Devine Defilement (is), Mulciber (us), Immerits @ Kuudes Linja, Helsinki 26.03.2026
Perinteistä tai perinteitä jalostavaa death metallia kuulee halutessaan elävänä harva se viikko ja harva se keikkaliiteri, kun yhtään seurailee liveskeneä. Mutta muutamaa astetta brutaalimpi ilmaisu, tai peräti slam death metal on jo harvinaisempaa herkkua todistaa kovinkaan usein lähietäisyydeltä. Toki miljoonan bändin tahkoama deathcore on mitä muodikkainta juuri nyt, mutta se on kuitenkin eri asia kuin kunnolla pehmoisilla ja kostean mutaisilla soundeilla, mutta äärisyvään kynnetty slam death. Eli kun Helsingin mainio rockvintti Kuudes Linja eli Kutska tarjosi laadukkaan kolmen bändin kattauksen slämähtävää ja nopeaa dödöä, ja kun omakin menomittari osoitti kyseiselle illalle Tsadin suuntaan, niin asiaan oli helppo suhtautua. Paikalle.
Helsingin kaduilla oli torstai-illaksi ihan kohtuullista pöhinää, mutta Kuuasema Kuutosella oli kyllä todella hiljaista. Ahdisti edes ajatella, oliko bändien edellisehtoon Turun vedolla ollut ketään paikalla. Omaan silmään ei ollut osunut mitään ulkonaliikkumis-tai huvikieltoa, joten mikä ihme jengiä vaivaa? Ymmärrän rahapulan ja varovaisuuden käyttää kalkkania huvituksiin epävarmoina aikoina, mutta jos bändi matkustaa vaikkapa Yhdysvalloista asti soittamaan vuosikymmenen kuolovedon ja paikalla on muut bändit ja ehkä meitä oikean lipun ostaneita alle viisi, niin asiaintila on surullinen. Mutta, mikä parasta, yksikään illan kolmesta bändistä ei antanut tyhjyyden ainakaan silmämääräisesti häiritä, vaan vedettiin sillä ainoalla asenteella millä tuonne ulos kannattaa lähteä; täysillä, vaikka läsnä olisi vain takaseinä.
Illan avasi lahtelainen Immerits, ja löi jumbotronille sellaiset ensimmäisen erän murskalukemat, että ihmetellä piti, oliko täällä kenen siis tarkoitus tänään olla pääesiintyjä? Immeritsin jantterit on hädintuskin kaksikymppisiä, osa alle, mutta perinnetietoinen kuolo lähtee taidokkaasti, tarkasti ja rennosti. Parillakin eri nimellä ennen nykyistä kokeillut Immerits perustettiin 2023, alla on vasta yksi demo ja yksi toissavuotinen, todella räyhäkäs EP ”Visceral Nightmares”. Kummaltakin kuultiin otantoja tasaisesti, bändin rohkeasti yli oletetun puolituntisen kellottaneessa avausslotissa, erittäin laadukkaassa myllytyksessä. Myös black metal-ryhmä Fennostanassa kannuttavan Otto Armisen perinteikkäät ja tarkat kihinät, kitaristien Aleksi Hujanen ja Pyry Pöllänen vuoronperään nykimät soolot ja ennenkaikkea Pölläsen alakertainen viemäri olivat niin mahtavaa kuultavaa, että eipä vissiin voi suomideath erittäin hyvin. Kun edelliset väsyy tai laiskistuu, niin uusia tulee tilalle. Käsi ylös, muistatteko yhtään huonoa metallibändiä Lahdesta? Kiitos, aivan oikein, kädet voi laskea. En minäkään. Jotain ne sekoittaa uimaveteen siellä. Ja kun basisti Jaakko Jääskeläinen, kuin nuori Pekka Pohjola paiskattuna kuolorykmentin eturiviin, äityi muutamin biisein peukkubassottamaan, niin siinä kohtaa viimeistään tuntui, että näillä jäbillä on paitsi annettavaa kovinkin kuluneessa skenessä, ja jos tahtovat, monia soittovuosia. Nykykunnossa Immerits voisi nyt jo tahkota Euroopan klubeja ihan suvereenisti. Esimerkiksi EP-julkaisun kolmosstyge ”Lacerated” lähti kuin konetykin putkesta, ja muutenkin Immerits lanasi 9-biisisen settinsä sillä intensiteetillä, että miettiä piti, pannaanko tästä tänään enää paremmaksi.
Pantiin kuin pantiinkin. Seuraavana vuorossa oli yhdysvaltalaisryhmä Mulciber Ohion Clevelandista, joka olikin illan bändikolmikosta se ainoa, joka oli ihan oikeasti slam. Ja kun meikämannerheimolla on postiivinen yliherkistyminen nimenomaan brutaalimmalle ja slämimmälle ajolle, niin diggailemaan joutui ihminen. Mulciber soittikin paitsi häkellyttävän lyhyen setin, mutta samalla ehkä kovimman koskaan näkemäni alle puolituntisen, genre kuin genre. Aivan mieletön mylly, lähti ns. amalgamit leegoista. Kahden kitaran yhteislanaus, tummilla ja kosteanrämeisillä soundeilla, peräti kolmen keppimiehen toimittama vuoro-ja yhteisviemäri, sekä rento esiintyminen pitivät homman herkeämättä hereillä ja mielenkiintoisena. Ja jos asia tulee 25 minuutissa selväksi, niin se riittää. Joillakin kun ei tule välttämättä kolmessa tunnissakaan. Tietenkin bändillä on myös laadukkaita döödisralleja ajella, kuten vaikkapa heti pelin jykevästi avannut, tuore sinkku ”Ashes of Gehenna”, tai aivan perkeleellisesti kurmootettu setin puolimaaston biisikaksikko ”Sati” ja ”Christ Deceiver”. Mulciber kannattaa ottaa tutkan aktiivinäytölle, jos brutalismin nykytila laadukkaimmasta päästä kiinnostelee. Bändiä ei pidä sekoittaa teksasilaiseen Mulciberiin, joka raahustaa metallin ehkä naksun blackimpää tai crustimpaa laitaa, eikä ole tällä hetkellä aktiivinen. Thank you Cleveland! Ja ehkä ensi kerralla joku uskaltautuu ostamaan oikein lipunkin, mikäli näin jäätävän kova remmi saadaan Härmään vielä joskus takaisin. Maailmassa on turhanaikaisia metallibändejä enemmän kuin kunttakuutiossa kusiaisia, mutta Mulciber, Ohio ei ole sellainen. Vasta kuusivuotiaalle bändille pitkää ikää.
Kuudes Linja on näitä Stadin keikkapaikkoja, missä tulee käydyksi aivan liian harvoin. Mitään varsinaista vikaa Kutskassa ei ole, mesta on kunnon rockliiteri, muistuttaa kovasti Lontoon Garagen yläkertaa. Ystävällinen henkilökunta, mainio ja monipuolinen ohjelmisto, erittäin aikuismaiset soittoajat ja Urquellia jääkaapissa. Aiemmin on monesti jäänyt mielentaakse jotain nirhaumaa Kuutosen soundeista, mutta nyt ei jäänyt. Ammattikorvatulpilla kun leikkasi tilan kohinät pois, niin kaikki kolme bändiä kuulostivat todella hyviltä, ja tämä on näissä lajityypeissä paljon sanottu.
Islantilaisen, vuonna 2016 Reykjavikissa perustetun kuolonpataljoona Devine Defilementin maine oli kulkenut jo vuosia bändin edellä, ja muutamasti aiemmin Suomessakin vieraillut orkka oli ollut tsekattavien listoilla jo jonkin aikaa. Clevelandin miesten blitzkrieg oli kuitenkin sitä luokkaa veretseisauttanut setti, että hieman erilaisen lähestymisen DD ei onnistunut omalla hyppyvuorollaan rimaa enää nostamaan. Bändin kuolossa on hieman enemmän core-vivahteita, joka tavallaan ehkä vielä korostuu nyt, kun tänä vuonna ryhmän eturiviin otettiin toinenkin solisti Freyr Heinssonin rinnalle, eli Daniel Alpi. Kahden laulajan vuorokurmootus nostaa deathcore-elementtejä pinnemmaksi, ja ehkä siksi levyiltä varsin tuttu Devine Defilement ei nyt onnistunut omaa intoa nostattamaan ihan piukeimmilleen. Laadukasta soitantaa, joka kulminoitui ainoaan alkuperäisjäseneen eli rumpali Stefan Fridrikssoniin, kaveri pyyhki rennosti kuin kosamiitin korkannut humppabändin sutimies, mutta ihmeellisesti ehti joka paikkaan, ja ihan ajoissa. Gaiffari on hieno esimerkki siitä, että nopeakin metallikannutus voi syntyä ilman hirvittävää touhuamista.
Devine Defilement keskitti settinsä luonnollisesti tuoreimpaan pitkäsoittoonsa ”Ruthless”, ja hyvä niin, platta on bändin tähänastisista paras ja nyanssisin. Islantilaisilla oli jopa varaa jättää soittamatta kiekon kunkuin raita ”Excreted Entity”. Tuoreen levyn raidoista polkivat tykeimmin ”Human Sewer” ja ”Abusement Park”. Yksi bändin parhaita piirteitä välittyykin biisien otsikoista, ryhmä ei ota itseään, jos sallitte, kuolemanvakavasti. Naksun alle tunnin kellottanut setti lähti käyntiin 20 minuuttia ennen ilmoitettua aikaa, kun salin illan täyttöaste ja lipunmyynnin masentava tila oli selvinnyt, bändi päätti vain aloittaa ja soittaa meille jotka oltiin ajoissa paikalla, tai paikalla ylipäätään. Setin muita huippuhetkiä, jo mainittujen ohella, olivat ”Primitive Gospel”-albumin (2021) ”Crucificial Lobotomy” ja koko homman paketoinut ”Byzantine Blinding”. Kuolo elää, ja voi hyvin. KG