Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “noise”

Philipp Gropper’s Philm (ger) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.11.2018

Saksalainen Philipp Gropper tarttui saksofoniin seitsemänvuotiaana, opiskeli aihealuetta nimenomaan jazzahtavammasta näkökulmasta kotikaupunkinsa UDK Berlinissä, ja on nyt neljänkympin iässä, oltuaan mukana jo yli 40 albumijulkaisulla, maansa ansioituneimpia modernin jazzin puhaltajia, innovaattoreita ja säveltäjiä. Olikin siis aika saada Gropper viihdoin Härmään, vuonna 2011 perustetun Philm-kokoonpanonsa kanssa. Hämeenlinnan Suisto-klubin mainiota, keväällä alkanutta ja ilahduttavasti syyskaudella menoaan vain parantanutta jaskailtojen konseptia jatkamaan saatu Philipp Gropper’s Philm soittikin siis Hämchesterissä kaikkien aikojen ensimmäisen Suomen vetonsa. Joita tällä rundilla kertyy Suomen osalta neljä (lisäksi Turku, Pori ja Helsinki), sitten pari nykäisyä Eestissä, jonka jälkeen paluu Berliiniin äänittämään seuraavaa pitkäsoittoa, jonka on määrä ilmestyä kesäkuussa 2019. Allaan Philm-kokoonpanolla on kolme studioalbumia, ”Licht” (2012), ”The Madman of Naranam” vuodelta 2015 ja viime vuonna ilmestynyt ”Sun Ship”. Tuorein julkaisu on tämänvuotinen ”Live at Bimhuis”, hikinen ja energinen taltiointi Amsterdamin keikalta, mainiota työtä jazzin, etnon, avantgarden ja improvisaation parissa tekevältä Bimhuis-klubilta. Kyseinen livelevy onkin se, josta tutustuminen Gropperin atonaliikkaan kannattanee aloittaa.

Hankalaa, ellei mahdotonta, on allekirjoittaneen tunnustautua minkääntason jazzmieheksi, ei asiantuntemuksen, eikä musiikin määrällisen kuluttamisen suhteen. Mutta hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia, ja sen liika lokerointi ja genreyttäminen nostaa aina molemmat karvat samantien pystyyn. Lajityyppi kuin lajityyppi, välillä on myös mukava käydä hiukan enemmän oppikirjan ulkopuolelta tulkitun musiikin kuulossa, ja yytsimässä maailmanluokan töräyttelyä. Sitä tarjosi Philipp Gropper’s Philm.

Gropper itse säveltää kaiken bändinsä materiaalin, mitään pakollisia Coltrane- tai Davis-tulkintoja ei Philmin keikoilla kuulla. Ja vaikka Philm soittaakin klassisista klassisimmassa alan kvartettikokoonpanossa, repii se rikki standardit ja muovaa niistä ihan omanlaistaan musiikkia, joka paikoin kääntyy hyvinkin avantgardeksi, kokeellisiksi äänimaisemiksi ja ilahduttavasti monissa biiseissä ihan suoranaisen noisen puolelle. Takavuosina en olisi saanut itseäni edes aseella pakotettua tämänkaltaisen näennäismuodottoman piipaan kuuloon, mutta nykyisin uppoaa kyllä. Illan avainsana Suistollakin oli nimenomaan tuo noise, sana jota moni muu paikalle raahautunut ei välttämättä allekirjoita, tai bändi itsekään, mutta eipä midis.

Varsinkin illan ensimmäinen puoliaika eli kolmevarttinen, joka ymmärtääksemme oli uutta, tulevan albumin materiaalia, soi hyvinkin kokeellisesti. Monin paikoin oli pakko ihmetellä, lähteekö saksofonista tuollaisiakin ääniä. Lähtee, kun sen suulakkeeseen hengittää ja puhkuu, eikä varsinaisesti edes soita. Lähtee, kun yleisö kuuntelee häiritsemättä, ja kun tiski on ajantasalla. Pitkänhuiskealla hahmollaan lavaa hallinneen, ujonoloisen mutta sympaattisen Gropperin lisäksi rumpali Oliver Steidle oli lavan toinen keskushahmo. Gropper määritti tulkintojen pituudet ja fiilikset, Steidle muutti suuntaa ja ohjasti eteenpäin, siksi illan rumpusetti olikin käännetty yleisöön kyljittäin, niin että Steidlella oli näköyhteys kaikkiin, myös pystybasisti Robert Landfermanniin. Ennenkaikkea jotenkin rumpali Steidlen ja kiipparisti Elias Stemesederin vuoropuhelu oli häkellyttävää seurattavaa.

Vartin tauko, jona aikana sinänsä jo muutenkin harvalukuinen hämeenlinnalaisyleisö harveni entisestään. Syitä emme ehkä koskaan saa tietää. Miksi klo 20 keskiviikkoiltana alkava ulkomaan artistin keikka ei houkuttele? Jazziltoina Suisto virittää alalattialle kolmisenkymmentä pöytäpaikkaa, eli ihan istualtaan voi seurata keikkaa, ja hienoa niin. Kakkospuoliajalla istuimista oli käytössä enää kuusi. Jonain päivänä jos Suistoa ei enää olisi, ja kaupungin musatarjonta olisi markan iskelmähiihtäjien ja listapoppareiden varassa pelkästään, niin voi vaan kuvitella senmaailmaisen ininän, että mitään ei tapahdu, kukaan ei käy. Ja nyt kun käy, jengiä ei ole riittävästi liikkeellä.

Jälkimmäisellä puoliajalla kultiin jo levyiltä tutumpaa tavaraa, ensin ”Number 1” ja heti perään ”Number 5”; instrumentalismin ja puoli-impron maailmassa kappaleiden nimeäminen ei ole niin nökönuukaa, kunhan soittaja itse tietää millä voitelulla seuraavaksi sivakoidaan. Etenkin jälkimmäinen biisi kulki todella tykisti, ja lunasti paikalle könyämisen ja 15 euron lipun hinnan melkein yksinäänkin. Koko Gropperin sävelilmaisu, ja Philmin sovitusmaailma kiteytyi yhteen stygeen. Mahtava jazzin meining! Illan päätteeksi kuultiin vielä bändin varhaistuotantoa edustanut raita, jonka rumpali Steidle oikein nimellä spiikkasi, mutta joka nimi valui unohduksiin samantien, kuin hulevesi naapurin tontille. Mutta hieno biisi se oli, ja päätti keikan ihan oikeasti, kahden käsiparin rytmikkäästä encorea vaatineesta hakkaamisesta huolimatta. Soitapa nyt näillä biisien pituuksilla encore, niin keikka kellottaa neljänneksen lisää ja koko settilistan dramaturgia on pilalla. Bändi kuitenkin palasi vielä alalattialle näyttäytymään. Suiston jazzvuosi on ohi, julkaistu ohjelmisto ei vielä kerro konseptin jatkosta, mutta jäämme katselemaan, josko keväällä homma jatkuisi. KG

Tres Coyotes (fin/uk) @ Savoy-teatteri, Helsinki 05.04.2017

Lavalla on Led Zeppelinin basisti John Paul Jones. Hymyilevä, leppoisa herrasmies, vuosia mittarissa 71. Helsingin Savoy-teatterin sali on ääriään myöten täynnä, ei ole epäilystäkään siitä, että ilman Jonesin legendaarisia tekemisiä ja rockhistorian tunnetuimpia bassolinjoja, täällä olisi aika paljon tyhjempää. Mutta ei se mitään. Mikä tahansa syy saada väki liikkeelle mielenkiintoisen musiikin ääreen, on hyvä syy. Illan teema ei kuitenkaan ole se, että lavalla on neljännes Zeppelinistä. Tänään jos joku on tullut kuulemaan ”Black Dog” tai ”The Lemon Song”, pettyy. Tänään mennään tikapuita pitkin taivaaseen, ollaan haastavan ja kuulijalta välillä paljonkin vaativan musiikin äärellä. Homman nimi on Tres Coyotes.

Ensin oli Dos Coyotes, eli ympäri maailmaa resitaaleja esittämässä kiertänyt pitkäaikainen muusikkoduo Anssi Karttunen (sello) ja Magnus Lindberg (piano). Parivaljakko on tehnyt yhteistyötä jo 70-luvun loppupuoliskolta alkaen, esittäen pääosin Lindbergin säveltämää musiikkia. Yhdessä ja erikseen herrat ovat nousseet nykymusiikin maailmanluokkaan. Sinne omissa lajityypeissään jo kauan kuulunut John Paul Jones on siis vain luontainen kumppani, kun duo laajeni viime vuonna trioksi. Tämä tapahtui Yhdysvalloissa, jossa kolmikko oli vetämässä Creative Dialogue-mestarikurssia instrumentalisteille ja säveltäjille. Yhteistyö ja kurssilaisten edessä improaminen sujui niin hyvin, ja oli niin hauskaa, että John Paul Jones kutsuttiin nyt Coyotesien vieraaksi Suomeen. Ja niin meillä oli kunnia todistaa Tres Coyotesin ensimmäistä varsinaista keikkaa koko maailmassa. Homman nimi on improvisointi, luova dialogi kolmen huippumuusikon välillä.

Lavaa hallitsee Magnus Lindbergin flyygeli, mutta musiikillisesti Karttusen sello. Jones jää tänään, tällä instrumenttivalikoimalla, vääjämättä Karttusen taituruuden varjoon, eikä se sinänsä ole keneltäkään pois. Tämä ei ole kilpailu, vaan konsertti. Ensimmäisen biisin aikana tuntuu, että ei tämä oikein lähde (epäilystä korostaa eturivissä alkava juuri ja juuri hitusen liian kovaa louhiva ja kokoajan raskautuva kuorsaus). Ja vielä toisenkin. Siinä Jones tarttuu illan  kakkosinstrumenttiinsa, sähkömandoliiniin, joka on välillä livenä aika kammottavan kuuloinen soitin. Mutta niin vain homma pelittää yhtäkkiä, kun Lindberg saadaan pianoineen mukaan ja Jones taikoo muutaman hetken ajaksi mandoliinistaan irlantilaisia, ellei suorastaan appalakkilaisia tunnelmia.

Konsertti kestää aikalailla minuutilleen 2 x 45 minuuttia, ja se on tämänkaltaiselle taiteelle juuri oikea kellotus. Lavalla kun on pitkän päälle vähän seurattavaa, on vain musiikki, ja sekin haastavasta päästä. Ensimmäisellä puoliajalla kuullaan yksi ennaltasävelletty biisi, täysin ei olla impron äärellä kuitenkaan. Teos on ”Dos Coyotes”, nimi kuului siis Karttusen ja Lindbergin maailmassa ihan alunperin sävelteokselle, ja vasta paljon myöhemmin sitä esittävälle duolle. John Paul Jonesin sähköbasso jää tässäkin esityksessä hiukan sivurooliin, teos kun on alunperin kahdelle tehty ja sovitettu. Sellon ja pianon päälle taas jos alkaa oikein kunnolla revittelemään, niin huomio on silloinkin väärässä paikassa, joten illan henkeä mukaillen Jones pitää bassottelunsa maltillisena.

Silti, kaikki paikallaolevat taatusti voivat myöntää, että on upeaa katsella ja kuunnella, kun Led Zeppelin-legenda soittaa leveäkaulaista bassoaan. Tätä ei kuitenkaan näe joka päivä, eikä alkuperäisessä bändikontekstissaan (toivottavasti) enää koskaan (sana ”toivottavasti” viittaa siihen, että vaikka Jason Bonham on toki mainio korvaaja isälleen, mutta koska Robert Plant ei enää halua Zeppelinin paluuta, eikä ole laulajana korvattavissa, pitää vain toivoa, ettei Jimmy Page yksinteoin enää ryhdy mihinkään tyhmään).

Dos Coyotes” on ensimmäisen puoliajan ehdoton musiikillinen huippuhetki. Biisien tai sävelteosten väleissä kuullaan kunkin herran muisteluita trion synnystä, ja myös kuultavien sävelmien tiestä lavalle. Välillä mietityttää, onko tämä todella puhdasta improa, vai onko näillä jonkinlaiset ennaltamietityt turvaköydet välillään, mutta sitten taas epäilykset haihtuvat, kun seuraa trion työskentelyä. Karttusen sello johdattaa teemoihin, tai teemattomuuksiin, Lindbergin piano tukee, ja vie taas välillä eteenpäin. John Paul soittaa näennäisesti eniten eri biisiä kuin suomikollegat, mutta missään vaiheessa homma ei käänny kakofonian puolelle. Syntyy paikoin erittäin mielenkiintoista puoliakustista noisea, kamarinoisea, jos sallitte. Ja vaikka en itsekään ole ehkä tämäntyyppiselle musiikille kaikkein kuumimmilleen lämpiävä friikki, niin onhan täällä nyt tärkeää olla paikalla. Ilta on vahvasti osastoa kerran elämässä.

Väliaika kestää puoli tuntia. Toinen jakso on musiikillisesti kiinnostavampi, ennakko-odotukset on häipyneet ja nyt voi ihan rauhassa laittaa istuimensa noin kuvaannollisesti taka-asentoon. Kaikille lienee selvinnyt, ettei tänään soi ”Kashmir Song”. Kakkospuoliaika alkaa niin, että John Paul Jones istuu flyygelin taakse ja aloittaa yksin. Muutaman minuutin jälkeen hiippailee Karttunen lavalle, ja tuloksena on kaunis, mutta nimettömäksi jäävä sävelteos. Seuraavana kuullaan koko illan huippuhetki, vaikkakin illan kansainvälinen tähtivieras astelee takahuoneeseen. Lindberg ja Karttunen tulkitsevat kahdestaan illan toisen ei-improtun numeron. ”Paluu Faustiin” perustuu Lindbergin uransa varrella kirjoittamiin sävelkulkuihin ja sointukuvioihin, mutta varsin sekalaisessa järjestyksessä, sieltä täältä tuotannostaan poimittuna. Jossain biisin puolivälissä muusikot kohtaavat, ja soittavat hetken samaa melodiaa, ja erkanevat taas omiin Lindberg-sävelmiinsä. Erittäin mielenkiintoista, ainutlaatuista, sekä myyntiintulopäivänä eturiviin ja melkein keskelle hankitun lipun viimeistäänkin lunastavaa. Lindberg vertaa sävelteosta spiikissään Michelangelo Antonionin elokuvaan ”Zapriskie Point”, eikä se tunnu teoksen loputtua lainkaan huonolta verrokilta.

Sitten Karttunen tarttuu sähköselloon, joka jo visuaalisesti on melkomoinen härpäke, ja taikoo seuraavaksi soittimestaan tummia, jouhikkomaisia soundeja. John Paul Jones ottaa pöydältä avukseen tikun, jolla muutamissa biiseissä hieroo bassonsa kieliä. Jonesin leluarsenaaliin kuuluu hetkeksi myös e-bow. Ehdinkin jo innostua, e-bow nimittäin liittyy mielestäni muutamiin rockhistorian ehdottomiin huippuhetkiin. Mutta ilo jää lyhyeksi, Jones ei oikein saa laitetta toimimaan haluamallaan tavalla, tai jostain muusta syystä hylkää sen pian.

Illan päättää mielenkiintoinen kokeilu, joka johtaa takaisin viime vuotiseen Yhdysvaltain workshopiin. Siellä muuan iranilaissäveltäjä halusi kokeilla, miten nämä kolme huippumuusikkoa reagoivat improtessaan, kun heille syöttää sanallisia virikkeitä kesken soiton, ajattelun virittämiseksi. Sanat heijastetaan taustan kankaalle myös yleisön nähtäväksi, ne vaihtuvat kunkin muusikon kohdalla minuutin tai muutaman välein. Syntyy todella mielenkiintoista kamarinoisea, joskin iraninmiehen valitsemat sanat ja lauseenparret tuottavat aika taidesnobistisen tunnelman, vaan eihän noita ole pakko tuijottaa. En siis tuijota. Mutta musiikki on hetken aikaa rajaton riemu, kaikessa outoudessaankin.

Parituntinen päättyy mainittuun sanantulkintateokseen, trio taputetaan lavalle kuitenkin vielä muutamasti, eikä täältä tälläkään konseptilla ilman encoreita pois päästä. Ylimääräinen numero sujuu kuten muukin musiikki tänään, ja on puhdasta improa, mutta ei enää illan parasta sellaista. Zeppelinin ultrafanit jäävät kärkkymään mahdollisuutta saada Jonesin nimmari. Savoy-teatterille jälleen kiitos huikeasta soundista, rohkeudesta järjestää illan ainutlaatuinen keikkakokemus ja ääriystävällisestä henkilökunnasta. Sekä ennen konserttia kuullusta pyynnöstä sammuttaa kännykät, ja olla artistien toiveesta kuvaamatta keikkaa millään välineellä. Valitettavan usein joutuu nimittäin edelleen toteamaan, ettei puhelimien äänettömyys ole vieläkään vakioetikettiä, ja ettei kuvauskieltoa noudateta pelkkien oviin liimattujen lappujen perusteella. Kuvauskielto kun sitäpaitsi ei ole ilkeilyä tai ylimielisyyttä artistin taholta, vaan erittäin ymmärrettävää toimintaa. Tänäänkin nimittäin soitettiin puhtaasti lavalla ja kullakin hetkellä spontaanisti syntyvää musiikkia, joka ei ole minkäänlaisten tekijänoikeussuojien alaista.  KG

Yoko Ono & Thurston Moore (us) @ Huvilateltta, Helsinki 18.08.2013

Yoko Ono on maailman tuntemattomin tunnettu taiteilija”, totesi aikoinaan John Lennon-vainaa vaimostaan. Ja oli hyvinkin oikeassa. John on ollut poissa jo 33 vuotta, mutta kyseinen lause on tuskin mahdottomasti menettänyt relevanssiaan. Monille, siis liian monille, kuluvana vuonna jo 80 täyttänyt Yoko Ono on yhä ”se ilkeä beatlesinhajottaja”, Lennonin murhan jälkeen valtavien mustien lasien taakse kätkeytynyt marttyyrileski, outo käsitetaitelija ja toissijainen muusikko. Uskon kaiken aliarvostuksen, jota väistämättä Ono on saanut urallaan kokea, johtuvan pääasiassa yhdestä faktasta. Yoko Ono on äärettömän tinkimätön ja lahjomaton taiteilija. Pitää myös muistaa, että Ono oli sitä jo ennenkuin rakastui rockin puolijumalaan, ja että Yoko Ono on sitä yhä. Taiteilija tinkimättömällä T:llä. Tästä saatiin tunnin mittainen osoitus myös Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistossa tuikinormaalina elokuun iltana.

Tunnelma Huvilateltalla oli rennon odottava, väki vaikutti itseäni iäkkäämmältä ja varsin naisvaltaiselta. Muutama selkeästi geezerikäinen beatlemaanikkokin oli eksynyt joukkoon, mutta ennenkaikkea silmiin pisti väen vähyys. Paljon jäikin teltan takatuhdoille tilaa vielä, toki Yoko Ono ja kumppaninsa vetävät Helsingissä kaksi iltaa, että ehkäpä se jälkimmäinen oli sitten täydempi. Silkkaa tinkimättömyyttään oli Yoko valinnut tälle taidettaan retrospektiivisesti esittelevälle maailmankiertueelle soittokumppanikseen samanhenkisen rockhistorian ikonihahmon, ex-Sonic Youth-nokkamies Thurston Mooren. Jos parivaljakko tuntui paperilla oudolta, niin ei tuntunut livenä. Ja sikäli tietenkin kombinaatio ainutlaatuiselta kuulosti, mainitulla paperilla, että omakin lippu oli hankittava myyntiintulopäivänä. Olihan lavalla aimo annos oletettavasti paitsi improttua avantgardea, myös silkkaa rockhistoriaa. Triokokoonpanon täydensi, ja komeasti täydensikin, Circle-yhtyeen rumpali Tomi Leppänen.

On todettava, että en ole koskaan kunnolla tutustunut Yoko Onon levytettyyn soolotuotantoon, itselle ehkä Onon kuvataidepuoli on ollut jopa tutumpaa. Voin myös todeta, että en ole koskaan ollut mikään Sonic Youth-fani. Mutta kuten todettua, näiden kahden maailman yhdistäminen kuulosti äärimielenkiintoiselta. Ja kyllähän se sitä sitten olikin.

Show’n alkua odotellessa taustan videoseinillä pyöri Onon kokeellista elokuvaa meditatiivisimmillaan, mustavalkoisessa filmissä vuorotellen kävelevä naisen ja miehen pylly, ahteri, takalisto, perse. Alkunauhana näytettiin lisää kokeellista kamaa taiteilijan filmituotannosta, sen väliin leikattiin pätkiä Yokon uran varrelta, tärkeimpiä performansseja ja rauhanmarsseja; mutta toki myös hetkiä Lennonin kanssa vietetystä ajasta sänkymielenosoituksineen. Viiltävä oli, pakko sanoa, pitkään näytetty kuva Lennonin verisistä silmälaseista pariskunnan yhteisen kodin ikkunalla. Jota ikkunaa piti itsekin käydä tähyämässä New Yorkin matkalla kauan sitten.

Sitten kävelevät lauteille Ono ja Moore, ja valtaosa yleisöstä osoittaa kunnioitusta seisaaltaan. Uskon tämän eleen olleen pääosin Onolle suunnattu… Ensimmäisenä biisinä kuultiin ”It Happened”, joka löytyy Onon sooloalbumilta ”A Story”, vuodelta 1974 (tosin levy julkaistiin vasta 1977). Biisi on kirjoitettu niissä tunnelmissa, kun Onolle ja Lennonille koitti väliaikainen ero, ja John eleli avustajansa Mayn kanssa L.A:ssa. Jotenkin tuntui kuitenkin, että tuossa avausbiisissä Yoko referoi moniin muihinkin asioihin; Johnin kuolemaan ja koko loppuelämäänsä. Tässä vaiheessa lyhyeksi jäänyt ilta vaikutti vielä muotoutuvan perinteisemmän rokkikeikan suuntaan. Mutta toista tiedettiin seuraavan numeron aikana, kun Ono päästi itsensä irti huutamaan, ääntelemään ja ynisemään Leppäsen tanakan rumpujyskeen ja Mooren kitaroinnin alle tai päälle, sekaan, miten vaan. Ne jotka olivat tulleet hakemaan kokonaisvaltaisempaa taide-elämystä, saivat sitä. Noin musiikillisesti Ono tunnusti jossain välispiikissään illan annin olleen noise rockia. Enkä väitä vastaan.

Oli aika Thurston Mooren esittää vain todellakin 55-minuuttia kellottaneen show’n välisuvantona pari soolokipaletta. Pienen kielenvaihto-ja virityssession jälkeen kuultiin Sonic Youth-klassikko ”Scizophrenia”, vuoden 1987 ”Sister”-albumin tykki avaaja. Sen Moore hoiti hienosti, vähän niinkuin kuleksimasta, paikalle saapuneille Youth-faneille. Itseä sykähdytti enemmän Mooren uudelle Chelsea Light Moving-kokoonpanolleen kirjoittama ”Frank O’Hara Hit”.

Yoko takaisin lavalle ja viiltävän upea tulkinta ”Don’t worry Kyoko (Mummy’s Only Looking Her Hand in the Snow)”, biisi joka on ikuisesti omistettu Onon tyttärelle, jonka Yokon ex-aviomies mulkkuuspäissään kidnappasi vuosiksi tuntemattomaan lokaatioon. Kyllä, Yoko Ono on nähnyt elämässään paljon. Ja ehkä on juuri siksi niin lahjomaton. Lentää mannerten yli 80-vuotiaana tekemään juuri niinkuin tahtoo. Kuinka monen mummo laulaa ja ynisee joka ilta uudessa kaupungissa omien avantgarderainojensa valossa? Hiljaista on…Ei minunkaan.

Äkkiä vierähtää tuntinen, ja kun ei oikeasta tai perinteisestä rokkikeikasta ollut kyse, ei ollut sitä encorecaan. Onon kaulaan viritettiin Stratocaster, joka kannossa hän sitten lähestyi Moorea. Thurstonin kitara kiersi ja ulvoi. Ja kun taiteilijat syleilivät viimein toisiaan, ulvoivat kitarat omaa syleilyulvontaansa kielet vastakkain. Hetki oli lyhyt ja ennaltaluetuista keikkaraporteista odotettavissa, mutta silti armottoman rockhistoriafriikin silmin maaginen.

Illan muusikkouspisteet menevät koto-Suomeen, ei voi mitään. Käytännössä lähes harjoittelematta rumpali Leppänen näytti että improvisaatio ja heittäytyminen ei tuota ongelmaa. Harvoin saa olla maanmiehestä aidosti ylpeä, mutta nyt. Pakko päästä Circlen keikalle pian.

Olisiko Yoko Ono voinut vetää 67 euron edestä pidemmänkin show’n? Kyllä. Mutta toisaalta, kyse ei ollut keikasta vaan performanssista, ja niiden luonteelle kompaktius sopii, jos nyt jokin. Juhlaviikkojen motto oli jossain vaiheessa: ”Taide kuuluu kaikille”. Ei ole onneksi enää. Ei nimittäin kuulu näillä hinnoilla. Eikä tänään rahalle täyttä vastinetta mielestäni saatu, mutta niinkin joskus käy. Ja pian sekin jo naurattaa. Merry Christmas, war is over.

Vuosien päästä, kun joku rokkifriikki ystävä kysyy: ”Niin, ehditsä ikinä nähdä Yoko Onoo?”, voin ylpeänä vastata, ”joo kyy mä ehdin”. Uskokaa tai älkää sitäpaitsi, mutta Sonic Youth tekee vielä jotain yhdessä ja tulee jossain muodossa takaisin. Yoko Ono ei koskaan poistunut näyttämöltä, laimeita comebackeja ei ole varsinaisesti tarvinnut Onon tehdä. Silkkaa tinkimättömyyttään. KG

Martyrdöd (swe), Famine Year, Grunt @ Kuudes Linja, Helsinki 29.11.2012

Joskus käy niin, että illan keikasta jää aivan harvinaisen vähän jälkipolville kerrottavaa. Vaikkakin odotusarvot ovat olleet korkealla, ja on onnistunut suhtautumaan illan antiin varsin avoimin mielin. Kuudennen Linjan torstai-illassa oli päävieraana ruotsalainen Martyrdöd, joka luokitellaan ulkona tuolla crust punkiksi ja d-beatiksi. Mutta, kuten täälläkin on todettu moneen kertaan, luokittelut voi aina jättää pitkälti omaan arvoonsa. Minusta Martyrdöd toimitti hyvin varhaista kakkosaallon blackmetallia, alkuaikojen Mayhemin ja Darkthronen hengessä, mutta ihan ennenkaikkea esikuvansa Bathoryn.

Siitäkin on ollut puhetta, että Ruotsi on sikäli hieno maa (vaikka ei tätä nyt niille itselleen kannata sanoa), että minkä tahansa bändivieraan sieltä voi käydä katsomassa ja aina on luvassa vähintäinkin jonkinlaista laatua. Vain kerran olen onnistunut näkemään huonon ruotsalaisen bändin. Martyrdödin keikka kiinnosti peräti ennakkolipun arvoisesti. Siksi, että Ruotsi on erittäin tärkeä ja antelias maa, mitä tulee nykyhardcoreen ja sen suuntauksiin. Ja siksi, että mikä tahansa bändi, joka ilmoittaa vaikuttajakseen Bathoryn ja on tosissaan, pitää nähdä.  Ja siksi, että tulen arvostaneeksi korkealle Blow Up That Gramophone-ohjelmatoimiston tuontipolitiikan.

Illan aloitti kotimainen, jo vuodesta 1993 noiseaan, ja ihan konkreettista meluaan, tarjoillut Grunt. Alakerran narikkaan tämä SM-naamioihin sonnustautunut duo kuulosti loppusijoituspaikan rakennustyömaalta, eikä yläkerran salissa äänikuva ollut yhtään jäsentyneempi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että en ole noisen kohderyhmää, ja seurasinkin keikan baarin puolelta sivukorvalla. Ikäänkuin Gruntin ääniseinän sivukorvailu nyt olisi ollut erityisen mahdollista. Grunt on alansa legendoja, ja kiertänyt Japania ja Yhdysvaltoja myöten ja taatusti ansainnut paikkansa ja kulttisuosionsa. Pitää arvostaa näin pitkiä ja tinkimättömiä tekemisen kaaria jo sinänsä. 

Illan kakkosakti Famine Year latasi parikymmentä minuuttia ärhäkkää hardcoreaan ja muutama biisi onnistui hetkeksi jäämään mieleenkin. Hemmojen setti oli sopivan kompakti, tällaisena iltana kaksi lämppäriä nimittäin tuntuu paljolta, toisin sanoen toinen tuntuu ylimääräiseltä. Gruntin kohdallahan oli asia ajateltu aivan oikein, ei lämppäribändin tarvitse soittaa likimainkaan samankaltaista kamaa kuin pääbändin. Tahtoo sanoa, että FY ei ollut huono, mutta ehkä vähän huonossa raossa. 

Itse Martyrdöd on Ruotsin crust punk-skenen arvostetuimpia bändejä. Eikä tavallaan suotta. Uunituoretta ja kovasti ylistettyä ”Paranoia”-rieskaa en ole onnistunut vielä kuulemaan, mutta bändin edellinen pitkäsoitto ”In Extremis” on lajityypissään suorastaan loistava platta ja omassakin kuuntelussa pyörinyt erittäin ahkerasti. Meikäläisen sydän sykkii nimittäin blackmetallin kakkosaallolle ja etenkin sen keskeisille norjalaisille vaikuttajille, ja niiden suoraa perimäähän Martyrdödin melodinen ajo on. Ja ihan suorimmin se toki periytyy jo mainitustakin, legendaarisesta Bathorysta. Bändin 50-minuuttisen vedon aikana tulikin aikamatkattua 90-luvun alkuun ja hiukan taaemmaskin. Kitarat itkivät ja solistin kiusattu ääni laittoi jopa kadehtimaan sitä kourallista väkeä, joka oli paikalla Leipzigin Eiskeller-luolassa 22 vuotta ja 3 päivää tätä hetkeä aikaisemmin (eli kun Mayhemin merkkipaalulivelevy ”Live in Leipzig” äänitettiin).

Tällä bändillähän on oikeastaan aika hyviä biisejä, mutta kyllä lähes tuntinen keikka vääjäämättä monotoniseksi kävi. Silti, hyvä veto ja pitäähän se uutuuskiekkokin kuunteluun kaivaa. Eikä siinä kaikki, jos ja kun, ruotsalaisen crustin/grindcoren/tumman kaahauksen laatu on tätä luokkaa, nosti Martyrdödin keikka pikkuisessa alavireydessäänkin nähtävien bändien listalle myös svedukollegat Skitsystem, Victims ja Totalt Jävla Mörker. Näistähän Victims on nähtävissä jo heti tammikuussa, kotimaisen grindmestarin Rotten Soundin vieraana. Martyrdödin keikka muistutti  myös hienolla tavalla, ja siitä iso kiitos bändille,  ihan niistä perimmäisistä perusasioista. Eli pakkohan se oli heti kotiin takkatulen ja moukun ääreen päästyään laittaa soimaan paitsi Bathoryn ”Blood, fire, death”, että Darkthronen ”Transilvanian Hunger”. Että kun puhutaan tiukasta melodisesta ajosta. Osattiin sitä kaahata ennenkin. Ja ehkä just nimenomaan silloin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: