Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “marraskuu, 2014”

30 marras 2014

Borknagar (no), Atena (no), Shade Empire @ Nosturi, Helsinki 29.11.2014

Norjalaisen raskasprogen, avantgardemetallin ja rajoja rikkovan blackin mestaribändi, Bergenissä vuonna 1995 perustettu Borknagar, saatiin Suomeen keikalle urallaan vasta toista kertaa. Ja kun edellisestäkin keikasta oli vierähtänyt jo kymmenisen vuotta, oli luvassa siis herkun harvinaisuutta. Mutta mutta, kohtalo oli puuttunut peliin, ja lavalla nähtiin hiukan alakuloinen ja vajaamiehinen Borknagar. Tapahtui nimittäin niinä päivinä, että vuodesta 2000 lähtien bändissä lauluvastuuta jakanut Ruotsin mies Vintersorg, oli viikkoa aiemmin telonut itsensä sairaalakuntoon. Hiukan epämääräinen uutisointi kertoi jotain pään ja betonilattian kohtaamisesta. Mies toipunee täysin, ja vieläpä suhteellisen nopeasti, mutta pään alueen vammat ovat aina miettimään pistävä asia. Ja kyllä tuo iso huoli bänditoverista näkyi myös Borknagarin esiintymisessä, ilmiselvänä valmistautumattomuutena ja keskittymisen puutteena. Ajatukset olivat osin muualla, ja toisaalta Vintersorgin poissaolo vokaalirintamasta tuntui myös isosti.

Bändi taisteli sankarillisesti läpi 13 biisin kompaktin setin, joka kellotti karvan päälle tunnin encoreineen. Toisaalta, en ollut odottanutkaan mitään puolentoista tunnin päälle. Keikka oli siis varsin kelpo, kun tiesi ja ymmärsi, mistä sen puutteet johtuivat.

Avausbiisi ”The Genuine Pulse” meni vielä hakiessa soundia, ja tuntumaa illlan yleisöön. Soundit kyllä löytyivät, ja yleisön myötäolokin loppua kohden paremmin. Vokaaliosuudetkin hoituivat, vaihtelevin järjestelyin. Välillä lauloi tietenkin basisti ICS Vortex (joka tunnetun ansiokkaasti laulaa myös paitsi omannimisessään bändissä, myös Arcturusissa), välillä bändin livesolismia tukevoittava Athera, tuttu mies Chrome Divisionin ja Susperian riveistä. Apua antoi myös kosketinsoittaja Lazare (bändissä jo vuodesta 1999). Ainakaan Atheran ääni ei tänään ollut kunnossa, mutta näin syksyisin syitä voi olla monia.

Viimeisimmän ”Urd”-albumin (2012) avausraita ”Epochalypse” polki jo sitten tosi komeasti, ja hienoa niin, se omistettiin lasareetissa makaavalle bänditoverille. Omissa korvissani upeimmin soi kuitenkin tänään ”Ad Noctum”, kolmosalbumilta ”The Archaic Course” (1998). Kahden kitaran (Jens Ryland, sekä ainoa alkuperäisjäsen Oystein Brun) voimalla ajava Borknagar oli siinä tänään jotenkin väkevimmillään. Myös siksi ehkä, että loppua kohden keikkaa raskas viikko ja tietty jännittäminen alkoivat vaatia niskalenkkiä. Muutama loppupään biisi vedettiin jo ns. pois kuleksimasta, kuten nyt vaikkapa varsinaisen setin päättänyt ”Universal”. Siihen asti oli kyllä soiton puolesta kaahattu ihan komeasti, ei olisi ollut syytä luovuttaa. Mutta varsinkin Vortex tuntui ottaneen hiukan häppääkin, ja alkoihan tuo sitten pikku hiljaa näkyäkin. Setin päättäneiden ”Frostriden” ja ”Universalin” aikana Atheraa ei näkynyt lavalla lainkaan.

Rumpali Baard Kolstad sai soolotilan keskellä settiä, kun vokaaliosasto otti huilitauon. Bändin tuorein vakkarirekrytointi (2012-) hoitikin homman todella mallikkaasti, yleisön kannustamana. Todella harvoin näkee paikallaolon arvoisia rumpusooloja, mutta nyt oli sellaisen aika. Soolosessio tosin loppui odotettua aiemmin, Baardin pudotettua toisen kapulansa. Hetki ei kuitenkaan ollut millään tavalla nolo, Borknagar osoitti monellakin rintamalla tänään, että kiertävään soittamiseen on mahduttava myös inhimillisyysvara. Se teki oikeastaan illan vedosta, joka oli ensikosketukseni bändiin livenä, aika ainutlaatuisen ja odottamattomalla tavalla laadukkaan. Erityisesti ilahdutti itseäni myös se, että bändin todellinen klassikko, eli esikoisalbumi ”Borknagar” (1996) on edelleen edustettuna livesetissä, itselleni erittäin tärkeä kiekko. Borknagarin osalta siis kaiken kaikkiaan aivan mainio ilta. Vintersorgille pikaista paranemista, uutta levyä odotellessa. Sen ilmestyttyä bändi saadaan toivottavasti hiukan iskuvalmiimpana rykmenttinä takaisinkin suht pian.

Illan avasi hädintuskin parikymppisten kloppien norjalaiskvartetti Atena, joka soitti muodikasta hardcorelta ohuesti haiskahtavaa djenttiään, tai mitä lie. Sekunniksikaan en onnistunut innostumaan, mikä on kohdallani paljon sanottu. Bändi mainostaa olevansa kokeellista metallia. Kannattaisi olla myös käytännössä. Bändi on logostaan ja nimestään lähtien tuomittu hukkumaan nuorten bändien ikuiseen vellomaan, niiden tuhansien joukkoon, jotka saavat kaksi lämppärirundia Euroopassa, ja sitten sammuu motivaatio. Nuorten miesten introvertti huppupääpumppaus on keskimäärin niin haukotuttavaa, että siksi en lakkaa kehumasta Amenran taannoista Supermassiven keikkaa. Siellä tuli ns. sanoma läpi. Toisin sanoen, Norjan Drammenin pikkukaupungin paras bändi on tämänkin jälkeen huikea Myrskog.

Lauteilla nähtiin myös kuopiolainen Shade Empire, joka on levyillä todella kova bändi, ja niiden kautta tulee ansaitsemaan omaakin jatkokuunteluani. Illan veto oli kuitenkin jollain tapaa niin koppava, että itse poistuin eturivin maastosta takalinjoille, odottamaan isompien ja parempien vetoa. Toki bändiä helposti häiritsee, jos yleisö on kylmää, ja sitä on liian vähän. Mutta tapoja suhtautua asiaan on yhtä monia, kuin on kylmiä ja pieniä yleisöjäkin. Silti, esikoisalbumin ”Sinthetic” (2004) raita ”Human Sculpture” kulki todella räyhäkkäästi.

Yleisön vähyydestä puheenollen, missä kaikki olivat? Toki on marraskuu, ja helpointa on linnoittautua himaan pelaamaan sotapelejä ja repimään kosteaa. Mutta jos Borknagar käy kerran 10 vuodessa Suomessa, olettaisi tuvan olevan täynnä. Toisaalta, hyvä ettei ollut, Nosturi on täyteen tungettuna, sekin, varsin piinallinen paikka. Jo mainittukin Arcturus soittaa Nosturissa 7. helmikuuta, oletan silloin väen olevan liikkeellä paremmalla jalalla, ja runsaslukuisempana. Tarkoitus on olla itsekin itseäni edustamassa. KG

Posted in avantgarde metal, black metal, djent, metalcore, progressive black metal, progressive metal, progressive rock, symphonic black metal and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
19 marras 2014
4 Comments

John McLaughlin and The 4th Dimension (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 18.11.2014

Olinpa kerran nuorempi, ja sain pitkän kärtännän jälkeen sähkökitaran joululahjaksi. Vanhempieni pienituloisuuden huomioiden, kyseessä oli valtava satsaus. Otin kitaratunteja espanjalaiselta nylonkielisen virtuoosilta ja kuuntelin korvat verillä Eddie Van Halenia. Kaverini vinttihuoneessa kävimme läpi länsimaisen rock-kitarismin kunniakkainta kataloogia. Luokkakaverini, josta piti tulla myös bänditoverini, tutustutti minut Claptoniin, Hendrixiin, Paul Kossoffiin ja kaiken päälle vielä brittiläiseen John McLaughliniin, jonka häkellyttävän nopeuden ja taituruuden tunnistin, mutta jota en voinut käsittää. Ehkäpä ne olivat juuri McLaughlinin levytykset ystävän ja toverin jäätävässä vinttihuoneessa, jotka lopulta saivat ripustamaan japanilaisen Stratocaster-kopioni siihen viimeiseen naulaan, jossa se yhäkin roikkuu. Ei tullut meikäläisestä maailmaakiertävää rokkitähteä. Häpeä jäi, etten koskaan oppinut soittamaan. Ehkä osin tuosta häpeästä johtuen, joudun aika ajoin raahaamaan itseni maailmanluokan kitarasankareiden keikoille. Tosin, nähdä itsensä John McLaughlin elävänä, on ollut tavoitteena aina noista päivistä lähtien.

Joten, takaisin Finlandia-talolle. Olin paikalla tuttuun tapaan aivan liian ajoissa. Kuikuilin mahdollisia tuttuja, mutta en nähnyt yhtäkään. Oli aikaa pohtia, miksi Finlandia-talo tuntuu niin valtavan masentavalta. Siis yleiset tilat, ei niinkään sali. Salissahan kyllä viihtyy, kun laadukas musiikki soi ja valot sammuvat. Tajusin siinä Lapin Kultaa särpiessäni, että talo on aivan järkyttävän huonosti valaistu. Yleisten tilojen valaisu muistuttaa kotimaisen päivittäis-tv-sarjan offline-versiota. Eli puhutaan kansankielellä tuhnusta. En ymmärrä, Aalto kuitenkin suunnitteli hässäkän ennen ensimmäistäkään öljykriisiä, oli vielä lupa tunkea isompaa polttimoa sisään.

Fuusion ja progen legenda (taas joutuu tätä sanaa käyttämään), yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä sähkökitaraan koskaan tarttuneista ihmisistä, kiersi pimeään maahamme tällä kertaa 4th Dimension-kokoonpanonsa kanssa. Alun spiikissään McLaughlin totesi, että nyt hänellä on kasassa kaikkien aikojen paras bändinsä. Paljon sanottu mieheltä, joka 1971-87 johti yhtä koko rockhistorian tärkeimmistä bändeistä, Mahavishnu Orchestraa. Siinä sentään musisoivat mm. Billy Cobham, Jan Hammer, Jean-Luc Ponty ja Bill Evans. En usko McLaughlinin kommentin olevan mainituilta pois, se lienee ollut pelkästään armoton komplimentti nykybändiä kohtaan. Ja toisaalta tarkoittavan, että vihdoinkin kaikki on loksahtanut kohdalleen. Viimeistä iskua myöten, maestron täyttäessä pian 73. Olihan Mahavishnu Orchestra tunnetusti aika riitaisa hybridi, kipinää lensi. Nyt 4th Dimensionissa tuntuu olevan suorastaan leppoisaa, McLaughlin soitti koko illan hymy huulillaan, ja ottipa vetreä kepittäjämme aika ajoin muutaman joraavan askelkulunkin, jos ei nyt suorastaan tanssahdellut.

Illan pääroolissa oli setti, joka on tullut tutuksi bändin maaliskuussa julkaistulta livealbumilta ”The Boston Record”. Se on kuulkaa kova kiekko, ja kannattaa ottaa tehokuunteluun, jos ei ole vielä ollut. Ja jos ankara proge yhtään menee jalan alle.

Keikka kesti tänään (encoreineen) lähes kaksi tuntia, ja suolaiselle lipunhinnalle saatiinkin kunnolla vastinetta. Sali ei ollut likikään täynnä, mutta ei myöskään häpeällisen vajaa. Oma arvontakorini oli heittänyt minut taakse, parvekelipan alle. Ja ehkä hyvä niin, soundi oli tänään poikkeuksellisesti erinomainen, vielä kun istuin vain hiukan miksaustiskistä sivuun.

Setin avannut ”Guitar Love” (vuoden 2012 studioalbumilta ”Now Here This”) ja ”Little Miss Valley” näyttivät suunnan koko illalle. Eli pitkän kaavan kautta, ja vähintäin kuusi sooloa per biisi. Mutta näinhän se näissä lajityypeissä menee. McLaughlinin luotto bändiinsä on jopa sitä luokkaa, että aika harvana hetkenä edes huomasi olevansa yhden maailman tärkeimmistä kitaristeista keikalla. Basisti Etienne Mbappe sai runsaasti sooloaikaa, muutamassa biisissä jopa kahdesti. Kaveri soittaa tyylikkäästi mustat hansikkaat käsissään, ja on kyllä vääjäämättä kovin peukkubasisti, jonka olen koskaan nähnyt. Kamerunilaisvelhon meriittilistalta löytyvät mm. Salif Keitan bändi, Joe Zawinul Syndicate ja Ray Charles.

Illan ikimuistettavimmat numerot olivat, näkökulma jälleen pelkästään henkilökohtainen, ”Abbaji” ja jo mainittu ”Little Miss Valley”, molemmat ”The Boston Recordilta”. Ensinmainitun McLaughlin omisti intialaiselle tablamestari Alla Rakhalle, percussioguru Ravi Shankarin pitkäaikaiselle oikealle kädelle. Rakhan poika Zakir Hussain jatkaa isänsä työtä, ja on tehnyt sitä tunnetusti myös McLaughlinin kokoonpanoissa. ”Abbaji” toi toivottua temmonvaihtelua, noin niinkuin isommassa mittakaavassa, toki sitä biisien sisäisesti löytyi vaikka millä mitalla. Biisissä kuultiin myös rumpali Ranjit Barotin komeaa laulua. Mutta ennenkaikkeahan intialaissyntyinen Barot on aivan hillitön kannuttaja, jonka nähtyään taas tajusi, miksi länsimainen rockrumpusetti on ylipäätään keksitty. Sanattomaksi veti. Enkä ole sitäpaitsi kuullut näin hyviä rumpusoundeja miesmuistiin.

Eikä siinä kaikki. Kun 4th Dimensionin kosketinsoittajana pääosin nähtävä Gary Husband hyppäsi parissa biisissä toisen rumpupatterin taa, oli kahden maestron myllytys lähinnä murhaavaa. Toistan itseäni, en ole koskaan nähnyt toimimatonta kahden rumpalin kokoonpanoa. Husband tunnetaankin ennenkaikkea ylistettynä rumpalina (Level 42, Billy Cobham Band jne.), mutta osoitti olevansa myös armoitettu pianisti, ja toi nimenomaan soitollaan ehkä eniten jazzelementtejä illan kattaukseen.

Aika massiivisina kerta-annoksina pystyn esim. kotoisassa musacornerissani luukuttamaan fuusiota ja progea, mutta näin livenä tulee helposti tunnin kohdalla ähky. Varsinkin kun koko show koostuu pelkästään virtuositeetin seuraamisesta, ja biisit ovat suht tasapitkiä, ja pääosin instrumentaaleja. Mutta hatunnosto meastro McLaughlinille siitä, että tarjotaan tosiaankin lähes kaksi tuntia tavaraa, sen kerran kun on liikkeelle lähdetty.

Tunnustan syöksyneeni matkaan, kun bändi poistui lavalta varsinaisen setin päätteeksi. Tarkoitus oli välttää ruuhka narikassa, ja ehtiä järkevissä ajoissa kotiin. Heti käytävällä alkoi kaduttamaan, kun salin puolelta kajahti encoren ensisävelinä Mahavishnu Orchestran esikoisalbumin ”The Inner Mounting Flame” (1971) raita ”You Know, You Know”.  Ehkä ensi kerralla. Vaikka minusta ei koskaan tullut kitaristia, niin hyvä että Mahavishnu McLaughlinista tuli. Ja tällä vetreydellä mies tulee vielä takaisinkin, sikäli lämmöllä meastro mainitsi spiikissään Helsingin. KG

 

Posted in fusion jazz, progressive rock and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , ,
17 marras 2014

Morrissey (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 16.11.2014

Morrissey on legenda, ei siitä pääse mihinkään. Miehen vaikutus useampaankin sukupolveen on valtava, ensin tietenkin The Smithsien nokkamiehenä ja lyyrikkona. Ja sittemmin jo 10 studioalbumin mittaisen soolouran vakuuttavuudella. Harvoin on nimittäin se hetki, kun artisti (bändeineen) kävelee lavalle, ollut yhtä sykähdyttävä kuin nyt. Vaikka sykähdyttäviä hahmoja on tullut aivan viime aikoinakin nähtyä, ei itse verhoista esiinmarssilla ole ollut yhtä isoa vaikutusta moniin aikoihin. Se liittyy varmaankin Morrisseyn ikoniseen hahmoon, joka on syöpynyt silmänpohjalle jo hamalla 80-luvulla. Turha tässä edes manita, että The Smiths on osaltani näkemättä. Ja tullee aina olemaan.

Olin liikkeellä varsin ajoissa, ja kun Finlandia-talon aula ei ole mikään paikka varsinaisesti viettää aikaa, olin ajoissa myös salin puolella, omaa istuintani etsimässä. Joka istuin ilmenikin olevan miksaajan valloittama, työrauhansa paremmaksi takaamiseksi. Yhteys ystävälliseen henkilökunnan edustajaan, joka todettuaan tilanteen kysäisi; miltä tuntuisi rivi viisi, jos sinne sitten korvaukseksi? Hyvältähän se kuulosti, sinne siis. Eli hyvin alkoi.

Ennakkoon oli luvattu, että puoli tuntia ennen konserttia pyörii ”filmi”. No, ensin pitää määritellä filmi. Finlandia-talon nuhjuisella esiripulla pyöri kyllä jotain epäselvää ja kamalan kuuloista, mutta en minä jaksanut seurata. Olisiko ollut liikaa tsekata ”filmin” äänenvoimakkuus ennakkoon ja vaikka hiukan himmentää valoja lisää? Jos artisti koki tämän videokollaasin tärkeäksi, olisi sen kannattanut olla ihan oikea osa iltaa. Suttuista musiikkivideomuseologiaa vuosikymmenten takaa häkellyttävällä äänenpaineella, ajettuna valkokankaalle, jota ei ole koskaan sellaiseksi tarkoitettu. Jotenkin koko Finlandia-talon jälkeenjääneisyys tuli tässä kohtaa melkein lihaksi. Ymmärrän, että Morrissey halusi tarjota matkan musiikillisille juurilleen, ja poliittisen mielipidemaastonsa lähteille, mutta voisi kai tämänkin tehdä kunnolla? Ei näin.

Onneksi, välittömästi seuraava hetki illassa olikin yllä mainittu sykähdyttävä sekunti, kun itse Morrissey asteli lavalle. Se hetki pelasti paljon. Illan soundit sen sijaan eivät. Tulin arvostelleeksi edellisessä bloggauksessani (http://keikkaguru.com/2014/11/10/marianne-faithfull-uk-musiikkitalo-helsinki-09-11-2014/) Finlandia-talon sointia, jota on toki yritetty vuosien varrella parannellakin. Onneksi en ole ikinä ollut kuulemassa sitä alkuperäistä. Tänään talo soi rumasti, käsittämätön kihinä valtasi tilan, vaikka tarjolla on aika paljonkin nahkaa, puuta ja muuta asiallisen vastaanottavaista materiaalia. Plus täysi salillinen ihmisiä. Syyttävä sormi osuu toki tiskinkin taakse, mutta ymmärrän että tämän kokoista bändiä on jollain volyymeilla pakko pystyä soitattamaan, muuten ei tule kokonaisuus riittävän isona läpi. Toki noin keikan puolimaissa soundit saatiin siedettävälle tolalle, mutta ei koskaan lopulliseen kuosiin. Onneksi kuitenkin, vähiten haasteesta kärsi Morrisseyn laulu.

Alkuun päästiin The Smiths-biisillä, kuten kaikilla muillakin tämän rundin keikoilla, eli sekavaa möykkää ollut ”The Queen Is Dead” sai avata illan. Ei koskaan mikään erityinen suosikkini Smiths-katalogissa, mutta artisti valitsee kappaleet, ja hyvä niin. Alusta lähtien oli selvää, että nyt on Morrisseyn takana ja rinnalla todella kova bändi. Ensinnäkin, kitarassa, stemmoissa ja saksofonissa oli koko Morrisseyn soolouran ajan mukana nähty uskollinen Boz Boorer, joka jo vuonna 1978 oli perustamassa yhtä rockabillyrevivalin kantabändeistä, ei enempää eikä vähempää kuin The Polecatsia. Ja hyppäsi tosiaankin Morrisseyn matkaan jo 1991, ollen sen jälkeen myös herramme tärkeä biisinkirjoituskumppani. Yhdessä Jesse Tobiaksen (ansiolistoillaan mm. Alanis Morrisette) kanssa luotu illan kitarointi, oli vallan tyylikästä kuunneltavaa ja katseltavaa, soolotilaa löytyi molemmille. Muusta bändistä huomion kiinnitti myös kosketinsoittaja Gustavo Manzur, joka pariin otteeseen nykäisi akustisella nylonkielisellään muutaman vahvatunnelmaisen espanjasoolon, joista tosin ensimmäinen hukkui täysin yleiseen puuroon.

Morrissey julkaisi 10. sooloalbuminsa heinäkuussa, otsikolla ”World Peace Is None of Your Business”, ja itseasiassa aika kovan levyn julkaisikin. Moni olisi antanut vastoinkäymisten lannistaa, jotka miehemme tapauksessa ovat viime aikoina olleet pääosin terveydellisiä, mutta ei. Eikä antanut Morrissey myöskään illan, tai päivän kunnon, lannistaa. Artistimme oli silminnähden jonkin, veikkaan villisti vilustumista, vaivaama. Mutta eipä tuo illan antiin juurikaan vaikuttanut. Välillä sumutetta kurkkuun, ja taas maistui meno. Aloittelevien artistien kannattaakin muistaa, että ei se meno taatusti joka ilta varsinaisesti maistu, mutta yleisö on silti maksanut lippunsa, väliin aika kalliitkin.

Uudelta levyltä kuultiin peräti yhdeksän vetoa. Mikä fakta, toistan itseäni, kertoo artistin omasta arvonannosta levyä kohtaan. Uutuuden kimppuun päästiin yhdessä Boorerin kanssa kynäillyllä ”I’m Trowing My Arms Around Paris’lla”. Omasta katsantokannastani parhaiten tänään uutukaislevyltä soi kerrassaan komea nimiraita, joka oikeastaan samantien olikin koko oman iltani toimivin veto. Ok, no joo, ”Bullfighter Dies”, mutta se soitettiin kovin lyhyenä versiona. Niinkuin itseasiassa moni muukin biisi sai suorastaan otanta-tyyppisen käsittelyn. Toisena The Smiths-vetona kuultiin ”How Soon Is Now?”, mutta saako sanoa? Saa. Hyvä. Morrisseyn sävelkynä on ollut koko soolokauden niin terävä, siinä avustaneine kynineen, että Smiths-biisit eivät ainkaan tämän illan otannassa päässeet loistamaan. Vaan jäivät suorastaan jalkoihin. Poikkeuksena toki varsinaisen setin päätteeksi pitkänä ja raskaana vedetty ”Meat Is Murder”, jonka Morrissey tulkitsi pääosin selin yleisöön. Haluten tällä ohjata katsettamme taustakankaan videokuviin, ja kyllähän se sinne osuikin, halusi tai ei. Suttuisia ja huojuvia kuvia, mutta niiden ja Smiths-biisin sanoma tuli läpi. Lihan (ja muiden eläinkunnan tuotteiden) tehotuotanto on ollut Morrisseyn hampaissa jo uran alkuajoista, ja vaikka ajan kaari on pitkä, on hämmentävän vähän saatu aikaiseksi. Taide teki tehtävänsä, biisistä tuli aidosti paha olo. Suunnattoman lohduton ja vihainen tykitys koko orkesterin arsenaalilla.

Illan muista huippuhetkistä voisin (muodikkaasti) nostaa uutuuslevyn yhden komeimmista raidoista, ”Earth Is The Loneliest Planet”. Samaisen platan suorastaan ihmisvihainen ”Kick The Bride Down The Isle”, ja vielä jo mainittu ”Bullfighter Dies” soivat tänään jotenkin erityisen hätkähdyttävästi. Joten sanoinko jo, tuore albumi nousi illan aikana kovaan arvoon. Encoreita saatiin kaksi, edellisiltana samoilta lauteilta (kyllä, Morrissey veti kaksi ennakkoon loppuunmyytyä iltaa Helsingissä) vain yksi. Ensin The Smiths-herkistely ”Asleep” ja lopuksi biisi, jota soittamatta Morrissey ei voi poistua kongressikeskuksen premisseistä, eli ”Everyday Is Like Sunday”. Ja kun sattumalta sattui vielä olemaan sunnuntai, kyllähän tämä tuntui. Biisin aikana Morrisseyn omat turvamiehet tekivät vimmalla töitä, hymyssä suin toki, pitääkseen lavallerynnijät kurissa. Kaikki ylös asti päässeet saivat Morriseylta vähintäinkin käden kosketuksen, joten kaikki hyvin. Loppuiskujen aikana taiteilijamme riisti vielä itseltään paidan pois, ja osoitti ettei ikä, tai kamppailut syövän kanssa, ainakaan juuri ylävartalossa näy.

Ilta oli paketissa. Morrissey oli poistunut rakennuksesta, eikä paikalla ollut enää mitään nähtävää. Narikasta tuskallisen hitaasti purkautuvalla jengillä oli kuitenkin silminnähden hyvä fiilis. Morrisseyn fanikanta vaikuttaa olevan mitä uskollisinta ja omistautuneinta luokkaa, siksi piukkana oli Finlandia-talon permannon alalattia. Illan erikoisuutena paikkaa ajatellen nimittäin se, että koko keikka katsottiin seisten. Koko yleisö siis, jos jotain halusi nähdä. Tästä johtuukin mieleeni kysymys; miksi Morrissey nähtiin näin ankeassa paikassa, jota ei edes ole suunniteltu rockin soittamiseen? Miksei vaikkapa kaksi iltaa Circuksessa, jossa koko ala-ja yläkerran kapasiteetti olisi käytössä? Illan upeat valot olisivat toimineet siellä vieläkin paremmin, soundista puhumattakaan. Ymmärrän, että Cirkuksessa oli toki jotain muuta, mutta ajattelussa on vikaa, silloin kun ihan oikeita rockartisteja läiskitään Finlandia-talon lavalle. On aivan sama missä Chuck Berry muistelee kahta sointua, mutta Morrissey olisi kuulunut muualle. Toki, jos hahmomme pysyy kunnossa, ja luomiskynä näin terävänä, tilaisuuksia soittaa muuallakin tulee vielä. KG

Posted in alternative rock, indie pop, indie rock and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
10 marras 2014
1 Comment

Marianne Faithfull (uk) @ Musiikkitalo, Helsinki 09.11.2014

Minulla ei juurikaan ole pahaa sanottavaa Helsingin Musiikkitalosta konserttipaikkana. Henkilökunta on ystävällistä, käytävät väljiä kulttuuriväen flaneerata, pääsali soi upeasti ja joka istuimelta näkee. Talo sijaitsee, niinkuin kulttuuritalon tuleekin sijaita, keskellä kaupunkia ja vallan ydintä. Musiikkitalon kaksi parasta asiaa ovatkin häpeilemätön sijainti ja häpeilemättömän hyvä sointi, joka jälkimmäinen hakkaa mm. Finlandia-talon vastaavan varsin vaivatta. Kritiikkini kohdistuukin vain salista poistumiseen, joka on aivan liian hidasta ja takkuista, Hartwall Areenakin tyhjenee suhteessa nopeammin. Sekä tietenkin, näinä kansainvälisinä iltoina, lippujen hintoihin. Ne kun ovat lähteneet lapasesta jo kauan sitten, ja varmistavat, että vain tietty kansanosa on ns. tervetullut näihin iltoihin. Mutta, Musiikkitalo on siis konserttitalona erittäin tarpeellinen, kaikki se rakennusaikainen suomiporu tuntui silloin turhalta, ja erityisen turhalta nyt.

Isänpäivän iltana homman nimi oli legendaarinen ja ikoninen Marianne Faithfull itse. Musiikkitalon sali oli täynnä. Sen toki tapahtuman promoottori oli osannut ennakoida, ja siksi lyönyt sen hinnan lipuille, mikä niillä oli. Vain artistin takana olevat istuimet olivat myymättä, ne toki toimivatkin sinfoniaorkesterin ollessa lavalla aivan toisella tavalla, jos haluaa seurata enemmänkin kapellimestarin työskentelyä. Rokkibändit kannattaa nähdä etupuolelta. Oma arvontakorini oli tuottanut paikan alas ja eteen, mutta aivan seinän viereen. Bändin näin kokonaan kyllä, mutta soundista tänään vääjäämättä osa meni paremmille penkeille.

Marianne Faithfull mursi lonkkansa toukokuussa lomamatkalla Rhodoksella. Itse en ole koskaan lonkkaani murtanut, edes vahingossa, mutta voin vain kuvitella toipumisen hitauden ja kivuliaisuuden. Ja tuo tuskaisa toipumisprosessi toki on omiaan voimakkaasti värittämään Faithfulllin meneillään olevaa 50-vuotistaiteilijajuhlaa kiertueineen. Moneen kertaan, ja aivan ymmärrettävästi toki, taiteilija joutui kipuunsa referoimaan. Ja johtihan se toki myös siihen, että  noin joka toisen laulun Faithfull tulkitsi istualtaan. Eikä se voi olla vaikuttamatta laulusuoritukseen ja äänentuottoon. Joka äänentuotto, kuten tunnettua, on Mariannen tapauksessa jo muutenkin pitkän taiteilijaelämän leimaamaa. Aito kipu kuvastui välillä Faithfullin kasvoilta, mutta urheasti hän silti illasta suoriutui, nuorekkaan ja taitavan bändinsä tukemana.

Kaikki edellä sanottu siksi, että totean ymmärtäväni täysin konsertin tietynlaisen alavireyden. En kokenut sen olevan ainakaan itseltäni pois, olin kotiläksyni tehnyt, ja osasin odottaa. Olin kuitenkin samassa salissa puolitoista tuntia Marianne Faithfullin kanssa, maailmanluokan laulujen äärellä, joten mikäs tässä.

Uuden albumin nimiraidalla lähdettiin liikkeelle. Sen Faithfull on kirjoittanut yhdessä ”yhdysvaltain viimeisen sosialistin” eli Steve Earlen kanssa.  ”Give My Love to London” on komeassa marssin rytmissä etenevä merirosvolaulu, jonka tunnelmiin on kaupungissa viisi vuotta asuneena todella helppo samaistua. Laulu tavoittaa vanhan Lontoon tunnelman, ajan jolloin kaupunkiin vielä matkattiin purjevoimalla, ja ajan jolloin silvottiin pimeillä kujilla ilolintuja jäämättä koskaan kiinni. Ennenkaikkea, se on kuitenkin kaukokaipuinen rakkauslaulu ihmiskunnan upeimmalle kaupungille. Rumpali Rob Ellis, joka tunnetaan parhaiten P.J.Harveyn oikeana kätenä, takoi tummat marssipoljennot alle ja Rob McVeyn resonaattorikitara tunnelmoi surumieliset siirtolaistunnelmat kylkeen, niin että näin jälkikäteen ajatellen biisi on helposti ajateltavissa yhdeksi illan komeimmista vedoista. Heti kärkeen siis. Ja kun mollissa mentiin, Faithfullin nykykuosinen ääni soveltuu tällaiseen yksinkertaisesti hyvin, ja paremmin. Mahtava startti.

Tuore albumi on kuin kurkistus rockin lähihistoriaan, palstatila ei edes riitä luettelemaan kaikkia asianosaisia. Mutta mukaan saatujen lista kertoo koko rockmaailman kunnioituksesta Faithfullia ja tämän saavutuksia kohtaan. Rumpali Ellisin lisäksi levyn muusikoista on kiertueella mukana Ed Harcourt koskettimissa, ansioitunut laulaja-lauluntekijä itsekin. Joka osoittautui muutamissa biiseissä suorastaan kovaksi pianistiksi. Kakkosbiisin ”Falling Back” Faithfull on kirjoittanut yhdessä Anna Calvin kanssa, ja illan biisimateriaalissa se erottuikin yhtenä kovimmista sävellyksistä. Tässä seurassa paljon todettu.

McVey vaihtoi kullanväriseen Gibsoniin ja osoitti olevansa todella tyylitietoinen kitaristi. Mieshän vaikuttaa myös manchesteriläisorkesteri Longview’ssa. Soolot pysyivät inhimillisen mittaisina, ja muutenkaan kitarismi ei ollut illan päähuomiosta mitenkään pois.

Väliin Faithfull imaisi sähkötupakastaan henkoset, ja enpä tiedä, olinkohan se vain minä, mutta minusta ladyn ääni oli aina hetken kirkkaampi henkosten jälkeen. Näin vaikkapa vuoden 1979 isossa hitissä ”Broken English”. Samannimiseltä albumilta kuultiin myös harvinaisempi ”Witch’s Song” ja aivan setin loppumetreillä Shel Silversteinin ”The Ballad of Lucy Jordan”. Kuluvan kiertueen covervakioita on ollut myös John Lennonin ”Working Class Hero”, mutta se jäi nyt Helsingissä soittamatta. Yksi toinenkin coverveto kuitenkin saatiin, eli The Everly Brothersien ”The Price of Love”, johon Ed Harcourt sivalsi tyylikkäät huuliharput. Biisi tosin ei tässä seurassa tavallista rokettirollia kummoisempi ole, mutta bändille taatusti mukava soittaa.

Faithfull on ilmeisen ylpeä uudesta levystään, kuultiinhan siltä peräti seitsemän vetoa. Lieneekö jopa oman keikkahistoriani ennätys, sivuten nyt ainakin. Mutta näinhän sen pitäisikin olla, tehdään niin hyvä levy, että sitä on ilo livenäkin esittää. Vanha tuttu ”As Tears Go By” soi tänään alavireisesti, ollen illan vähiten odottamisen arvoinen veto. Onko jopa niin, että biisi ei enää tahdo sopia Faithfullin yhä tummuvalle nykyäänelle? Sen sijaan se toinen Rollari-biisi, eli ”Sister Morphine” helmikuulta 1969 kulki suorastaan jäätävän komeasti. Aikaikkuna laulun syntyhetkiin oli hetken auki. Pitkään päihdekoukuissa pyristelleen Faithfullin tulkinta, yhdessä Jaggerin ja Richardsin kanssa kirjoittamastaan klassikosta, saavutti niin sanotusti uskottavuuden asteen. Kaikissa taiteenlajeissa pitäisi olla suorastaan vaatimus, että laulettaisiin tai kirjoitettaisiin pääosin vain siitä, mistä jotain tiedetään. Jäätävyydestä puheen ollen, ilman välispiikkejä tai taukoa morfautui ”Sister Morphine” Nick Caven Faithfullille vartavasten uutuusalbumille kirjoittamaan ”Late Victorian Holocaustiin”. Pelkästään tämä biisipari lunastutti olla paikalla tänään.

Yhden tai kaksi biisiä oli varsinainen setti lyhennetty siitä, mikä aiemmin rundilla on tutuksi tullut. Syynä tähän taatusti Faithfullin ”pahan kivun päivä”. Illan viimeisenä kuultiin huikea tulkinta Faithfullin yhdessä Angelo Badalamentin kanssa tekemästä ”Who Will Take Your Dreams Awaysta”, joka on alunperin sävelletty vuoden 1995 elokuvaklassikkoon The City of Lost Children. Ja joka kuultiin neljä vuotta myöhemmin myös Patrice Leconten rainassa Girl on The Bridge. Pakahduttavan kaunis laulu, joka annettiin tänään vain Faithfullin ja Harcourtin kahdestaan tulkittavaksi, muun bändin uskollisesti odotellessa loppukumarrusten koittamista. Niiden jälkeen, täysi musiikkitalollinen jaksoi vielä hetken uskoa yhteen encoreen, mutta tänään ei sellaista kuultu.

Konsertin alussa, kun Marianne Faithfull köpötteli lavalle kävelykeppi apunaan viitisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin, jännitti varsin paljon, mitäköhän tästä tulee. Mutta loistobändi (bassossa muuten mainitsematta jäänyt Johnny Bridgewood, tuttu Morriseyn bändistä vuosina 1990, ja 1993-97) ja taiteilijan itsensä suunnaton kokemus ja kyky elää hetkessä, tekivät illasta lopultakin muistettavan. Faithfull vihjaisi, ettei tämä jää viimeiseksi kiertueeksi. Seuraavalla kerralla kuntokin lienee parempi. Parempaa levyä kuin ”Give My Love To London” on jo tosi vaikea synnyttää, paremman bändinkin kasaaminen on kiven takana. Näitä kaikkia, ja sitä ensi kertaa, kuitenkin samantien odottaen, KG.

Posted in blues, folk, rock and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
07 marras 2014

Stiff Little Fingers (uk), No Shame @ Tavastia, Helsinki 06.11.2014

Belfastin pojat Jake Burns ja Ali McMordie olivat 10 ikävuoden hujakoilla kumpikin, kun Pohjois-Irlannin ongelmat isolla O:lla alkoivat, eli häveliäästi The Troubles. Vajaat 10 vuotta lisää mittariin, ja pojat kokivat tehdä muutakin kuin maleksia kylmillä kaduilla, tarttua kiviin ja polttopulloihin ja pakoilla takakujilla brittisotilaita. Sitäkin varmasti sai tehdä, mutta kanavaksi päästä Ongelmista pois muodostui kuitenkin vuonna 1977 perustamansa bändi, josta pikapuoliin oli tuleva yksi brittipunkin tärkeimmistä, ja kantaaottavimmista. Orkesterin nimi oli, ja on yhä, Stiff Little Fingers. Alkuperäisestä miehistöstä ovat yhä jäljellä basisti McMordie ja kitaristi-laulaja Burns. Väliin on mahtunut kymmenen studioalbumia, yksi viiden vuoden telakoituminen ja liuta soittajia, mutta vuonna 2014 SLF on edelleen ällistyttävän hyvässä lyönnissä. Ja ennenkaikkea, sen kuluvana vuonna ilmestynyt viimeisin albumi ”No Going Back”, on liki loistava.

Tavastian marraskuinen iltapuhde oli Fingersien neljäs veto Suomessa, ensimmäisten ollessa jo peräti kesän 1979 Oulun Kuusrockissa, ja heti perään Helsingin Kaivopuistossa. Sitten tulikin hiukan taukoa, kunnes bändi saatiin loppuunmyydylle klubikeikalle The Circukseen viime vuonna, ja nyt siis Tavastialle.

Itselläni on vakavana keikkaharrastajana tapana tutkia bändien settilistoja etukäteen, ollakseni selvillä, mitä biisejä todennäköisesti kuullaan ja missä todennäköisessä järjestyksessä. Sillä tavalla on helppoa ottaa bändiä etukäteen haltuun, hiukan tuntemattomanpaakin artistia. Itse en niin perusta yllätyksistä, vankka tietämys aiemmin rundilla kuullusta materiaalista on minulle se juttu. Joten, Stiff Little Fingersienkin tapauksessa oli selvää, mitä tuleman pitää. Samalla settilistalla mentiin kuin vaikkapa edellisiltana Tukholman Debaser (Medis’ssa), yhtä encorea lukuunottamatta.

Bändi oli tänään hyvässä tikissä, vaikka jonkinlaista väsymystä ehkä ilmassa olikin. Keikka saatiin läpivietyä kunniallisilla soundeilla, vaikka jälleen on sanottava, että Tavastia olisi tänään(kin) kuulostanut paremmalta, jos master volymea olisi maltettu yhden kosketuksen verran tuoda alaspäin. Tavastian rakenteet alkavat pitää sitä käsittämätöntä kihinää, joka kuulostaa Mayhemin demolta emaliämpärissä, kun volyymi on liian kova. Asiantuntemattomuuttani tässä toki jauhan, mutta korvat kertovat, enkä olekaan antanut lupaa itselleni enää vuosiin, kuulla yhtään sähköistä keikkaa Tavastialla ilman hintavia korvatulppia.

Keikka starttasi esikoisalbumin ”Inflammable Material” (1979) hittiraidalla ”Wasted Life”, ja aivan ilmiselvästi hyvinkin entusiaistinen suomalaisfanien joukko oli samantien messissä eli meinigissä mukana. Typerä biisien toivehuutelu loisti tänään onneksi poissaolollaan, tämän bändin kohdalla on kuitenkin helppo ennustaa, että kaikki Ne tärkeät soitetaan. SLF on yleisönpalvelutehtävissä. Tuoreelta albumilta kuultiin peräti neljä kappaletta, mikä kertoo bändin omastakin arvostuksesta plattaa kohtaan. Ja kun edellisestä studiolevystä olikin jo vierähtänyt 11 vuotta, ei keskinkertaisen välilevyn pullistuman markkinoille tuominen ollut tietenkään edes vaihtoehto. Ensimmäisenä uutukaiselta kuultiin päätösraita ”When We Were Young”, joka on suorastaan popbiisi, jos niin haluaa ajatella. Mutta mitä vikaa melodisuudessa on ikinä ollut? Populaarimusiikki perustuu rytmiin ja melodiaan, ja ne molemmat löytyy. Saahan näitä sävellellä perässä, jos tuntuu, että taittuu.

Tuoretavarasta kuultiin myös upea ”My Dark Places”, jonka spiikissä Jake Burns kertoi läpikäymästään vaikeasta masennuksesta. Biisi aukesi aivan toisella tavalla tämän arvostettavan avautumisen myötä. Komea ralli, kuin myös ”Throw It All Way”, jonka tulkitsi kitaristi Ian McCallum (bändissä vuodesta 1998), aivan kuten levylläkin.

Bändi soitti itselleen tutuilla temmoilla, eli napakasti tikattiin, ja pian olikin selvää ettei keikka tulee paljoa tunnin päälle kellottamaan. Yksi ehdottomista suosikeistani, ”Just Fade Away” esimerkiksi ajettiin sikäli ohituskaistaa, että sen tunnistamiseen meni hetki.

Keikan keskisuvantona toimi tuttu coverbiisi, The Specials-laina ”Doesn’t Make it Alright”, joka käynnistysvaiheessaan alkoi tovin tuntua turhalta ohjelmanumerolta, mutta lunasti itsensä komealla loppurunnoutumisellaan. Bändi ei pahemmin sooloja harrasta, ja hyvä niin. Kompakteja vetoja. Soitetaan suoraan vaan. Minun makuuni kolmosalbumin ”Go For It” (1981) raita ”Silver Lining” on bändin ehkäpä se komein biisi, ja kuten Jake Burns spiikissään totesikin, yhä häkellyttävän ajankohtainen. SLF tulikin soittamaan biisin aika hyvää saumaan, juuri samana päivänä kun Suomi-paatti karahti ihan kunnolla kiville, päivän uutisten synkässä ja tunkkaisessa valossa.

Fingersien biisimateriaali on sitä luokkaa, että klassikoista ”Roots, Radicals, Rockers and Reggae” tuntuu tässä seurassa melkoiselta renkutukselta, mutta silläkin on settilistassa paikkansa. ”Barbed Wire Love”, rakkauslaulu Belfastin ongelmaisilta takakujilta, kuultiin pitkänä versiona, ja basisti McMordien doo-wopeilla höystettynä. Kukaan ei tässä orkesterissa ole instrumenttinsa ylijumala, ehkä vähiten rumpali Steve Grantley, mutta ei sellainen tähän musiikinlajistoon ja perinteeseen kuulukaan.

Varsinaisen setin loppua kohden, Burns omisti ”Strummervillen” tietenkin Joe Strummerille, joka kuusi vuotta Burnsia seniorimpana ehti toimia Belfastin miehelle esikuvana ja innoittajana. ”Tin Soldiers” kakkosalbumilta ”Nobody’s Heroes” (1980) alkoi jo vakavasti käydä etulattian faniston jalan alle, mutta lopullisesti sinne mursi tiensä bändin kaikkien aikojen ensimmäinen single ”Suspect Device”, helmikuulta 1978. Ja vaikka Pohjois-Irlantiin on saatukin päivä päivältä vahvistuva rauha, voi tätä laulua laulaa silti aika huoletta edelleen, eivät maailmamme perusteet ole sikäli miksikään muuttuneet. Laulun konkreettisempaan puoleen pystyin mahtavasti samaistumaan, Lontoon Pimlicon maanalaisasemalle ”suspect devicen”, vahingossa toki, jättäneenä. Silloin tuli nimittäin hetkeksi viileä hiki.

”Suspect Device” päätti odotetusti varsinaisen setin. Tunnin ja 10 minuutin kellotukseen päästiin kahdella encorella (Tukholma sai edellisiltana kolme). Ensin ”At the Edge” ja sitten tietenkin bändin ikäänkuin tunnuslaulu, jota ilman ei minkään maailman hämäläisosakunnan soittojuottolasta voi poistua, eli kakkossinkkuna lokakuussa 1978 julkaistu ”Alternative Ulster”. Jos sallitte, Stiff Little Fingers-kataloogissa biisi ei sävellyksenä ole kummoinen, mutta onpahan vain yksi koko punkin historian tärkeimmistä ralleista, ja yksi Troubles-taistelulauluista kautta ongelmaisten vuosikymmenten. Tukholmassa oli lisäksi kuultu Bob Marley-cover ”Johnny Was” (sopimusteknisistä kiertosyistä Rita Marleyn säveltämäksi merkitty), mutta ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan. Kaiken kaikkiaan koko tämän odotuksen arvoinen keikka, mahtavan kompakti ja tanakka veto. Jake Burns lupasi bändin palaavan, ja onhan miehen sanaa uskottava. Aion olla paikalla.

Illan lämmittelyosuuden hoiti kunnialla salolaislähtöinen No Shame, joka on ihan heittämällä Suomen kovimpia toimivia alan bändejä. Sillä on rohkeus sekoittaa levyilleen materiaalia suomeksi ja englanniksi, ja saada keitos toimimaan. Sillä on rohkeus vetää positiivisella energialla, eikä kaikissa biiseissä tarvitse laulaa kalliolaisesta jurrista. Ei tarvitse olla niin säälittävän ja naurettavan punk koko ajan, joka sekunti. Kitarat ei biisien välissä kierrä koko ajan sitä iänikuista typerää kiertoaan, ja muutenkin jätkien kompaktin slotin aikana oli kaikin puolin hyvä olla.

Illan yleisössä näkyi suorastaan ilahduttava määrä hyvinkin nuoria ihmisiä. Ihanaa, että joku vielä muistaa kasvattaa lapsiaan/nuoriaan, tai että nämä ihan minimissäänkin ymmärtävät kasvattaa itseään. Ulkona tuolla liikkuu kyllä ihan riittävästi jengiä, joka ei koskaan äänestä, kuuntelee tyhjänpäiväistä muzakkia, ja luulee että Weezer on punkkia. KG

Posted in punk and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: