Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

George Thorogood & The Destroyers (us) @ Tampere-talo 08.08.2022

Henkilökohtaisesti ja omalla kohalla taaksepäin katsottuna huikea Rock Summer 2022 sai erittäin laadukasta jatkoa viime hetken päätöksellä nähdä Tampere-talon isommalla lauteella George Thorogood ja bändinsä The Destroyers. Napakat tunti ja kakskytviis kellottanut keikka tarjosikin monen opintopisteen edestä boogieteoriaa edistyneemmille, mutta kävi myös alkeista, ellei Delawaren rocktornado ollut aiemmin tuttu. Vuonna 1973 yhdessä (tuolloin vielä kotikulmiin viittaavalla Delaware-etuliitteellä varustetun) The Destroyers-yhtyeen kanssa tien päälle lähtenyt Thorogood on sittemmin levyttänyt parikymmentä albumia, myynyt yhteensä noin 15 miljoonaa yksikköä (kuusi kultaista ja kaksi platinaista plattaa), keikkoja on takana pitkälti yli 8000(!) ja ensi vuonna tulee relatiivisen kunnioitettavat 50 vuotta luukutusta täyteen. Maileja Thorogoodilla on allaan henkilökohtaisesti jo 72 vuoden verran, mutta ainakaan Tampere-talon parven eturivistä yyteröitynä ei olisi uskonut.

Mikään keikka, jota odotellessa tiski soittaa Jimmy Cliffia, ei voi olla huono. Ei ole nytkään. Lavalletulobiisinä sensijaan soi Flip Sloanin 60-luvun hitti ”Eve of Destruction”, joka ei kai ajankohtaisempi voisi olla, vaikkakin toki tittelillään viittaa oletettavasti myös bändin nimeen ja tuloillaan olevaan totaaliseen rock show’n. Thorogood ja nelihenkinen The Destroyers astelevat lavalle ja ”Rock Party” aloittaa rytkeen. Illan, ja tämän rundin, 13 biisin settilistassa vain kuusi biisiä eli alle puolet on Thorogood-orggiksia, sellaisella kuitenkin avataan. Thorogoodhan on tunnettu covertäytteisistä seteistään, plus ne muutamat omat isot hitit tietenkin soivat joka ilta. ”Rock Party” soi pitkänä ja hartaana, kakkoskitaristi Jim Shuler saa soolotilaa heti kärkeen, Gibson Les Paul ulvoo tarkasti ja napakasti. Thorogoodin itsensä soittostaili on varsin omintakeinen ja tunnistettava, otelautakäsi viihtyy pitkiä pätkiä paljon muuallakin kuin otetöissä. Ja toki miehen White Fangin murinasoundinkin tunnistaa mailien päästä, signatuurivalkoiseensa Thorogood tarttuu keikan jälkipuoliskolla.

Kakkosena kuullaan Bo Diddley-standardi ”Who Do You Love?”, jossa illan soundit alkavat asettua sille tolalle, jolla ne loppuun asti ovat. Parvelta kuultuna eivät huippuluokkaa, mutta ihan ok. Jälleen sama kuin niin monena ehtoona muutenkin, kun ajo on kovaa, että välispiikeistä on puolimahdotonta saada selvää, vaikka laulu sinänsä tulisikin ihan kohtuullisesti erottuen. No, siinä vaiheessa kun itse päätin lipun ostaa, kun nokka alkoi muidenkin syiden takia osoittaa Tampereelle, oli permannolta ostamisen arvoiset paikat jo menneet. Oletusarvona siis ollen se, että Tampere-talossa permannolla kuulostaa järkiään paremmalta kuin parvella.

The Destroyers soittaa tanakasti ja tarkasti. Rennon takakenoisesti mätkivä rumpali Jeff Simon on täysin alkuperäinen tuhoaja, ja basisti Billy Blough liittyi mukaan hänkin jo vuonna 1976, eli soittaa kokoonpanon kaikilla levytyksillä, myös siis vuosien mittaan platinaa hillonneella eponyymillä esikoisalbumilla. Eli aika asianmukaisella kokoonpanolla Thorogood yhä kiertää, ei ole ovi jatkuvasti käynyt. Texasin mies Shotgun Shuler on kitaroinut bändissä hänkin 90-luvun lopulta asti, ja viikon rocktriviana mainittakoot että tässä on jamppa joka soitti AC/DC:n riveissä parilla keikkalla Stiff Upper Lip Tourin jälkipuoliskolla, myös siis Helsingin olympialaisella Stadikalla kesällä 2001, sikäli nähkääs että emobändin lämppärinä oli muuankin Destroyers. Jonka nykykokoonpanon täydentää saksofonisti Buddy Leach, jonka solistinen rooli boogiekoneessa on itseasiassa varsin iso, vain muutamassa biisissä Leach on poissa lavalta tai taka-alalla.

The Destroyers laittaa garageksi, The Sonics-cover ”Shot Down” soi yhtenä koko illan tiukimmista vedoista. George Thorogood osoittautuu erittäin viihdyttäväksi showhesseliksi, miehellä on stand-up-koomikon tilannetaju ja yli 8000 keikan koulima itseironinen ote tekemiseen. Milloin lavalta singahtaa eturivin rouvien iloksi tai hämmästykseksi, sekä kotiinviemisiksi muovinen tequilamuki, milloin Thorogoodin käytetty kampa tai pyyhe.

Keikkavakio ”I Drink Alone” vuodelta 1985 edustaa Thorogoodin omaa tuotantoa. Sitä seuraa saman aihealueen lainabiisi, 50-luvun jumpblues standardi ”One Bourbon, One Scotch, One Beer”, jonka kynäili aikoinaan Rudy Toombs. Suosittelen muuten lämmöllä kokeilemaan joku perjantai-ilta vaikkapa, rankan työttömyysviikon päätteeksi, että ottaa makunystyröitä herättelemään sormimitan savuisaa skottiviskiä, huuhtoo sen puolella litralla tsekkiläistä pilsneriä ja virittää yömyssyksi kaksi sormellista makoisaa (ja aitoa) bourbonia, tässä järkässä. Toimii. Ja mitä paksummat sormet, sen parempi.

Memphis Slimin ”Steppin’ Out” bändi vetää kompaktina versiona, mutta keskenään, Buddy Leach siirtyy eturiviin töräyttelemään. George saa lyhyen hengähdystauon, ja mietinkin, minkä edellämainituista virvokkeista mies valitsee. Veikkaan kuitenkin, listan ulkopuolelta, laadukkaan tequilan. Thorogood palaa ”Gear Jammeriin, ja saa aseekseen signaturekitaransa Epiphone White Fangin. Nokkamiehen soitto murakoituu entisestään kun liu’utaan kohti isoja kasarihittejä, joita moni yleisössä odottaa selvästikin bourb….vesi kielellä. Ja niitähän hittejä ladotaan peräjälkeen, ”Get a Haircut” ja ”Bad To The Bone”, eikä ilahduttavasti minään puolen tunnin mehusteluina, vaan biiseinä muiden joukossa, George Thorogoodin Skootteri soittaa erittäin tiukasti, ja pysyy myös sovitusten suhteen pelkässä asiassa. Varsinaisen setin loppuliukumana soi ”Tequila”, kyllä juuri se The Champs-instrumentaali jonka lukija on saattanut kuulla ruotsinlaivalla tai tätidiskossa, bändi soittaa senkin kuitenkin tanakasti, Thorogood tanssahtelee ympäri lavaa humoristisen jäykkään tyyliinsä, eikä soita tässä numerossa lainkaan kitaraa, huutaa vain välillä mikkiin ”tequila”.

Setin päättää Hank Williamsin ”Move It On Over”, jonka mukaan Thorogood nimesi kakkosalbuminsakin vuonna 1978. The (Delaware) Destroyers louhii kuluneen stygen komeasti maaliin, George Thorogood kiittää ja kumartaa, keikka on tässä. Paitsi, että ei ole, ilman ”Born To Be Badia George ei pääse yhdestäkään liiteristä pois. Kitara jää jo takahuoneeseen, ison hittinsä Thorogood keskittyy laulamaan. Mainio keikka, josta yhtenä isona plussana jää mieleen parhaat lavavalot pitkään aikaan. Suolaisen hintaiselle konserttitalolipulle ei ihan kerry kuitenkaan täyttä vastinetta. Silmämääräisesti illan jengi mahtuisi Pakkahuoneelle, ja lipun hinta alkaisi nelosella, eiks niin, kun ei tarvitsisi maksaa arkkitehtuurista ja lentoterminaalin kokoisista aulatiloista ja eduskuntatalon kokoisista kiinteistä kuluista. Mutta tätä tää on, kun Suomen tärkeimmistä rock-kaupungeista kummastakin puuttuu keskikokoinen, areenaluokkaa pienempi kansainvälinen rock-venue. KG

Deep Purple (uk), Accept (de), Uriah Heep (uk), Nestor (swe) @ Hakametsä, Tampere 28.07.2022

Deep Purplen hyvin mahdollisesti viimeisen Suomen rundin ympärille koottu klassisen rockin suvipäivä piti alunpitäen järjestää Tampereen Eteläpuistossa, mutta hyvät kokemukset heinäkuun alun Sauna Open Airista Hakametsän hokipyhätön parkkialueella, saivat järjestäjät toisiin ajatuksiin ja siirtämään tapahtuman viimemainittuun lokaatioon. Eikä siinä, valinta oli varmastikin ihan oikea. Hakametsään taisi mahtua hitunen enemmän jengiä ja mikäpäs se siinä, kunhan järjestelyt toimivat ja soitto kulkee. Tapahtumapäivänä kumpikin toteutui.

Iltapäivän avasi Andy McCoy bändeineen, mutta kun lähtö himasta myöhästyi ratkaisevan puoli tuntia, oli keikka käytännössä loppuliukua vailla, kun astelin mestoille, parkkipaikalta tai rannekkeenvaihdosta tunnistettuja biisejä ei koskaan lasketa. Sen verran voi lausua, että bändi kuulosti tiukalta, ja Andyn keppi lauloi mallikkaasti, joten nyt kun McCoy on taas jalkautunut tielle, mm. tuoreen coveralbumin myötä, niin kyllähän herramme keikka on pikkupakollinen nähdä, harmi että meni nyt näin täpärästi ohi.

Tapahtuman oikeastaan ainoaksi miinukseksi voisin henkilökohtaisesti laskea liian pitkät roudaustauot. Kolme varttia on nimittäin ilman seuraa liikkuvalle ja selvinpäin pysyttelevälle lyhythermoiselle, niinkuin tervaa joisi. Toki asiaa seuranneena, koko ajan lavalla tapahtui ja hiki hatussa tehtiin töitä, mutta asiakkaan kannalta, mitä ihmettä voi tehdä sen 45 minuuttia. Dokata? Ei se ole toimintaa, se on oheistoimintaa. Kuinka monta hatsapuria tai makkaraperunaa ihmisen pitää jonottaa ja syödä että illasta saa kulutettua 180 minuuttia pois? En valita, ymmärrykseni roudaamisesta ja lavavaihdoista on liian heikko siihen, mutta säännönmukainen 45 minuuttia bändien välillä tuntuu pitkältä, siinä pointti. Muuten on sanottava, että Tampereen illan henkilökunta oli erittäin ystävällistä, yleisö hyvällä jalalla liikkeellä ja aluekin toimi ihan mainiosti tapahtuman siirron lyhyestä varoajasta huolimatta.

Andyn jälkeen vuoron sai ruotsalainen, vuonna 1989 perustettu hard rock-orkesteri Nestor. Kyllä, Nestor. Bändillä on nimittäin eh eh hjumour nimi, se pukeutuu omituisesti, ja esiintyy muutenkin häiritsevän paljon huumoribändin omaisesti, mutta ei selvästikään ole sellainen. Sillä on maailmanluokan hard rock-ralleja tukku, ja ihan itse tehtyjä, mutta bändin omilla nettisivuillaankin ihan myöntämä kieli poskessa-asenne takaa, ettei bändi enää koskaan lyö isommin läpi. Puuttuu visio ja konsepti, sellaiseksi ei riitä promokuvien flanelliset hikinauhat ja rakastaja Nylkysen kosteat viikset. Nämä biisit ansaitsisivat tulla otetuksi enemmän tosissaan. Mutta eipä siinä, Nestor soitti toki mainion ja energisen kolmevarttisen, jo toisen Tampereella kolmen viikon sisään, ja vieläpä samalla parkkiksella. Setin avasi tuoreehkon albumin kunkkuraita ”On The Run”, näin komeaa hard rockia tai pimppiheviä ei tehdä tänäpänä kuin korkeintaan Suomessa. Ja, no joo, tietenkin Ruotsissa. Josta tulevat bändit eivät yksinkertaisesti lähde heikolla biisimateriaalilla tien päälle. ABBAn, Europen ja Roxetten jälkeen eivät kehtaa, ja hyvä niin. Voimaballadi ”Tommorrow’iin” solisti Tobias sai partnerikseen upeaäänisen maannaisensa Lollo Gardtmanin, levyllähän kyseisellä raidalla duetoi Samantha Fox. Jota valitettavasti nyt ei Tampereelle saatu, olispa ollut ihanaa, Andy ja Samantha samalla lavalla melkein samaan aikaan, mutta haaveissa vainko oot mun. Kyllä. Nestor perustettiin siis vuonna 1989, ja se jaksoi puskea pari EP:tä ja kuusi vuotta, sitten muut intressit nielivät rockunelman, kunnes monta muutakin hyvää asiaa maailmaan tuonut panepidemia saattoi jannut taas yhteen ja nuoruuden palo löytyi uudestaan. Bändistähän löytyy mm. yksi poliisimies ja yksi rehtori, joten vuosien maailmankiertueille tuskin löytyy aikaa tai rahjetta, mutta toivoa sopii, että Nestorista kuullaan vielä. Ajakaa viikset pois, ja tulkaa taas Suomeen soittamaan, ja kyllähän bändi tuleekin. ”These Days” on hirvittävän lähellä Van Halen-hittiä ”Right Now”, mutta lähellä oloa ei vielä ole kielletty ja siihen lankeaa moni isompikin kirjoittaja. ”Perfect 10” on upea biisi sekin, samoin setin päättänyt ”1989”. Ruotsista löytyy harva se hetki näitä naftaliinista kaivettavia, laadukkaita hard rock-bändejä tuotavaksi Sweden Rockin tai Muskel Rockin ylläriesiintyjiksi, paluun tehnyt Nestor on tuskin viimeinen. Mitä svedujen rintamaitoon sekoitetaan? Kaakaota, keskiolutta, kryptoniittia?

Huolellisen rouduutauon jälkeen saatiin lavalle aivan ujon monta keikkaa keskimäärin Suomessa vuodessa soittava Uriah Heep. Lyhyellä matikalla bändi soittaa 2022 Suomessa 16 vetoa. Suomi rakastaa Heepia, ja Heep Suomea. Niin hyvällä fiiliksellä nyt kuudetta kertaa näkemäni veteraanibändi lanasi nytkin hittikatalogiaan, että Suomella on oltava jotenkin erityinen paikka bändin kollektiivisessa sydämessä, ja onhan sillä. Moni pitää näitä ukkeleita rockin kovimpina dinosauruksina, mutta samaan aikaan kukaan ei puhu Deep Purplen keski-iästä, Ian Gillanin äänestä, Axl Rosen paikkopestistä AC/DC:ssä, tai siitä periaatteessa aika naurettavasta faktasta, etteivät Rollarit tiettävästi edelleenkään ole jäähyväisrundillaan. Sitäpaitsi, kovin moni ihanan nuori ihminen diggaili hymyssä suin Tampereellakin, kun Uriah Heep toimitti maailmanluokan 45-minuuttisen. Käsityskykyni mukaan bändi ei edes osaa soittaa huonoja keikkoja. Laulaja Bernie Shaw on pannut koronapainoa, mutta jaksaa show’ata edelleen, tänään ääni ei ehkä ollut ihan vireimmillään, mutta aina ei voi olla. Kitaristi ja perustajajäsentaikuri itse, Mick Box ei tunnu vanhenevan kirveelläkään, ja viimeisin rekry, basisti Dave Rimmer on tuonut mukanaan ison tukun lisää lavaenergiaa. Ei liene edes umpikerettiläistä väittää, että Uriah Heep soittaa koko uransa ehkäpä kovimmalla kokoonpanolla, kaikki bändihistorian reunaehdot huomioiden. Setti avautui yllätyksellisesti viimeisimmän albumin raidalla ”Grazed By Heaven”, joka on mielenkiintoisesti basisti Rimmerin ja Jeff Scott Soton (W.E.T./ Yngwie Malmsteen/Journey) yhdessä kirjoittama. Hittipitoiseen festarisettiin toi iloista vaihtelua myös bändin ehkäpä raskaimmalta albumilta ”Abominog” (1982) poimittu ”Too Scared To Run”, ajalta jolloin Heep oli heavya tai heviä, siinä missä ajan muukin heavy tai hevi. Pitkäksi jamitteluksi yltynyt ”Look at Yourself” ja ekana encorena kuultu ”Sunrise” olivat kuitenkin tämänkertaisen keikan huippukohdat. Ihania positiivisia dinosauruksia, jotka pukkaavat parin vuoden välein ulos erittäin relevantin hard rock-levyn, ja josta Bernie Shaw’n pitenevien takahuonetaukojen myötä on tulossa ja tullut taas se Heep, josta kaikki alkoi. Yksi maailman kovimmista progebändeistä koskaan. Aion suhtautua Heepin syksyiseen juhlarundiin Suomessa, älkää kertoko kenellekkään.

Tähän väliin huolellista rouduuta ja sitten lavalle niinikään kohtuuahkera Suomessa soittaja, Accept. Olin nähnyt bändin edellisen kerran neljä vuotta sitten Tampereella (olen nähnyt Acceptin kolmesti, ja vain ja ainoastaan Tampereella) ja tuolloin mukana oli vielä alkuperäisbasisti ja biisikinnikkari Peter Baltes. Se oli vielä Accept, ja tuntui vielä Acceptilta (jonka nimi muuten kasarilla lausuttiin ihan pokkana assept, ja jos jotain muuta seiskan englannilla väitit, saattoi tulla välkällä veistoluokan takana varttitunti turpaan. Golden days.). Nyt Tampereen viilenevässä kesäehtoossa aivan laadukkaan setin runnonut bändi ei tuntunut Acceptilta, ainoan alkuperäisjäsenen Wolf Hoffmannin hartiat eivät siihen riitä. Hoffmann soitti ylipäätään liidikitaraa vasta kolmannessa biisissä, lavalla oli keppiä kuin Junttilan hernepellossa, mutta kuka oli kuka ja kuka mitä häh? Wolf Hoffmann, puristeisesti laulava Mark Tornillo ja liuta tuntemattomia saksalaisia jannuja (ok, Uwe Lulis on toki ex-Grave Digger) ei riitä olemaan Accept. Tuoreimpien levyjenkin biisimateriaali on timangia, kuunnellaanpa vaikka viimeisimmän ”Too Mean To Die”-kiekon (2021) powerballadi ”The Best Is Yet To Come”. Upeaa, komeaa, eeppistä heavybiisinkirjoittamista. Ja Tampereenkin keikka oli kova veto, mutta jotain puuttui. Puuttui Accept, lavalla oli (ja tämä vain henkilökohtaisena tuntemuksena) Wolf Hoffmann’s Renowned Accept Tribute Band tai jotain. Viiltäväähän tässä on se, että meikämannerheimolla on lippu nähdä Accept taas helmikuussa Kultsalla, mutta vain koska lämppäriksi ilmoitettiin Flotsam and Jetsam, joka on pakko nähdä. Ehkä Wolf ja jäbäleissönit saavat vielä yhden mahkun todistaa, että niin monen ikätoverinsa tapaan, myös Accept voi jatkaa elämäänsä vain yhdellä perustajajäsenellä. Ja että bändi on too mean to die, ja että the best is yet to come. Ehkä tekee hyvää nähdä Accept myös jossain muualla kuin Tampereella.

Oli tullut aika todistaa Deep Purplen yhtä viimeisistä Suomen keikoista. Mustaa valkoisella tästä ei ole, mutta kummoinenkaan koticornerin Nostradamus ei tarvitse olla, kun osuu faktan ytimeen. Keväällä, 28 vuotta bändissä soittanut ja selkärankajäseneksi muovautunut kitaristi Steve Morse jätti bändin (ja viikko sitten ihan lopullisen virallisestikin), ja muun kantajengin keski-ikä alkaa olla luokkaa korkea. Ian Gillan suoriutui illasta ihan mainiosti, mutta ääni ei ole entisensä, eikä kestä montaa vuotta. Ja kun Ian Paice ripustaa kapulat naulaan, niin mitä sitten, miten Purple muka voisi vaihtaa ainoan teknisen alkuperäisjäsenensä nuorempaan kannuttajaan. Ei se voi.

Kitaristi Simon McBride hyppäsi toukokuussa aivan saatanattoman isoihin bootseihin, Deep Purplen eturiviin, kitaraosastosta perinteisesti yksin vastaamaan ja luukutti Hakametsänkin illassa niin, että meinasi tulla tippa linssiin, kun samaan aikaan puolikkaalla kurkiaisella muisteli Steve Morsen syitä jäädä pois, ja faktaa, ettei oluen kyllästämä Ritchie Blackmore enää muista ilman henkilöauton kokoista lunttilappua, miten ”Smoke On The Waterin” soinnut menee. Jeesus, miten upeasti kepitti Simon McBride, hattu päästä ja pitkää ikää. Teki mieli nousta yöjunaan, vetää perseet ja mennä katsomaan Purplen seuraavan illan veto Pietarsaaressa, mutta nousematta jäi, (ja tunnetusti bändiltäkin jäi vetämättä, kun Suomen tapahtuma-ala kärsii henkilökunnan joukkkopaosta ja ammatti-ihmisten puutteesta). Pelkällä olemuksellaan bändiä 20 vuotta nuorentavan McBriden osuus sai toivomaan, että olisin ennustuksessani tuiki väärässä. Vielä yksi originaalialbumi ja vielä yksi maailmanrundi, jookos.

Deep Purple lämmitteli itse itseään keikan ekan kolmanneksen, ja tuntui, lähinnä suhteessa Ian Gillanin voimavaroihin ja ääneen, että tänään ei lähde. Mutta lähti kuitenkin. Klassiselta ”Machine Head”-albumilta (1972) kuultu ”Pictures of Home” ennakoi jo, mutta tuoreimman orggisalbumin ”Whoosh!”-raita ”Nothing At All” kulki jotenkin aivan jäätävän kovana rytmibluesina. Tottakai on niinkin, että tuore matsku on Gillanin voimille ja rekisterille kirjoitettua, ja vaatii vähemmän takavuosien matskun tapaan revittelyä. ”Uncommon Man” omistettiin tutusti edesmenneelle Jon Lordille. Kun hituri ”When The Blind Man Cries”, joka niinikään äänitettiin aikoinaan ”Machine Head”-sessioissa, lähti, illan kulku oli taas toivoa täynnä ja loppukeikka olikin pelkkää juhlaa. Ian Gillan löysi äänensä ja bändi polki hirvittävällä groovella, niinkuin huomista ei olisi ja niinkuin se soittaisi viimeistä keikkaansa koskaan. Ihan viimeistään lunastui olla paikalla, kun tärkeän mutta valitettavasti aliarvostetun ”The Battle Rages on..”-albumin itämaisiakin sävyjä hamuileva ”Anya”-kaunokki jyrättiin pimenevään iltaan. Se ei totta olla saa, Deep Purple ei saa lopettaa..

”Anya” oli vasta lopun alkua, seurasi Don Aireyn hillitön kiipparisoolomedley, joka sisälsi myös tutusti kunnon pätkät SibeliuksenFinlandiaa”. Tässäpä hillitön kosketinvelho, joka jokaisen rockfriikin tulisi edes kerran todistaa livenä. ”Perfect Strangers” lähti saumattomasti liikkeelle Aireyn kosketinmyrskystä, vielä ”Speed Truckin'” ja aivan käsittämättömän tuore, rento ja innovatiivinen ”Smoke On The Water”, ammattigeezerit asialla, oli kuin biisi olisi soitettu ensimmäistä kertaa ikinä. Tämän jos jonkun luulisi olevan helppo coveroitava siellä viialalaisen pizzerian nurkassa LVI-insinöörien kesäpäivillä, mutta kun Deep Purple lanasi klassikkoaan järkkymättömällä groovella, oli asia niin aito kuin kuvitella saattaa. Oli(mme)n paikalla. Bonuspisteet muuten sille yhdelle jampalle, jolla yhä pysyi tunnistettavasti päällä ”The Battle Rages On..”-kiertueen paita. Arvostan.

Pari coveria ei enää pystynyt sytyttämään magiaa uudelleen, varsinkaan alkaneessa tihkusateessa. Toki Simon McBriden ”Black Night”-ulvotuksen muistaa pitkään ja tutun ja turvallisen Roger Gloverin bassosoolottelunkin, mutta jos ilta olisi päättynyt hyytävän komeaan ”Smoke On The Wateriin”, olisin ollut äärettömän tyytyväinen. Jos tämä oli tässä, kiitos ihan kaikesta Deep Purple. Jos ei, kiitos siitä. KG

Simply Red (uk), Charles Lloyd feat. Bill Frisell (us), Cory Wong feat. Dave Koz (us), Kokoroko (uk), Alogte Oho & His Sounds of Joy (gh), Hector Reimagined, Jesse Markin @ Pori Jazz, Kirjurinluoto, Pori 16.07.2022

Pori Jazzia on järjestetty vuodesta 1966 lähtien, itse ehdin vasta nyt mukaan. Oikein hävettäisikin tunnustaa, mikäli olisin taipuvainen häpeilemään. Onneksi en ole. Olin toki haahuillut takavuosina Jazzkadulla Porin alakaupungissa ja nähnyt jonkun ilmaisesiintyjän setin, mutta sekä vuosi että seura että artisti että setti on jo painunut unhoon. Vasta vuonna 2022 onnistui ottaa haltuun itse Kirjurinluodon festivaalialue. Ei niin, etteikö olisi monena vuonna ollut halu käydä jo aiemmin, päinvastoin, mutta monena kesänä työnteko on rajoittanut vapaa-aikaa, tai sitten sen yhden ison pääesiintyjän ohessa muu ohjelmisto ei ole riittävästi napannut raahautuakseni paikalle. Mutta nyt kun tuli saatua pää (kuvainnollisesti) auki, Pori Jazzista voisi ihan hyvin muodostaa jokakesäisen tradition, mikäli vain se pääesiintyjäpuoli on riittävän kunnossa. Tämän vuoden päätöslauantaina se oli.

Eka kerta on aina eka kerta, nyt ei onneksi sattunut yhtään ja muutenkin jäi Jazzeista todella hyvä klangi, festarihan on suomalaisittain varmaankin parhaiten järkätty, hommaa kun on harjoiteltu ja hallitusti ja hyvissä ohjaksissa vuosi vuodelta järki päässä kasvatettu. Tapahtumassa ymmärretään Kirjurinluodon kapasiteetti, joka toki on iso, mutta rajansa silti kaikella. Omaa eka kertaani auttoi huomattavasti VIP-ranneke (kiitos paljon Keikkaseura lipusta, kiitos), jolla kiesin sai ilmaiseen parkkiin, ja jolla iltasella tarjottiin asialliset hammit lämpimissä paviljonkiolosuhteissa, ja jolla saattoi muutaman päälavan artistin yyberöidä kaukaa, mutta kuivana. Oli nimittäin sateenjumala Estherin ryppynaru hiukan löysällä, votkulia tuli käytännössä koko festivaalipäivän, aivan viimeistä esiintyjää lukuunottamatta. Kuuroina, mutta pääosin kokoajan satoi sitä semmoista suistomaan jokakoloon tunkeutuvaa tihkua. Festivaalin yleisin kaarderobi koostuikin haisaappaista ja sadeviitoista, Pori Jazzissa jos jossain tyyli on erittäin vapaa, ketään ei kiinnosta vaikka pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan.

Oman festaripäiväni aloitti OP-lavalla (tunnetaan myös nimellä Jokilava) ghanalainen Alogte Oho & His Sounds of Joy, ja oho miten hyvin aloittikin. Kahdeksanhenkinen bändi latasi tauluun kovat avausjakson vertailuluvut, jotka vain muutama päivän artisteista ylipäätään koki ylittää. Alogten paikallisghanalainen frafra-gospel yhdistettynä biisikohtaisesti funk/ska/reggae-ja muihinkin mustiin rytmeihin, kävi tehokkaasti jalan alle, eikä päivän eka kunnon sadekuuro tuntunut vitsiä kummemmalta. Olin jo pitkin päivää väittää, että Alogten kahden jannun puhallinsektio olisi päivän ehdottomasti kovin, mutta toki Simply Red oli vielä tässä vaiheessa kaukana tulossa, ja onnistui todentamaan huikealla vedollaan jopa jotain vielä kovempaa. Silti, jos sinä ja minä suomalainen, jos onkin meillä rytmi veressä, niin on se sitä ihan hitusen afrikankinpojalla, kun yhdellä kädellä soitetaan sivaltavan terävästi trumpettia, ja toisella kädellä lyödään perkussioita. Arvostan. Muutaman biisin jälkeen syvästi uskonnollinen Alogte Oho kutsui jengiä lähemmäksi joraamaan, tuntemaan Jumalan rakkauden lähempää. Kuultiin ”Mam Inne Wa”, Alogten iso hitti kotopuolessa, missä kuulijat ei heti lopu kesken. Alogte sävelsi biisin sairaalavuoteessa, moottoripyöräonnettomuudesta toipuessaan. Jotka lipat ei ulkoisia merkkejä ollut mieheen jättänyt, jalka nousi ja show oli kaikessa ilossa ja energiassaan erittäin paikallaolon arvoinen. Oman levykokoelmani Afrikka-osasto on itseltänikin lähes salaa paisunut aivan mukavasti viime parina vuonna, ja on ollut iso polte afrorock-keikoille, nyt lunastui. Enemmän näitä, alan taitajia tuodaan ihan liian nihkeästi Suomeen, keikat perustuvat pääosin Suomessa asuviin muusikoihin. Ghana on maailman hienoimpia ja tärkeimpiä musamaita, toivotaan että sieltä saadaan Alogten kaltaisia laatuartisteja kuulolle lisääkin. Pluspisteet Sounds of Joyn Henry Andohille rumpusoolosta, muutenkin ihanan kolinaiset ja kireät afrikkasoundit kaverin kannuissa.

Pikku breikki, Brooklyn Brewerin Defender IPA ei ole oluista huonoin, ja takaisin Jokilavalle, jossa aloitteli Viljakkalan toistaiseksi suurin lahja maailmalle, Jesse Markin bändeineen. Ei jättänyt 55-minuuttinen settinsä omalle kohalle juuri muistijälkiä, mutta olinkin paikalla silkasta sympatiasta ja kiinnostuksesta, tietoisena siitä, että en oikein taida olla kohderyhmää Markinin nykysoulin ja hip hopin seokselle. Niin tai näin, sydämestäni toivon, että tämä jäbä pääsee pitkälle.

Sitten päälavan eteen, Porissahan miksaustiskin edustan jazzpenkkien ja lavan väliin jää mainio tila niille, jotka haluavat nähdä läheltä. Vuorossa oli funkin Danko Jones, Vulfpeckin kitaristi ja omillaan bändijohtaja Cory Wong, erikoisvieraanaan maailmanluokan töräyttäjä, alttosaksofonisti Dave Koz. Tätä keikkaa oli todella moni näillä luodoin odottanut kieli pitkällä, itse en ollut osannut, mutta kun Wongin veto lähti käyntiin, mietin että kyllähän tämmöistä olisi pitänyt tajuta odottaa kieli periaatteessa hyvinkin pitkällä. Cory Wong budjaa ja pyörittää bändiään Minneapolisista käsin, ja koko funkia kuunteleva maailmahan muistaa, kuka muu pyöritti toimintaansa Minneapolisista käsin. Kyllä, Prince. Eikä siinä kaikki, paitsi että Cory Wong pitää yllä kaupungin funkmainetta, soittaa miehen bändissä bassoa itse Sonny ”T” Thompson, joka peukutti menemään Princen New Power Generationissa 1991-96. Porinkin lavalla nähtiin siis palanen Prince-mytologiaa, mutta ennenkaikkea hillittömän kiihkeä instrumentaalishow, Wongin 9-henkinen bändi kävi kuin Tissotin kello, mutta hengessä, groovessa, sielulla. Prince voi levätä rauhassa, Minneapolisin funkperintö on huippukäsissä. Wong soitti periaatteessa komppikitaraa suurimman osan tunnin settiä ja antoi soolotilaa välillä toki itselleenkin, mutta myös jokaiselle muulle. Oktaanit eikun nousivat, kun lavalle kutsuttiin mediapersoona ja muusikko Dave Koz. Mieshän aloitti kasarilla ihan rokkibändeissä, siirtyi sitten Richard Marxin bändiin, Arsenio Hallin tv-show-orkkaan ja enemmänkin smooth jazz-osastolle. Porissa ei menty smoothisti, vaan vasenta kaistaa katto auki ja poljin pohjassa, meno oli hillitöntä. Missä tämmöistä kaveria on piiloteltu? Vastaus, ei missään, mennyt vain omasta tutkasta ohi, sekä Kaz että Wong. Ei mene enää. Ja jos joku on kova laji, niin pitää kiinnostus yllä tunninkin tai pidempään, instrumentaalifunkilla. Keikan parasta antia olivat Kozin ja Wongin leikkimieliset soittobattlet. Ja vaikka Princea ei enää voi nähdä, olen bongannut jo Taiteilijan kaksi basistia erikseen. Ihan hauska harrastus.

Dallaus Lokkilavalle, joka itselleni on tutumpi Porisperesta. Pori Jazzin päätöspäivän tai aika monen muunkaan päivän ääriharvinaista oikeaa jazzosastoa edusti yksi viimeisistä elossaolevista raskaan sarjan jazzlegendoista, Charles Lloyd. Joka ehkäpä on jazzkanonioissa vieläpä arvostetumpi huilistina, mutta kuultiin täällä nyt saksofonin tulkitsijana. Vierelleen Lloyd oli saanut nuoremman legendan, kitaristi Bill Frisellin. Lloyd aloitti ammattimaisesti jo 50-luvulla, soitti mm. B.B.Kingin ja Howlin’ Wolfin bändeissä, ja siirtyi 22-vuotiaana Chico Hamiltonin bändijohtajaksi. Ja siitä eteenpäin, miten sitä nyt legendaksi tullaankaan. Lokkilavan jazzhetken pointtina oli omalla kohdalla nähdä ja kuulla Lloyd ja Frisell soittamassa, ja ihan meditatiivisen hetken herrat tarjosivatkin. Merkittävämmän mukaantempautumisen esti vain oma levottomuus, ja henkilökohtainen ongelma ärsyyntyä jaskakeikkojen väliablodeista. Tiedän niiden kuuluvan lajiin jo kaukaa historiasta, mutta ärsyyntymistähän tieto ei välttämättä poista. Olin paikalla, kun Charles Lloyd, 84, töräytteli Pori Jazzissa kenties viimeistä kertaa.

Päälavalla tapahtui omituisia. Pori Jazzin taiteellinen johtaja oli tilannut Valtteri Pöyhöseltä setin Hectorin sävelmiä uuteen uskoon laitettavaksi, reimagined. Konseptin nimi olikin siis Hector Reimagined. Vajaa tunti jazzhiippailua ja instrumentaalibriljeerausta Hectorin nimellä, minä en saanut kiinni. Ei aina saa. Hector oli alunperin folklaulaja, lauluilla taistelija, sittemmin jykevä rockmuusikko. Ajatus Hectorin biiseistä jazzhiihtelynä oli todella outo. Muutama hienokin hetki toki koettiin, ei sillä, Jesse Markin vetäisi setin päätteeksi upeasti ”Ei mittään”. Mutta ihanan Aili Ikosen tulkittavaksi langennut ”Lumi teki enkelin eteiseen” esimerkiksi oli sitä niin tuttua väkisinsovittamista, että jotain on tehtävä, jotta erottuu alkuperäisestä. ”Lumen” voima on alunperin siinä, että se esitetään reippaasti ja tavallaan toteavasti, ilman ylitulkintaa, vaikka laulun tarina onkin ääritraaginen, ja juuri siksihän se toteavasti esitetäänkin. Ilman Hectorin ja aivan jäätävän kovan Power Bandinsa omaa kolmevarttista, koko konseptista olisi jäänyt tosi hapan maku. Heikki tuli itse lavalle ja pelasti koko iltapuhteen esittämällä Hector-biisejä sillä voimalla ja vimmalla, julistuksella, mikä niille kuuluu. Aivan perseettömän upeasti rullasi Power Bandin komealla heartland-soundilla ajama ”Vapaa maailma kun bailaa”, eli ”Keep on Rockin’ In The Free World”. Power Band on Suomen E Street, otetaan tai jätetään. Hectorin mietteet Euroopan tämän(kin)hetkisestä tilasta eivät jääneet epäselviksi, rauhan ja rakkauden biisejä takavuosikymmeniltä oli päivitetty tähän päivään, ”Eurooppa” soi entistäkin ajankohtaisempana, surullisen sellaisena. Aili Ikonen palasi lavalle vetämään Hectorin kanssa duettona ”Jos sä tahdot niin”, ja menihän siinä kohtaa roska silmään. Liikennevaloissa ja slummitaloissa osin vuosien mittaan puhkikin soitettu ”Yhtenä iltana” heräsi päätösbiisinä uudelleen eloon, Esa Kotilainen tarttui Lasse Pihlajamaa- harmonikkaan ja sai sen kuulostamaan upeasti jotenkin Hammondin B3:lta. Heikki on jo 75, mutta yksi rundi vielä Power Bandin kanssa, jooko pliis?

Lontoosta saapunut afrofuusioryhmä Kokoroko esitti Jokilavalla aivan mitäänsanomattoman tylsää jalkoväliin puhalteluaan, ikäänkuin koko bändiä, tai ainakaan se ladypuolista puhallintrioa eturivissä ei olisi edes kiinnostanut olla keikalla. Brittiläinen aroganssi yhtyi kylmässä tihkusateessa motivaation puutteeseen, siltä ainakin parinkymmenen metrin päähän lavasta vaikutti. Olin oikein kuuntelemalla tutustunut bändiin himassa, ja ajatellut mainoslauseita lukeneena, että bändi ikäänkuin jatkaisi siitä, mihin Fela Kuti ja Tony Allen jäivät, mutta tällä asenteella jää jatkamatta. Jos ei välispiikeissä edes muista, milloin oma levy on ilmestynyt, ei se ole tärkeä levy. Jos ei kiinnosta, kannattaa pysyä himassa.

Päivän kohokohta oli vielä edessä, ja onneksi puolijäätävä tihkusadekin lakkasi, oli tullut aika nähdä bucketlistalta pois yksi 80-ja 90-lukujen (ihan vähintäinkin niiden) kovimmista brittiläisistä popbändeistä, pitkälti laulajaansa Mick Hucknalliin henkilöityvä Simply Red. Ja kuinka bändi näyttikin juuri lopettaneille maannaisilleen, mitä on ammattitaito, motivaatio ja yleisön palveleminen. Kaikki hitit kuultiin mahtisoundeilla, ja tuntui että eihän näillä olekaan kuin radiohittejä puolentoista tunnin verran. Ja siis olisihan se pitänyt tietää, että totta hitokseen Simply Red nykii maailmanluokan kovan keikan, tietenkin. Mutta Pori Jazzin 2022 päätös oli vielä kovempi kuin oli uskaltanut odottaa. Mick Hucknallin, tuon merten kiharapään äänestä voi olla kahta mieltä, mutta hei, valkoisen sinisilmäsoulin kovin tulkitsija ja ikonisin ääni, eiks yeah? En omista Simply Redin levyjä, mutta livenä oli nähtävä ja entisenä Lontoon asukkina monet näistä biiseistä muodostuivat kuin salaa kotisoundtrackiksi aikoinaan. Hucknallin ääni, Kenji Suzukin funk-kitara ja napakat soolot, Hucknallin rinnalla uskollisesti jo vuodesta 1986 pysytelleen Ian Kirkhamin ikoniset saksofonisoolot, toistan itseäni, mutta oli kuin olisi kotiinsa tullut. Ja lähellä mellakka-aitaa, aivan edestä yytsittynä, niin tuntui asiainlaita olevan monelle muullekin.

19 biisiä, ei yhtään keikkaa venyttänyttä täyteraitaa, silkkaa asiaa soulin ja laadukkaan popin äärellä. Nekin biisit, mitkä radioasemat ympäri maailmaa ovat melkein pilanneet, soivat hämmentävän tuoreesti. Gregory Isaacs-cover ”Night Nurse” jynkkäsi ihan oikeana ja rehellisenä, spliffinhajuisena voimareggaena. Poissa muniinpuhaltelu, Simply Red oli herkimmilläänkin yllättävän raskaskätinen. Varsinaisen setin ”Holding Back The Years” ja Hucknallin erityisherkästi tulkitsema ”Mirror” olivat selkeät kohokohdat, jos pakko olisi valita. Ja kun bändi poistui lavalta, koko suistomaa tiesi, ettei tämä ollut tässä. Kolme encorea, joista kiihkeästi groovannut ”Money’s Too Tight To Mention” ja tietenkin ”If You Don’t Know Me By Now” edustivat aikoinaan sitä Simply Redia, jonka opimme tuntemaan, eli huolella valituista covereista muokattiin omat, titaniumia myyneet versiot, mutta niin että Hucknallin omat sävellykset eivät hitinsyntyvaiheessa millään tavalla hävinneet tai häpeilleet. Simply Red lopetti jo kerran, mutta palasi vain viiden vuoden tauon jälkeen, enkä Pori Jazzin illassa ihmetellyt yhtään että miksi. Muutaman vuosikymmenen yksi tärkeimmistä popbändeistä, sanoinko jo? KG

Michael Monroe Trio @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 14.07.2022

Michael Monroe kiertää tänäkin kesänä ahkerasti bändeineen Suomea, ja maailmalla Eurooppaa nyt vähintäinkin, ihan just äsken porukka oli Alice Cooperin supportina sivistyseuroopassa ja Guns’n Rosesien lämppärinä valtavan lontoolaisyleisön edessä. Taannottaisilta kesiltä on tuttu se systeemi, että kun bändin kitarapartio asuu a) Torontossa (Rich Jones) ja B) New York Cityssa (Steve Conte), niin kun Euroopan vedoilla on vain muutama välipäivä, on selvää ettei herrojen kannata lentää kotiin, eivätkä sitä ehtisi tekemäänkään. Soittaja on soittaja vain soittaessaan, siksi nerokasta onkin ollut virittää tien päälle välipäivinä tekemistä ja virikettä tarjoamaan Michael Monroe (acoustic) Trio. Kuluneen viikon arkipäiville jäi juuri sopiva väli soittaa pari vetoa Jyväskylässä sisävesilaivalla, ja saapua myymään liiteri täyteen torstaiehtoona Hämeenlinnan ainoalla oikealla rokkiklubilla, Suistolla.

Tulin edellisviikolla muuttaneeksi, ei, ei New Yorkiin, vaan Hämeenlinnan alakaupunkiin, ja näinmuodoin Suistosta tuli entistäkin enemmän kotiklubi. Nyt kaupungissa aivan korvaamatonta kulttuurityötä tekevä rokkikivijalka on kävelymatkan päässä, ei tarvitse siepoa keskibischoshofenia atomikello vasemmassa ja alkometri oikeassa kädessä, ja ennenkaikkea, voi nähdä laadukkaasta tarjonnasta mitä vain mieleen tulee, mukavuusalueidenkin rajamailla, ja mihin vain ikinä aikataulut venyy. On sanottava, että Suisto elää uuden promoottorinsa (Olli Vartiainen, ex-Retkibanaani) myötä erittäin kovaa uutta tulemista (taloushaasteiden ja panepidemian jälkeen), ja siksi jokainen loppuunmyyty ilta täällä ilahduttaa erityisesti. Nytkin loppukesän ja syksyn ohjelmisto on jo sellaista, että ei tulisi mieleenkään perihämeenlinnalaiseen tapaan valittaa ja märistä. Epidemian jäljiltä Suistolle on etabloituneet myös huomattavasti entistä sivistyneemmät soittoajat, toivottavasti jäädäkseen.

Michael Monroe Trio asteli lauteille hieman jälkeen iltayhdeksän ja aloitti noin euro ja neljäkymmentä kellottaneen settinsä komeasti Demolition 23.-hitillä ”Hammersmith Palais”. Iltaa leimasi soittamisen ilo ja hillitön trion (todennäköisesti myös koko Monroen sähköisen bändin) sisäinen huumori, josta sai kiinni juuri, kun tuntui että nyt ei saa yhtään kiinni. Hauskaa oli, sekä triolla että Suiston loppuunmyyneellä yleisöllä. Ja voin kertoa, että lomakaudella ja torstai-iltana ei ole itsestäänselvää näillä hoodeilla, että klitsu on innostunutta jengiä täynnä. Toki Michaelia tullaan katsomaan kauempaakin, se selittää osan.

Monroelta bändeineen on ulkona tuore albumi, ”I Live Too Fast to Die Young”, ja siltä toki muutama styge on sähköiseen settiin otettu. Mutta kiekko on sen verran rajumpi rockpaketti, että jotenkin vanhempi katalogi soveltuu paremmin akustisiin versiointeihin. Ja kun näitä keikkoja ei käsittääkseni hirveästi ehditä treenaamaan, on vanhassa ja jo tutussa vara parempi. Ja äärihuolella valituissa covereissa tietenkin, ja yllättäen olikin niin, että tällä kertaa trion iltapuhde oli silkkaa covereiden juhlaa.

Erittäin puiden takaa alkanut Ramones-biisi ”Poison Heart”, yksi maailman hienoimmista popralleista, oli jotenkin Michaelin tunteikkaasti tulkitsemana ja sanomaltaan kovin ajankohtaisena, yksi illan kohokohdista. Tai Ramonesista puheen ollen, Dee Dee Ramonen Michaelille vähän ennen kuolemaansa lahjoittama, huikea ”Under The Northern Lights”. Ja kun käytännössä kaikkiin biiseihin toimitettiin kolmiääniset stemmat ja kun kolmen kitaran voimin mentiin ns. kasettisoundeilla, oltiin laadun äärellä. Moni biisi lähti hulvattoman skeidanjauhuun jatkeena, vitsinä, niinkuin vaikkapa Ramones-hitti ”Rockaway Beach” tai Hurriganesienkin tunnetuksi tekemä ”Do You Wanna Dance”. Tällaisia keikkoja lisää, missä ei tarvitse vetää otsa sellaisilla kurtuilla, että mahtuu pajavasaran varsi väliin, vaan soittamisen ilon ja työntekemisen riemun kautta. Hurriganeseista puheen ollen, ”I Will Stay” oli tänään toiseksi paras koskaan kuulemani veto kyseisestä klassikosta, lähti jotenkin todella hereästi, vaikka Monroe Band on toki harva se keikka vetänyt stygeä sähköisestikin. Se paras versio? Kauan sitten Ganes-elokuvan kuvauksissa puolentoista metrin päästä nähtynä, kun Olavi Uusivirta eläytyi hausjärveläisellä tanssilavalla Cisse Häkkisen rooliin.

Yksi Hanoi-raitakin oli toki pakollinen soittaa, ja se oli tänään akustiselle triolle mainiosti soveltunut ”Don’t You Ever Leave Me”, ja olihan se Hanoi-raita tavallaan myös ”Lightning Bar Blues”. Eli ei epäilystäkään, Monroen soolotuotannon ulkopuoliset vedot olivat tämän trion toimituksessa ylivoimaisia, ja ymmärtäähän tuon, tuttua ja itsekirjoitettua viime vuosien matskua on ehditty veivaamaan jo aika tavalla. Joskin on heti sanottava, että toki ”Ballad of The Lower East Side” ja ennenkaikkea yksi Monroen soolovuosien kaikkein (itselleni) merkittävimmistä biiseistä, ellei merkittävin eli ”All You Need”, soivat nekin todella raikkaasti.

Intiimeissä meinigeissä kun oltiin, yleisökin sai vapaasti huudella toiveitaan, you name it, we play it. Joku jantteri toivoi kovasti biisejä Michaelin ”Life Gets You Dirty”-albumilta, Makkonen arvosti kovasti ja kertoikin projektina olevan kyseisen platan uudelleenmiksauksen. Tokikaan albumin raitoja ei oltu tälle triolle harjoitettu, mutta niinikään yleisön toiveista lähti esimerkiksi pikku epäröinnin ja emminnän jälkeen Demolition 23.-raita ”You Crusified Me” aivan mallikkaasti. Oma toiveeni olisi ollut, mikäli huutelijasmiehiä olisin, ”Deadtime Stories”, mutta ei se olisi sopinut illan iloluonteiseen henkeen. Muutama encorekin vaadittiin ja saatiin, Steve Conte aloitti ”Bad Moon Risingin” ensin liian hitaalla temmolla ja sai hetulanheitto-osuudessa syytteen papparaisuudesta, mutta sitten se oikea tempokin löytyi, ja siihen kylkeen vielä ja tietenkin Eddie and The Hot Rodsien ”Do Anything You Wanna Do”, joka muuten soi myös ”levylautaselta” viimeisenä biisinä juuri ennenkuin bändi astui lavalle, sekä tietenkin ”Up Around The Bend”, joka kirvoitti jo hämptonilaisyleisöstä ihan yhteislauluakin.

Lisää tämmöistä, maailmanluokan pop-peijoonia ja peijoonittaria kotiklubi Suistolle ja lisää keikkoja, joilla kaikki on mahdollista, mikä tahansa voi olla seuraava biisi ja missä yleisö on osa show’ta ilman kiusallisuuden pienintäkään häivää. KG

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

Eric Clapton (uk) @ Nokia Arena, Tampere 17.06.2022

Eric Claptonin keikka Suomessa 11 vuoden tauon jälkeen haki paikkaansa ja aikaansa oikein huolella. Alunpitäen kitaravirtuoosi, bluesmies Clapton piti nähdä Suomessa 2020 kesällä, lippuja myytiin jo edellissyksynä. Sitten tuli, tiedämme kyllä mikä. Lopulta konsertti ankkuroitui kesällä 2022, mutta niin että paikka vaihtui Helsingin Hartwall Areenasta Tampereen upouuteen, viime joulukuussa avattuun Nokia Arenaan. Aika näyttää onko Venäjän toimien johdosta tällä hetkellä täysin (ja hyvä niin) hylätty Hartwall Areena enää koskaan musiikkikäytössä, kuka sen tulevaisuudessa omistaa ja kaikki tämä. Mutta eipä midis, ei kaiken ison tarvitse tapahtua Helsingissä. Nokia Arenassa (modernisti enkuksi yhdellä a:lla) meillä on nyt upea ja erittäin toimiva uusi jättivenue, jolle kelpaa ulkomaan artisteja roudata. Helsingin versio ei koskaan ollut mikään miellyttävä paikka vierailla, Tampere veti pitkän korren, tilattiin maailmanluokan arkkitehdilta halli nerokkaasti keskelle kaupunkia, eikä minnekään ratapihan jättömaalle. Tampereesta alkaa sukeutua kaupunki.

Eric Clapton on sen sijaan ollut jo pitkään, tai ainakin vuodesta 1962, valkoisen bluesin kunkku, Englannin kitarajumalista yksi suurimmista. Ja vaikka kyrpikin lukea korona-aikaan Slowhandin kommentteja rokotteista ja niiden vaarallisuudesta ja kaikkea sitä covidmärinää, minkä seitsemänkymppiset rokkistarat kokivat niin arvokkaaksi ja levittämisen arvoiseksi, niin olihan Claptonin Suomeen tuloon vihdoin ja viimein suhtauduttava. Oli miehen luukuttelu jäänyt nimittäin aina aiemmin livenä todistamatta. Ja jos paukkui Ericin parta korona-aikaan, niin ei paukkunut Tampereen kesäillassa. Muutamaa kiitosta ja kommenttia lukuunottamatta, pitkälti täyteen myydyssä Nokia Arenassa pääosassa oli Claptonin diggailema tai levyttämä musiikki miehen koko pitkän uran varrelta. Ja valitettavasti toisessa pääosassa kuultiin, ei nähty, Nokia Arenan karmaisevan heikko soundi, joka toivottavasti vielä kehittyy kun kokemusta hornankattilan kuulokuvista saadaan kerrytettyä lisää.

Ilta oli kuin paluu niihin aikoihin kun Clapton uraansa aloitteli. Kaivettiin Yhdysvaltain mustan bluesmiehistön repertuaarista biisejä ja soitettiin niitä keikoilla pitkinä, raskaina ja sähköisinä versioina, niin että keikalla saatettiin kuulla yksi oma biisi. Tai pari. Claptoninkin monilla klassisilla albumeilla on tyyliin kaksi tai kolme itsetehtyä biisiä. Joten ei ihme, ettei niitä viljalti ollut Tampereen keikankaan settilistassa. Toisin sanoen, Claptonilta on ulkona toistaiseksi 21 studioalbumia omalla nimellä, ja illan 15 biisistä vain kolme oli taiteilijan omaa käsialaa. Jossa käsialassa ei ikinä ole ollut mitään vikaa, biisinkirjoituskynä on ollut terävimmillään kryptoniittia myyneen terävä.

Merkittävää Nokia Arenan illassa, ensimmäisellä Clapton-keikallani, oli paitsi erittäin lakoninen ylöspano; ei alkeellisintakaan lavashow’ta (en nyt tosin hirveästi odottanutkaan trusseissa kiipeilyä, spagaateja tai mikkipiuhaan kuristautumisia), eikä alkeellisintakaan valoshow’ta, ei edes valojen vaihtumista. Niin myöskin se fakta, että keikka oli mitä enimmin bändikeikka, Clapton oli yksi muusikko muiden joukossa ja kaikki oli jotenkin kovin toteavaa, sanoinko jo lakonista, ja anteeksi nyt vaan henkeen ja vereen claptonistit, myös hiukan tylsähköä. Don’t you know, I’m riding with the king? Jees ai nou, mutta silti. Kaikella kunnioituksella sinänsä laadukasta keikkaa kohtaan, Eric Clapton solahti nähtyjen joukkoon, pois bucket-listoilta, mutta ainakin B4-katsomossa jäi niin sanotusti immelmannit heittelemättä.

Keikka jakaantui neljään osaan, puuroisista sukellusvenesoundeista kärsineeseen sähköiseen avaukseen, akustiseen settiin joka oli ehdottomasti illan kohokohta, paluuseen sähköiseen luukutukseen hiukan paremmilla soundeilla, ja vielä yhteen encoreen. Sen verran karmealta kuulosti setin alku, että kun tiesi akustisen osuuden olevan tulossa, sitä odotti kieli pitkällä. Sähköisen avausjakson paras hetki oli ehdottomasti sen päättänyt The Wailers-cover ”I Shot The Sheriff”. Siinä myös Claptonin laulusta alkoi saada jotain selkoa, semminkin kun tiesi että miten se kertosäe oikein menikään. Muita muistikuvia ei ekoista biiseistä oikein henkilökohtaisesti jäänyt.

Claptonin seitsemänhenkistä kokoonpanoa ei voi mistään moittia, näille rundeille kun haalitaan maailmanluokan pelimannit. Paljon soolotilaa, lopussa ehkä omaan makuun hiukan liikaakin, saaneella kosketinsoittaja Chris Staintonilla on esimerkiksi aivan veret seisauttava CV. Aktiivista soittoa vuodesta 1959(!), Claptonin luottomiehenä yli 40 vuotta, työantajina mm. B.B.King, David Gilmour, Joe Cocker, Ringo Starr, Ian Hunter, The Who ja monet muut. Mestari areenalla, mestarin bändissä. Komppi-ja häkellyttävän usein myös soolokitarassa Doyle Bramhall II, jonka ansioluettelo ei juuri häviä Staintonille, Sonny Emory (ex-Earth, Wind & Fire) rummuissa, sekä Nathan East bassossa ja Paul Carrack uruissa ovat kaikki niin ikään alojensa kuuminta huippua, mutta etenkin kosketinsoittajia kun ajettiin aivan liian pintaan miksattuna, aivan liian kovaa, puuroksi meni. Sääli. Eikä sokeampi olisi edes tiennyt kahden taustalaulajattaren olemassaolosta.

Kaikki oli tosi paljon paremmin, kun jo mainittu akustinen setti alkoi. Istuttiin alas, Nathan East tarttui läskibassoon ja biiseistä sai selvää. Jimmy Cox-laina ”Nobody Knows You When You Are Down and Out” lunastui hienosti, jukebokseissa ja soittoruokaloiden nurkissa kuivaksi ja nilelle jyystetty ”Layla”, todellinen Clapton-klassikko, heräsi uuteen eloon ja tämän takia kannatti olla vaikka periaatteessa pelkästään paikalla. Huikea luenta. Akustinen sessio päättyi Claptonin äärimmäisestä henkilökohtaisesta tragediasta eli oman pienen pojan kuolemasta syntyneeseen ”Tears In Heaven”-biisiin, jota voi tiettyä iskelmällisyyttään toki dissata Claptonin katalogissa, mutta hei. Saa sanoittaa ja säveltää perässä. Clapton on muutenkin ollut välillä aivan jäätävän henkilökohtainen kirjoittamissaan biiseissä, niistä ehkä ylivoimaisin, ”My Father’s Eyes” jäi nyt kuulematta, sen sijaan viiltävä edesmenneen ja traagisesti päättyneen avioliiton rakkauslaulu ”Wonderful Tonight” soi jälkimmäisessä sähkösetissä. Joka kuulosti sitä ensimmäistä paremmalta, mutta jotenkin silti erityisesti täällä kohdin keikkaa tuli se, ainakin omalle istuimelle asti, hiukkasen suorittava fiilis. Kakkossähkösetin ehdoton kohokohta oli kuulla yksi Cream-biisi, oltiinhan Claptonin keikalla, tänään se oli ”Bagde”, albumilta ”Goodbye” (1969). Kuultiin toinenkin Cream-veto ”Crossroads”, mutta yhtä sykähdyttävä se ei enää ollut kuin edellinen. Robert Johnson-lainassa ”Little Queen of Spades” otettiin ihan huolella aikaa, kummatkin kiipparistit saivat soolotilaa. Varsinainen setti päättyi J.J.Calen ”Cocaine”-vetoon, jota ilman Claptonin on hankala poistua yhdeltäkään areenalta. Pienen pyytelyn jälkeen Clapton bändeineen palasi vielä tutusti yhteen encoreen, Joe Cocker-lainaan ”High Time We Went”. Biisi löytyy Cockerin eponyymiltä albumilta vuodelta 1972. Biisin sävelsi yhdessä Cockerin kanssa muuan Chris Stainton, joka soitti tsibaleeseen levyllä myös Hammondit ja pianot. Nyt Stainton luukutti biisin Eric Claptonin bändissä. Ok, pelkästään tamän takia, teidättehän. Kovan linjan claptonistien ei kannata ottaa itseensä, mutta henkilökohtaisesti Nokia Arenan illassa noin suhteellisesti ottaen oikeastaan itse maestroa kiinnostavampi olikin huippuluokan bändi muusikoiden historioineen.

Entäpä se Claptonin kitaransoitto? Lavakameroiden ja screenien ohjaus piti huolen siitä, että kitaramiehet-ja naiset saivat nähdä lähikuvissa, miten ja mistä kohtaa otelautaa ne soolot lähtee. Itsekin huomasin tuijottelevani Claptonin yhä edelleen 77-vuotiaana ihan liukkaita otteita. Ilahduttavaa oli kuitenkin se, että tänään lavalla oli demokraattisen oloinen bändi, Eric on saanut jo elämässään luukuttaa sydämensä kyllyydestä, ja hienoa oli että myös Doyle Bramhall pääsi nykimään montakin todella tehokasta sooloa, ja että tilaa annettiin koko bändille. Eric Clapton on nähtynä viimein livenä, ja nyt niihin soittoruokaloiden nurkkien coverpumppujen ”Layla”-vetoihin voi suhtautua paljon rennommin. KG

Iggy Pop (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 12.06.2022

Olen kerran ollut äärettömän lähellä törmätä Iggy Popiin, ja päästä jutustelemaan niitänäitä punkin kummisedän kanssa. Nimittäin 9.syyskuuta 2007 Helsingin Hotel Kämpin spa-osaston turkkilaisessa saunassa. Iggy valmistautui eukalyptushöyryissä rentoutuen The Stoogesien viimeiseen Suomen-keikkaan, ja itse rentouduin samaisissa höyryissä miettien, miksi ihmeessä en itse ole menossa kyseiselle keikalle. Muutama kymmenen sekuntia erotti kohtaamisesta, kertoi sattumoisin paikalla ollut, Iggyn ääritimmin hahmon kylpylän pukuhuoneessa bongannut tuttu. Syyskuun 9.päivästä 2007 lähtien olen etsinyt tiilaisuutta nähdä Iggy Popin, mieluiten siinä roolissa mistä mies parhaiten tunnetaan. Rocktähtenä, livenä, keikalla.

Kesäkuun 12.päivänä 2022 koitti tilaisuus, Helsingin Kulttuuritalon permannon kakkosrivillä (kyllä, aikainen ja valveutunut lipunostaja löytyy harva se veto ihan sieltä edestä). Tuskin olin ainoa arvuuttelija, olisiko tämä puolestaan Iggyn soolouran viimeinen keikka Suomessa? Moni merkki Kultsan illassa viittasi jopa siihen, että ei välttämättä. Ensinnäkin, Iggy Pop on virein, energisin, ja tekee mitä tahtoovin 75-vuotias, jonka olen lähes millään elämänalueella bongannut, rocktähdistä puhumattakaan. Lisäksi Iggyn 7-henkinen, ja toki maestroa puolet tai enemmän nuorempi bändi symboloi jotenkin vielä viimeisen uuden alkua, kaikkea ei ole nähty. Semminkin, kun Popin viimeisin studioalbumi ”Free” (2019) edustaa jazz-ja ambientsävyineen kokeilevampaa osastoa, vielä uuden etsintää. Iggyn erittäin kovaan kiertuekokoonpanoon on ”Free”-sessioista saatu mukaan kitaristi Sarah Lipstate, alias Noveller, sekä trumpetisti Leron Thomas.

Kulttuuritalolle, tai kävijöiden kesken Kultsalle, on aina astuttava pikku varauksella. Viime aikoina mestoilla on tullut nähdyksi pelkkää laatua, mutta kuten miljoonasti olen todennut, ei Kultsaa ole rockin soittoon aikoinaan suunniteltu. Iggy Popin keikka-iltana fakta jälleen muistutti itsestään. Paikkahan on legendaarinen, täällähän Iggykin ensimmäisen Suomen vetonsa soitti vuonna 1978. Muutama vuosikymmen on ollut kuitenkin aikaa kehittää Kultsan soundia äänekkäämpääkin soittamista palvelevampaan suuntaan, mutta vähän on tapahtunut. Ymmärrämme historia-arvot jne., mutta yli 60 vuotta sirinää ja kihinää on pitkä aika, monta hukattua mahdollisuutta. Kyllä Iggyn keikalla biisit tunnisti, mutta laulusta ja spiikeistä sai jo huonosti selvää, eikä sokeampi ihminen ehkä edes olisi tiennyt kosketinsoittimien läsnäolosta lavalla. Ja kun 1400 ihmistä ei vaan mahdu jonoon sille kahden metrin levyiselle permannon kaistalle, jolla sali kuulostaa asiallisimmalta, niin noin 1380:n on oltava siltä sivussa. Ja tänäänkin koko permanto olisi mainiosti voinut olla seisomakatsomoa, ei Iggyn fanikunta nyt niin osteoporoottista ole. Päinvastoin, Iggy järkkäsi sellaiset ceccerit, että iso osa jengistä tanssi ja jorasi, jonka toiminnan tiellä ei nyt olleet kuin ne tuolirivit. On myös mainittava, että paitsi soundi, myös turvahenkilöstön toiminta oli beatlemanian ajoilta. Iggy suhtautui muutamaan lavalle nousseeseen amatööristemmalaulajaan erittäin rennosti, henkilökunta ei.

Itse keikka? Pelkkää juhlaa. Valot sammuvat täsmälleen klo 21.00 ja kitaristi Sarah Lipstate aloittaa homman soundscapella, guitarscapella, ”Free”-albumin hengessä, jolla kiekolla toimi Iggyn tärkeänä kumppanina, myös sävellyshommissa. Ensimmäinen koko bändin voimalla höyryttävä biisi on ”New Values”-albumin (1979) ”Five Foot One”. Tänään soitetaan niin isolla volyymilla ja isolla orkalla, että pian on selvää, että näillä soundeilla tullaan pitkälti menemään. Ja toki, jos laittaa kotoisassa musacornerissa soimaan vaikkapa Iggyn ”Live In LA ’73”-platan, niin tämähän kuulostaa hififirman kuunteluhuoneelta, mutta eipä tässä kai kukaan vertailua sinänsä kaipaa. Tuoreimman levyn ”Loves Missing”-tulkinta osoittaa, että Iggy on edelleen erinomaisessa laulukunnossa. Ja kyllähän pomppuisa askel kantaa muutenkin mukavasti lavan laidalta toiselle, Iggy hyppii, nyrkkeilee, poseeraa tutusti ja turvallisesti, välillä mikrofoni jöpöttäen tutusti ja turvallisesti housunkauluksessa. Siinä etumuksella, olikohan se Iggy joka tämän keksi, kun laulumikeistä tuli langattomia? Ainakaan Gene Simmons ei ole tätä temppua yrittänyt omia, vai onko ollut liian kiireinen omimaan niitä muita, mene tiedä? Iggy poseerauksineen on, kuten keikkaseurani kanssa toteammekin yhteen ääneen, yksi karismaattisimmista julkisista henkilöistä, jonka kanssa on samassa tilassa oltu. Ja hei isi, mitä se on se kehopositiivisuus? Käydäänpä Iggy Popin keikalla, helpompi selittää.

Ensimmäinen The Stooges-hitti ”T.V. Eye” räjäyttää pankin. Ikäänkuin Iggy Pop ei olisi tehnyt yhtä rockhistorian uljaimmista ja monipuolisimmista soolourista, mutta ymmärrän toki. Setti jakaantuu tänään(kin) springsteenmäisesti kahteen osaan, tulkintatavasta riippuen Iggy soittaa seitsemän encorea. Ensimmäisen setin melkeinpä komein hetki on (levylläkin) pitkä ja harras ”Mass Production”, Iggyn ekalta omalta albumilta, David Bowien tuottamalta ”The Idiotilta”. Mutta ei voi mitään, oman pankin räjäyttää kuitenkin biisikaksikko ”Lust For Life” ja ”The Passenger”, huomaan itsekin diggailevani iänikuisesti vanhoista biiseistä. Tänään Iggyn kaikki klassikot saavat kuitenkin uutta eloa ison bändin isolla soundilla toimittamana. Jos The Stooges olikin, Iggya lainaten, ”dirty poor band”, tämä ei ole. Illan dramaturgiassa oikeastaan Stooges-hiteistä ”Death Trip” löytää heikoimmin paikkansa, muuten settilista on erittäinkin mietitty, asiaa tukee se, että ”Free”-albumilta soi peräti neljä raitaa. Aika moni tämänikäinen artisti tekee euron jäähdyttelyalbumin viimeisimpänään, ja soittaa siltä pakollista yhtä raitaa puolihäpeillen. Mutta Iggy on ylpeä tuoreimmasta tavarastaan, eihän sitä muuten kannattaisi enää tehdä.

Ensimmäinen setin puolikas päättyy 13 biisin jälkeen Stooges-raitaan ”I Wanna Be Your Dog”, jossa Iggy saa täydeltä kultsalliselta lauluapua oikein olan takaa. Tässä vaiheessa keikkaa on kulunut 57 minuuttia, joten on selvää, että takaisin ne tulee. Tauko on lyhyt, ja se katkaistaan ”Sister Midnightilla”, huomaan diggailevani Iggyn vanhaa tuotantoa. Viimeisimmän levyn ”James Bond” ei voisi enempää olla kuin Sparks-kynästä ja olisi voitu kuulla täällä jo reilu kuukausi sitten. Silkkaa sparkamaisuuttaan ja tavatonta yksinkertaisuuttaan se on hieno paluu Iggyn varhaisuuteen, vaikka tuoreehko biisi onkin, sinne proto punkin aikoihin, kun koko punk-asiaa ei oltu edes keksitty. Ja jos ajat ennen punkia ja Iggyn iso osuus siellä, kiinnostelee enemmänkin, niin eipä vissiin kannata tutustua ”Please, Kill Me”-opukseen. Joka on toki jo ysärillä koottu, mutta kirjasta on asiallisia uuspainoksia ja päivättyjä versioita suomeksikin.

Iggy esittelee bändin, mutta kiitos illan soundin, ei siitä oikein selvää saa. Mutta kahdella kitaralla, kiippareilla ja puhallinsektiolla ryyditettynä bändi käy tänään kuin iso kone, loppua kohden yhä isompi kone. Stooges-hiteistä kuullaan vielä ”I’m Sick Of You” ja jälkimmäisen setin huippuhetki on hieman yllättäen saksalaisen Neu!:n katalogista poimittu krautcover ”Hero”. Ja tottakai, tunti ja 36 minuuttia kellottava huikea myllytys päättyy kuten niin usein, ellei aina: ”Search and Destroy”. Bändi jauhaa ilon kautta isollaan, trumpetti ja vetopasuuna sivaltavat terävästi, tunnelma on enemmän kuin katossa, soundipuolikin haittaa juuri tässä biisissä enää minimaalisen vähän, tämän kuuluukin kuulostaa rujolta, tämä on ”Search and Destroy”. Encoreita ei soiteta, tai tavallaan niitä tuli jo seitsemän. Iggy elää vielä, Iggy palaa vielä. Olipa hyvä Iggy törmäillä näin keikan merkeissä. Niinkauan kuin asiaa hoidetaan tällä tasolla ja tavalla, ei paljon jauhetusta rock’n rollin kuolemasta kannata olla juurikaan huolissaan. KG

Restless (uk) @ Kantolan Rock’n Roll Happening, Hämeenlinna 10.06.2022

Hämeenlinnan Kantolan hoodeilla soi jälleen, ei tokikaan puolihylätyssä Tapahtumapuistossa, joka seuraavaksi isännöi vuoden ainoana isona tapahtumana Weekend Festivalia, mutta alueen vanhimmassa osassa, monumentaalisten viljasiilojen katveessa, kun paikalliset rockabilly- ja rock’n roll-aktivistit järkkäsivät vaivoja säästelemättä Kantolan Rock’n Roll Happeningin. Kaksipäiväiseen tapahtumaan saatiin peräti viisi ulkomaistakin artistia, lauantain ollessa selkeä pääpäivä ja ohjelmaltaan perjantaita puolet pidempi. Ja aina kun lipputuottoja ohjataan hyviin tarkoituksiin, tällä kertaa syrjäytyneiden nuorten jeesaamiseen, on aina triplasti isompi ilo olla mukana omalla pikku ostoksellaan. Laadukasta ulkomaan rockabillya sitäpaitsi tuodaan maahan aivan liian väsähtäneellä sykkeellä nykyään, kotimaisia alan comboja nyt sentään on suht helppo käydä livekokemuksina siellä täällä napsimassa, aina kun kohdalle sattuu ja harrastuneisuus venyy. Kantolan tapahtumaan oli saatu Briteistä peräti kovia nimiä, neobillyn uranuurtaja ja erittäin tärkeä revival-nimi Restless perjantain ainoaksi ulkkaribändiksi, sekä vuonna 1985 perustettu Long Tall Texans lauantaille. Melkomoisen asiallista line-upia täydensivät saksalainen Foggy Mountain Rockers, sekä britit Johnny Red ja The Comet Combo, sekä liuta kotimaisia alan yrittäjiä. Henkilökohtaisesti tällä erää onnisti vääntäytyä paikalle vain perjantaina. Ja ideana olikin ottaa täsmäiskuna haltuun jo kauan nähdyksi odottamani Restless, näitä rockabillyn pakko nähdä-bändejä, sekä ennen brittiveteraaneja soittanut kotoperäinen cover-matskulla operoiva Marksmen.

Uusimaalainen Marksmen soitti alan tunnetuimpia standardeja erittäin miellyttävillä ja pehmoisilla soundeilla aurinkoiseen kesäiltaan, ja onnistui jo hiukan virittämään tunnelmaa tanssiasfaltillekin, mutta kyllähän jengi illan ulkomaan elävien odotuksessa eli ja Marksmenin sinänsä taidokas toimitus soljui itselläkin puolittain ohi. Komeasti sinänsä soivat kuitenkin vaikkapa ”Devil In Disguise” ja ”Tutti Frutti”.

Tapahtuman henkeen kuului taata kaikille bändeille samanpituinen, tuntinen slotti. Marksmenien soittaessa tunti tuntui jo aika pitkältä, vaikka eihän maailmasta rock’n rollin klassikot sinänsä kesken lopu. Mutta kun sitten Restless ammattimiehinä piti omasta tunnistaan tiukasti kiinni, jopa pari minuuttia alle, niin keikka loppui erittäin yllättäen ja oikeastaan ihan selkeästi kesken.

Keikka pääsi alkamaan kymmenisen minuuttia vaiheessa, mutta alkoi napakasti Restlessin vuoden 1982 esikoisalbumin ”Why Don’t You…Just Rock” avaavalla raidalla ”It’s A Scam”. Samaisella raidalla ymmärtääkseni Restless-keikatkin on avattu jo ties miten pitkään. Avausbiisin jälkeen laulaja-kitaristi ja nokkamies Mark Harman totesi mikrofoniin, että ”we are Restless, we’ve been playing rockabilly music for 44 years” (vaikkakin voisin vannoa miehen oikeasti sanoneen ”42”, mutta sitä viilalla silmään, joka pilkkua työstää). Bändihän perustettiin Englannin Sudburyssa 1978, ja mytologia kertoo, että ekalla keikalla Harman kohtasi niin hirvittävän lavakammon että keskeytettävä oli. Nyt Harman on suvereeni billyveteraani, hauska, rento ja itseironinen, ja kaiken päälle todella asiallinen kitaristi. Telecaster kurmoottuu kunnolla, eikä nykyinen triomuotoinen Restless kaipaa toista kitaraa. Oikaiskaa, jos olen väärässä, mutta Restless soittaa jälleen vuonna 2022 alkuperäiskokoonpanossaan, jonka Harman esittelikin heti ekan biisin jälkeen. Pystybassossa on Markin (vain hiukan) nuorempi veli Paul Harman ja rummuissa Ben Cooper. Kummatkin miekkoset myös ansiokkaasti stemmalaulavat.

Ghost Town’lla” homma jatkui. Restless on aina ollut jonkinkin verran psychobillyyn päin kenossa, ja ”Ghost Town” on siitä hyvä esimerkki. Kyllähän Stray Catsien raskaskätisen billyn läpilyönti 80-luvun alkuvuosina innoitti monia bändejä, ja kyllä se Restlessinkin soundiin aikoinaan vaikutti. Varsinkin Paul Harmanin bassottelussa oli jotain tavattoman tuttua. Restless ei muutenkaan ole mikään pönöttävä muniinpuhaltelija, joka on opiskellut kaikki lajin kliseet, vaan edelleen energinen ja relevantti bändi.

Vastustamattomasti jyski eteenpäin rumpali Cooperin kirjoittama ”Rat-A-Tat-Tat”, alkoi mennä mono vinoon ala-asfaltilla ja helma heilahtaa. Yleisöä kerääntyi heti bändin alettua ihan mukavasti lavan eteen joraamaan takalinjojen anniskelualueeltakin. Vaikka ihan ymmärettävästi bändin oli erittäin vaikea tajuta, että tässä ei saa juoda, mutta tuossa 10 metrin päässä saa. Niinpä. Jota faktaa Mark Harman sitten itse kompensoi tyhjentämällä Jaloviina-pulloa pitkillä huikilla, show’n kuitenkaan kärsimättä. Soi hollantilaisen, viime vuonna pillit pussiin laittaneen Golden Earringin iso hitti ”Radar Love”, jonka Restless on myös levyttänyt. ”Yellow Cab To Midnight” oli yksi kompaktin setin munakkaimmista vedoista, jälleen esikoisalbumilta. Paul Harman soitti biisiin peräti kaksi sooloa. Eipä vissiin ole näissä alalajeissa soiteltu Merle Travisin klassikkoa ”Sixteen Tons” viittä vaille puhki, mutta nytpä Restless puhalsi siihen aivan uuden elon ja hehkun. Pitkänä ja hitaana hiippailuna jynkännyt tulkinta, paras ikinä kuulemani tästä kuluneesta tsibaleesta. Samaa sarjaa jatkoi ”Baby Please Don’t Go”, muutamastikin kuultu styge sai nyt uuden elämän.

Restless (alhaalla).

Tanssiva kansanosa sähköistyi entisestään, kun Restless tarttui jokakeikkaiseen hittiinsä ”Ice Cold”, ja jälleen oltiin esikoisalbumin äärellä, jäätävän tehokkaasti puksutti bändin tietynlainen tunnusbiisi maaliinsa. Varsinaisen setin Restless päätti, kuten se on päättänyt jo erinomaisen pitkään, Mike Page-coveriin ”Long Black Shiny Car”. Mark Harman juhlisti finaalia nykäisemällä ihan miehekkään siivun Jallua.

Bändi poistui tänään lavana toimineelta vanhalta keksitehtaan lastauslaiturilta takahuoneeseen, ja silminnähden moni ajatteli, että tämä oli tässä ja ehti jo syöksyä pois. Levymusiikkikin ehdittiin jo laittaa pyörimään, kun bändi vielä asteli takaisin ja soitti jäljelle jääneiden yllätykseksi hillittömän ”Rock’n Roll Trainin”, joka jäikin sitten ainoaksi encoreksi. Ei, ei se ”Rock’n Roll Train”, vaan Restless-biisi, jolla sattumoisin sama nimi. Lastauslaiturista puheen ollen, lavan sijoittelu ja ylipäätään koko happeningin tapahtumapaikka oli pikku esiduubioista huolimatta aivan nerokas. Kun bändin takana nousee palttiarallaa 50 metriä jykevää teollisuusrakennusta taivaisiin, on näkymät aika amerikkalaisia ja erittäin sopivia lajityypin soittamiseen, puhumattakaan siitä botnesta, jonka hillitön kiviseinä soittajien takana soundiin loi. KG

Duran Duran (uk) @ In The Park, Kaisaniemi, Helsinki 02.06.2022

Duran Duran soitti Helsingin Kulttuuritalolla Suomen ensikeikkansa syyskuun 28.päivänä 1982. Nelisen kuukautta aiemmin bändi oli julkaissut sittemmin nopeassa tahdissa kryptoniittia myyneen kakkosalbuminsa ”Rio”. Sen isot hitit soivat tavan takaa aamukasteessa, liikennevaloissa ja slummitaloissa. Bändin näyttävät, ison rahan musiikkivideot siivittivät vastaperustettua Music Televisionia maailmanlaajuiseen suosioon. Duran Duran oli 80-luvun alussa planeetta Maan isoimpia bändejä.

Kesän 2022 alkajaisiksi Duran Duran saatiin Suomeen toista kertaa. Ei voi sanoa bändin todellakaan rampanneen täällä kyllästymiseen asti, mutta suosio on 40 vuotta ja 13 studioalbumia myöhemmin yhä vankkaa. Sitä todisti 12 000:n entisen ja vähän nykyisenkin nuoren saapuminen Helsingin Kaisaniemen In The Park-iltaan. Ja millaisen sävellahjan entiset nuoret uskollisen odotuksen jälkeen saivatkaan…

Iltapäivän oli avannut ruotsalainen Jubel (umlautilla), jonkinlainen synapopin ja diskon historian ideoita ja melodioita kierrättävä viraalihässäkkä, joka nyt ei näin ystävällisimmin ilmaistuna olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää. Iltapäivää jatkoi tuottaja-ja kitaristilegenda Nile Rodgers bändinsä Chicin nykyinkarnaation kanssa. Toki Duran Durania (ja puolta miljardia muuta) ansiokkaasti vuosikymmenien aikana tuottanut maestro diskohitteineen olisi pitänyt bongata, mutta Loud ’n Liven järkkäämän illan aikataulutus ja Ilmatieteen laitoksen järkkäämä ennuste olivat kumpikin niin karmivia, että oli tähdättävä alueelle noin tunti ennen pääbändin aloitusta. Ja se osoittautui oikeinkin hyväksi ratkaisuksi muistella vielä pitkään jälkikäteen. Rodgersin setin aikana tuli vodaa ihan huolella, eikä ajatus yytsiä Duraneita valmiiksi uitettuna koirana houkuttanut. Keikka oli aivan liian arvokas kärvisteltäväksi. Toivottavasti mahdollisuus nähdä legenda Rodgers vielä avautuu jossain muualla.

Kysymys. Jos lämppärin ja pääbändin välillä on kaksi ja puoli tuntia, ja lämppäri soittaa sanotaan vaikka rapian tunnin, niin mitä Kaisaniemen pesiskentällä on tarkoitus tehdä se loppuaika? Siis vaikka sää olisi ihan hyväkin? Kierrellä ja ihmetellä alueen muuta tarjontaa? Viittä ruokakioskia? Ja sitä faktaa, että juomapisteellä yhdelle asiakkaalle tai pienseurueelle kyetään uhraamaan aikaa erinäiseen hilloamiseen helposti viisikin minuuttia. Otin oikein aikaa, kun edellä olleelle ladyparille myytiin ei-oota, rahastettiin, unohdettiin tilaus ja saatiin taas langan päästä kiinni, viisi minuuttia! Ei siis ihme, että jonot välillä muodostuvat pitkiksi. Ja totta, saahan siihen kulumaan puolitoista tuntia hyvinkin, kun jonottaa yhden safkan ja pari keskikeijoa. Comme si, comme sa. Suomesta on kuitenkin tulossa sivistysmaa. Nyt kun juottokarsinoista on vihdoin päästy, sen yhden keskikebardin tai jopa skumppalekan voi ottaa mukaan ja hakeutua jo valmiiksi hyville conversensijoille. Ja 12 000:n sisäänotolla Kaisiksessa kaikki halukkaat näkevät edes jotain. Joten valittaminen sikseen, illan se osuus, jota varten tänne tultiin, oli pelkkää juhlaa.

Duran Duran astelee lavalle sekunnilleen sovitusti klo 20. Keikka alkaa niinkuin on alkanut jo ties kuinka kauan, ”The Wild Boys”. Solistis- ja nokkamies Simon Le Bonilla on valkoiset farkut (talvellakin) ja räyhäkkäästi neonvihreä nahkarotsi. Kiipparistilla ja idean isällä Nick Rhodesilla tukka sympaattisesti pystyssä, Roger Taylor tutun eleetön rumpujensa takana, jäljelle jääneistä Tayloreista toinen eli John, jynkkää bassoaan erittäin miehisestä alakerrasta. On kuin olisi kotiin tullut. Tätä on odotettu niin kauan, ettei ihan vilpittömästi kehtaa edes sanoa. Lavalla on Duran Duran, yksi maailman viidestä parhaasta bändistä, vihdoin tämä on totta.

”The Wild Boys” haeskelee vielä soundia, mutta harvinaisen lyhyeen, tänään on ammatti-ihmiset liikkeellä, potikat on tänään ehkä parhaassa asennossa näille kentille koskaan. (No, oli ne Queenillakin ihan hyvin.) Aiemmin kiertueella kakkosbiisissä on uitu tuoreelle ”Future Past”-albumille, mutta ei tänään. Ei, Suomi voittaa, Suomessa soi rohkeasti heti kakkosena superhitti ”Hungry Like The Wolf”. Saa itkeä, saa huutaa. Mukaan menoon ja meininkiin wild boysit kutsuvat saksofonisti/perkussionisti Simon Willescroftin ja kertakaikkiaan ihastuttavat ja upeaääniset laulajattaret Anna Rossin ja Rachael O’Connorin. Näiden kolmen muusikon panos kasvaa illan aikan ennalta-arvaamattomankin suureksi. Line-upin 2022 täydentää klassisjäsen Andy Taylorin jo vuonna 2006 korvannut kitaristi Dom Brown. ”Hungry Like The Wolfin” soidessa tajuaa, että huonoa puhdetta tästä ei saa enää millään, ei vaikka alkaisi sataa potkukelkkoja ja vanhoja ämmiä äes selässä. Bändillä on hirvittävä groove, hillitön keikkakokemus kuuluu. Willescroft töräyttää illan parhaan saksofonisoolon. Duran Duran ei seiso 80-luvun löystyneissä lähtötelineissä, se on edelleen, tai uudelleen, miten vain, relevantti bändi. Sen todistaa kahden seuraavan vedon otanta vuoden 2019 tuoreimmalta studioalbumilta ”Future Past”. Jota itse Nile Rodgers oli tuottamassa, niinkuin montaa muutakin bändin levyä aiemmin. Ensin ykkössinkku ”Invisible” ja sitten ja ennenkaikkea ”All Of You”, aivan mielettömästi eteenpäin polkeva moderni tanssihitti, jonka levyversiossa kitaroi Blurin Graham Coxon. Tällaisia kertosäkeitä tehdään näköjään vielä, maailmalla on toivoa. ”All Of You” pohjimmiltaan myös todistaa, että ytimeltään Duran on aina ollut funkbändi. Komea veto, yksi varsinaisen setin kovimmista, keskiössä möyrii John Taylorin jynkkybasso. Soitetaan alakerrasta, kellarista.

Taustan led-seinälle astelee John Barryn sävelin James Bond ja ampuu kohti, punainen väri valuu ja täyttää screenin. ”A View To A Kill”, puolueettomastikin arvioituna yksi parhaista Bond-tunnareista, joka ei pakonomaisesti kierrätä Barryn melodiakulkua, mutta on mitä tunnistettavin Bond-biisi silti. Simon Le Bon muistelee välispiikeissään bändin ekaa ja edellistä visiittiä Stadiin, yleisön joukossa on heitäkin, jotka silloin olivat katsomossa. Arvostan. ”Notorious”-hitin Le Bon omistaakin die hard-faneille. Bändin isoista hiteistä ehkä eniten omalta kohdalta tutkasta ohi solahtanut ”Notorious”, tuntuu tänään täällä tärkeältä ja paikkansa ansaitsevalta.

Setin rauhaisana keskisuvantona toimivat Le Bonin ja laulajatar Anna Rossin käytännössä duetoima, meditatiivisen kauniisti tunnelmoiva ”Come Undone” (1993), sekä tuoreimman levyn tarttuva tanssiraita ”Give It All Up”. Levyversiossa biisissä vierailee Weekend Festivalillekin saapuva Ruotsin popkomeetta Tove Lo, mutta tänään ei kaipaa Tovea, kun Simonin kanssa duetoi kertakaikkiaan upeaääninen ja aivan ihana Rachael O’Connor. Ladyt tuovat erittäin tärkeää tulitukea Le Bonin lauluun koko illan aikana ja muutenkin tuntuu, että kaikki neljä epävirallista jäsentä voisivat aivan hyvin olla virallistakin line-upia. Muutamassa biisissä, kun kitaraa ei tarvita, on Dom Brown takarivissä ladyjen välissä ahkeroimassa stemmalauluissa.

”Ordinary World”-isohitin Simon Le Bon omistaa Ukrainan kansalle, joka urheasti taistelee koko Euroopan puolesta. Taustan led-seinä ja lavan valot toistavat keltasinistä väriteemaa. Näin juuri. Rauhaa, sinne missä se on mahdollista, vaikka biisi kerrallaan. Samaa teemaa jatkaa tuoreimman levyn jykevästi tanssibiittinen ”Tonight United”, illan point of absolutely no return. Mieletön meininki, alla dansar på Kajsaniemi gård. Perään pitkään ja hartaasti nytkyttävä ”Planet Earth” ja olisin valmis näkemään saman setin ja saman show’n huomenna uudestaan. Ja juuri kun ”Rio”-raita ”Hold Back The Rain” starttaa, starttaa myös sade. Dramaturgian laatu ja määrä. Pian tulee vettä aivan tuelta, Helsingin etelä-pohjoissuuntaiset tuulitunnelikadut piiskaavat sateen lavan etureunaan asti. Läpimärkä Simon Le Bon ei maindaa, pitkäaikainen britti kun on. Onhan sitä sateessa oltu ennenkin. Ja toteaa itsekin, että mitä paskempi sää, sitä parempi keikka.

Illan ainoa cover, Grandmaster Melle Melin ”White Lines” (tärkeältä albumilta ”Work Party”, joka toki omista vinyylikokoelmistakin löytyy) soljuu hiukan ehkä sadetakkeja esiin kaivelevalta yleisöltä ohi, mutta varsinaisen setin päättävä ”Girls On Film” räjäyttää pankin. Duran Duran palaa vielä, tietenkin. Simon Le Bon laulaa ”The Chauffeurin” timanttikoristeinen autonkuljettajan virkalakki päässään. Ymmärtäjät ymmärtää. Taustalla pyörii Russell Mulcahyn ohjaama legendaarinen mustavalkoinen musavideo. Tällaisiäkään ei enää ole lupaa tehdä. Koko bändi kokoontuu vielä pitkään ”Save a Prayeriin” ja jotta 40 vuoden odotus ihan viimeistään takariviinkin asti lunastuisi, soi koko huikeuden lopuksi ”Rio”. Olen paikalla. Ja moni muu. Entisten nuorten sävellahja päättyy siihen kaikkein toivotuimpaan. John Taylor pahoittelee vielä mikrofoniin, että bändin paluussa meni näin jumalattoman kauan. Ei se mitn! Kaisaniemessä soi edelleen viisi samaa biisiä, kuin Kultsalla 28.9.1982. Kiitos Duran Duran! Tulkaa vähän hereämmin takaisin, 40 vuoden päästä meitä kaikkia ei enää ole ja bändinkin keski-ikä on 100. KG

Nick Mason’s Saucerful of Secrets (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 19.05.2022

Vuosi 1965. ”Yesterday” sinkoaa The Beatlesin amerikanlistan ykköseksi, Bob Dylan soittaa Newportissa ensimmäisen sähköisen keikkansa, ja muuan birminghamilainen pikkupsykedeelinen popbändi vakiinnuttaa muutaman muun ehdotuksen jälkeen nimekseen Pink Floyd. Bändiä ovat perustamassa kitaristi-laulaja Syd Barrett, basisti Roger Waters, kiipparisti Richard Wright ja rumpali Nick Mason. Pari vuotta myöhemmin Barrettin menttaalikasetti alkaa vouvaamaan, mies siirtyy vaihtelevan menestyksen soolouralleen, bändi julkaisee esikoisalbuminsa ”Piper At The Gates of Dawn”, Waters alkaa ottaa biisinkirjoitusvastuuta ja kitaristi David Gilmour astuu remmiin. Loppu on tunnettua ja kivenkovinta rockhistoriaa, alkaa Pink Floydin nousu aikansa maailman suurimmaksi stadionbändiksi, progressiivisen rockin tiennäyttäjäksi ja mastodontiksi. Monien riitaisten erojen jälkeen Pink Floydia ei vieläkään ole virallisesti haudattu, mutta livenä sitä tuskin enää koskaan voi nähdä, missään olomuodossaan. Siksi, myöhäsyntyisen ja pahasti vaiheessa olevan rokkidiggarin on yritettävä vielä nähdä Pink Floydin elossaolevat ja ikääntyvät jäsenet vaikka yksi kerrallaan ja omillaan. Hyvän alun projektille tarjosi nyt jo 78-vuotiaan rumpalin Nick Masonin nykykokoonpano, vuodesta 2018 lähtien operoinut Saucerful of Secrets, jonka ideana on soittaa Pink Floydin seitsemän ensimmäisen albumin materiaalia, siis Syd Barrettin kaudelta, mutta myös sen jälkeiseltä ajalta ennen megatähteyttä ja suuria stadioneita, ennen vuoden 1973 superklassikkoa ”Dark Side of The Moon”, albumia jonka jälkeen maailma ei ainakaan enää ollut ennallaan. Mason kreditoi bändin kasaajaksi ja alullepanijaksi kokoonpanonsa kitaristin Lee Harrisin (The Blockheads), mutta koko alkuajatus oli soittaa harvinaisempaakin alkupään tuotantoa maailmalle, joka kuulee kaksi kertaa päivässä radioiden soittolistoilta ”The Wallin” tai ”Comfortably Numbin”. Jos sanavarastoon kuuluisi ”superbändi”, niin kai nyt tämä Pink Floydin vuoden 1968 kakkosalbumista nimensä ottanut bändi voisi sitä olla; Saucerful of Secretsissa soittaa Masonin ja Harrisin lisäksi bassoa Guy Pratt, Pink Floydin pitkäaikainen basisti (joskin Rolling Stones-hengessä promokuvien ja parrasvalojen ulkopuolisena jäsenenä), kosketinsoittaja Dom Beken (Transit Kings), sekä kitarassa ja laulussa Spandau Ballet’sta tuttu Gary Kemp. Henkilökohtaisesti onkin sanottava, että päätöstä ostaa lippu Kulttuuritalon iltaan vuotta ennen keikkaa ja pitkälti ensimmäisen myyntiintulotunnin aikana, tuki, kannusti ja bonaroi kovastikin fakta, että lavalla nähdään myös Pratt, eli toinenkin aito pinkfloyd Masonin lisäksi, sekä tietenkin Kemp.

Saucerful of Secrets ei ole tribuuttibändi, se on entisen ja vähän nykyisenkin Pink Floyd-rumpalin ja säveltäjän tämänhetkinen yhtye, ja sillä on jo katalogissaan aivan järisyttävän kova livealbumi, ”Live At The Roundhouse”, jonka avulla itseni tapaan varmasti moni fani jälkielää Kultsan keikkaa vielä monesti uudestaan. Settilista ei Helsingissä ollut täsmälleen sama kuin vuoden 2020 albumilla, mutta levyä kuuntelemalla pääsee fiiliksiin ja muutamaa lukuunottamatta tämänvuotisen rundin 22:sta soitettavasta kipaleesta melkein kaikki siltä löytyvät, ja levyn kokoonpano on tietenkin sama.

Nick Masonin bassorumpujen kalvoihin oli painettu osia Hokusain kuuluisasta puupiirroksesta ”Kanagawan suuri aalto”, taustalakana toisti Mount Fuji-printteineen samaa teemaa. Aika tarkkaan kaksi tuntia (20 minuutin väliajan kanssa) kellottanut keikka tuntuikin Ison aallon alle jäämiseltä, hyvin miellyttävältä sellaiselta. Jo toinen veto Kultsalla muutaman viikon sisään, jonka olisi suonut kestää pidempäänkin.

Keikka ei juuri väkevämmin olisi voinut alkaa, vuoden 1971 ”Meddle”-albumin instrumentaalilla ” One of These Days”, ensitahdeista oli selvää että paikalla kannatti olla, että tästä tulisi jotain äärimahtavaa ja että kannatti olla aikoinaan tikkana myös lippujonossa. Paikka eturivin keskeltä, ihan Gary Kempin työpisteen alta, ei olisi voinut olla parempi. Tämän lähemmäs lavaa ei tänään ollut pääsyä muuta kuin soittajilla. Guy Prattin jynkkybasso saatteli bändin lavalle, tanakkaa avausbiisiä ryyditti Lee Harrisin upeasti ulvottama lap steel.

”Arnold Layne” oli Pink Floydin kaikkien aikojen ensimmäinen sinkku, Syd Barrettin yksin kirjoittama, julkaistu maaliskuussa 1967. BBC:n soittokiellonkin aikoinaan kohdannut biisi todisti myös Kultsan illassa, että Pink Floyd oli alussa melko tavallinen britti-invaasion sivupolun popbändi, joskin alusta lähtien pikkupsykedeelisellä otteella.

Folktunnelmointi ”Fearlessissa” Gary Kemp tarttui akustiseen kitaraan, hoitaen koko muun keikan sähköiset osuudet pääosin kermanvärisellä Stratocasterillaan. Lavan toisessa laidassa Lee Harris käskytti kullanväristä Stratoa. Ja kun koitti yksi ennakkoon eniten odottamistani, eli ”Obscured By Clouds”, oltiin jo aika poikkeuksellisen äärellä. Kumpikin kitaristi luukutti slideputkella ”Obscuredin” klassista melodiaa kuin ei huomista olisi. Nyt nimittäin lähti. Jos joku kaipasi David Gilmouria tähän hetkeen, reilua sinänsä. Itse en. Ei tarvinnut ummistaa silmiään ja kuvitella olevansa Pink Floydin keikalla, tavallaan kun oli Pink Floydin keikalla, melkein niin mahdollisimmillaan kuin tänä päivänä voi. Melkein. Erityisesti ja viimeistään ”Obscured By Cloudsissa”, joka itselle oli yksi show’n kohokohdista, oli jo pakko kiinnittää huomio Nick Masonin aivan ihanan kireään snaresoundiin. Toistan, ihanan kireään snaresoundiin. Ja nämä tämän aikakauden herrasmiesrumpalit, niinkuin nyt vaikkapa kollega Ian Paice, kuinka järjettömän takakenoisen rennosti ja vaivatta syntyy hillitön groove.

”When You’re In” ja ”Candy and a Currant Bun” menivät jotenkin hiukan ohi ”Obscuredia” jälkimakustellessa ja keikan teknisempää puolta fiilistellessä, mutta Barrett-raita ”Vegetable Man” polki taas komeana garage rockina, Guy Prattin stemmoilla tuettuna. Ja käsi ylös kenen mielestä Gary Kempin laulusoundi muistuttaa välillä enemmän kuin vähän David Bowien vastaavaa? Ok, ymmärrän, kiitos. Kädet voi laskea. ”Vegetable Man” vaipui aikoinaan unohduksiin ja sai virallisen julkaisunsa vasta kokoelmalevyllä 2018, mutta Nick Mason on keikoillaan nostanut sen arvoonsa. Muutamissa väleissä Nick Mason nousi rumpupalliltaan jutustelemaan lyhyesti mutta hauskasti biisien taustoista. Mason myös muisteli, että ei ole koskaan aiemmin soittanut Helsingissä, se iso Pink Floydin Suomen keikkahan tapahtui nimittäin Lahdessa 1989.

Seuraavaksi uppouduttiin lokakuussa 1970 julkaistuun ”Atom Heart Mother”-albumiin, niin että B-posken avausraidalla ”If” lähdettiin liikkeelle, välissä tempaistiin mahtipontinen A-posken avaava nimibiisi, ja lopuksi taas palattiin ”If”:n rauhallisempiin tunnelmiin. Illan pisimmissä proge-eepoksissa myös kiipparisti Dom Beken pääsi sooloilemaan, ja lähes täysi kultsallinen intoutui niissä myös jazzkeikoilta tutumpiin väliablodeihin. Lee Harris paiskoi ”Atom Heart Motheriin” yhden illan kovimmista sooloista. Gary Kemp vuorotteli akustisen ja sähköisen kitaran välillä. Illan keskiössä soi, kahdesta huippukitaristista huolimatta, jotenkin tunnusomaisemmin kuitenkin Guy Prattin alakertaisen munakas Rickenbacker-basso ja Nick Masonin jo kehaistukin tiukkasoundinen groovaus. Eikä mikään ihme, herrat lukevat toisiaan kuin piru avointa kirjaa, yhdessä on soitettu vähintäinkin vuodesta 1987, Guy Pratt kreditoitiin jo seuraavan vuoden livealbumille ”Delicate Sound of Thunder”.

”Remember A Day”-biisin Nick Mason omisti välispiikissään vuonna 2008 edesmenneelle Pink Floyd-kosketinsoittaja Richard Wrightille. Biisi on Wrightin yksin kirjoittama kakkosalbumi ”A Saucerful of Secretsille”. Ennenkuin päästiin väliajalle, soi vielä aivan järisyttävän komea, toistakymmentä minuuttia kellottanut progejärkäle ”Set The Controls for the Heart of the Sun”. Biisi, joka innoitti Douglas Adamsin luomaan kuvitteellisen Disaster Area-rockbändin romaaniinsa ”The Restaurant at the End of the Universe”, alkoi Guy Prattin voimakkaasti efektoidun basson avaruusäänillä, Nick Mason tunnelmoi tribaalisti malletteilla, sitten Lee Harris otti ja tarttui melodialinjaan ja sitten mentiin. Gary Kemp pääsi käyttämään pitkään työpisteellään toimettomana odottanutta E-Bow:taan. Biisijärkäleen alussa kuultiin Masonin lyhyt kongi-intro, ja lopun kongifinaalin hoiti Pratt, kun Nickilla oli kädet täynnä.

Yleensä konserttitalojen parikymmenminuuttinen konjakinjuontitauko tuntuu hirveältä turhakkeelta, mutta tämän kaltaisina iltoina pieni nähdyn ja kuullun sulattelutauko on ihan itseasiassa paikallaan. Tauolla juttelin vanhan ystävän kanssa, joka meikädiggarin aikoinaan opetti Pink Floydia kuuntelemaan, ja siinähän sitä taas kerrattiin, miten frendi oli nähnyt Pink Floydin aikoinaan kahdesti ja Roger Watersin soolobändeineen kerran. Ja kylläpä Kultsan aulatiloissa pyöri myös poikkeuksellisen paljon suomalaisen rockin tunnettuja henkilöitä, tärkeä ilta kun kyseessä oli.

Kakkospuoliaika käynnistyi jälleen instrumentaalilla, ”Interstellar Overdrive” (Piper At The Gates of Dawn, 1967) ja muuntui saumattomasti ”Astronomy Domineksi” samalta albumilta. Muutenkin instrumentaalibiisit oli sijoitettu dramaturgisesti aivan oikein settilistaan, alkuihin ja välipaloiksi niin että homma ei mennyt liian pitkiksi ajoiksi silkaksi progebattleksi. ”The Nile Song”, ehdottomasti raskain Pink Floyd-levytys ikinä, soi Kultsallakin erittäin heavysti, ellei peräti punkisti. Ja oli ainoa, missä illan erinomaisen soundin voi sanoa ihan rehellisesti kärsineen. Guy Pratt totesi ”The Nile Songin” olleen eka PF-biisi, minkä ikinä kuuli, ja luuli pitkään että Pink Floyd on heavybändi. Sellainenkin siitä olisi voinut tulla jonkun Hawkwindin tapaan, mutta ei onneksi tullut.

Burning Bridges”, ”Childhood’s End” ja ”Lucifer Sam”, ja sitten olikin aika illan todellisen eepoksen, myöhempien aikojen peruspinkfloydismin yhden kivijalan, ”Echoes”, joka alkuperäisenä levytyksenäkin kellottaa yli 23 minuuttia. Teos on koko silloisen bändin säveltämä, mukana on siis myös Nick Masonin kontribuutio. Illan settilista sisälsi ilahduttavan monta sellaista vetoa muutenkin, joita Mason oli mukana luomassa. Varsinaisen setin päättäneen ”Echoesin” lauluosuudet Kemp ja Pratt hoitivat yhdessä, miesten äänet soivat upeassa harmoniassa. Kemp ulvotti jälleen myös E-Bow’ta, yhdelläkään huonolla keikalla en ole ollut missä kyseinen härpäke on esiin kaivettu. Liian harvoin vain sattuu kohdalle.

Kolmesta encoresta ensimmäinen oli ehkä popeinta Pink Floydia, Syd Barrettin biisi ”See Emily Play”, sitten illan orkesterin nimitsibale ”A Saucerful of Secrets” ja vielä lyhyt ja ytimekäs esikoisalbumin popralli ”Bike”. Huikean muusikkouden ja osaamisen ilta oli paketissa. Useampaan kertaan Nick Masonia seisaallaan kunnioittanut, lähestulkoon täysi kulttuuritalollinen poistui premisseistä silminnähden ja korvinkuullen erittäin tyytyväisenä. Tämän kokoonpanon ja konseptin voisi milloin tahansa katsastaakin uudestaan. Toivotaan, että siihen aukeaa vielä tilaisuus. Roger Waters kiertää edelleen. Gilmour elää vielä. Pakko yrittää. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: