Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “lokakuu, 2013”

Chuck Berry (us), Agents & Vesa Haaja @ Finlandia-talo, Helsinki 23.10.2013

Odotettu, loppuunmyyty konsertti-ilta Finlandia-talossa lokakuun tihkuiltana kääntyi täydeksi katastrofiksi ja myötähäpeäksi, kiusaannuttavaksi kidutukseksi, josta meillä kaikilla olisi oikeus saada rahamme takaisin. Miksi näin kävi? Mitä tapahtui? Mistä edes aloittaa?

Aika harvoin Finlandia-talon alaovilla lukee ”loppuunmyyty”. Aulatilat tummanaan vanhaa rokkikukkoa ja friidua, tötterötukkaa, muusikkoa, alan harrastajaa. Jännittynyt täpinä, rock’n’rollin kruunamaton kunkku ja sen keksijöistä yksi,  Chuck Berry kenties viimeistä kertaa Suomessa. Olin ollut paikalla samaisissa merkeissä vuonna 2007, silloin Chuck bändeineen veti ihan kelpo vedon, muistaen kuitenkin että tuolloin Berry oli jo 81-vuotias. Lyhyt setti, bändin voimakkaalla taustatuella ja yleisön kovalla myötäelämisellä vanha rokkikippari pääsi keikasta läpi jalkojaan pahemmin kastelematta. Entä tänään, kun maestro oli juuri muutama päivä aiemmin ehtinyt täyttää jo häkellyttävät, ja keikkakuntotermein ennakolta erittäin pelottavat 87 vuotta. Tänään karahti rantaan niin että rytisi, osui ja upposi. Yleisön voimakas myötäelo, lyhyeksi tarkoitettu setti, asiallinen lämppäri ja bändin tarmokas yritys, eivät tänään riittäneet mihinkään. Ilta oli katastrofi, vaikka tähänkin asiaan taatusti joku muukin näkökulma löytyy. Ja toivottavasti media tarttuu tähän tänään tai lähiaikoina, olisin todella halukas kuulemaan keskustelua keikkajärjestämisen moraliteeteista.

Illan aloitti suomilegenda Agents, solistinaan rockabillykuvioissa jo vuodesta 1984 suorastaan veteraaniksi itsensä kiertänyt ja touhunnut Vesa Haaja. Olin nähnyt Agentsien silloisen, ja sanoisimpa klassisen kokoonpanon, varsin monesti, kun bändin keulilla oli ”Pääperkele itse” (lainaus Esa Pulliaisen aikakauden spiikeistä) eli edesmennyt Topi Sorsakoski. Kiersimme kaverin kanssa kaikki lähiseudun keikat, aina eturivin maastoon etsiytyen. Keikoista yksi, huikean hikinen sunnuntai-illan veto Pekolan lavalla Hattulassa, on jäänyt mieleen yhtenä kaikkein kovimmista keikoista ikinä omassa kokemusmaailmassani. Ja ymmärtänette, että äskeinen on superlatiivimieheltä paljon sanottu. Toisin sanoen, Agents on aina ollut tärkeä bändi.

Tänään Finlandia-talolla tuntui, että vanha kunnon Agents menee täällä täysin hukkaan. Agents kuuluu tanssilavoille tai klubeille, missä tuore Kosamiitti tai Koskis saa tuoksua ja kretonki heilua. Eikä asiaa auttanut Haajan laulun liian kovaa ajaminen, eikä se, että edellisestä Agents-keikastani oli aivan liian pitkä aika. Mutta, asiallinen veto silti, bändillä tuntui olevan kivaa, Pulliaisen veljekset ovat edelleen hulppeassa vedossa ja ennenkaikkea Esan kitaroinnin tyylikkyyttä ja taituruutta ei ole kukaan vieläkään tosissaan lähtenyt haastamaan. Tätä lajia voisi yytsiä tuntikaupalla putkeen. Silti, saksofonilla ryyditetty Agents ei ole makuuni, ja valitettavasti on sanottava, että karisma bändin keulilta on poissa. Vaikka Haaja kuulostaakin paikoin peräti Sorsakoskelta, ja ääni on parhaimmillaan upea, on kaveri solistina kuitenkin huomattavasti kuolevaisempi (jos sallitte ilmaisun). Mutta nyky-Agentseille on annettava uusi tilaisuus tanssipaikkaympäristössä, ilman muuta. Ja siis miksei, kyllähän ”Moody River” ja ”Vain yksin me kaksi”komeasti kulkivat. Agentsien puolustukseksi on sanottava, sillä kyllähän bändi kelpo vedon nykäisi, että katselin vanhan suosikkiorkkani setin jo vahva pelko perseessä siitä, mitä pakollisen konjamiinitauon jälkeen tuleman pitäisi.

Ennakkopelkääminen on turhinta, mitä tiedän, mutta tänään lunastui ja kunnolla. Sovittuun aikaan Chuck Berryn bändi saapuu lavalle, kitarassa poikansa Charles Berry Jr., ja muut jampparit sitä osastoa, joka ei rokin historiaan jää. Eikä kaikkien tarvitsekaan. Sitten nousee popkalaset seisomaan, minäkin muiden mukana, ja kunnioitamme siten lavalle köpöttelevää legendaa. Rakkaat ystävät, itse Chuck Berry! Ensimmäisenä ”biisinä” on yritys ”Roll over Beethoveniksi”. Tai sellaisen aihioksi tunnistan tämän vasta puolessavälissä rävellystä, jossa Chuck murjoo kitarastaan muutamia hajanaisia ja epämääräisiä sointuja, ja bändi komppaa minkä pystyy, seuraa silmä kovana maestron ennustamattomia liikkeitä. Ja tässä vaiheessa kaikki on vielä hyvin. Ehkä Chuck on vain väsynyt, hämmentynyt tai Finlandia-talon ankarat myötävalot tillaavat vanhoihin silmiin.

Mutta ei. Jo ”Beethovenin” aikana käy ilmi, että Chuck ei pysy tänään bändin perässä, ei edes rinnalla. Ei muista biisien sointukulkuja, biisien jotka ovat millä tahansa mittarilla rock-kanonian kaikkein yksinkertaisimpia, ja joista osaa mestari on veivannut 58 vuotta. Asiain julmuus alkaa paljastua, kun Chuck haluaa tervehtiä yleisöään ensimmäisillä välispiikeillä. Puheesta ei saa selvää, ei ainakaan keskirivin keskellä. Ulosanti on jamaikaa, sana sieltä täältä on tulkittavissa. Chuck saa sanottua kuitenkin, että on tänään huonossa kunnossa, jonka toivottavasti ymmärrätte. Yhdestäkään yrityksestä biisiksi ei tulee mitään, jossain kohtaa (ja taatusti vanhan miehen vimmalla kaikkensa) yritettyään vanha-Berry antaa lopetusmerkin ja taas bändi kursii kasaan yhden aihion.

Vihdoin kiertuemanageri astuu lavalle, aksentista päätellen italianmiehiä, ja tulkitsee Berryn puhetta. Ilmenee, että 87 täyttänyt Chuck Berry ei ole viimeisimpään 4 tai 5 yöhön saanut nukuttua juurikaan, on kuumeessa ja sairas. Ok, hyvä tietää. Pisteet kiertuemanagerille. Mutta kaikki tapahtuu liian myöhään. Pisteet kiertuemanagerilta pois. Kukaan ei vihellä peliä poikki. Ei millään muullakaan työpaikalla pakoteta 87-vuotiasta hommiin, jos vanhus on jetlagissa ja kuumeessa, eikä ole saanut nukuttua. Moraaliltaan terve, vaikka kuinka ahnekin, kiertuemanageri puhaltaa pelin poikki ajoissa, kuumeinen vanhus voi periaatteessa vaikka kuolla lavalle. Bändissä soittavan vanhuksen pojan ajatusmaailmaan edes kajoamatta. Päätös mennä väkisin lavalle on (toivottavasti) ollut Chuckin itsensä, mutta voihan sen menemisen joukkovoimalla estääkin.

Syykin selviää, joskin teoria on omani, miksi Chuck on-ja off-periaatteella taistelee lavalla 60 minuuttia, vaikka mikään ei edellytä. Keikkapalkkiota ei tarvitse palauttaa, jos homma saadaan jatkumaan, eli bändi pysymään lauteella, tasan tunnin. Chuck murjoo hajasointuja, pilaa saamansa kitaran vireen samantien, yrittää virittää itse uudestaan, ei onnistu, pilaa seuraavan vireen. Ja jos Berryn biisejä ei tunnista tämän kaaoksen keskeltä, niin anteeksi nyt vaan, kyseessä on farssi, joka jonkun olisi pitänyt saada poikki. Ei minua edes ahdistanut yleisön puolesta, tuskin tähän kukaan viimeisiä peruspäivärahojaan sijoitti, mutta vanhan miehen puolesta tuntui hirvittävältä. Jos ei itse ymmärrä, pitää lähipiirin ymmärtää.

Seurasin sivusilmällä kulissitoimintaa. Berryn henkilökohtaisena assistenttina toimiva lady sanoo jotain managerin korvaan. Manageri kaivaa lukulasit ja paperin povitaskustaan, tsekkaa paprun ja nyökkää. Tämäkö oli se sopimus, missä soiton pitää soida 60 minuuttia? Vai oliko se biisilista, kun manageri itsekään ei enää tunnistanut, missä mennään. Mene tiedä, eikä lopulta edes kiinnosta, mutta taustajoukkojen ohut moraali kiinnostaa kyllä.

Itse keikasta tai yritetyistä biiseistä ei ole muuta lausuttavaa. Kun viimeistä vietiin, basisti kävi kuiskuttamassa jotain Chuckin korvaan. Arvioisin että, ”vedetään Johnny B. Goode ja mennään pois”. Sitä pelkästään yritettiin liian kauan, liian kauan me kaikki istuimme kuin herkkutatit jätöksessä ja katsoimme kun vanha Chuck Berry ei saa kitaraa vireeseen. Osa yleisöstä poistui jo varhain, osa jaksoi huudella ja toivoa ”Maybellinea”, kannustaa. Ja hyvä tietysti niin.

Miksi alan kovimmat legendat eivät ymmärrä lopettaa ajoissa? Miksi kukaan ei puutu tilanteeseen? Ja jos sairaus yllättää kesken kiertueen, perutaan keikka? Niinhän nuorempienkin bändit tekevät. Normaalia liiketoimintaa, voittoja ja tappioita. Mutta se, että tämän annettiin jatkua, ei voi kertoa pelkästää vanhuksen, joka ei ole tottunut määräiltävänä olemaan, jääräpäisyydestä. Konserttitalon seinien suojissa haisi ahneus ja hyväksikäyttö, puhutaan mitä puhutaan. Onneksi itselläni oli alla, tähän verrattuna ainakin ihan mainio, vuoden 2007 veto. Voin sanoa nähneeeni Chuck Berryn elossa. Viimeisessä spiikissään liikuttunut Berry vannoi tulevansa takaisin, silloin iskukunnossa. Älä enää tule Chuck, älä anna niiden päästää takaisin. Unohdetaan tämä ja muistellaan vanhoja hyviä aikoja. KG

Procol Harum (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 08.10.2013

Varhain tänä vuonna ilmestyi merkittävin suomenkielinen kirjajulkaisu oikein pitkään aikaan rockmusiikin saralla, eli Mikael Huhtamäen ansiokkaasti ja pieteetillä taustoittama, tutkima ja kirjoittama ”Live in Finland-Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa”. Enpä voisi lämpimämmin suositella, kyseessä on nöyräksi laittava, tärkeä kulttuuriteko, huiman mielenkiintoinen katsaus maamme konserttivierailujen varhaishistoriaan. Kirja kattaa vuodet 1955-1979. Saatavana kovakantisena, runsain aikalaiskuvin, kirjakaupasta lähellä sinua. Mainittu teos nostaa nimenomaan 1970-luvulla, yhden Suomen keikkapaikoista tärkeydessään ylitse muiden, ja se on Helsingin Kulttuuritalo eli tuttavallisemmin Kultsa. Ne maailmanluokan artistit ja ainutlaatuiset keikat, joita Kultsan lava on saanut todistaa (eikä vain lava, vaan paikalla ollut ajan rokkiposse) on niin huikea, etten lähde tässä sitä sörkkimään, kannattaa ihan aidosti tarttua Huhtamäen kirjaan.

Oma keikkahistoriani Kultsan suhteen on hyvin myöhäsyntyinen ja vaatimaton, mutta lyhykäisyydessään laadukas. Olen näillä legendaarisilla lauteilla nähnyt takavuosina mm. nykymuotoisen Jethro Tullin, sekä nyt, toisen erittäin merkittävän 1960-luvun lopulla aloittaneen brittibändin eli Procol Harumin.  Tämäniltainen oli kolmas todistamani Procol Harum-keikka (kyllä, vasta valitettavasti) ja ehdotonta lisävärinää illan vetoon toi nimenomaan rockin historiaa suorastaan tihkuva keikkamesta. Alvar Aallon vuodeksi 1958 suunnittelema Kultsa oli ilmeisesti ajan kuluessa alkanut tihkua muutakin, siksi perusteellisen remontin takia paikka oli poissa kaupungin konserttikartalta muutaman viime vuoden. Aalto sai aikoinaan täysin vapaat kädet suunnittelussaan, eikä Kultsaa aina vaivannutta tiettyä sokkeloisuutta ole (tietenkään) remontti poistanut, mutta muuten Aallolle uskollisesti kaikki on toteutettu (paitsi että, kenen luvalla portaikkokaiteista on revitty Aallon klassiset nahkapunokset irti). Monin paikoin mitään remppaa ei edes huomaa tehdyksi, ja sehän on arvorakennuksen kohdalla tärkeä asia. Mutta tärkein, eli konserttisalin soundi, on merkittävästi parantunut.

Procol Harum on yksi rockhistorian merkittävimmistä bändeistä, sanokaa mitä sanotte, ja sanokaa heti kun kyllästytte näihin superlatiiveihin. Pianisti-laulaja-säveltäjä-nokkamies Gary Brookerin, yhdessä bändin hovisanoittaja Keith Raidin kanssa virittämä PH aloitti taipaleensa Lontoon Richmondissa 1967, ja heti avausvuonna, toukokuun 12.päivänä tärähti. Bändin esikoissingle ”A Whiter Shade of Pale” julkaistiin, ja se pysytteli kuusi viikkoa sinkkulistan ykkösenä. Loppu on progressiivisen bluesrockin, tai miksi nyt kukakin hyvää musiikkia haluaa lokeroida, historiaa. Bändin uran varrelle on mahtunut 26 muusikkoa, huippuhetkiä ja laskuja, parikin pitkää telakoitumista ja äärilaadukasta paluuta. Vuoden 2003 ”Well’s on Fire”-albumin jälkeen Brooker miehistöineen on pysytellyt suhteellisen ahkerasti tien päällä, ja toinen toistaan laadullisempaa livelevyä on pukannut aika ajoin. Sellaisen olisi saanut myös Kultsan vedosta.

Illan settilista oli odotetusti ja luonnollisesti varsin klassikkopainotteinen. Avausvedot ”Shine on Brightly” ja ”Pandora’s Box” menivät vielä soundeja ja yleisön tunnelmia haistellessa, vaikka jälkimmäinen kirvoittikin jo ”tää me tiedetään, tää on tää”-alkuablodit. Mutta oikeastaan vasta ”Beyond the Pale”, kaikille kylmässä ja pohjoisessa (tiedättehän) asuville omistettuna, lähetti keikan komeasti lentoon ja todisti viimeistään, että Brookerin äänikin on yhä vähintäin kohtuukunnossa. Tämä vinksahtanut valssihan löytyy vuoden 1974 hittialbumilta ”Exotic Birds and Fruits”.

Sitten säästelemättä ja aikailematta kovien klassikoiden kimppuun: ”Homburg”, esikoisalbumin ”Kaleidoskope” ja ”As Strong as Samson” oli sellainen biisitrio keikan avauspuoliajalla, että pelkästään tämän takia olisi kannattanut itsensä paikalle raahata. ”Samsonin” spiikissä (suomenkielen sana ”juonto” on todella hieno sana, mutta pahasti vanhentunut) Brooker totesi jotakuinkin, että jotkut tekstit (bändin tapuksessa kaikki siis käytännössä Keith Raidin jo vuodesta 1967) yksinkertaisesti vanhentuvat nopeasti ja jotkut jatkavat ajankohtaistumistaan, kuten ”Samson”. Maailma kovenee, ja meidän on kovennuttava sen mukana, valitettavasti.

Aikaisemmillakin näkemilläni PH-keikoilla, nyt 68-vuotias Brooker on väläytellyt olevansa huumorismies, mutta tänään herra oli vallan hulvattomalla tuulella ja onnistui olemaan välipuheissaan erittäin hauska. Monien biisien eteen kuultiinkin pitkiä tarinointeja, jotka ilmiselvästi olivat varsin ennenkuulemattomia, siksi usein ja spontaanisti kitaristi Geoff Whitehorn räjähti nauramaan. Muutenkin jäi permannon neljännestä rivistä käsin vaikutelma, että Procol Harum on varsin rento ja kiva työpaikka.

Pitkänä versiona soitettu, ensimmäisen puoliajan päättänyt ”Simple Sister” tuntui tänään illan turhimmalta vedolta, ja sitä seurasikin illan turhin osuus eli väliaika. Jotta väliaika oikeasti kannattaisi pitää, niin aulan henkilökuntaa tulisi olla niin runsaasti, että kaikille halukkaille löytyisi se väliaikakonjakki ahtaassa aikaikkunassa. Nyt varttisesta menee neljätoista minuuttia välihuikan jonottamiseen, ja siitähän tulee vain paha mieli kun joutuu Meukowinsa kietomaan viime sekunneilla ja hakeutumaan paikalleen keskirivin keskelle perse valtaväestön naamaa hipoen (suomalainen kun aika harvoin malttaa nousta seisomaan, vaan käärii itsensä siihen käsittämättömään ”mahtuukohan siitä”-sikiöasentoon).

Toinen puoliaika potkaistiin käyntiin mainiolla valinnalla, eli vuoden 2003 jo mainitullakin paluualbumilla ”Well’s on Fire” ja sieltä kulkevalla rokkipalalla ”The VIP Room”. Ja vaikka kakkosjaksolla kuultiinkin ne muutamat umpiklassikot, silti sen, ja ehkäpä koko keikan hienoimmaksi vedoksi itselleni nousi vuonna 2007 ensiesitelty ”Missing Persons”, kertakaikkiaan häkellyttävän hieno veto, jota pohjusti Brookerin todistus siitä, miten hän on jo oman 45-vuotishääpäivänsä viettänyt. Tehkää(mme) perässä.

Procol Harumin kaltaisessa bändissä ei pyöritetä mitään markan hanuristeja, vaan muusikkous ja läsnäolo on nokkamiehen esimerkin velvoittamana, (anteeksi toisto) maailmanluokkaa. Geoff Whitehorn on 22 palvelusvuodellaan bändin pitkäaikaisin kitaristi, jonkakaltaiset faktat kannattaa aina ottaa lukuun silloin, kun itketään sitä varsin usein keskusteluun nousevaa alkuperäisjäsenitkua. Whitehorn on selkeästi Brookerin sideman lavalla, ja komeasti ulvoo keppi. Muutamissa biiseissä Whitehorn ja toisen polven mestaribasisti Matt Pegg pääsivät näyttämään myös stemmalaulutaitojaan. Peggin isähän (Dave nimittäin) soittaa edelleen Fairport Conventionissa ja bassotteli pitkään Jethro Tullissa. Ihan puun juurelle on siis omena pudonnut. Rummuissa on jo seitsemisen vuotta vaikuttanut Geoff Dunn, joka edeltäjänsä Mark Brzezickin (kyllä, Big Country) alias Octopussyn jälkeen saattaa tuntua yksioikoiselta paukuttajalta, mutta bändin sointi on jo nyt niin rikas, että yksioikoisuus takalinjoilla on oikeastaan hyvä asia. Vastapäätä Brookeria Hammondinsa takana bändin täydentää Josh Phillips, mies huikealla CV:llä (ja itselleni myyttistä osastoa soitettuaan 80-luvulla Big Countryn livekokoonpanossa).

Mahtavaa, että viimeaikaisilla keikoillaan Procol Harum on soittanut ”Whiter Shade of Palen” jo ikäänkuin alta pois varsinaisen setin toiseksi viimeisenä, eikä esim. iänikuisena encorena. Niin tänäänkin. Biisi voisi olla läpilukujuttu, mutta ainakin tänään bändin olemuksesta huokui tunnelma, että tätä biisiä on edelleen upeaa soittaa. ”A Salty Dog”-klassikko paketoi Procol Harumin seitsemännen keikan Suomessa. Sitten Brooker odotuttikin pitkään, pitkään ennenkuin antutui yleisön seisaaltaan ja äänekkäästi vaatimaan encoreen. Näin encorea pitää vaatia ja näin se pitää odotuttaa, kerrankin meni oikein. Ylimääräisenä kuultiin esikoisalbumin ”Conquistador” komeana luentana.

Procol Harumin varhaisista suomenkeikoista (ensimmäisenä niistä vuoden 1974 Ruisrock) löytyy mainiota aikalaistodistusta alussa hehkuttamastani Huhtamäen kirjasta. Nyt, loppukevennykseksi vielä tämä, tsekatkaa ihmeessä: http://www.youtube.com/watch?v=Mb3iPP-tHdA                                                                                                                                                                           KG

Post Navigation