Hollywood Vampires (us), Cassyette (uk) @ Barclays Arena, Hamburg DE, 30.08.2026
Rockin pidemmän linjan, ja ihan oikeasti pidemmän linjan valtionpäämiesten all stars-bändiä Hollywood Vampiresia oli odotettu Eurooppaan kieli ns. vyön alla vähintäin kolme vuotta. Kauhurockpäällikkö Alice Cooperin, Aerosmithin kitarakunkku Joe Perryn ja paremmin monelle näyttelijänä tutun tuhatkasvo Johnny Deppin vuonna 2012 perustama bändi oli käynyt näillä nurkin edellisen kerran kesällä 2023. Bändillä on ollut tien päälle jalkautuessaan tapana tehdä pitkähkö Eurooppa-rundi, aina kun siihen on ollut mainittujen herrojen muilta liike-ja taidetapahtumilta suinkin aikaa. Kesän 2018 kiertue toi bändin ikumuistettavasti myös Helsingin ei-niin-ikimuistettavaan Kaisaniemeen, jossa toki piti olla paikalla. Mutta Kaisiksen olosuhteet tai niiden puutteet huomioonottaen, oli jäänyt iso tarve nähdä bändi uudestaan, ja oikeammin ilmaistuna, kunnolla. Semminkin kun omasta lähipiiristä ja taloudesta löytyy bändiin ja sen tekijöiden myös sivupolkumytologiaan liittyvää ultrafaniutta, jota on tullut erittäin mieluusti myötäelettyä ja sivusta seurailtua kaikki nämä odotuksen vuodet. Joten, meidän taloudessa Vampiresien tämän kesän rundi oli supertärkeä, samoin koko matkapaketti Saksaan (itselle yksi nähty Hampurin keikka, ja paremmalle puoliskolle yhteensä kolme vetoa).
Hollywood Vampires oli juuri rundin alla julkaissut livealbumin ”Live at The Montreaux Jazz Festival”, joka olikin jo bändin toinen mokoma (orkesterin alkuaikojen laatua peilannut ”Live In Rio” ilmestyi viime rundin kunniaksi 2023). Studioalbumeitahan vampyyreillä on julkaistuna kaksi, pääosin coverbiisejä sisältänyt eponyymisellainen 2015 ja pääosin omalla matskulla laadittu ”Rise” 2019. Ja koska bändi aloitti pitkälti covermatskulla ja on tehnyt kunniaa edesmenneille kollegoille ja rocksuuruuksille, on moni asiaan riittämättömästi perehtynyt tullut leimanneeksi bändin ikuiseksi coverpumpuksi, pitkälle nykypäiviinkin. Antakaas jonnet kuitenkin, kun selitän. Nytkin Saksan keikoilla Vampires soitti 20-biisistä fiksattua settilistaa, stygeistä kuusi oli täysin omia. Mikään ei olisi estänyt soittamasta lisää omaa matskua, jota kyllä on, mutta nyt valittiin näin. Lisäksi pari raitaa Alice Cooperin tuotannosta, joka ei sekään nyt niin hirveän vierasta matskua ole, ainakaan Alicelle. Ja jokaisen levytetyn ja lavalla soitetun coverin takana on tarina, jokainen niistä on jollain tapaa tärkeä bändin eturivin herroille. Jokainen cover on kunnianosoitus edesmenneille, joista moni meni edeltä liian nuorena ja stimulanttien uhrina, ja jotka biisivalinnat kaiuttavat bändin nimeä ja alkuajatusta. Hollywood Vampireshan sai nimensä nykyään umpiraittiin Alice Cooperin perustamasta rocktähtien ryyppykerhosta 70-luvulla, jossa Alicella oli tapana siepoa sitä tahtia viinaa, että kaikki muut löytyivät illemmalla pöydän alta, ja noille pöydän alustan rocklegendoille bändi siis kasattiin tuottamaan kunniaa ja pitämään heidän maailmalle lahjoittamiaan biisejä elossa tulevillekin sukupolville-ja puolille. Esimerkiksi niin, että monina märkinä iltoina se toiseksi viimeinen pöydässä Alicen kanssa oli Wembleyn mehulinko, The Who-rumpali Keith Moon, ja siksi Vampiresien settilistassa on kunniapaikalla ”Baba O’Riley”. Ja myös siksi, että se on yksi galaksin sivistyneen historian upeimmista rocklauluista.
Vähän alakaupungista laidemmalla Hampurin luoteispuolella sijaitseva Barclays Arena vetää konsertti-iltoina noin 16 000 vierasta, ja silmämääräisesti illan veto, Hollywood Vampiresien 12. keikka tällä rundilla, oli melkolailla piukkaan myyty, joskaan ei teknisesti loppuun asti. Kiertue oli saavuttanut puolivälinsä jo muutama ehtoo aiemmin Pariisissa. Omalle istuinsijalle alakatsomon mainiossa sektiossa U7, kuin myös keikkaseuran Golden Circlestä todistamana, ilmassa oli aiempiin vetoihin nähden ehkä hienoista väsymystä. Mutta, hienoisesti kiertueväsyneenäkin, Hollywood Vampiresien Hampurin nykäisy kesän 2026 päätteeksi, oli yksi tärkeimmistä keikoista millä olen koskaan ollut. Eikä siinä kaikki, yli 1500 keikkaa tai erilaista artistivetoa nähneenä, bändin iltatoiminta kilautti itsensä myös omaan, kaikkien aikojen Top10:een. Ja nyt on luonnollisestikin paljon sanottu. Antakaas, kun selitän.
Ennen kuin päästiin asiaan, kierreltiin puoli tuntia sen laitamia. Saksan keikoilla HV:n lämppäriksi oli laadittu nuorehko lady(oletettu) Lontoosta, Cassyette, jolla on allaan yksi pitkäsoitto ja yksi EP. Kaikesta ei tarvitse tykätä, eikä kaikkea allekirjoittaa, mutta olipahan Cassyette laitettu outoon paikkaan. Britannian legillä lämppäreinä toimivat nimittäin itse The Jesus and Mary Chain ja The Damned, ei enempää eikä vähempää. Cassyetten electropop-trio piti settinsä kunniakkaasti tasan 30-minuutissa, niinkuin kansainvälinen tapa on, tai pitäisikin olla. Tuossa ajassa kuultiin kahdeksan biisiä, joista jonkintasoisen muistijäljen jätti ”Do You Think Of Me”. Viiltävä kysymys. Cassyette voisi oikeastaan enneminkin laulaa modernia metallia takovassa junttabändissä, mieleen tulikin, että leipooko tässä levy-yhtiö nyt jotain naispuolista Bring Me The Horizonia? Lorna Shorea? Se popimpi puoli Cassyettea ei toiminut niin hyvin, laulusta jäätiin kiinni. Ja biisien puutteesta, mutta siitä nyt ei enää jaksa valittaa. Ne kun ei valittamalla synny, eikä kokoamalla 27:n ihmisen tiimiä ympäri maapalloa. Ne syntyy, hieman vanhakantaista termiä käyttääkseni, säveltämällä. Eniten ärsytti kuitenkin sinänsä paikoin ihan viehättävän ja kovasti kuitenkin yritteliään Cassyetten rumpali. Perkeleetön touhu ja liikekieli, mutta peruskompin tuottaminen oli hakusessa. Ja kun jantteri keikan lopuksi heitti, ja vieläpä rumpupleksin takaa, kapulat korkella ilmaan hirvittävällä voimalla, niin ainakin minulta jäi tälle triolle ikinä antamatta toista mahdollisuutta. Sitä kun ihminen saa kirkkaiden lavavalojen sokaisemana puisen rumpukapulan silmäänsä golden circlen takalaidalla, niin kohtuuvähän naurattelee. Toivon vaan, että stage management tai turvaväki näki tempun, ja antoi älypäälle huutia. Soita paremmassa bändissä, jos meininki kyrpii, ja taidot riittää.
Toisin sanoen, illan bändien soittojärjestys oli tänäänkin arvottu ihan oikeaksi. Tuttuun ja totuttuun tapaan, tasan kello 21.00 pärähti Hollywood Vampiresien tuttu ja tärkeä alkunauha pyörimään. Sisääntuloraitana Bauhausin ”Bela Lugosi’s Dead” ja siihen kylkeen hiipien näyttelijälegenda Christopher Leen ääni lausumassa Bram Stokeria: ”Listen to them, the children of the night. What music they make!” Ei kait siinä, bändi lauteille ja siitä tunti ja 45 minuuttia eteenpäin sellainen 20-biisinen myllystys käyntiin, että harvoin on tullut koettua. Ja harvemmin saattaa tulevaisuudessakaan kokea. Koko rundin oli ollut settilista sama, ja relatiivisen helppo oppia ulkoa. Joten tuttuun ja totuttuun tapaan kahdella täysin omalla biisillä homma liikkeelle. Ja jos joskus onkin niin, että eka biisi menee soundeja tunnustellessa ja tiskiä herätellessä, nyt ei mennyt. Hillitön ajo päälle saman tien. Koko bändin eturivi, neljä keppiä tanassa, todisti sirkustirehtööri Alice Cooperin rinnalla, että ”I Want My Now”. Ja varsinkin kakkosena kuultu bändin niinikään yhdessä kirjoittama teemalaulunsa ”Raise The Dead” lähti aivan tajuttomalla vimmalla, puhutaan kuitenkin biisistä joka ei levyltä ole omakohtaisesti onnistunut hirveästi sytyttämään. Alice Cooper valkoisessa frakissaan ja silinterissään piiskasi joukkoa edestä, hetken olin varma että kyllä ne kuolleet sieltä oikeasti nousee. Väkevä startti, sanoinko jo?
Johnny Deppin, jonka puolella lavaa stage right itse keikkaa yyteröin, Joe Perryn ja bändin neljännen virallisen vampyyrin eli Tommy Henriksenin kolmen kitara pyyhintä kuulosti alusta asti vakuuttavalta ja erotellulta, jokaisella oli hetkensä ja jokaisen keppi löytyi välillä todella isonkin soundin seasta. Hollywood Vampires soittaa aina massiivisilla volyymeillä, niin nytkin. Eniten soolotilaa sai nytkin Joe Perry, luonnollisesti valtiomiesstatuksensa ansiosta, mutta myös koska settilistassa oli peräti kolme Aerosmith-raitaa. Toki myös eläväinen ja hetkeäkään paikallaan malttamaton showmies Henriksen sai paljon soolotilaa, vedeltiinhän täällä sooloja kolmeakin kappaletta per styge. Keikan aikana laskeskelin Joe Perryn käyttäneen 13 eri kitaraa. Eikä silti homma mennyt kaluston tai taitojen esittelyksi, vaan keskiössä oli nyt, ja näillä aina on, pitää rock’n’roll juna puksuttamassa, ja aika vauhdilla mielellään. Jos Joella oli pieni kepakkokokoelma mukana, niin Tommy Henriksen pärjäsi kahdella, Johnny ”Jay Day” Depp muutamalla, joista ainakin yksi taisi olla edesmenneen ystävänsä Jeff Beckin luottokitara.
Alice Cooperin umpiklassikkoon ”I’m Eighteen” shokkirokin kummisetämme vaihtoi itseironisesti tirehtöörinkepin nuhjuiseen kainalosauvaan, onhan viriili veteraani jo aika paljon lähempänä eightya kuin eighteenia. Gaiffari täyttää nimittäin talvella 79, mutta jalka nousee yhä, ja ennenkaikkea lauluääni on häkellyttävän hienossa kunnossa. Alice Cooperin laulu on edelleen melodista ja vivahteikasta, vaikka moni samanikäinen kiertää tuolla jo raakkumassa itseään hautaa kohti. Alice elää vielä, eikä kenties koskaan kuole. Sitä se raittius ja maaninen golfin pelaaminen teettää. Vanhana jaksaa.
Ja kyllä, seuraavaksi kuultiinkin ”My Dead Drunk Friends”, palaten teemallisesti alkuperäisten Hollywood Vampiresien hoolinhuuruisiin hetkiin. Seuraavaksi jälleen yllätys, biisi joka on levyllä mennyt sivukorvaillessa, mutta potki nyt todella tanakasti Hampurin iltaan–”The Boogieman Surprise”. Hauskaa sinänsä, että yhdenteentoista biisiin mennessä bändi oli jo soittanut kaikki settilistansa omat raidat. Ei missään nimessä mitenkään alta pois, ne vain sattuvat olemaan räyhäkkäämpää keikanavauskamaa, ja tekstiensä teemoilta sopivat illan dramaturgiassa alkupäähän. ”Boogieman Surprisessa” Alice leikillään tekolonkkavikaili catwalkilla edestakaisin, kerran yksi maailman parhaista showmiehistä, aina sitä.
Lou Reedin Velvet Undergroundille kirjoittama ”Venus In Furs” oli yksi illan ehdottomista kohokohdista. Biisihän löytyy Johnny Deppin ja Jeff Beckin yhteisalbumilta ”18”, ja siksi oli Johnnyn vuoro hypätä lauluvastuuseen. Fleet Streetin paholaisparturi Sweeney Toddin lauluääni on vuosien varrella sanalla sanoen tummentunut, tulkinta lähti nytkin aika tutun deepisti Depp-alakerrasta. Taustan kankaalla pyöri illan tyylikkäin projisio ja basisti Chris Wyse (ex-The Cult, ex-Ace Frehley) tarttui sähköiseen kontrabassoon, joka on kieltämättä oudon näköinen härpäke. ”Venus In Furs” rauhoitti myös illan tempoja, jotka tällä bändillä tunnetusti ovat melkoisia. Siitä pitkälti kiitos puolisen tahtia etukenoon soittavalle rumpali Glen Sobelille, joka on tuttu myös Alice Cooperin soolobändistä. Sobel on yksi maailman parhaista kannuttajista, niinkuin Alicekin spiikissään totesi. Maailmassa on neljä rumpalia, joilta olen nähnyt ehdottomasti paikalla olemisen arvoisen rumpusoolon: Tommy Aldridge, Mark Brzezicki, Neil Peart ja Glen Sobel. Seuraava odotusjonossa on myös Johnny Deppin ja Jeff Beckin bändissä soittanut Anika Nilles.
Britannian keikkojen jälkeen The Telegraphin Rob Fitzpatrick koki kirjoittaa, että Hollywood Vampires ”pilaa rock-klassikot” ja että ”Johnny Deppillä on nollakarisma, eikä hän ole rocktähti”. Kun on hankkinut palkallisella rockjournalismilla itselleen talot ja autot Lontoosta, niin voisi olettaa jo kuusikymppisenä pääsevän hiukka syvempäänkin analyysiin. Varsinkaan, kun Fitzpatrickin omista vuosista karismaattisena bändijohtajana ei tahdo kirveelläkään löytyä mainintoja netistä. Koska niitä ei ole. Jos suomalainen rockjournalismi oli puistattavankin lapsellista vaikkapa 80-luvulla, niin asian keksineessä maassa se on sitä yhä. Tykkää, ei tykkää. Brittien iänikuisesta mankumisesta huolimatta Johnny Depp tulkitsi lakonisella, melkein puhelaulullaan Jim Carroll-klassikon ”People Who Died”, niin että ainakin U7-sektiolla tuntui, ja näköjään alalattiallakin. Usko tai älä Rob, 16 000:ta ihmistä ei saa maksullisesti saksalaiselle areenalle katsomaan pelkästään Johnny Deppia, tarjolla on oltava muutakin. Usko tai älä tätäkään Rob, kun sinä olet mennyt, sinun tekemisiäsi ei muista kukaan. Jim Carroll on kuollut kauan sitten, mutta miehen ainoa tunnettu biisi elää, kun Hollywood Vampires huippulaadukkaasti ”pilaa” sitäkin menemään, tänäänkin jossain.
Ikääntyvän Joe Perryn tulkitsema Johnny Thunders-laina ”You Can’t Put Your Arms Around a Memory” rullasi surumielisen upeana heartland-rockina. Perry sai tuekseen peräti viisiääniset stemmat kun myös pitkäaikainen Aerosmith-kiipparisti Buck Johnson liittyi mukaan. Biisin aikana Chris Wyse alensi vaivihkaa ja soiton kärsimättä bassonsa viritystä. Pian syykin selvisi, Wise toimitti catwalkilla erittäin alakertaisesti groovaavan bassosoolon, ja muut saivat hetken vetää happea. Soolon aikana katosta laskeutuivat tutut ja totutut, massiiviset vampyyrinhampaat. Aerosmithin kryptoniittihittiä ”Livin’ on The Edge”, jonka Vampires debytoi tälle kiertueelle, en ollut oikein koskaan ymmärtänyt, mutta nyt lähti. Vieläpä Alice Cooperin tulkitsemana, ehkä aiemmin esteenä ovatkin olleet Steven Tyleriin liittyneet sietämistyyppiset kysymykset, mene ja tiedä. Kosketinsoittaja Buck Johnson sai oman hetkensä vampyyriveljestön eturivissä, ja soitti akustisella kitaralla The Who-hitin ”Baba O’Reilly” intron ja siirtyi sitten ripeästi kiskalleen. Kuultiin yksi kaikkien aikojen upeimmista rockbiiseistä, sanoinko jo? Biisi sisälsi myös Glen Sobelin lähinnä ällistyttävän rumpusoolon.
Edesmenneelle Jeff Beckille tehtiin kunniaa instrumentaalisen ”Beck’s Boleron” muodossa, Alice sai hengähtää hetken. Jeffin kuvat pyörivät taustakankaalla ja Joe Perry ulvotti kuin Beck itse aikoinaan. Biisihän oli Beckin kaikkien aikojen ekalla soolosinkulla B-puolena, kun mies vielä samoihin aikoihin luukutti Yardbirdseissä. Myös singeln A-poski oli osa tätä rundia, kun kaikilla brittikeikoilla bändi soitti loppuencorena ”Hi Ho Silver Lining”, mutta manner-Eurooppaan biisi pudotettiin pois. Kyseisen sinkun levytyssessioissa muuten oli Jeffin tukena joukko nuoria soittajia, joista muutamaa hetkeä myöhemmin tuli Led Zeppelin.
Alice palasi lavalle The Doors-lainaan ”Roadhouse Blues”. Jossain näillä nurkin tuntui, ettei HV saanut oktaaneja palamaan ihan kuumimmalla liekillä, mutta toisaalta ”Roadhouse Blues” saattaisi paremmin toimia puolituntisena happoisena jamitteluna, johon nyt ei ollut kenelläkään aikaa, halua, eikä tarvetta. Johnny Deppin matalalta tulkitsema Killing Joken ”The Death and Resurrection Show” on aina tuntunut raskaskätisesti soitettuna livenä paremmalta kuin levyltä, niin nytkin. Alice Cooper toimitti pääkallon muotoisilla maracasseilla ja ehtipä soittaa välillä komppikitaraakin. Johnnyn johdolla mentiin myös David Bowien ”Heroesiin”, joka vääjäämättä täällä tänäänkin oli yksi Vampires-setin kohokohtia. Taustakangas pyöritti kuvia oman elämänsä sankareista Gazasta Ukrainaan, lavalla heitä oli seitsemän, ja salissakin noin 16 000. Vaikka Helsingin Kaisaniemen keikasta on aikaa 8 vuotta, ”Heroes” on sieltäkin jäänyt Johnny Deppin tulkitsemana isosti muistin perukoille. Bändin levytulkinta löytyy Joe Perryn mielettömän E-Bow-ulvotuksen siivittämänä kakkosalbumilta ”Rise”.
Viimeistään tässä vaiheessa alkoi iskeä tajuntaan, niin katsomossa kuin alalattiallakin, että keikan loppuliukuma on alkanut. Mikään ei kestä ikuisesti. Loppuliukuma sisälsi äärettömän väkevän ”Highway To Hell”, jonka tulkitsi AC/DC:stä isosti myös ihka omalle bändilleen Crossbone Skullylle vaikutteita ottanut rockviipperä Tommy Henriksen. Vampyyreista Tommy on ihan sikälikin oikea mies tämän vetämään, että gaiffari kuulostaa varsinkin Crossbonen ekalla albumilla välillä yksi yhteen Brian Johnsonilta, paikoin Bon Scottilta.
Aerosmithin ”Walk This Wayhin” Cooper palasi lavalle valkoisissaan, silinterissä ja hännystakissa. Tirehtööri tuli takaisin. Tirehtöörin nähtiin vetelevän catwalkilla myös pikku moon walkit korottomissa spittareissaan. Tämäkin tuli nähtyä, walk that way. Joe Perry luukutti selvästikin settinsä vanhimmalla tai pitkään palvelleimmalla kitarallaan, vanhalla kolhuisella Stratocasterilla. Jokainen settilistansa opiskellut ja bändin kanssa maailmaansa jakanut tiesi, että kohta Alice kysyy sen, ja sitten se alkaa, viimeinen biisi. ”Do you know what time it is?” Jep, ”School’s Out”, joka puolessavälissään tuttuun ja totuttuun tapaan muuntui Pink Floydin ”Another Brick In The Walliksi”.
Näin legendaariset herrasmiehet ei ainakaan Barclays Arenalla poistuneet joksikin keksityksi mukahetkeksi takahuoneeseen, jotka näissä liitereissä muutenkin on aika kaukana lavasta. Muutama hetki savuverhon takana uudelleen järjestäytymistä, ja illan ainoa encore tulille. Klassikoiden synnyttäjäklassikkoa ”Train Kept A-Rollin” on moni yrittänyt pizzerioiden nurkissa ja insinöörien saunailloissa, mutta kun Hollywood Vampires lanasi rytmibluesin a-sarjaa, oli kyseessä enemmän kuin tärkeä hetki. Itse en oikein ole loppukumarrusmiehiä, mutta tämä bändi pitää seurata loppuun saakka, siihen saakka kun näköhavaintoa ei enää ole. Muutamilla bändin jäsenistä on jo ikää ja muutamat sikaritkin polteltuna, ikinä ei voi tietää mikä rundi on viimeinen. Hollywood Vampires valmistelee kuitenkin uutta studioalbumia, talvella tulee bändin uraa luotaava dokumenttielokuva ja muutenkin, toivoa on, ja siihen jäimme elämään.
Keikan päätyttyä ulostautuminen Barclays Arenalta sujui omalta istuimelta pihalle arviolta kymmenessä minuutissa. Kukaan ei töninyt, kukaan ei astunut mokkakengille. Shuttlebussit kuljettivat fanikannan lähimmälle S-Bahnille nonstoppina käden käänteessä. Saksa on hieno keikkamaa, pitääkin oikein alkaa käymään. KG
