Keikkaguru

Behemoth (pol), Testament (us), Kvelertak (nor),Blaakyum (lb), Delain (ned), Cattle Decapitation (us), Cain’s Offering, Lordi @ Tuska Open Air Metal Festival, Helsinki 01.07.2016

Tuskan iltapäivät ovat kerrassaan mahtavia. Alueella on vielä erittäin väljää, tunnelma on odottava. Tunnin välein näkee bändejä, jotka eivät koskaan ennen ole Suomessa soittaneet, jotka ovat todella kiitollisia saamastaan vastaanotosta, ja laittavat ehdottomasti parastaan. Tuskan alkuiltapäivät ovat odottamisen arvoinen asia.

Saavun alueelle muutamaa minuuttia yli kahden, päälavan tuttuakin tutumpi alkujuonto on juuri huudettu, sandiegolainen Cattle Decapitation saa kunnian korkata RadioRock-lavan. Bändi on ensimmäistä kertaa Suomessa, siksikin on syytä olla mestoilla heti piikkipaikoilla. Cattle Decapitation on edellisenä iltana ollut Hampurissa lavalla, palttiarallaa 17 tuntia aiemmin, eikä se voi olla ottamatta kunnon päälle. Isolla energialla Tuskan 2016 avausbändi silti onnistuu nopeaa ja tehokasta deathgrindiaan poraamaan. Setti jää viitisen minuuttia sallittua lyhyemmäksi. Ei haittaa. On nimittäin kolmekin varttia tätä laatua ihan riittävästi, varsinkin kun bändin levytetty tuotanto ei ole täysin hallussa. Teknisesti ottaen, vuonna 1996 perustetussa Cattlessa ei ole yhtään alkuperäisjäsentä, eikä tarvitse edes olla erityisen tekninen. Solisti Travis Ryan on ollut mukana kaikilla virallisilla levytyksillä, mutta ei esimerkiksi bändin ekalla demolla 1996. Mutta grindipiireissä ei ole niin nuukaa, johan Napalm Death on näyttänyt tietä näissä jäsenyysasioissa. Cattle Decapitation on hybridi, jossa voi soittaa kuka tahansa bändin sanoman ja agendan allekirjoittava kovan luokan tikkaaja. Ja se agenda on eläinten oikeudet, lihan massatuotannon järjettömyys, veganismi ja oheisilmiöt. Muista alan ohituskaistan paahtajista Cattle Decapitation erottuukin juuri sanoitustensa ja visuaalisuutensa teemoilla, ja Travis Ryanin persoonallisella korinalla. Mies murisee, ynisee, kiljuu ja sihisee siihen malliin, että erottuu heittämällä edukseen grindhuutajien laajasta massasta. Toinen syy, miksi jaksan bostata koko vedon läpi, on bändissä jo 15 vuotta vaikuttaneen Josh Elmoren asiallisesti itkevä liidikitara.

Tuska 2016 korkattu. Kesän uutuutena on, että kakkoslava eli Helsinki Stage on pitkästä aikaa jälleen katettu. Toisin sanoen teltta. Mikä tuntuu kyllä ihan asialliselta ratkaisulta, nyt kakkoslavan ja päälavan aktit voivat tarvittaessa jopa soittaa biisin verran päällekkäin (kun lavat eivät enää ole vastakkain), ja teltta jäsentää muutenkin koko festarialuetta paremmin. Ainoa miinuspuoli on, että ainakaan tänään teltan soundiasiat eivät ole täysin kunnossa. Asia toki paranee illan päälle, kun väki lisääntyy.

Teltan korkkaa hollantilainen, vuonna 2002 aloittanut Delain. Bändi syntyi Within Temptationin kosketinsoittajan Martijn Westerholtin lähdettyä omille teilleen. Lähellekkään emobändin isoutta ja suosiota Delain ei toistaiseksi ole päässyt. Bändin ensimmäisellä Suomen keikalla syykin selviää. Ei ole tarpeeksi hyviä biisejä. En nyt lähde tässä määrittelemään hyvää biisiä, mutta ymmärrämme. Jos ihan oikeita koukkuja sisältäviä stygejä on 45 minuutin setissä kaksi, ja nekin on säästettävä kahdeksi viimeiseksi, on bändi tuomittu karsintasarjoihin, ei auta. Näillä on kertakaikkiaan upeaääninen laulajatar Charlotte Wessels. Tai tietenkin on, ei tämmöistä voikaan rakentaa jonkun Haarlemin markan karaokekuningattaren varaan. Sitten näillä on aivan umpisöpö kitaristi, nainen siis, Merel Bechtold. Noilla kahdella saa jo poppoota eturiviin, itsenikin. Mutta ne biisit, ei vain oikein lähde. Silti, energinen veto hollantilaisilta. Bändillä on lavan haltuunotto jollain liikuttavan sympaattisella tavalla hakusessa, kukaan ei oikein tiedä mitä täsmälleen seuraavaksi tapahtuu. Tuo inhimillisyysvara tekee pelkästään keikasta näkemisen arvoisen, ja se kiitollisuus millä orkesteri kohtaa lämpimän vastaanottonsa. Viimeisessä biisissä kolmemetrinen basisti Otto Schimmelpenninck van der Oije (nyt on paiskattu hujoppia nimellä) murisee Charlotten tukena, ja tuo uuden raikkaan elementin bändin toimitukseen. Parempi myöhäänkin.

Ja sitten, pikkuinen sisätilan Inferno-lava ja koko perjantain kovin veto, kaikki reunaehdot huomioiden. Hyvä Tuska, juuri näin. Tuodaan koskaan ennen Suomessa käymättömiä nälkäisiä bändejä, joilla on näytön paikka. Tuodaan niitä paikoista, joissa ei uskoisi edes olevan heavybändejä. Annetaan mahdollisuus, avarretaan maailmaa. Tietyllä tapaa Inferno-lava on parasta Tuskassa. Täällä näkee joka kesä jotain, mitä muualla ei näe. Ja tänne mahtuu juuri se porukka, joka haluaakin mahtua. Täällä bändien vastaanotto on aina äärettömän lämmin, ja kaikesta betonista huolimatta tila kuulostaa varsin hyvältä, poikkeuksetta. Niin tänäänkin.

Hetken maailma hymyilee myös tilastonikkarille ja listadiggarille, ensimmäinen koskaan näkemäni libanonilainen bändi on lauteilla. Ja millä materiaalilla, ja millä asenteella. Tätä on metalli. Blaakyum takoo tasan puolen tunnin tiukan ja anteeksipyytelemättömän setin omintakeista teknistä kuoloaan Lähi-idän maustein. Joita näin livenä ovat lähinnä Rabih Deaibessin aavikonaamuiset kitaraliidit ja bändin livevahvistuksen Elie Abou Abdon tarbouka (paikallinen tablarumpu). Abdo istuu bändin keppirivistön takana ja odottelee kärsivällisesti vuoroaan, ja kun paikka tulee, sormet viuhuvat ja tabla soi. Komeaa touhua, taitava hesseli. Iso hatunnosto tiskille, että Blaakyumin tablanyanssit saatiin tulemaan läpi, seuraavan bändin telttakeikalla kun ei tahtonut edes kitara kuulua.

Olisi epäoikeudenmukaista väittää, että Blaakyum on Beirutin Slayer. Toki, vaikutteet on saatuna ja kuultuna, mutta Blaakyumin näkemys on oma, sillä on sanoma. Slayerilla ei ole ollut enää pitkään aikaan mitään todellista sanottavaa tai annettavaa. Slayer tekee rahaa, Blaakyum soittaa, koska ei ole vaihtoehtoja. Pyörittää metallibändiä Libanonissa  on kuin lähtisi levittämään jumalansanaa Etelämantereelle. Ei mitään järkeä. Järjettömyyden lisäksi touhu voi olla jopa hengenvaarallista. Siksi on arvokasta, että nämä jantterit saavat Helsingin keikkansa, ja äänensä kuuluviin. Nytkin keikka oli kaatua Istanbulin lentokenttäpommeihin, bändin matka mutkistui. Laulaja-kitaristi Bassem Deaibess perusti bändin jo golden days 1995, mutta takana on vasta kaksi pitkäsoittoa. Kertoo toiminnan hankaluudesta. Jälkimmäinen albumi on uunituore ”Line of Fear”, ja siltä kuullaan muutama tämäkkä raita. ”Freedom Denied”-biisin aluksi Bassem kertoo että ”ennekuin sota ja uskonnot nussivat maani ruvelle, meillä oli ihan omaa kulttuuriakin. Haluan osaa siitä kulttuurista elvyttää metallimusiikin kautta”. Biisi soi ärhäkästi, jalostettua vihaa täynnä. Uutukaisplatan päättävä ”Religion of Peace” ajaa kenties vielä ärhäkämmin. Se kertoo Bassemin näkemyksen maailman tällä hetkellä näkyvimmin väkivaltaisesta uskonnosta, eikä nyt puhuta buddhalaisuudesta. Mahtava veto, nuoret hevijampat eturivissä heiluttavat fledojaan, yleisö on täysillä messissä, niinkuin aina näillä Inferno-lavan eksotiikkakeikoilla. Lopun illan bändeillä on oleva tekeminen päästä samaan löylytykseen.

Takaisin telttalavalle, ohjelmassa erittäin pitkään odottamani kotimainen Cain’s Offering. Bändihän on entisen Sonata Arctica-kitaristi Jani Liimataisen 2009 perustama, ja julkaissut viime vuonna mainion kakkosalbuminsa ”Stormcrow”. Jota itsekin, henkilökohtaisessa musacornerissani olen luukuttanut niin sanotusti tuelta. Tai oikeammin, sen komeaakin komeampaa hittiraitaa ”I Will Build You a Rome”. Maailmaan mahtuu skeidaa power metallia ja läyhäisen valheellisia rakkauslauluja, niin että kumpiakin tulee korvista ulos, mutta mainittu biisi ei edusta näitä. Säveltäkää ja sanoittakaa perässä, jos tuntuu. Ja toki suosikkiraita kuullaankin, viimeisenä. Muu materiaali ei omissa kirjoissa aivan samalle viivalle yllä, vaikka komeasti polkee toki vaikkapa ”Constellation of Tears”. Komeasti polkee myös rumpali Hurtsi Hurula, itse isäntä meidän. Tempo on nimittäin muutamissa Liimataisen iskuraidoissa melkoinen. Bändillä on kokoonpanoasiat kunnossa muutenkin, basisti Jonas Kuhlberg on ainakin itselle muista yhteyksistä tuntematon löytö, ja lopun muodostavat Stratovariuksen ydinkaksikko Timo Kotipelto ja Jens Johansson, jälkimmäinen nyttemmin myös Rainbow’sta tuttu. Liimataisen säveltämällä materiaalilla Kotipellon laulu ei onnistu ärsyttämään samalla prosentilla kuin Stratossa, Kodiksen ääni tuntuu olevan ansiokkaammassa käytössä. Mutta kyllähän kovin odotettu keikka pettymykseksi kääntyy, niinkuin niin usein käy. Ensin odottaa pukkia kuukausitolkulla, ja sitten paketti on pehmeä, jos sallitte.

Eihän se nyt niin mene, että pitää seistä tiskistä vasemmalle, jos haluaa kuulla kitaran? Tai tiskistä oikealle, jos koskettimet? Ei. Sitähän minäkin. Cain’s Offering joutui valitettavasti roiskimaan tuntisensa omaan makuuni lähes luokattomilla soundeilla. Välillä katosi Liimataisen kitara, välillä stemmalaulu. Oli kuin tuuli olisi tarttunut soundiin, mutta kun se ei teltassa ole mahdollista, tai ei saa olla. Puljailin korvatulpilla edestakaisin, vaihdoin paikkaa, sama tulos. En tiedä mikä oli vialla, kun en itse harrasta bändien miksaamista, mutta jokin. Niin että meinasi kuoriutua nahka päältä. Onneksi Kotipelto kertoili bändin kaavailevan syksylle harvinaisia kotimaan klubikeikkoja, joten uusintaan on pian mahdollisuus. Sitä odotellessa, moottoritie on kuuma ja ”I Will Build You a Rome” toimii tuolla sadanneljänkympin hujakoilla aivan mahtavasti.

Päälavan ankarassa myötäauringossa hikoilee seuraavaksi Lordi. Ei käy kateeksi. Kaiken tuon kumin ja nahan ja mäysteen alla kun pystyy tunnin soittamaan ja toimittamaan parastaan, niin täältä päin nousee kuvitteellinen hattu. Homman nimi on ”The Arockalypse 2006 Redux Show” eli suomalaisen eurovisiohistorian suuren vuoden albumi soitetaan kokonaisuudessaan läpi. Lavalle on kaivettu alkuperäiset kauhujenlinnateemaiset lavasteet ja pyroakin löytyy omiksi tarpeiksi. Tosin osa showsta vääjäämättä hukkuu auringon harvinaisen kovaan myötäporaukseen. Sisällehän tämäkin show kuuluisi. Voi olla montaa mieltä, onko Lordilla yhtään livenä läpisoittamisen arvoista albumia. Mutta näin nyt mennään, ja ihan viihdyttävä tuntinenhan tästä joka tapauksessa muodostuu. Itse olen etulinjoilla lähinnä kunnioittaakseni Tomi Putaansuun tekemisiä ylipäätään, ei ole ollut helppoa. Mies on suomalaisen rockin kovimpia oman tien jääräpäisiä kulkijoita. Taas nousee hattu, ja hattu nousee näin. Mainitsen, kun on paikka ja media, että miten surullista oli nähdä tehtävän Putaansuusta ja Lordista niin epäkunnioittava dokumenttielokuva muutama vuosi sitten. Mies olisi ansainnut enemmän ja rehellisempää.

Lordin show päättyy kahteen parhaaseen biisiin, ”Would You Love a Monsterman” ja tietenkin ”Hard Rock Hallelujah”, joista kummallakin olisi muualta ponnistaen tahkottu multimiljoonat pois kuleksimasta. On myös jotenkin turvallista, että Lordi on edelleen olemassa. Joten, pitkää ikää.

Telttalava kuulostaa väkimäärän kasvaessa koko ajan paremmalta. Ahtautumatta ei kovin lähelle lavaa ole enää järkevää pääsyä, kun norjalainen Kvelertak aloittaa tunteroisensa. Tämän bändin suosiota on vaikea käsittää. Kvelertak on toki ollut omillakin pakko katsastaa-listoilla, ja nytpähän tuo on katsastettuna. Ei uppoa. Bändi on ikäänkuin keksinyt pyörän uudestaan, tajuamatta että pyörä oli jo olemassa, Darkthronen keksimänä. Ja tunnissa Kvelertak ehtii ajaa keksimänsä pyörän uratkin ihan kaljuiksi. Niin monotonista on kaikesta huolimatta bändin materiaali, vaikka kolmesta kitarasta saadaankin välillä ihan maukkaat murekkeet ulos. Ehkä näille klubiolosuhteissa voi antaa yhden uusinnan. Yhden. Ja kun voitan Eurojackpotissa, hoidan Darkthronen kotiini keikalle.

Kvelertak. Kuva:Jesse Kämäräinen.

Kalifornian thrashlegenda Testament on pitänyt nähdä niin kauan kuin ylipäätään järki on päätä hallinnut, eli kohtuukauan. Aina on näkemättä jäänyt. Ei jää enää, kiitos Tuska. Yytsin tästäkin huolimatta Testamentin vedosta pääosan anniskelualueen puolelta, en niinkään anniskellakseni, vaan koska juuri nyt ei jaksa tunkeutua eturivien tunkuun. Sitäpaitsi Testament on nytkin puolet lähempänä kuin Iron Maiden toissapäivänä, ja jälkimmäisenkin väitän silti ihan kohtuudella nähneeni. Testament on täällä tänään, ja alan trendien vastaisesti vieläpä aika uljaalla kokoonpanolla. Eric Peterson rytmikitarassa ja liidikollegansa Alex Skolnick ovat olleet mukana hamasta alusta 1983.  Solistilegenda Chuck Billy liittyi remmiin 1986, eli on mukana kaikilla levytyksillä. Rytmiryhmän DiGiorgio ja Hogland taustalta löytyy Testamentin lisäksi niin häkellyttävä määrä nimibändejä, että palstatila loppuu kesken. Sitäpaitsi, Testament on laatulyönnissä, kovassa tikissä. Kuullaan materiaalia kuudelta eri albumilta, esikoiskiekko ”The Legacyn” raita ”Over The Wall” avaa tutusti setin.

Chuck Billy/Testament, kuva: Jesse Kämäräinen.

Tämäkimmin tänään kulkevat ”Practice What You Preach”, ”Into The Pit” ja Chuck Billyn Pomo-juurille alati omistettu ”Native Blood”. Eikä nyt viitata Bruce Springsteeniin, vaan laulajasmiehen omaan alkuperäiskansaan, Pohjois-Kalifornian Pomo-heimoon. Pomo people. Arvostan. Chuck Billy on pannut painoa vuosien myötä, mutta ihan tanakasti lähtee edelleen rässi, vaikka suoraan päälavalle ankarasti tillaava iltasulander ei urakkaa helpota. Muu bändi ei ammattimiehisyydessään sekään esittelyjä kaipaa. Setti on 12 vetoa pitkä tehopaketti ja päättyy ”The Formation of Damnationiin”. Tässä yhteydessä on mainittava, että Tuskan päälavalla on tänäkin kesänä aivan maailmanluokan soundi. Illan mittaan siihen tarttuu hiukan tuuli, mutta ei pahasti. Päälavan sijainti on kyllä sinänsä tuulelle altis, mutta nyt ongelmia ei ole. Testament saakoon tulevaisuudessa lisää otantoja, jos jaksavat kiertää, nyt kun sain pään auki.

Helsinki Stagen perjantai päättyy puolalaisen Behemothin ankaraan muilutukseen. Mies kaiken takana, ellei itse Vihtahousua lasketa, on Gdynian suuri poika Nergal Darski, joka perusti Behemothin jo vuonna 1991, eli erittäin asianmukaiseen aikaan tumman metallin kanoniassa. Silloin sinkoilivat paitsi tradetapet ympäri maailmaa, myös vaikutteet. Vasta toki 2000-luvulla Behemoth on noussut maailmanmaineeseen ja ansaitsemaansa arvostukseen. Eikä sillä, jos tämä bläkkikseksi laskettaisiin, niin alan parhaita Behemoth olisi koko maailmassa. Ja vaikka ei laskettaisikaan, yksi kovimpia metallibändejä silti.

Tänään, tässä ja nyt, illan päätteeksi, Behemoth kyntää läpi tuoreimman albuminsa ”The Satanist”, joka tosin on jo toissavuodelta. En ole levyn kanssa läpituttu, mutta jos sille ollaan lyömässä mustan kuolon nykyklassikon tummaa viittaa harteille, voin tämän illan perusteella pudottaa ääneni uurnaan. Erittäin monimuotoinen paketti, sävykäs suorastaan. Ja varsinkin varsinaisen setin finaali (ja levyn siis) ”O Father O Satan O Sun!” on kyllä jo sen luokan äestys, että hiljaiseksi vetää. Toki on sanottava, että kun mustissa kaavuissa ollaan corpsepaintit naamalla ja elävää tulta palvotaan, niin kyllä meitsillä pääsee välillä tirskaus. Mutta homman hienous onkin siinä, ettei ole pakko ottaa kuolonvakavasti, ellei halua. Saa toki. Nykyklassikkoalbuminsa lisäksi Behis soittaa peräti kolme encorea, joista ikimuistettavimmin ensimmäisen, ”Ov Fire and the Void”.

Päälavan sulkee Avantasia, mutta en jää sitä katsomaan, vaikka toki silkkaa rockin yleissivistystä ajatellen pitäisi . Tuore levy ei vakuuta, enkä oikein muutenkaan ole heavyoopperasmiehiä.

Tuskan 2016 perjantai, laadukas metallijuhla. Tuska on edelleen, ja koko ajan kehittyen, toimiva ja hyvin mietitty kokonaisuus. Se ei operoi kapasiteettinsa maksimeilla, ja näin homma säilyy kävijälle miellyttävänä. Tuska ottaa Suvilahden toimivuudesta nyt vuosien kokemuksella kaiken irti. Tuskin maltan edes odottaa ensi kesän juhla-Tuskaa ja sen line-upia. KG