon, lupaan kuunnella sen pikapuoliin.

Oman iltani päättänyt Trad.Attack! iskikin sitten jo kovemmin, ja oli hyvä lopetus kakkospäivälle. Jengiä oli Rohelisessa Saalissa paikalla erittäin paljon, hyviä näkösijoja oli vaikea saada, mutta eipä paljoa haitannut. Porukat pähkinöinä, eikä bändillä ollut nytkään aikaa kuin puoli tuntia. Trad.Attack! (kirjoitusasu siis täsmälleen tuo) soittaa (sekin) kansanmusiikkipohjaista puoliraskasta, jalan alle käypää rockia. Melodisesti ei olla kaukana jostain Metsatöllista, mutta toki se thrashmetal-kitaraseinä uupuu. Puhutaan samasta traditiosta kuitenkin, Trad.Attackin soundia leimaa Sandra Vabarnan säkkipilli. Välillä pillit soivat myös hyvin irlantilaisesti. Ei siis ihme, että bändi kiertää ahkerasti maailmalla, ja onkin ilmoittanut haluavansa soittaa kaikissa maailman maissa. Projekti alkoi ekojen keikkojen välispiikkivitsistä, ja on jo hyvässä vauhdissa. ”Söit”-hittibiisi polki todella tehokkaasti, tanssilattia möyri kuumana, ja muutenkin Trad.Attack! soitti yhden koko festarin kovimmista nykäisyistä.

 

LAUANTAI 07.04.2018

Päätöspäivä lauantai oli omalta osalta festivaalin tehokkain päivä. Latvialainen Polifauna aloitti homman Viru Keskuksen lavalla kello 14.30. Ja osoitti, että hyvän keikan voi soittaa vaikka päällään, tai vaikka ostosmaailman läpi flaneeraaville ohikulkijoille. Ja osoitti, että Latviasta tulee paitsi äärikovia metallibändejä, myös popimpaa laatua. Polifaunalla on karismaattinen laulaja-kitaristi Andris Strazds. Bändi soitti levyiltä tuttua unelmapoppiaan livenä pari naksua raskaammin, ja oikein hyvä niin. Levyiltä tähän on anti-shoegazemiehen hiukan vaikea suhtautua, mutta livenä toimisi uudemmankin kerran. Mahtava puolituntinen. Polifauna on kiertänyt pääosin Latviaa, joten toivottavasti sille oli iloa jatkon kannalta myös illan klubikeikasta. Bändin puolesta todistakoon vaikka tanssittavan tehokas ”Hurt Me”. Polifaunan toisen biisin aikana kauppakeskuksen uumenista horjui lavan eteen joraamaan jo todennäköisimmin neuvostoaikoina itsensä työttömäksi ryypännyt osapäiväspurgu, jolla oli bändin soittaessa ihan aidosti hauskaa. Tämmöistä jortsuamista näkee todella harvoin. Ja noihan sitä jorataan huikan päivägänätsyissä. Mies sentään pysyi pystyssä, eikä häirinnyt ketään. Mutta piankos kaksi vakavailmeistä vartijaa saattoi jo herramme häpässä pois bändin näkökentästä. CityStage-konsepti, että taide kuuluu kaikille, ei nyt toteutunut. Muuten oli mahtavaa nähdä näillä ilmaiskeikoilla paljon ohikulkevia eläkeläisiä, äitejä lapsineen ja ilmiselvästi paikalle sattumalta eksyneitä suomalaisia ostelijoita.

Joku paikallinen hiphop-ryhmä tuli samalta Viru Keskuksen lavalta sivukorvailtua, mutta sitten lavan otti yksi kovimmista nykyajan eestiläisistä bändeistä, vuonna 2010 Pärnussa perustettu Sibyl Vane. Nyt on kova, jos yhtään kiinnostaa bluespohjainen voimarock, niin nyt on NIIN kova trio, että loppui jo päivän kauppakeskusvedolla ylisanat kesken. Illan klubikeikasta puhumattakaan. Olin nähnyt Sibyl Vanen jo 2012 Tallinnan Rockstar’sissa ja siitä lähtien joutunut seuraamaan bändin uraa. Kokoonpano on edelleen sama, käsittämättömän upealla äänellä varustettu Helena Randlaht kitara ja laulu, Heiko Leesment bassossa ja Hendrik Liivik rummuissa. Soitto on kuudessa vuodessa entisestään tiivistynyt ja bändi on aivan huiman tiukassa kunnossa. Anteeksipyytelemätön puolituntinen kauppakeskuksessa keskellä päivää, vetäkää perässä. Ja tuokaa nämä nyt Suomeen. Toisena soineen ”Thousand Wordsin” aikana ilmestyi tuttu juoppo joraamaan, kuin ei olisi huomista. Eikä välttämättä ollutkaan. Rumpali Liivikilla meni pokka samantien, mutta komppi pysyi. Helena yritti ja yritti pitää pokeria, mutta hankalaa oli. Jostain ilmestyivät jälleen tutut vartijat, ja uudet lähdöt tuli. Meininki kuin kotimaisessa komediassa. Kun keikka oli ohi, tuiki tuntematon jäbä ojensi Helenalle kukkakimpun, ja poistui sitten. Aivan mahtavaa reagointia.

Seuraavaksi soitti intialainen laulaja-lauluntekijä Shriram Alluri bändeineen. Alluri laulaa eteläintialaisella tegulun kielellä, mutta mitä biisejä! Aivan huimaa tavaraa, välillä kuulosti post-punkilta, välillä Jersey Shoren isoilta miehiltä, ja kuusimiehinen bändi oli viritetty kovaan lyöntiin. Loistoesimerkki siitä, miten aina kannattaa mennä kuulemaan uutta ja itselleen ennenkokematonta. Aina voi yllättyä, harvoin pettyä.

Lauantain iltaohjelma alkoi, ja ihan suunnitellusti, yhteistyössä Tuska Festivaalin kanssa toteutetulla metallilavakonseptilla Von Krahlissa. Sekunnilleen sovitusti illan päräytti käyntiin nuorehko tallinnalainen death metal-rykmentti Deceitome. Bändillä on takanaan vasta yksi albumi, mutta herran pieksut miten paiskoi komeaa kuoloa, kovaa, mutta hyvillä soundeilla. Ja biisitkin kestivät vertailun lajityypissä, jossa jo paljon on kuultu. Eniten tuli mieleen Obituary, mutta ei sekään nyt oikeutta tee, kummallekkaan. Paperilla mielenkiintoisinta bändissä oli sen solistirekrytointi, eli Forgotten Sunrisen jo golden days 1992 perustanut, ja tuota maailmanluokan industrialbändiä edelleenkin johtava Anders Melts. Parimetrisen hongankolistajan kiusattu ääni sopi tummaan kuoloraastoon livenä erittäin hyvin. Ja hei tiedoksi, näin kannattaa valaista dödöbändi. Himmeästi ja takaapäin, valojen loputon liike on sivuseikka. Ja hei, kuinka monessa kuolonmetallibändissä olette nähneet nuoren naisen bassossa, ja siis sormilla, ei plektralla. Diggasin. Parhaita etukäteisvalintoja tulla nähdyksi koko tapahtumassa.

Seuraavaksi alakerrassa raastoi paikallinen Socialysum grindcoreaan ihan osaavasti, jo kasvamaan päin olleen yleisön edessä, mutta ei tämmöinen oikein iskenyt tähän väliin. Grindissä pitää olla sitä ihan oikeaa maailmanluokkaa, että se noin lajityyppinä toimii livenä.

Liettualainen, Vilnassa seitsemän vuotta sitten perustettu Delvsy kiiruhtaa hitaasti sekä toiminnassaan, että musiikissaan. Se eteni viime vuonna kakkosalbumiinsa ”Private Suite”, ja kyseessä on kyllä ihan laatukokonaisuus. Tämmöistä post-black metallia oli puolisen tuntia juuri sopiva annos, vaikka kotioloissa huomasikin kykenevänsä kuuntelemaan tuoreen albumin kokonaan läpi. Ja hei, kuka keksi termin, post-black metal, ja miksi? Kaikki Darkthronen ”Transylvanian Hungerin”, Mayhemin ”De Mysteriis Dom Satanasin” ja Burzumin ”Hvis Lyset Tar Ossin jälkeen on ollut post, black metal. Miksi musiikkia(kin) pitää aina niin tavattomasti lokeroida ja kategorisoida?

Venäläinen Show Me A Dinosaur ja latvialainen Omerta jatkoivat peräjälkeen, ensinmainittu soitti umpitylsää, mutta muodikasta shoegazebläkkiä (en ole itse näistä yhtään keksinyt!) ja jälkimmäinen lähes yhtä tylsää instrumentaaliraskasrockia, ihan kelpo groovella kyllä. Mutta sen verran meni tunti geneeriseksi, että pakko oli vaihtaa maisemaa. Uusi maisema oli Kivi Paber Käärid-niminen ravintola Telliskivessä.

Pekko Käpin olin nähnyt useamminkin, viimeksi syksyllä privaatimmassa tilaisuudessa Amsterdamissa, jossa miehen ugrit murhaballadit saivat kansainvälisen jengin ihan oikeasti hetkeksi hiljentymään, mutta vain hetkeksi. Kerrattain aiemmin olin nähnyt myös Käpin K.H.H.L.-trion. Tutkittua laatua oli siis luvassa, ja vaikka Käppi itse piti puolen tunnin otantaa selvästikin liian hätäiseksi puskettuna, niin hyvinhän se meni. Tutut hirttosilmukkalaulut pääkallojouhikon säestämänä, K.H.H.L:n äärettömän eleettömästi komppaamana. Kyllä ”Piika Kaarin” on näissä lajityypeissä upea biisi. Taatusti kohtuu huonosti sanoja ymmärtänyt yleisökin jaksoi ihan malttaa menemään, hetken tuntui ok:lta olla suomalainen.

Heti Käpin lopeteltua piti rynniä pihan yli Sveta Bariin varaamaan hyviä paikkoja näkemään yksi ehkä kaikkienkin aikojen tärkeimmistä eestibändeistä, eli Allan Vainolan johtama, todella komeaa isojen stadioneiden rockia soittava Söpruse Puiestee. Ei tokikaan niin, että orkesteri olisi rockiaan päässyt stadionluokkaan soittamaan. Olin nähnyt bändin Tarton Rock’N’Roll-klubilla vuosia sitten, ja halunnut uusinnan siitä lähtien. Vainolan ura alkoi Vennaskondissa 90-luvun alussa, oma bändi syntyi omien biisien ympärille 2003. Neljä studioalbumia julkaisseella orkesterilla tuntuu olevan kotimaassaan vankka kannattajakunta, siksi pieteetillä keikkaa kuvattiin ja lauluja laulettiin mukana. Sveta Bar kuulosti ehkä koko festivaalin heikoimmalta venuelta, mutta Puiestee selvisi soundihommista silti ihan ok. Ultrakauniiseen 2011 julkaistuun biisiin ”Rahu, ainult rahu” saatiin mukaan sen levyversiossakin laulanut Merili Varik, joka viihtyikin sittemmin stemmalauluissa koko keikan ajan. Alkupuolella kuultu triphopraita ”Ma olen onnelik et inimesed on nii iluset ja head” kulki komeasti, ja toi esiin Allan Vainolan uskonnolissävytteistä tekstittämistä. Koko setti päättyi upeaan radiohittiin ”1905”, ja kenties koko TMW:in eniten odottamani keikka oli paketissa.

Sitten vielä yksi lokaationvaihto, ja illan päätteeksi tsekkaamaan Sibyl Vane toista kertaa samana päivänä, nyt hikisemmällä sisäilmakeikalla Kino Söpruksessa. Joka on Tallinnan vanhin toimiva elokuvateatteri, mutta myös keikkapaikka. Sibyl Vane ei pettänyt nytkään, ja koska kyse oli illan viimeisestä vedosta, suotiin sille myös hiukan vapaampi aika. Bändi on raskautunut aika paljon vuoden 2012 esikoisalbumin tietämiltä, mutta se raskautuminen ei ole kyllä ollenkaan pahaa tehnyt. MOT, kakkosalbumin raita ”Rocket Song” on maailmanluokan rockia, Helena Randlahtin häkellyttävä ääni ja äärettömän viehättävä tapaa laulaa englantia, ja herrain tiukka komppi riittäisivät vaikkapa pelkästään viemään nämä pidemmällekin. Uskotaan, että vielä lunastuu, olisi todella sääli hukata tällainen bändi soittamaan vain kotimaan luolissa vuosi toisensa jälkeen. Todella kova päätös vuoden 2018 Tallinn Music Weekille. Jota voi vain tapahtumana erittäin lämpimästi suositella, sanoinko jo? KG

Posted in acoustic, alternative rock, ambient, art rock, blues, blues rock, britpop, contemporary classical, death metal, dream pop, electric blues, electronica, electropop, festival, folk, folk rock, garage rock, heavy metal, hip hop, improvisational music, indie pop, indie rock, indoor festival, instrumental rock, jazz, melodic death metal, minimalistic music, murder ballads, noise, pop, poprock, post metal, post punk, progressive rock, rock'n'roll, rocksteady, shoegazing, singer-songwriter, ska, world music and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
05 maalis 2018

Fever Ray (swe), Tami T (swe) @ The Circus, Helsinki 04.03.2018

Fever Ray on ruotsalaisen Karin Dreijerin taiteilijamonikkeri, taiteellinen operointinimi, miten vain. Dreijerhan muistetaan myös 90-luvulta göteborgilaisesta indiebändistä Honey Is Cool, ja sittemmin yhteistyöstään veljensä Olofin kanssa, nimellä The Knife. Karin Dreijerin ura tinkimättömänä ja omintakeisena musiikintekijänä kulminoitui viime vuoden lokakuussa julkaistuun Fever Rayn kakkosalbumiin ”Plunge”. Levy on ollut arvostelu-ja hehkuttelumenestys, eikä varmastikaan vähiten siksi, että sitä saatiin odottaa peräti kahdeksan vuotta eponyymin esikoisplatan jälkeen, joka sekin oli electropopin maailmassa jonkinmoinen sensaatio.

Vuonna 1994 Karin Dreijer liittyi siis Göteborgissa indiepopbändi Honey Is Cooliin, elettiin aikaa jolloin mm. The Cardigansien vanavedessä, ja muutenkin, Ruotsissa sikisi hienoja bändejä kuin sieniä sateella. Parhaat erottuivat, ja Honey Is Cool oli Ruotsin bändivyöryssä ehdottomasti terävintä kärkeä. MOT, mikä on helposti todistettavissa vaikkapa bändin esikoisalbumin ”Crazy Love” (1997) raidalla ”If I Go”. Osaaminen, näkemys, tarttuvuus. Vielä toinenkin pitkäsoitto ”Early Morning, Are You Working?” (1999) saatiin pihalle, sitten toiminta hiipui. Tätä ennen bändissä ehti soittaa kitaraa mm. muuan Håkan Hellström. Hetikohta Honeyn loputtua, Karin perustikin veljensä Olof Dreijerin kanssa aina vuoteen 2014 asti operoineen kokeellisen electropop-duon The Knifen, joka ehti julkaista peräti viisi albumia, ja telakoitui sitten. The Knife saavutti maailmanlaajuista huomiota varsinkin kakkosalbuminsa ”Deep Cuts” sinkkuraidalla ”Heartbeats” (2003). Vuosien mittaan Karin Dreijer on tehnyt vierailuja myös muiden levyillä, mainittavimmin vaikkapa nyt First Floor Power, The Bear Quartet, Röyksopp, Deus ja Silverbullit. Vuonna 2009 oli tullut aika operoida myös täysin omillaan ja tuolloin alkuvuodesta julkaistu eka oma Fever Ray-albumi otettiinkin vastaan niin, että innostus oli lievä sana. Samana kesänä Fever Ray saatiin jo ensimmäiselle Suomen keikalleen Flow’hon. Samaiseen tapahtumaan Fever Ray saapuu myös tulevana elokuuna, mutta itse kyllä tulin nähneeksi ennemmin klubivedon Helsingin The Circuksessa, kuin oletettavasti aika ahdistavan piukkaan ja ylikin pakattavan Flow’n näyttäytymiskeikan.

Circuksen popillan avasi Karinin maan-tai oikeastaan kaupunginnainen Tami T (varhemmin pidemmässä muodossaan Tami Tamaki). Nyt ei puhuta Juhani Tammisen bad assin’ räppäripersoonasta, vaikka sellainenkaan ei enää 2018 pääsisi yllättämään, vaan niinikään alunperin Göteborgista maailmalle (Leipzigin kautta Berliiniin) ponnistaneesta omintakeisesta laulun/electrontekijästä. Tami vaikutti nuorempana skatepunk-kuvioissa, ja peräti alan bändeissäkin, mutta lopetti biisinteon vuosiksi. Kunnes aikakausi tehtaan liukuhihnalla kypsytti, ei näin. Ja katso nyt onkin Tami T, muutamia laatusinkkuja julkaisseena, feverraymäisen sensaation kynnyksellä. Tami voi olla näissä piireissä tai ympyröissä seuraava Iso.

feverray-424x600

Tasan, täsmälleen ja lähes sekunnilleen ilmoitettuun aikaan eli kello 20.00 Tami T asteli Circuksen lavalle. Tupa alkoi olla jo täynnä, toisin sanoen liian täynnä, niinkuin täyden Circuksen termi ennemminkin kuuluu. Mainio keikkapaikka monin osin, mutta loppuunmyytynä piinallinen sumppu. Tami T täräytti tajuntaamme tiukan puolituntisen, juuri sopivan mittaisen otannan artistilta, jolla nyt ei laarikaupalla edes ole vielä livenä koestettua soitettavaa. Vuosia myöhemmin kun Tamin vetoa muistellaan, moni varmaan palauttaa mieleensä tämän kuvan; nainen sitomassa bondageköydellä alaetumukseensa kiinni, itserakentamaansa elektronista musiikkidildoa nahkeaan pikku alakoroon, jota kiiltavää hässäkkää sitten parissa biisissä rumpukapulalla lyöden, Tami loihtii sähköisiä soundeja intensiivisen laulunsa tueksi. Keikkaennakoihin tutustuneena tiesin, että ihmeellinen musiikkidildo tullaan näkemään, mutta kyllähän tuohon silti hetken aikaa suhtautua piti. Joka päivä pitää nähdä tai kokea jotain, mitä ei ennen ole kokenut, joten kiitos Tami T:n, ilta kääntyi plussan puolelle vahvasti heti alussa. Tami esitti pikkuhittinsa, hyvinkin avoimen pornolla tekstillä varustetun ”I Never Loved This Hard, This Fast Before”. Pelkästään se, että kirjoittaa näin rohkean tekstin, ja esittää sitä elävälle ja usein tässä kohtaa vielä viileälle yleisölle ilta toisensa perään, on kunnioitusta herättävää. Muistettavin ja paras biisi oli kuitenkin Tamin setin viimeisenä soinut, erittäin kauniisti Orchestral Manouvers In The Dark-muistutteinen ”Strong Hands”-tulkinta, jossa siinäkin naisena olemisen haasteita aika todella viiltävin sanakääntein käsiteltiin. Napakka puolituntinen, nimittäin ihmisindividuaali ja sekvensseri (vaikkakin kuinka bondageavusteisesti) on helposti muutamassa biisissä nähty kokonaisuus, joten tämäntapaiset setit onkin hyvä pitää kompakteina. Periaatteellisesta laadukkuudestaan huolimatta, Tami T:n veto herätti kysymyksen myös; kuinka monta tämänmuotoista artistia oikeasti mahtuu maailmaa kiertämään. Samaa voi toki kysyä popin alalajissa jos kohta toisessakin.

Olin jotenkin tältä osin lukenut läksyt huonosti, oletin myös Fever Rayn esiintyvän pääosin yrittäen yksin täyttää lavaa. Vieläpä, kun norkoilin kulman takana roudaustauon ajan, enkä niinmuodoin nähnyt mitä lavalle kannettiin, oli kymmenisen minuuttia ilmoitetusta myöhässä startannut show’n alku melkomoinen yllätys. Hetken nimittäin oli taikuri itsekin ihmeissään, että eikös Pussy Riotin pitänyt esiintyä ihan muualla ja vasta myöhemmin maaliskuussa? Intron soidessa lavalle alkoi rampata toinen toistaan näyttävämpää ladya, näyttävyyden monissa merkityksissä. Karibian calypsokuningatar, kauhuelokuvien lapsimorsian, bladerunner-aikakauden luksuskurtisaani, mustaan lateksiin ujutettu kissanaispaholainen ja vaahtomuovilihaksiinsa hukkuva kehonrakennusköntsä. Kolmen pennin edestä oopperaa ja show käyntiin tuoreen albumin raidalla ”The Itch”. Yleisö ei selvästikään ollut uutukaisalbumin suhteen vielä läpituttu, sen sijaan jokainen avaus vuoden 2009 esikoislevyltä kirvoitti kovat ”tää on tää ihana, tää me tiedetään”-huutoaallot. Kyseiseen albumiin päästinkin käsiksi kolmannessa biisissä, ”When I Grow Up”, ja keikka viimeistään käynnistyi. Peräti kahden perkussionistin voimin (Liliana Zavala ja Diva Cruz) lähetti takalinjat lentoon Fever Rayn levyillä välillä melko askeettisiksikin riisutut biisit. Hienoa kahden rumpalin yhteissoittoa. Toistan itseäni, mutta en ole ikinä nähnyt yhtään epäonnistunutta kahden rumpusetin bändiä. Raportoin, kun poikkeus vahvistaa säännön. She-devil Mikaela Hansson loihti kiippareistaan melodiat, ja lyöntiosasto jatkuvasti varioivat biitit, väliin mentiin afrosti, välillä latinosti. Laulut hoidettiin kolmiäänisesti, kuumien tanssimoovien antamatta latistaa niiden voimaa —Karin Dreijer itse, glittereissä sinisissään Maryam Nikandish (jolla on taustaa live-esiintymisistä myös The Knifen kanssa) ja muskelimiesnainen Helena Gutarra. Varsinkin Gutarran vaahtomuovi-Schwarzeneggerin olisi pitänyt päästä vaihtamaa kledjut ekan biisin jälkeen, vitsi oli nopeasti kaluttu loppuun, eikä ikäänkuin mieheksi pukeutuminen tai puku itsessään oikein loppukeikan aikana enää tuottanut mitään.

”Red Trails” tuoreelta albumilta avattiin Mikaela Hanssonin kaihoisalla haitarilla. Harvoin nähty instrumentti pop/rock-kuvioissa, ja aliarvostettukin. Nyt pirunkeuhko toi kokonaissointiin ja lavakuvaan upean vaihtelun, eikä ollut kabareen brechtiläisistä tunnelmista ainakaan yhtään pois. Samaisessa biisissä Nikandish esitti jonkinlaisen psykedeelislepakkoisen kohtalotartanssin ja meininki oli hetken kuin Velvet Undergroundin happoisimmalta kaudelta. Mainittu ”Red Trails” ja sitä seurannut esikoislevyn ”Concrete Walls” toimivat keikan rauhoittavana suvantona. Varsinkin jälkimmäisessä kolmen laulajan yhteissointi oli todella kohdillaan, ja lähes meditatiivinen tulkinta biisistä toi kummasti ihan konkreettistakin lisähappea keikalle. Muuten bändin kokonaissointi muistutti välillä kultakauden The Human Leagueata (”To The Moon and Back”), välillä paiskottiin tumman industrialisti, lähinnä keikan alkupäässä. Isoimmillaan oltiin setin loppuliu’un ”IDK About Youssa”, jonka jälkeen kuultiinkin runsaslukuisen yleisön ehkä parhaiten kaikista sytyttänyt, hitaan marssin rytmissä etenevä ”Keep The Streets Empty For Me”. Kaunista, kertakaikkiaan. Säveltäkää perässä. Biisiin kaikki kolme laulajaa oli varustettu akustisin kitaroin, mutta kyllä ne enemmänkin, tai täysin, rekvisiittana toimivat. Varsinainen setti päättyi tähän hiturikaunokkiin.

Mutta jokaisella headlinerartistilla on se yksi biisi, jota soittamatta ei yhdestäkään sirkuksesta poistuta. Karin Dreijerille se on Fever Rayn esikoisalbumilta löytyvä hittibiisi ”If I Had a Heart”, joka alkaa tutulla kosketinpörinällä; vesi on jäätävää, taivas tummuu. Kyllä vain, Karin sai biisin soimaan Vikings– tv-sarjan tunnariksi, mikä nyt ei ainkaan ole ollut omiaan suosiota pienentämään. Samainen biisi on kuultu myös eräässä Breaking Badin jaksossa, komea biisi venyy moneen, käärmelaivojen ajosta metan keittoon. Hypnoottinen tulkinta kappaleesta kuultiin myös Helsingin illassa. Kakkosencorena vielä jotenkin huonon muistijäljen jättänyt ”Mama’s Hand”, ja laadukas popilta oli paketissa. Lava täynnä huikeaa naisenergiaa, sanan oikeinkin hyvässä mielessä, sellaista ymmärrettävää ja täysin kompattavissa olevaa naisenergiaa. Jopa niin, että tuntui väärältä, että lavamiksaajana oli mies. Keikka myös todisti, vaikka toistankin itseäni, että minkä tahansa ruotsalaisen artistin voi ihan huoletta käydä tsiigaamassa, aina tulee laatua ja uusia ideoita. Raportoin, jos poikkeus vahvistaa säännön.

Aivan viimeisiä biisejä lukuunottamatta yleisö ymmärsi myös kunnioittaa Fever Rayn toivetta, tai oikeastaan määräystä olla kuvaamatta keikkaa millään välineellä, edes älypuhelimella. Hyvä niin, mutta aina on ne muutamat joiden on pakko saada suttuinen kuva muistoksi. Artistin pyynnön ymmärtää, varsinkin tämänkaltaisen yllärishow’n tapauksessa erittäin hyvin. Ja muutenkin, jos minulta kysytään. Keikat on kertaluontoista viihdettä, jos artistin haluaa nähdä uudestaan, pitää ostaa uusi lippu.

Circuksen narikkajonossa menikin sitten taas legendaarinen tovi. Ahdistava sumppu loppuunmyytyinä iltoina, sanoinko jo. Kun merchandise-tiski on sijoitettu ulosmenoreitille, ilmeisen kauppateknisistä syistä tietenkin, niin jengi puuroutuu siihen solaan odottamaan jotain. Kukaan ei tiedä mitä. Joka kerta sama juttu. Sitten joku tajuaa, että hei, vasenta kaistaa merkkareille ja oikeata rotseille. Joku taloon kuuluva tähän vaikka huutelemaan tai hyvät laput seinälle, tai jotain. Illan artistien kunniaksi on sanottava, että narikkajono ei tokikaan onnistunut illan antia millään tavalla tuhoamaan. Jos ette maindaa tungusta ja läheisyydestä, menkää ihmeessä tsekkaamaan Fever Rayn veto elokuussa, Flow Festivalin päätöspäivänä, sunnuntaina. KG

Posted in ambient, electronica, electropop, experimental rock, industrial, pop, Synth pop, trip hop, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Post Navigation