Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “lokakuu, 2023”

Abdullah Ibrahim (za) @ Savoy-teatteri, Helsinki 23.10.2023

Yksi jazzin viimeisistä suurista legendoista yhä elossa ja yhä tien päällä on jo vuonna 1955 ammatillisen uransa aloittanut eteläafrikkalainen Abdullah Ibrahim. Helsingissäkin jo vuonna 1968 ensimmäisen kerran koettu mestari oli tasan kaksi viikkoa ennen tämänkertaista Savoy-teatterin konserttia ehättänyt täyttämään 89 vuotta. Pelkästään jazzin maestroksi Ibrahimin kategoriointi on toki, ja jälleen kerran, liian yksioikoista. Miehen rapian sadan sooloalbumin, kyllä vaan, kataloogiin mahtuu elokuvallisia tunnelmia, folkia, afrikkalaista perimää ja aika paljon kaikenlaista lokerointia taitavasti väistelevää. Kun on 89, on ehtinyt moneen. 1960-luvun lopun yhteistyö ja ensimmäiset levytysdiilit Duke Ellingtonin tukemana ja avittamana, kuuden vuoden taiteiljapakolaisuus poissa apartheidista kärsivästä Etelä-Afrikasta, kääntyminen islamiin ja nimenvaihto (Abdullah sai alunperin kasteessa nimen Adolph Brand), ja ”Mannenberg”-sävelmä, josta tuli aikoinaan Etelä-Afrikan epävirallinen kansallislaulu ja apartheidin vastaisen taistelun yksi terävimmistä keihäänkärjistä. Ja ihan hirvittävästi kaikkea muuta puuhaa on mahtunut pitkään uraan. Omalla toiminnallaan ja esimerkillään Ibrahim oli oikeastaan luomassa kokonaista musagenreakin, Cape Jazzia. Soittokavereita on vuosikymmenien varrella riittänyt ihan oikein nimimiehistä lähtien; Elvin Jones, Hugh Masekela, Max Roach, Gato Barbieri ja monet monet muut.

Viime vuosina Ibrahim on kokenut läheisimmäksi kiertää soittamassa soolona instrumentaaleja pianoteoksiaan, viimeisimpien albumijulkaisujen ”Dreamtime” (2019) ja ”Solotude” (2020) hengessä. Ja juuri tällainen harras mestari ja piano-meditaatio saatiin kokea myös relatiivisen täydessä Savoy-teatterissa tuikilokakuisena maanantaina. Konsertin piti olla alunperin Musiikkitalossa, mutta muodikkaista ”tuotantoteknisistä syistä” eli heikosti edenneestä lipunmyynnistä johtuen, paikkaa vaihdettiin. Moni kävikin Musiikkitalon ovella lukemassa A-nelosen ja rynni sitten juoksujalkaa Savoyhin. Olimme onnekkaita, Ibrahimin äärimmäistä keskittymistä ja hiljaisuutta vaatinut esitys olisi todennäköisesti osin mennyt hukille Musiikkitalon liian isoissa premisseissä. Vanha ja legendaarinen Savoy oli kuin olikin tälle hartaushetkelle juuri oikea paikka. Me kauan sitten lipun ostaneet saimme rynniä kuuteen ensimmäiseen riviin mahtimestoille, itse valitsin kakkossellaisen, ja kyllä kannatti.

Abdullah Ibrahim soitti 64 minuutin setin, kumara vanha mies ja Steinway-flyygeli, sanaakaan ei sanottu, mitään ei kertoiltu tai höpötelty, yhtään pitkää elämää ei muisteltu. Ei siihen ollut edes mikrofonia tarjolla. Vain musiikilla oli lupa puhua. Niinpä jossain kakkosbiisin kohdilla, vaikka Ibrahim ei edes soittanut varsinaisesti biisejä, vaan niistä vain teemoja lyhyesti lainaksi napsinutta tajunnanvirtaa, tapahtuman ainoan luvan saaneen valokuvaajan tykitys ja säksätys alkoikin häiritä aivan tavattomasti. Enkä ollut tällä kertaa ainoa, salissa alkoi merkittävästi päät pyöriä, mutta onneksi kamera lauloi vain muutaman minuutin, ja meditatiiviseen tunnelmaan oli mahdollista päästä takaisin. Onneksi alkuhäiriön jälkeen kukaan ei keksinyt pudottaa nuppineulaa lattialle.

Mitä soitettiin, mitä kuultiin? Ei juuri mitään käsitystä, mutta ei myöskään isompaa kiinnostusta listata biisien nimiä, sellaisia kun ei tosiaan perinteisessä mielessä yksi kerrallaan, alusta loppuun soitettu. Pari teemaa onnistuin tunnistamaan, ”Blue Boleron”, yhden nyky-Ibrahimin tunnetuimmista, ja vaikkapa ”District 6”:n. Ensimmäiset aplodit Ibrahim salli ottaa vastaan, hitaasti istuallaan yleisöön päin kääntyen, 58 minuutin kohdalla. Sen jälkeen vielä lyhyt hetki soittoa, joka kuutisen minuuttia myöhemmin olikin paljastunut keikan encoreksi, kun Abdullahin henkilökohtainen avustaja auttoi maestron ylös pianopallilta vastaanottamaan seisaaltaankin lopuksi annetut aplodeeraukset. Sanaakaan ei vieläkään sanottu, muutaman kerran mestari laittoi käden sydämen päälle, muutaman kerran kumarsi meille kädet kiittävästi yhdessä. Siinä kaikki. Oli ollut vain musiikki, ja koko Ibrahimin häkellyttävät lähes 70 vuotta kestänyt ura sen takana. Lisää tämmöistä, musiikin puhdistavaa ja rauhoittavaa voimaa. Omissa keikkahistorioissani Abdullah Ibrahimista tuli vanhin koskaan näkemäni artisti. Mutta tilastonikkarius sikseen, musiikin takia olimme paikalle tulleet. Vielä sittenkin, kun Ibrahimia ei enää ole, kun rundit on rundattu, säilyy mielessä pitkä, karismaattinen vanhus, silmät kiinni huojuttamassa itseään tuskin huomaamattomasti flyygelin ääressä. Ottaa välillä kädet syliin, pois sormiolta, antaa viimeisimmän soinnun melkein sammua. Viimeisiin henkosiin asti antaa soinnun soida omaa sointiaan, ja juuri ennen äänen kuolemaa, ottaa uuden alun ja lähtee uuteen teemaan, uuteen improvisaatioon. Abdullah Ibrahim, voice of Africa. KG

Sami Yaffa @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.10.2023

Viiden päivän takaisessa tuoreessa muistissa oli edellisviikon tärkeä, mutta jollain puoliselittämättömälläkin tavalla hienoiseksi pettymykseksi muodostunut Demolition 23.-keikka Helsingin Tavastialla, kun Hämeenlinnan Suisto-klubille saatiin lisää saman aihepiirin herkkua, nyt Sami Yaffan akustisen soolorundin merkeissä. Samihan julkaisi pitkään haudutellun ja vielä pidempään uumoillun esikoissooloalbuminsa ”The Innermost Journey To Your Outermost Mind” syyskuussa 2021, ja kiersi sen tiimoilta bändikokoonpanolla ahkerasti Härmää ja hiukan ulkomaillakin. Hämchesterissäkin combo nähtiin keväällä, ei tästä ole kuin 5 kuukautta aikaa. Ja oli mainio, äänekäs veto kertakaikkiaan. Tuolloin Sami lupasi tulla yksin takaisin, ja ammattimiehen sanaan voi tietenkin luottaa.

Sami Yaffa heittäytyi 16-vuotiaana ammattimuusikoksi, kohtuukeskenkasvuisena kölvinä siis, ja siitä lähtien on tietä riittänyt, tie on taipunut. Pelle Miljoona Oy, Hanoi Rocks, Jetboy, Smack, Jerusalem Slim, Demolition 23., Joan Jett and The Blackhearts, Mad Juana, The Hellacopters, Michael Monroe ja sinä voit itse nimetä ne muut, joskohta joku unohtui. Mainittujen lisäksi toki levysessioita vaikka kenelle, ja sittemmin myös itse itselleen. Soolokiertueelle rohkeasti kaiken muun tekemisen päälle ja jälkeen heittäytynyt Yaffa perustikin tämän rundin, naksun alle parikymmenbiisisen settilistan koko uransa mitalle, vuonna 2016 ilmestyneiden muistelmiensa hengessä. Mainiossa ”Tie taipuu”-opuksessa Sami käy elämäänsä, musavaikutteitaan ja uraansa läpi erittäin viihdyttävällä ja mukaansanoukkivalla tavalla. Suositus (ja jos hermo tai näkö ei salli lukea, voi myös muodikkaasti kuunnella). Niinpä siis meneillään olevalla soolorundilla ollaankin kuultu, ja kuullaankin, paitsi Sami Yaffan muusikkohahmon synnyttäneitä biisejä, myös miehen satoja kertoja keikalla veivaamia, että toki niitä, joita Sami on itse ollut eri rykmenteille kirjoittamassa. Oikeastaan vain miehen oman bändin, jo ”kuolleen ja kuopatun” Mad Juanan tuotanto on jäänyt rundilla paitsioon, ainakin toistaiseksi.

Tapahtui odottamaton, Sami Yaffa asteli Suiston takahuoneesta lavalle minuuttia vaille ilmoitetun ajan. Joten kun mies sai kitaran kaulaansa, nuottitelineen apulaput järkkään ja otti askeleen laulumikille, lienee atomikello näyttänyt 20 reikä ja vielä toinenkin reikä. Näin. Suistolla jengi valuu mestoille, tänään asianmukaisesti alalattialle viritettyjen pöytäpaikkojen ääreen, aina häkellyttävän lähellä soittoaikaa, ja mieluiten vasta lämppärin jälkeen, mutta nyt oli jo onneksi ehtinyt ihan kivasti kansoittua lavan etumus.

Samin nuoruutta muovanneella Rollari-klassikolla ”Honky Tonk Women” lähdettiin liikkeelle ja siitä ilta eteni hauskojen jutustelujen, muisteluiden ja rockmaailma-anekdoottien varassa eteenpäin, sekä toki tarkoin valikoitujen biisien. Jossain vaiheessa Sami kysyikin, jorisenko liikaa, soitanko biisit ja lähden himaan? Ei, kuului yleismylvivä vastaus. Soittoruokaloiden holtittomat naiset on mainio keikankuinkeikan avaus, lämmöt ylös kaikille tutulla, turvallisella klassikolla. Ja toki tämän biisin tarinointiosuus sisälsi sen, että onhan Sami tietenkin ollut soittamassa Rollareille lämppärivetoa. Kakkosena kuullun The Clash/The Crickets-hitin ”I Fought The Law” rouhea tulkinta lupaili jo todella hyvää, lieni niin että Samin ääni ei koko iltana ihan kunnolla ja toivotusti auennut. Mutta omalle kohalle tuntui vain plussalta, että ääni oli Demolition-rundin jäljiltä vähän rouheammassa viritteessä, teki moniin klassikkobiiseihin pelkkää hyvää.

Samin ylistävistä arvioistaan ensimmäisestä maksaneesta työnantajastaan, Pelle Miljoonasta, oli taatusti kaikkien helppo olla samaa mieltä. Pelle on, muutamista tuotannon luonnollisista notkopaikoista huolimatta, eittämätön suomirocknero, joka saamastaan arvostuksesta huolimatta, ei ole edelleenkään saanut kaikkea ansaitsemaansa. ”Moottoritie on kuuma” lähti Samilta isolla kunnioituksella ja keskittyneellä pieteetillä, eikä ole mitenkään erityisen iisi biisi välttämättä vetää yksin akustisella kitaralla. Puuttuu näennäisesti rummut, puuttuu nuoren Takamäen jynkkybasso, puuttuu Andy McCoyn nerokas kitaraliidi. Samin versiossa kaikki oli kuitenkin enemmän kuin kohdillaan, ja paremmin en ole kuullut tätä kenenkään vetäneen, paitsi osakeyhtiömuotoisen Pelle Miljoonan, Sami ja Andy eturivissään. Alkupuolelle settiä saatiin lisää illan mytologisinta osastoa, kun Yaffa veti putkeen, tai turinoiden toki katkomana, ensin Hanoi Rocksin ”Tragedyn ja sitten samaisen bändin niinikään levyttämän Hoyt Axton-klassikon ”Lightning Bar Blues”, jonka Samin nykytyönantaja Michael Monroekin silloin tällöin sähköisillä keikoillaan soittaa.

Sami eteni setissään jo taannoiseen sooloalbumiinsa, soittaen räyhäkkään ”Fortunate One”, mutta huomasi sitten peruuttaa ajassa taaksepäin, takaisin Los Angelesin vuosiin ja soitti ainakin omalle kohdalleni ekan ikinä livenä kuullun Jetboy-raidan ”Feel The Shake”. Olikohan kirjassakin juttua, että Sami piti Jetboyta aina hyvinkin yritteliäänä bändinä, mutta että siltä puuttuivat aina riittävän yritteliäät biisit. No, ”Feel The Shake” on komea raita, rock’n’rollin puoliaivottomuutta lähes parhaimmillaan. Jetboy muuten elää ja toimii yhä, ja on toki nähtävien bändien listoilla, mutta turha niitä on Eurooppaan odotella. Jetboy on yksi niistä bändeistä, jotka nähdäkseen pitäisi matkustaa Amerikan Yhdysvaltoihin. ”Feel The Shakea” edelsi Samin tarina siitä, miten bändin solistin Mickey Finnin (kyllä, Finnin) lemmikileguaanit paskansivat suomirockin tunnetuimman ja jäljitellyimmän hatunkäyttäjän hattuun.

Kuultiin jo toistamiseen viiden päivän sisään ”Scum Lives On”, jonka ensin levytti Michael Monroen, Steve Stevensin, Samin ja Greg Ellisin katastrofiprojekti Jerusalem Slim, jonka ainoa ja eponyymi albumi on itseasiassa paljon mainettaan ja kaikkea märinää parempi, ja löytyy omastakin musacornerista, C-kassuna tietenkin. Myöhemmin biisi, jonka Sami jotenkin erityisen voimallisesti latasi Suiston iltaan, on kuultu tunnetusti sillä ainoalla Demolition 23.-albumilla ja bändin keikkavakiona. Sitten Sami tarinoi pitkään siitä, kuinka kusi kesken keikan Joan Jettin asiasta autuaan tietämättä The Blackhearts-rumpali Thommy Pricen Kentucky Fried Chicken-ämpäriin. Tapahtumaa todistaneiden Joan Jettin vanhempien kuolinvuoteen elon filminauha on taatusti näillä kohdin hiukan jumittanut paikalleen. Yhdessä ja erikseen. Rauha heille, vaikka eivät vielä olisikaan kuolleet. Ja söikö Thommy Price enää ikinä friteerattua kanaa , ei tarina kerro, mutta Sami lähetti komeasti yksikseen satoja kertoja bassottelemansa ”I Hate Myself For Loving You”. Joka kirvoitti jo ihan pikkuisen, mutta vain pikkuisen, mukanaoloa keskiviikkoillan hämäläisyleisöltä.

Aiempaa settilistaa tutkaillut oli antanut itsensä ymmärtää, että keikassa olisi väliaika, mutta ei onneksi ollut. Olen vain kerran ollut keikalla, jolla väliajalla on ollut dramaturginen ja henkisvirkistyksellinen ansionsa. Eikä miehen, joka on soittanut Hanoi Rocksin riveissä 4,5 tunnin keikan Intiassa asiasta juurikaan ymmärtämättömälle yleisölle, tarvitse ehkä välttämättä pitää väliaikaa. Kuultiin Samin ja David Johansenin yhdessä skrivaama ”Temptation To Exist”, Samille erittäin merkittävältä New York Dolls-kaudelta. Arvatkaako, tuliko ikinä nähtyä Nyykkäreitä, vaikka Yaffankin kaudella Suomessa kävivät? Ihan oikein, kädet voi laskea, kiitos. Vuoden 2012 pitkännimisen sooloalbumin kahdesta perättäisestä stygestä paremmin kulki upea ”Down at St.Joe’s”, joka on muutenkin platan huippuhetkiä ja helpohko sovittaa miehelle ja kitaralle. Bo Diddleyn ”Pills” päätti varsinaisen setin, ja selvisi sekin (oli toki jo kirjastakin selvinnyt) ettei Lemmy Kilmister ollutkaan ainoa, joka Samia aikoinaan varoitteli huumausaineiden vaaroista.

Encorea vaadittiin yleisön suhteelliseen harvalukuisuuteen nähden kohtuuponnekkaasti, ja Sami palasikin vielä vetämään todella todella räyhäkkään ja voin jopa omalta kohdalta sanoa, että tunteikkaan Pelle Miljoona-hitin ”Olen kaunis”. Pelkästään tämän takia olisi kannattanut olla paikalla. Samin tulkinnassa oli voimaa ja sitä epätoivoa, mikä alkuperäiseen levytykseenkin kuuluu. Kuultiin vielä sooloalbumin päättäjä ja ehdottomasti komein raita, ”Cancel The End Of The World”. Toivotaan, että maailmanloppu on peruttu, hetken se ainakin oli sitä Sami Yaffan elämäntarinoinnin ja rockhistorian äärellä. KG

Post Navigation

%d