Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Sluta Ljug (swe), Korupuhe, Valinta, Naakan Kosto @ Lepakkomies, Helsinki 22.01.2026

Aivan tavallisena puolitipattoman tammikuun torstai-iltana oli saapunut Helsingin uugee-pyhättö Lepakkomieheen elikkäs Lepikseen hyvinkin ilahduttava määrä porukkaa, illan teemana ollen hardcore ja ylipäänsä nopeatempoinen punk. Hoocee-illan ennalta mainostetusta line-upista kotimais-helsinkiläinen Plasma oli joutunut tuntemattomasta syystä peruuttamaan keikkansa, mutta niin vain saatiin pikahälytyksellä lauteille paikkaamaan järvenpääläis-pääkaupunkilainen trio Naakan Kosto, joka on operoinut nopean ja melodisen seiskaseiskan parissa jo vuodesta 2012. Tehokkaan 20-minuuttisen ilon kautta paiskannut Naakan Kosto on bändi, josta näin ensinäkemälläkin oli ihan mahdoton olla tykkäämättä, en tosin edes yrittänyt. Alle kaksiminuuttisia melodisia napakkuusralleja, ironiaa ja huumoria teksteissä ja soitto kulkee, myös niiden biisien kohdalla joita ei vielä oltu (mukamas) keikkakuntoon hiottu. Miten voi olla diggaamatta triosta, joka päättää keikkansa 1’47” ”Pakkohoito”-EP:llään kellottavaan raitaan ”Timo on kusipää”. Tunnen monta Timoa jotka ei ole, mutta en kyllä epäile mainion paikkokeikan laatineen Naakan Koston näkemystä yhtään. Pikahälytysvedot ja illan avaussellaiset, avaussoundeilla, ei koskaan ole helppoja, mutta Naakkis ei antanut minkään häiritä. Vihaan sanaa asenne, mutta näillä se on kohdillaan.

Illan ulkomaanvieraan, Ruotsin Mariestadista saapuneen punk-trio Sluta Ljugin Suomen-visiitin ympärille kasatun minirundin oli ymmärtääksemme kokoonkutsunut ja järkkäillyt varkautelainen Valinta-orkesteri, joka saikin seuraavana soittovuoron. Levytettynä, pari tosi kovaa EP:tä julkaisseesta Valinnasta tulee mieleen 80-luvun stadilainen hardcore-legenda Varaus, mikä ei ollenkaan ole huono tai kummaltakaan pois oleva mielleyhtymä. (Muistattehan, ”Tuomittu elämään”-EP metallisesti kirskuvaa hooceeta lananneelta Varaukselta, josta sittemmin kehittyikin Suomen eka oikea speed metal-bändi Vendetta. Golden days.). Livenä toki, ja kuinka ollakaan, Valinta on vielä lyhytsoitoillaankin ilmenevää paiskontaa raskaskätisempi ja paketoi aivan pokkana menemään yhden parhaista punk-vedoista miesmuistiin, tai vähintäinkin mieslähimuistiin. Keikkatilanteessa voimakkaasti crustahtava bändi operoi sikäli tummilla sävyillä, että aletaan jo tarpoa black’n’speedin lähimaastoissa, mutta homman nimi pysyy silti asianmukaisesti hardcorena. Ei mitään hajua, mitä Varkauden trio noin niinkuin otsikkotasolla soitti, mutta jos kiinnostelee suomalaisen hardcoren korkea nykytaso, ehkäpä jopa korkein sitten 80-luvun klassisten aikojen, kannattaa tai kandee kaivaa soittoon Valinnan ”Jännitteet kasvaa”-EP. Tämä rykmentti on pakko nähdä uudestaan. Ja hei, kuinka moni ulkona tuolla soittaa (laulettujen tsibaleiden kylkeen) instrumentaalicrustia? Arvostan.

Seuraavaksi vuoron sai helsinkiläinen Korupuhe, melodista suomipunkiaan napakan parikymppisen toimittanut kvartetti, solistivastuussaan energinen Maria, jonka vokalisointia on kuultu vuodesta 2008 alkaen myös umpilegendaarisessa Vivisektiossa. Joka on muuten sekin, ja kuinka ollakaan, edelleen näkemättä. Korupuhe avasi räyhäkkäästi, hieman ylipitkän alkunauhan jälkeen, vihaisella ”Näin on hyvä”-EP:nsä nimiraidalla. Toni Kettisen (myös Blossom Hill ja Karkaisu) Flying-V soi räyhäkkäästi, metallisestikin, ja niin päätyi Korupuhekin soittamaan keikkansa levytyksiään huomattavasti raskaskätisemmin. Illan volyymikin nousi pikkueksponentiaalisti, mutta hyvin Lepiksen matala ja käytävämäinen soittosali asiaintilan kesti. Muutakin on täällä toki todistettu, mutta kaiken kaikkiaan piti oikein itsekin ihmetellä menemään, että miksi Lepiksessä tulee käytyä niin (liian) harvoin, vaikka ohjelmisto on Stadin ehdottomasti tykeimmästä päästä ja rokkiklitsuna Lepakkomies on ihan niinkuin ulkomailla oltaisiin, mikä on käytännössä aina hyvä.

Ja on se nyt perseestä, että jo Korupuheen sinänsä mainion ja korkeaoktaanisen vedon aikana piti alkaa kelloa vilkuilemaan, että pääseehän Ruotsin trio aloittamaan ajoissa, että taas vastaavasti itse ehtii Helsingistä arki-iltoina aivan liian aikaisin lähteviin liikuntalaitteisiin. Mitään järkevää kun ei puolenyön jälkeen oikein lähde pohjoissuuntaan, niin että voisi olla arkiaamuna suhteellisen säädyllisesti hoitamassa velvoitteita. Maakunnissa on mukava budjata, en päivääkään vaihtaisi pois, mutta yhtään sivistyneemmässä maassa himaan pääsisi läpi yön.

Illan päätti ymmärtääksemme ensimmäisellä Suomen-keikallaan ollut Sluta Ljug (kielitaitoisempi popjonne heti kääntämään että ”lopettakaa valheet”, mitä tulee siis bändin nimeen). Ei-vielä-niin kovin vanha trio tulee siis Mariestadista, jossa (olutjonnet tietää) on muuten Ruotsin asiallisin iso panimo. Bändillä on vyöllään kolme kovaa EP:tä ja yksi sinkku, jotka kaikki tuli ennen keikkaa relatiivisen tarkkaan opiskeltua läpi. Alkoi tulla näetsen Bandcampin ilmaiskuuntelulimitterit vastaan, ja toki reilua niin. Varsinkin vuoden 2022 esikoiskiekko ”Kattguld”on todella räyhäkäs pikkurieska, ja oma suosikki orkan tuotannosta. Bändin nokilla bassottelee ja huutaa Emma Berggren, rinnallaan kitarassa ja stemmoissa Kim Lilja, takalinjat takaa Peter Muller. Homma, sovittuun kellonlyömään 22.30, raivoisasti käyntiin vuoden 2023 ”Hybris & Självhat”-EP:n avausraidalla ”Paniksyndrom”. Yhteissoittonsa kovaksi hioneen, mutta jotenkin ymmärrettävästi ehkä hieman tunnustellen aloittaneen Sluta Ljugin matsku alkoi keikan edetessä kuulostaa levytettyä tavaraa jossainkin määrin monotonisemmalta, ja mietin että miksi. Biisit sinänsä eivät muistuttaneet liikoja toisiaan, mutta kyse oli Emman lakonisesta tavasta laulaa. Eli aina kun Kim Lilja koki kertseissä huutaa stemmahuutoa, homma raikastui saman tien.

Räyhäkkään avauksen jälkeen kiinnostavaa vaihtelua settilistaan toi ”Brinn!”-EP:n nimiraita, joka on todella kova styge, eikä häviä toisaalta saman levyn ”Inte alla Män”:lle yhtään. Sluta Ljug luokittelee itsensä feministiseksi raw punk-bändiksi, ja sitä se taatusti onkin, kun yhtään kaivautuu biisien teksteihin otsikkoa syvemmälle. Tällä kertaa, ja korostan tällä kertaa, Sluta Ljugin vedosta tuli nähtyä rapia puolet, onneksi siinä ajassa olennaisin bändin laadusta ja olemuksesta tuli välittyneeksi. Sitten alkoivat yllämainitut ja turhauttavat transportaatiopoliittiset kysymykset nousta niin kuumiksi, että oli pakko syöksyä matkaan. Sluta Ljug jatkoi puolestaan matkaansa Turkuun ja sittemmin Jyväskylään yhdessä Valinnan ja Korupuheen kanssa. Paikallista tulitukea tulevat antamaan lisäksi Hengitys Turussa ja Konventio Jyväskylässä. Ensi kertaan siis Sluta Ljug, ja oikeastaan kaikki muutkin Lepakkomiehen tammikuisen torstai-illan tanakat tamppaajat. KG

Merzbow (jp), Metsäkirkko @ Ääniwalli, Helsinki 14.01.2026

Japanin legendaarisen noisesamurain ja möykkädaimionin, vuonna 1979 äkkiväärän metakan maailmalle toimittimisen aloittanut Masami Akita alias Merzbow, on kaiken arvioinnin, kritiikin, väittelyn ja parranpaukutuksen tuolla puolen. Tämän voinee todistaa jokainen miehen livenä kokenut. Merzbow’n show on heittäytyminen päin totaalista ja totalitääristä ääniwallia, raskaamman pään noisetsunami joka hukuttaa kaiken elämälle tutun ja vieraan alleen, koko kestonsa ajaksi. Tällaista totaalisuutta todisti Merzbow’n tämänkertaisen, 8:n keikan Euroopan-kiertueen avausvedon vastaanottanut täysi liiterillinen noisen ystäviä Helsingin Vallilan, kyllä vaan, Ääniwallissa. Kuudennella Linjalla eli Kutskalla alunpitäen soitettavaksi tarkoitettu keikka sai pirteän lipunmyynnin johdosta isomman ja ainakin nimeltään kovin oivallisen kodin. Ja jälkiteollisena betonibunkkerina toki myös asianmukaisen kaikuisan ja epäakustisen kodin siinä samalla. Merzbow’n alias Masami-sanin setti kellotti 58 minuuttia, ja nyt jos joku väittää kykenevänsä nimeämään, mitä Akita koneidensa takaa luukutti, onnittelen. Katsaus Setlist.fm-sivustolle todistaa muuta, sinne on listattu Merzbow’n keikkoja takaisin 80-luvulle saakka, eikä yhdenkään otsikon alla lue yhtään raitaa, biisiä tai teoskokonaisuutta nimeltä, ei siis yhtään järjellä käsitettävää, perinteistä settilistaa. Ja jos on julkaissut häkellyttävät ja henkeäsalpaavat yli 500 pitkäsoittoa, ei voi osata omaa tuotantoaan ulkoa. On jaksoja elämässä, luomiskausia, tyylisuuntiakin; mutta jokaisen keikan wall of sound syntyy tänään, tässä ja nyt. Näin olen ystävällisesti, tuttavallisesti antanut itseni ymmärtää.

Sekunnilleen sovittuun aikaan, klo 21.00 asteli Merzbow tiskinsä taakse, ja aloitti maailmanlopun myllytyksen. Taustakankaalle heijastettu autereinen vieraan planeetan viidakkoparatiisi ei varsinaisesti keventänyt tunnelmaa. Soundcheckin jälkeen Masami oli vielä laittanut japanialaistyyppisen hatun päähänsä, sen lieri viimeistään varmisti ettei katsekontaktia yleisöön tarvitse ottaa, eikä pääse syntymään. Tokyon pauhunlietsoja ei spiikkaa, ei muistele menneitä, ei kiitä yleisöä nostamalla käsiään ylös tai esitapputtamalla, että olipas kiva keikka. 58 minuuttia melua, keikan lopetus kuin seinään, ja pieni, takariviin tuskin edes näkynyt terävä nyökkäys. Siinä kaikki, ei encoreita, miten edes soittaa 58-minuuttiselle vedolle 58-minuuttinen encore. Ei mitenkään.

Ainakin itse olin odottanut kokea Merzbow’n livenä aivan tavattoman kauan, ja jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä missannut herran edellisvisiitin, vaikka sinne oli oikein lippukin plakkarissa. Nyt natsasi, ja vieläpä Ääniwallin ihan eturiviin, niin että varmasti kuului. Ja kyllä kuului. Merzbow’n keikka oli yksi kaikkien aikojen äänenpaineisimmistä puhteista joita olen itse kokenut, ellei jopa se kaikkein kovaäänisin. Takavuosina Swansien veto Tallinnassa oli niin äänekäs, että alkoi olla jo vaikea hengittää, mutta tila oli tämäniltaista monta kertaa pienempi ja lyhyempi. Nyt Ääniwallin syvä ja pitkä sali antoi hiukan armoa. Ne pari muuta äänenpainekisaan lähtijää ovat kotimainen Grunt aikoinaan Kutosella ja käytännössä tämän illan kanssa täsmälleen samoilta conversensijoilta, tässä samassa salissa yyteröity Beherit. Mutta käsittääkseni voiton vei kuitenkin japaninmies, omedeto gozaimasu. Absolutisti, vegaanistreittari, fetisseistä ja dadaismista innostunut tietokirjailija ja omia kanoja kasvattava eläinoikeusaktivisti Masami Akita tykitti niin kovaa, että pussihousunpuntti tutisi hiukka taaempanakin, eikä kukaan taatusti nillittänyt, että ”olis voinu ehkä hiukan kovempaakin soittaa”. Eikä noisepoliisien huuto kuulunut musan yli, sikäli mikäli sitä oli.

Mitä Merzbow tällä kertaa soitti? Ei hajuakaan. Tunnistettavia biisiaihioita muutamia tahteja, kunnes ne väkivalloin murskattiin meluksi, äänimassaksi, totaaliseksi möykäksi. Kotitekoisilla, sylissä kannettavilla häsmäkkeillään Masami väänsi, ruuvasi, sekoitti ja hakkasi maailmanluokan noisea. Olimme paikalla. Lämppärin aikana ärsytystä herättäneet salin etuosan lämmitys/puhallinlaitteet eivät enää mölynneet, niitä ei kuulunut. Vanha teollisuustalo resonoi ja tärisi niin että turkkilaisissa häissä olisi vastaava pöhinä tuottanut satapäin ruumita lattian kadottua alta. Ääniwalli kesti. Suosikkikeikkapaikkojen joukkoon Vallilan liiteri ei koskaan tule todennäköisesti nousemaan, mutta ohjelmistojen perässähän näihin tullaan ja se Ääniksessä on yksi kaupungin kiinnostavimpia. Jonotus narikkaan soiton päätyttyä on täällä tunkuiltoina täysin kohtuuton, enkä haluaisi täälläkään olla kun tulipalo syttyy, mutta mahtavia keikkoja Änärissä on tullut yytsittyä, ja tulee varmasti jatkossakin. Ja hei, mikä tai kuka suomalainen keikkajärkkääjä saa näin spessuiltoja pydeen? Just näin, Blow Up That Gramophone.

Illan lauteet lämmitteli, tai ehkä enemmänkin märäksi pirskotteli iittiläiskaksikko Pyry Ojalan ja Jesse Niemen kokeellinen tai erittäin kokeellinen ambient-duo Metsäkirkko. Duon Bandcamp-sivulta löytyy viisi mainiota EP:tä, ja niistä ainakin pari on soinut viimeviikkoina meikämannerheimon kotoisassa musacornerissa aivan tuelta. Etenkin 2022 julkaistu ”Mytologinen/Mykologinen”-lyhytsoitto on todella mielenkiintoista porinaa ja pulputusta. Duo käyttää ilmaisussaan koneita, kenttänauhoituksia, erilaisia kelloja, puhaltimia ja vanhojen perinnetietäjien puheenparsiakin. Äärikiintoisa keitos siis. Tämäntyyppisen tavaran tuominen livetilanteeseen ei valitettavasti kovin helppoa ole, kun takalinjoilta kuuluu pulinaa ja pikkufiatin kokoiset lämpöpuhaltimet hönkii vieressä. Mieleen kumpusi myös että olikohan liverituaalia ihan loppuun asti mietitty ja hiottu, ja halutaanko niin edes tehdä. Itse ja mitä syvimmin henkilökohtaisesti aion palata Metsäkirkon metsäkirkolle levytettynä vielä monesti. Ja periaatteessa on hyvinkin mielenkiintoista vanhan avantgardistin öögaan, kun lavalla on kilikelloa, paimentorvea, magnetofoninauhaa pyörimässä ja nuhjuista concertinaa soitannassa. Vielä, jos tulevaisuudessa keikkojen koseptointi ja tunnelma kohtaa levyjen laadun, niin mikäpäs se siinä. KG

Bastards, No Ei!, Luutarhatontut @ On The Rocks, Helsinki 11.12.2025

Henkilökohtaisen elämäni musacornerissa, kaikkien aikojen muutamasta kymmenestä erittäin tärkeästä ja merkityksensä säilyttäneestä suomirock-levystä yksi, on tamperelaisen hardcorelegenda Bastardsien vähintäinkin yhtä legendaarinen pitkäsoitto ”Järjetön maailma”. Kansikuvaansa myöten mytologinen julkaisu, jonka ääreen voi milloin tahansa palata, kun mieli tekee kuulla tiukkaa piiskausta ajalta, jolloin bändeillä oli vielä ideologiaa, mielipiteitä ja asiaa. Samalla tavalla klassinen suomalainen hoocee-julkaisu kuin vaikkapa Rattuksen ”WC räjähtää” ja Terveiden Käsien esikoinen, ajalta jolloin suomi-hc oli maailman parasta hc:ta ja sai tunnustusta maailman äärissäkin, kun Sepulturan veljekset ja Metallican pojat kuuntelivat ihan pokkana suomenkielistä kaahausta.

Bastards laitettiin kasaan Tampereella armon vuonna 1981, piikiksi erittäin suomettuneen yhtenäiskulttuuri-Suomen lihaan. Bändi teki ensimmäisenä suomalaisena hardcore-pumppuna kiertueen Euroopassa 1983, ja ehti ennen samana vuonna tapahtunutta äkkitelakoitumistaan julkaista pari tymäkkää EP:tä ja kaksi umpiklassista albumia, eli mainitun mussolinikantisen ”Järjetön maailma” ja heti perään englanninkielisen ”Siberian Hardcore”. Pitkä hiljaiselo päättyi 2021, kun alkuperäistrio äänitti ”Ei sotaa”-EP:n. Toukokuun 20.pvä 2023 Bastards soitti ekan keikkansa 40 vuoteen, ja niin vain näyttää veteraanibändi tulleen toistaiseksi jäädäkseen. Ja tapahtui nimittäin nähkääs niinä päivinä, että Bastards julkaisi joulukuussa 2025 ensimmäisen albuminsa 42 vuoteen, ja tätähän oli kokoonnuttava juhlistamaan Helsingin On The Rocksiin kourallisen asiaintilan merkittävyyttä ymmärtävän kanssa.

Nyky-Bastardseilla on kokoonpanoasiat erittäin kunnossa, varsinkin bändin ikään ja hiljaiselon pituuteen nähden. Solistivastuun kantaa alkuperäislaulaja Sid Salminen, joka tosin jätti bändin ekan ”Harhaa”-EP:n jälkeen, jolloin huutovuoroon nostettiin bändin roudari Lahti, joka siis levylauloi molemmat klassikkoalbumit. Mutta yhtä kaikki, Sidi Salminen on alkuperäinen perustajabastard yhdessä kitaristi Rike Jokelan kanssa. Rikehän nähtiin välivuosina Pyhissä Nukeissa, Nukeissa ja Riistetyt-kokoonpanoissa, ja sittemmin aktiivisena elokuva-alan toimijana, ohjaajana ja kuvaajana. Sid Salminen on möykännyt välikaudella ainakin Antikehossa ja Protestissa. Uudistuneen Bastardsin täydentävät Riken kanssa Nukeissakin soittanut Vuokko Vuorinen bassossa, sekä tanakkatatsinen rumpali Jaska Ahonen (Riistetyt, Pyhät Nuket, tavalliset Nuket ja hei, Kaaos!). Tällä remmillä äänitettiin myös tuore paluu albumikantaan, eli ”Rauhanlietsoja”, jonka julkkarikeikka Rocksin veto siis oli.

Epäpunkisti minuutilleen sovittuun aikaan asteli Bastards Mikonkadun rokkiklitsun lavalle ja luonnollisesti klassikolla homma käyntiin, eli ”Järjetön maailma”-albumin avausraidalla ”Hyväksikäytetyt”. Miksaustiski oli tänään Rocksissa aivan yllättävänkin hyvässä asennossa, jos kohta baaritiskikin, tämäntyyppisellä raivoamisella kun saa sanoista selvää (montaahan niitä ei näissä lajeissa edes tarvita per biisi), niin hyvin menee, eli meni. Bastards lanasi uudelta albumilta rontin puolen tunnin setissään peräti seitsemän raitaa, bändi siis uskoo albumiin itsekin. Ja eipä siinä, platta on erinomainen klassikkobändin päivitys, soundi on aiempaa metallisempi ja lähestyy paikoin crossover thrashin tunnelmia, tietynlainen alkuaikojen monotonisuus ja biisittömyys ei enää vaivaa ja tuotantopuolikin on kunnossa, joten ainakin syvästi henkilökohtaisessa musacornerissa rieska on soinut viime viikkoina aivan tuelta.

Neljäntenä ruoskittu ”Harhaa” Sid Salmisen Bastards-kaudelta ilahdutti erityisesti, eikä bändin sanomakaan ole yhtään vanhentunut. Sodat on edelleen ihan yhtä turhia, uskonto ihan yhtä harhaa ja viimeisen kahden vuoden aikana jumalan sotilaat ovat tappaneet yli 20 000 lasta Gazassa. Lasta. Yli 20 000! Maailma on ihan yhtä järjetön, kuin vuonna 1983, ellei peräti järjettömämpi. Hardcorea Siberiasta ja Tampereelta tarvitaan edelleen, tai nyt jos koskaan.

Viidennessä lähdössä Bastards pääsi uuden platan kimppuun, pelin avasi hypnoottinen ”Likaiset valheet”. Riken ja Vuokon erittäin laadukkaat stemmat tukivat hyvin Salmisen elämän karheuttamampaa ilmaisua, varsinkin uudemmissa biiseissä. Tehokkaasti äesti myös ajassa hyvinkin kiinni oleva ”Katkolle ja terapiaan”. Keikan puoliväliin mainiota vaihtelua kevyempänä keskisuvantona toi maulla valittu Problems-laina ”Raitsikka oot”. Uuden platan vihaisimpia raitoja on nytkin mainiosti polkenut ”Halla puree”, joka on yksinkertaisuudessaan ehkä eniten liki vanhaa kekkoslandian aikaista Bastardsia. Riken kitara alkoi lämmetä setin loppupäätä kohti ja miehemme ulvauttikin muutaman upean soolon, näissä lajityypeissähän ne ei kauaa kestä, näkemyksen pitää tulla neljässä tahdissa läpi.

Koko bändikin oikeastaan oli saanut lämmöt mahtavasti ylös vasta siinä vaiheessa kun oli jo aika melkein laittaa homma pakettiin, ja siksipä Bastardseja olisi mielellään kuunnellut helposti vaikkapa vartin pidempään. Semminkin kun oli odottanut tyyliin valovuoden (ehkä vielä joskus) näkevänsä rykmentin livenä. Varsinaisen setin päättivät tuoreen levyn nimistyge ja huikea paluubiisi ”Maailma palaa taas”. Ympyrä sulkeutui, olin paikalla. Maailmaakin kiertänyt hooceelegenda ei poistunut rockliiteristä ilman encoreja, vaikka ei niitä muutaman kymmenen käsiparin voimalla kovin tehokkaasti kyetty anomaan. Encoreosuus, niin turha kuin se monasti ja monilla keikoilla onkin, ei tänään ollut turha, vaan tärkeä keikan ja uran paketointi; ensin uuden levyn avausraita ”Sukupolvi”, sitten terveisiä takaisin ryssiin (ja kenelle vaan jota yhtään häiritsee, että ballistiset ohjukset osuu suvereenin ja tunnustetun valtion päiväkoteihin) ”Ei sotaa-Njet Vojne”, sekä kaiken kukkuraksi todella laadukas ja tehokas UK Subs-cover ”Warhead”. Mitä tulee Bastardsien levynjulkkari-iltaan, niin harmittamaan jäi vain se, etten käynyt ostamassa merkkaripisteellä Sidin kädestä tyylikästä Siberian Hardcore-paitaa, pitäisihän ihmisellä sellainen olla yhtään juhlavampia tilaisuuksia varten.

Illan lauteet lämmitteli helsinkiläinen, tiukan puolituntisen tikannut NO EI!, jolta on ulkona viime vuonna julkaistu laadukas esikoisalbumi ”Mies yli laidan”. Mainioita biisejä, ja asiallisen selittelemätön veto, puhukoot biisit puolestaan. Jos maistuu Radiopuhelimet, ja kunnon sahaus, niin NO EI!:n albumi kannattaa ottaa kuunteluun, rykmenteissä on yllättävänkin paljon samanhenkisyyttä, muutamissa raidoissa vähintäinkin. Pisteet bändille, ja muillekin, ettei tarvinnut kertaakaan kehottaa jengiä tulemaan lähemmäs. Tulevat, jos tulevat, soitetaan vaan. Ennen NO EI!:tä toimitti kouvolalais-tamperelainen Luutarhatontut, josta olisi vilpittömästi ollut kiva tykätä enemmänkin, kuin mitä nyt tuli tykättyä. Nuorehkolla joukolla on energiat korkealla, mutta keikkakokemusta tarvitaan lisää. ”Älä odota” ja monet muutkin, ovat ihan tehokkaasti tamppaavia stygejä. Vielä kun bändi määrittelee kumpi sen lähestymiskulmista on tärkeämpi, viha vai huumori. KG

Fun Lovin’ Criminals (us) @ Korjaamo, Helsinki 05.11.2025

New Yorkissa vuonna 1993 perustettu Fun Lovin’ Criminals on tuutannut tunnistettavaa ja keskimääräistä jäykemmänkin tanssijalan alle käyvää hip hopin sekaista alternative- ja rap rockiaan seitsemän albumillisen verran ja kiertänyt siinä sivussa maailmaa varsin ahkerasti. Kuluvana vuonna bändi julkaisi varmasti monen yllätykseksi ensimmäisen pitkäsoittonsa peräti 15 vuoteen ja saapui sitä promotessaan vähintäinkin yhtä yllättävästi myös Suomeen, vaatimattoman 24 vuoden tauon jälkeen, edellisen kerran trio oli näillä main nähty 2001 Turun Down By The Laiturissa. Turun keikan miehistöstä mukana on nykyään vain ainoaksi alkuperäiskriminaaliksi jäänyt multi-instumentalisti Brian Leiser. Moni yhtye ei yhdellä alkuperäisjäsenellä enää tunnu siltä, mitä nimeä kulloinkin kantaa, mutta Fun Lovin’ Criminals tuntuu, ja tuntui myös Helsingin Korjaamon syksyisessä keikkaillassa. Ystävällisesti tuttavallisesti FLC on musiikillinen ja tyylillinen konsepti, ja niin kauan kuin Leiser tovereineen saa sen kuulostamaan FLC:ltä, se on FLC. Tuorein albumi ”A Matter of Time” todistaa samaa, tunnistettavaa, keskimääräistä puisemmankin jalan alle edelleen käyvää toimitusta, jonka uutuuskiekon biisit eivät Stadin illan settilistassa rahtuakaan häpeilleet klassikkohittien seurassa, hetkittäin jopa päinvastoin.

Korjaamon Vaunusali, eli premissien soittomestoista vetoisin (ja nyt puhutaan kapasiteetista), ei tänäänkään ollut täynnä. Ymmärrämme; pimeys, syksyisyys, tartuntataudit ja arki-ilta, mutta silti toivoisi että kun harvinaislaatuisia artisteja Snadiin saadaan, niin jengi jaksaisi jalkautua. Itse en tosin loppunmyytyä Korjaamoa sinänsä kaipaa, reilun puolikkaan myynnillään mesta on todella miellyttävä venue, kuulostaa hyvältä, kaikille tilaa riittää, on erittäin ystävällinen henkilökunta, ja fiilis on muutenkin niinkuin ulkomailla olisi, mikä on käytännössä aina hyvä asia. Tahtoo vain sanoa, että väen vähyys pisti silmään viimeksi ysäriharvinaisuus Atomic Swingin keikalla, ja nyt taas toisen ysäriharvinaisuuden keikalla.

Meneillään olevan rundin settilistoja opiskelleena keikan alun jännitys kohdistui oikeastaan siihen, että millä kellonlyömällä lähtee, ja lähteekö bändin tunnetuimmalla biisillä, eli nimikkostygellä ”Fun Lovin’ Criminals”. Niinhän se sitten meni, että uutuusalbumin raidalla ”Full Stop” homma käyntiin 15 minuuttia ilmoitettua myöhemmin. Kultaisella 90-luvulla ”Full Stop” olisi sekin ollut megahitti, mutta nykyään ajat on hieman toisenlaiset. Tuttavien kesken ”FLC” kuultiin siis heti kakkosena ja niinpä kävikin Korjaamon tanssilattia kuumana samantien, keskeytyksettä loppuun saakka. Ja kun basisti-kiipparisti-päävokalisti, Mr. FLC Brian Leiser, tarttui trumpettiinsa ja töräytti menemään nimikkoraidan ikoniset töräytykset, niin samantien oli selvää että pitihän täällä olla ja pitihän tämä kokea. Itselle ainakin ”Fun Lovin’ Criminals”-hitti, esikois-ja läpimurtoalbumilta ”Come Find Yourself” (1996) on yksi eniten 1990-luvulta kuulostavista biiseistä ikinä. Se tuntuu ja maistuu sen aikaiselta New Yorkilta, kenties vielä nykyiseltäkin, ja jos hip hopkin oli -96 vielä relatiivisen nuorta, sen taidokas fuusioiminen vasta olikin.

Leiserin trumpetista puheen ollen, se oli ihan aito trumpetti, muutamin hetkin Leiser puhalteli huuliharppuakin, kaikki kitarat soivat ihan oikeasti kolmisen vuotta sitten bändiin liittyneen Naim Cortazzin käsissä, bändillä on maailmanluokan (live)rumpali Frank Benbini, joka myös räppäsi mahtavat stemmaräpit ja toimitti lisäksi hauskaa välijuontoa. Eli jos jollakulla on mielikuva Criminalseista jotenkin kovinkin konepohjaisena tai elektronisena bändinä, niin livenä se ei sitä ainakaan ole, vaan hyvinkin orgaaninen ja aito kokonaisuus, jonka voisi näillä biiseillä heittää vaikka akustisesti kadunkulmaan soittamaan. Ja kuten pitääkin, ja kannattaakin, bändi ei ole dusannut uutuuslevyä 15 vuoden tauon jälkeen tavan vuoksi, päästäkseen jollain syyllä tien päälle, vaan uskoo rieskaan. ”A Matter of Time”-uutuudelta kuultiinkin viisi biisiä, joista väkevän keikanavaaja ”Full Stop”:in lisäksi ehkä sykähdyttävin oli setin raskaskätisesti soitetun keskivaiheen ”What It Is”.

Alkupään keikkaa omaa kuulo-ja näköhavainnostoa ilahdutti kovin, ja korvinkuullen toki montaa muutakin, kun ”Loco”-albumin nimiraita lennokkaasti vaihtui megahittiin ”King of New York”. Olin paikalla, paitsi nyt Korjaamolla, myös biisin julkaisuvuoden New Yorkissa, joten mistä tahansa läpisoitetusta hittistygestä ei siis ainakaan omalla kohdalla puhuttu. Mahtava groove Fun Lovin’ Criminalseilla aivan viimeistään tässä vaiheessa, kun elettiin illan neljättä vetoa. Naim Cortazzi osoittautui erittäin tyylitajuiseksi kitaristiksi, varsinkin Gibsonin Les Paulit ulvoivat kuin volvot kuun sumuun, kun herrasmies niihin pääosissa biisejä tarttui. Ja kun tietää, että Cortazzi ja rumpali Benbini soittavat samoissa bändeissä jatkuvasti myös FLC:n ulkopuolella, se selitti ankaran kuittailun rumpujakkaralta käsin, huumorihengessä tietysti. Kun Cortazzi alkoi jotenkin todella epä-FLC:sti heitellä eturivistöön plektroja, tuli patteriston takaa senmaailmaista disautusta, joka toki osoittautui osaksi show’ta, muutenkin hyvin hauskaa ja iloluontoista sellaista. Fun Lovin’ Criminals ei koskaan ole ottanut itseään, hip hopia tai urbaania NYC-elämää liian vakavasti.

Illan mietitty dramaturgia meni niin, että aluksi muutama iso hitti ja hillitön groovemyllytys käyntiin, sitten keikan keskimaasto hyvinkin raskaskätisesti toimitettuna, mutta huumoria ja itseironiaa messiin ja taas kohti setin loppuliukumaa hieman perinteisemmältä kuulostavaa FLC:tä ja hiukka keveämpiä biisejä muutamalla isolla hitillä jälleen. Raskaskätisestä keskiosasta tykimmin donkkasivat uutuuslevyn ”Little Bit Further” ja marijuanan käytön puolesta todistanut, hypnoottisesti polkenut ”Smoke ’Em” legendaarista statusta kantavalta esikoisalbumilta. Diskreetisti spliffin dunkkis hiipi Vaunusaliin vasta encoreiden aikana.

Aiemmin rundilla Fun Lovin’ Criminals on polkenut jopa 20-biisistä settilistaa läpi, nyt Korjaamolla kuultiin 18 raitaa ja keikka kellottikin naksun oletettua alakantimpaan, rapsakan puolitoistatuntia toki. Jos oikein kliseiseksi saa heittäytyä, niin aika kului kuin siivillä, tiedättehän. Kun bändi poistui takahuoneeseen varsinaisen setin sulkeneen ”Lover’s Rock”:n päätteeksi, tuli tunne että joko tää nyt oli tässä. No, eihän se juuri ikinä ole, eikä ollut nytkään. Vanha encoreallergikkokin joutui odottamaan oikein mielenkiinnolla ja innolla bändin loppunostatusta. Rykmentti vietti takahuoneessa just hyvän ajan, ei liian pitkään, mutta ei myöskään sitä lapsellista tavan vuoksi vähän verhon takana lymyilyä. Encoreita soitettiin kolme, ilman että bändin groove ja intensiteetti pääsi tauolla yhtään laskemaan, tanssilattian kuumuudesta puhumattakaan. Kuultiin tietenkin megahitti ”Scooby Snacks”, jossa pieni läpilanauksen maku oli helppo antaa anteeksi, onhan tuota soitettu kolmisenkymmentä vuotta joka keikkaehtoo. Kuultiin kutumusan kuninkaalle, Barry Whitelle kunniaa tekevä ”Love Unlimited”, ja tottakai hyvinkin maestron hengessä. Koko huiman ja äärilaadukkaan illan päätti tuttuun ja (to)tuttuun tapaan tuttu ja totuttu keikkojen päättäjä, ”Big Night Out”. Sitähän tämä nimenomaan oli, yli 20 vuotta edellisen suomivedon jälkeen, ja silti, olisi mahtavaa myös uskoa todeksi Brian Leiserin ”see you soon”. KG

Atomic Swing (swe) @ Korjaamo, Helsinki 09.10.2025

Jos on Ruotsi aina ollut, ja yhä on, maailman johtavia pop-maita, niin oli se sitä vahvasti myös 90-luvun alussa. Yksi tärkeimmistä aihealueen ja aikakauden bändeistä oli Tukholmassa 1992 perustettu Atomic Swing. Eggstone oli jo ehtinyt näyttää kanssasveduille tietä Atomicin perutamisvuoden albumillaan ”In San Diego”, mutta jo nopeasti 1993 levytyskantaan päässyt Atomic Swing jatkoi siitä eteenpäin vieläkin omenpaa polkuaan. Homman tai hommelin nimi oli ilmava ja kitaroita helkyttävä henkevä pop, johon Atomic Swing alkoi keittää mukaan pikkupsykedeelisiä mausteita, loungemusan rentoutta, niin, ja swingia. Samankaltaisella lähestymistavalla The Cardigans löi hetkeä myöhemmin isosti läpi, ihan niin isosti Atomic ei koskaan päässyt vyöryttämään, mutta tuli jättäneeksi ison jäljen ja merkityksen pohjoismaapoppiin, ja laajemminkin. Pitää myös muistaa, että pelkästään ennen vuotta 1997 tapahtunutta, kolmen albumin jälkeistä välitelakoitumistaan, Atomic Swing oli ehtinyt nykäisemään kolme kiertuetta Japanissa, skandinaviapopin tuolloisessa eldoradossa, jonne pääseminen tarkoitti, että hommat oli isoillaan. Itse olin joskus 1997 Tokiossa ja vierailin mukavan, Bloody Dolphins -levy-yhtiötä pyörittäneen pariskunnan kotona. Heidän agendansa oli promota Skandinavian popbändejä Japanissa, elettiin kuuminta Britpopin aallonharjaa, ja sen mainingeissa popnälkäisten japanilaisten katse osui isosti myös Ruotsiin, toki muutamiin suomibändeihinkin. Keskusteluissa Tokion iltapäivässä vilisivät nimet Cardigans, Wannadies, bob hund, Eggstone, Popsicle, ja toki myös Atomic Swing.

Kuivatelakalta Atomic Swing palasi takaisin 2006, teki paluualbumin, ja on aina silloin tällöin väläytellyt olemassaoloaan, ja saavuttanut aikain saatossa suoranaisen kulttimaineen. Mikä ei syksyn kolmen keikan Suomen rundin lipunmyynnissä varsinaisesti näkynyt. Mutta jos keikkoja ei järjestäjienkään puolelta hehkuteta tai markkinoida, niin vain onnekkaimmat tai sitoutuneimmat niille ehtivät. Helsingin Korjaamon Vaunusalissa, bändin järjestyksessään toisella tämänkertaisella Härmän keikalla näytti silminnähden siltä, että mestoille olisi mahtunut puolet enemmän jengiä. Toisaalta, nyt oli mahkut itsekin valua sinne ihan etummaiseen eturiviin, mellakka-aidalle asti, kun ei ollut niin jumalatonta tunkua. Eikä Vaunusalinkaan soundi siinä etuaidalla bändiä välttämättä kaikin hetkin mairittele, mutta sillä ei nyt niin ollut väliä, Atomic Swing piti nähdä edes kerran kunnolla ja läheltä.

Bändissä on edelleen mukana kolme alkuperäisjäsentä, kitarassa ja laulussa Mr. Atomic Swing eli pääasiallinen biisinkirjoittaja Niclas Frisk, kiippareissa ja laulussa honkia kolisteleva hippi Micke Lohse ja rummuissa tanakat takalinjat jo vuodesta 1992 taannut Henrik Berglund. Muutaman basistivaihdoksen jälkeen nykyiset alakerrat jynkyttää japanilainen, tukholmalaistunut Tomoko Sukenobu, ja aivan ihastuttavasti jynkyttääkin. Tomoko oli jo 90-luvun koti-Japanissa kovakin Atomic-fani, mutta vähänpä tuolloin vielä tiesi. Tomoko soitti Macaroni-nimisessä bändissä ennen muuttoaan Ruotsiin, jossa on sittemmin vaikuttanut mm. folk punk-orkka Crash Nomadassa ja garagemmassa ”Demons”-yhtyeessä, sekä koska maailma on ihmeellinen ja ennustamaton mesta, lopulta päätynyt Atomic Swingiin.

Nirkoset puolisentoista tuntia kellottanut Helsingin keikka koostui vain 13:sta biisistä, mutta pitkine jamitteluineen ja fiilistelyineen styget kuitenkin livenä kellottivat monasti paljonkin enemmän kuin levyillä. Paluualbumi ”The Broken Habanasilta” (2006) ei kuultu ensimmäistäkään raitaa, joten ihan Niclaksen itsensäkin spiikeissään tunnustamasti oltiin nostalgiahousut jalassa ja nostalgiahattu päässä tällä kertaa liikenteessä. Ellei peräti tälläkin kertaa. Uskollinen ja bändin kulttimaineeseen nostanut posse haluaa kuulla enimmäkseen kahden ensimmäisen albumin hittiraitoja, ja niitä saatiin. Homma tutusti ja (to)tutusti käyntiin esikoisalbumi ”A Car Crash In The Bluen” (1993) radiohitin ”Mosquitos on Mars?” urkuintrolla, ja sitä myötä Micken säestämänä loppubändikin lavalle. Vielä kakkosbiisi ”Walking My Devilissa”, joka edusti juuri ennen kuivatelakoitumista ilmestynyttä kolmosalbumi ”Fluffia” (1997), oli bändin soundit aikamoista peruskaurapuuroa, mutta asettuivat siitä sitten oikeinkin kohtuulliselle tolalle. Jopa Micke Lohsen retroiset ja Atomicin soundille tunnusomaisen korvaamattomat kiipparitkin saatiin tulemaan kohtuullisen hyvin läpi.

Jo kolmosstygessä ”Smile” Niclas koki esitellä bändin, ja jokainen sai sitä kautta piskuisen soolotilankin. Niclas muisti myös vuolaasti kiitellä suomalaisyleisöä, ja sitä miten tänne on aina yhtä kivaa palata, eikä Korjaamon väkimäärä bändiä näyttänyt varsinaisesti harmittavan, edellisiltana Turussa kun oli näyttänyt varmaan vieläkin tyhjemmältä. Varsinaisessa setissä kuultiin hittiä hitin perään, isoimman innon yleisössä herättivät ehkä ikonisin AS-biisi ”Bossanova Swap Meet”, sekä heti perään soitettu ja ainakin omille conversensijoille illan komein styge, ”In The Dust”. Oli jotenkin todella mahtavaa pitkästä aikaa, kun harvoin ihan sinne mellakka-aidalle asti tulee raahauduttua, kun sinne harvemmin tunkematta edes mahtuu, seurata kokeneen ja pitkää uraan tehneen bändin työskentelyä näin läheltä. Miten biisit lähetettiin käyntiin, miten bändi kommunikoi, ja miten silminnähden mukavalta työpaikalta Atomic Swing vaikutti. ”Too Late To Exitin” alkuspiikissä Niclas muisteli nuoruuttaan 80-luvun Tukholmassa, ja että miten se discoiltojen viimeinen hidas nousi niinä aikoina aina kolossaalisiin merkityksiin, ja sellaisen mahtavan illanpäättäjäisnojailu-ja snoukkailu power balladin bändi itsekin halusi laatia. Ja niin syntyi esikoisalbumin kolmosraidaksi kieltämättä kertakaikkiaan upea ”Too Late To Exit”. Illan viimeinen hituri se ei tokikaan ollut, bändi lanasi pitkään ja huolella jamitellen vielä ”Stone Me Into The Grooven” ja poistui sitten lavan taakse, vain naksun päälle tunnin soiton jälkeen. Puolikas korjaamollinen toki tiesi, ja settilistansa opetelleet fanit, että ei tämä tähän jää.

Peräti neljän biisin encoreosuus avattiin ”Carnival Stallilla”, äärityypillisesti loungehtavalla, swingahtavalla Atomic Swing-biisillä, joskaan nyt ei bändin parhaalla välttämättä. Kuultiin ”Like a John Needs a Yoko”, jossa basisti Tomoko Sukenobun stemmahuudotkin vihdoin tulivat läpi. Tomoko toki toimitti niitä keskimäärin sen verran kaukaa, että ei ihme etteivät juurikaan tulleet. Omilla kuulo-ja yyberöintisijoilla stage right taas puolestaan Micke Lohsen stemmat kuulostivat paikoitellen aika riipiviltä, mutta keikan kesto ei ihan riittänyt sen keksimiseen, että miksi. Mutta sitä pitkällä ja haisevalla tikulla silmään, joka näin kovalaatuisen keikan jälkeen valittaa oikeastaan juuri mistään. Enkä valitakaan. Ihmettelen vain henkilökohtaisesti, että miksi tätäkään bändiä, paino sanalla tätäkään, ei ole voinut nähdä ja suorittaa jo kauan aiemmin. Atomic Swing kun on kuitenkin vieraillut aina parin vuoden välein Härmägidionissa, vaikka uusia levyjä ei olekaan ilmestynyt, mutta nostalgiahousut jalassa. Koko tämänkertaisen Atomic Swing-illan kruunasi yleisöön kuin voiveitsi vanhaan ihmiseen uponnut, tuttu ja (to)tuttu keikkojen päättäjä, ”From Venus To Everyday”. Ja kun koko encoreosuudessa Atomic Swing laittoi vielä kaksi pykälää psykedeelisemmän vaihteen silmään, ja itse eturivissä öögat sirrilleen, niin ihan saattoi kuvitella olevansa Hollywood Bowlin eturivistössä The Doorsien keikalla heinäkuussa 1968. Mikä vertaus ei ole kummaltakaan pois ja oikeastaan vain alleviivaa Atomic Swingin merkitystä kokonaiselle sukupolvelle (minimissäänkin) ruotsalaisia bändejä. Tulkaa taas pian takaisin Atomic Swing, nyt tajuan olla paikalla. KG

Härkärock 2025: Guitar Slingers, The Milestones, Aged and Confused plays Led Zeppelin, Scarlet Letter, Southern Fruits @ Verkatehdas, Hämeenlinna 30.08.2025

Kesällä 2024 ilmaantui Hämeenlinnan tapahtumakarttaa piristämään ja runsastuttamaan ensimmäinen Härkärock. Rootsmusiikkiin, bluesiin, southerniin, countryyn, rockabillyyn ja muuhun rehtiin meininkiin, oikeilla soittimilla soitettuun musiikkiin keskittyvä tapahtuma oli ekana kesänä yksipäiväinen, esiintyjinään mm. Black Devilsien Hurriganes Show, harvoin keikkaileva Ronski Gang, ja brittilegendan muistoa ylläpitävä, nykymuotoinen Dr.Feelgood. Kesälle 2025 sisäfestarin paikka säilyi samana, eli Verkatehtaan maailmanluokan konserttisali täytettiin juurimusiikilla, ja ajankohdaksikin näytti ankkuroituvan haastava ja tapahtumarikas elokuun ja kesän viimeinen superviikonloppu. Ja rohkeasti tapahtumaa järkkäävä Hämpton Roots Music and Culture-yhdistys päätti kokeilla tällä kertaa kaksipäiväisen happeningin kantavuutta. Festarin täkyksi ei kuitenkaan tänä vuonna saatu ulkomaan artisteja, tarina ei tosin kerro yritettiinkö edes. Mutta pari kotimaista isoa nimeä paikalle saatiin, ja pelkästään niiden perusteella olisi paikalla pitänyt olla enemmänkin väkeä, kuin mitä Verkatehtaan väljissä tiloissa nyt nähtiin. Mutta pidothan ei aina välttämättä väkimäärällä parane, Härkärockin kakkosvuosi oli järjestelyiltään, tunnelmaltaan, meiningiltään ja kattaukseltaankin lopulta erittäin onnistunut tapahtuma, vaikkakin itsellä oli mahdollisuus tällä kertaa suhtautua vain jälkimmäiseen juhlapäivään eli lauantaihin.

Perjantaina Verkatehtaan salin lavalla oli nähty rockabillypartio Shoebox Revue, Rackdoll, Tampereen Springsteen-tribuutti The Ghost of Bruce and The E Street Band, sekä Stadin pitkän linjan blueshybridi The Balls. Lauantai-ilta sensijaan oli ohjelmistoltaan kaksi tuntia ja yhden bändin verran pidempi, sekä ehkäpä muutenkin useamman naksun kiinnostavampi, selkeä pääilta kuitenkin. Lauteille kun oli hankittu keikkaelämään muutaman vuoden tauon jälkeen paluuta tekevä ja väkevistä, perspisistä keikoistaan tunnettu The Milestones ja Suomen paras AOR-bändi (ja tämä on omissa sanakirjoissani ainakin hyvinkin positiivinen ilmaus) koskaan, jo 1990-luvun alussa perustettu Guitar Slingers, joka tänä vuonna juhlii esikoisalbuminsa 30-vuotista taivalta, ja joka sekin keikkailee sen verran harvoin, että aina kun tien päälle jalkautuu, paikalla kannattaisi olla. Illan täydensivät paikallisjamppojen pikahälytyksellä lauteille saatu taitava ja näkemyksellinen coverbändi Scarlet Letter, Led Zeppelin-tribuutti Aged and Confused, ja iltapäivän avaaja, sekä ehdottomasti päivän kovin yllättäjä, helsinkiläinen Southern Fruits.

Lavalle peräti 12 muusikkoa jalkauttanut Southern Fruits oli ainakin itselle ennen Härkärockin iltaa tuikituntematon, southern rockin (kuinka ollakaan) nimiin liputtava porukka. Vain ohuesti olin ehtinyt ennakkoon tutustua bändin levytettyyn tuotantoon. Mutta herra mun vereni, kuinka kovan kolmevarttisen bändi toimitti aitoa, aidosti etelänmakuista southernia. Missä näitä on piiloteltu? Milloin nämä näkee uudestaan? Hillitön meininki, jo siitä lähtien, että eihän tämänkokoista bändiä ikinä näe missään, ellei lajityypin nimi ole big band. Ja nyt ei ollut. Kaksi solistia, kolme kitaraa, basso, banjo, kiipparit, kahdet rummut (kyllä!), perkussiot ja lap-steel. Ja vielä kysyn, miten on mahdollista, että en ole ikinä nähnyt yhtään huonoa, kahdella rumpusetillä operoivaa bändiä?

Vuonna 2013 perustettu ”Stadin isoin rokkibändi” julkaisi esikoissinkkunsa ”Polar Blues Night” 2019, tänä vuonna pari lisää, ja aivan näillä näppäimistöillä pitäisi uunituoreen esikoisalbumin olla kuultavissa. Ja jos bändin reipas meininki ja iso soundi ei välttämättä ihan ole tullut levyiltä täysin läpi, niin vaikeassa klo 16.30 Härkärockin avausslotissa tuli. Mieletön veto, vaikka salissa oli vain parikymmentä kuulijaa tässä vaiheessa. Pekka Kastarin ja Oona Kavaston upea laulu, yhdessä ja erikseen, riittävästi kitaroita ja sovituksellisia koukkuja, mutta myös lajityypissään täysin etelänklassikoiden rinnalla häpeilemättömiä biisejä. Ja mahtavaa, että vaikka bändi on harjoituttanut oman matskun ohella Skynyrdia ja Allmanin veljeksiä keikkasettiin, Hämeenlinnaan tultiin paahtamaan omia biisejä. Joista esimerkiksi lap-steel-kitaristi ja huuliharpisti Jussi Linkolan veretseisauttava ”Hard and Heavy Rain” on osastoa säveltäkää perässä. Mainittu biisi, Linkolan itsensä toimittamalla lap-soololla ja Kastarin upealla tulkinnalla, lunasti pelkästään olla paikalla. Southers Fruitsien tuomisesta Hämschesteriin jo yksistään Härkärockille iso sulka hattuun, tai kalloon. Fruitsien turhankin lyhyeltä tuntuneen setin muita huippuhetkiä olivat Pekka Kastarin kirjoittama ja banjolla ryyditetty ”My Part of Town”, Oona Kavaston väkevästi laulama (jösses mikä ääni) ”Over By Now” ja setin päättänyt, jotenkin havanablackisti polkenut tämänkesäinen sinkkubiisi ”Noble Liquor”. Ja kun lavalla on riittävä määrä kitaroita, voi soolonkin soittaa tuplana, tätäkään ei kuule ihan joka ehtoo. Southern Fruits on nähtävissä seuraavaksi ainakin Vantaan Skenesalissa lokakuun 25.pvä, seuranaan niinikään todella kova Petrolbreath, suositus on erittäin lämmin.

Seuraavaksi piti esiintyä paikallishämeenlinnalaisen Tshernobyl Cafen, mutta jonkinmoinen nimeämätön tapaturma oli kohdannut bändiläistä, eikä soitto onnistunut. Paikkaamaan hälytettiin paikallishämeenlinnalainen cover-bändi, nelimiehinen Scarlet Letter. Mutta ei mikä tahansa coverbändi, nimittäin vaikka ainakaan itse en cover-tai edes tribuuttibändejä juurikaan harrasta, niin jos jonkun kotimaisen coverbändin jopa ihan haluamalla haluaisin nähdä uudestaan, se voisi aivan hyvin olla Scarlet Letter. Tai todennäköisesti jopa on. Janttereiden tyylikkäät ja mietityt valinnat suosikkibändiensä kataloogeista ja niiden hyvin tyylitajuiset, raskaskätiset sovitukset tuottivat yllättäen erinomaisen laadukkaan vetäisyn, jota olisi voinut pidempäänkin yytsiä. Hommaa ei häirinnyt edes solisti-kitaristin hyvinkin kesken oleva flunssa ja ilmeisesti esiintyminen kuumeessa. Ja kuinka onnekas paikallinen coverbändi oli päästessään soittamaan Verkatehtaan maailmanluokan soundilla, orkesteri kuulosti aivan jäätävän hyvältä soittaessaan mm. hyvin raskaan ja ZZ Topin psykedeelisemmältä hetkeltä kuulostaneen Beatles-coverin ”Come Together”, ja vieläpä jo mainitun, itsensä ZZ Topin ohjelmistosta yhden taatusti haastavimmista biiseistä versioida, upeasti murjoneen ”Rough Boyn”, johon bändi tyylikkään 45-minuuttisensa päätti. Hienoa toimintaa Härkärockin taustayhdistykseltä, antaa mahdollisuus myös paikallisille soittajille. Vaikkakin tässä kohtaa, tai ehkäpä missä tahansa kohtaa iltaa, kaksi perättäistä coverbändiä meni ainakin omille kuulosijoille hieman jöötiksi, mutta kumpikin toki toimitti osuutensa korkeimmalla mahdollisella laadulla.

Mainiosti ja itseironisesti itsensä nimennyt Aged and Confused ei ole mikä tahansa tribuuttibändi. Ensinnäkin, se on valinnut nimensäkin velvoittamana soittaa pelkkää Led Zeppeliniä, joka sinänsä on aika uskalias apaja lähteä kalastelemaan. Toisekseen, bändillä on solistivastuussa itse Tipe Johnson (ex-Gringos Locos, ex-Leningrad Cowboys, Megasnake, Apocalyptica), eikä näitä eepoksia ihan kuka tahansa kykenisikään luikauttamaan. Mutta bändillä on myös soittohommat kunnossa, vaikka miehistö ei mitään erityisen tunnettua alalla olekaan. Vaikutuksen teki erityisesti Caius Treuthardtin sävykäs bassottelu. Scarlet Letterin kunniaksi on sekin sanottava, että Hämeenlinnan jamppojen mainion vedon jälkeen, alkoi toinen coverorkka peräjälkeen tuntua kuin hiukankaan kivettyneempi aamupuuro, syötävä on että jaksaa, mutta heikommin kykenee. Aged and Confused soitti upean keikan, ja sitä upeammin, mitä klassisempaa Zepukkaa käsiteltiin, mutta omilta conversensijoilta meni vähän ohi. Ikinä kun en ole mikään zeppeliinifani ollut, enkä oikein bändin yliarvostusta koskaan sisäistänyt. Komeimmin lähtivät ”Immigrant Song” (kuinka ollakaan), ja yllättäen myös biisinä vuosikymmenien puhkinylkyttämä ”Stairway To Heaven”. Jos ette ikinä ole nähneet Led Zeppelinia livenä, ja harva varmaan on, nämä kannattaa ottaa tutkaimen alle. Ja hei, puheen ollen Johnsonista, Gringos Locos saisi tulla takaisin, kaikki keskeiset soittajat on edelleen aktiivisia ja hyvässä tämmingissä. Härkärock 2026?

Seuraavaksi, pienen rouduutauon jälkeen, lavan otti haltuun, niinkuin nykyään muodikkaasti sanotaan, Suomen kaikkien aikojen paras AOR-bändi Guitar Slingers. Bändihän perustettiin jo aivan 1990-luvun alussa, aktiivisin kausi oli 94-99, jona aikana Slingers julkaisi hengästyttävästi viisi albumia. Sittemmin bändi on keikkaillut harvakseltaan, on ollut muita kiireitä, solisti Jore Marjarannalla on ollut oma soolouransa, samoin kitaraässä Ben Granfeltilla, jota pitivät kiireisenä myös vuodet maailmalla Wishbone Ashin kanssa. Orkesteri aloitti väkevästi ”Here We Are Againilla”, kuin kuitatakseen, että tässä sitä edelleen ollaan. Slingers oli kaksi iltaa aiemmin soittanut esikoisalbuminsa virallisen 30-vuotisjuhlakeikan Helsingin On The Rocksissa, ja Marjaranta kertoi bändin soittaneen siellä tunti ja 50 minuuttia, nyt Verkatehtaalla puristettiin tuotannon paras osa tasan tuntiin. Kakkosena kuullun ”Dreamsin” kohdalla tuli mieleen, että nyt soitatetaan bändiä liian kovaa, soundin kustannuksella. Pikku hiljaa soundi parani Slingersien setin edetessä. Yksi bändin tunnetuimmista covereista, tyylillä ja maulla tehdyt lainat kun ovat aina olleet iso osa Guitar Slingersien matkaa, eli Moon Martinin ”Bad Case of Loving You” soi tanakasti, ja sen lopussa Seinäjoen Mark Brzezicki, joka paikkaan ehtivä ja venyvä Kai Jokiaho sai muistettavan ja hienon soolotilan. Olin itsekin odottanut Slingersien keikkaa aika tavattoman monta vuotta, ja mahtavasti lunastui, mutta yksi keikan mielenkiintoisimmista asioista oli ehdottomasti puolessa miljoonassa liemessä keitetyn Jokiahon työskentelyn seuraaminen.

Slingersien setin upeimpia hetkiä oli kuulla heartlandisti rullaava ”Break Away”, jossa Marjaranta tarttui akustiseen kitaraan, ja Granfelt ulvotti illan komeimman soolon. Funkahtava, hieman jopa Extreme-henkinen jynkky ”I Can’t Dance”, jossa varsinkin Vesa Kääpän alakertainen basso pääsi oikeuksiinsa mouruamaan, ja Jokiahon peltiherkistelyillä alkanut varhainen Marjaranta/Granfelt-raita ”This is Forever” lunastivat aivan viimeistään tähän harvinaislaautuiseen vetoon kohdostuneet ennakko-odotukset. Soitettiin toki ”Baby It’s Alright”, jonka levyversion muuten äänitti muuan Timo Nikki aikoinaan Kouvolassa. Marjarantakin muisteli tätä spiikissään ja totesi samalla, että nyt on tässä talossa tällä hetkellä kaksi Peer Guntin entistä roudaria yhtä aikaa paikalla, hän ja talon tekniikassa työskentelevä äänimies Hukkanen. Guitar Slingers hoiti tunteroisen keikan komeasti himaan, ja jätti nälkää nähdä itsensä uudelleen. Setin päätteeksi kuultiin todella komea ”Freedom Day”.

Henkilökohatisesti voin todeta, että Härkärockin 2025 pääesiintyjä itselle oli Guitar Slingers, ja lopuksi oman tuntisensa sinänsä laadukkaasti ja äärimmäisen energisesti jyskinyt The Milestones ei ihan täpöillä onnistunut jostain syystä sytyttämään. Kahden coverbändin kokeminen alkuillasta peräkkäin oli syönyt keikkakävijän mielenkiintoa ja jaksua, ja muutenkin bändien järjestys olisi saanut olla kuten tapahtuman ennakkomainonnassa, että Slingersit olisivat päättäneet illan. Tarina ei kertonut, miksi järkkää vaihdettiin. Ottamatta mitään pois paluuta keikkalavoille tekevältä Milestonesilta, en ollut juuri tänään, tässä ja nyt tuiminta kohderyhmää. Nimittäin keikka oli todella hyvä, bändin veto oli suorastaan huikea, sen tunnistaa aina, vaikka oma jalka ei välttämättä kontrolloimattomasti vipattaisikaan. Olavi Tikassa bändillä on karismaattinen, kovan luokan solisti, keppipartio on erittäin kunnossa ja takalinjoilla Tommi Manninen mäiskii niin, niin että harvoin näkee. KItaristi Tomi Julkusen sanoin ”tompettymainen” ”The Lonely Road” rullasi ehkä setin parhaiten, sen kun oli hiukka keveämpi ja ilmavampi veto muutoin aika tiukassa tuntisessa. Milestones on näitä tärkeitä 90-luvun suomibändejä sekin, joka on jo pitkään ollut nähtävien pitkillä listoilla. Nyt ensikosketus bändiin on saatu, ja ihan reiluudenkin nimissä pitää joskus yrittää uudestaan, kun oma viritystila paremmin kohtaa bändin viritystilan. Sitä kohti.

Toivottavasti Härkärock saa jatkoa myös ensi vuonna, muodossa tai toisessa. Tapahtuma oli erinomaisen pieteetillä järkätty, kaikki toimi ja tunnelma oli paras pitkään aikaan. Verkatehtaan laatupuitteet ja salin soundi olivat tietysti avainasemassa, mutta ilman järjestävän tahon isoja ponnistuksia näin leppoisan hyväntuulista happeningia ei olisi ollut mahdollista kokea. Jäämme jännittämään, ankkuroituuko Härkärock jatkossakin elokuun viimeiseen viikonloppuun, jatkaako se kaksipäiväisenä ja nähdäänkö ensi kesänä ulkomaan eläviä lavalla myös. Tapahtuma ja sen ajatus on tärkeä, kunnon rcokmusiikkia laadukkaissa puitteissa niin, että lavalla ei loista yksikään Applen omppulogo. Kiitos Härkärock, ja pitkää ikää. KG

Anoushka Shankar (uk/us), Timo Lassy Trio @ Huvilateltta, Helsinki 25.08.2025

Vaikka sitar-virtuoosi Anoushka Shankar aloitti kansainvälisen esiintymisuransa jo vuonna 1995, ja sai ensimmäisen levytysdiilin 16-vuotiaana, ja on omillaankin kehittynyt vuosikymmenien myötä sitaria syvällisesti ymmärtäväksi taiteiljaksi–ei Anoushkasta silti yhäkään puhuta ilman mainintaa kuuluisasta isästään. Vuonna 2012, 92-vuotiaana menehtynyt isä-Ravi oli sitarin soiton todellinen ylikalifi, joka kiersi maailman moneen kertaan 80 vuotta kestäneellä urallaan, ja jonka oppiin monet jonottivat, Beatle-George Harrison heistä kuuluisimpana. Ravi Shankarin tyyli oli klassinen intialainen musiikki ja sitarin rooli siinä, isänsä soittimeen kouluttama ja vihkimä Anoushka on 11 albumin tuotannollaan suunnannut kauemmas, tutkimaan musiikin raja-aitoja ja aidattomuuksia. Anoushkan sitarismia on oman ansiokkaan tuotannon lisäksi kuultu niin Herbie Hancockin, Stingin, kuin Dalai Lamankin levyillä.

Suomessa Anoushka Shankar on nähty useampaan otteeseen, ainakin 2007 Savoy-teatterissa, ja 24.8.2016 Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa, jonne samaiselle lavalle Anoushka bändeineen nyt palasi, lähes päivälleen 9 vuotta edellisen kerran jälkeen. Isä-Ravi muuten esiintyi hänkin jo 70-luvulla Juhlaviikoilla, jotka siihen aikaan olivat toki aika tavalla erimuotoinen tapahtuma. Tällä kertaa Anoushka kiersi ja kiertää juhlistamassa 30-vuotista uraansa, ja kuinka olla, myös Tokoinrannan Huvilateltta juhlistaa tämänkertaisilla Juhlaviikoilla 30-vuotista olemassaoloaan. Arkkitehti Roy Mänttärin yhä erinomaisesti toimiva konsepti pystytettiin ensimmäisen kerran Kallion rantaan kesäksi 1995.

Huvilateltan selvästikin isosti odotetun ja silmämääräisesti erittäin loppuunmyydyn illan avasi kuitenkin suomijazzin kansainvälisesti tämän hetken ehkäpä isoin ja arvostetuin nimi, Timo Lassy trioineen. Lassy oli itselläkin ollut pitkään nähtävien listoilla, ja aikamoinen double-bill sitten ensikosketukseksi ilmenikin, kun Lassy lämmitteli Huvilan lauteet itse sitarvirtuoosi Shankarille. Lassy trioineen (Ville Herrala bassossa ja Jaska Lukkarinen rummuissa) keskittyi 45-minuuttisessaan tänä vuonna We Jazz Recordsin kautta julkaistuun, uunituoreeseen ”Live in Helsinki”-albumiinsa. Ja jos Lassyn mestarillinen soitanta ja näkemys ei ole vielä tuttua tavaraa, tuoreesta livealbumista on itseasiassa iisiä aloittaa. Nytkin livelevyn raidoista soitettiin useampi, ja kylläpä loihti trio hillittömän grooven kalseutuvaan kesäiltaan, kolmen vartin lämmittelyslotti kovasti odotetun maailmantähden edellä kun ei ole pesteistä helpoimpia. Mutta enpä kyllä ihmettele Lassyn menestystä maailmallakaan, puhumme karismaattisesta ja supliikista bändileaderistä, jolla on tunnistettava tyylinsä puhaltaa, ja upeita sävellyksiä.

Lassy aloitti osuutensa esittelemällä trion, ja tarttui sitten ensiksi siihen toiseen soittimeensa, eli huiluun. Pääosan biiseistä mies kuitenkin puhalteli tenorisaksofonia, joka varmaankin pääsoittimekseen mielletään. Pitkänä soitettu, livelevyltäkin löytyvä ”Mountain Man Exit” oli koko keikan ydinteos, siinä kiteytyi Lassyn ultratyylikäs saksofonismi ja säveltäminen. Taustaprojision rakeiset ja haalistuneet visuaalit lento-ja kaukomatkailun luppanimmista päivistä tukivat biisin kerrontaa. Väliin tuntui että Herrala sai ehkä turhankin paljon soolotilaa, ainakaan itse en ole koskaan pitänyt kontrabassoa kummoisenakaan soolosoittimena, ja että toisaalta miljardissa liemessä keitetyn Lukkarisen virtuositeettiä pidettiin vakan alla. Mutta kyllähän ”Mountain Man Exitin” lopussa Lukkarinenkin soolonsa sai. Ja kun päästiin Lassyn hieman vanhempaan biisiin (livelevyltä niinikään löytyvään) ”African Rumbleen”, tarttui Herrala epäjazzisti sähköbassoon ja Lukkarinen pisti kapulat syrjään, ja sitten mentiin. Hurjaa ajoa, Lukkarinen hakkasi rumpujaan paljaaltaan käsipelillä ja soittipa harvinaisena herkkuna vielä ilman kapuloita soolonkin sillä vimmalla, että yksi tomi irtosi kiinnityksistään ja oli loppukeikan ajan pelistä pois. Herrala myötäili sähköbassollaan, ja kaiken yllä Lassyn viileän tyylitelty töräyttely. Pelkästään ”African Rumblen” takia koko iltanakin olisi riittänyt olla paikalla. Mahtava veto. Ja Huvilateltta soi tänäkin iltana erittäin kuulaasti, kummankin bändin kohdalla. Myöhempien aikojen tuuliverkkojen lisääminen Huvilateltan seinustoille on ollut tärkeä veto, nyt kaupungin äänet eivät enää niin vahvasti hiivi telttaan kesken keikkojen, eikä lämppäreiden aikana baarikatoksen puolelta kuulu jumalaton kilinä ja jorina, ainakaan lainkaa niin häiritsevästi kuin joskus takavuosina.

Aika tarkkaan ilmoitetusti klo 20.30 asteli lavalle Anoushka Shankar sitareineen ja istahti korokkeen reunalle soittamaan. Huvilateltta oli tässä vaiheessa ääriään myöten a) täynnä, ja b) odottavassa täpinässä. Ja vaikka Anoushka ensin hetken yksin tunnelmoikin, liittyi pian messiin ladyn mahtava bändi; myös Shankarin nykyisenä tuottajana toimiva Sarathy Korwar rummuissa, Tom Farmer pystybassossa ja ajoittain perkussioissa, sekä huikea Arun Ghosh klarinetissa. Keikan ytimeksi oikeastaan muodostuikin Shankarin sitarsoundin ja Ghoshin klarinetin ainutlaatuinen vuoropuhelu. Klarinetti on soinniltaan helposti tilaa ottava soitin, joka toimiakseen pitää huolella sovittaa ja laittaa oikeaan kontekstiin, mutta oh my ghosh kuinka tyylikkäästi liudan omiakin albumeita julkaissut Ghosh tyylitteli, ottamatta kuitenkaan sointuakaan pois muilta muusikoilta. Nimi mieleen. Illan ohjelmisto ja naksun päälle puolitoista tuntia kellottanut setti perustui pitkälti Anoushka Shankarin kolmen, teemallisen ”Chapter”-mini-albumin sarjaan, joista ensimmäinen, ”Chapter I: Forever, For Now” ilmestyi lokakuussa 2023, kakkososa ”How Dark It Is Before Dawn” huhtikuussa 2024, ja tuorein, trilogian sulkeva ”Chapter III: We Return To Light” tänä vuonna. Pimeyden ja epävarmuuden kautta valoon, siinä mini-LP-trilogian löyhä teema, ja niin myös illan konsertin.

Huvilateltan lavalle oli rakennettu soittokoroke Shankaria varten, ja se toki näytti korokkeelta jolla istutaan lootusasennossa ja heläytetään sitarista sointu silloin, toinen tällöin ja kaikki on äärimmäisen meditatiivista ja hidasta. Mutta ei, Anoushka Shankar on enemmänkin rockmuusikko ja monin paikoin tuli mieleen että sitarin käsittely oli kuin mitä tahansa sähkökitaran soittoa, soundi vain sattuu olemaan hiukka erilainen. Istumalla korokkeen reunalla, Anoushka selvästikin halusi myös olla lähempänä bändiään, ja muutenkin rikkoa sitarin soittoon liittyviä muinaismielikuvia. Anoushka Shankarin bändi oli ihan oikea rockbändi, välillä vedettiin toki jazzimmin, välillä progemmin, ja tarvittaessa raskaammallakin kädellä. ”Chapter”-trilogian biiseistä jollain tapaa upeimmin toimivat kakkoslevyn maaginen ”New Dawn” ja kolmosen ”Hiraeth”, mutta monin kohdin tuntui että viis biisien nimistä ja aihemaailmoistakin, tällaista musisointia ja bändiä voi seurata ihan pelkästään fiilksellä messissä, ja antaa ajatusten virrata muuallekin kuin lavan tapahtumiin.

Yleisön pyytämättäkin, mutta varmasti niin toivoen, Anoushkan piti toki nytkin settilistaan kaivaa ”Chapter”-biisien oheen muutama takakatalogin helmi. Vuoden 2016 ”Land of Gold”-albumin nimiraita olikin yksi setin kohokohtia, samoin heti perään kuultu ”Traces of You”-pitkäsoiton otsikkobiisi vuodelta 2013. Kyseinen albumi on Anoushkan uran keskeisimpiä, sillä kun vieläpä vierailee hänen sisarpuolensa Norah Jones vokaaleissa, ja kun albumin tuotti ja sille ohjelmointeja toimitti itse Nitin Sawhney.

Itse kun en ole oikein väkijoukkojen keskellä istuskelija, piti Shankarin setti tsiigailla seisten Huvilan ylätuhdolta, ja itseasiassa sinne keikka välittyi erittäin mainiosti. Huvilassa kun on ihan oikeasti nouseva katsomo, soundi toimii jokaiseen kuulokuvaan ja istuinsijaan erinomisesti, olet sitten edessä tai takana, ja varsinkin teltan aivan jäätävän tyylikkäät lavavalot nousevat peräti paremmin esiin, mitä kauempaa tapahtumia yyberöi. Ja takatuhdolta pääsee nopeasti pois, kun keikka julistetaan loppukumarruksineen päättyneeksi, ei tarvitse jäädä täyden teltallisen ruuhkauttamaksi.

Anoushka Shankarin varsinainen setti päättyi pariin äärikauniiseen ”Chapter”-raitaan, ”Amrita” ja ”Daybreak”, missään uskollisessa albumijärkässä biisejä ei ainakaan tänään soitettu. Hämärän ja epätietoisuuden kautta uuteen valoon, paitsi että näin upealla keikalla se hämärä ja epätietoisuus jäi siinä välissä kokematta. Shankar otti mainion bändinsä lavan eteen kiittämään kaulakkain, mutta tällä väkimäärällä ja jalkojen tömistelyllä Huvilasta ei nytkään ilman encorea poistuttu. Ja se encore oli tuttuun ja (to)tuttuun tapaan, kaiken illan laadukkuuden kruununa, ja tribuuttina isä Ravi Shankarille, edesmenneen maestron vuoden 1962 ”Improvisations”-albumin kakkosraita ”Fire Night”. Huikea päätösbiisi, jossa Anoushkan sitar soi kuin hieman eritavalla viritetty Stratocaster, muutama satavuotinen sitarsointi ja nykypäivä löivät upeasti kättä, ja itse Ravikin oli läsnä valona ja energiana. KG

Kruder & Dorfmeister play The K&D Sessions live (at), Tuomas Toivonen @ Huvilateltta, Helsinki 17.08.2025

Vuonna 1993 itävaltalainen dj-kaksikko Peter Kruder ja Richard Dorfmeister löivät Wienissä musiikilliset intressinsä ja hynttyynsä yhteen ja perustivat sukunimiään kantaneen duon, joka pian tulisi jäämään elektronisen musiikin tuimimpaan mytologiaan. Jo perustamisvuonna julkaistu esikois-EP ”G-Stoned”herätti huomiota ja säpinää etenkin konemusiikin silloisessa, ja nykyisessä, pääkaupungissa Lontoossa. Varsinkin EP:n päätösraita, hypnoottisesti legendaarista vuoden 1952 Tiomkin/Washington-iskelmäklassikkoa ”High Noon” kierrättänyt ja samplannyt remix herätti ison kiinnostuksen kaksikkoa kohtaan, kun Gilles Peterson oli maailmalle ensisoittanut raidan BBC Worldwide-show’ssaan. Myös pikkulevyn kansi, joka jäljitteli Simon & Garfunkelin ”Bookends”-albumin ulkoasua, osoitti kohti tulevaa. Kruderin ja Dorfmeisterin ura tulisi perustumaan remixaukselle, oman tuotannon ja soololevyjen ohella toki, mutta ennenkaikkea asioiden tyylikkäälle ja viimeisen päälle mietitylle kierrättämiselle.

Duon vuoden 1998 albumiklassikko ”The K&D Sessions” oli iso tapaus ja laittoi oikeastaan uusiksi pitkälti musamaailman ajattelun remixaamisen taiteesta ja laadusta. Julkaisun jälkeen artisteja riitti wieniläisen studion oven takana jonoksi asti kärttämässä remixejä omista biiseistään, mutta Kruder ja Dorfmeister kieltäytyivät kunniasta melkolailla järjestään. Kumpikin on myös duona tekemisen lisäksi julkaissut omaa tuotantoa ja originaalisävellyksiä, Kruder mm. Peace Orchestran nimissä ja Dorfmeister esimerkiksi Tosca-projektillaan. Kun Nokialla meni vielä 2000-luvulla hyvin, se tilasi jotkin lippulaivamalliensa ringtunet herraskaksikolta, ainakin Nokia 8800 Arteen ja Nokia 8800 Sapphire Arteen.

Kruder ja Dorfmeister olivat esiintyneet livenä jo pitkin 90-lukuakin, mutta vuodelle 2025 viriteltiin jotain ainutlaatuista, miesten maailmanmaineeseen lopullisesti nostaneen ”The K&D Sessions”-albumin soittaminen, periaatteessa ainakin, kannesta kanteen. Eikä siinä sinänsä, mutta ei suinkaan dj-tyyliin, vaan täysimittaisen livebändin voimalla. Ja tämänkaltaisen erittäin harvinaisen konserttikokemuksen järkkäsi poikkeamaan Helsinkiin, mikäpä muukaan kuin kaupungin jokaelokuinen Juhlaviikot. Vaikea edes kuvitella että mikään muu taho tai organisaatio olisi tätä keikkakonseptia Suomeen saanut, paikaksi valikoitui onneksi Hakaniemen Tokoinrannan Huvilateltta, ja hyvä niin, esimerkiksi Musiikkitalon massiviisuudessa keikan intiimiys ja intensiteetti olisi mennyt helposti hukille.

Huvilateltassa on elokuisin tullut nähtyä kaikenlaista uniikkia ja laadukasta, mutta kun Kruderin ja Dorfmeisterin puolitoistatuntinen bändiveto oli paketoitu, julistin ihan itse itsekseni parhaan koskaan kokemani Huvila-illan nähdyksi ja kuulluksi, kaikki reunaehdot huomioituna. Laatukokonaisuuteen mukaan laskettuna toki Tuomas Toivosen trion ambient-lämmittelyosuus.

Kruderin ja Dorfmeisterin kiertueella aiemmin soittama settilista oli tietysti ennakkoon pitänyt opiskella ulkoa, ja vaikka ”Sessions”-albumin raitajärjestystä sekoitettu olikin, niin kyllä siltä ne huipuimmat hetket minimissäänkin kuultiin. Kello 20.30 astelivat Wienin herrasmiehet lavan etureunaan, ja kun Dorfmeister tarttui akustiseen kitaraan, tiesi heti että ”Boogie Woogiellahan” tämä alkaa, joskaan albumikokonaisuus ei sillä ala, eli irtiottoja duo itselleen ja meille salli. Eikä kaksikon yhteissävellys (toinen kahdesta albumin orkkisraidasta) edes ole boogie woogie, vaan meditatiivinen, klassisella kitaralla maustettu ambient-avaus keikoille, jonka avauksen aikana muu bändi huomaamatta nytkin hiipi omille paikoilleen. Miehistön nimiä ei tällä kertaa lähdekirjallisuudesta löytynyt, eikä keikan lopun saksa-aksentilla tapahtuneesta esittelystä jäänyt henkilöllisyydet mieleen, mutta todella kovan luokan nelihenkisen orkesterin Kruder ja Dorfmeister olivat tuekseen koonneet: rummut, basso, kiipparit ja perkussiot. Jokainen soittaja sai myös soolotilaa illan edetessä.

Varsinaisesti keikka käynnistyi illan kakkosbiisillä, kun dj-duo asettui tiskiensä taakse lavan takaosaan ja potkittiin käyntiin Roni Sizen ”Heroes”, jonka Kruder aikoinaan remixasi bossa nova-sävyillä pituuteen 6:30, kun alkuperäinen kellotti alle 4 minuuttia. Ja kun siirryttiin drum’n’ bass-mies Alex Reecen alunpitäen julkaisemaan ”Jazz Masteriin”, tarttui Dorfmeister sähkökitaraan, jota soittikin sittemmin useimmissa biiseissä. Ja kun lopulla settiä Dorfmeister esitteli muina multi-instrumentalisteina taidokasta poikkihuilun soittoaan, oli silloin Kruderin vuoro tarttua kitaraan. Alulla settiä varsinkin birminghamilaisen Rockers Hi-Fi:n hitti ”Going Under” polki todella hypnoottisesti ja koko bändi alkoi saada mainiosti lämpöjä ylös viimeistään tässä vaiheessa. Kun ”K&D Sessions”-albumia aikoinaan kaikessa rauhassa synnytettiin, herrat käyttivät noin viikon verran yhden raidan remixiin ja uudelleen muokkaamiseen. Kunnioitettavaa touhua, kun extended CD-paketillakin oli aikoinaan 21 raitaa. Omille kuulokuvasijoille varsinaisen setin raidoista parhaiten toimi manchesteriläisen Lamb-yhtyeen esikoisalbumilta, joka toki omastakin levyhyllystä löytyy, poimittu ja remixattu radiohittiraita vuodelta 1996, ”Trans Fatty Acid”. Kauniisti tuli Lou Rhodesin kuulas laulu Itävällan miesten mixistä ja bändin raskaahkokätisestä toimituksesta läpi. Silmät kiinni ja saattoi kuvitella itsensä Lambin keikalle. Jotka muuten jäivät aina näkemättä, bändihän laittoi pillit pussiin viime vuonna. Niin sanotussa edellisessä elämässä varsinkin Lambin esikoisalbumi soi omalla kohdalla todella ahkerasti, missä ikinä maailmalla henkilökohtainen musacorner kulloinkin sitten sijaitsikaan.

Bomb The Bass-styge ”Bug Powder Dust” jytisi Stadin iltaan uskomattoman komeasti sekin, ovi oli hetken auki hip hopin kultakauden viimeiseen vuoteen 1995. Koko ”The K&D Sessions” albumi kellotti aikoinaan, ja kellottaa muuten edelleen, lähes 127 minuuttia, joten Huvilateltan puolitoistatuntiseen soittoslottiin ei ihan kaikki mahtunut, mutta todella tyylikäs otanta ja valikoima olennaisinta välittämään kuultiin. Olimme paikalla. Helsingin veto oli tällä haavaa Euroopan viimeinen, syyskuun alussa remmi suuntaa Yhdysvaltoihin, mutta palaa loppusyksystä vielä vanhan mantereenkin konserttisaleihin. Jos tielle sattuu, ja nyt jäi näkemättä, suositus on vahvaakin vahvempi, sikäli paljon ja laadulla oli elektronisen rockmusiikin historiaa lauteilla, mennyttä ja vähän nykyisempääkin. Ja vaikka kaikkea ei kuultukaan, ne kiertueelta jo tutuksi tulleet kaksi encorea toki jyskittiin komeasti maaliin, ensin Depeche Mode-raita tärkeältä ”Ultra”-albumilta (1997), eli herrain kimpassa remixaama ”Useless”, ja vielä kaiken kauniiksi lopuksi itävaltalaisen Count Basic-yhtyeen tsipale ”Gotta Jazz”, jonka Kruder aikoinaan nappuloista ja liu’uista väänsi todella tehokkaasti polkevaksi drum’n’ bassiksi. Encoreiden aikana sekä Kruder että Dorfmeister kumpainenkin soittivat sähkökitaroita, ja muutenkin soundi ja meininki oli koko keikan ajan nousujohteinen. Lähes täysi, tai siltä ainakin näyttänyt, Huvila eli ja jorasi mukana niin, että näillä leveyspiireillä harvemmin sunnuntai-iltana näkee. Huvilateltta joustavine materiaaleineen, ja pyöreine-ovaaleine muotoineen soi (nytkin) todella kuulaasti, kuulaammin kuin uskalsi takavuosilta edes muistaa. Toistan itseäni, mutta Helsingin Juhlaviikot on tuonut, ja joka vuosi tuo, niin tanakkaa musiikillistä sivistystä ja harvinaisia keikkoja pääkaupunkiin, että arvostaa ja kiittää pitää. Kuten todettua, Kruderin ja Dorfmeisterinkin konsertti olisi muilta jäänyt tuomatta. Mitähän jännää ensi kesänä tarjoillaan? Eikä festivaali tältäkään vuodelta vielä ohi toki ole.

Huvilan illan avasi kolmevarttisellaan Tuomas Toivonen trioineen, Lucas Growe kontrabassossa ja Jarno Tikka saksofonissa. Itse säveltäjä hoiti koneet ja vokaalit. Esitys oli käytännössä Toivosen ambientin teoksen harvinainen livenä läpisoitto, ja nyt tulee sen teoksen nimi…Valmiina? ”Turhaan erotti kaukonäköinen jumala maat toisistaan merien avulla, jos epäpyhät alukset halkovat tahrimattomiksi tarkoitettuja vesiä”. Mutta uskokaa tai älkää, tuolta Toivosen taidokkaan trion esitys myös kuulosti, minimalistisen taustavisuaalin tukemana. Välillä homma eteni erittäin jalan alle käyvällä tanssibiitillä, välillä suorastaan avantgardeksi antautuen, kun Growe irrotteli kontrabassosta ääniä, joiden emme muistaneet olleen olemassa. Ja kaiken yllä Tikan saksofoni luomassa tunnelmia ja mielikuvia. Valkoisesta kohinasta kaikki alkoi, ja kolmisen varttia myöhemmin valkoiseen kohinaan kaikki kiertyi. Ja kun ambient on livenä kohtuukova laji, että intensiteetti pysyy yllä, trio tulkitsi teoksen erittäin mainiosti läpi. Pitkäniminen levytys löytyy nyt myös suoratoistopalveluista. Kovalle ambient-harrastajalle ja uuden musiikin etsijälle lähtee musacornerista jälleen lämmin suositus. Ja muutenkin oli ilo nähdä Toivonen vihdoin lavalla, miehen tekemiset varsinkin Giant Robotin nokilla jo vuodesta 1996 ovat erittäin tärkeä osa suomirockin electrompaa laitaa. KG

Puntala Rock 2025: Rat Cage (uk), Sanctus Iuda (pl), Nao (de), Ruidosa Immundicia (at), Diskelmä, Ien, Putkipommi, Flags of Unity, Hero Dishonest, Kismet, Disappoint @ Puntala, Lempäälä 25.07.2025

Tässähän ei enää ihan mikään rippikouluskloddi ole itse kukaan, mutta niin vaan piti aika kauan maapallon lisälitistyä napojen kohdilta, ennenkuin meikämannerheim pääsi korkkaamaan Lempäälän legendaarisen DIY-punk-festivaalin, elikkäs Puntala Rockin. Monasti ihmiselämässä oli ollut mielessä mennä, mutta aina oli ns. jäänyt. Tänä vuonna Puntalan line-up ei sisältänyt mitään pakko-nähdä bändejä (vaikka sellainen ihan hyvin olisi voinut olla lauantain päättänyt Newtown Neurotics), mutta onneksi Puntalan perjantain keikkaseurana toiminut Keikkaseura sai houkuteltua messiin ja meininkiin, ja niinpä neitsyyden (jos sallitte) vieneestä Puntalasta muodostuikin varsin positiivinen ja henkevä kokemus. Niin positiivinen ja henkevä, että taas piti ihmetellä, miksi kesti näin kauan, ja että miksipä ei laatisi tästä jokakesäistä traditiota itselleen, niin kauan kuin viimeiset polvet elikkäs lonkat festarinurmia-ja mutia kestää. Eli, Del Monte-mies sanoo ”kyllä”.

Ensimmäinen asia, mikä a) hämmästytti, ja b) kummastutti pientä kulkijaa oli se, että Puntala ei myy perjantaille päivälippua, eli jos omalle kohdalle onnistuu vain perjantai, pitää silti ostaa kahden päivän lippu. Silti, lauantaille myydään päivälippua, jolloin näkee puolet enemmän bändejä 20 euroa halvemmalla. Ihan ei omat lyhyen logiikan opintopisteet tämän ymmärtämiseen riittäneet, mutta näin on ollut aina, ja kun omalle kohdalle vain perjantai oli mahdollinen, niin turvat kiinni ja kukkaro auki. Toinen hämmentävä asia oli, ja on, se että Puntalaan saa viedä omat janojuomat, kunhan ei vie lasipulloissa. Kukaan ei portilla pullojen valmistusmateriaalia tosin tsekkaa, joten DIY ja vastuu on jokaisella itsellään. Kolmas hämmennyksen aihe oli kaiken pienuus ja plutuisuus, kannentiiviste-ja vaihdelaatikkovikainen Subaru maaseututien varteen parkkiin, ja alle 10 minuutissa olet jo yyteröimässä ekaa bändiä. Oma, tärkeä Lempäälän S-Marketin muovipussi kainalossa, keskikilj..kaljaa puolillaan messiin, ja portista heittämällä sisään. Ja pakkohan Puntalaan on ottaa omat evulit, niin kauan kuin tässä sääntöyhteiskunnassa se on mahdollista. Ja vielä kun sattui olemaan oma ja syvästi henkilökohtainen syntymäpäivä, eipä sitä ihminen olisi hellepäivälle paljonkaan parempaa päätöstä voinut kuvitella.

Puntalassa on kaksi lavaa, Mökkilava, ja alle minuutin katkokävelyn päässä Nurmilava. Siinä välissä noin 15 asiakaspaikan terassi ja yksi safkateltta, josta kokolihaa, kebabia ja siankylkeä on turha kysellä. Ja hyvä niin. Bändit soittavat minuuttiaikataululla vuorotellen kummallakin lavalla, ja vaikka tapahtuman henki on punk, minuuttiaikataulu pitää. Tänä vuonna, ja miksei mahdollisesti muinakin vuosina, kaikki ehdottomasti tärkeämpi tapahtui pienemmällä Mökkilavalla.

Illan avanneen, ja Möksälavan korkanneen jyväskyläläisen Disappoint-yhtyeen vedosta tuli nähtyä noin 12 minuutin otanta, mutta oleellinen ehti mainiosti välittyä. Onko Jyväskylästä koskaan tullut yhtään huonoa bändiä? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono? Jos ei, vastaus on ”ei”. Disappoint jyysti illan ankarassa ja helteisessä myötävalossa erittäin tummanpuhuvaa raakapunkiaan ja d-beatiaan vimmalla, joka jäi kättelyssä mieleen. Viimevuotinen EP ”Peace..Achieved By War” välittää oleellisimman niille, jotka eivät nytkään päässeet paikalle. Nämä pitää nähdä uudestaan Lepakkomiehessä, jos missään.

Alkuillasta Puntalassa ajellaan puolen tunnin slotteja, ja monelle alkuillan bändille siinäkin on 10 minuuttia liikaa. Loppuehtoosta toimitetaan jo 40-minuuttisia settejä, joissa on mahku vähän välispiikata pidempään, ja luoda katsetta koko uran varrelle. Ja tässä on Puntalan yksi hienouksista, jos joku bändi ei ihan iske, kaikki on ohi parissakymmenessä minuutissa, eikä encoreja soitella. Ei tarvitse nukahtaa tuhatvuotiseen ikiuneen, kun joku von Amorphis Brothers laatii musiikillista hiukkaskiihdytintä tai suhteellisuusteoriaa kaksi tuntia kasaan. Soitetaan, ja pois.

Päälavan korkkaamiskunnian sai tänä suvena kvartetti nimeltään Kismet. Jos joku keksii miksi, ottakaa yhteyttä apinaan, kiinnostelee kovasti. Puoli tuntia sinänsä sympaattista, mutta niin huojuvaa oletettuihin muniin puhaltelua, että oli pakko kuluttaa aikaa jollain muulla metodilla ja käydä tsekkaamassa merkkaritelttaa, joka Puntalassa toki on tuplasti isompi kuin ruokatarjonta. Merchandisepisteen tyylikkäin t-paita oli se, jossa Muumipeikko hakkaa vasaralla hakaristiä paskaksi. Maailmojen sota.

Mökkilavalla nuori oululainen Putkipommi yllätti edestäpäin. ”Sattuneesta” syystä nuoren orkesterin solisti Atte oli estynyt, mutta kitaristi Osku paikkasi oman toimen ohella niin mainiosti, että kukaan ei jäänyt ketään kaipaamaan. Ja Putkipommi soittikin Puntala-perjantain ehdottoman työvoiton. Bändin Bandcamp-sivulta löytyy digi-LP ”Tuhottu tulevaisuus”, ja siihen kannattaa ihan oikeastikin tutustua. Putkipommi todistaa, yhtenä muista, mutta myös yhtenä etevimmistä, että miksi Kaaos (1980-2005) oli niin järjettömän merkittävä bändi, maailmankinlaajuisesti. Oulun jannut jatkaa siitä, mihin Kaaos jäi. Laittakaapa soimaan vaikkapa ”Miksi” tai mainiosti keikalla polkenut ”Politiikka”. Putkiksen vedolla viritettiin ensimmäistä maltillista lavanedustan kirnuakin.

Jo vuonna 1999 aloittaneen Hero Dishonestin olin nähnyt kerrattain aiemmin, Oulun Tukikohdassa mainiolla ja energisellä vedolla joskus kauan sitten. Nyt vain ei päälavan mitalta oikein lähtenyt. Kaikesta ei aina tarvitse digata, ja bändi itsekin tuntui olevan vähän läpikävelykeikalla, joten maailmaakin ahkerasti kiertävä ja mainetta nauttiva Hero Dishonest, ensi kertaan. Puntalaa 2025 kuvaa hyvin se, että Hero Dishonest oli avausillan toiseksi iäkkäin bändi. Ihan ei oltu nykykustannustasoilla saatu punkin legendaosastoa paikalle, tai sitä mitä siitä nyt on jäljellä. Tiedän, että Sex Pistols tulee Poriin, ja tiedän, että meidellä oli lippu sinne, mutta ei nyt puhuta siitä miksi en pääse paikalle.

Mökkilavalla seuraavaksi, erikoisella tavalla itsensä nimennyt helsinkiläinen Ien-yhtye toimitti mainion, mutta biisimatskultaan valitettavasti monotoniseksi kääntyneen puolituntisensa Killing Joken ja Siouxie Siouxin hengessä, eli vahvasti post-punk oli homman nimi. Kertakaikkiaan ihastuttavasti esiintyneen solistinsa Alisan kanssa bändi voi yltää jälkipunkskeneissä pidemmällekin, minkä näyttää vain aika. Nämä voisi illan kotimaisista nähdä uudelleenkin.

Tamperelainen, vasemmistosti julistava Flags of Unity voisi olla genreissään kova bändi, sillä on kuitenkin historiaa takanaan jo aika pitkälti. Mustaksi maalattu banjo, joka saatiin jopa päälavan relatiivisen keskeneräisillä soundeilla kuulumaan, oli ilahduttava lisä, mutta jos yhteissoitto (syystä tai ketään kiinnostamattomasta syystä) ei toimi, puolisen tuntia ei riitä todistamaan mitään. Flags Of Unity on antifasistinen ska/punk-bändi, ja hyvä niin, harvahan tässä nyt varsinaisesti fasistinen haluaa olla, ja jos haluaa, niin Puntalasta ei soittoslotti irronne. Tahtoo sanoa, ja sanonkin, illan bändeistä ne, jotka julistivat yhtään mitään, olivat ylivoimaisesti mielenkiintoisimpia. Ottamatta julistamiselta mitään pois. Tiedän, että Puntalassa on tapana julistaa, mutta jokainen sivistynyt ihminen tietää jo, että Palestiinassa on menossa kansanmurha, ja Ukrainassa hieman eri tavalla etenevä vastaava. Pakko antaa Flags of Unitylle jossain toinenkin mahku tai mahdollisuus, olette kuitenkin erittäin hyvällä asialla.

Maukas hamppuburgeri safkateltalta äänihuulien läpi, ja lyhyt siirtymä takaisin Mökkilavalle, jossa itävaltalainen Ruidosa Immundicia päätti 24-minuuttisessaan, että vankeja ei oteta, eikä vaihdeta (jos sallitte). Ankaraa hardcorepyyhintää multikansainvälisellä miehistöllä. Solisti Carolina ei ollut yhtään punk (mitä ikinä sekään on koskaan ollut, ja ainakaan tänä päivänä enää on), tämän ladyn voisi yhyttää ennemmin jostain Wienin lähiöstä hiekkalaatikon reunalta, mutta niin vain lähti rouvalta väkevästi julistava hoocee Lempäälän iltaan. Sanaakaan en saanut selvää tai ymmärtänyt, mutta tajusin että asiaa oli, ja siksi Ruidosa Immundician jäätävän vakuuttava veto oli yksi illan kovimmista, mutta myös poliittisimmista. Ei se, mitä sanotaan, vaan miten sanotaan.

Oman esikois-Puntalan illassa yksi havainto oli ylitse muiden, ulkomaan bändit soittivat ja asennoituivat kotimaamme yrittäjät ainakin jossain määrin suohon. Anteeksi nyt vaan. Niin ei tarvitsisi automaattisesti olla, ulkomaalaisuus ei ole itseisarvo tietenkään, mutta jos bändi tulee Euroopan toiselta puolelta, niin todennäköisemmin se ei lässytä helteen rankkuudesta mikrofoniin, ja todennäköisemmin se käyttää joka fucking arvokkaan sekunnin soittaakseen punk-musiikkia niin kovalla raivolla, kuin kunakin iltana suinkin lähtee. Vaikka päälavalla soittanut, ja kovastikin arvostettu Diskelmä veti aivan sinänsä raivokkaan setin, itävaltalaisten ajon jälkeen se ei tuntunut juuri miltään. Diskelmä on kova bändi, ja sen veto oli laadukas, mutta itävaltalaisten kaahaus oli vastikään ollut vieläkin laadukkaampi.

Saksalainen Nao todisti juuri sitä samaa seuraavaksi Mökkilavalla, että ei kandee Härmägeddoniin asti tulla jäähdyttelemään. Naolla on solistinokillaan kovasti nuoren (onneksi ei vanhan) Nina Hagenin mieleen tuova Morgana, ainakin nyt noin 7,5 metrin päästä yytsittynä. Naon hardcoreajo oli yksi ehdottomasti illan kovimmista seteistä. Bremen on Saksan punkeimpia kaupunkeja, ja sieltä tulee myös Nao.

Nurmilavalla, jota ei ole nimetty Paavo Nurmen, vaan nurmen mukaan, jatkoi puolalainen Sanctus Iuda. Bialystokissa herran vuonna 1995 perustettuna sillä oli kunnia olla illan veteraanein bändi, joka viettää pitkähköjä hiljaiselon aikoja, ja taas kokontuu yhteen soittamaan. Puolapunkin harvinaisempaa herkkua siis. Sanctus Iudalla oli välispiikeissään paljon asiaa, mm. Palestiinasta, mutta sillä oli myös aivan jäätävän kovia biisejä. Bialystokin vennaskond toimittikin yhden illan parhaista vedoista, ja päälavan parassoundisen. Bändi julkaisi splitin vuonna 1997 hämeenlinnalaisen, jo edesmenneen Sharpeville-yhtyeen kanssa, ja tuolta splitiltä kuultiin ymmärtääkseni ”Wolny Wybor, Wolne Zycie”, joka polkikin todella mainiosti setin loppuliu’ussa. Jäi mieleen, kun bändi koki dissata vasiten spiikissään toki sinänsä raskaspompöösiä Katolisen kirkon paavi-instituutiota. Ja miksipä ettei, onhan siinä dissattavaa siinäkin paljon, mutta esimerkiksi edellinen ja edesmennyt paavi teki rauhan ja solidaarisuuden eteen enemmän näkyvää työtä kuin yksikään puolalainen never-heard punkbändi nyt, tai tyyliin ikinä.

Oli melkein odotettavissa, kun ilta pimeni ja Lempäälän marketin harmaa muovipussi tyhjeni, että illan henkilökohtaisesti odotetuin bändi, Britannian Sheffieldistä paikalle hoidettu Rat Cage saisi jäädä illan päättäjäisbändiksi. Ja niin sitten kävikin. Rat Cage oli myös se illan bändeistä, jonka tuotantoa olin kahlannut suurimmalla mielenkiinnolla ennakkoon läpi. Ja kannatti. Ja aina kannattaa, Iso-Britannia on aina ollut, ja tulee aina olemaan maailman tärkein rockmaa, josta ei tänne asti lähetetä keikalle juurikaan muuta kuin pelkkää laatua. Lempäälän pimenevässä ehtoossa Rat Cage nakutti kaikki ennakko-odotukset täyttäneen 40-minuuttisen. Tuokaa nämä jonnekin, Vastavirralle, Looseen, Torveen, Lepikseen, olen paikalla. Dischargen perintö elää, brittiläinen punk voi hyvin. Epäilevämpi tuomas voi laittaa soimaan vaikka toissavuotisen ”Live in Sundeland”-liven, kuule ja ihmettele.

Rat Cagen jälkeen kotimaisen Puhelinseksin slotti Nurmilavalla tuntui lähinnä epäreilulta, ja silkasta kunnioituksesta kaikkia kohtaan, oli seurattava vierestä laatikko-ja kannentiivistevikaisen Subarun käynnistyminen, ja poistuttava kohti Kanta-Hämettä. Ensi kesään, Suomen suvaitsevaisin ja rennoin festivaali, Puntala Rock. KG

Guns N’ Roses (us), Public Enemy (us) @ Ratinan stadion, Tampere 07.07.2025

Olin nähnyt Guns N’ Rosesin edellisen kerran syksyllä 2022 Australian Brisbanessa, valtavan Suncorp Stadiumin piippuhyllyltä. Sieltäkin kaukaisuudesta yyteröitynä lavalla oli takavuosien sotakirveet ja ongelmat haudannut positiivinen ja energinen, ultra-ammattitaitoinen ja koko rahalla viihdyttänyt legendasbändi. Mutta vasta Tampereen Ratinan stadionin Golden Circle-lipun suolaisen hinnan pulittaneena ja samaisen bändin keikkaa mellakka-aidasta neljän metrin päästä todistaneena, voin sanoa todella nähneeni, tai oikeammin kokonaiskokeneeni Gunnarit, yhden maailman rockhistorian merkittävimmistä bändeistä koskaan. Ja samaiselta lähietäisyydeltä todennettuna, kaikki juuri luetellut laatumääreet pitivät niinikään paikkansa, vaikka orkesteri ja sitä myötä sen paljon ja matalalla kynnyksellä parjattu solistinsa Axl Rose, olivat jälleen kolmisen vuotta ikääntyneempiä. Erittäin paljon on taas parta, ellei peräti parrattomuuskin, paukahtanut tämänkertaisen ainoan Suomen keikan jälkiperspiraatioissa. Että Axl laulaa huonosti, että bändi oli huonosti miksattu, että Slash soitti kuin jumala, että bändin elinikä alkaa olla rajattu, että nyt isosti settilistaan nostettu ”Chinese Democracy”-albumi (2008) on sysipaska, eikä sillä ole yhtään hyvää raitaa ja mitä kaikkea muuta häränpaskaa nytkin on jauhamalla jauhettu keikan mentyä. Ja jauhantoja selanneena on todettava, että mitä enemmän on kirjoittajalle maksettu, sen synkempää, ja mitä kauempaa keikkaa on yritetty tsiigailla, sitä synkempää. Ensinnäkin, Axl lauloi vähintäinkin kohtuullisesti (sitä turhaa Black Sabbath-coveria ei edes olisi kannattanut esittää, siinä Rose oli huono), etukentälle bändi kuulosti hyvältä, Slashilta on nähty parempiakin iltoja, ”Democracy” on aliarvostettu, mutta erittäin laadukas rocklevy, jolla on monia maailmanluokan raitoja, joista parhaat peräti pokkana jätettiin soittamatta jne. Jne.

Muutama asia. Olen nyt henkilökohtaisesti nähnyt bändin neljästi (kyllä, vasta, mutta kuitenkin). Tampere ja kesä 2025 oli keikoista paras. Toiseksi paras on ollut toiseksi edellinen, eli syksy 2022. Omissa exel-taulukoissa bändin kokoonpano ja laadukkuus on siis vain vuosien myötä kehittnyt. Auliisti myönnän, että kultaisella pyöräilyshortsikaudella en bändiä nähnyt. ”Chinese Democracy”-levyn ottaminen laajemmin ohjelmistoon oli toki alunperin rauhanpiipun polttelua Slashin ja Duff McKaganin palattua eturiviin, mutta nyt albumin biiseistä on tullut olennainen osa settilistaa, ja sitäpaitsi kasvava sellainen. Eikä edes puritaanijengille rakkaiden kasarihittien kustannuksella, vaan pidentämällä keikkoja. Saattaisi niinikään kriittisempi parta nimittäin paukahtaa, jos bändi jättäisi jonain päivänä vaikkapa täysin turhan ”Double Talkin’ Jive”-rymistelyn pois. Mutta eihän se käy, kun kaikilla ennen Suurta Välirikkoa julkaistuilla pyhillä albumeilla oli vain hyviä biisejä.

Muutama asia lisää. Jos jengille tulee yllätyksenä, että 63-vuotiaalta laulajalta ei lähde kasarin lantioliike enää samaan malliin kuin 27-vuotiaalta, tai että kaveri ei edes kuulosta samalta, kannattaa pikku hiljaa alkaa palailemaan a) tälle planeetalle, ja b) todellisuuteen. Axl Rosen äänessä ei Ratinassa ollut fundamentaalia ongelmaa, mitään pitkien lentomatkojen ja rundien rasittaman tuolla puolen. Siis mitään, mistä pitäisi erityisesti leukaa louskuttaa. Muutamissa biiseissä Axl yritti vanhaan malliin, siinä enää onnistumatta, siksi biisejä voisikin alkaa peräti sovittamaan hieman uuteen uskoon. Sijoittaa hiturit ja balladit keskelle settiä, jotta ääni saisi levätä ennen loppurevitystä, ja pitää keikkojen kesto edes puoli tuntia lyhyempänä. Jättämällä vaikka muutama näennäishitti pois, ja uskomalla juurikin niihin helpommin laulettaviksi sävellettyihin 2000-luvun biiseihin. Ymmärrämme, että bändi haluaa antaa kaikkensa, ja lunastuttaa koko maksetun rahan, mutta jos vastaanotto olisi kaksituntisilla vedoilla suopeampi, bändikin voittaisi, ja jaksaisi pidempään. Jos seuraava rundi nimetään jäähyväisrundiksi, ja se pysähtyy lähimaillakaan, aion olla takaisin golden showerissa, niin eksponentiaalisesti ei nimittäin näin laadukkaan bändin laatu voi laskea. Toisaalta, jos seuraava rundi olisi jäähyväiset, en ihmettelisi. Axl on jo 63, ja jos vaikka Angus Young voi olla papparainen tai Rob Halford on voinut olla sitä jo viimeiset 20 vuotta, nyt 59 täyttänyt Slash ei voi ryhtyä noin vain muiniksina papparaiseksi. Ja jos joku väittää Axl’n edes yrittäneen lantioliikettä nyt 63-vuotiaana, ei ole ollut paikalla. Silti, kaveri meuhkasi todella kiitettävästi kolme tuntia ympäri lavaa, eikä muutakaan bändiä pönötyksestä voi syyttää.

Illan settilista löytyy netistä monestakin eri lähteestä, eikä siitä sen enempää. Omille conversensijoille, toki muutamien megahittien lisäksi, parhaiten toimivat ne 2000-luvulla nauhoitetut, umpipaskoiksi ammattitoimittajien suulla tuomitut biisit, tai klassisen kauden vähemmän tunnetut. Esimerkiksi ”Coma” hoitui yhtenä koko kolmituntisen parhaista vedoista, ja yksinkertaisen punkahtava ”Absurd” kulki komeammin ja tärkeämpänä, kuin ne kaksi monelle puritaanikuulijalle tärkeää punk-coveria, joista varsinkin Duffin tulkitsema ”I Wanna Be Your Dog” tuntui (nytkin) tosi turhalta, toki Axl’lle tärkeältä hengähdystauolta. Punkversioista UK Subsien ”Down On The Farm” setin loppuliu’uissa puolusti tosin jo ihan paikkaansa. Yksi Axl’n hengenvetotauoista, joka on tietysti jengille rakas, on ”Rocket Queen” setin loppukolmanneksella sekin. Mutta juuri hengenvetosyistä biisi saa aivan järisyttävän ison, itseään isomman merkityksen ja se venyi nytkin aivan hermojaraastavaksi jamitteluksi ja sooloiluksi.

Bändi oli soittanut pari päivää aiemmin Birminghamissa Ozzyn ja Black Sabbathin jäähyväisissä ”Sabbath Bloody Sabbath”, ja nykäisi sen nyt härmäläistenkin iloksi. Veto vain sattui olemaan illan huonoin, biisi ei Axl’n laulurekisterille ja siinä kohtaa jo kiusatulle äänelle sopinut yhtään. Ja jos Sabbathia tulkitsee epäsabbathmaisesti, niin syiden pitää olla hyviä. Vain tuoreehkon rumpalin Isaac Carpenterin billwardmaisen yksinkertainen pannutus tuki biisiä oikealla tavalla. Carpenter osoittautui muutenkin mahtirekryksi, kun bändissä parikymmentä vuotta uskollisesti kannuttanut Frank Ferrer äkisti sai kenkää, eikä kukaan oikein tiedä miksi. Paristakymmenestä vuodesta puheen ollen, jos kitaristi Richard Fortus, valkoinen intiaani, ei syystä tai toisesta seuraavalla rundilla olisi mukana, toivottavasti on, en välttämättä edes menisi paikalle. Niin olennainen osa hesseli nyt jo bändiä on. Ja nimenomaan Fortusin tanakka komppi, eloisa lavaolemus ja erottuvat laatusoolot vaihteluna Slashin luukuttamiselle, ovat poislaittamaton ainesosa nyky-Gunseja.

Yksi kiertuedebyyttikin kuultiin, ”Chinese Democracy”-sessioiden (yes!) aikana nauhoitettu ”Prostitute”, joka toi aivan mahtavaa eloa ja vaihtelua keikan viimeiseen kolmannekseen. ”Civil War” kulki nytkin komeasti ja tunteella, yhdessä pitkän ja hartaan ”Estranged”-ajon kanssa se oli nytkin keikan ehdotonta eliittiä, kuten viimeksikin. Myönnän vihdoin jo itsekin, ei tämän tärkeysluokan bändejä enää tsiigailla piippuhyllyiltä, juodaan sitten vaikka vähän halvempia punaviinejä, että päästään sinne mellakka-aidan maastoon. Esimerkiksi, Slashin kitarasankaruus ja Duffin terävä ja monipuolinen muusikkous nousivat nyt klubietäisyyksiltä aivan uuteen ulottuvuuteen ja arvoon. Sama ilmiö kävi Metallican kanssa Hämeenlinnan Kantolan goldenilla kesällä 2019. Ja viiltävästi lähes samassa seurassa, Gunnareiden Tampereen veto kun oli ilo jakaa kahden tärkeän ystävän kanssa.

Monille tärkeä hetki koettiin, kun Michael Monroe vieraili lauteilla huuliharppuineen. Makkosen vierailu ei tuonut keikkaan mitään erityisyyttä lisää, mutta huomionarvoista oli se, että fiittaus tapahtui jo heti alussa, viidennessä biisissä. Michaelia ei sen jälkeen uudelleen enää näkynyt. Ja toisaalta, että valittu biisi oli (tietenkin) ”Bad Obsession”, jonka levyversiossa Michael aikoinaan soitti harppua ja fonia. Lyhyt ja hieno rockhistorian tihentymä toki sinänsä, kun Monroe poistuessaan ”Bad Obsessionista” halasi koko alalavan miehistön läpi. Ilman Hanoi Rocksia ei olisi ollut megaluokan Guns N’ Rosesia, todennäköisesti, eikä tätäkään keikkaa. Joskus sitä vielä toivoi, että Gunnarit treenaisivat Suomen keikoille ”Right Next Door To Hell”, jota aivan liian nuorena täältä lähtenyt Rovaniemen mies Timo Kaltio oli kirjoittamassa, mutta ehkä se toivominen kannattaa nyt jo lopettaa. Bändi on soittanut stygeä vain kevään 1991 aikana, ja vain Yhdysvalloissa.

Tuttuun, ja (to)tuttuun tapaan kolmen miehen kitarapartio tarttui akkareihin ja istui rumpuraiserille, kun koitti aika soittaa bändin vakioksi näköjään jäänyt keikkacover ”Wichita Lineman”. Kantriklassikon olemassaoloa settilistassa vuodesta toiseen on hiukan vaikea ymmärtää, varsinkin kun juuri tänään, tässä ja nyt Axl’n ääni oli pettävimmillään ja ohuimmillaan. Biisin hävettävä taustaprojisio alleviivasi asiaa. Ja muutenkin, jos jonkun Gunnari-leiristä vaihtaisin, niin visuaalisen suunnittelijan. Akustisesti niinikään alustettu ”Patience” sujui ”Linemania” paljon paremmin. Bändillä oli tapana aloittaa keikat pitkään rymistelemällä ”Nightrain” ihan keikkojen aluksi ja tiskin tarkastella soundi vielä kerran läpi, mutta nyt vankka ja ikuinen yleisönsytyttäjä oli siirretty nerokkaasti toiseksi viimeiseksi. Voihan sen yöjunan ottaa kotiinpäinkin. Keikan kaunis päätös oli, nyt ja aina, ”Paradise City”. Guns N’ Roses ei soita encoreita, ei sorru siihen lapselliseen lavan taakse 27 sekunniksi menemiseen. Soitetaan rock’n’rollia, ja sitten lopetetaan. Mutta toivottavasti Guns N’ Roses ei lopettanut ihan vielä. Tulkaa pojat takaisin, ja olkaa niinkuin ennenkin.

Eikä tässä edes kaikki. Tampereen rockillan avasi hip hopin todellinen legenda ja synnyttäjäiskäbändi Public Enemy, kahdella vuoden 1985 alkuperäisjäsenellä. Flavor Flavin ja Chuckin toimittanista olisi voinut fiilistellä puolet pidempäänkin, nyt joukkio nykäisi superlaadukkaan ja rennon 45-minuuttisen lämppäslotin pelkkiä hittejä. Tai melkein, mutta tuoreelta ja tämänvuotiselta albumilta kuultu ”The Hits Just Keep on Comin” alleviivasi nimeään myöten koko meiningin, eikä häpeillyt takavuosien listahittien seurassa piirun vertaa. Henkilökohtainen kertani todistaa Public Enemy oli ensimmäinen, ja vaikka pääbändin isossa odotuksessa alkuillasta elettiinkin, oli tärkeää todistaa livenä vihdoin ”Bring The Noise” ja lopun ”Fight The Power”, jonka aikana Flavor ehätti surffaamaan eturivin käsien kannattelemana minuuttikaupalla. Muun possen jo mentyä takatiloihin, oli vielä tärkeä ”turpa kiinni, Flavor Flav puhuu”-hetki, jossa hip hopin legenda konkreettisesti pisti jengin näyttämään mitä käsimerkkejä elämässä ja keikoilla kannattaa tunnustaa. ”There is only one race, and that’s the human race”. KG

Post Navigation