Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Ritchie Blackmore’s Rainbow, National Nightmare @ Hartwall Areena, Helsinki 13.04.2018

Asioita, joiden ei pitänyt tapahtua: Ritchie Blackmore’s Rainbow Helsingissä huhtikuussa 2018. Ritchie Blackmore, kitarajumala, miljoonan itseään nuoremman esikuva, modernin hard rockin kummisetä ja jääräpäinen omien teidensä kulkija, on pyörittänyt (jätettyään lopullisesti, toisen yrittämän jälkeen Deep Purplen 1993, sekä laitettuaan sittemmin Rainbow’n kuivatelakalle 1997) keski-ja renessanssiaikojen musiikille kumartavaa Blackmore’s Night-yhtyettään nyt jo rapiat 20 vuotta. Kymmenen Blackmore’s Night-studioalbumia myöhemmin, ja satoja saksalaisilla keskiaikatoreilla soitettuja druiditapahtumia myöhemmin, alkoi ns. wanha suola janottamaan. Ja niinpä noin kolme vuotta sitten Ritchie ilmoittikin, että hän haluaa vielä kerran soittaa rockia Rainbow-sateenkaaren alla. Oli tullut aika jännittää, kuka tai ketkä legendaarisista maailmanluokan solisteista tai instrumentalisteista, jotka vuodesta 1975 lähtien olivat Rainbow-myyttiä palvelleet, kutsuttaisiin mukaan. Ketään ei kutsuttu. Ei ketään. Kenenkään kanssa ei edes neuvoteltu. Päällikkö tekee, niinkuin Päällikkö tahtoo. Kesällä 2016 bändi teki kolme keikkaa, ja kyllä, bändin nimi oli Ritchie Blackmore’s Rainbow. Viime kesänä homma sai jatkoa neljällä Britannian konsertilla ja nyt oli tullut aika Euroopan-kiertueelle, joka tällä erää sisälsi (tai tulee sisältämään) viisi vetoa: Moskova, Pietari, Helsinki, Berliini ja Praha. Kaksi biisiä on tällä kokoonpanolla levytettynä, albumia kuitenkaan tuskin enää suunnittellaan. Livevetojenkaan jatkosta ei kukaan tiedä, vaikka taatusti Blackmore saa näistäkin kevään keikoista ihan mukavan korvauksen.

Rainbow_400x400-366x366

Helsinki, Hartwall Areena 13.04.2018, perjantai. Kymmenen minuuttia ilmoitettua myöhemmin lavalle astelee Ritchie Blackmore’s Rainbow vuosimallia 2015-18. Soitetaan epävireinen, sekava pätkä ”Over The Rainbow”-lauluklassikkoa. Keikan avausbiisi on ”Spotlight Kid”. Soundeissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ainakaan relatiivisen lähellä lavaa, alakatsomossa. Biisi menee epätahtiin rymistellessä ja laittaa miettimään, tällaistako on odotettavissa koko illan? Kyllä, juuri tällaista on odotettavissa koko illan. Valitettavasti. Kaksi ensimmäistä numeroa lanataan niin laaduttomasti, että koko Rainbow’n myyttisyys bändinä, koko se kekseliäisyys, millä se toi hard rockin nykyaikaan ja oikeastaan oli luomassa kokonaista genreä, on astua pahasti lokaan. Ritchie Blackmore tuskin soittaa. Monin paikoin kosketinsoittaja Jens Johansson hoitaa sen, mitä Ritchien olettaisi hoitavan. Johansson tukee ja paikkaa, ja juuri kun luulet, että ai nyt Ritchie vetää soolon, niin se onkin kiipparisoolo, joka lähtee. Sokkona paikalle talutettu asiaa tuntematon, voisi hädissään nimetä että lavalla on Jens Johansson Band, tai että onko se tuo basisti se Ritchie?

Myönnän, on ensimmäinen kertani nähdä Ritchie Blackmore elävänä lavalla, missään olomuodossa. Mutta Rainbow-faniudestani se fakta ei ole pois, eikä ole koskaan ollut. Rainbow on ollut itselleni maailman viiden tärkeimmän bändin joukossa aina. Silti, kakkosena soiva ”I Surrender” ei tunnu missään. Ei niin missään. Miten ihmeessä tähän on tultu?

Monet biisit kuulostavat siltä kuin niitä, ihan rennolla otteella sinänsä, kokeiltaisiin ensimmäistä kertaa treenikämpällä, kun kiertueeseen on vielä viikkoja aikaa. Että katsotaan nyt ihan rauhassa, miten tää ”All Night Long” lähtee, kaikki varmaan tuntee biisin, kokeillaan. Ei lähde.

Kolmantena kuultava Deep Purple-biisi ”Mistreated” toimii jo paljon paremmin, kun se kääntyy pitkäksi purplemaiseksi jamitteluksi. Tämän Ritchie osaa, tähän Ritchie tottui näiden biisien suhteen Purple-aikoina, kun Jon Lordin koskettimet olivat keskiössä, eikä niinkään hänen kitaransa, tai ainakin siellä keskiössä oli molemmat, vastuu ei ollut yksin Ritchien. Deep Purple oli aikansa sensaatio, jamihybridi, elävä rokkikone. Tänä iltana nähtävään verrattuna, se on sitä edelleen, mitä elinvoimaisimpana. Illan yksi positiivinen saldo onkin lopullinen päätös yrittää nähdä Deep Purple kesällä Tammisaaressa, todennäköisesti viimeisellä Suomen visiitillään.

Nyky-Rainbow’n alavireeseen on yksi sylttytehdas, kaikessa surullisuudessaan, ja se on Ritchie Blackmore. Täydellisesti rapistunut karisma, erittäin pahasti rapautuneet soittotaidot, keskittymiskyvyn puute ja läsnäolon heikkous, jos nyt joistakin pitää aloittaa. Lavan sivustalla on iso, valaistu lunttilappu (ja nyt ei siis puhuta kooltaan lapusta), josta Ritchie ihan härskisti kiinni jääden, käy esimerkiksi tarkistamassa, että miten ”Child In Timen loppu menee. Tai vaihtoehtoisesti, miten se on sovittu treeneissä ja edeltävillä keikoilla menemään, aivan sama, mutta lunttaa kuitenkin.

Alulla keikkaa tuntuu, että koko lavan karisma keskittyy taustalaulajattarien korokkeelle, mistään muualta sitä ei tunnu löytyvän, kunnes basisti Bob Nouveau alkaa ottaa enenmmän tilaa ja roolia. Jos minä ohjaisin tämän uudestaan, Ritchien rouva, Blackmore’s Nightissa alusta alkaen solistina ja biisinkirjoittajana toiminut upea Candice Night ja taustalaulajaparinsa, tuotaisiin lavan etureunaan. Bob Nouveau jättäisi huonon komiikan pois ja jakaisi spiikkivuorot solisti Ronnie Romeron kanssa. Ja Jens Johanssonin, lavan ylivertaisesti parhaan muusikon työkalut olisivat keskellä lavaa. David Keithin rummut lavan sivustalle. Jotenkin näin. Ja Ritchielle lunttitaulua kunniakkaammin pieni prompteri monitorin viereen, samalla Ritchie saataisiin edes sen puolitoista metriä lähemmäs niitä ihmisiä, jotka ovat säästäneet vuoden, lentäneet, ottaneet töistä vapaata, maksaneet hotellin, kalliin lipun. Olleet uskollisia, osa jo vuodesta 1975. Sellaisille ihmisille kannattaisi osata soittaa kappaleet, joita on itse ollut kirjoittamassa. Tai jos ei enää osaa, tai jaksa, kun mittariin tulee Helsingin keikkailtaa seuraavana päivänä 73 vuotta, pitäisi malttaa lopettaa.

Mainittu ”Mistreated”-hämyily nostaa illan jatkon odotusarvoa, sekin perustuen pitkälti Nouveaun basson ja Johanssonin urkujen yhteistyöhön. ”Since You Been Gone” on puolihengetön läpiluku, jota se ei saisi olla. Missä on Graham Bonnet? Missä on Joe Lynn Turner? Missä on Doogie White? Kotona, pubissa, omilla keikoillaan. Mutta ei siellä, missä voisi olla, eli Rainbow’n nokilla, maailman kovimman hard rock-bändin solistina. Blackmoren henkilökohtaisesti poimima chileläinen power metal-jantteri Ronnie Romero tekee parhaansa, mutta on ymmärrettävästi aika pihalla, kun jokaisen biisin jälkeen on käytävä maestrolta kysymässä, mitä nyt tapahtuu. Romeron turhautuminen tulee läpi katsomoon asti, ”let’s see what happens next”. Romerolla on komea ääni, aika tarkkaan Turnerin ja Bonnetin puolimaista, ja sehän on komia combo se. Mutta karismanjakopäivänä kaveri ei ole ollut paikalla, ja kun karisma puuttuu Ritchielta, ja onko jopa aina puuttunut, niin solistilla se noin esiintymisteknisesti pitäisi harteillaan olla. Romero on poimittu Lords of Black-yhtyeen nokilta, ja jos tänne joskus eksyvät, olen paikalla, ihan vaikka sympatiasyistä, ja siksi, että niiden nokkamieshän on muuten Rainbow’ssa laulanut jannu….

Kerrattain olen livenä nähnyt, vuoden 1979 ”Down To Earth”-albumilla solistina toimineen Graham Bonnetin ja kahdesti ”Stranger In Us All”-levyn (1995) aikaisen laulajan, skotti Doogie Whiten. Illan hyvänä saldona olkoon sekin, että syntyy päätös nähdä myös Joe Lynn Turner viimeinkin, niin pian kuin mahdollista. Eikä pitäisi olla hankalaa, mies käy Suomessa tyyliin kuudesti vuodessa, mutta on vaan jotenkin aina jäänyt. Muista elossaolevista, Rainbow’ssa vaikuttaneista muusikoista on kuitattuna Roger Glover, Don Airey ja Tony Carey, ja niitä kuolleitahan ei enää edes voi nähdä. Paitsi Ronnie James Dion, jonka voi nähdä kuolleenakin (kai hologrammi on kuollut), mutta ei samassa tilassa meitsin kanssa, lupaan sen.

Uutta puhtia iltaan tuo yksi maailman upeimmista biiseistä, ja yksi ikinä eniten kuuntelemistani, eli ”Man on The Silver Mountain” Rainbow’n esikoisalbumilta. Ronnie Romero vetää komeasti, yrittämättä edes täyttää kaimansa saappaita, silti pelottavankin samalta hetkittäin kuulostaen. Biisin ei anneta rauhassa soida hamaan loppuun, vaan basisti Nouveau on pakotettu johonkin ruplan aasinsiltaan, jotta päästään vetämään lyhyt näyte Purple-hitistä ”Woman From Tokyo”. Välillä Ritchie Blackmore on lähes briljantti, välillä tulee sointu siellä, sointu tuolla. Ilman Johanssonin urkuja tilanne olisi paljon surullisempi. Siinä kohtaa rekrytointi on mennyt ihan oikein, Johansson on alansa kovimpia, myös Yngwie Malmsteenin, Ronnie James Dion ja Ginger Bakerin kanssa lavoja jakanut mies, ja jo vuodesta 1995 se palanen Stratovariusta, jota ei enää voi vaihtaa.

En lausu mitään ”Perfect Strangersista”, ettei mene liikaa alisanojen puolelle, mutta jään odottamaan kesää, ja viimeistä Deep Purple-keikkaa, joko siis Haminassa tai Tammisaaressa, joista jälkimmäinen logistis-taiteellisesti kiinnostaa enemmän. Akustinen Purple-veto ”Soldier of Fortune” on komea, Romero laulaa kuin ei olisi huomista. Eikä välttämättä olekaan. Ritchie tunnelmoi istualtaan akustisella kitaralla, tässä Ritchie on hyvä, tätä hän on  viimeiset 21 vuotta Blackmore’s Nightin kanssa tehnyt. Ja lupaankin, jos maestro vielä kerran tulisi Night-kokoonpanolla näille nurkin, aion ja lupaan olla paikalla. Nälkää jäi.

Illan upein veto on ”Difficult To Cure”-albumin nimiraita, siinä Ritchiekin ulvottaa hetkittäin upeasti, tutulla kermanvärisellä Stratocasterillaan, joka on yhtä mainittua akustista numeroa lukuunottamatta illan kitara. Biisin Beethoven-osuuksissa näkyy myös Blackmoren rakkaus klassiseen musiikkiin, ja jälleen sama, tässä biisissä on iso yhteys siihen, mitä mies on soittanut viime vuosikymmenet Blackmore’s Nightissa. Ja jos ei vielä tullut selväksi, niin myös tässä biisissä Jens Johansson osoittaa olevansa maailmanluokan kosketinhesseli, fakta joka tahtoo Stratovarius-keikoilla jäädä jopa hiukan pimentoon. ”Child In Time” ei tunnu missään. Vain pitkänä, pitkänä vedetty ”Stargazer” uhkaa illan parhaan vedon asemaa, joka juuri ehti laskeutua ”Difficult To Curen” osalle. Keikan puolimaissa on ollut tauko, joka on sisältänyt kiipparisooloa, basisti Nouveaun hassuttelua ja muuta ajankäyttöä, jotta Ritchie saa levätä hetken verhojen takana. Tauko tekee hyvää, Ritchie palaa lavalle selvästi virkeämpänä, halu on jopa spiikata, muutaman tanssiaskeleenkin mies loihtii ja koko ilme on kohtuullisen toinen. Soittoon se vaikuttaa eniten asiallisesti jynkkäävässä ”Stargazerissa”, sekä koko illan (näköjään) päättävässä Purple-klassikossa ”Burn”.

Edeltävillä Venäjän-keikoilla on kuultu encoreita, Moskovan legendaarisella Olympijskiy Stadiumilla kaksi, ja Pietarissa peräti neljä (mm. erittäin mielenkiintoisesti ”Memmingen” Blackmore’s Nightin esikoisalbumilta ”Shadow of The Moon”, 1997), mutta Hartwall Areenan keikka päättyy kuin seinään, eikä bändi ehdi edes kunnolla kiittää, etenkin laulusolisti Romero vaikuttaa todella hämmentyneeltä, tässäkö kaikki. Päällikön ilta on ohi, niinmuodoin koko bändin.

Illan avaa helsinkiläinen, ensimmäistä albumiaan virittelevä katurockviisikko National Nightmare, jonka vedosta Rainbow-pettymyksen jälkeen fiilis on oikeastaan pelkästään positiivinen. Smackissa aikoinaan kahden albumillisen verran soittaneen Jimi Seron basso jynkkää rennon alhaalta ja yhdysvaltalaisen Bigelfin riveissä muutaman vuoden stintin vaikuttaneen Ace Markin kitara ulvoo mallikkaita sooloja. Tanakasti takovalla rumpali Teddy T. Rexxilla on takanaan lyhyt periodi Dingossa, mutta en keksi montaakaan, jolla ei tänä päivänä jo olisi. Bändi vakuuttaa livenä paremmin kuin muutamalla julkaisemallaan sinkulla, sillä on lupaavan kuuloisia, perinnetietoisia biisejä, ja asiallisen likaiset soundit. National Nightmare vaatii saada uusintaoton jossain pienemmässä ja vähemmän kolkossa paikassa, otollisemmassa tilaisuudessa. Sitä(kin) odotellessa. Kiitos Loud’n Live Promotions mahdollisuudesta vihdoin ja viimein nähdä kitaralegenda Ritchie Blackmore, kaikesta huolimatta. KG

Trivium (us), Power Trip (us), Venom Prison (uk) @ Nosturi, Helsinki 19.03.2018

Floridan Orlandossa vuonna 1999 perustettu Trivium on aina kärkikahinoissa, kun listataan melodista metalcorea tikkaavia orkestereita, joskin on heti sanottava ettei lokerointi tästäkään bändistä riittävästi kerro. Trivium on progressiivista nykymetallia, thrashilla maustettua groove metallia, jollaista tekee toki kovin moni muukin. Mutta nämä tekevät sen yhtenä parhaista. Trivium on ahkera bändi, kiertueet ovat pitkiä ja intensiivisiä, ja satunnaisesti hämmentävän pieniinkin kaupunkeihin ulottuvia. Ja uusi albumi puskee itsensä ulos maksimissaan kahden vuoden välein. Toisin sanoen, Trivium oli esimerkiksi Helsingissä viimeksi viime vuoden helmikuun lopulla Circuksessa, ja nyt taas kaupungissa uudestaan. Tämänkertainen veto oli sijoitettu Nosturiin, ja oli laskujeni mukaan jo bändin 14. keikka Suomessa.

 

Ennakolta loppuunmyydyn Nosturin kolmen bändin illan aloitti tasan ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan, klo 20, walesilainen Venom Prison. Bändillä on outo nimi, tyylikäs logo ja yksi toissavuotinen albumi vyönsä alla. Sillä on myös hienoja perinnetietoisia biisien otsikoita, ja lauluvastuussa, tai oikeastaan huuto-ja murinavastuussa venäläinen nuori nainen, Larissa Stupar. Mutta mitä sitten? Jos mikään ei tunnu miltään, tällaista äärigeneeristä death metal-jöötiä kuunnellessa, niin mitä väliä jollain hienoilla nimillä? Ei mitään. Bändi louhi puolen tunnin avaussettinsä toki ihan tarkalla taidolla, harjoituskämpällä nämä ovat viihtyneet.

Kaksi ensimmäistä biisiä meni ihan osoittaessa, että kyllä walesilaisetkin kaahata osaa. Ja kun, kuinka olla, avausbändinä Venom Prison kärsi myös illan keskentekoisimmista soundeista, niin oli aika pian selvää, että ei tämä tästä. Parhaiten tykitti ”Womb Forced Animus”, mutta siitäkään ei mitään kerrottavaa jäänyt. Biisimateriaali ei yksinkertaisesti riittänyt mihinkään. Sateisena lauantai-iltana Cardiffissa, kävelymatkan päässä hotellilta, muutaman real alen jälkeen, jos kaupungissa ei olisi mitään muuta bändiä nähtävillä, tämmöisestä voisi ihan hetkeksi fiilispäissään innostua. Mutta ei tänään, tässä ja nyt.

Omalla kohdalla illan odotetuin bändi soitti kakkosena, itse kun en tunnustaudu miksikään kovan siiven Trivium-faniksi. Se kun on kuitenkin vain tärkeä alan nykymeiningin bändi, jonka mielellään katsoo kerran pari pois, mutta ei sen enempää. Illan keskimmäisen slotin hoiti Power Trip Dallasista, Teksasista. Bändiä ei pidä sekoittaa Powertripiin, yhden demon pihalle saaneeseen jenkkiläiseen thrashryhmään, eikä se edes ole kovin mahdollista, Powertrip kun yhteenkirjoitettuna hajosikin jo varhain 90-luvun lopulla. Tämä Dallasin Power Trip on julkaissut kaksi albumia, joista varsinkin viimevuotinen ”Nightmare Logic” on erittäin kovaa junttanpoota. Bändi soittaa hyvinkin kierteisellä groovella ladattua crossover thrashia, maustettuna bourbonilla kostutetulla southern rockilla. Erittäin esiinkaivamisen arvoinen lätty, jos kuvailtu meininki yhtään iskee. Jos nämä eivät olisi liittyneet Triviumin kiertuekumppaniksi, olisin saattanut skipata koko illan. Power Trip aloitti todella tämäkästi ”Soul Sacrifice”-runttauksella, ja millä soundeilla! Nosturi ei ollut pitkään aikaan kuulostanut näin hyvältä. Rumpali Chris Ulshin soundit pelkästään takasivat tahdon nähdä nämä joskus seuraavan levyn myötä uudestaan, mätke kuin elävää alligaattoria tamppaisi Rio Granden penkereeseen. Chris Ulsh kannuttaa myös varsin tunnetussa austinilaisessa Mammoth Grinderissa. Power Trip julkaisee levynsä Southern Lord Recordsin suojissa, mikä sekin on pelkästään krediitti, Southern Lordilla on tallissaan käytännössä kaikki näiden alagenrejen parhaat.

Todella harvoin on niin, että odottaa monta päivää kuulevansa lämppäribändin yksittäistä biisiä. Kakkosena kuultu uutuuslevyn raita ”Executioner’s Tax (Swing of The Axe)” oli sellainen. Blake Ibanezin upeasti itkevä liidikitara ja Chris Whetzelin miehekkään eteläinen bassolinja nostivat biisin levyversiostaan vielä muutaman kyynärän korkeammalle. Pelkästään tämän takia, tiedättehän…  Kolmevarttisen puhteen puolimaissa oli yhden kipaleen ajan (tuoreen platan nimibiisi) käydä ajatus päässä, että näilläkin loppuu biisit kesken, mutta setin loppuliuku taas todisti toista; ”Executionerin kanssa samanhenkistä southernjunttausta edustava ”Murderer’s Row”, kipakka ajo ”Firing Squad” ja viimeinen lapiollinen arkulle vainaan, ”Manifest Decimation”. Kyllä, hän se on, kannen voi sulkea. Hoitakaapa nämä nyt joku vaikka Tuskaan, jos ei tälle kesää ehdi, niin sille kesää, mille ehtii.

Loppuilta ei sitten ollutkaan mitään elävän musiikin juhlaa. Ehkä siksi, että en ole pääbändin varsinainen fani, tulin menettäneeksi todella hyvät jalansijat Power Tripin nykäisystä innostuneena, että kyllä tämä sittenkin tästä. No siihen alkoi pukkaamaan pitkää poikaa eteen ja miksaustiskin takuinen mellakka-aidan maastokin oli ahtautumaan päin. Okej, olkoot. Käynti yläkerrassa muistuttumassa, että eihän sieltä näe hevon huttua, ellei pääse parvekkeen kaiteelle. Ja loppuunmyyty Nosturi kun on erittäin piinallinen paikka, happi loppuu, ahdistaa, niin oli sitten tyytyminen aika läämäisiin sijoihin takabaarin maastossa, parvekkeen alla. Kun Nosturin kapasiteetti on noin 900 päätä, puhutaan sijoista 879-890. Ei asiaa pisteille tällä kertaa. Näkyvyys oli todella huono Triviumin aloittaessa. Ihan nätti niska edessäolevalla tytöllä, mutta bändejä tänne oli tultu katsomaan. Välillä homma menee näin, kun en oikein ole tungosihmisiä.

Trivium on tällä rundilla soittanut joka ilta käytännössä saman 16 biisin setin, joka kellottaa noin markka neljäkymmentäviisi. Kuusi biisiä lokakuussa ilmestyneeltä uutukaiselta ”The Sin and The Sentence”, ja sen tappavan tehokas nimistyge heti keikan avaukseksi, kun ensin oli lavalletulobiisinä kuunneltu kokonaan(!) Iron Maidenin ”Run To The Hills”. Heti kolmantena palattiin uutuuslevyyn, ”Betrayer”. Ilma oli sakeana perspiraateista, hiilidioksidista ja älypuhelimista, mikä nyt ei näkyvyyttä ainakaan parantanut. Omassa saippuarasiassa on sen verran löyhkäinen äänen-ja kuvantoisto, ettei tulisi mieleenkään elää keikkaa puhelimen kautta. Mutta meitä, ja puhelimia, on moneksi. Varmaan 75 % illan yleisöstä osasi jo uutuuslevynkin sanat ulkoa, eikä puhuta ainoastaan kertseistä. Hämmentävää ja ihailtavaa harrastuneisuutta. Arvostan. Solisti-kitaristi Matt Heafy muisti mainita monesti, että Oslossa (kolme iltaa aiemmin) oli ollut rundin paras yleisö. Mutta että tendenssi oli Helsinkiin kallellaan, ja harvoinpa tämmöistä meininkiä arkena näkeekään.

Triviumin jäsenten keski-ikä on 30.75 ja myytyjä albumeita on maailmanlaajuisesti toista miljoonaa yksikköä, eli paljon on tehty oikein lyhyessä ajassa ja nuorella iällä. Onneksi olkoon. Tuore albumi on sitä myöten asiallinen kokonaisuus myöskin, ettei bändillä ole tulevaisuuden suhteen hädän päivää. Loppuunmyyty Nosturi minä tahansa annettuna maanantaina on kova juttu, ja keikka olisikin aivan hyvin voinut olla Jäähallin Black Boxissa.

Keikan alkupuoliskon ehdottomasti tehokkain veto oli ”The Sin and The Sentence”-albumin raita ”Sever The Hand”. Ankara groove, vaikka omille korviensijoilleni parhaiten kantautuivatkin vain pellit, ja kitaraliidit. Kaikki alapää oli oikeastaan poissa, ja puhun nyt siis soundista. Myös biisikaksikko ”Until The World Goes Cold” ja sitä seurannut ”Becoming The Dragon” polkivat ankarasti. Voi kun olisi saanut vähän paremman selon. Jopa täältä takabaarin varikkoalueelta kuunnellen, illan kovin nyintä Triviumin osalta taisi olla kuitenkin ”In Waves”-albumin (2011) ”Caustic Are The Ties That Bind”. Viimeisimmän levyn ”The Heart From Your Hate” ja ”Beyond Oblivion” sulkivat varsinaisen setin. Tänään(kään) en kyennyt encoreihin venymään, niitä tiedettiin tulevan kolme, ja niin tulikin. Nämä kuultiin ja nähtiin, mikäli jotain näki ja paremmin kuuli: https://www.setlist.fm/setlist/trivium/2018/nosturi-helsinki-finland-7bef2a10.html  KG

 

Ismo Alanko Yksin @ Kaupunginteatteri, Hämeenlinna 11.03.2018

Ismo Alanko on kiertänyt viime syksynä ja kuluvana talvena Suomen saleja täysin yksin, ilman bändiä. Kiertueella Alanko on esittänyt laulujaan koko 40 vuoden biisinkirjoittajan aikajanaltaan siinä muodossa, kuin ne ovat aikoinaan syntyneet, pianon ääreen istuen tai kitaraan tarttuen. Kaikki muu on esiintymisestä riisuttu pois, monimutkaiset orkestraatiot, ja sähköstäkin suurin osa. Viime syksynä rundi pysähtyi 20 paikkakunnalla, ja seuraavan kerran tätä laatua on nähtävillä varmasti vasta toukokuun 5.pvä Tampere-talolla.

Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämön sali on lähestulkoon loppuunmyyty, vain muutama kymmenen paikkaa löytyy aivan takimmaisista riveistä. Kaupungissa ei liiaksi asti ole tämäntyyppisten aihealueiden laadukkaita konsertteja tai sellaisia keikkoja, jotka voisi saada käyntiin jo klo 18, ja varsinkaan sunnuntaina. Aika tarkalleen sovittuun aikaan Alanko harppoo lavalle ja asettuu ensin sähköpianon ääreen. Ilta jakautuu sen, ja lavan vasempaan laitaan viritetyn kitaransoittopisteen välille. Muuta ei tänään tarvita. Keskiössä ovat laulut, bändien legendaarisista maineista ja aikakautensa painolasteista riisuttuina, syntyhetkiensä muodossa. Kun keikka päättyy häkellyttävät kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, mitään ei jää kaipaamaan. Paitsi ehkä seuraavaa kertaa. On hyviä keikkoja, ja sitten on näitä, erinomaisia. Ismo Alanko on suunnitellut vetävänsä lyhyehkön setin, mutta innostuu matkan varrella ja nykäiseekin maratonkonsertin, johon mahtuu lähemmäs 40 laulua.

Homman nimi alkaa olla todella kohdillaan viimeistään illan ensimmäisessä Sielun Veljet-biisissä, ”Yö erottaa pojasta miehen”. Siekkareiden paluukeikoista yksi, Tallinnan RockCafessa joulun alla 2011 on ehdottomasti kovimpia koskaan kotimaiselta bändiltä näkemiäni, vaikkakin on sanottava, että oma harrastuneisuuteni orkesterin suhteen rajoittuu kohtuu pitkälti pelkästään ”L’amourha” ja ”Kuka teki huorin”-albumien aikakauteen (1985-86). Vihdoinkin tajuan, mistä ”Yö erottaa”-biisissä on kyse. Vihdoinkin kuuntelen, mitä sillä on sanottavaa, vaikka olen kuullut laulun kymmeniä kertoja, jo silloin bändin olemassaollessa. Illan yksin-konsepti lunastuu siis viimeistään kolmannessa biisissä. Mahtavuuden laatu ja määrä.

Jossain määrin alkuperäisversiona aina ärsyttämään onnistunut ”Kun Suomi putos puusta” ei sitä tänään ja tämän keikan muodossa tee. Biisi myös todistaa, että Alangon lauluista ei ihan noin vain aika aja kiihdytyskaistaa ohi. Tekstit ovat monin paikoin jopa viiltävämmän ajankohtaisempia kuin syntyvuonnaan. Suomi on kauan sitten pudonnut puusta, eikä pakasteita enää välttämättä tyrkytetä pantavaksi pieneen (muovi)pussiin, mutta tällä tiellä, vuonna 2018, Alangon Suomi ja meidän kaikkien siniristilippuinen Suomemme on jollain tapaa henkisesti rappiolla, jolla ei edelleenkään ole kaikkien hyvä olla.

Ensimmäinen Hassisen Kone-biisi tänään on ”Tällä tiellä”, Alanko siirtyy esittämään sen lavan toiselle laidalle, vain musta teräskielinen apunaan. Kaikin kohdin sitäkään ei tänään tarvita. ”Maailmanlopun sushibaari”-albumilta (2013) settilistalle jäänyt ”Naapurin saunareissu” hoituu tuttuun ja totuttuun tapaan lavan reunalla istuskellen ja pitkälti ilman laulumikkiäkin. Teatterissa ääni kantaa kyllä, kun yleisönsä vangitsee kuuntelemaan. Hämeenlinnan Teatterin iso sali on vieläpä varsin lyhyt, mutta leveä, 350 henkeä täytenä vetävä. Nimenomaan ”Maailmanlopun sushibaari” oli se levy, jolla itse löysin Ismo Alangon nerokkuuden vuosien jälkeen uudestaan, ja albumia promonneella kiertueella näinkin kaksi keikkaa peräti kuukauden sisään. Samaiselta levyltä kuullaan myöhemmin myös nimibiisi, järkyttävän upeasti kuvailtu painajaisuni, jota jäätävän dystooppinen yksinkertainen pianoteema säestää. Pianobiiseistä puheen ollen, ankarasta ja ammattimaisesta ryyppyputkesta kertova ”Seitsemän päivää” muuttuu jo kokonaisperformanssiksi, kun laulun tarinan häppäpäivien edetessä Ismon tulkinta muuttuu yhä rajummaksi, kääntyy jurriseksi mukellukseksi. Tuoltahan se kuulostaa, sekä mies että piano, kun jää niin sanotusti korkki auki.

Itselle putoilee tänään kaikki, ja jollain tapaa aika tunteella, mutta silti keskimäärin pianon äärestä tulkitut biisit paremmin. Jos valitsemaan joutuu, onneksi ei joudu. Pianon äärestä lähtien biisit ovat vielä entistäkin riisutumpia, ja monien äärikauniit melodiakulut tulevat näin vieläkin paremmin esiin. Niinkuin nyt edellä jo mainittujen lisäksi esimerkiksi Sielun Veljet-biisissä ”Talvi (ja jää)”. Tai vaikkapa järisyttävän upeassa ”Värityskirja”-biisissä, joka sekin tuntuu aina alkuperäismuodossaan menneen jotenkin ihan tuulen mukana omalta kohdalta ohi. Nyt ymmärrän tämän laulun. Samaisen biisin kohdalla taustakankaalle heijastetut Johanna Sipilän elävät ja muotoaan hitaan meditatiivisesti muuttavat öljyvärimaalaukset ovat huikeimillaan. Illan aikana maalaukset eivät vie huomiota itseensä, eivät kommentoi laulutekstejä, mutta syventävät niitä, jos niin haluaa tulkita. Vain yhdessä kohdassa sana ja kuva ovat lähekkäin, kun Ismo tulkitsee pianon ääressä ”Taiteilijaelämää”, taustan kankaalla alkaa putoilla valkoista maalia ensin pisaroittain, sitten enemmän, ja lopulta roiskuneesta maalista muotoutuu teos.

Keski-iältään illan yleisö vaikuttaa siltä, että Ismon uraa on seurattu ihan sieltä alkuhämyistä asti, ja niinpä jokainen setin Hassisen Kone-veto kirvoittaakin isoimmat innostukset ja ablodit. Jokaisessa konsertissa pitää kuitenkin olla vähintäinkin sen yhden huutelijan, jonka on pakko saattaa koko kansan tietoon syvä ymmärryksensä taiteilijan tuotannosta, ja aivan pokkana huudella mikä biisi on milläkin tapaa kestänyt aikaa. Ja tämä toki eturivistöstä, niin että ollaan taatusti artistin katseen alla. Samaan hintaan sisältyy toki käsien läpsyttely täydellisessä epätahdissa ja biisitoiveiden huutelu. Eikä siinä mitään, niin kauan kuin bändi tai artisti ei häiriinny. Alanko ottaa kommentaattorin tänään hilpeällä huumorilla, mutta yhdessä kohdassa keskittyminen herpaantuu, ja ainakin välillisesti huutelijan takia yksi biisi jää pois, vanhoja settilistoja tutkimalla se on ”Muoviruusuja omenapuissa”, mutta menepä ja vieläpä tiedä. Joka tapauksessa, kova laji tehdä itsestään yleisön puolelta merkittävä. Ahkerampi keikoilla käynti voisi olla yksi lääke huuteluun. Mutta mene tiedä, sanoinko jo?

Kitaratulkinnoista huikeimmiksi nousevat alulla settiä kuultavat ”Paratiisin puu”, joka uhkaa jopa olla koko illan hienoin tulkinta, sekä ”Aika kuolla” ja yleisönkin sytyttävä ”Kulkurin iltakalja”. Pitkän setin loppupuolella Alanko tulkitsee kitaran kanssa monta klassikkoa putkeen, ja pääsee intensiivisellä esiintymisellään Siekkari-biiseissä yllättävänkin lähelle niiden alkuperäistä voimatulkintaa, niin lähelle kuin mies ja kitara vain päästä voi. ”Kanoottilaulu” soi pitkänä ja shamanistisena, spottivalo heittää miehen ja kitaran varjon takaseinään, nyt ollaan muinaisissa meinigeissä. Ovi runonlaulajien aikaan on suoraan auki. ”Laulu” lähtee tutusti ilman mikrofonia lavan reunalta, kontakti yleisöön on sitä luokkaa, jota soisi useamminkin näkevänsä. Yleisön, tai siis sen yhden, toivebiisiä ”Vittu kun vituttaa” ei tänään kuulla, tuota aukkoa paikkaamaan Alanko vetää kitaralla säestetyn ”Ekstaasiin”. On myös tärkeää, ettei illan ohjelmaan mahdu puhkikulunutta ”Peltirumpua”. Mikä fakta kertoo myös siitä, että soitettavaa kyllä riittää, valinnanvaraa on. Viitisentoista soololevyä, enemmän tai siis vähemmän soolo, plus bändilevyt päälle.

Encoreissa kuullaan viiltävän komea ”Rakkaudesta”. Moni luulee jo että tämä on tässä, jengi ponkii penkeistään liikkeelle, mutta Alanko kiiruhtaa kuuluttamaan, ”älkää ihan vielä menkö, soitan teille vielä lähtölaulun”. Se on pianolla tulkittu voimallinen ”Kuka puhuu”. Miten tämmöinenkin biisi on aina onnistunut menemään ohi? Viiltävä teksti, meidän vanhemmiltamme saatujen taakkojen kantamisesta läpi elämän, halusimme eli emme. Biisi päättää aika tarkkaan kaksi ja puoli tuntia kellottavan maratonkeikan. Artistilta, joka ilmiselvästi seisoo tuotantonsa takana, ei häpeile mitään, ja nauttii esiintymisestä. Neljänkymmenen vuoden kaari, joka jatkuu laadukkaana. Tämän(kin)tyyppistä lisää.  KG

 

Cradle of Filth (uk) @ Nosturi, Helsinki 07.03.2018

Cradle of Filth perustettiin Englannin Suffolkissa black metallin kakkosaallon aivan eturivin hetkillä, samana alan kuumana vuotena 1991 kuin vaikkapa Marduk, Enslaved, Burzum, Belphegor ja Behemoth. Ehkä esikoisalbumiaan ”The Principle of Evil Made Flesh (1994) lukuunottamatta, Cradle of Filth ei koskaan ole kuitenkaan täysillä identifioitunut ja ankkuroitunut blackveljistöön, vaan on levy levyltä ajautunut yhä kauemmas alkuaikojen geneerisestä tikkauksesta kohti sinfonisempaa extreme metallia, monimuotoisia sävelteoksia ja, jos sallitte, laajempaa katsantokantaa synkkyyteen. Lisäksi bändin yksinoikeutetun tekstittäjän, solisti ja nokkamies Dani Filthin lyriikat ovat aina ammentaneet kauhuelokuvien ja viktoriaanisen makaaberiuden hurmeisesta sammiosta, Filth ei ole koskaan ollut suoranaisesti Vihtahousulle mitään velkaa. Jos Jack The Ripperin aikaisessa dekadentissa Lontoossa olisi voinut pyörittää sähköistä bändiä, Cradle of Filth olisi ollut se kaikkein kuumottavin friikkisirkus.

Orkesterin kahdestoista studioalbumi ”Cryptoriana: The Seductiveness of Decay” ilmestyi viime vuoden syyskuussa ja sitä promoava maailmankiertue on täydessä iskussa. Rundin neljäskymmenes veto osui tuikitavalliseen keskiviikkoiltaan Helsingin Nosturissa. Ja kyllähän 39 askelta tänne, oli hionut bändin aikamoiseenkin keikkatikkiin, ei voi valittaa. Ja kun yleisökin oli arki-illaksi ihan hyvässä lyönnissä ja liiteri lähestulkoon loppuunmyyty, saatiin aikaiseksi vallan mainio extreme metal-ehtoo.

cradle-of-filth-cryptoriana-the-seductiveness-of-decay-artwork.jpg

Illan isoin pettymys koski taatusti niitä, jotka olivat ostaneet lippunsa varhimmin. Siis jo silloin, kun Portugalin goottimetallilegenda Moonspellin oletettiin, tai suorastaan tiedettiin olevan illan avausaktina. Aikamoinen double-bill 40 eurolla. Sitten jotain tapahtui, ja Moonspell skippasi, tai laitettiin skippaamaan nämä Euroopan takakolkkien keikat. Koskaan emme saa tietää miksi, mutta kun jengi sitten maksoikin neljäkymmentä euroa vain Cradle of Filthista, oli se omiaan nurisuttamaan. Cradle of Filth, sanottakoon se tässä ääneen, teki kaikkensa antaakseen takuukatteen lipun hinnalle. Ja Dani Filth muisti myös pahoitella Moonspellin poissaoloa, mutta näin asiat nyt menivät. Ja Moonspell hoidettakoot pian omalle keikalleen Stadiin.

Comme si, comme sa. Cradle of Filthin taustalakanasta lavan takaseinässä sai jo pelkästään hyvät hyrinät, kun sitä oli aikaa silmäillä tekniikkasäädön vielä kestäessä. Olin itse ainakin odottanut näkeväni bändin aivan lausumattoman monta vuotta. Puhutaan alan erittäin tärkeästä orkesterista, jos kohta muutamankin alan, sen verran hankalaa ja tarpeetonta Cradle of Filhtia on lokeroida. Pelkästään Dani Filthin ääniala ja tapa tulkita ovat jotain poikkeuksellista koko metallimaailmassa. Mies murisee ja vuoroin kirkuu, kuulostaa välillä laulamaan loihenneelta Klonkulta, ja käsittämättömin osuus on se, kun miettiin, kuinka yksikään kurkku maailmassa voi kestää tuota rääkkiä illasta toiseen.

Settilista oli aiemmalta rundilta tutuksi tullut, 13 vetoa ja pois. Alun ”Guilded Cunt” on vuoden 2004 ”Nymphetamine”-albumilla hiukan rymistelyn makuinen, mutta toimi nyt mainiona setin avaajana. Eka biisi menee yleensä soundia ja paikkoja haeskellessa, mutta ei merkittävästi tänään. Viimeistään neljäntenä soineessa tuoreen albumin raidassa ”Heartbreak and Seance” saatiin esimerkiksi kitarakaksikon Marek Smerda ja Richard Shaw soitto erittäin erottelevalle ja miellyttävän kuuloiselle tolalle. Kummankin liidit tulivat vähintäinkin kohtuudella läpi, eikä kulloisenkin komppaajan murjonta syönyt toverin sooloa, mikä valitettavan usein uhkaa tapahtua. Saksalaisessa Masterplanissa neljän vuoden power metal-stintin paukuttanut tsekkirumpali Martin Skaroupka oli (ainakin täällä) tänään laitettu äänieristepleksin taakse kannuttamaan, ja mainiota niin. Saatiin nimittäin myös Lindsay Schoolcraftin koskettimet, ja aivan hillittömän kaunis sopraanolaulu kuulumaan asianmukaisesti läpi. Omaan makuuni Danin monimuotoista toimitusta voisi huomattavsti enemmänkin tukea livetilanteessa Schoolcraftin vokaaleilla.

Eniten omalla kohdalla odottamani ”Beneath The Howling Stars” soitettiin heti kakkosena ja kärsi ehkä naksun tai pari paikastaan näin alulla settiä. Biisin puolivälin valssiväliosa kun on about toiseksi kauneinta metallissa ikinä, ja olisi hyvinkin voinut soida erotellummin ja pidempään. Onneksi levyt ja repeat on keksitty. Alkupäässä settiä ehdottomasti komein ajo oli ”Blackest Magic in Practice”, häkellyttävän upea tango melancolico, joka onneksi on jäänyt settilistaan viimeistä edelliseltä albumilta ”Hammer of The Witches” (2015). Kolmiosainen ”Bathory Aria” kunnioittaa settilistassa paitsi bändin (viimeistäänkin) läpimurtoalbumia ”Cruelty and The Beast vuodelta 1998, mutta myös levyn teeman mukaisesti kreivitär Erzsebet Bathoryn kyseenalaista ja kohtuu hurmeikasta elämäntyötä 1500-luvun Euroopassa, kun ihmisoikeuksien ja alaikäisten koskemattomuuden suhteen ei oltu vielä niin nökönuukia.

On vereen piirretty viiva, soittiko Cradle of Filth viisi encorea, vai jakoiko se settinsä vain kahteen osaan ja piti kahdeksan biisin jälkeen pienen hengitystauon. Todennäköisesti jälkimmäisempää, mutta tulkintakysymys. Eka puoliaika kuitenkin päättyi ensin illan ehdottomasti uljaimpaan kiskaisuun ”The Death of Love”. Bändin kataloogissa suorastaan yllättävän popmainen biisi on sekin teema-albumilta, ”Godspeed of Devil’s Thunder” kertasi ilmestyessään vuonna 2008, 1400-luvulla huseeranneen ranskalaisen paronin, sotamarsalkan ja lievästi ilmaistuna despootin, Gilles de Rais’n tarinaa. Herramme nöyrän palvelijan omallatunnolla lienee hirttosilmukan lopulta päätettyä urakan, ollut eri arvioiden mukaan jopa 140 kidutettua, sekaannuttua ja tapettua lasta, poikia tietenkin suurin osa. Synkkä tarina louhi upeasti koko orkesterin alakertaisella iskuvoimalla, ja kaiken kruunasi kauniin kanadalaisen, Lindsay Schoolcraftin vokaalit. Ensimmäisen puoliajan viimeisenä soi tuoreen albumin raita ”You Will Know the Lion By His Claw”. Cradle of Filthissa on soittanut yli kaksikymmentä vakimuusikkoa livenä, plus studiossa käytetyt kaupan päälle, yhteispääluku on pitkälti yli 40:n. Ovi on siis ollut ahkerassa käytössä, mutta nykyisen kokoonpanon soisi säilyvän jonkinkin aikaa. Bändi on aina kirjoittanut kaikki sävellyksensä käytännössä koko senhetkisellä kokoonpanollaan (lyriikoihin Danilla on aina ollut yksinoikeus), ja pari uutuuskiekon soitettua raitaa todistivat hyvää. Biisit eivät häpeilleet klassikompiensa joukossa.

Bändi antoi odotuttaa itseään relatiivisen kauan, sitten rumpali Skaroupka syöksyi takaisin pleksien taakse ja sai pariinkin otteeseen huiskia taskulampulla miksaustiskin suuntaan, saadakseen taustanauhan pyörimään. Kakkosjakson avannut ”The Promise of Fever” oli näissä biisiseuroissa aikamoisen tylsä nykymetallirymistely, mutta sitä seurannut ”Nymphetamine Fix” polki jälleen sohjot korvista. Yleisö lauloi mukana, nyrkkiä nousi ilmaan. ”Nymphetamine” jäi jollain tapaa loppupuoliskon parhaaksi vedoksi, ehkä paukuista kovimmat olivat jo paukahtaneet ennen taukoa. No jaa, kyllähän koko homman paketoinut bändin nimikkobiisi ”From The Cradle to Enslave” oli toki kuulemisen ja kokemisen arvoinen nykäisy kaikkien näiden odottelun vuosien jälkeen. Miksi nämäkin piti nähdä vasta nyt, onhan bändi Suomessa käynyt harva se kiertue?

Tällä menolla seuraava Cradle-albumi ilmestyy loppuvuodesta 2019 ja taatusti bändi saadaan tänne sitäkin promoamaan. Niin ainakin Dani Filth spiikissään lupasi, että see you next time. Kaikki extreme metal-bändit eivät ikäänny näin laadukkaasti. Se homma on miehen ikään ehtineellä Cradle of Filthillä hanskassa, joten mikä jottei, see you hyvinkin mielellään next time. Sitä ennen laitan ”Beneath The Howling Starsin” repeatille. KG

Fever Ray (swe), Tami T (swe) @ The Circus, Helsinki 04.03.2018

Fever Ray on ruotsalaisen Karin Dreijerin taiteilijamonikkeri, taiteellinen operointinimi, miten vain. Dreijerhan muistetaan myös 90-luvulta göteborgilaisesta indiebändistä Honey Is Cool, ja sittemmin yhteistyöstään veljensä Olofin kanssa, nimellä The Knife. Karin Dreijerin ura tinkimättömänä ja omintakeisena musiikintekijänä kulminoitui viime vuoden lokakuussa julkaistuun Fever Rayn kakkosalbumiin ”Plunge”. Levy on ollut arvostelu-ja hehkuttelumenestys, eikä varmastikaan vähiten siksi, että sitä saatiin odottaa peräti kahdeksan vuotta eponyymin esikoisplatan jälkeen, joka sekin oli electropopin maailmassa jonkinmoinen sensaatio.

Vuonna 1994 Karin Dreijer liittyi siis Göteborgissa indiepopbändi Honey Is Cooliin, elettiin aikaa jolloin mm. The Cardigansien vanavedessä, ja muutenkin, Ruotsissa sikisi hienoja bändejä kuin sieniä sateella. Parhaat erottuivat, ja Honey Is Cool oli Ruotsin bändivyöryssä ehdottomasti terävintä kärkeä. MOT, mikä on helposti todistettavissa vaikkapa bändin esikoisalbumin ”Crazy Love” (1997) raidalla ”If I Go”. Osaaminen, näkemys, tarttuvuus. Vielä toinenkin pitkäsoitto ”Early Morning, Are You Working?” (1999) saatiin pihalle, sitten toiminta hiipui. Tätä ennen bändissä ehti soittaa kitaraa mm. muuan Håkan Hellström. Hetikohta Honeyn loputtua, Karin perustikin veljensä Olof Dreijerin kanssa aina vuoteen 2014 asti operoineen kokeellisen electropop-duon The Knifen, joka ehti julkaista peräti viisi albumia, ja telakoitui sitten. The Knife saavutti maailmanlaajuista huomiota varsinkin kakkosalbuminsa ”Deep Cuts” sinkkuraidalla ”Heartbeats” (2003). Vuosien mittaan Karin Dreijer on tehnyt vierailuja myös muiden levyillä, mainittavimmin vaikkapa nyt First Floor Power, The Bear QuartetRöyksopp, Deus ja Silverbullit. Vuonna 2009 oli tullut aika operoida myös täysin omillaan ja tuolloin alkuvuodesta julkaistu eka oma Fever Ray-albumi otettiinkin vastaan niin, että innostus oli lievä sana. Samana kesänä Fever Ray saatiin jo ensimmäiselle Suomen keikalleen Flow’hon. Samaiseen tapahtumaan Fever Ray saapuu myös tulevana elokuuna, mutta itse kyllä tulin nähneeksi ennemmin klubivedon Helsingin The Circuksessa, kuin oletettavasti aika ahdistavan piukkaan ja ylikin pakattavan Flow’n näyttäytymiskeikan.

Circuksen popillan avasi Karinin maan-tai oikeastaan kaupunginnainen Tami T (varhemmin pidemmässä muodossaan Tami Tamaki). Nyt ei puhuta Juhani Tammisen bad assin’ räppäripersoonasta, vaikka sellainenkaan ei enää 2018 pääsisi yllättämään, vaan niinikään alunperin Göteborgista maailmalle (Leipzigin kautta Berliiniin) ponnistaneesta omintakeisesta laulun/electrontekijästä. Tami vaikutti nuorempana skatepunk-kuvioissa, ja peräti alan bändeissäkin, mutta lopetti biisinteon vuosiksi. Kunnes aikakausi tehtaan liukuhihnalla kypsytti, ei näin. Ja katso nyt onkin Tami T, muutamia laatusinkkuja julkaisseena, feverraymäisen sensaation kynnyksellä. Tami voi olla näissä piireissä tai ympyröissä seuraava Iso.

feverray-424x600

Tasan, täsmälleen ja lähes sekunnilleen ilmoitettuun aikaan eli kello 20.00 Tami T asteli Circuksen lavalle. Tupa alkoi olla jo täynnä, toisin sanoen liian täynnä, niinkuin täyden Circuksen termi ennemminkin kuuluu. Mainio keikkapaikka monin osin, mutta loppuunmyytynä piinallinen sumppu. Tami T täräytti tajuntaamme tiukan puolituntisen, juuri sopivan mittaisen otannan artistilta, jolla nyt ei laarikaupalla edes ole vielä livenä koestettua soitettavaa. Vuosia myöhemmin kun Tamin vetoa muistellaan, moni varmaan palauttaa mieleensä tämän kuvan; nainen sitomassa bondageköydellä alaetumukseensa kiinni, itserakentamaansa elektronista musiikkidildoa nahkeaan pikku alakoroon, jota kiiltavää hässäkkää sitten parissa biisissä rumpukapulalla lyöden, Tami loihtii sähköisiä soundeja intensiivisen laulunsa tueksi. Keikkaennakoihin tutustuneena tiesin, että ihmeellinen musiikkidildo tullaan näkemään, mutta kyllähän tuohon silti hetken aikaa suhtautua piti. Joka päivä pitää nähdä tai kokea jotain, mitä ei ennen ole kokenut, joten kiitos Tami T:n, ilta kääntyi plussan puolelle vahvasti heti alussa. Tami esitti pikkuhittinsa, hyvinkin avoimen pornolla tekstillä varustetun ”I Never Loved This Hard, This Fast Before”. Pelkästään se, että kirjoittaa näin rohkean tekstin, ja esittää sitä elävälle ja usein tässä kohtaa vielä viileälle yleisölle ilta toisensa perään, on kunnioitusta herättävää. Muistettavin ja paras biisi oli kuitenkin Tamin setin viimeisenä soinut, erittäin kauniisti Orchestral Manouvers In The Dark-muistutteinen ”Strong Hands”-tulkinta, jossa siinäkin naisena olemisen haasteita aika todella viiltävin sanakääntein käsiteltiin. Napakka puolituntinen, nimittäin ihmisindividuaali ja sekvensseri (vaikkakin kuinka bondageavusteisesti) on helposti muutamassa biisissä nähty kokonaisuus, joten tämäntapaiset setit onkin hyvä pitää kompakteina. Periaatteellisesta laadukkuudestaan huolimatta, Tami T:n veto herätti kysymyksen myös; kuinka monta tämänmuotoista artistia oikeasti mahtuu maailmaa kiertämään. Samaa voi toki kysyä popin alalajissa jos kohta toisessakin.

Olin jotenkin tältä osin lukenut läksyt huonosti, oletin myös Fever Rayn esiintyvän pääosin yrittäen yksin täyttää lavaa. Vieläpä, kun norkoilin kulman takana roudaustauon ajan, enkä niinmuodoin nähnyt mitä lavalle kannettiin, oli kymmenisen minuuttia ilmoitetusta myöhässä startannut show’n alku melkomoinen yllätys. Hetken nimittäin oli taikuri itsekin ihmeissään, että eikös Pussy Riotin pitänyt esiintyä ihan muualla ja vasta myöhemmin maaliskuussa? Intron soidessa lavalle alkoi rampata toinen toistaan näyttävämpää ladya, näyttävyyden monissa merkityksissä. Karibian calypsokuningatar, kauhuelokuvien lapsimorsian, bladerunner-aikakauden luksuskurtisaani, mustaan lateksiin ujutettu kissanaispaholainen ja vaahtomuovilihaksiinsa hukkuva kehonrakennusköntsä. Kolmen pennin edestä oopperaa ja show käyntiin tuoreen albumin raidalla ”The Itch”. Yleisö ei selvästikään ollut uutukaisalbumin suhteen vielä läpituttu, sen sijaan jokainen avaus vuoden 2009 esikoislevyltä kirvoitti kovat ”tää on tää ihana, tää me tiedetään”-huutoaallot. Kyseiseen albumiin päästinkin käsiksi kolmannessa biisissä, ”When I Grow Up”, ja keikka viimeistään käynnistyi. Peräti kahden perkussionistin voimin (Liliana Zavala ja Diva Cruz) lähetti takalinjat lentoon Fever Rayn levyillä välillä melko askeettisiksikin riisutut biisit. Hienoa kahden rumpalin yhteissoittoa. Toistan itseäni, mutta en ole ikinä nähnyt yhtään epäonnistunutta kahden rumpusetin bändiä. Raportoin, kun poikkeus vahvistaa säännön. She-devil Mikaela Hansson loihti kiippareistaan melodiat, ja lyöntiosasto jatkuvasti varioivat biitit, väliin mentiin afrosti, välillä latinosti. Laulut hoidettiin kolmiäänisesti, kuumien tanssimoovien antamatta latistaa niiden voimaa —Karin Dreijer itse, glittereissä sinisissään Maryam Nikandish (jolla on taustaa live-esiintymisistä myös The Knifen kanssa) ja muskelimiesnainen Helena Gutarra. Varsinkin Gutarran vaahtomuovi-Schwarzeneggerin olisi pitänyt päästä vaihtamaa kledjut ekan biisin jälkeen, vitsi oli nopeasti kaluttu loppuun, eikä ikäänkuin mieheksi pukeutuminen tai puku itsessään oikein loppukeikan aikana enää tuottanut mitään.

”Red Trails” tuoreelta albumilta avattiin Mikaela Hanssonin kaihoisalla haitarilla. Harvoin nähty instrumentti pop/rock-kuvioissa, ja aliarvostettukin. Nyt pirunkeuhko toi kokonaissointiin ja lavakuvaan upean vaihtelun, eikä ollut kabareen brechtiläisistä tunnelmista ainakaan yhtään pois. Samaisessa biisissä Nikandish esitti jonkinlaisen psykedeelislepakkoisen kohtalotartanssin ja meininki oli hetken kuin Velvet Undergroundin happoisimmalta kaudelta. Mainittu ”Red Trails” ja sitä seurannut esikoislevyn ”Concrete Walls” toimivat keikan rauhoittavana suvantona. Varsinkin jälkimmäisessä kolmen laulajan yhteissointi oli todella kohdillaan, ja lähes meditatiivinen tulkinta biisistä toi kummasti ihan konkreettistakin lisähappea keikalle. Muuten bändin kokonaissointi muistutti välillä kultakauden The Human Leagueata (”To The Moon and Back”), välillä paiskottiin tumman industrialisti, lähinnä keikan alkupäässä. Isoimmillaan oltiin setin loppuliu’un ”IDK About Youssa, jonka jälkeen kuultiinkin runsaslukuisen yleisön ehkä parhaiten kaikista sytyttänyt, hitaan marssin rytmissä etenevä ”Keep The Streets Empty For Me”. Kaunista, kertakaikkiaan. Säveltäkää perässä. Biisiin kaikki kolme laulajaa oli varustettu akustisin kitaroin, mutta kyllä ne enemmänkin, tai täysin, rekvisiittana toimivat. Varsinainen setti päättyi tähän hiturikaunokkiin.

Mutta jokaisella headlinerartistilla on se yksi biisi, jota soittamatta ei yhdestäkään sirkuksesta poistuta. Karin Dreijerille se on Fever Rayn esikoisalbumilta löytyvä hittibiisi ”If I Had a Heart”, joka alkaa tutulla kosketinpörinällä; vesi on jäätävää, taivas tummuu. Kyllä vain, Karin sai biisin soimaan Vikings– tv-sarjan tunnariksi, mikä nyt ei ainkaan ole ollut omiaan suosiota pienentämään. Samainen biisi on kuultu myös eräässä Breaking Badin jaksossa, komea biisi venyy moneen, käärmelaivojen ajosta metan keittoon. Hypnoottinen tulkinta kappaleesta kuultiin myös Helsingin illassa. Kakkosencorena vielä jotenkin huonon muistijäljen jättänyt ”Mama’s Hand”, ja laadukas popilta oli paketissa. Lava täynnä huikeaa naisenergiaa, sanan oikeinkin hyvässä mielessä, sellaista ymmärrettävää ja täysin kompattavissa olevaa naisenergiaa. Jopa niin, että tuntui väärältä, että lavamiksaajana oli mies. Keikka myös todisti, vaikka toistankin itseäni, että minkä tahansa ruotsalaisen artistin voi ihan huoletta käydä tsiigaamassa, aina tulee laatua ja uusia ideoita. Raportoin, jos poikkeus vahvistaa säännön.

Aivan viimeisiä biisejä lukuunottamatta yleisö ymmärsi myös kunnioittaa Fever Rayn toivetta, tai oikeastaan määräystä olla kuvaamatta keikkaa millään välineellä, edes älypuhelimella. Hyvä niin, mutta aina on ne muutamat joiden on pakko saada suttuinen kuva muistoksi. Artistin pyynnön ymmärtää, varsinkin tämänkaltaisen yllärishow’n tapauksessa erittäin hyvin. Ja muutenkin, jos minulta kysytään. Keikat on kertaluontoista viihdettä, jos artistin haluaa nähdä uudestaan, pitää ostaa uusi lippu.

Circuksen narikkajonossa menikin sitten taas legendaarinen tovi. Ahdistava sumppu loppuunmyytyinä iltoina, sanoinko jo. Kun merchandise-tiski on sijoitettu ulosmenoreitille, ilmeisen kauppateknisistä syistä tietenkin, niin jengi puuroutuu siihen solaan odottamaan jotain. Kukaan ei tiedä mitä. Joka kerta sama juttu. Sitten joku tajuaa, että hei, vasenta kaistaa merkkareille ja oikeata rotseille. Joku taloon kuuluva tähän vaikka huutelemaan tai hyvät laput seinälle, tai jotain. Illan artistien kunniaksi on sanottava, että narikkajono ei tokikaan onnistunut illan antia millään tavalla tuhoamaan. Jos ette maindaa tungusta ja läheisyydestä, menkää ihmeessä tsekkaamaan Fever Rayn veto elokuussa, Flow Festivalin päätöspäivänä, sunnuntaina. KG

Hollywood Undead (us), Blind Channel @ Black Box, Jäähalli, Helsinki 27.02.2018

Los Angelesin rapcore-kollektiivi Hollywood Undead nähtiin Helsingissä viimeksi viime kesänä, kun se lämmitteli lauteet Red Hot Chili Pepperseille Kaisaniemessä. Tuo iltapuhde jäi itseltä valitettavasti väliin, vaikka oli ollut ihan tarkoitus osallistua, mm. juuri poikkeuksellisen mielenkiintoisen lämppärin lisäkannustamana. Oli siis tullut aika ottaa Hollywood Undead haltuun omalla vedollaan, nyt kun bändi kiertää Eurooppaa promoamassa viidettä albumiaan, jota kutsutaan yksinkertaisesti nimellä ”V”. Tuttuun ja totuttuun tapaan bändi saapui tänne Skandinavian kautta, mutta voi hyvinkin olla, että Helsingin pelasti kiertuekartalle se fakta, että jässikät suuntaavat täältä kahden keikan (Tampereen Pakkahuoneella edeltävänä iltana se toinen) jälkeen itäisille maille, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja edelleen kuudelle Venäjän keikalle. Rundi jatkuu keväämmällä koti-Yhdysvalloissa, mutta bändi palaa kesällä tietenkin Euroopan festareille, mainittavimmin legendaarisiin Readingiin ja Leedsiin. Joka jälkimmäinenkin fakta kertoo siitä, että bändi alkaa olla aika isoillaan. Eikä muuten olisikaan selitettävissä, että näinkin kaukana kotoa voi myydä näillä pakkasilla Pakkahuoneen maanantai-iltana ennakolta loppuun. Helsingin jääkiekkopyhättö ei Black Box-konseptiin viritettynä aivan ollut loppuunmyyty, ovelta sai lippuja. Mutta kyllä bändin iso suosio oli Jäähallissakin melkomoinen selviö.

Hollywood Undead voidaan jäljittää niinkin tarkoille syntyhetkilleen, kuin kesäkuun 3. päivään 2005. Jorel Decker alias J-Dog, bändin nykyinenkin pääräppäri ja pari muuta jantteria laittoivat yhden varhaisbiisiviritelmän tuolloin niin muodikkaaseen MySpaceen ja alkoivat saada välitöntä, positiivista pöhinää aikaiseksi. Deckerin haastattelulausunnon mukaan bändi laitettiinkin pystyyn niiden kesken, ”ketä nyt sattui huoneessa olemaan, ja jos joku osasi vieläpä jotain soittaa”. Nykyisenkin kokoonpanon ydin oli jo muotoutunut vuoden 2008 esikoisalbumille, aikojen saatossa platinaa Yhdysvalloissa myyneelle ”Swan Songsille. Nyt on edetty siis viidenteen kokopitkään, perustamisvuodelta ovat edelleen mukana, J-Dogin rinnalla, vokalisti-basisti Johnny 3 Tears, vokalisti Funny Man Alvarez ja kitaristi-laulaja Charlie Scene. Ekan albumin jälkeen mukaan liittyi Danny Murillo (laulu, kitara, kiipparit) ja kiertuekokoonpanon täydentää rumpali Matt Oloffson. Bändi on uransa ajan kätkeytynyt pseudonyymien ja maskien taakse, tunnetuimmin sellaisten urpoylöshenkisten lätkäveskarikauhumaskien, minimissäänkin kasvohuivien. Helsingin keikalla kukaan ei naamioidu, siis lavalla, jos ei nyt aurinkolaseja lasketa. Bändin kontakti yleisöön on muutenkin harvinaisen rento ja avoin.

hollywood_undead_live_nation_uutiskirje_433x250

Jäähallin Black Boxin ilta pärähtää käyntiin todella tymäkällä biisikaksikolla. Tuoreen ”V”-platan ”Whatever It Takesin sanat osataan täällä näköjään jo ulkoa, ja jengillä on  kannat katossa käytännössä saman tien. Näin mahtavaa meisinkiä näkee arki-iltana todella harvoin. Kakkosena kuullaan komea ”Undead” esikoisalbumilta, tämä veto antaa koko illalle suunnan. Raivokas kiskaisu, laulu ja räppi lähtee neliäänisesti, korkella korokkeella mätkivä rumpali Oloffson jyhmii kuin paikkaansa hakeva Kalifornian mannerlaatta. Pienestä ja kompaktista setistä lähtee kaamea mätke. Kaverin staili on muuten aika omintakeinen, jos tuolla tyylillä ei hankita tenniskyynärpäätä ja mitä näitä nyt on, niin millä sitten? Tai sitten jamppa on vaan niin rento, että hätä ei olekaan tuon näköinen. Oloffson on soittanut myös mm. pian Suomeen saapuvan The BellRaysien kiertuekokoonpanossa, mistään B-luokan sutirumpalista ei ole siis kyse. Läppä lentää lavalta, mutta myös lavalla, Hollywood Undead vaikuttaa ihan rennolta duunipaikalta. Jossain kohtaa J-Dog alkaa muistelemaan kannuttaja Oloffsonin seikkailuja helsinkiläisessä karaokebaarissa ja tapahtuneen kunniaksi pakottaakin rumpalin vetäisemään komean näytteen Bon Jovi-hitistä ”Livin On a Prayer”. Myöhemmässä vaiheessa rumpumies kannustetaan näyttämään toisella kädellä miten komppi pysyy, kun toisella imaisee huikalla pullon bisseä.

Tymäkkä ”War Child” soi miehelle tiskin takana, bändin oma äänimies hoitaa tänään leiviskänsä suorastaan erinomaisesti. ”War Child” on hyvä esimerkki siitä, miten musiikin lokerointi ja genreyttäminen on niiden hommaa, joilla on liikaa aikaa. Biisi voisi olla jonkun synkän postpunk-bändin tai dark wave-mustahuulien setissä aivan yhtä hyvin, kuin näidenkin. Vokaalien rap-sovitukset tekevät Hollywood Undead-biiseistä pääosin omanlaisiaan. Hardcore-maailmasta tutut breakdownit on toinen leimaava juttu, mutta muuten kyse on musiikista, ja laji kuin laji, jos biisien kirjoittaminen ei luonnistu, ulos tuonne on turha lähteä.

Jos nyt ase ohimolla joutuisi jollain tapaa asiaa tuntemattomalle kuvaamaan Hollywood Undeadin toimittamista, niin se on kuin olisi laitettu Cypress Hill ja Biohazard soimaan päällekkäin. Mutta koska nimien luetteleminen ei tee oikeutta kenellekään, ei esikuville eikä seuraajille, jätän tämän nyt vaan tähän. Tuoreella ”V”-albumilla vierailee Cypress Hillin nokkamies B-Real, joten heidän mainitsemisensa Undeadin esikuvina on kyllä ihan kohtuullista.

Illan 19-biisinen settilista on täsmälleen sama kuin edellisehtoona Tampereella, ja muutenkin kiertueen aiemmilta vedoilta tuttu. Tuoreelta albumilta soi peräti kuusi biisiä. Niinkuin tietysti pitääkin, miksi muuten tehdä uutta levyä ja itse uskoa siihen, jos ei uskalla uskoa kenenkään muun uskovan. Kaikilta albumeilta soitetaan jotain, vielä yhtäkään niistä ei ole valinnanvaran kasvaessa hylätty.

Aivan viimeistään lätkäliiteri syttyy, kun viime kesän sinkkuhitti ”California Dreaming” kajahtaa ilmoille. Hillittömän komea biisi, yksi näistä johdannaissyistä, miksi hip hop aikoinaan ylipäätään piti keksiä. Alkupäässä settiä massiivisilla kiipparitaustoilla ryyditetty ”Renegade” donkkaa kuitenkin tykimmin. White men can jump. ”Comin’ In Hot” alkaa senmaailmaisella jutustelu- ja motherfuckin’ jauhuusessiolla, mutta pian alkaa kuitenkin tapahtua. Eturivistöstä nostetaan lavalle paikallissuomalainen Julius, joka saa kitaran kaulaansa ja komppaakin ansiokkaasti bändiä koko biisin ajan. Mahtavaa. Yleisön voi ottaa niin monella tapaa. Tai olla ottamatta. Julius saatetaan backstagelle, jossa palkkioksi on tiettävästi ainakin wenige kleine Jägermaister. Joulu voi olla joka päivä.

Keikan keskisuvantona Hollywood Undeadille on tullut tavaksi soittaa yksi tai kaksi coveria. Settilistan perinnecoveria, synthpopduo Soft Cellin vuonna 1981 maailmanluokassa tunnetuksi tekemää Ed Cobb-biisiä ”Tainted Love” ei tänään kuulla. Tällä Euroopan-legillä bändi on sensijaan soittanut lyhyehköt otannat Metallican ”Enter Sandmanista” ja Rammsteinin ”Du Hastista”. Hienosti taittuu kiertokoulusaksa J-Dog Deckerin suuhun ja muutenkin asenteella lähtee kumpikin nykyklassikko. Toivottavasti Metallica suoriutuu yhtä hyvin omastaan keväämmällä lähihallissa. Olen paikalla.

Lainabiisisession jälkeen rivit kootaan kevyehköllä ”Bullet”-rallattelulla, jonka teksti toki on tiukkaa tavaraa, katujen ääntä. ”Bulletissa” Decker soittaa akustista kitaraa, semmoista mustankeltaista seurakuntasalin nurkkaan pölyttymään unohtunutta klassikkoa, ja tuo kokonaissointiin kaivattua vaihtelua. Keikan dramaturgia on mietittyä, ja toimii. ”Riot”-julistuksen ajaksi lavalle saadaan hamasta alusta asti bändiä uskollisesti palvellut teknikko soittamaan tamburiinia ja stemmahuutamaan ”Fuck that shit, let’s start a riot.” Viimevuotisen levyn raita ”Bad Moon” omistetaan kaikille yleisön naisille. ”Bad Moon” on orkesterin kaikkein poikabändein biisi ja siksi hiukan a) itselle vieras, ja b) tässä settilistassa oudoke, vaikkakin vakiosoitettavaa tavaraa. Varsinainen setti päätetään vuoden 2015 albumin nimiraidalla, upealla ”Day of The Deadilla”, ja kun sen päätteeksi valot sammuvat vain ihan hetkeksi, bändi on sanaakaan sanomatta rynnännyt pois lavalta. Itse David Copperfield olisi sekunnin murto-osan ollut ihmeissään. Bändi palaa vielä kahteen encoreen, joista ensimmäisen aistin matkalla narikkaan, se on se kaikkein isoin hitti ”Everywhere I Go”, eli ”bitches always know, that Charlie Scene has got a weenie he loves to show”. No niin. Viimeisenä kuullaan ”Hear Me Now” , kun pakkanen panee jo meikäläistä puolijuoksuun pihalla. En oikein ole encoresihmisiä. Enkä omista yhtään Hollywood Undeadin levyä, enkä välttämättä niitä liittäisi aution saaren rajattuun musakirjastoon, mutta välillä on todella hyvä käydä kuulemassa myös artisteja, jotka eivät operoi sillä ihan täysin välittömimmällä musiikillisella mukavuusalueella. Ja näin laadukkaan joukkion voi nähdä milloin tahansa uudestaankin. Näillä muuten, ja tässä järkässä, mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/hollywood-undead/2018/jaahalli-helsinki-finland-7bee5e58.html

Illan avaa alunperin oululainen Blind Channel, joka soittaa omalla ilmoituksellaan violent poppia. Ei niin mitään, zero, null, sifir, jää heidän vedostaan jälkipolville kerrottavaa. Blind Channel on saanut pikahälytyksen keikalle, kun lämppäriksi suunniteltu brittiläinen Astroid Boys on joutunut peruuttamaan, mistä nyt sinänsä valtavaa vahinkoa tuskin pääsi syntymään. En tokikaan ole Blind Channelin kohderyhmää, mutta yritinkin juuri selittää, että siitä ei ole kyse, silloin kun vedetään hyvä keikka. Ehkä joku toinen kerta.

Live Nationin ja Helsingin Jäähallin Black Box-konsepti on muuten sanalla sanoen loistava. Jäähallin kolkkous loistaa poissaolollaan, kun istumakatsomot on kaikki rajattu pois mustin kankain. Kaikilla on samankaltainen näkyvyys lavalle, kaikilla samanhintainen lippu ja kaikilla perusasetuksia valovuoden verran paremmat soundit, kun ei tarvitse roiskia Nordiksen hokitemppelin betoniseinille. Jäähalli on istumakatsomoineen joskus kuulostanut ihan sieluariipivän hirveältä, mutta ei nyt, kun tekstiili demppaa sirisevän kärjen pois. Mainiota. Ja tämähän konsepti paikkaa sitä ammottavaa faktaa, ja on varmaankin siksikin synnytetty, että Helsingistä puuttuu kansainväliset mitat täyttävä, noin 3000 henkeä vetävä iso klubi. Black Box ajaa toistaiseksi asiaa. Hollywood Undeadin keikka oli ensimmäiseni Black Boxissa, nyt konsepti on vihdoin korkattu ja toimivaksi havaittu. KG

Eclipse (swe), One Desire, Brother Firetribe @ Pakkahuone, Tampere 10.02.2018

Meille, perinnetietoiselle ja laadukkaalle AOR:lle ja melodiselle hard rockille herkistyneille, tarjottiin aikamoista namiskuukkelia Tampereen Pakkahuoneen Rockin’ Scandinavia-illassa kolmen bändin voimin. Illan avasi hiukan yllättäen, ainakin paperilla kahdesta kotimaan bändistä se isompi ja pidemmälle ennättänyt, eli Brother Firetribe.

Suomen kautta aikain viileimmin nimetyltä tennisammattilaiselta nimensä suoraan englanniksi kääntänyt bändi, on varmasti monen aivan turhaan ennakolta leimaama, ”se Nightwishin Emppu Vuorisen kakkosbändi”. Sitäkin Brother Firetribe on, mutta se on myös helposti AOR:n ykkösnyrkistöä koko kansainvälisessäkin skenessä. Heti bändin aloittaessa olikin ikäänkuin selviö, että tänään käydään kisaa siitä, kuka kirjoittaa kovimmat hard rock-styget. Kaikkien kolmen bändin kohdalla sama juttu, settilistan edetessä ei voi kuin ihmetellä, voiko tämän parempaa biisiä enää näiden katalogista löytyä. Ja kun huolella laadituilla biisilistoilla on tapana koveta kohti loppua, oli Pakkahuoneen ilta yhtä melodisen hard rockin juhlaa.

Brother Firetribe aktivoituu aina, kun kitaristi Vuorisen muut kiireet hetkeksi hellittävät. Nightwish on nyt tauolla kaikista tekemisistään, ja nyt oli otollinen aika virittää BF tien päälle. Menneen syksyn ja talven aikana bändi heitti parikymmentä keikkaa sivistys-Euroopassa ja kourallisen Suomessa. Tampereen Rockin’ Scandinavia-ilta oli tällä erää viimeinen, ties kuinka pitkään aikaan. Paikalla siis sikälikin kannatti olla, ja sikälikin, etten ollut aiemmin kumpaakaan illan kotimaisista nähnyt. Rupeaman viimeisen keikan tunnelma huokui koko bändistä, ilon ja pienen haikeuden kautta vedettiin erittäin kova ja Keski-Euroopan vaateliaiden yleisöiden edessä hiottu show. Tänään oli kullekin bändille suotu varsin pitkä slotti, keskimmäisenä vetäneelle One Desire’lle turhankin pitkä, mutta Firetriben veljestön katsaus hittimateriaaliinsa tuntui juuri sopivasti mitoitetulta.

Pakkahuoneen yleisö oli koko illan erittäin positiivisella jalalla liikkeellä, kaikki bändit saivat suorastaan mahtavan vastaanoton, niin myös illan avaaja. Alussa settiä kuultu ”Indelible Heros” sytytti porukat heti, samoin solisti Pekka Heinon hauska ja itseironinen supliikki. Brother Firetribe pitää itsensä hienossa iskussa, vaikka keikkaileekin purskeittain ja harvoin. Jason Flinckin tyylitietoinen bassottelu ja Hannes Pirilän tanakka komppi luovat jykevän perustan BF:n huimalle biisimateriaalille, ja ilolla todettakoon, että kokonaissoinnille erittäin tärkeät kiipparitkin (Tomppa Nikulainen) saatiin hienosti kuulumaan läpi. Muutenkin BF:lla oli kunnia soittaa illan ehdottomasti kuulaimmilla soundeilla, vaikka eivät ne tänään erityisen huonot olleet muillakaan.

Brother Firetriben karvan yli tuntinen setti tiukentui ja koveni eksponentiaalisesti kohti loppua, mutta jos pakko on muutama huippuhetki mainita, niin ”For Better or For Worse” ja esikoisalbumilta ”False Metal” (2006) löytyvä, Van Halenin henkeen polkeva  ”I’m On Fire” kulkivat tänään jyhkeimmin. Varsinkin ja etenkin jälkimmäinen, bensiininkatkuinen Sunset Strip oli hetken auki kaikkien kulkea. Säveltäkää perässä. Vuorisen kitara ulvotti komeasti. Kompaktit soolot kuuluvat vanhastaan tähän lajityyppiin, kultaiset rolexmiehet vartin sooloineen ovat asia erikseen. Arvostin kovasti, että Vuorisen kitarasoolot olivat osa biisiä, eivätkä kyllästyttävällä tavalla osa show’ta.

Rockin Scandinavia

Illan pääesiintyjän, Tukholmassa vuonna 1999 perustetun Eclipsen olin nähnyt kerrattain aiemmin, Tampereen South Park-festivaalilla lyhyellä ja ytimekkäällä telttakeikalla. Tuolloin jo vannotin, että nämä pitää nähdä omalla headline-klubikeikallaan. Kannatti vannoa. Ja kerrankin oikein huolella odotettu orkesteri pystyi vieläpä pistämään pitkään kannettuja odotuksia paremmaksi. Mutta ensin piti todistaa One Desire, superkovissa nousuissa oleva rannikkopohjalaiskvartetti. Ennalta hieman jännitti, olihan One Desirella (joka alunalkaen toimi vain lyhennenimellä OD) takanaan vasta yksi albumi ja rajatusti keikkakokemusta. Mutta mutta. Näillä biiseillä ja ehkäpä vielä tärkeämmin sovituksilla, joista molemmista pääosin vastaa kitaristi-tuottaja Jimmy Westerlund, tällä bändillä on ”kiitotien päässä taivaassa reikä”. Jos Westerlundin kirjoituskynä, ja myös esikoislevyllä kuultava erinomainen amerikanote tuotantotehtävissä säilyvät, bändillä voi olla todellakin loistava lähitulevaisuus. Ensimmäiset kokeilut ulkomaankeikkailuun on hiljattain tehtynä. Ja uusi albumi, joka lienee työn alla, saadaan toivottavasti pihalle ennemmin kuin myöhemmin.

Solisti Andre Linman on merkittävästi miehistynyt teiniaikojensa bändin Sturm und Drangin nokilta. Westerlundhan toimi myös tuon hetken heavysensaation taustapiruna. Linmanin ääni kuulosti muutamassa powerballadissa toimivimmalta, kovin alas sillä ei kannata yrittää, vaan eipä näissä kisoissa mahdottoman usein tarvitsekaan. Keikka oli vielä vähän jäsentymätöntä kouhkaamista hetkittäin, varmasti jännityksellä oli osuutensa. Mutta sympaattisuuden laatu ja määrä, bändi oli pakotettu karvan yli tuntisessa setissään soittamaan käytännössä kaikki biisit, mitkä löytyy. Eikä se ole kompaktille keikalle hyvä lähtökohta, tänään lyhyempi setti olisi toiminut paremmin, mutta jollain reilu tunti piti täyttää. One Desirella on soittoasiat kunnossa, Westerlund on erinomainen kitaristi, eleettömän viileästi ulvoi. Kakkoskitarassa Linman yllätti jykevällä kompillaan, mutta myös yhdellä rapsakalla soololla. Bassossa on yksi maan kovimmista, Cain’s Offeringissakin soittava Jonas Kullberg. Bändin ainoa alkuperäinen vuodelta 2014 on tanakasti kannuttava Ossi Sivula. Oli muuten Sivulan snaresoundi myös yksi illan parhaista asioista. Komeaa jyhmintää, niinkuin olisi heitelty henkilöautoja puolikuivaan betoniseinään.

One Desire ei soittanut illan parasta slottia, mutta sillä on levein tie edessään. Se oli myös illan kolmesta sympatiabändistä kaikkein sympaattisin, hard rockia ilon kautta. Se kärsi myös illan viimeistelemättömimmistä soundeista, mutta pärjäsi silti hyvin. Setin paras osuus oli ehdottomasti komea ”Whenever I’m Dreaming”, ja koko paketin päättänyt ”Buried Alive”.

Eclipse aloitti oman osuutensa reilut kymmenen minuuttia myöhässä, kitarateknikolla ei ollut erityistä kiirettä minnekään. Vaan mitäpä tuota, puolivalmiissa maailmassa. ”Vertigolla” lähdettiin liikeelle. Se myös avaa tuoreimman, viimevuotisen ”Monumentum”-albumin. ”Vertigo” ei ole tämän bändin standardeilla edes mitenkään erityisen kummoinen biisi, komea ralli toki. Mutta saa miettimään, kuinka keskinkertaisella ja läyhäisellä biisimateriaalilla ulkona tuolla niin moni iso bändi on 80-luvulla imuroinut sisään kaiken sen kahisevan, kokaiinivuoret, uima-altaat, irtotissit ja nopeat punaiset autot. Vaikkapa nyt Def Leppard tai Mötley Crue. Legendaarisia bändejä, mutta ohuella biisimateriaalilla. Mielipide on omani, saa olla eri mieltä. Eclipsen jäbät eivät ole miljonäärejä, siitä kertoo se, että ne tulevat Tampereelle pistokeikalle keskellä talvea. Toisaalta Eclipsen kitaristi ei myöskään öljyä ylävartaloaan, koska biist riittää. Maailmanluokan hard rock riittää.

Pakkahuoneen yleisö oli alkutahdeista asti täysillä mukana, näitä oli selvästi odottanut joku muukin. Yleisössä näkyi poikkeuksellisen paljon myös viehättävämmän sukupuolen edustajia laajalla ikähaarukalla. Ja sitäpaitsi, kertaan itseäni. Minkä tahansa ruotsalaisen bändin voi milloin tahansa käydä tsekkaamassa, sieltä ei kukaan tule tänne asti itseään nolaamaan, ja laatu on aina taattua. Palaan asiaan, jos poikkeus vahvistaa säännön.

Seitsemäntenä soinut ”Caught Up In The Rush” ei ole ihan joka keikalla rutiininomaisesti settilistassa, mutta kylläpä lähti aivan järjettömällä intensiteetillä huikea ralli. Säveltäkää perässä. Sitä ennen oli jo laulatettu yleisöäkin ”Wake Me Upilla”. Jengi tuntui ainakin etumaastossa osaavan kaikki biist ulkoa. Keikka oli tällä erää ainoa Suomessa, joten kovan ytimen faneja oli tullut taatusti kauempaakin. ”Caught Me Upin” jälkeen notkahti hetkeksi. Ensin turhista turhin rumpusoolo (bändin tuorein jäsen, 2015 alkaen, Philip Crusner). Ja siis nyt puhutaan turhasta rumpusoolosta, jos kohta muitakaan juuri on. Crusner soitti sitäpaitsi levyltä aivan liian kovaa ajetun musiikin päälle, oliko vieläpä iänikuinen ”Carmina Burana”, tämä kaikki oli turhaa.

Solisti Erik Mårtensson, joka paljastui muuten hänkin erittäin kovaksi kitaristiksi tarttui akustiseen sellaiseen ja näin vedettiin yhdessä varsinaisen kitaristin Magnus Henrikssonin kanssa kahdestaan upea ”Killing Me”. En ole mikään levyn sisäpussi ja sanat-mies, en osaa Eclipsen tekstejä ulkoa, mutta eipä Mårtenssonin vahvalla tulkinnalla tarvitsekaan. Sanoma tulee läpi, kaveri on sanalla sanoen vahva esiintyjä. Mutta ei agressiivisen vahva, jolla on pakonomainen tarve pakottaa käsienläpsyttely irti siitä viimeisestäkin pönöttäjästä.

Keikan keskisuvantoa alleviivasi se, että eturivissä alettiin pompotella ilmapalloja. Jostain syystä, en tiedä. Tunnelma laski, Mårtensson kävi sanomassa jotain kitaristi Henrikssonille ja yksi akustinen veto jäi välistä pois. Yleensä tässä välissä on vedetty ”Wide Open”, mutta ei vedetty nyt. Sensijaan ”Battlegrounds” sai toimia toisena puoliakustisena vetona, ja hyvin toimikin. Sitten taas täysi paahto päälle, basisti Magnus Ulfstedt takaisin lavalle ja alakerta kuntoon. Mårtensson spiikkasi ”The Downfall of Edenin” biisiksi, jota bändi tulee soittamaan aina, hamaan loppuunsa saakka. Ja kelpaahan tuota soitella. ”Black Rain” oli illan kaikista kaikkein raskain veto ja tuntui tässä seurassa yhtäkkiä kuolevaiselta rymistelyltä, mutta varmasti kovemman fanin kuulovinkkelistä puoltaa settilistassa paikkaansa. Kuultiin nimeämättömäksi jäänyt instrumentaali, vähän niinkuin Europe vetää nykyään ”Vasastanin” suurin piirtein samoilla kohdin keikkaa. Eikä siinä, Henriksson on eleettömän kova luukuttaja. Silti instrumentaalikin oli hiukan eri maailmasta. Ankaraan loppuliukuun vielä ”Blood Enemies” ja ”Stand On Your Feet”, ilmeisiä Eclipse-hittejä, mutta parhaat biisit kuultiin silti jo alummalla keikkaa. Itse en oikein ole encoresmiehiä, enkä narikassajonottajasmiehiä liioin, joten tällä kertaa skippasin Eclipseltä äänekkäästi vaaditut encoret. Ymmärrykseni mukaan niitä tuli kolme.

Se Suomi-Ruotsi-maaottelu? Kuka kirjoiti kovimmat rallit? Podiumsijoille sivakoivat Firetribe-veljesten käsittämättömän hieno ”I’m On Fire”, One Desire ja ”Whenever I’m Dreaming” ja ei voi mitn, mutta Eclipsen ilmeinen ”Downfall of Eden”. Tuntui kuitenkin jollain tapaa Tampereen illassa, että kaikki voittivat. Eipä vissiin ole skandinaavinen melodinen hard rock hyvissä käsissä ja näkymissä. Ja juuri hiljattain on sitäpaitsi julkistettu kaksi alan merkittävää keikkaa kevätkaudelle, tanskalainen Pretty Maids Helsingin Circukseen maaliskuun alkupuolella ja huhtikuussa Ruotsin H.E.A.T. myös rajatulle maakuntakierrokselle. Kannattaa seurata paikallislehtien ”Huveja”-palstoja. KG

Maxxxtet @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 20.01.2018

Hämeenlinnan ainoa oikea ja vieläpä monella tapaa erinomainen ja erinomaista kulttuurityötä tekevä rokkiklubi eli Suisto, on viime syksyn ja kuluvan talven aikana taistellut olemassaolostaan. Tämä on jo toinen kerta uhan alla, mutta käsityskykyni mukaan nyt näyttää taas, ainakin hetken, valoisammalta. Syksyn aikana järjestetyllä joukkorahoituskampanjalla saatiin kasaan tavoitteiden mukainen mukava summa ja sillä verottaja rauhoitettua. Meidän hämeenlinnalaisten, ja toki muidenkin, olisi muistettava se, että jos jonain päivänä Suistoa laajoine ohjelmistoineen ei enää ole, niin sitten riittää puhetta, miksi Hämptonissa ei ole kunnon rockluolaa. Nyt on, toistaiseksi, pidetään se hengissä. Hämeenlinnan elävän rockin skene on tällä hetkellä paljon vilkkaampi kuin aikoihin, mutta Suisto on ainoa joka tarjoaa ihan oikean klubimaisen ympäristön, ja jossa isommankin bändin voi nähdä varsin intiimissä puitteessa. Sitäpaitsi, toistan itseäni, Suiston legendaarista soundia kannattaa raahautua kuulemaan kauempaakin. Ei ole vielä kertaakaan pettänyt.

Tarjontaansa nyt uuden alun edessä entisestään laajentaessaan, Suisto tarttui loistoideaan järjestää kerran kuussa jazzahtavampi alkuillan keikka, aloitus jo klo 19 (mikä Suiston kielttämättä häiritsevän myöhäisillä keskimääräissoittoajoilla on peräti tavatonta). Ideana houkutella ehkä klubille sellaistakin väkeä, joka ei siellä a) yleensä usein käy, ja b) joka ei sinne klo 22 jälkeen tule. Ja jos nyt jollain kaupungilla on taustaa Suomessa, mitä tulee jaskaan ja sen musiikillisiin lieveilmiöihin, niin Hämsesterillä. Tännehän tällainen klubi-illoitus kuuluu, kuten organisaatioportaan Samikin saatesanoissaan totesi. Tarkoitus on vetää nyt kevätkaudella viisi konserttia lisää, ja jatkaa syksyllä. Kuluvalla sesongilla lienee luvassa ainakin Verneri Pohjola, jolloin on likimain pakko olla paikalla.

Suiston uuden konseptin sai ilon avata nelihenkinen ja kolmeäxxäinen Maxxxtet, syksyllä 2016 esikoisalbuminsa ”Chapter 1” julkaissut erittäin freesi nuorehkojen jamppojen kokoonpano, jota johtaa kovissa nousuissa ja hehkutuksissa oleva saksofonisti Max Zenger. Bändi soittaa, ja on ainakin tähän asti myös levyttänyt pelkästään Zengerin omia sävellyksiä, niitä myös Hämeenlinnassa kuultiin. Maxxxtet soitti kaksi kertaa 45 minuuttia, niinkuin genressä on tapana. Keikka alkoi esikoislevyn avausraidalla ”Monster’s Mood”. Itse en mitään ikinä ole oppinut soittamaan, enkä soittamisen tekniikoista mitään sinänsä ymmärrä, mutta kyllä taidon, keskittyneisyyden ja intohimon asialleen tunnistaa kauempaakin. Kaikki mainitut tulevat Maxxxtet-kvartetin soitosta läpi. Itse en myöskään ole leimallisesti jazzmiehiä, vain ja ainoastaan musiikkidiggari viimeisen päälle, mutta ei hyvästä musiikista nauttiminen mitään jazzmiehisyyttä tai muutakaan miehisyyttä edellytä. Ja jos siitä Suiston pöydästä ajatus karkaa välillä Miles Davisiin tai Pekka Pohjolaan jonkun sävelkulun tai tunnelmanpalasen myötä, niin en keksi ketään, keneltä se olisi pois.

EV52178_7_768x470

Kakkoslevynsä ”Chapter 2″ Maxxxtet (joka siis todellakin kirjoitetaan kolmella x:llä) julkaisi viime vuonna, ja kolmattakin Zenger kovasti sympaattisissa välispiikeissään lupaili. Illan annista aivan valtaosa oli kakkosalbumilta. Rennoimmin ja leppoisimmin kulkivat niistä levyn avaaja, letkeän matelijamainen ”Varanus Priscus” ja urheiluaiheinen (kyllä instrumentaalikappaleillakin voi olla aihe) ”Tresteg”, sekä setin päättänyt komea finaali ”The End”. Maxxxtetin soitto rakentuu Joonas Leppäsen rumpujen ja Teemu Åkerblomin kontrabasson pohjille, mutta toki homman ydin on Zengerin saksofonin (tai useissa biiseissä itseasiassa bassoklarinetin) ja Tomi Nikun trumpetin vuoropuhelu. Ja nimenomaan kellontarkka, mutta hengittävä ja vapaa vuoropuhelu. Sana ”vapaa” on esiintynyt useasti muuallakin, kun Max Zengerin soitonlaatua on arvioitu. Varsinkin siinä missä Zenger tarttui bassoklarinettiin, en ihmettele lainkaan sitä, että kaveri on nostettu suomijazzin U30-maajoukkueen all stars-kokoonpanoon. Samassa muistinkin nähneeni Zengerin jo kerran aiemmin. Nimittäin taannottain Vesa Aaltosen progeorkesterin eturivissä. Jaskahommien ohella Zengeria on kuultu mm. Ricky-Tick Big Band– ja Filunki-yhteyksissä. Itselle kuitenkin, kun Zengerin osaaminen jo ennalta oli tuttua, jäi pitkäksi ajaksi eteenpäin daijunperille soimaan Tomi Nikun viiltävän kaunis trumpetti. Nimi mieleen.

Suiston uuden jazzkonseptin teemalause on: ”Jazz ei ole kuollut, sillä on vain kovin harvoin asiaa Hämeenlinnaan”. Totta molemmat. Mutta nyt peli on superlaadukkaasti avattu, ja kaupunkiin on saatu todella mainio elävän musiikin vaihtoehto, joka pysyy toivottavasti pitkään hengissä. Siis Suisto Jazz. Ja itse Suisto. KG

 

Yarr-Harr plays Alestorm @ Albertin Kellari, Hämeenlinna 20.01.2018

Harvemmin, ellei peräti hyvinkin harvoin tulee oikein etsiytymällä etsiydyttyä coverbändien, tai suoranaisten tribuuttiorkestereiden ääreen, niissä omankin materiaalin kanssa kiertävissä riittää kahlattavaa. Hämeenlinnan lauantai-ilta ei ihan ollut tammikuussa kuumimmillaan noin livetarjonnan suhteen, joten ratkaisuksi koitui katsastaa mainiossa oluthuone Albertin Kellarissa ainakin paperilla kiinnostava tribuuttikonsepti, lahtelainen Yarr-Harr. Bändi soittaa pelkästään Skotlannin Perthissä vuonna 2004 perustetun Alestormin biisejä. Alestorm on johtavia orkestereja genressään, joka siis on folkpoljentoinen merirosvoheavy (ja toki ymmärrämme, miten heavy tässä yhteydessä lausutaan), piraattimetalliksikin kutsuttu. Joskaan kovinkaan moni alan maailmanluokan yrittäjistä ei nyt niin kovin heavy ole, ehkä raskain esimerkki on jo vuonna 1987 genrellekin oikeastaan koko nimen ja suunnan antaneen klassikkoalbumin ”Under Jolly Roger” julkaissut saksalainen Running Wild. Ja sitten on Alestorm ja yhdysvaltalainen Swashbuckle, siinä alan edelleen kolme kovinta ja menestyneintä.

Vain Lahdesta voi tulla bändi, joka valitsee tributoida merirosvoteemaista skottiorkesteria. Lahdella on huumorirockin ja kieliposkisuuden kanssa niin pitkä historia, että siinä lajissa ei Suomessa ole Lahden voittanutta. Raggars, Sleepy Sleepers, Turo’s Hevi Gee, ja nyt myös Yarr-Harr, joka väittää tulleensa perustetuksi jo 1741. Olisikohan kryptinen viittaus merten kaappaushistorian hiukan hiljaisempaan vuoteen 2014? Yarr-Harr oli nyt ensimmäisellä keikallaan Hämeenlinnassa, ja sai taatusti Albertin Kellarin teemaillassa tukun uusia ystäviä, ja tullee hoidetuksi taatusti näille nurkin takaisinkin, sikäli rennosti nousi kantahämäläisten kannat kattoon, harvoin näkee. Bändin solisti, varakapteeni Andersson muistikin vuolaasti kiitellä yleisöä paitsi tanssilattian täytöstä, myös monen kohdalla aika järkyttävän hienolla pieteetillä hoidetusta teemapukeutumisesta. Illan isoin lippu nousee niille kolmelle herralle baaritiskin maastossa; kolkkahatut, röyhelöpaidat, kultaiset korvarenkaat, silmälaput, luurankotakit ja pistoolit. Mahtavaa paneutumista.

Albertin Kellari on kertakaikkiaan mainio mesta, harvassa paikassa tulee samalla tavalla olo, näin pikkukaupunkimeiningeissä ainakaan, että ovet ovat auki ns. kenen tahansa kävellä kadulta sisään. Albertin liveillat ovat järjestään ilmaisia, soitto alkaa aikuisten aikoihin, ja sitä kautta päättyykin varsin asiallisiin kellonlyömiin. Paljon nähdään Albertissa kevyemmällä kalustolla liikkuvia, akustisiakin artisteja. Ennenkaikkea Kellarin tarjonta tuo erittäin ansiokkaan ja tärkeän vaihtoehtoisen lisän kaupungin livetarjontaan. Ja mikään tarjonta tai vaihtoehtohan ei pysy pystyssä, ellei jengi käy keikoilla. Käydään siis. Soittajille töitä.

 

Viisimiehiselle Yarr-Harrille Albertin tai Allun pikkuinen lava oli poikkeuksellisenkin pikkuinen, eikä kellaritila ehkä ole näilä volyymeillä soitettuna ihan parhaimmillaan, mutta hämmästyä piti, miten jopa laulu ja välispiikit kuitenkin tulivat kohtuudella läpi. Ensimmäinen Alestorm-piraattihumppa meni vielä soundiin mukautuessa, mutta  vuoden 2008 esikoisalbumin ”Captain Morgan’s Revenge” avausraita ”Over The Seas” polki jo saappaanraksia lattiaan todella asianmukaisella tavalla. Jollain tapaa rennoimpia nykäisyjä Yarr-Harrin setissä olivat myös kakkosalbumin ”Black Sails at Midnight” (2009) raita ”Leviathan”, sekä tietenkin varsinaisen, ja varsin kompaktin mittaiseksi itseasiassa jääneen setin viimeinen veto, eli ”Captain Morgan’s Revenge”. Myös Alestormin viimeisimmältä albumilta ”No Grave But The Sea” (2017) löytyvä ”Mexico” soi todella napakasti, ja osoittaa ettei Alestorm-kapteeni Christopher Bowesin sävellyssulkakynä nyt ainakaan kovin vakavasti tylsymässä ole. Boweshan soittaa, lauluhommien ohella, keytaria, ja niin pitää toki soittaa tribuuttibändinkin kipparin, eli Kapteeni Saarisen. Ja sanomattakin on selvää, että Yarr-Harr kunnioittaa tributoitavaansa myös alan kostyymeillä ja meikeillä, joskin hyvin vapaalla kädellä, Pirates of The Carribean-elokuvien hengessä enemmänkin kuin pukuhistorialle uskollisesti. Mainio kunnianosoitus Alestormille, tämä Yarr-Harr. Itse pääbändi onkin tulossa Nummirockiin 2018, mutta annas nähdä, pääseekö sinne tänä(kään) vuonna. Pitää kuitenkin hoitaa nämä raskaamman piraattifolkin kolme kovinta nyt vähintäinkin jossain kohtaa jossakin. Sillä aikaa Yarr-Harr tekee ansioitunutta tribuuttiaan, ja muistutti taas että keikkaharrastukseenkaan ei kannata aina ja kaikkialla suhtautua aivan järjettömän vakavasti. Joskus eksyily ja extempoilu tuottaa ihan hauskoja hetkiä. Aina oppii jotain uutta. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: