Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “grunge”

13 helmi 2020

tAKIDA (swe), Normandie (swe) @ On The Rocks, Helsinki 11.02.2020

Ruotsalaista hard rockia kun tuodaan maahan, alagenre kuin alagenre, niin aina siihen pitäisi yrittää reunaehtojen salliessa, jollain tavalla suhtautua. Alkuvuoden tuonneista Mustasch ja Eclipse olivat jo päässeet livahtamaan tutkasta läpi, mutta kun yllättävä peli-ilta Snadiin siunaantui, oli otettava haltuun Takida (tai tAKIDA, kuten bändi itse itsensä typografioi). Useampaan kertaan Suomessa nähdyllä tAKIDAlla on täällä jo vankka kannattajakuntansa, sitä todisti myös käytännön tasolla ennakkoon loppuunmyyty On The Rocks. Tietyllä tapaa pikku tavatonta, tiistai-iltana. TAKIDAn syntysanat lausuttiin Ruotsin hevonpersiissä, pienessä Ången taajamassa, joka on sikäli erikoinen taajama, että sieltä tulee myös samansuuntaisissa genreissä operoiva Corroded, isoillaan oleva bändi sekin. Ja ne genrethän ovat tAKIDAN tapauksessa raskaskätinen pop, jonkinmoinen alternative hard rock, ja mainittavimmin jälkigrunge, johon lajityyppiin bändin mielenkiintoisin materiaali holahtaa. Ja onpa toki Corrodedilla ja tAKIDAlla ollut pientä miehistövaihtoakin vuosien mittaan, syrjäkyliltä kun ollaan.

Illan avasi kuitenkin tukholmalaisnelikko jo vuodesta 2013, Normandie. On The Rocksin 35-minuutisen lämppärislotin, ja lyhyehkön levytetutustumisen perusteella, hienointa bändissä on sen nimi. Normandie on näitä bändejä, jotka eivät ole kyenneet päättämään, ollako poikabändi vai soittaako metalcorea. Niin otetaan komea nimi, ja haarukoidaan kumpaakin lajia siihen puolimatkaan, ja kutsutaan sitä moderniksi rockiksi. Normandie ei ole, tai ollut, huono bändi, vain äärimmäisen mitäänsanomaton. Meni ekasta korvasta sisään, ja tokasta ulos. Toistan itseäni, olen nähnyt vain yhden umpihuonon ruotsalaisbändin, eikä se ollut Normandie. Bändillä on Philip Strandissa ihan puolienerginen laulaja, ja Rocksin keikalla iloinen ilmekin, mutta jotain aika merkittävää puuttui. Biisit. Ja kun miksaustiskikin tuntui olevan pääbändin asennossa, meni setti jäitä poltellessa.

Mikonkadun musaklitsu On The Rocks koki pari vuotta sitten ison vesivahingon ja joutui perusteelliseen remppaan. Vanhassa Rocksissa tuli aika ahkerastikin rampattua, mutta ikinä se ei tuntunut keikkatoimintaan soveliaalta, tuli käytyä kun lavalla oli mielenkiintoisia bändejä. Nyt on rempan jälkeen toinen ääni kellossa. Tilankäyttö on huomattavan toimivaa, bändin näkee useammastakin kulmasta, soundipuoli tuntuu olevan kunnossa, ja muutenkin kasvot ovat kaikin osin kohonneet. Niin pitikin. Ja nythän lepää paljon Rocksin harteilla, toukokuun jälkeen kun ei keskustassa ole enää muita todellisia rokkiklubeja kuin Tavastian kompleksi, Loose ja On The Rocks. Helsingin rokkiklubiskene on mennyt lyhyessä ajassa taantuman tuolle puolen, miten ihmeessä näin pääsi edes käymään? Virgin Oil lopetti, Nosturi pantiin pölyksi ja The Circus lopettaa kesäksi. Nyt onkin Rocksin todellinen sauma kisailla Tavastian kanssa, tuomalla kuten tähänkin asti, sellaisia vaihtoehtoisempia artisteja, joihin Tavastian tuloutustavoitteet eivät veny. Hyvä Rocks, pitkää ikää. Nimittäin, nyt onnistuneen rempan jälkeen, täällä voi taas alkaa käymään.

tAKIDA avasi settinsä, piinaavan pitkältä tuntuneen roudaustauon jälkeen, kuten se avasi vuoden 2006 esikoisalbuminsa, eli ”Losing” ja ”Evil Eye”. Varsinkin jälkimmäinen kuulosti ihan aidolta grungelta, ilman mitään etuliitteitä, silkalta siltä itseltään. Soundgardenilta. Muutenkin tAKIDAn toimittaminen livenä on luonnollisesti levytyksiä hieman raskaskätisempää, joten ne muutamilla albumeilla hiukan itseäni häiritsevät poikapopelementit loistivat livenä käytännössä poissaolollaan. Popimman matskun bändi säästi muutenkin keikan viimeiseen kolmannekseen. Ja niin se oli, niin sen täytyi olla, että jos ei oikein ollut lämppäribändillä esittää biisejä isolla Bii:llä, niin pääjehuilla oli senkin edestä. Ruotsalaiset, maailman toiseksi melodiaherkistyneimpänä kansakuntana, kyllä niiltä biisinteko onnistuu. Abba ja Europe niittasivat 70-ja 80-luvuilla niin kovat pohjat tauluun, johon sitten Roxette ja muut kirjoittivat nimensä, että huonosti kehtaa liikkua ulkona tuolla ruotsalainen artisti, jos ei ole biisiasiat kunnossa. Vielä kerran sivuihmetys, miten ihmeessä Normandie ikinä on ollut Suomessa jo useammallakin headline-vedolla.

tAKIDAn kolmosbiisi ”Run To The Water” kuulosti hiukan raskaammalla kädellä soitetulta R.E.M.:ltä, joka nimi olkoon myös referenssinä bändin biisinkirjoitustaidoista. Ja jos oikein olen antanut itseni ymmärtää, bändi kirjoittaa kollektiivisesti, mikä lisää biisien laadukkuusarvoa aivan huimasti, ne eivät ole yhdestä kynästä, vaan yhdessä muotoiltuja. Korjatkaa hc-fanit, jos olen väärässä.

Jos oikeastaan vain yhtä asiaa olisi voinut toivoa, niin solisti Robert Pettersson olisi jopa hieman vähemmän voinut välibamlata mikkiin, ja antaa soiton soida. Mutta pienessäpä on valituksen aiheet, jos ne nyt tuossa oli. Ja oli ne. ”Don’t Wait Up” alulla settiä edusti tanssibiitimpää tAKIDAa. Itselle upposi enempi se grungempi osasto, mutta myös bändin äärikauniit puolihiturit. Keikan rauhaisampana keskisuvantona saivatkin toimia melkein akustisesti vedetyt ”The Meaning” (kasarilla, Extremen kataloogissa, tällä olisi vuoltu kryptoniittia), ”Give Into Me” ja aivan tautisen kova biisi ”Jaded”. Sitten taas täysi hööki päälle, kiipparistikin tarttui kitaraan ja niinpä niitä murahtelikin lavalla jo peräti kolme kappaletta. Soundi oli täyteläinen, bändiä ajatettiin kovaa, mutta hienosti pysyi tiski perässä. Kolmella kitaralla murjottu ”Deadlock” oli jo silkkaa groove metallia, joka voisi yhtä hyvin olla Soundgardenin tai Alice In Chainsin ohjelmistossa, tuomassa rahaa ovista ja ikkunoista, tai ainakin toisesta niistä. Tämä bändi kuuluisikin sinne areenaluokkaan, stadionluokkaan, minne joku tyyliin Ghost tai Volbeat ei välttämättä edes kuulu. Ja jos kuuluvatkin, niin ainakin ihan eri iltana kuin nämä. Pakko tunnustaa, On The Rocksin keikalla, meitsistä tuli ihan hiukan jopa tAKIDA-fani, enkä viikkoa aiemmin ollut juuri bändistä kuullutkaan. Näinkin voi käydä.

Stemmalaulut tAKIDAlta lähtivät peräti neliäänisesti, ja toimivat erityisen komeasti vaikkapa ”Skid Row’ssa”, joka ei kerro samannimisestä bändistä. Tämän jälkeen loppusetti olikin sitten hittiä hitin perään, varsinaisen setin päättyessä ”Flowerchildiin”. Tähän biisiin liittyy omalla kohdalla, levytettynä, se ohut poika-etuliite. Mutta ei liittynyt livenä. Ei myöskään ”What About Me?:n” kohdalla. Samantyyppinen ällistys kuin aikoinaan 30 Seconds To Marsin keikalla, että ei uskoisi että diggaan, mutta diggaan silti. ”You Learn” encoreissa, säveltäkää perässä. Puolitoista tuntia aikalailla minuutilleen kellottanut energinen veto päättyi erittäin U2-maisella kitaralla introttuun ja outrottuun ”Evaan”, niinkuin kaikki tAKIDA-keikat päättyvät. Upea, suorastaan heartlandisti rullaava biisikaunokki tuntui olleen monelle se kaikkein odotetuin styge. Komea lopetus, rumpali Kristoffer Söderström saattoi vielä tiukalla marssikompilla bändin lavan eteen kumarruksiin, liittyi itsekin mukaan, ja umpilaadukas hard rock-setti oli paketissa. KG

Posted in alternative metal, groove metal, grunge, hard rock, poprock, post grunge and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
16 marras 2019

Head2Down (sk), Strapon (lv) @ Depo, Riga, LV 14.11.2019

Omituisesti itsensä nimennyt ja ehkä vielä omituisemmin itsensä typoava Head2Down on nu-metal/grunge/vaihtoehtoraskasrockbändi Slovakian Topolcanyn kaupungista. Imatran kokoinen mesta, jossa vaihtoehdoista eräät parhaimmista on varmaankin pelata alasarjojen väkivaltaista jääkiekkoa ja haaveilla Bratislavasta, tai perustaa bändi ja haaveilla Bratislavasta. Vuonna 2003 perustettu (mitä nää on tahkonneet kaikki nää vuodet?), ja kolme pitkäsoittoa julkaissut Head2Down jalkautui piskuiselle Euroopan kiertueelle Tsekkeihin, Ukrainaan, Venäjälle, Eestiin, Latviaan ja Puolaan. Latvian vedon paikkana toimi tuttuakin tutummaksi syksyn työnomaista puuhastelua-komennuksella muodostunut rokkiklitsu Depo. Kun päivän sekoilut oli sekoiltuna, oli vielä sen verran jostain nyhdettävissä virtaa, että olihan se raahauduttava taas Depon lämpimään suojaan. Siksikin jo pelkästään, että koskaan en ollut nähnyt yhtään slovakialaista bändiä livenä, puhumattakaan kuolleena. Vaikka henkilökohtaisena mielipiteenä onkin todettava, että yksi grungen, ja vaihtoehtoisempaan suuntaan vääntyneen raskasrockin kovimmista flanellipaitabändeistä tuli aikoinaan niiltänurkin, ja nyt puhutaan tsekkiläisestä, Dan Bartan aikoinaan nokkamiehittämästä ja jo edesmenneestä Alice-orkesterista, jonka eponyymi, Prahasta 1995 hankittu albumi soi edelleen aika ajoin henkilökohtaisessa musacornerissa, niin eipä silti slovakialainen musaskene ollut, tunnustaa pitää, yhtään tuttu. Yhtään. Grunge, ja sitten hiukan myöhemmin ns. nu-metal iski lähtemättömän jälkensä itäisen Euroopan kehittyviin rokkiskeneihin, ja pelkästään Venäjältä ei juuri yhteen aikaan tullut ulos länteen mitään muuta, kuin niinsanottua nu-metallia.

Depon illan avasi melkoisella nimellä itseään paiskonut paikallinen nuoriso-orkesteri Strapon. Nimestä olisi tokikin pitänyt keikkaveteraanina päätellä, että kyseessä on rippikoulujanttereiden treenikämppäsessio, ja kaikki mainitsemiskynnyksen ylittävä liittyy orkesterin nimeen. Soundcheck venähti, ja tavallaan hyvä niin, koska samalla alkoi konkretisoitua se fakta, että lohjalaisen varaosakauppiaan oloinen pusakkaäijä on kuin onkin Depon indahouse äänenpaineenmittaaja. Jevgeni. Arvostan, vaikka kuinka yritti Strapon(kin) treenailla menemään maksaneen yleisön edessä, niin kaveri tiskin takana hoiti hommansa.

Strapon on Latvian The Cult, pääosin siksi että solisti Ugis kuulostaa silkkaa nuoruttaan ja yritteliäisyyttään kovastikin Ian Astburylta, ja sen lisäksi Straponilla on kollektiivisen vyönsä alla yksi hyvä biisi, suoratoistopalveluista lähempää kuin arvaatkaan löytyvä, ihan oikeasti upeasti kulkeva ”Buckle Up”. Jossa biisissä on ihan maailmanluokan kertosäe, ja jolla jossain ihan muussa maassa hillottaisiin satatonnareita. Tulin kuulleeksi biisin kahdesti, soundcheckissä ja setissä itsessään. Myöhempi paluu Straponin suoratoistokattaukseen todisti, että bändi on tosiaankin levyllä huomattavasti valmiimpi kuin livenä.

Illan pääbändi Head2Down on sekin levytettynä tehokkaampi paketti, kuin ainakaan tällä kertaa livenä Riikan illassa. Ollaan rehellisiä, paikalla oli kuitenkin vain kolme kourallista alan harrastajia, ja eturivissä joranneet tunnelmannostattajatkin luonnollisesti bändin tyttöystäviä. Eli ei meitä oikeasti neljä euroa(!) sisäänpääsystä maksaneita montaa ollut. Allekirjoittanneen nakit riitää ynnäämmään.

Head2Down soitti napakan lyhyen, jopa yllättävän lyhyen setin kaikilta kolmelta albumiltaan. Mutta ihan kuinka ollakaan, napakimmin lähti silti kaksi vuotta vanhan ”3/Orion”-albumin nimiraita. Energinen solisti Fuxo teki toki parhaansa rastapäissään piskuisen tyttöystäväyleisön edessä, mutta jollain tapaa tuntui, että jannujen lahjat riittäisivät muihinkin genreihin, kuin iänikuiseen itäeurooppalaiseen nu/groove-metal-runttaukseen. Jos tämän bändin manageri olisin, niin joukkio suuntautuisi enemmän puoliakustiseen jälkigrungeen, ja laatisi sen kaltaisia biisejä lisää kuin viimeisimmän albumin ”Visions”, jolla orkka kuulostaa loppuaikojen Sentencedilta, ellei peräti Poisonblackilta. Mutta kun enemmänkin tulee oltua vain tavallinen keikkakävijä, uuden etsijä, kaikesta kiinnostuja, niin jätettäköön visioinnit muille. Pian päättyvä, ja hyvä niin, työkomennus Latvian pääkaupunkiin ei ollut rock/live/keikkatermein niin antoisa kuin alunperin uskalsi haaveilla, mutta jotain mielenkiintoista tuli sentään silti nähtyä, ja kollattua muutama Riikan keskeisin rockluola. ’Till We Meet Again, KG.

Posted in alternative rock, grunge, heavy metal, nu-metal, post metal, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
16 elo 2019

Plastic Dummy (lv), Four Minute Man (lv), Doni Tondo (lv) @ Ziemelu Enkurs, Riga, LV 14.08.2019

Parin kuukauden työkomennus Latvian pääkaupunkiin Riikaan oli aluillaan, ja kun päivän työnomainen puuhastelu (arbetsliknande sysselsättning niinkuin Ruotsissa sanotaan) tuli paketoiduksi, oli välittömästi yritettävä ottaa tiukka puolinelsoni kaupungin liveskenestä. Riika on aika täsmälleen Helsingin kokoinen kaupunki, mutta lyhyehköllä perehdytyksellä vaikuttaa, että kansainvälisiä rocknimiä kaupunkiin saadaan ainakin hiukan Stadia nihkeämmällä sykkeellä. Että jos katsoo, missä kohtaa Helsinki on maailmankartalla, niin elävän musiikin tarjonnasta siellä ei pitäisi kyllä oikein kenenkään tosissaan nillittää, nillittämisen harrastaminen on toki eri asia. Riikaan pääsee sekä yläkautta että alakautta, ja usein tänne näyttääkin ulottuvan sellaisten bändien rundit, jotka ovat matkalla Suomesta (ja Tallinnasta) etelään, tai Puolasta eteenpäin. Alkavan syksyn keikkakartta näyttää periaatteessa ihan hyvältä, ja paranee todennäköisesti entisestään.

Harvallapa meistä on Latvian rockmeisingeistä juuri mitään käsitystä. Maan bändejä ei juuri Suomessa näy keikoilla, satunnaisia hardcoreasellaisia ja metallisellaisia ehkä lukuunottamatta. Alan harrastaja tunnistaa maksimissaan nimet Brainstorm, Skyforger ja Instrumenti, ja siinäpä se.

Riikan alakaupungissa, vanhan neuvostoaikaisen tehtaan takapihalla sijaitsee pienpanimo Ziemulu Enkurs. Erittäin laadukas suodattamaton nektariini paneutuu ikkunan takana, ja hanat johtaa suoraan baaristiskille. Pelkästään oluenystävän kannattaa tsekata mesta, kun kulmilla. Silloin tällöin Ziemulussa näyttää olevan myös liveiltoja, harvakseltaan tosin. Nyt illan aihepiiri oli stoner, jumitus, garage, raskas blues ja psykedelia, kolmen bändin voimin. Illan päättänyt Plastic Dummy oli orkestereista parhaiten scouttaamani, bändin aivan perseettömän kova esikoisalbumi ”A Snare and a Trap” (2016) löytyy paitsi bändin Bandcamp-sivulta, myös suoratoistopalvelimeltasi läheltä sinua. Maailmanluokan garagea, ja ykkössyy raahautua ja eksyillä Ziemulu Enkursiin. Mainitun maailmanluokan bändejä ponnistaa nimittäin, genre kuin genre, monesta muustakin maasta kuin Yhdysvallat ja Britannia, aivan liian harvoin vain tulee perehtyneeksi, saati ajatelleeksi matolaatikon ulkopuolelle.

Paikalla pitää olla hyvissä ajoin, siitä lähtee laatukeikat. Kello on 19.03 ja bändien ilmoitettua soittoaikaa on jo ehtinyt kulua ruhtinaalliset kolme minuuttia. Lavalla on joku trio, ja välitön ajatus on, että ollaanpas täällä täsmällisiä. No, pian selviääkin bändin jätkien luvattoman rennosta olomuodosta ja toisilleenhuutelusta, että kyllähän tämä vahvaa soundcheckiä on. Ja ehtiipä seuraavan tunnin aikana olla vielä toinenkin moinen sessio, ennenkuin homma saadaan todella käyntiin. Alussa näyttää pelottavankin tutusti siltä, että paikalla tulee olemaan illan bändit, kaksi baarimikkoa ja illan äänenpaineista vastaavan stonerhesselin kaunis tyttöystävä, mutta illan ekan bändin aloittaessa, tupa on yllättäen täynnä aavikkoteroa, psykedeliapekkaa ja kirkassilmäistä opiskelijamirjamia, ja kyse on kuitenkin kesäisestä torstaiehtoosta. Arvostan, sivistys(kös)maa.

Illan avaa sympaattinen voimatrio Riikasta, vuonna 2014 perustettu Doni Tondo. Se tunnetumpi Doni Tondo on nähtävillä Firenzessä, ja aion sen vielä nähdäkin, ja se on tiettävästi ainoa säilynyt Michelangelon taulu, kaverihan oli siis oikein kovakin veistämämään marmoria ja maalaamaan kattoja, mutta ei niinkään tauluja. Ei ole missään tapauksessa huono tuttavuus tämäkään, Latvian Doni Tondo. Jolta ehkä 40 minuuttinen soittoslotti, encoresta puhumattakaan, on liikaa, mutta ensimmäinen 20 minuuttia on äärettömän keskittynyttä ja laadukasta boogieta ja voimabluesia. Keskigebardi ääntä kohti, silmät kiinni, ja voin kuvitella olevani Canned Heatin keikalla jossain kohtaa 70-luvun alkua. Todella paljon sanottu, mutta niin se vain meni, yritteliäs ja kova bändi, jonka soitto kiertyy paljonkin basisti Miķelis Pirksts’n ympärille. Tässä lajityypissä jos nimittäin on lesbaava basisti, niin homma hyytyy veryttelyvaiheeseen, lähtötelineisiin ja pukukoppiin, mutta nyt ei.

Illan kakkosakti on niinikään kotikaupungissaan soittava Four Minute Man, eikä sen ironinen nimi viittaa biisien pituuksiin. Mainio viisimiehinen partio, kuulostaa paikoin Corrosion of Conformitylta, ja paikoin doomia louhivalta 22-Pistepirkolta. Jotka nimet kertonevat siitä, että vaikka homman nimi on pitkähköt biisit ja jumi, niin mielenkiinto pysyy yllättäen yllä koko 40-minuuttisen ajan. Ja kaikki kolme bändiä soittavat aivan häkellyttävän hyvillä soundeilla, poissa on se soundcheckvaiheen elintoiminnot pysäyttänyt kaoottinen möykkä. Soundipuolen ylimmäisenä häärää pitkätukkainen tsaikedeliahäiskä, jonka, jos näen oikein, farkkurotsin rintapieltä koristaa Demonic Death Judgen kangasmerkki. Suomi mainittu, enää ei tunnu niin yksinäiseltä.

Illan päättää ennakkoon odotetuin, Ogren kaupungista kotoisin oleva Plastic Dummy. Jotain sekoitetaan piskuisen Ogren juomaveteen, satun nimittäin tietämään että Plastic Dummy ei ole ainoa laatubändi kaupungista, skene on eläväinen, ja matkaa Riikaan keikkailemaan on kuitenkin vain 40 kilsaa. Ja kun ei noissa 27 000 asukkaan mestoissa ole juuri muuta tekemistä kuin a) syrjäytyä ja alkoholisoitua, b) tehdä viisi lasta, erota ja raahautua sossun kassalle, tai c) perustaa maailmanluokan garagebändi, joka sekoittaa ilmaisuunsa myös kultakauden grungea, säveltää käsittämättömän kovia popralleja, ja d) pääsee joku päivä toivottavasti vielä Riikaakin kauemmas.

Lausumatta mitään soitetuista raidoista, Plastic Dummy toimittaa parhaan näkemäni garagekeikan sitten The Fleshtonesien perspisen nykäisyn Helsingin Bar Loosessa kesäkuussa 2011. Ja jokainen sinä iltana Loosessa hikoillut saattaa voida todistaa, että nyt on paljon sanottu. Mutta kyllä, Plastic Dummy soittaa todella kovan keikan, todella kovan. Ja palkitsee vanhan keikoille-eksyjän, sekä todistaa että mitä oudompi skene ja kaupunki, niin sitä rohkeammin kannattaa heittäytyä, kaivaa tietoa, ottaa selvää ja nähdä edes hiukan vaivaa nähdäkseen ja kuullakseen laatuluokan elävää rockmusiikkia. Bändin toistaiseksi ainoa pitkäsoitto löytyy kuultavaksi tietokoneen uumenista, ja se on todella kova kiekko. Lämmin suositus rätväkän rockin ystäville. Illan ainoa miinus olikin, ettei bändiä edustavan levy-yhtiö Cold Youthin distroa ollut paikalle pystytettynä, muuten olisin lyönyt muutaman kalkkanin pöytään ja ostanut kasvavaan kokoelmaani jässiköiden C-kassun. Hyvä Plastic Dummy, hyvä Doni Tondo illan isoimmasta ja feminiineimmästä yleisöpiikistä. Hyvä Latvia, jos torstaiehtoona palttiarallaa 100 ihmistä kokoontuu grungen, garagen ja stonerin ääreen, niin nyt ei olla enää Kansasissa. Ja ilta oli luonnollisestikin bez maksas, eli ei mitään maksa. KG

Posted in blues rock, boogie rock, garage rock, grunge, psychedelic rock, punk, stoner rock and tagged , , , , , , , , | Leave a comment
17 kesä 2019

Alice In Chains (us) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.06.2019

Helsingin Kaisaniemen puistossa vallitsi silmiinpistävän monenkirjava uusien ja vanhojen ruutupaitojen konsensus, kun grungekansa sai melkein kahden tunnin ajan täytettä nostalgianälkäänsä Suomen suvessa. Liikkeellä oli kuudennen varsinaisen studioalbuminsa ”Rainier Fog” (2018) tiimoilta kiertävä Alice In Chains. Yksi Seattle-ilmiön aallonharjalla 90-luvun alussa surfanneesta Big Fourista, yksi neljästä grungen kurkobändistä, ja toinen niistä onnekkaista, jotka yhä ovat elossa, kiertävät asiallisella kokoonpanolla ja tekevät kultaisten päivien saavutusten rinnalla relatiivisen vähän, tai ei ollenkaan, häpeileviä uusia levyjä. Alice In Chains on yhä relevantti rokkibändi, se on omien lajityyppiensä ajassa kiinni ja sillä on yhä annettavaa.


Henkilökohtaisesti ei koskaan tarvinnut grungen takia kulkea ruutupaidassa, muuten kyllä, eikä Seattlen kitaratsunami muutenkaan täpöillä pyyhkinyt yli henkilökohtaisen musacornerin, mutta toki lajityypin merkitys ja suunnannäyttö on aina ollut itsestäänselviö ja grungetosiasiain tunnustaminen kuuluu toki rockmusiikilliseen yleissivistykseen. Alice In Chainsin ensinäkemiseen vasta vuonna 2019 tuli siihenkin suhtauduttua riittävällä nöyryydellä, kun illan keikkaseurana oli kuitenkin Nirvanan livenä todistanut ystäväsmies, ja kun itsellä alan huippukeikat rajoittuvat tyyliin kerran soolona todistettuun Chris Cornelliin ja kertalaakiin Foo Fightersista. Että tuota, on tässä vielä sarkaa.

Henkilökohtaisesti Helsingin kesäillassa mielenkiintoisinta olikin se, kuinka Alice In Chains oli ehdottomasti terävimmillään ja omimmillaan 2000-luvun, toisin sanoen uuden tulemisensa aikaisen materiaalin parissa. Omilta conversensijoilta yytsittynä illan melkein kaikki napakimmat vedot jyhmittiin kolmelta tämän vuosituhannen albumilta; ”Black Gives Way To Blue” (2009), ”The Devil Put Dinosaurs Here” (2013) ja ”Rainier Fog” (2018). Yhteensä tältä legendaarisen, vuonna 2002 itsensä toisiin hiippakuntiin yliannostelleen alkuperäissolisti Layne Staleyn jälkeiseltä levytyskaudelta kuultiin peräti kahdeksan biisiä. Ehkä tässä onkin yksi johtolanka sylttytehtaalle, nykyinen (jotkut sanovat edelleenkin ”uusi”) solisti-komppikitaristi William DuVall kokee sen materiaalin tokikin omemmakseen, jota on ollut levyttämässä, ja paikoin kirjoittamassakin. Tietenkin. Ja onhan bändi saanut soittaa 90-luvun alkupuolen grungeanthemeita varmasti osin kyllästymiseenkin asti. Muutama niistä sujui aikalailla tallustellen ja soitetaan pois-periaatteella, jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan. Alice In Chainsin kaksi akustista EP:tä, ”Jar of Flies” (1994) ja ”Sap” (1992) olivat kumpikin käänteentekeviä koko rockin historiassa, ja todellisia grungemytologian merkkilevytyksiä, mutta jotenkin niiden biisien rouhean sähköiset sovitukset eivät juuri nyt onnistuneet sytyttämään. Parhaiten näistä toimi ”Jar of Flies”-raita ”Nutshell” kohti varsinaisen setin loppupäätä. Oli tietysti iso hetki olla paikalla, kun Alice In Chains luukutti grungekansallishymnin ”Man in the Box” pääsetin lopetukseksi, ja kuulla bändin pääbiisintekijän ja sielun, kitaristi-laulaja Jerry Cantrellin siihen ulvottama soolo, mutta silti, tuoreempi materiaali vain jynkkäsi synkimmin. Ehkä siitä juuri onkin kyse, kaikista Seattlen alan yrittäjistä Alice on aina ollut heavyin, metallisin. Sen albumit ”Black Gives Way To Blue” ja ”The Devil Put Dinosaurs Here” ovat erittäin laadullista sludgea, paikoin innovatiivista doom metallia, ja kyllähän Alice oli alustakin asti se Big Fourista ja vähän pienemmistäkin, joka eniten kumarsi Black Sabbathin suuntaan. Ei ollut yksi eikä kaksi biisiä, joiden aikana sen toisen alkuperäisen Alicen, eli rumpali Sean Kinneyn eleettömästä toimittamisesta tuli mieleen tiedätte kyllä kuka. Bill Ward.

Neljäntenä setissä kuultu ”Never Fade” tuoreimmalta albumilta lopultakin käynnisti keikan, tai sen kumulatiivisesti loppua kohti kohonneen laadukkuuden nyt vähintäinkin. Alice In Chainsin tuore albumi ei ole ihan hirveästi sytyttänyt plattaa puhkikuuntelemaan, mutta kylläpä toimi livenä hienosti, rieskan nimibiisi oli yksi keikan suoranaisia kohokohtia.

Ja vanha kitarasooloskeptikkokin pääsee sanomaan, että ihan älyttömän harvoin on sellaisia keikkoja okulaareilla, että toivoisi jo kitarasoolon alkavan, soita jo Jerry se soolo. Jotain upeaa on siinä, miten Cantrell soittaa takakenoisia soolojaan ikäänkuin eri biisiin koko ajan ja tuskin niin, mutta tunnelma on että kaveri on kokoajan jäämäisillään jälkeen, jalkoihin, eksyksiin, tahteja taakse, mutta niin vain kiertyy maailmanluokan soolo kasaan. Eikä sooloilla sooloilun vuoksi, vaan Cantrellilla kyse on teoksen osasta. Varsinkin grungen merkkipaalulätty ”Dirtin” hitissä ”Down In The Hole” kuultu soolo oli jo harvinaisen upeaa kuultavaa. Solisti DuVall oli kyllä karismanjakopäivänä ihan hyvin jonossa, joskaan ei välttämättä paalupaikalla. Vuodesta 2006 lähtien DuVall on kuitenkin saanut todistaa että, a) isotkin saappaat voi täyttää ja että, b) sota ei yhtä miestä kaipaa. Hädin tuskin kahta, yliannostelihan myös alkuperäisbasisti Mike Starr (ei sukua Ringolle) jo hänkin 2011 itsensä toisiin todellisuuksiin.

Illan 21 biisin settilista oli todellinen jokaiselle jotakin-ratkaisu, mutta maulla (https://www.setlist.fm/setlist/alice-in-chains/2019/kaisaniemen-puisto-helsinki-finland-1b91d534.html). Kaikilta pitkäsoitoilta ja puolipitkiltäkin soitoilta, kuultiin jotain. Ja kuinka moni bändi ulkona tuolla, soittaa edelleen esikoisalbumiltaan illasta toiseen kolmea tai neljää biisiä? Ja kuinka moni bändi päräyttää koko illan käyntiin esikoisalbumin raidalla (”Bleed The Freak”)? Encoreosuuden aloittanut uuden levyn ”The One You Know” oli aivan käsittämättömän kova nykäisy, ja tämänlaatuinen biisikynäily taannee sen, että bändin voi nähdä täällä vielä uudestaankin. Vuonna 1987 aloittanut, ja yli 30 miljoonaa albumia myynyt Alice In Chains soitti Kaisiksessa nyt kuudennen vetonsa Suomessa. Ensimmäisensä se soitti Tavastialla helmikuussa 1993, alkuperäiskokoonpanossaan. Joku sielläkin on ollut.

Encoreissa niinikään kuultu ”Got Me Wrong” EP:ltä ”Sap” oli välipala, mutta sitten koko illan sulkeneet ”Would?” ja ”Rooster” soivat massiivisesti niinä lajinsa megabiiseinä, joita varten grungen olisi vaikka pelkästään voinut keksiä.

Kaisaniemen pesiskentällä oli nyt paljon paljon kivempaa kuin monella takavuosien megakeikalla. Osasyynsä oli toki sillä, että tapahtuma ei ollut loppuunmyyty, kansaa oli vain noin 6000 päätä. Kaisaniemen kapasiteetti onkin se maksimi 10 000, tästähän on ennenkin puhuttu. Nyt oli ihanan väljää, tämän paikan termein siis. Toinen syy lienee se, että typerät juottokarsinat loistivat vihdoin poissaolollaan, eivätkä tukkineet alueen kulkureittejä. Hauskaa oli kyllä havaita miten pavlovilaisittain jengi edelleen karsinoi itseään sinne yhteen tuttuun nurkkaan, vanhasta muistista, vaikka aitoja ei enää ollut. KG

Posted in doom metal, grunge, hard rock, heavy metal, sludge metal and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
20 kesä 2017

Foo Fighters (us), Biffy Clyro (uk), The Kills (uk/us) @ Rock The Beach, Hietaniemi, Helsinki 19.06.2017

Aivan hirveästi paljon skeptisemmin ei voi massatapahtumaa enää lähestyä, kuin mitä tulin lähestyneeksi Foo Fightersien keikan ympärille punottua Helsingin Hietaniemen Rock The Beach-jamboreeta. Paitsi että, ensi viikolla Guns’n’Roses soittaa Hämeenlinnan Kantolassa yli 53 000:lle, joten sinnekin oli hiukan muistettava laatuluokan skeptiikkaa säästellä. En ollut koskaan aiemmin ollut rockin kuulossa Hietsun uimarannalla, ja Rock The Beachissa viimeistään ymmärsin, miksi en. Uimaranta on uimaranta, se toimii parhaiten niin, että pannaan ”purukumi poskeen paukkumaan, uimahousut jalkaan vaan”, otetaan eväät mukaan, palvotaan pilvettömältä taivaalta poraavaa arnoldia ja pulahdellaan. En tiedä, kuka aikoinaan keksi, että tänne saa ihan mainiosti sijoitettua rockfestarin, mutta idea oli sanalla sanoen luokaton. Kaareutuvan vesirajan ääreen ahtauteen tungettu tapahtuma oli onneksi pitkällä tauolla, mutta teki nyt paluun, koska FF haluttiin Suomeen, eikä pääkaupunkiseudun parkkipaikkoja tai sänkipeltoja ollut vapaana. Eikä siinä, hienoa että Foo Fighters saatiin maahan 6 vuoden kuuliaisen odotuksen jälkeen. Luettelen samalla muutkin hyvät asiat: sää (ei olisi enempää voinut kesäkuussa toivoa), tapahtuman nopea ulostaminen pääbändin lopetettua, pahimman urpoilun ja ördän poissaolo, hyväntuulisuus ja väkivallattomuus, iltaa kohden rauhoittuneesta sivutuulesta huolimatta aivan häkellyttävän hyvä pääbändin soundi, äärettömän mukava baarihenkilökunta, sekä ihan oikeasti tämän hetken maailmassa edes hitusen varmempaa oloa tuova poliisin vahvennettu läsnäolo.

Luettelen huonot asiat: kotimainen, vasemmalla kädellä jo vuodesta 1819 pantu ölsä 8,50 pantilla (pantti joka helvetin kerta kun tiskillä käy!), lippujen koko ajan enemmän käsistä lähtevä hinta (ilman että mikään paranee järjestelypuolella), Live Nationin täydellisen kuurot korvat aiempien tunkukatastrofien jälkeisille parannusehdotuksille ja koko asian tekeminen kaikesta muusta kuin (rahtuakaan) rakkaudesta lajiin, valtavan kokoinen miksauspömpeli, sekä vaikkapa nyt (edelleen ja aina) liian matala lava ja liian pienet screenit! Siis noin muutamasta epäkohdasta aloittaakseni. On täysin käsittämätöntä, että Live Nation vuodesta toiseen punkee tapahtumia paikkoihin, joissa maksimissaan noin neljänneksellä kalliin lipun ostaneista on mahdollisuus tunkeutua alueelle, josta bändin lähellekkään lipun hinnan arvoisesti näkee, tunnistaa ja kuulee. Viimekesäisestä Queenin keikasta ei oltu otettu opiksi, järkälemäinen miksauskoppi oli yhäkin järkälemäinen, eikä sen takaseinässä edelleenkään ollut screeniä. Alkoholilain uudistuksen kaatumiseen ei tässä ole syytä edes mennä, mutta on häkellyttävää että sivistysvaltioksi itseään kutsuvassa Suomessa, jos haluaa tuopillisen bischofshofenia vuonna 2017 Jeesuksen syntymän jälkeen, niin maailma muistuttaa äkkiä rodeoshown karja-aluetta, eikä rokkifestaria jonne on tultu ansiosidonnaisilla hetkeksi irtautumaan arjesta.

Mitäs läksin? Foo Fightersien sähköinen privaattikeikka on käsittääkseni edelleen aika kallis, ja halusin nähdä tuon rockin historian aikajanalla kuitenkin hyvinkin merkityksellisen bändin. Ja bändit katsotaan siellä, missä niiden keikat on, ja siihen hintaan jonka järjestäjä vaatii, mikäli haluaa bändin nähdä. Ei siinä sen ihmeellisempää, toive paremmasta ja asiakasta kunnioittavammasta järjestelytoiminnasta on vain toive. Asiallinen järjestäjä kuuntelee niitä, ahneempi ei. Ja jos en lopultakaan oikeasti yhtään kestäisi massatapahtumia, en kävisi. Nyt oltiin jo rajoilla, mutta onneksi oli muiden hyvien asioiden lisäksi kaksi täysin omaa luokkaansa ollutta seikkaa, jotka paikkasivat todella paljon, ja tulevat vuosien saatossa kultaamaan muistot hiekalta Hietarannan: Biffy Clyro ja Foo Fighters.

rockthebeach

Iltapäivän oli avannut brittibändi VANT, joka jos pysyy kasassa, on tsekattava myöhemmin, mutta ei uimarannalla. Sitten soitti Apulanta Heinolasta, jonka viimeisten biisien ajan viivyttelimme keikkaseurani kanssa porttien ulkopuolella ihmetellen, mitä ihmettä Apis täällä(kin) tekee, tai me Apiksen kanssa samassa paikassa. Sitten olikin taas tauko, olihan Rock The Beachiin konseptoitu nimittäin ihan kohtuullisen huolelliset roudaustauot, myös näiden rekvisiitattomien pikkubändien väleihin.

Rannan kaukaisessa takakarsinassa viileä keijo naamariin, autolla liikkuvan festarikävijän juominen on insinööritason puuhaa, sekä tarkkudessaan että mielekkyydessään. Tuokiossa lavalle kuulutettiin yhdysvaltalais-brittiläisen pariskunnan Alison Mosshart–Jamie Hince muodostama duo The Kills, joka tosin kiertää nelihenkisenä, ihan oikeana bändinä. Täältä lähes Eestin rannikolta katsottuna näytti aluksi, että nyt ei pysty bändi Alisonin energisestä lavakarismasta huolimatta isoa stagea täyttämään, mutta siirtymä lähemmäs, ja hommahan toimi. Paino oli sanalla energia. Mutta toki myös The Killsien biisimateriaali toimi, vaikkakin tuulen tarttuessa soundiin tässä vaiheessa vielä ihan kunnon otteella, tsibaleet alkoivat tunnin juoksulla kuulostaa liikaa toisiltaan, nyanssien tullessa valikoiden läpi. Toistan tosin itseäni, nämä on tsekattava jonain talvi-iltana hyvässä klubiympäristössä, mieluiten New Yorkissa. Ja korkea lippiksennosto Alison Mosshartille intensiteetin pitämisestä yllä, myötävalossa ja sivutuulessa. Illan mittaan Alison pääsi esiintymään sitten jo vähän pakkautuneemmallekin yleisölle, kun Foo Fightersien Dave Grohl kutsui ystävänsä kanssaan laulamaan muutamaankin biisiin. Tunnin slotissaan The Kills ehti louhia läpi peräti 13 biisiä powergarageaan, voimallista bluesrockiaan, miten vain.  Väkevimmin tänään lähtivät ”Satellite” ja ”Pots and pans”, kumpikin vuoden 2011 ”Blood Pressures”-albumilta, joita (siis albumeita) vuonna 2000 yhteenliittyneeltä ydinduolta on ulkona nyt viisi.

Huolellinen tauko, ja Skotlannin Kilmarnockista jo vuodesta 1995 operoinut Biffy Clyro oli lavalla. Mikä tahansa skottibändi on aina nähtävä, tiedättehän, ilman että nyt tarvitsee pudottaa hihasta vakilukijalle tuttua, kulmista nuhjaantunutta Big Country-korttia. Ekojen voimasointujen aikana jo harmitti, että bändin taannoinen BlackBox-keikka Stadin keinojääpyhätössä jäi näkemättä. Fanien kesken BillyfuckingClyro, toimitti 14-biisisen settinsä hirvittävällä intensiteetillä ja vimmalla, vaikka kärsikin illan orkestereista ehkä eniten soundiasioista. Tässä kohtaa volyymin nosto ja tuuli eivät ihan kohdanneet, ja alun soundikehuni kohdistuvatkin lähinnä illan pääaktiin, kun blosis tyyntyi sulanderin tai sohlbergin tehtyä laskutoimituksiaan kohti läntistä horisonttia. Läpituttu en ollut Biffy Clyron biisimateriaalin kanssa, mutta se vain parani setin loppua kohden, niinkuin pitääkin, jos nyt jotain kohden. Erityisesti uimaranta-alueen viehättävämpi sukupuoli tuntui olevan varsin innoissaan paidattomien skottijoukkueesta. Miksikään tyttöjen bändiksi Biffy Clyroa ei voi leimata, sen raskas vaihtoehtorock kulkee sen verran itsenäisesti ja omintakeisesti, että kyllä tästä ihan järjissään oleva poikakin saa tykätä. Ja mitä sitten, jos on muutama radiohitti. Radiohitteys ei ole biisin vika, vaan radion. Nekin toki kuultiin, ”Many of Horror”, ”Animal Style” ja ”Stingin’ Belle”. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/biffy-clyro/2017/hietaniemi-helsinki-finland-2be49862.html   Milloin nämä näkee uudestaan?

Illan viimeinen ”liemi lättyyn” (vanha lahtelainen sutkaus), tukevat tennarinsijat Hietaniemen kosteasta rantahiekasta, takakeno ja valmius ottaa vastaan Foo Fighters, keikoillakäyntiurani ensimmäistä kertaa. Mutta ei välttämättä viimeistä. Dave Grohl kiusoitteli alun spiikeissään, että pitäisiköhän tänään soittaa lyhyt veto, vai peräti pitkä veto. Valveutuneemmilla oli tiedossa, että taannoin järjestäjä oli jopa joutunut ottamaan ns. nallin pois päätaulusta, ja pakottamaan Fightersit lopettamaan keikan. Joten ulkonaliikkumiskieltoja uhmaavaksi bändiksi vaikka FF tiedettiinkin, niin silti peräti kaksi ja puoli tuntia kellottanut keikka pääsi hiukan yllättämään. Pääosin positiivisesti, ja tämä on merkittävää. Bändin maine kovana livebändinä oli kulkenut sen edelle, ja pakko on sanoa, että kaikesta näköesteisyydestä ja kaukaisuudesta huolimatta, maine tänään lunastui. Moni bändin useasti nähnyt on taatusti toista mieltä, mutta tämä artikkeli ei käsittele toisia mieliä. Varmasti rannalla oli 25 000 mieltä, mutta omani oli se, että Foo Fightersien tämäkkä veto onnistui melkein peittoamaan kaiken illan aikana kerätyn harmistuksen asiain toimimattomuudesta. Yksikin toimiva asia paikkaa paljon. Ja tänään se oli onneksi pääasia, eli illan päätösbändi.

Nämä kuultiin: http://www.setlist.fm/setlist/foo-fighters/2017/hietaniemi-helsinki-finland-3be49860.html  

Settilistaa tarkastelemalla, listaa joka ehti venyä kahdessa ja puolessa tunnissa peräti 24 biisiin, voi paikallaolematon tarkkasilmäinen huomioida jälkikäteen muutaman seikan. Ensinnäkin, kaikilta albumeilta soitettiin jotain, mikä on 22 vuotta vanhalta bändiltä hieno ele. Toiseksi, tulevan albumin kappaleita kuultiin kaksi, mutta ei sitä ilmeisintä, eli kaikilla soittolistoilla nyt viihtyvää mainiota ”Run”-hittiä. Kolmaalta, Foo Fightersille jo tuttuun ja totuttuun tapaan kuultiin muutama cover, tällä kertaa Rollareiden ”Miss You” ja koko illan päättänyt, sinänsä täysin umpiturha AC/DC-rymistely ”Let There Be Rock”. Ja neljänneksi, kaikki isot ja tärkeät iskusävelet ehdittiin kuitenkin fanien iloksi soittaa.

Iltaa leimasi hyväntuulisuus ja rentous, Foo Fighters näytti ulkopuolisen silmään kivalta työpaikalta. Grohl heitteli lupsakkaa, lämminhenkistä hetulaa yhtyetovereistaan, lämminsävyisimmin kaikkein uskollisimmasta, tilauksesta punkin kitarasoolonkin nykäisseestä Pat Smearista. Ja omakohtaisesti pitääkin tunnustaa, mitä tulee Smearin oloon bändissä, tuskin olisin itsekään ollut (viimein) paikalla, ellei bändissä edelleen soittaisi puolet loppuvuoden 1993/alkuvuoden 1994 Nirvanasta.

Muutakin mieltä saa olla, mutta illan komein veto oli hitaahkona versiona soitettu, häkellyttävän kauniisti (ihan konkreettisesti) auringonlaskuun vankkurinsa ohjastanut heartland rockin nykyklassikko ”Wheels”. Kaunista, kertakaikkiaan. Foo Fighters yhdistää buddyhollymaisia popralleja, voimakätistä collegerockia, rätväkkää jälkigrungea ja springsteeniläisittäin komeaa biisintekoperinnettä sikäli mielenkiintoiseksi keitoksi, että vaikka levyiltä en ole ikinä jaksanut bändiin paneutua, olen valmis näkemään sen(kin) uudestaan. Mutta en uimarannalla.

Tulevan albumin ”La Dee Da” kuulosti pelottavankin persoonattomalta, vaikka Grohl saikin lauluapua Alison Mosshartilta, kuten toisessakin uutuusbiisissä ”The Sky Is a Neighborhood”. Illan erikoisvieras Michael Monroe hyppi ja pomppi lavalla tuttuun ja jo hyvinkin totuttuun tapaan peräti neljässä biisissä, malttoi ihan huolella olla poistumatta lavalta, silloin kun ihan selvästi oli sen hetki, ja lakkasi näinmuodoin jo toisessa biisissään olemasta missään määrin erikoisvieras. Sikälikin nimittäin että Monroe on aina se isojen ulkkaribändien supererikoisyllätys, ja kaikella kunnioituksella Suomen ainoaa rocktähteä kohtaan, tuo useimmiten illan tarjontaan erittäin vähän mitään lisäarvoa. Ensi viikolla taas tavataan Hämptonissa, kun Michael Monroe onnistuu olemaan Gunnareiden erikoisvieras. Siellä nyt sentään iso rockhistorian ympyrä sulkeutuu, ja toivottavasti Makke korvaa tänään hirvittävältä kuulostaneen huuliharppunsa vaikka fonilla. Parhaiten Makkosen läsnäolollaan kunnioittamista biiseistä toimi varsinaisen setin päättänyt ”Best Of You”.

Illan settilistasta pitää vielä nostaa upea ”Congregation”, ”These Days” ja encoreosuuden kruunannut ”Skin and Bones”, joka soitettiin pitkänä jamitteluversiona kosketinsoittaja Rami Jaffeen upeasti harmonikallaan tukemana. Pirunkeuhko aika harvoin rocksoittimena toimii, nyt toimi. Encoreita kuultiin peräti neljä, ja loppua kohti alkoikin jo sääntö-Suomen Pitkämaanantain huvilupa paukkua, minkä bändijohtaja Dave Grohl toki hyvin tiesi. Encoreita olisi voitu soittaa helposti vain kaksi, ja illasta olisi ei-hoocee-fanille jäänyt naksua parempi maku, mutta en valita näinkään. Siis Foo Fightersien osuudesta. Ensi kertaan, vaikkapa Hartwall Areenalle, lämpimään ja mukaville istumapaikoille. KG

 

Posted in alternative rock, festival, garage rock, grunge, hard rock, indie rock, lo-fi, open air, post grunge, punk, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
29 maalis 2016

Chris Cornell (us) @ Finlandia-talo, Helsinki 28.03.2016

Finlandia-talo on ennakolta loppuunmyyty, päivällä on vapautunut muutamia hajapaikkoja, kaikki ovat menneet saman tien. Tunnelma on vähintäinkin jännittynyt, maailman parhaaksi rocklaulajaksi tituleerattu Chris Cornell, joka ei juuri esittelyjä kaipaa, antaa odotuttaa itseään parikymmentä minuuttia oletetusta aloitusajasta. Viimein pitkänhonkkeli Cornell astelee lavalle maailmanmiehen elein, ja yleisö puhkeaa huutoon. Carraran marmori rapisee ulkoseinistä. Ei epäilystäkään, etteikö nopeasti myyneitä lippuja olisi saaneet juuri ne, jotka eniten halusivatkin. Ei epäilystäkään, ettenkö olisi ultrafanien ympäröimänä. Tulee melkein saman tien huono omatunto, vaikka Cornell ei ole edes kitaraa kaulaansa ripustanut, että pitäisiköhän minunkin paikallani istua ennemmin jonkun ilman lippua jääneen superfanin? Jonkun joka osaa huudella vaikka kaikki Temple of The Dog-biisit ikäänkuin toiveena ulkoa, tai jonkun jolla on kaikki Audioslave-levyt hyllyssään? Illan edetessä tunne ehtii häipyä, ja tulla takaisin.

Kuuntelin Soundgardenin ”Superunknown”-albumin kokonaisuudessaan, siis kerralla kannesta kanteen, vasta niin myöhällä aikajanalla, etten kehtaa tässä edes sanoa. En omista yhtään Cornellin Soundgardenin jälkeistä levyä. En osta kiertuepaitaa. Jännitin ennakkoon, että viihdynköhän. Silti, miehen tekemisten suhteen minulla ei ole epäilystäkään, ne ovat tärkeitä ja välitön osa keskeisintä rockhistoriaa. Siksi olen paikalla. Ja Äänen takia.

 

Cornell on liikkeellä akustisesti, ilman bändiä, joissain biiseissä seuranaan multi-instrumentalisti Bryan Gibson. Työn alla on promota Cornellin viidettä sooloalbumia ”Higher Truth”, mutta paljon muutakin kuullaan. Keikka kuitenkin avautuu ja sulkeutuu tuoreella levyllä, ”Before We Disappear” avaa odotettuakin väkevämmin, nimikappale ”Higher Truth” päättää kaiken aika tarkalleen kaksi tuntia myöhemmin. Väliin mahtuu kolme biisiä miehen vuosina 2001-2007 eksisteeranneelta Audioslave-yhtyeeltä, ajalta jolloin grungen iskäbändi Soundgarden oli telakalla. Ja jälkimmäiseltä settilistaan mahtuu tänään peräti neljä stygeä, samansuuntaisia lukuja Cornell on ylläpitänyt koko rundin ajan. Lyhyesti 90-luvun alussa vaikuttanutta Temple of The Dogia edustaa kolme vetoa. Loput illan 25 numerosta ovat Cornellin soolotuotantoa, ja tälle rundille tunnusomaisia covereita. Iltana muutamana on kuultu todellisia ylläreitäkin, Finlandia-talon biisilista mukailee jo hyväksi havaittua kaavaa.

Keikka kellottaa siis aika tarkkaan kaksi tuntia, superfanille taatusti aivan liian vähän, itselle noin puoli tuntia liikaa. Aina kun Bryan Gibson saadaan Chrisin seuraksi lavalle, jännite nousee, puudutus häviää. Gibson soittaa vuoroin selloa, mandoliinia ja koskettimia. Gibson-avusteiset biisit on upeasti sovitettu, esim. ”Black Hole Sun” nousee uuteen kukoistukseen, vaikka läpiluvun maku väijyy nurkan takana koko ajan. Gibsonin ”sellhissoultothedevilatthecrossroads”-sellosoolo innostaa Cornelliakin tulkitsemaan sieluaan pihalle puhkisoitetussa Soundgarden-hitissä. Muista miesten yhteisvedoista komeimmin soivat häkellyttävän kaunis ”Nearly Forgot My Broken Heart” (sekin uutukaiskiekolta), ja Soungarden-hitti ”Fell On Black Days”, joka uhkaa olla koko illan tymäköin nykäisy. Tämä tuntuu, ei voi kiistää.

Välillä Chris ja kitara alkavat puuduttaa, pienikin lisäfjonga raikastaa settiä tosin saman tien. Kuten nyt vaikkapa Bob Dylan-cover ”The Times They Are A-Changin’”, jossa Cornell kässehtii lavaa edestakaisin ja puhaltaa välillä huuliharpustaan komeat Dylan-tribuutit. Vain kaikkein kovimmat biisintekijät ymmärtävät arvostaa vielä itseäänkin kovempia, niinhän se jotakuinkin menee. Covervedoista myös Led Zeppelinin ”Thank You” rullaa komeasti, varsinainen setti päättyy John Lennonin, kyllä vaan, ”Imagineen”. Cornellin omaehtoinen sovitus ja tulkinta eivät tuo biisiin mitään varsinaista lisäarvoa, mutta nyt ei olekaan siitä kyse. Vaan siitä, että välispiikkinsä alustamana Cornell haluaa lausua juuri nämä sanat lavalta meille tänä iltana. Covereista oudoin on ”Nothing Compares 2 U”. Biisi kieltämättä toimii upeasti tänään, vaikka onkin johtavia ysäri-inhokkejani, josta Sinead O’Connor jollotti kaiken hengen pois aikoinaan, ja käsistä lähtenyt radiopakkosoitto hoiti loput. Pelkästään tämän biisin ansiokas vetäisy todistaa Cornellin vangitsevan karisman puolesta. Mies ottaa myös yleisön huutelun hauskasti hanskaansa ja tekee siitä lempeää pilaa, eikä suostu toimimaan jukeboxina. Oikein.

Illan erikoisuutena, ja hyvänä vaihteluna, Cornell soittaa pari biisiä levysoittimessa pyörivän (instrumentaali)vinyylinsä päälle. Mainio tapa lisätä illan intimiteettiä ja olohuonemaista tunnelmaa, mikä ei Finlandian isossa salissa ehkä terminä tule heti ensimmäisenä mieleen.

Muutenkin on sanottava, että jamppari pitää koko kaksi tuntia aikamoisen taitavalla tavalla lankoja käsissään. Olen onnellinen ympärilläni olevien superfanien puolesta, nuo saavat tästä todennäköisesti todella paljon. Itsekin. Varsin, siis paljon, tai odotettua enemmän. Se, onko Cornell maailman paras rocklaulaja jää keskusteluna täysin omaan arvoonsa. Mitä väliä? Komea on ääni, mutta on noita ollut muitakin. Cornell on äänekkään 90-luvun sukupolven laulaja, ja ääntä riittää, mutta on noita ollut muitakin. Sanoinko jo?

Jos saa yhden valita, ”Seasons” soi koko illan uljaimmin. Ja jos edelleen saa yhden valita, Soungarden-ikivihreä ”Rusty Cage” tuntuu turhalta. Encoreita kuullaan kolme, ensin ”Scream”-sooloplatan nimiraita, sitten ”Higher Truth”-levyn käsittämättömän kaunis rakkauslaulu ”Josephine” ja vielä kerta päälle, vaikkei kukaan kielläkkään, kiekon nimiraita. Sitten homma on paketissa, yleisö nousee seisomaan. Ele ei tunnu tosin erityisen spontaanilta, niitäkin on nähty. Cornellin jenkkirundilla seisomaan nousemisesta on tullut tapa, ja suomifanit tietenkin tietävät.

Nämä kuultiin, ja vieläpä tässä järjestyksessä: http://www.setlist.fm/setlist/chris-cornell/2016/finlandia-talo-helsinki-finland-53f07fb5.html

Mainio ilta upeiden biisien parissa. Chris Cornell on nyt nähtynä, Soundgarden edelleen näkemättä. Ehkä siihenkin vielä tulee tilaisuus, aika monta olen toki jo hassannut. Pienestä ennakkojännästä huolimatta, pelkästään ”Fell On Black Daysin” takia kannatti olla paikalla. Ja toki kiistatta myös Äänen. KG

 

Posted in acoustic, alternative rock, grunge, hard rock, rock, singer-songwriter and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
27 syys 2015

Die Krupps (ger), The Red Paintings (aus) @ Klubi, Tampere 26.09.2015

Tampereen Klubilla on hiljaista vielä illan kakkosartistinkin aloittaessa, vaikka luvassa on ehtoon päätteeksi industrialin todellinen legenda, tai sen raskaamman laidan lähestulkoon keksijäbändi, saksalainen Die Krupps. Tai no, hiljaistahan täällä siis ei ole, väkeä vain vähänlaisesti, ollakseen vieläpä lauantai-ilta. Lämppäribändi The Red Paintingsia ajetaan nimittäin niin kovaa, että lasit täristelevät pöydiltä. (Ilan oli aloittanut saksalainen konemuusikko Janosch Moldau, jonka setti siis tällä kertaa jäi näkemättä.)

Vuonna 2000 Australian etelärannikon Geelongissa kasattu The Red Paintings soittaa paperilla, tai Wikipedian mukaan, taiderockia, ”orchestral rockia”. Ensinmainittu ei toteudu sillä, että solisti-kitaristi Trash McSweeney on pukeutunut karvahattuun ja hameeseen, ja kantaa selässään R2-D2-robotin muotoista reppua. Tai, että basisti ja viulisti ovat pukeutuneet geishoiksi. Jälkimmäinen väittämä taas vaatisi orkesterointia, jota bändi käsittääkseni levyillä harrastaa enemmänkin, livenä sähköviulu ei sellaiseksi yksinkertaisesti riitä. Joten, kutsukaamme Reddareiden musiikkia ihan vaan vaikka rockmusiikiksi. Sitä se on, ja vieläpä varsin laadukasta sellaista.

Setti venähtää kolmenvartin paremmalle puolelle, ja loppuu juuri, kun on alkamaisillaan pahasti kyllästyttää. Bändillä on upeita melodiakulkuja, mutta kokonaisiksi biiseiksi näillä katkelmilla on vielä matkaa, jää jotenkin hajanainen vaikutelma. Kaikki kappaleet noudattavat samaa kaavaa; rauhaisa alku, kova purkaus grungehtavaksi melskaksi, viulusoolo ja taas rauhaisampi osuus. Taitoa ja asennetta on, ja komeita melodioita, sanoinko jo. Bändillä on Yhdysvalloissa ja Euroopassa vankka kulttisuosio, ja sen vuoden 2013 albumikin, ”The Revolution Is Never Coming” julkaistiin käytännössä fanien rahoittamana. Nirvana ja Radiohead samasta tötteröstä läpi tunkien, ja toisesta päästä tulee ulos outoihin kostyymeihin sonnustautuva The Red Paintings. Aika paljon tulee nähtyä bändejä, joihin ei enää ikinä tarvitse palata, näihin voi hyvinkin. Nämä myös osoittavat, että Australia on jälleen (tai edelleen, kuinka vaan) kiinnostava rockmaa, ellei peräti rockmantere. Tänäkään vuonna en ole nähnyt yhtään huonoa bändiä niiltä suunnin. The Red Paintingsin konseptissa on sitäpaitsi paljonkin samaa, kuin kesällä todistamassani Ne Obliviscaris-orkesterissa, joka ainakin oman katseeni käänsi Australiaan suorastaan pitkästä aikaa. (Ne Obliviscaris muuten palaa kulmille marraskuun 21.pvä, Nosturiin. Lämmin suositus.)

Lämppärislotin venähtäminen myöhästyttää Die Kruppsin aloitusta kymmenisen minuuttia, mikä Tampereen Klubin nykymeiningillä, jota kovastikin arvostan, on suorastaan pikkutavatonta. Tehokkaasti saksalaiset roudaavat ja asentavat, pian ollaan jo tositoimessa. Alkaa puolentoista tunnin ankara junttanpoo, joka ei hengähdystaukoja suo. Avausbiisi ”Crossfire” menee vielä soundia haeskellessa, mutta yhtä biisiä kauempaa sekään toimi ei onneksi kestä. Kovaa tulee, mutta tulkoon. Vain alkuperäissolisti ja nokkamies Jurgen Englerin välispiikit menevät puuroksi, ja laulusoundikin jättää toivomisen varan.

Muutenkin ihan keikan alussa tulee tunne, että noinkohan tästä isoja odotuksia vastaava rockpuhde saadaan aikaiseksi. Bändi on aavistuksen jäässä, konepohjat luova Ralf Dörper antaa jotenkin insinöörin vaikutelman itsestään, samoin laiskasti lätkivä liverumpali Volker Borchert. Mutta kun Dusseldorfin hiukkaskiihdytin pääsee matkavauhtiin viimeistään kolmantena kuultavalla ”Isolationilla”, ei se enää ole pysäytettävissä. Uraani halkeaa. Elokuussa julkaistun uutuusalbumin ”V- Metal Machine Music” kakkosraita ”Kaltes Herz” uhkaa olla koko illan kovin veto. Muutenkin tuoreen levyn raidat lähtevät jotenkin erityisen kimmoisasti, eivätkä ainakaan tänään kuullut häpeile klassikkoseurassa hetkeäkään. Viimeisimmältä platalta kuullaan peräti kuusi vetoa, Die Krupps ei kierrä 2015 Greatest Hits-periaatteella, vaan promoaa uutta, laadukasta levyään. Arvostan.

Meininki rentoutuu, biitti alkaa käydä pirkkahämäläisen jalan alle, nyrkit nousevat ilmaan. Silti edelleen jää kysymys roikkumaan industrialilmaan, missä kaikki ovat? Die Krupps ei käy täällä joka vuosi, ja silloin kun käy, sen nähdäkseen kannattaa vaivautua paikalle.

Illan komein veto kuullaan ennen puoltaväliä, ”III-Odyssey of the Mind”-albumin (1995) nimiraita. Keikan viimeinen kolmannes on kokonaisuutena pelkkää juhlaa; ”Nazis Auf Speed”, ikihitti ”Metal Machine Music”, ”Robo Sapien”, ”To The Hilt”, sekä fasisminvastainen, varsinaisen setin päättävä ”Fatherland” osoittavat kaikki yhtenä hittirintamana, miksi Die Krupps on niin merkittävä bändi. Ilman Kruppsia ei olisi Eisbrecheria tai Rammsteinia, yhdessä Laibachin kanssa se on ollut muovaamssa kokonaista lajityyppiä Eurooppaan, vieläpä samasta perustamisvuodesta lähtien, eli 1980.

Rumpali Borchert ei valitettavasti koko keikan aikana pääse laiskimusimagostaan. Mietityttää, mihin bändi ylipäätään tarvitsee liverumpalia. Varsinkaan näin ajattelemattomasti sovitettuna. Miksi ei ennemmin niin kovat konepohjat, että Tammelantorilla tulee köntsät housuun. Liiteristä katto irti. Kahden kitaran vuororunttaus toimii, ja alun insinööri-imagostaan huolimatta, pitää kuitenkin muistaa, kuinka legendaarinen ukko koskettimien ja samplereiden takana bostailee. Ralf Dörper oli perustamassa vuonna 1982 Propaganda-yhtyettä, jonka senkään vaikutus uuden aallon syntsapopille ja myöhemmin koko konemusiikille ei ole ihan vähäisimmästä päästä. Ja nyt kun Dörper on olennainen osa Die Kruppsia, on siinä rockhistoriaa jo yhden hesselin harteille. Propagandakin on edelleen näkemättä, mutta onneksi myös toiminnassa, ainakin puoliaktiivisesti. Kruppseissa kitaristi Marcel Zurcher on virallinen jäsen myös, ja pääsee promokuviin, rumpali Borchert ja toinen kepittäjä Niels Finkeisen ovat livevierailijoita.

Lavan keskustaa hallitsevat metalliputkiperkussiot eivät tuo kokonaissoundiin juuri mitään, ja Engler takookin niitä lähinnä lopun hittiputkessa. Olin odottanut suurimman osan keikkaa, että noita takomalla lähtee puntit housuista, mutta ei. Lähinnä kyse on legendaarisesta esineestä, joka kuuluu Krupps-keikoille jo hamalta 90-luvulta. En tiedä, onko muilla keikoilla metallituubeja sämplätty lennättämään jengiä takaseinään, mutta ei ainakaan tänään.

Ilman encoreita ei tänäänkään selvitä, niitä tulee kaksi: ”Machineries of Joy” ja lopuksi vielä lopullisen läpimurtoalbumin ”II-The Final Option” (1993) iskuraita ”Bloodsuckers”. Homma on paketissa, mutta Die Kruppsin tarina ei. Jurgen Engler on pitänyt itsensä kuosissa, ainakin päällisinpuolin ja lavalla Engleriä lopun veljellisesti kaulailevat Zurcher ja Dörper ovat ne oikea ja vasen käsi, mihin bändi juuri nyt perustuu. Tuore albumi nähtiin Saksan virallisella listalla sijalla 49, eli germaanikuluttajallekin yhä maistuu kunnon rytke. Kruppsien industrialperintö voi hyvin.  KG

Posted in art rock, EBM, experimental rock, grunge, industrial, industrial metal, post-industrial and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
02 huhti 2015

Eyehategod (us), Morbid Evils @ Klubi, Tampere 01.04.2015

New Orleansin kaupunki ja sitä ympäröivät suistomaat tunnetaan tietenkin dixielandin, ragtimen ja bluesin syntysijoina, mutta onpa tuo kaupunki saanut merkittävän sijansa myös modernimmassa rockhistoriassa. Pitkin 80-lukua alkoi suistomaalla siittyä toinen toistaan omaperäisempää raskaamman rantapolun tamppaajaa, etunenässä mestoille ehtien Corrosion of Conformity. Niinsanotun NOLA-skenen yhdeksi johtotähdeksi nousi kuitenkin myös vuonna 1988 perustettu Eyehategod, jota moni pitää suorastaan sludgen keksijäbändinä. Itse orkesteri kutsuu musiikkiiaan heavy bluesiksi, eikä ole määritelmässään lainkaan eksyksissä.

Eyehategod soitti Aprillipäivänä ensimmäisen koskaan Tampereen-keikkansa relatiivisen täydelle, ja ehdottoman innostuneelle Klubille. Ovelta sai toki lippuja, mutta ei niitä hirvittävästi voinut enää bändin aloittaessa olla jäljellä. Alunpitäen jänskätti, miten Eyehategod saa rujon suistobluesinsa kulkemaan toista tuntia niin, että mielenkiinto säilyy.  Voin nimittäin heti rynniä tunnustamaan, etten ole bändin kataloogin kanssa läpituttu, puhumattakaan että varsinaisesti fani. Tarkalleen ja täsmällisesti (niinkuin Klubilla on tapana) klo 22.00 alkanut räyhäkäs veto kellotti tasan puolitoista tuntia, mutta itse toivoin tunnin kohdalla, että se olisi kellottanut vain jo mainitunkin tunnin. Ensimmäinen tunti nimittäin oli, jos ei nyt parasta aikoihin, mutta todella tasokas tunteroinen turpiin. Bändi kaahasi viiden studioalbumin tuotantoaan läpi huolella ja monipuolisesti. Jälleen kerran kiitos myös Klubin tiskin taakse, illan kumpikin bändi soi kuulaasti ja kirkkaasti.

Ennakkoon oli oletettavissa myös, että bändi ryskii läpi helposti yli 20 biisiä. Ja niin kävi, loppunumeroissa sekosin, mutta monta niitä kieltämättä tuli. Useista biiseistä, varsinkin aivan lopussa, soitettiin vain muutama fragmentti ja riffi, monet sitten taas vähän levylle uskollisempana versiona. Ja kun jättää paskanjauhannan yleisön tehtäväksi, ehtii myös soittaa.

Bändin olemassaolo keväällä 2015 on pieni ihme. Matkaan on mahtunut kotikaupungin tuhonnutta hurrikaania, huumehommeleita ja posessa istuskelua, hallussapidosta, kuinka olla. Lähinnä kaikki lueteltu koskien alkuperäissolisti Mike Williamsia. Mutta ääni on yhä tallella, ja osittain vimmakin. Vaikka kasvoilta kuvastuu, että muutakin on polteltu kuin vanhoja rakkauskirjeitä. Ensin tuntui, että mies ei selviä setistä läpi, horjuva holtiton hesseli. Mutta hyvin meni, bändin nokkamiesvastuu kuitenkin jakautuu perustajakitaristi Jimmy Bowerin kanssa. Joka löytyy useammaltakin Maailman Parhaat Metallikitaristit-listalta. Tampereen illan perusteella en tajua miksi. Mieshän on sensijaan myös armoitettu rumpali, hoitaen pestiään sekä Downissa, että Superjoint Ritualissa. Mutta kitarointi sinänsä on ihan kuolevaisten tavaraa.

En ala tässä väittämään mitään soitetuista biiseistä tai riffiryppäistä, mutta asiasta kiinnostunut pääsee pitkälle kurkkaamalla Setlist.Fm:n kautta bändin helmikuisien amerikanvetojen biisilistoja. Kyseinen foorumi on muutenkin mainio, aina silloin kun etukäteen kiinnostaa tsekata, mitä bändi on aiemmin kiertueella soittanut. Tai jälkikäteen varmistaa, mikä biisi oli mikäkin. Toki suomalaiset keikoillakävijät ovat, kuinka olla, varsin epäaktiivisia Setlistiä täydentämään, mutta mainio väline se silti livefriikille on. Varmuudella soitetuista biiseistä jäivät parhaiten mieleen, en edes tiedä miksi, tuoreen albumin ”Medicine Noose” ja vuonna 2005 levytetty ”Serving Time In the Middle of Nowhere”.

Toinen pikku ihme koskien Eyehategodia on, että se julkaisi viime toukokuussa uransa kenties kovimman studioalbumin, peräti 14 vuoden tauon jälkeen. Laatta on nimetty yksinkertaisesti, ”Eyehategod”. Se sisältää bändille toki tunnusomaista junttabluesia ryyditettynä milloin hardcorella, milloin grungella tai southern rockilla. Mutta annas olla, että on kova kiekko, bändiltä joka monessa muussa tapauksessa olisi laittanut piiput pussukkaan jo vuosia sitten. Tai viimeistään, kun kuolema korjasi bändin lähes alkuperäisen rumpalin, Joey LaCazen, vuonna 2013. Nykykannuttaja Aaron Hill mätkii niin kipeänvinolla tavalla yksinkertaista settiään, että jos ei jässikkä saa tenniskyynärpäätä pian, ihmeet jatkuvat. Mutta tanakasti lähtee, koko kehosta.

Keikka myös todisti, että kyllä alas viritetty mätke ja riffinkierrätys on klubimusiikkia. Tuli vaan mieleen viime kesän vaivaannuttava Neurosis-veto Tuskan tihkussa.

Illan lämmittelyosuuden hoiti asiallisella ja erittäin laadukkaalla kolmevarttisellaan Medeiasta ja Rotten Soundista tunnetumman Keijo Niinimaan vasta reilu vuosi sitten perustama tamperelainen Morbid Evils. Bändiltä on ulkona esikoispitkäsoitto Svart Recordsin julkaisemana, ”In Hate with the Burning World”. Mainio platta, joka kestää kuuntelua, mikäli yhtään kiinnostaa alakerrasta louhittu raskas aines. Temmot on epärottenisti hitaampia, kuin mitä Niinimaa on tottunut tulkitsemaan, mutta vaihtelua löytyy, pelkkään laahaukseen ei sorruta. Kahden kitaran vuorokurmootus (toisessa Niinimaa, ja toisessa Xysmankin livekokoonpanossa soittava Jan Trygg) toimii, ja muutenkin bändi soittaa aivan häkellyttävän tiukasti yhteen. Ensikosketus orkesteriin olisi voinut olla parempi vartin lyhyempänä, mutta hyvä näinkin. KG

Posted in crossover, drone, grunge, heavy blues, sludge metal, southern rock and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: