Keikkaguru

Deep Purple (uk) @ Jäähalli, Helsinki 02.02.2014

Deep Purple on julkaissut mainion albumin viime vuonna. Se häviää kultakauden klassikoille, vain jos niin haluaa ajatella. Sitä glooriaa sillä ei viimevuotisena levynä voi edes olla, mitä hard rockin historiallisille järkäleille on suotu, osalle sitäpaitsi vahvasti jälkikäteen. Silkkaa tuoreuttaan se voidaan tuomita vanhojen ukkojen välilevyn pullistumaksi matkalla hautaan. Mutta se on mainio kiekko, täynnä tarttuvia melodioita ja perinnetietoisia sovituksia, mutta myös modernia, kiihkeää groovea. Levy tottelee nimeä ”Now What?!”, ja skeptisimmälle suosittelen kuunneltavaksi vaikkapa raitaa ”Apres Vous”. Sitäpaitsi uusikin levy jatkaa todistusten virtaa siitä, kuinka monta sataatuhatta bändiä tässä maailmassa on oman olemassaolonsa velkaa ”Now What?!”:lla musisoivista herroista kolmelle, välillisesti, ellei peräti välittömästi.

Tunnelma Helsingin legendaarisen jäähallin permannolla on odottava. Ikääntyviä rouvia ja herroja, vanhoja heavypartoja, mutta myös ilahduttava määrä teinejä, käytännössä jopa neljännen  polven Purple-väkeä. Jäähallin ovet on ilmoitettu avattavaksi klo 19, ja niin varmasti tapahtuikin. Soitto on ilmoitettu soivaksi klo 20, ja sitä kohti olin omankin päiväni rakentanut. Soitto kyllä soi ilmoitetusti, mutta kyseessä on lämppäri, jota ei oltu missään ilmoitettu. Ei hallin omilla sivuilla, ei promoottorin, kenenkään. Olisiko ollut iso vaiva? Kyse ei edes ollut myöhäisestä buukkauksesta, olihan sama lämppäri ollut mukana jo edellisillan Oulun keikalla.

Ei silti, lämmittelijän osan hoiti ihan mainiosti Pohjanmaan poika Antti Railio orkestereineen. Kaverihan voitti Voice of Finland-kisan viime vuonna, ja ansaitusti äänellään, mutta minä en keksinyt, bändin sinänsä energisen vedon aikana, Voice of Finlandin ja Deep Purplen yhteyttä. En kertakaikkiaan. Sitäpaitsi, Purple ei tänään olisi lämppäriä tarvinnut. Olisi ollut reilua ilmoittaa pääaktin soittoaika, jokainen voi sitten toimia tavallaan.

Lämmittelyslotin jälkeen lavan etureunaan laskeutuu valkoinen jättilakana, jossa lukee enteellisesti ”now what?” Hetken odottelun jälkeen valot sammuvat, ja Gustav Holstin ”The Planets”-sävelteoksen Mars-osio alkaa soida. Bändi aloittaa äsken mainitulla ”Apres Vous”’lla. Aivan niin hyvin se ei tänään groovaa, kuin vaikkapa ”Now What Live Tapes”-albumilla, mutta groovaa kuitenkin. Itsekin olen takavuosina ollut Jäähallin suhteen keikkapaikkana varsin skeptinen, mutta nykyään en oikein enää löydä syytä valittaa. Permannolla pääsee keskimäärin varsin eteen, eli bändit näkee läheltä. Ja ainakin tänään soitettiin suorastaan erinomaisilla soundeilla. Permannon etuosassa tunnelma on peräti klubimaisen intiimi.

Setin alkuun Purple lataa kolme armotonta klassikkoa, niitä ei tämän bändin varsinaisesti tarvitse säästellä, materiaalia riittää. ”Into the Fire”, ”Hard Lovin’ Man” ja ”Strange Kind of Woman” ovat klassikkosbiiseinä taipuvaisia osoittamaan, että Deep Purple on tänään kovassa iskussa. Ja erittäin alusta asti pistää silmään, kuinka ison ilon kautta mennään. En muista juurikaan nähneeni ilottomia keikkoja sellaisilta bändeiltä, joissa soittajien keski-ikä on 55, tai yli. Hymy huulilla vetää Purple, soittamisen ilo on tallella 46 vuoden jälkeenkin! Se nimittäin, kun soitetaan jortikka päässä tai slerba otsassa, tarttuu yleisöönkin. Jos bändi on nihkeä, mitä syytä meilläkään on mitään muuta olla?

Ylimpänä seremoniamestarina häärii tietenkin Ian Gillan, jonka ääni ehkä ei ihan entisellään ole, mutta kuosissa kuitenkin. Sitäpaitsi kenenkään laulajan tapauksessa, olisi lähinnä typerää verrata 20-vuotiaan ja 65-vuotiaan ääntä. Pientä talvista yskääkin Gillanilla pukkaa biisien välissä, joten pienen särön legendaarisessa äänessä ymmärtää ja antaa heittämällä anteeksi. Sen sijaan on hiukan vaikeampi sulattaa sitä, ettei Gillan ole oppinut uuden albumin lyriikoita. Korjatkaa eturivissä olleet, jos olen väärässä, mutta sikäli viihtyi mestarin katse lattiassa, että en sieltä nyt muutakaan mielenkiintoista saanut päähäni, kuin lyriikkaflaput. Eniten tämä seikka häiritsi edesmenneen kosketinvelho Jon Lordin muistolle omistetussa ”Above and Beyondssa”. Olisi ehkä ollut korrektia muistaa, mitä sanoja haluaa suurmaestrolle omistaa. Mutta nyt ollaan käytännössä Purplen puolelta ainoan kritiikin äärellä koko iltaa koskien, joten aika pienillä mennään.

Viimevuotiselta platalta Purple soittaa peräti 5 biisiä. Ja se on ihan oikeasti hienoa se. Miksi tehdä uusia levyjä, jos ei itsekään niihin usko? Meidänkö tehtävä se pelkästään on? Ja samaan aikaan, kun ylpeydellä soittaa viisi raitaa tuoreimmalta, voi samana iltana jättää soittamatta ”Highway Star”, ”Child in Time” ja ”Speed King”. Aivan mahtavaa. Nostan hattua. Menepä nimittäin (korkealle arvostamani) Uriah Heepin keikalle, ja ehdota siinä vieruskaverille, että tänään tuskin kuullaan ”Easy Livingiä”.

Männävuotisen albumin raidoista tänään komeimmin soi ”Above and Beyond”, erittäin hieno biisi. Toisaalta, onhan se tunnetta täynnä, heinäkuussa 2012 syöpään kuollut Jon Lord oli kuitenkin bändin perustajia ja elintärkeä osa Purple-mytologiaa ja soundia (ellei soundillisesti se jopa kaikkein oleellisin) vuosikymmeniä. Lepää rauhassa siis Jon. ”Lazyssä” Gillan tarttuu huuliharppuun ja suora yhteys bändin bluesjuuriin on auki. Välispiikeissään Gillan veistelee yhtyetovereistaan juuri sellaisella otteella, kuin vain näin pitkään pystyssä pysyneessä duunipaikassa voikin. Tähän iloon, soittamisen riemuun ja huumoriosastoon ei Ritchie Blackmore koskaan oikein tainnut sopia. Mies kantaa nimittäin melkoisen jäykkäjoonaan mainetta. Itsekään en kaivannut Nordenskiöldinkadun lavalle Blackmorea, mutta Lordia kovasti kyllä. Ei silti, Don Airey, miljoonissa liemissä keittynyt veteraani, täyttää Lordin saapaat paremmin kuin hyvin. Miehen pitkä soolo-osuus loppupäähän keikkaa oli sanalla sanoen ällistyttävä. Sisälsipä se myös fragmentteja Sibeliuksen Finlandiasta.

Kitarassa Steve Morse, Ohion valkoinen intiaani, on niinikään uskomaton ukkeli. Kitara soi tyylillä ja maulla, mutta koko ajan muistaen, että nyt ollaan Deep Purplen eturivissä. Perkeleen tyylikäs äijä.

Lavan energisin hahmo on kuitenkin Roger Glover. Ei niin, että maine edes olisi huono, mutta Glover on myös jopa mainettaankin parempi basisti. Tämän todistaa mm. monet tuoreen levyn linjat ja miehen soolo encoreosuudessa. Joka oli illan kaikista runsaista ja rönsyävistä soolosessioista ehdottomasti viihdyttävin ja paras. Ja se on paljon sanottu, kun samalla lavalla on Airey, Morse ja hard rockin Gene Krupa, umpilegendaarinen perustajajäsen Ian Paice. Kaveri vetää aurinkolasit nokilla, pienessä kirvesniemimäisessä sivukumarassa ja suu käy. Huimaa seurattavaa.

Ja sitten se tulee, Aireyn soolo-osuuden jälkeen. Nimittäin keikan loppuhuipennus. Kaikki alkaa ”Perfect Strangersilla”, aivan ällistyttävän hienolla vetäisyllä. Pelkästään tämän yhden biisin takia olisi voinut paikalla tänään olla. Valomies on meiningissä mukana ja paiskoo mustuuteen valkoisilla yläspoteilla, tunnelma on täällä. ”Perfect Strangers” mukaan lukien, keikan loppuosa on pelkkää juhlaa. Jota juhlallisuutta suorastaan lisää se jo todettu fakta, että ne muutamat kaikkein ilmeisimmistä, jätetään tänään soittamatta. Seuraa komea ”Space Truckin” ja tietenkin varsinaisen setin päättävä ”Smoke on the Water”. Tämä nyt sentään on soitettava. Ja taas stikkaa ilo silmään. Bändi vetää ”Smoken” kuin ensimmäistä kertaa. Koska se on yleisölle tärkeä biisi, ei sitä ole ollut mitään syytä opetella vuosien mittaan vetämään vasurilla, mätä liha nenän päällä. Vaan ilolla siitä, että näillä muutamilla biiseillä pelkästään, tämä meidän herrasmiesorkesterimme on yksi koko rockhistorian tärkeimmistä. Sitäpaitsi kaikkien terojen, jarien, jarmojen ja juhien, jotka vetävät coverpumppujensa kanssa ”Smoken” harva se lauantaiehtoo soittoruokaloiden nurkissa Ypäjältä Kiihtelykseen, olisi kannattanut olla paikalla todentamassa, miten ”Smoke” on tarkoitettu vedettäväksi. Saako sanoa? Saa. Huikea hetki. Saako toistaa? Saa. Tästä tulee kuulkaa kova livevuosi.

On aika encoreiden. Ja niinkuin tämän blogin vakilukijat tietävät (niin vähän kuin teitä ehkä onkin), en ole encoresmiehiä lainkaan. Mutta tänään toivon, että bändi tulisi takaisin. Eli tänään olen koko encoren historiallisen idean takana täysillä. Näinkin voi käydä. Ja kieltämättä aika lyhyen aikaa bändiä pitääkin takaisin maanitella. Alkuun vanha bluesstandardi ”Hush”, josta Purple teki oman hittinsä heti vuonna 1968. Ja sitten Roger Gloverin bassosoolon jälkeen vielä upea ajo ”Black Nightista”. Ilta on paketissa. Mutta Deep Purple ei ole. Tällä kisakunnon ajoittamisella, edessä voi olla vielä hämmentävänkin monta vuotta. Tähän ikään äijät ovat jo kuitenkin siinä määrin tien päällä viihtyneet, etteivät ihan kauheasti osaa muuta edes tehdä. Mahtavaa Diip Pööppul, älkää koskaan lopettako. KG