Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “pop”

Orchestral Manoeuvres In The Dark (uk), Wolfredt (est) @ Alexela Kontserdimaja, Tallinna 30.01.2020

Ensiksikin, Iso-Brexitin Merseysiden Wirralissa vuonna 1978 perustettu syntsapopin popularisoija ja tiennäyttäjä Orchestral Manoeuvres In The Dark, fanien, diggarien, kavereiden ja lyhentäjien kesken OMD, on itselleni aina ollut kolmen tärkeimmän bändin joukossa. Kolmen. Siksi, onkin tosi lähellä loppua matematiikka kesken, kun ynnää että miksi ihmeessä bändiä ei ole tullut nähtyä aiemmin. Piti odottaa, täysin itsellenikin käsittämättömistä syistä, peräti bändin 40-vuotisjuhlakiertueelle, että sai kokea yhden maailman, niin siis kolmesta parhaasta bändistä, livenä. Suomeenhan OMD:ia ei koskaan ole saatu, Flow’n suoma keikka The Human Leaguelle 2011 lähenteli sekin jo kahdeksatta modernin ajan ihmettä. Toisaalta, viisi Lontoossa vietettyä vuotta eivät niinikään näköjään olleet tarpeeksi pitkiä, jotta orkesterin olisi ennättänyt nähdä. Mutta, niinkuin vanha peräpohjalainen sanonta kuuluu; parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt se on tehty, nyt se on täytetty. Toisaalta, vaiko jo peräti kolmaalta, OMD oli tällä juhlarundilla myös ensimmäistä kertaansa Eestissä, ja taatusti sielläkin on bändiä diggailtu suht laajalti jo heti ensisinkusta ”Electricity” (1979) lähtien, heti kun se joltain Radio Luxembourgilta tai sukkispaketin sisään kätketyltä C-kassulta kuuluviin saatiin. Eli jos itse olin myöhään liikkeellä, niin oli kyllä Eestikin bändin kiertuekartassa. Mutta, OMD:n nokkamies, tai nokkiksista toinen, basisti-solisti-hittinikkari Andy McCluskey oli kyllä Tallinnan loppuunmyydyn Alexela Kontserdimajan huimasta meiningistä niin haltioissaan, että lupasi tuoda bändin ”pian” takaisin. Johon se toinen biisintekijä, syntsavelho-kakkossolisti Paul Humphreys, että neljääkymmentä vuotta se uusintavisiitti ei saa ottaa, loppuu lääketiede kesken. Joten toivomme, että pian on pian. Tai että, Helsingin Sideways tai Flow heräisivät nekin 40 vuoden jälkeen tajuamaan Orchestral Manoeuvres In The Darkin suunnattoman merkityksen konemusiikin ja syntetisaattorien käytön historiassa. Ja sen faktan, minkä me 1830 fania saimme nyt todistaa livenä, että OMD:lla on kataloogissaan yksinkertaisesti monen monituista maailman parhautta edustavaa poplaulua.

Illan avasi kuitenkin napakalla 35-minuuttisellaan paikallinen lämppäri, todella komeasti modernia instrumentaalista post-rockiaan ulvottanut Wolfredt, itsellenikin umpiuusi tuttavuus. Sen verran on, varsinkin viimeaikoina, tullut seurattua Baltiassa nyt erittäin muodikasta instrumentaaliaaltoa, että kyllä Wolfredt ihan heittämällä sieltä kovimmasta päästä alan ja seutukunnan bändejä on. Monta genren yrittäjää pääsi näkemään menneenä syksynä Riikassa, mutta Wolfredtin ulospäinsuuntautuvassa ja miehekkään takakenoisessa soitossa on jotain, joka nostaa sen alan yrittäjien joukosta pään verran monia muita ylemmäs. Sillä on komeita biisejä. Eikä OMD:n lämmittelijäksi kehtaisi ilman mennäkkään. Biisit eivät kuitenkaan ole rasittavan pitkiä, ne muotoutuvat juuri sopivan hintsusti uudelleen, kun alkaa olla osio kuultuna, ja loppuvat ennenkuin kuulija kyllästyy. Bändiä johtaa rumpali Margus Voolpriit, tuttu myös Jan Helsing-kokoonpanosta, sekä monien suomalaistenkin diggailemasta ja meillä suht usein nähdystä Pia Frausista. Kunniakkaan tyylikkäästi lämppäslottinsa hoitanut Wolfredt on erittäin tsekkaamisen arvoinen orkesteri. Ja ilahduttavan moni sen Alexelassa tsekkasikin, kertoo toki myös illan täpinästä, että näin moni jo istui paikallaan lämmittelijän aikana.

Sormia pitäisi olla kuin Intian jumalalla, jotta laadukkaasti saisi laskettua siis ne vuodet, jotka olin odottanut kuulla OMD:n tutut ja vähän tuntemattomammatkin hitit livenä. Nyt oli se aika. Lippu piti lunastaa jo kaukaa syksyllä, kun tyyliin täysin vahingossa eksyilin huomaamaan keikan tapahtuvan. Onneksi lohkesi vielä mahti-istuin permannon kolmannelta riviltä. Ja kun OMD:kin jalkautui soittamaan vieläpä edelleen klassisessa kokoonpanossaan, niin voinee hänihminen arvata ennakko-odotusten määrän ja paineet. Totesin iltapäivän laivamatkalla itselleni, että menee miten menee, OMD tulee nähdyksi, ja että mikään bändi tuskin koskaan pystyy vastaamaan täysin näin koviin odotuksiin.

Vaan, toisin kävi. Orchestral Manoeuvres In The Dark soitti hittikatalooginsa läpi sellaisella energialla, paikoin hitusella raivoakin höystettynä, myllytti ja hikoili, rentoili ja täsmäiski keikan, joka kilahti omaan TopKahteenKymppiin tai niille nurkin, ja vieläpä ilman mitään odotustenasianmukaisestitäyttämispisteitä. Eihän näin ollut mahdollista edes käydä, eihän?

OMD aloitti tuoreimman albuminsa raidalla ”Stanlow”, meditatiivinen hituri jonka aikana mattimyöhäinenkin voi etsiä oman istuimensa, voidaan laatia salin ovet kiinni, nojautua taaksepäin, fiilata miksaustiskin namikat oikein ja mitä näitä nyt on. Ennakkoarveluiden perusteella outo avaus keikalle, mutta paikan päällä täydellinen. Sitten erittäin perinnetietoinen nyky-OMD-styge, suorastaan kraftwerkmainen ”Isotype”, jonka aikana Andy McCluskey otti hien pintaan, apinan selästä ja yleisöltä luulot pois, että tänne olisi tultu nostalgisesti nojailemaan syntikkaan. McCluskey, synapopin Richard Jobson, tanssi ja pyöri ympäri lavaa kuin ei huomista olisi. Ja mistä tuota tietää nytkään, onko. Tämä biisi asetti esiintymisen, soundien ja intensiteetin rimat koko illan korkeuksiin ja huikeinta oli, että OMD ponkaisi bändinä rimojen vieläpä ylikin. Eikä yhtään jäänyt väpäjämään. Ekan biisin aikana eturivin ultrafani yritti nousta jo joraamaan, mutta tuima eestintäti tuli ja istutti samantien alas. Jo heti seuraavana kuultuun ”Isotypeen” McCluskey kuitenkin huudatti koko 1830-päisen salillisen ylös penkeistään, eikä paluuta ollut. Minä en, mutta suurin osa jengiä jorasi koko keikan läpi, niin että harvoin näkee. Tunnelma oli ainutlaatuinen, tunnelmatermein yksi yhteisöllisimmistä ja parhaista keikkakokemuksista omalla kohdalla Eestin kamaralla, vaikka siellä onkin tullut nähtyä pitkälti yli puolitoistasataa vetoa.

Isoista hiteistä ”Messages” sai kunnian avata pelin, ja neljäntenä kuultu ”Tesla Girls” lähti jo niin kovalla rytkeellä, että tässä tiesi käyvän pelkästään hyvin. Ja mitä vanhempi hitti, sitä varmemmin McCluskey tarttui alhaalta jynkyttävään sähköbassoonsa, OMD:n tavaramerkki, ei kitaroita. Basso, ihanan kireäksi viritetyt rummut, ja kahdet kiipparit. Muutamaan biisiin töräytti bändiin jo vuonna 1980 liittynyt Martin Cooper erittäin kuulaat roundmidnight saksofonisoolot.

OMD soitti kaikkien aikakausiensa sinkkubiisejä, myös 2010-luvun sellaisia. Eivätkä ne lainkaan hävenneet kasarihittien joukossa, vaikkakin monelle yleisössä ehkä hiukan tuntemattomampia olivatkin. Yleisön keski-iästä saattoi nimittäin jotain päätellä, että erityisesti vaikkapa millä periodilla bändistä on vasiten diggailtu. Golden nimittäin days. Varsinkin vuoden 2017 julkaisu ”Don’t Go” toimi upeasti klasareiden joukossa, ja tuntui uppoavan kuin vanhaan ihmiseen. Kiertueen nimenäkin toimiva ”Souvenir”, molemmat Joan of Arc-teemaiset biisit aivan 80-luvun alusta, tuntui että nyt ei saa hittejä soittamalla loppumaan, ja jos loppuu, niin tehdään lisää. Oli lähellä, ettei ”Almost” ollut almost illan kovin nykäisy, mutta ei, maailman kovin popbiisi oli vielä tulossa. Varsinaisen setin loppupäässä erittäin syttynyttä yleisöä sytytti erityisesti ”Dreaming” (1987). Muutaman stygen ajaksi bändi otettiin, koko kvartetti, eturiviin. Kuin Kraftwerk, kaikilla on nimittäin innoittajansa ja esikuvansa. Samalla McCluskeylla oli tilaisuus esitellä bändi, ja vaikka Andylla ja Paul Humphreysillakin olivat ne välirikon vuodet 90-luvun alussa, ei niistä tunnelmista ollut enää jälkeäkään. Tuttuun ja totuttuun tapaan, Paul Humphreys liidilauloi kaksi biisiä, alulla settiä peräjälkeen ”Souvenir” ja ”(Forever) Live and Die”. Ja sai Tallinnan yleisöltä myrskyisät ablodit.

Kun ”Locomotion”, joka tässä biisiseurassa tuntui jopa vähän joidenkin isojen Beatles-hittien tapaan, obladii obladaa, renkutukselta…jos nyt näin edes kehtaisi sanoa, enkä kehtaakaan…niin silloin tiesi jo moni muukin kuin minä, että kohta se tulee, kohta on aika. Maailman parhaan popbiisin. Jota niin tavattoman monta vuotta piti odottaa livenä kuulla. Ennen sitä kuitenkin kaksi mahtivetoa. Rumpali Stuart Kershawin (bändissä ensi kertaa jo vuonna 1993, eikä tiettävästi sukua Nikille) erittäin raskaalla kädellä hakkaama ”Sailing On The Seven Seas” (1991), jonka kannumies yhdessä McCluskeyn kanssa kirjoittikin, kun Humphreys oli väliaikaisesti kirjoitusvahvuudesta pois. Mieletön biisi. Jollaisista puheen ollen, oli tullut aika kuulla livenä syksyn 1980 maailmanlaajuinen megahitti, yli 5 miljoonaa seiska-tai 12-tuumaista tuoreeltaan myynyt ”Enola Gay”, omalla kohdalla todennäköisesti kaikkien aikojen eniten kuuntelemani biisi. Se, että tallinnalaisyleisö otti innostuneemmin vastaan monia muita hittejä kuin tämän, ei tuntunut missään. Että vaikka minkäänlaisesta läpiluennasta ei voi puhua, tuntui silti että bändi soitti ”Enola Gayn” ehkä pikkiriikkisellä rutiinilla, niin kuin Uriah Heep ”Lady In Blackin”, niin ei tuntunut missään. Biisistä ei kuultu mitään megapitkää hehkuversiota, vain sinkun mittainen tulkinta, eikä tuntunut missään. Olin paikalla, kun OMD soitti ”Enola Gay”. Ja aion olla jatkossakin, sen häpeän nyt ylittäneenä ja kuitanneena, että ekaan kertaan meni näin kauan.

Minä olin ”Enola Gayn” kuullut, illan kolme encorea olivat pelkkää plussaa, mutta ilmankin olisin pärjännyt. Ilman näitä toki OMD:lla ei olisi ollut mitään asiaa poistua paikalta, näitä varten niin moni oli tullut. Parvella jengi jyskytti jalkojaan lattiaan, ja tunnelma oli suorastaan huikea. ”If You Leave”, ”Pandora’s Box” ja kaiken lopuksi, illan 21.vetona kuultu, kirkas, kaunis, kuulas ja rento ”Electricity”. Päätösbiisiä kun on itse tottunut kuulemaan alkuperäisjulkaisuna, niillä omakustannemaisen köpöillä käppänäsoundeilla, oli aivan häkellyttävää kuulla tämä McCluskeyn jynkkybassolla tukema kraftwerkmainen synthpopklassikko, kuin uudesti syntyneenä. En antanut itseni myöntää, että bändi soitti sen isommalla energialla ja ilolla kuin ”Enola Gay” kolme vetoa aiemmin. ”Electricityn” McCluskey alusti tositarinalla, että ”oli yks Vince-niminen jäbä, joka ekaa kertaa tämän biisin radiosta vuonna 1980 kuultuaan päätti sillä istumalla perustaa bändin. Ja perustikin. Se bändi oli Depeche Mode.”

Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/orchestral-manoeuvres-in-the-dark/2020/alexela-kontserdimaja-tallinn-estonia-43988783.html. Tämän keikan muistaa pitkään. Tämän muistaa aina. Varmasti se eturivin pikkutyttökin, jonka ultrafani äitinsä oli paikalle roudannut, ja joka sai muistoksi sekä McCluskeyn bassoplektran, että lopussa Kershawin rumpukapulat.

Alexela Kontserdimaja Tallinnan ydinkeskustassa on aivan järjettömän hienosti soiva sali. Ja kun OMD:n keikkaa seurasi kolmannelta riviltä, unohti olevansa konserttisalissa, oli tismalleen kuin olisi ollut isolla rokkiklubilla, varsinkaan kun tänään ei istualtaan olisi kertakaikkiaan mitään nähnyt. Alexelan (ent. Nokia- ja ent. Nordea-) tarjonta kannattaa aika ajoin tsekata, ja Tallinnan muutenkin, kaupungissa käy harva se kuukausi joku bändi, joka ei juuri sillä rundilla Suomeen asti tule. Tai ylipäätään ehkä koskaan tule. Kuten nyt näköjään vaikkapa Orchestral Manoeuvres In The Dark. KG

Robert Davi sings Sinatra (us) @ Finlandia-talo, Helsinki 19.12.2019

Robert Davi on amerikanelokuvista ja tv-sarjoista tuttu ikoninen roisto ja kovis, niitä pääosin urallaan on Davi saanut esittää jo vuodesta 1977, krediitit huitelevat pitkälti yli puolentoista sadan. Eikä tuon mainitun vuoden, tarjoilijana itseään elättäneen laulunopiskelijan näyttelijädebyytti, ollutkaan mikä tahansa esikoinen, vaan Frank Sinatran ainoasta tv-elokuvan pääroolista muistettava ”Contract On Cherry Street”. Jonka kuvauksissa siis Davi ja tätä 36 vuotta seniorimpi Sinatra ensi kertaa tapasivat. Tuolloin jo tähteydestä pitkään nauttinut (tai sitten ajoittain ei) maestro Sinatra piti ”pojasta” välittömästi, ja miesten yhteys säilyi kuvausten jälkeenkin. Robert Davin kipinä Sinatran laulukataloogin tulkitsemiseen oli syttynyt, mutta meni vielä monta vuosikymmentä ja monta koviksen roolia, ennenkuin Davi tarttui toimeen.

Näyttelijänähän Robert Davi muistetaan kenties, tähän mennessä parhaiten, ”007 Licence To Kill”-elokuvan (1989) roisto Frank Sanchezina, Nakatomi Towerin remonttikuntoon saattamista todistaneena special agent Johnsonina (”Die Hard”, 1988), ”The Expendables 3”:n (2014) albaanimafiosona, tai vaikkapa sinivalkoisempien lasien läpi nähtynä, Mika Kaurismäen vuoden 1990 suurponnistuksen, ympäristöhätähuutona pioneerityötä tehneen ”Amazon”-elokuvan lain rajapinnoilla operoineena viidakkolentäjä Danina.

Nuorena klassisen laulun opiskelijana ja peräti oopperalaulajaksi tähdänneenä, Davi yritti liikaa liian lyhyessä ajassa ja liian varhain, ja tuli tuhonneeksi (laulukelpoisen) äänensä vuosikymmeniksi. Vasta syksyllä 2011 julkaistun ”Davi sings Sinatra”-albumin myötä miehemme koki palaavansa näihin hommiin, ja palasikin tyylillä. Albumin tuottajaksi saatiin itse Phil Ramone, ja Davin Sinatra-tulkinnat saivatkin tuoreeltaan taakseen innokkaan kannattajakunnan. Itse tuottajaguru Quincy Jones muun muassa ilmoittautui fanien joukkoon. Quincy Jones onkin todennut, ettei ollut kuullut koskaan kenenkään pääsevän niin lähelle Sinatran soundia kuin Davin, silti omalta itseltään kuulostaen.

Finlandia-talon ison salin tuntineljäkymmentäminuuttisen jälkeen oli helppoa olla Quincy Jonesin kanssa samaa mieltä. Toki Davin kiertueohjelmistossa on muutakin pre-rock’n’roll-tavaraa, great American pop standards-osastoa, mutta kyllä miehemme silti oli Sinatra-tulkinnoissa vahvimmillaan, intensiivisimmillään, ja rennoimmillaan. Ensimmäiset kolme biisiä Davi tulkitsi tummien lasien takaa, ja jollain tapaa se pienenä yksityiskohtana alleviivasi setin alkupään tunnustelevaa tunnelmaa. Miksaustiski tunnusteli, yleisö tunnusteli, Davia säestänyt ja sinänsä erittäin tarkasti ja tanakasti soittanut trio (flyygeli, pystybasso ja rummut) tunnusteli vielä sekin. Alussa oli jopa fiilis, että tuleekohan tästä mitään koko iltana. Mutta sitten Davi riisui tummat lasit, rentoutui selvästi itsekin, ja alkoi välispiikeissään heittää hauskaa muisteloläppää ja supliikkia kuvauksista uransa varrelta, kohtaamisistaan Frank Sinatran kanssa, perhe-ja avioelämästään ja oikeastaan avoimen rehellisesti vähän kaikesta. Tällä tapaa illasta muodostuikin intiimi kohtaaminen taiteilijan ja yleisön välillä, tähtipölyt oli samantien imuroitu pois. Ja vaikka Finlandia-talon 1700 henkeä vetävässä isossa salissa olikin silminnähden satoja tyhjiä istuimia, ja ihmetytti että missä niille kuuluvat ihmiset viettivät torstai-iltaansa, päästiin paikan päällä silti hyviin tunnelmiin ja fiiliksiin.

Vaikka alkupään tunnusteluvaiheessa ”Nice’n Easy” tuntuikin jo ihan hyvältä, kyllä se lähes yllättäen sitten kuitenkin niin oli, että kosmoksen yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä populäärilauluista, ”Strangers In The Night”, rohkeasti setin alkupäähän vedettynä, laittoi uuden vaihteen silmään ja lunasti olla paikalla. Ja juuri tässä tavattoman paljon soitetussa klassikossa Robert Davi kuulosti aivan häkellyttävästi Frank Sinatralta. Joka muuten kävi vain kerran Suomessa, Helsingin Jäähallissa yhdessä Sammy Davis Jr.:n kanssa 1989, kun ikää jo oli ja kun muisti pelaili enää pätkittäin. En onnistunut olemaan paikalla, kuinka ollakaan.

Illan teema ei siis missään nimessä ollut, että kuka kuulostaa keneltäkin, mutta silti äänten yhtäläisyys ”Stranger In The Nightissa” hämmästytti. Ja niin termein tiedettiin tässä vaiheessa vielä vähän. Yhtä hyvin Robert Davi kuulosti häkellyttävästi Dean Martinilta, tulkitessaan jälkimmäisen herran vuoden 1960 ”Ocean’s 11” elokuvaa varten ensilevyttämän Cahn/van Heusen-hitin ”Ain’t That a Kick In The Head”.

Välijutusteluissaan Davi keskittyi paljonkin vuoden 1990 ”Amazon”-elokuvan muisteloihin, olihan yleisön joukossa hyvä ystävänsä, ohjaaja Kaurismäki itse, ja olihan Davi ensimmäistä kertaansa Suomessa ylipäätään. Monet hauskat stoorit kuultiin, ylivoimaisena kuitenkin legendaarisen elokuvaäänittäjä Jokke Lumpeen eksyminen keskellä yötä pikku päissään sademetsän pimeyteen. Lopulla settiä Davi kutsui ohjaajaystävänsä lavallekin, ja sekoitti ystävyyden maljaksi tanakan paukun, jollaisen itse Frank Sinatra oli aikoinaan opettanut sekoittamaan. Kaksi sormellista Jack Danielsia, kaksi sormellista vodkaa. Saa sekoittaa, jos tuntuu, ja jäitä fiilispohjalta. Paukku kädessään, ja kohta kurkussaankin Davi tulkitsi upeasti Sinatran vuonna 1947 isoksi hitiksi popularisoiman Arlen/Mercer-klassikon ”One For My Baby (and One More For The Road)”, jonka ovat sittemmin levyttäneet vaikka ketkä, Chuck Berrysta Iggy Popiin. Upea veto. Oli konsertin loppuli’un aika. Bändi löysi itsestään vielä yhden ylimääräisen vaihteen, ja soitti ankaralla svengillä lopun isot hitit. Varsinkin rumpali Dave Tullin groove syntyi maailmanluokan kannuttelusta, eikä ihme että jamppari onkin yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista jaskarumpaleista tällä hetkellä.

Loppusetin ”Fly Me To The Moon” ja ”That’s Life” olivat niitä, joita varmasti kovin moni oli tullut kuulemaan, tuttuakin tutumpia hittejä ”1900-luvun suurimman poplaulajan” ohjelmistosta. Ikkuna oli auki swingin ja rockin esihistorian kulta-aikaan, aikakauteen jolta, tai sen jälkihehkulta tien päällä ovat oikeastaan enää 84-vuotias Johnny Mathis ja 93-vuotias, ahkerasti keikkakalenteriaan edelleen täyttävä Tony Bennett, jonka Sinatra itse aina haastatteluissa nimesi, kun kysyttiin kaikkien aikojen suurinta laulajaa. Kaikki tiesivät, että Davi ei poistu ETYK-pyhätöstä vetämättä ”My Way”, ei tietenkään. Mutta silti, Robert Davin huima tulkinta, Paul Ankan englanninkielisin, surumielisin sanoin, oli komeinta pitkään aikaan. Biisi itsessään on maailman puhkisoitetuimpia, ja kaltoimmin kohdeltuja, leirinotskeilta karaokebaareihin, mutta Robert Davi puhalsi siihen aivan uskomattoman hienon hengen, ja ihanasti kilkattaneella boogiepianosovituksella tähän biisiin itsensä ryydittänyt trio svengasi kuin hirvi jäällä. Käsittämättömän hieno ”My Way”, ja hatunnosto yleisölle, ettei kenenkään tarvinnut tätä huudella, tai ylipäätään mitään, koska kyllähän me tiedettiin, että kaikki ne tulee.

Ammattimiehet ei soittele encoreita, eikä ainakaan poistu lavan taakse, niinpä Davi trioineenkin veti samoilla liukkailla vielä ”New York, New York”, joka äsken kuullun jälkeen ei enää samalla tavalla kyennyt sykähdyttämään. Valojen syttyminen saliin kertoi, että tämä oli tässä. Itseironisena supliikkina Davi totesi vielä lavan reunalta, matkalla pois, vain puolittain valoissa: ”Spread the word! I’ll be back, and next time the place is full.” Sovitaan niin. Robert Davi oli tätä ennen käynyt lähimpänä Helsinkiä Tallinnan Saku Suurhallissa 2015, ja myynyt tuolloin liiterin täyteen. Nyt mies saatiin, mainiota tuontitoimintaa laajalla ja arvostettavan avaralla artistiskaalalla harjoittavan Loud’n Live Promotionsin ansiosta, kaikkien aikojen ensimmäiselle Skandinavian (ja sitä kautta Suomen) keikalleen. Olimme paikalla. KG

Samuli Putro @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 05.04.2019

Kolmisen vuotta Samuli Putro tuijotteli työhuoneensa seinällä paperilappua, johon oli kirjoitettu vain kaksi sanaa, ”pienet rukoukset”. Pikkuhiljaa sanojen merkitys lähti avautumaan, syntyi samanniminen laulu, ja sitten muitakin. Viime marraskuussa ilmestyi singlenä ”Ilmasta tehtyjä” ja viimein nyt kevään korvalla kokonainen albumi, Putron kuudes soolosellainen. Sekin sai nimen ”Pienet rukoukset”. Ei, Putro ei tiettävästi ole tullut, tiedättehän. Sanoja ja niiden merkityksiä pitää pystyä käyttämään ja ajattelemaan laajemminkin. Putron tapauksessa rukoukset voivat olla ilmaan singottuja toiveita ja haaveita, ajatuksia. Silti, kuudes studiolevy soolona, Suomen yhden kaikkien aikojen parhaan bändin eli Zen Cafen olemassaolon jälkeen, on tietyllä tapaa kenties miehen mietteliäin ja meditatiivisin tähän asti.

Olemassaolostaan taistelleella Hämeenlinnan Suisto-klubilla menee nyt hyvin, ilme on valoisampi, ja uunituoreen promoottorin Janne Tammisen kädenjälki alkaa näkyä ohjemistossa piakkoin. Hämeenlinnalainen rockfriikki voi nyt olla erittäinkin tyytyväinen. Ja ensitöikseen vähän iltakympin jälkeen lavalle kapuava Putro kehuukin Suiston meiningin, ja muistelee lämmöllä viime kertaansa täällä. Setti on tällä kiertueella riisuttu, mies ja akustinen kitara, yksi puoliakustinen ja rumpukone; ”valoshow” muodostuu kolmesta sellaisesta vanhan liittouman lukulampusta, jollaisten valossa on opeteltu derivaatat, pääkaupungit ja pronominit. Putro koikkelehtii työpisteidensä välillä kyyryssä kuin hullu puutarhuri, hauskat välispiikit ottavat hämäläisyleisön nopeasti messiin ja muutenkin tunnelma on yksi yhtäaikaa rennoimmista ja hartaimmista juuri näissä premisseissä miesmuistiin.

Ja sitten on tietenkin ne laulut. Riisutuista riisutuin lavaylöspano sopii täydellisesti näihin elämän ja parisuhteiden menneitä, olevia ja tulevia luotaaviin helmiin. Tuoreen albuminsa Putro soittaa melkeinpä käytännössä läpi, ja ne suuret, pidempään tunnetut radiohitit säästyvät loppuun. Moni tuntuu osaavan uudetkin biisit jo ulkoa, ja vaikka yleisö onkin erittäin naisvoittoista, minkä Putro itsekin pointtaa, kuuluu yhteislaulujen hetkiin osallistuvan myös miehekästä murinaa. Uutuuskiekon biiseistä suistomaahan uppoavat parhaiten ”Hankala, vaativa, helppo ja kaunis”, ja ”Pysy outona”. Mutta ehdottomasti sykähdyttävin tuoretavarasta on sinkkunakin julkaistu ”Ilmasta tehtyjä”. Ei pysy silmäkulma kuivana sitten niin millään. Ja vaikka taiteilijamme esikoissooloalbumin nimiraita onkin soinut ahkerasti vähän joka paikassa, on ”Elämä on juhla” se hetki keikasta, kun iskee uudelleen roska silmään, eikä se lähde sieltä edes kotimatkalla. Kova laji. ”Arktiseen limboon” on aina mennyt levytettynä jotenkin ohi, mutta avautuu nyt aivan uudella tavalla, Suiston käsinkosketeltavan intiimissä keikkatunnelmassa. Illan hienoimpia vetoja on ehkä hieman yllättäen ”Valkoinen hetero”-albumin ”Matkamuistoja”, joka lunastaa ihan yksinäänkin olla paikalla ensimmäisellä Putro-keikallani (Zen Cafe tuli onneksi aikoinaan nähdyksi sekin, joskin vain kerrattain, mutta sitäkin mainiommalla Semifinalin akustisella vedolla), joskaan tuskin viimeisellä.

Putro ei oikein vaikuta olevan encoresmiehiä, mutta vaadittuna palaa toki lavalle ja vetää hartaan version ”Olet puolisoni nyt”-biisistä. Juuri kun luulimme, että tämä oli tässä, Samuli Putro tekee jotain hemoglobiinit seisauttavaa, jotain jonka kaltaista itsekin olen nähnyt vain oikeastaan kerran aiemmin, vaikka koettuna on pitkälti toistatuhatta vetoa. Putro poistuu lavalta, nousee akustisen kitaran kanssa miksaustiskin reunustalle ja vetää jäätävän vangitsevan ”Älkää unohtako toisianne”, matkaevääksi kaikille paikallaolijoille. Ilman mikitystä, mies ja kitara, ja koko loppuunmyydyn Suiston herkeämätön huomio on hetken siellä, missä pitääkin. Jopa baaritiskin alueen keikkaaseuraamattomienkin pulina lakkaa. Ainutlaatuinen hetki, jota lähelle on päässyt vain Jesse Malin aikoinaan Ruotsin Lundissa, kun mies pisti parisataa Mejeriet-klubin kuulijaa yhdellä kädenliikkeellä polvilleen, kuuntelemaan Neil Young-coverin ”Helpless”. Olin paikalla, polvillani. Putro laulaa viimeisen biisin ihan konkreettisesti ympäri salia kaikille, varmistaen että jokainen näkee ja kuulee, että ”älkää unohtako toisianne”. KG

Boy Pablo (no) @ Tavastia, Helsinki 15.01.2019

Norjan kovimman, komeetan lailla nousuja kiitävän popilmiön Boy Pablon takana on yhden nuoren miehen, chileläistaustaisen Nicolás Pablo Rivera Muñozin visio. Ymmärrettävistä syistä, joulukuussa 2015 Pablo lanseerasi itselleen ja poplaulujensa esittämiselle hieman kompaktimman taiteilijanimen. Kotikaupunki Bergenin omien Bergenfestien vuoden 2016 artististipendi ennakoi jo tulevaa menestystä. Alunperin 2017 YouTubeen ladattu sinkkubiisi ”Everytime” saavutti lyhyessä ajassa miljoonia katselukertoja. Kyllä, miljoonia. Norjasta käsin, eikä tekijä ollut edes täysikäisyyttä saavuttanut jantteri. Ilmiö oli valmis. Toukokuussa 2017 ilmestyi esikois-EP, kuusibiisinen ”Roy Pablo”, ja viime lokakuussa sen seuraaja ”Soy Pablo”. Voi Pablo, miten upeita poplauluja syntyy koko ajan, onko jo keväällä aika vielä yhden EP:n (ennen pitkäsoittoa), ja onko sen nimi Toy Pablo?

Boy Pablolla oli ilo ja kunnia avata rockvuosi 2019 kaikkien aikojen ensimmäisellä Suomen keikallaan, ja tämän rundin ainoalla sellaisella myös. Helsingin Tavastialta, jonne keikalle päästäkseen Pablo oli sentään onnekkaasti jo täyttänyt 18, matka jatkui Tukholman ja Tanskan kautta koti-Norjaan. Pablon kesän festarikalenteri on vielä julkistamatta, mutta kovin vaikea olisi esittää hämmästynyttä, jos sieltä joku Pajukon vetokin löytyisi. Tyyliin Sideways tai Flow. Ei, pliis, älkää tuoko näitä nuoria miehiä Flow’n näyttäytymiskekkereihin, menevät ihan hukkaan siinä ahtaassa vellonnassa. Niin, ellei peräti näin, mutta yhtäkaikki Boy Pablo järkkäsi bändeineen niin laadukkaan vuoden avauksen, että vastaavaa on taas haettava useamman sellaisen takaa. Koettiin hillittömän kova popillansuu vain väljästi kansoittuneella, ja tänään upeasti soineella Tavastialla. Kerrankin ei tullut pakonomaista tarvetta tunkea pro-korvatulppia aivokurkiaiseen asti. Muutenkin oli tunnelma erittäin kohdakkain. Yleisö, nuori ja naisvoittoinen, osasi käytännössä koko tuotannon ulkoa, eikä oikeastaan yksikään biisi aiheuttanut ”mikä tää nyt olikaan”-päänpyörittelyä. Sikäli toki helpohkoa, että Boy Pablon levytetty tuotanto käsittää vain alle 20 biisiä ottaa haltuun.

Näyttökuva 2019-1-16 kello 20.08.12

Edellä mainittu seikka johti siihen, että koko keikka encoreineen kellotti vain 70 minuuttia aika tarkalleen. Ja uskokaan kun sanon, aika ällistyttävän harvoin toivoo, ettei tämän vielä tarvitsisi päättyä. Erittäin paljon sanottu teini-ikäisestä jäbästä, joka on kolmessa vuodessa singonnut itsensä lukion yhteiskuntaopin tunneilta soittamaan Thaimaahan, Taiwanille, Filippiineille, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Ja homma on vasta ylöslämmittelyvaiheessa. Tätä on nykyaika.

Boy Pablon levytettyä tuotantoa vaivaa mielestäni sanalla sanoen munattomuus, alakerran puute, tunnelmien puute. On yhtäkuin opastavan tuotantokäden, kaitsijan puute. Mutta livenä Pablo bändeineen pääsikin yllättämään, kuitenkin pikku skeptiikalla itsensä valelleen keikkakävijän, joka oli enemmän tai vähemmän varautunut näkemään ”vain” komeettamaisen popilmiön. Kirjoittamillaan biiseillä, ja koko bändin (joka koostuu neljästä Pablon ihan konkreettisesta lukioluokan kaverista) rennon avoimella otteella, matka voi olla pitkäkin. Jos nyt jo itäisessä Aasiassa odotetaan kieli pitkällä pitkäsoittoa ja uusia rundeja, niin ihan hyvin on jässikällä pulla uunissa. Keikalla nimittäin myös nuo levyiltä uupuvat asiat, kuten nyt vaikkapa temmon vaihtelut, botne ja muna, löytyivät. Syntyi hillittömän laadukas, hauska, tunnelmallinen ja kompakti pophetki Pablon lahjakkuuden ympärille kietoutuen. Bändin hassuttelu ja erittäin epärocktähtimäinen itseironia oli jotain, mitä soisi näkevänsä välillä maturoituneemmaltakin rocktahkon kiertäjältä. Välillä heitettiin viisiääniseksi acapellaksi ja välillä tykitettiin vuorotellen crazyt breakdancemuuvit.

Mielenkiintoista sinänsä, Aasian keikat Pablo on lähestulkoon avannut kakkos-EP:n jalan alle menevällä hittiraidalla ”Dance, Baby!”, mutta nyt se säästettiin aivan loppuun settiä. Ja niinhän tuo toimi nimensä mukaisesti toki täälläkin. Mutta että settilistoja tutkimalla näyttää, että Itä-Aasiassa on yritettävä sinne jalan alle aiemmin, heti alussa. Ehkä pohjoisen yleisöt eivät olekaan ihan niin jähmeitä, kuin yleisesti luullaan. Pablon ehdottomasti paras biisi on ”Ur Phone”, samaiselta viime vuoden pikkukiekolta, se helkkyy taivaallisen ilmavana 90-luvun kultavuosien brittipoppina. Muutenkin Boy Pablo piti ikkunaa auki kyseiseen aikakauteen, sen biiseissä kuuluu Travis, Verve, James, Cornershop ja ne kaikki kymmenet upeat ajan bändit, mutta silti Pablolla on oma ote. Ja mitä sitten, jos ”TKM”-biisin johtosävelmä ei välttämättä olekaan ihan sataprosenttisesti oma, kaikki on jo tehty miljardi kertaa. Ja jos nuorisolaiset löytävät jonkun asiallisen Norjan pojan kautta kultakauden Britpopin, vaikka ihan vahingossa, niin täällä päässä nousee lippu salkoon. Keikan kohokohtia illan yleisölle olivat jo mainitut, etenkin sinkkuhitti ”Everytime”, joka itseasiassa on Pablon kirjoitustalentilla aika keskinkertainen biisi, mutta olisi silti aikoinaan vaikkapa The Verven kevyenä kesäsinglenä myynyt iisisti kryptoniittia. Toki siihenkin biisiin bändin mainiot sovitukset toivat paljon levyversiota enemmän lisäarvoa, varsinkin tanakkalyöntisen lukiokamu Sigmundin rumpalointi ryyditti monet biisit uusiin ulottuvuuksiin, niiden core, ydin, juju, juttu tuli paremmin livenä esille, niistä tuli parempia. Niinkuin nyt vaikkapa lyhyenä soinut ”T-Shirt”, joka pelkästään todisti että (konkreettisesti) college rock elää ja voi hyvin, eikä ihme että Boy Pablo on näin nopeassa tahdissa päässyt jo rundaamaan vaikeasti määriteltävän lajityypin kultamaahan. Brittipopin ja Amerikan power popin lisäksi Pablon tuotanto on vaikuttunut kasarin alun syntikkapopista, ja paikoin New Wavesta, kuten nyt vaikka upeasti kulkenut ”Losing You” todisti. Hyvä Pablo. Täältä irtoaa ekan Suomen keikan perusteella lopputorkkaan ihan vaivatta arvosana eximia cum laude approbatur. Kiitos Live Nation, rockvuosi on avattu, ja kovalla laadulla. Tavastiallakin on nykyään jotenkin erityisen kiva käydä, varsinkin kun harjaantuneella keikkaintuitiollaan osaa poimia oikeat illat. KG

The Posies (us), Iron Country Sisters @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.10.2018

Vuonna 1986 Washingtonin Bellinghamissa perustettu The Posies toi 30-vuotisjuhlakiertueensa Helsingin Savoy-teatteriin, ja tällä haavaa tai rundia kyseessä olikin ainoa Suomen keikka. Ja miksipä Posies ei olisi tänne nytkin poikennut, Suomella on bändin kollektiivisessa sydämessä ollut erityinen paikka ja sija, ensimmäisestä täkäläiskeikasta lähtien, jo kesästä 1996. Lyhyemmälläkin matikalla huomaa, että jos bändi on aloittanut -86, on kolmekymppiset jo olleet tovi sitten. On toki myös lähteitä, jotka katsovat perustamisvuoden olevan 1987. Mene tiedä, itselle ei täysin selvinnyt tämä mysteeri. Posiesin eturivin miehet, biisintekijät ja kitaristi-laulajat Jon Auer ja Ken Stringfellow ovat vierailleet Suomessa ahkerasti myös sooloina, vahvat siteet Härmään ovat muodostuneet vuosien mittaan. Kaikki tämä tekikin Savoyn illasta erittäin ainutlaatuisen, vaikka Posies soittikin ”vain” alle kaksi tuntia (tunti ja 40, jos ollaan tarkkoja), ja vaikka hooceefaneille olisi maistunut varmasti pidempikin setti. Posies-mytologiassahan puhutaan jopa neljän tunnin maratonkeikoista.

Joskus on hyvä mennä paikalle, vaikka bändiin vuosia kohdistunutta ankaraa hehkutusta, tai artistin suoranaista kulttistatusta ei ehkä ihan olisikaan koskaan sisäistänyt. On myös hyvä joskus mennä paikalle, vaikka omassa levyhyllyssä on koko bändin katalogin mentävä aukko, eikä orkesterin uraa ole oikein tullut muutenkaan sivusilmäilyä kummemmin seurattua. Valveillaolo ja lipun hankinta myyntiintulopäivänä, joskus keväällä, takasi aivan mahtavan kakkosrivin paikan Savoyn saliin, muutaman metrin päässä erittäin energisesti ja hyväntuulisesti esiintyneestä power popin merkittävyysbändistä. Sillä Posiesin merkitystähän länsimaiselle power popille ei kukaan kai tosissaan kiistä, eikä herrain Stringfellow ja Auer huiman terävää biisintekokynää, ei yhdessä eikä erikseen. Paikalla oli siis viimein oltava, kun mainitut soolokeikatkin ovat aina jääneet väliin. Edellisiltana Stringfellow oli heittänyt ”salaisen” soolokeikan Hämeenlinnassa, ja näin uuden päivän valossa ihmettelenkin, miksi en ollut paikalla. Mukaan olisi päässyt nakkaamalla viestin itselleen Stringfellow’lle. Nakkaamatta jäi.

The Posies osoittautui erittäin rennoksi, itseironiseksi ja hauskaksi bändiksi, ainakin Savoyn illan perusteella. Auerin ja Stringfellow’n spiikittely oli hauskinta mieslähimuistiin. Yleisö nauroi monissa kohdissa niin, että harvemmin kuulee. Yleisöstä puheen ollen, miksi Savoy ei myynyt loppuun? The Posies soitti ainoan Suomen keikkansa, aloitti ajoissa, soitti inhimmillisen kompaktin setin, ja vieläpä vuoden 1993 ”Frosting On The Beater”-läpimurtoalbumin kokoonpanossa (Dave Fox, basso ja Mike Musburger, rummut). Ok, oli maanantai, liukasta ja kylmä tuuli, mutta sisällä Savoyssa noista kolmesta vain maanantai.

Alkuspiikissään Stringfellow totesi, että tänään soitetaan vähän kaikkea sieltä sun täältä 30-vuotisen uran varrelta, ja niin tapahtuikin. Tällä rundilla pääosassa on kuitenkin ollut ”Frosting On The Beater”-albumi, ja siltä kuultinkin peräti kuusi power pop-helmeä. Ronttiin puoleentoista tuntiin ei mahtunut yhtään huonoa biisiä, yhtään soittamisen velvoitteesta vedettyä junttausta. Onkin tunnustettava, että omat korvat aukenivat vihdoin Posiesille, kaikkein näiden vuosien jälkeen. Kun Stringfellow tuo itsensä seuraavan kerran soolokeikalle Suomeen, eikä siihen ennusteiden mukaan edes mene kauaa, yritän paikalle.

Yhdellä isoimmista hiteistä, ”Dream All Day”, lähdettiin liikkeelle. Alun settiä upein veto oli kuitenkin ”Please Return It”, vuoden 1996 ”Amazing Disgrace”-albumilta. Juuri siltä, jonka ilmestyttyä bändi saatiin ensimmäistä kertaa Suomeenkin. Ken Stringfellow kutsututtikin lavalle lopummalla settiä käymään, tuohon aikaan Lemonator-yhtyettään johtaneen Lasse Kurjen, jolla oli iso ja korvaamaton merkitys Posiesin läpilyönnille Suomessa. ”Please Return It” ja ”Definite Door” soivat varsin raskaskätisesti, ja näissä alun voimapopeissa kahden kitaran yhteismurjonta toimikin ehkä tämäkimmin, vaikka ei asiassa koko iltana ollut moitteen sijaa. Ekalla Posies-keikalla ilahduttikin juuri livesoundin raskaus, joka hieman yllätti, kun en ollut aiemmin paikalla ollut. Ja Savoyssa pystyy ihan rouhimaankin, soundi on täällä aina hyvä. Kaikella arvostuksella toki, mutta Stringfellow kutsui Savoyta ”David Lynchin hienoimmaksi arkkitehtoniseksi työksi”.

Keikan keskisuvantona saatiin lavalle illan vieras Jonna Tervomaa, kahteen ”Blood/Candy”-albumin (2010) raitaan, peräjälkeen vedettyihin ”Licenses To Hide” ja ”The Glitter Prize”. Ken Stringfellow tuotti Tervomaan viimevuotisen ”Ääni”-albumin, mikä selittää illan vieraan, mikäli illan vierasvalinta sinänsä selityksiä kaipaa. Levytyssessioiden välillä Tervomaa ja Stringfellow tekivät muutaman yhteisen keikankin. En ollut paikalla, kuinka ollakaan. Jonnan tumma ääni sopi mainiosti modernimman ajan Posies-raitoihin, varsinkin komeasti soineeseen ”The Glitter Prizeen”, jonka aikana Stringfellow istahti ensimmäistä kertaa Savoyn Steinway-flyygelin ääreen. Tervis johdatti yleisön myös synttärilauluun kolmekymppiä täyttäneelle bändille. Seuraavana päivänä, muutaman tunnin päässä siis, odotti ikinuoren Ken Stringfellow’n viisikymppiset. Jon Auer piti kauniin ytimekkään puheen bänditoverilleen ja ystävälleen.

Illan ”pelkästään tämän takia, tiedättehän”-hetki oli ehdottomasti Auer/Stringfellow-kaksikon  hiljaisilla kitaroilla soittama ja vuorovedoin laulama häkellyttävän kaunis ”You Avoid Parties”, jonka miehet laskeutuivat tulkitsemaan aivan etummaisen penkkirivin eteen, alalattialle. Maagista, ja Savoyssa tämän voi tehdä, kiitos arkkitehdin joka ei ollutkaan David Lynch. Täällä laulu kantaa taakse myös ilman vahvistusta. Hieno hetki. Onko Posies-keikoilla aina tämmöistä? Setin loppuliukuun kuultiin tietenkin ne muutamat, joita soittamatta bändi ei pääse mistään teatterista ikinä pois, eli vuoden 1993 hittisinkut ”Flavor Of The Month” ja ”Solar Sister”. Jälkimmäinen saattaa jopa olla bändin tunnetuin biisi, mutta ei missään mielessä paras, sikäli laatuisaa on orkesterin katalogi kautta linjan. Setti päättyi, kuten käytännössä kai lähes aina, ”Amazing Disgrace”-raitaan ”Ontario”, joka syntyi aikoinaan niin, että levy-yhtiö ei ollut aivan tyytyväinen käytännössä jo valmistuneen albumin hittipotentiaaliin ja lähetti biisintekokaksikon takaisin studioon, tekemään vielä yhden, iskevämmän raidan. Ja sehän tehtiin.

Auer ja Stringfellow palasivat vielä kahdestaan nykäisemään yhden encoren, tunnelmallisen päättäjän ”Coming Right Along”, jonka Ken Stringfellow tulkitsi jälleen flyygelin luota. Näin oudonkin lyhyeksi Posies-termein jäänyt kompakti keikka oli paketissa. Tulkaa Posies takaisin, nyt ymmärrän vihdoin olla paikalla. Pitkää ikää.

Illan avasi juuri ja juuri puoli tuntia kellottaneella napakalla lämppärisetillään Rautamaan siskosten trio Iron Country Sisters, joka tosin ensimmäistä kertaa bändin olemassaolon aikana, nähtiin juuri täällä ja tänään kuusimiehiseksi bändiksi laajennettuna. Bändin tiukka takarivi kieltämättä tanakoitti eturivin siskosten eteeristä americanaa, varsinkin lopummalla puolituntista kuultu hyytävän kaunis ”Bones” antoi, ja antaa, odottaa paljon valmisteilla olevalta esikoisalbumilta. Altcountry/americana-ihminen, tsekkaa nämä, näitä ei suotta ole hehkutettu. Pidempää liveotantaa odotellen, KG.

Shiraz Lane, Ursus Factory, Mara Balls, Vicky Rosti, Pietarin Spektaakkeli, Locus, AvAciA, Ruanda, Geenivirhe, Defenent @ Louhela Jam, Vantaa 03.06.2018

Vantaan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestari Louhela Jam, valikoitui tänä vuonna festivaalikesäni avaajaksi. Nyt se on auki, jonain päivänä se on kiinni, mutta sinne on vielä matkaa. Vielä on nimittäin, tiedättehän… Päivän avaus oli suoritettu jo ilman läsnäoloani muutamalla paikallisartistilla. Saavuin Louhelan Jokiuomanpuistoon juuri ajoissa nähdäkseni paljon puhutun ja kohutun Ursus Factoryn, joka soitti puolenpäivän kiristyvässä helteessä ensimmäisen ikinä Vantaan keikkansa.

Ursus Factory on ollut kotimaisen rockmedian viimeisin ja kuumin lempilapsi. Siksi itsekin olisin maininnut bändin yhdeksi syyksi inkarnoitua sunnuntaiksi Vantaalle, jos joku olisi ikinä kysynyt. Ursus sai hiukan epäkiitollisen tehtävän korkata päälava. Porukkaa oli nurmikkorinteelle ilmaantunut kuitenkin jo kiitettävästi, joskin kohtuuttoman kaukanahan yleisö vielä tässä vaiheessa loikoili. Itseään säästelemättä nykäisi Jussi Pelkosen (kitara ja laulu) ja Aleksi Ripatin (rummut) garageduo odotetunmukaisen kolmevarttisen, joskin on sanottava että puoli tuntia olisi ollut tässä helteessä, tällä yleisöllä ja tässä myötäisessä arskan paahteessa ehkäpä osuvampi slotti. Eikä siinä, oli kyllä hyvä nähdä Ursus Factory nyt, ja ymmärtää, mistä kehut kumpuaa. Vai voinko sanoa täysin ymmärtäneeni? No en. Pyöräähän tämä noiseen nojaavaa garagea louhiva kaksikko ei ole keksinyt uudestaan, toisaalta ei kukaan niin ole väittänytkään. Pelkonen ja Ripatti matkasoittivat aikoinaan reilun kolmen viikon ajan pitkin Eurooppaa kaduilla ja toreilla, josta reissusta kristallisoitui Ursus Factory. Järjetön määrä hetkessä kiinni olevaa yhteissoittoa alkaa näkyä toki, ja muutama hieno iskuraitakin bändillä on, Vantaan vedolla toimivimmin roiski ”Kaikki on niin vitun ihan jees” ja bändin jäsenten esittelyn hoitanut ”Ursus Factory Party”. Mutta että jos nyt joku bändi kuuluu mahdollisimman pieneen ja perspiseen kellariloukkoiseen rokkiklubiin, niin tämä. Näille voisi kyllä antaa toisenkin mahdollisuuden mainitunkaltaisessa musaklitsussa, miksipä ei.

Louhela Jam aloitti äärimmäisen pienimuotoisena, paikallisten muusikoiden talkoilla järkkäämänä tapahtumana kesällä 1992, ja noita alkuaikoja, sekä festarin perinnettä kunnioittaen pikkuisen sivulavan bändit valitaankin kilpailun perusteella. Tänä keväänä stagelle halukkaita oli 16, ja tilaisuuden näyttää osaamisensa vaiheen sai tällä kertaa kuusi bändiä. Ääniä annettiin peräti yli 1700, on mahtavaa että paikallisväestö on tällä tavalla messissä meiningeissä. Itse havainnoin sivulavan bändeistä ensimmäisenä vantaalaisen Geenivirheen, jolla on allaan kolmen biisin EP. Varsinkin puolituntisensa avannut bändin nimikkobiisi kulki todella rätväkästi. Esiintyminen on jäbillä jo ihan hyvin hallussa, ja mikä tahansa nuoriso-orkesteri, josta millään tasolla tulee mieleen Ratsia tai alkutaipaleensa Smack, ei ole huono. Geenivirhe asettuu ihan mukavasti suomalaisen melodisen punkin uusimpaan aaltoon, ja vaikka bändejä onkin syntynyt kuin sieniä sateen jälkeen, näillä voisi isomman levy-yhtiön kautta olla enemmänkin annettavaa.

Seuraavaksi päälavalla letkeili oman kolmevarttisensa Pietarin Spektaakkeli, ja omalla kohdalla haasteeksi kohosikin juuri se raukea letkeily, laiska leppoisuus, jolla Pietari Kiviharjun toisiaan lopulta hyvinkin paljon muistuttavat biisit soljuivat puistopiknikin ylle. Muutamat ensimmäiset biisit Spektaakkeli-trio kuulosti hämmentävän paljon Brian Setzerilta, ellei peräti Stray Catsilta. Mikä kertoo Kiviharjun erittäin monipuolisesta vaikutteisuudesta, mutta jotenkin tänään, tässä ja nyt, ei vain ihan kympillä uponnut. Kieltämättä Tykopaatti rummuissa ja yksi maan groovaavimmista basisteista ikinä, Mitja Tuurala, loivat upean kierteisen swengin. Ja ylipäätään, kun Tuurala on bassossa ja paikalla, kannattaa itsekin olla. Olin.

Tikkurilalainen Ruanda sivulavalla kuulosti kovasti alkuaikojen Hanoi Rocksilta, eikä siinä mitään, kaikki vuoden 1985 jälkeen perustetut bändit ovat kuulostaneet joltain aiemmin tai samaan aikaan vaikuttaneelta, jos sallitte karkean yleistyksen. Mahtavan kasaristi nimetyllä Ruandalla on julkaistuna tuoreeltaan EP ”Kolmen markan neidit”, jonka biiseistä varsinkin ”Turisti” polkee todella komeasti, ja EP:llä on ihan erityisen ihanat basso-ja komppikitarasoundit. Hyvä pojat.

Ruandan janttereiden tiukan puolituntisen jälkeen oli päälavalla vuorossa Tampereen voimatrio Mara Balls, joka oli pääsyyni, tunnustan, vääntäytyä ensimmäiseen ikinä Louhela Jamiini. Voin vain lämmöllä suositella ottamaan tämän bändin haltuun, itse olin nyt toista kertaa eturivissä, ja aion olla jatkossakin. Aivan ihana Maria Mattila tekee mitä tahtoo, ja se on aina kiehtovaa, missä tahansa lajissa. Jos Ursus Factory nyt ei ihan hehkutuksista huolimatta olekaan tuonut vaaran tunnetta takaisin suomalaiseen rockmusiikkiin, niin Mara Mattila on tuonut yhden keskeisen rockelementin, seksikkyyden, kaikissa sen rock’n’rollmuodoissa, ja ehkä sitäkautta myös hiukan sitä vaikeasti määriteltävää vaaran tunnetta, ennakoimattomuutta. Tänään lähti ”Ajan takana”, ”Älä mee siihen taloon joka palaa” ja ennenkaikkea ”Tuulee” niin sielukkaasti, että ei auttanut kuin ottaa kiitollisena vastaan. Maran lavapreesens riittää pitkälle, eikä tämmöistä tässä maassa tee kukaan muu, tai ei ainakaan ole 70-luvun jälkeen tehnyt. Voimabluesia, jytää kevein progevaikuttein on Mara Ballsien homman nimi.

Käsittämättömän kökösti nimensä typoava AvAciA tulee Turusta ja on tärkeää työtä tekevän Turku Rock Academyn hedelmiä, näin olen antanut itseni ymmärtää. Sivulavan bändeistä AvAciA tuli itselle ehkä huonoiten läpi, mutta ei se nyt kenenkään vika sinänsä ollut. Suomenkielisen metallin soittaminen on yhtälailla muodikasta kuin mainitun melopunkinkin, yrittäjiä riittää. AvAciAlla on julkaistuna sinkku ”Pirunhyrrä”, joka ei ollenkaan ole hullumpi biisi. Alulla keikkaa bändi muistutti jollain tapaa Maj Karmasta, mutta ehkä Mokoma kuitenkin on se, josta nimenä saa enemmän osviittaa. Sinänsä nousee hattu, että nuoret jantterit ovat valinneet metallinsa kieleksi suomen.

Louhela Jamin ohjelmisto kootaan selvästikin periaatteella jokaiselle jotain. Se selittää päälavan seuraavan artistin, Martinlaakson Tina Turnerin, hyvät naiset ja herrat, Vicky Rosti. Eikä siinä, yhdessä Muskan kanssa Vicky oli Suomen ihan ensimmäisiä oikeita rokkimimmejä, ja molempien ura sitäpaitsi jatkuu väellä ja voimalla edelleen. Mutta nyt oli laitettu Vickyn kanssa samalle lavalle jotenkin niin tallinnanlaivainen bändi, paikallismuusikoista koottu, että se tällä kertaa siitä rockmimmiydestä. Bändin nimi oli Liivit Boys (tirsk), ja se on säestänyt aiemmin mm. Neumannin Perttiä, ja muitakin. Peräti kuusimiehinen Liivit Boys ei vain saanut henkeä Vickyn klassikkotulkintoihin, vaikka arsenaalia oli stemmalauluineen, kaksine kitaroineen, kiippareineen. Kiusallisin oli Tehosekoitin-cover ”Kaikki nuoret tyypit”, joka ei siis tunnetusti ole Vicky-klassikko, mutta jossa jotenkin viiltävästi Vickyn ääni toimi tänään parhaiten. Mutta vantaalaisyleisö diggasi, nurmelta noustiin joraamaan ja tunnelman nostattamisesta Vicky sai kyllä illan parhaat pisteet. Ja pääasiahan on, että jengi viihtyy menemään.

Seuraavaksi sivulavalla hämmensi jokelalainen Locus, joka voisi pidemmälle halutessaan vaihtaa nimen ihan ekaksi, maailmassa on vissiin tuhansia tämännimisiä bändejä. Pidemmällekin edenneitä on jo aika liuta. Useimmissa biiseissä näiden solistin riittävyydestäkään ei voinut olla ihan täysin varma, mutta sitten taas yhtäkkiä kaveri handlasi homman tosi hyvin. Mielenkiintoista jo sinänsä on se, että bassoa kierrätetään kolmen kaverin kesken. Jos minä olisin joku moguli missä tahansa itseään kunnioittavassa levy-yhtiössä, Locusin ja sivulavan illan päättäneen Defenentin tsekkaisin uudestaan. Valitettavasti en ole. Mutta joku jossain on, joten Locusille kaikkea hyvää.

Mitä sitten, jos päälavan seuraava bändi Shiraz Lane muistuttaa monellakin tapaa Skid Row’ta tai Guns’n Rosesia? Kaikki muistuttaa jotain. Mitä sitten, jos solisti Hannes Kett liikku kuin Axl, joka ei muuten enää liiku tällä tavalla. Nyt kun kumpikin esikuvabändi on kalpea varjo itsestään ja itse itsensä tribuuttibändi, on upeaa että jässikät pitävät perintöä hengissä. Ja tekevät sen persoonallisilla biiseillä ja sovituksilla, äärimmäisen positiivisen meiningin kautta. Keikka pärähti käyntiin todella komella ”Carnival Daysilla”, tuoreen kakkosalbumin nimiraidalla. Säveltäkää perässä. Ja siitä kolme neljännestuntia eteenpäin ilman, että yksikään biisi tuntui keikan kestoa täyttävältä raidalta, enkä edes voi sanoa olevani bändin materiaalin kanssa läpituttu. Loppupäähän säästetty ”Harder to Breathe” yksinään olisi lunastanut Vantaalle raahautumisen. Ei oleskella, vaan esiinnytään, jos ammattina on esiintyminen. Viihdytetään, ja viihdytään samalla itsekin. Tässä on bändi, joka kuuluu tästä suomalaisesta maailmanluokan hard rock/glam-skenestä ottaa haltuun, jos Sunset Stripin ja gasoliinin tuoksuinen amerikanrock maistuu. Nyt on kova. Ei jää viimeiseksi otannaksi Shiraz Lanesta. Eturivistä bongasin pari japanialaisen oloista miisua, ja mietin, ovatkohan nuokin tulleet ihan varta vasten. Harrastuneisuus. Arvostan.

Ja sitten, sivulavan illan päättänyt vantaalainen Defenant, joka yllätti täysin takaapäin ja oli tietyssä mielessä koko päivän kovin bändi. Alle vuoden ikäinen nelikko, josta kukaan ei ollut kuullutkaan, tuli ja murjoi vanhan liittouman speed metallia 80-luvun lopun suomiskenen hengessä, mutta myös varhaisen Megadethin ja Venomin mieleen tuoden. Jos olisin mikä tahansa missä tahansa levylafkassa, tämä bändi levyttäisi pian. Ainutlaatuisen kova meininki, jota ei ainakaan latistanut se lavan eteen tanssimaan asettunut, silinterihattuun sonnustautunut nuori nainen (oli sillä nyt muutakin kuin se hattu). Jos mikäli Defenent soitti omia biisejään, niinkuin ymmärsin, sillä voisi olla metallimaailmassa kiitotien päässä taivaassa reikä, se pitäisi vain saada showcasekeikoille oikeiden ihmisten nähtäville. Oman matskun vahvuudesta todistaa, että viimeisenä vedetty Iron Maiden-cover ”Powerslave” lähestulkoon kalpeni aiemmin kuullun rinnalla. Ja millä ilolla ja ystävällisyydellä yleisö otti jampat vastaan, lisää tämmöistä. Koko päivän päätti päälavalla Martti Servo & Napander, mutta Defenentin kunniaksi on sanottava sekin, ettei laadukkaasti toimitetun kasarispeedin jälkeen voi suhtautua huumoribändiin. Oli poistuttava.

Festarikesä on avattu, kotimaisin voimin, sympaattisesti, lämminhenkisesti, pienimuotoisesti, kuivin suin ja helteisesti. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi, Louhela Jam on nimittäin maan pitkäikäisimpiä ilmaisfestareita. Homma jatkuu Tampereen South Parkilla pian. Pysy virittäytyneenä! KG

Ismo Alanko Yksin @ Kaupunginteatteri, Hämeenlinna 11.03.2018

Ismo Alanko on kiertänyt viime syksynä ja kuluvana talvena Suomen saleja täysin yksin, ilman bändiä. Kiertueella Alanko on esittänyt laulujaan koko 40 vuoden biisinkirjoittajan aikajanaltaan siinä muodossa, kuin ne ovat aikoinaan syntyneet, pianon ääreen istuen tai kitaraan tarttuen. Kaikki muu on esiintymisestä riisuttu pois, monimutkaiset orkestraatiot, ja sähköstäkin suurin osa. Viime syksynä rundi pysähtyi 20 paikkakunnalla, ja seuraavan kerran tätä laatua on nähtävillä varmasti vasta toukokuun 5.pvä Tampere-talolla.

Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämön sali on lähestulkoon loppuunmyyty, vain muutama kymmenen paikkaa löytyy aivan takimmaisista riveistä. Kaupungissa ei liiaksi asti ole tämäntyyppisten aihealueiden laadukkaita konsertteja tai sellaisia keikkoja, jotka voisi saada käyntiin jo klo 18, ja varsinkaan sunnuntaina. Aika tarkalleen sovittuun aikaan Alanko harppoo lavalle ja asettuu ensin sähköpianon ääreen. Ilta jakautuu sen, ja lavan vasempaan laitaan viritetyn kitaransoittopisteen välille. Muuta ei tänään tarvita. Keskiössä ovat laulut, bändien legendaarisista maineista ja aikakautensa painolasteista riisuttuina, syntyhetkiensä muodossa. Kun keikka päättyy häkellyttävät kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, mitään ei jää kaipaamaan. Paitsi ehkä seuraavaa kertaa. On hyviä keikkoja, ja sitten on näitä, erinomaisia. Ismo Alanko on suunnitellut vetävänsä lyhyehkön setin, mutta innostuu matkan varrella ja nykäiseekin maratonkonsertin, johon mahtuu lähemmäs 40 laulua.

Homman nimi alkaa olla todella kohdillaan viimeistään illan ensimmäisessä Sielun Veljet-biisissä, ”Yö erottaa pojasta miehen”. Siekkareiden paluukeikoista yksi, Tallinnan RockCafessa joulun alla 2011 on ehdottomasti kovimpia koskaan kotimaiselta bändiltä näkemiäni, vaikkakin on sanottava, että oma harrastuneisuuteni orkesterin suhteen rajoittuu kohtuu pitkälti pelkästään ”L’amourha” ja ”Kuka teki huorin”-albumien aikakauteen (1985-86). Vihdoinkin tajuan, mistä ”Yö erottaa”-biisissä on kyse. Vihdoinkin kuuntelen, mitä sillä on sanottavaa, vaikka olen kuullut laulun kymmeniä kertoja, jo silloin bändin olemassaollessa. Illan yksin-konsepti lunastuu siis viimeistään kolmannessa biisissä. Mahtavuuden laatu ja määrä.

Jossain määrin alkuperäisversiona aina ärsyttämään onnistunut ”Kun Suomi putos puusta” ei sitä tänään ja tämän keikan muodossa tee. Biisi myös todistaa, että Alangon lauluista ei ihan noin vain aika aja kiihdytyskaistaa ohi. Tekstit ovat monin paikoin jopa viiltävämmän ajankohtaisempia kuin syntyvuonnaan. Suomi on kauan sitten pudonnut puusta, eikä pakasteita enää välttämättä tyrkytetä pantavaksi pieneen (muovi)pussiin, mutta tällä tiellä, vuonna 2018, Alangon Suomi ja meidän kaikkien siniristilippuinen Suomemme on jollain tapaa henkisesti rappiolla, jolla ei edelleenkään ole kaikkien hyvä olla.

Ensimmäinen Hassisen Kone-biisi tänään on ”Tällä tiellä”, Alanko siirtyy esittämään sen lavan toiselle laidalle, vain musta teräskielinen apunaan. Kaikin kohdin sitäkään ei tänään tarvita. ”Maailmanlopun sushibaari”-albumilta (2013) settilistalle jäänyt ”Naapurin saunareissu” hoituu tuttuun ja totuttuun tapaan lavan reunalla istuskellen ja pitkälti ilman laulumikkiäkin. Teatterissa ääni kantaa kyllä, kun yleisönsä vangitsee kuuntelemaan. Hämeenlinnan Teatterin iso sali on vieläpä varsin lyhyt, mutta leveä, 350 henkeä täytenä vetävä. Nimenomaan ”Maailmanlopun sushibaari” oli se levy, jolla itse löysin Ismo Alangon nerokkuuden vuosien jälkeen uudestaan, ja albumia promonneella kiertueella näinkin kaksi keikkaa peräti kuukauden sisään. Samaiselta levyltä kuullaan myöhemmin myös nimibiisi, järkyttävän upeasti kuvailtu painajaisuni, jota jäätävän dystooppinen yksinkertainen pianoteema säestää. Pianobiiseistä puheen ollen, ankarasta ja ammattimaisesta ryyppyputkesta kertova ”Seitsemän päivää” muuttuu jo kokonaisperformanssiksi, kun laulun tarinan häppäpäivien edetessä Ismon tulkinta muuttuu yhä rajummaksi, kääntyy jurriseksi mukellukseksi. Tuoltahan se kuulostaa, sekä mies että piano, kun jää niin sanotusti korkki auki.

Itselle putoilee tänään kaikki, ja jollain tapaa aika tunteella, mutta silti keskimäärin pianon äärestä tulkitut biisit paremmin. Jos valitsemaan joutuu, onneksi ei joudu. Pianon äärestä lähtien biisit ovat vielä entistäkin riisutumpia, ja monien äärikauniit melodiakulut tulevat näin vieläkin paremmin esiin. Niinkuin nyt edellä jo mainittujen lisäksi esimerkiksi Sielun Veljet-biisissä ”Talvi (ja jää)”. Tai vaikkapa järisyttävän upeassa ”Värityskirja”-biisissä, joka sekin tuntuu aina alkuperäismuodossaan menneen jotenkin ihan tuulen mukana omalta kohdalta ohi. Nyt ymmärrän tämän laulun. Samaisen biisin kohdalla taustakankaalle heijastetut Johanna Sipilän elävät ja muotoaan hitaan meditatiivisesti muuttavat öljyvärimaalaukset ovat huikeimillaan. Illan aikana maalaukset eivät vie huomiota itseensä, eivät kommentoi laulutekstejä, mutta syventävät niitä, jos niin haluaa tulkita. Vain yhdessä kohdassa sana ja kuva ovat lähekkäin, kun Ismo tulkitsee pianon ääressä ”Taiteilijaelämää”, taustan kankaalla alkaa putoilla valkoista maalia ensin pisaroittain, sitten enemmän, ja lopulta roiskuneesta maalista muotoutuu teos.

Keski-iältään illan yleisö vaikuttaa siltä, että Ismon uraa on seurattu ihan sieltä alkuhämyistä asti, ja niinpä jokainen setin Hassisen Kone-veto kirvoittaakin isoimmat innostukset ja ablodit. Jokaisessa konsertissa pitää kuitenkin olla vähintäinkin sen yhden huutelijan, jonka on pakko saattaa koko kansan tietoon syvä ymmärryksensä taiteilijan tuotannosta, ja aivan pokkana huudella mikä biisi on milläkin tapaa kestänyt aikaa. Ja tämä toki eturivistöstä, niin että ollaan taatusti artistin katseen alla. Samaan hintaan sisältyy toki käsien läpsyttely täydellisessä epätahdissa ja biisitoiveiden huutelu. Eikä siinä mitään, niin kauan kuin bändi tai artisti ei häiriinny. Alanko ottaa kommentaattorin tänään hilpeällä huumorilla, mutta yhdessä kohdassa keskittyminen herpaantuu, ja ainakin välillisesti huutelijan takia yksi biisi jää pois, vanhoja settilistoja tutkimalla se on ”Muoviruusuja omenapuissa”, mutta menepä ja vieläpä tiedä. Joka tapauksessa, kova laji tehdä itsestään yleisön puolelta merkittävä. Ahkerampi keikoilla käynti voisi olla yksi lääke huuteluun. Mutta mene tiedä, sanoinko jo?

Kitaratulkinnoista huikeimmiksi nousevat alulla settiä kuultavat ”Paratiisin puu”, joka uhkaa jopa olla koko illan hienoin tulkinta, sekä ”Aika kuolla” ja yleisönkin sytyttävä ”Kulkurin iltakalja”. Pitkän setin loppupuolella Alanko tulkitsee kitaran kanssa monta klassikkoa putkeen, ja pääsee intensiivisellä esiintymisellään Siekkari-biiseissä yllättävänkin lähelle niiden alkuperäistä voimatulkintaa, niin lähelle kuin mies ja kitara vain päästä voi. ”Kanoottilaulu” soi pitkänä ja shamanistisena, spottivalo heittää miehen ja kitaran varjon takaseinään, nyt ollaan muinaisissa meinigeissä. Ovi runonlaulajien aikaan on suoraan auki. ”Laulu” lähtee tutusti ilman mikrofonia lavan reunalta, kontakti yleisöön on sitä luokkaa, jota soisi useamminkin näkevänsä. Yleisön, tai siis sen yhden, toivebiisiä ”Vittu kun vituttaa” ei tänään kuulla, tuota aukkoa paikkaamaan Alanko vetää kitaralla säestetyn ”Ekstaasiin”. On myös tärkeää, ettei illan ohjelmaan mahdu puhkikulunutta ”Peltirumpua”. Mikä fakta kertoo myös siitä, että soitettavaa kyllä riittää, valinnanvaraa on. Viitisentoista soololevyä, enemmän tai siis vähemmän soolo, plus bändilevyt päälle.

Encoreissa kuullaan viiltävän komea ”Rakkaudesta”. Moni luulee jo että tämä on tässä, jengi ponkii penkeistään liikkeelle, mutta Alanko kiiruhtaa kuuluttamaan, ”älkää ihan vielä menkö, soitan teille vielä lähtölaulun”. Se on pianolla tulkittu voimallinen ”Kuka puhuu”. Miten tämmöinenkin biisi on aina onnistunut menemään ohi? Viiltävä teksti, meidän vanhemmiltamme saatujen taakkojen kantamisesta läpi elämän, halusimme eli emme. Biisi päättää aika tarkkaan kaksi ja puoli tuntia kellottavan maratonkeikan. Artistilta, joka ilmiselvästi seisoo tuotantonsa takana, ei häpeile mitään, ja nauttii esiintymisestä. Neljänkymmenen vuoden kaari, joka jatkuu laadukkaana. Tämän(kin)tyyppistä lisää.  KG

 

Fever Ray (swe), Tami T (swe) @ The Circus, Helsinki 04.03.2018

Fever Ray on ruotsalaisen Karin Dreijerin taiteilijamonikkeri, taiteellinen operointinimi, miten vain. Dreijerhan muistetaan myös 90-luvulta göteborgilaisesta indiebändistä Honey Is Cool, ja sittemmin yhteistyöstään veljensä Olofin kanssa, nimellä The Knife. Karin Dreijerin ura tinkimättömänä ja omintakeisena musiikintekijänä kulminoitui viime vuoden lokakuussa julkaistuun Fever Rayn kakkosalbumiin ”Plunge”. Levy on ollut arvostelu-ja hehkuttelumenestys, eikä varmastikaan vähiten siksi, että sitä saatiin odottaa peräti kahdeksan vuotta eponyymin esikoisplatan jälkeen, joka sekin oli electropopin maailmassa jonkinmoinen sensaatio.

Vuonna 1994 Karin Dreijer liittyi siis Göteborgissa indiepopbändi Honey Is Cooliin, elettiin aikaa jolloin mm. The Cardigansien vanavedessä, ja muutenkin, Ruotsissa sikisi hienoja bändejä kuin sieniä sateella. Parhaat erottuivat, ja Honey Is Cool oli Ruotsin bändivyöryssä ehdottomasti terävintä kärkeä. MOT, mikä on helposti todistettavissa vaikkapa bändin esikoisalbumin ”Crazy Love” (1997) raidalla ”If I Go”. Osaaminen, näkemys, tarttuvuus. Vielä toinenkin pitkäsoitto ”Early Morning, Are You Working?” (1999) saatiin pihalle, sitten toiminta hiipui. Tätä ennen bändissä ehti soittaa kitaraa mm. muuan Håkan Hellström. Hetikohta Honeyn loputtua, Karin perustikin veljensä Olof Dreijerin kanssa aina vuoteen 2014 asti operoineen kokeellisen electropop-duon The Knifen, joka ehti julkaista peräti viisi albumia, ja telakoitui sitten. The Knife saavutti maailmanlaajuista huomiota varsinkin kakkosalbuminsa ”Deep Cuts” sinkkuraidalla ”Heartbeats” (2003). Vuosien mittaan Karin Dreijer on tehnyt vierailuja myös muiden levyillä, mainittavimmin vaikkapa nyt First Floor Power, The Bear QuartetRöyksopp, Deus ja Silverbullit. Vuonna 2009 oli tullut aika operoida myös täysin omillaan ja tuolloin alkuvuodesta julkaistu eka oma Fever Ray-albumi otettiinkin vastaan niin, että innostus oli lievä sana. Samana kesänä Fever Ray saatiin jo ensimmäiselle Suomen keikalleen Flow’hon. Samaiseen tapahtumaan Fever Ray saapuu myös tulevana elokuuna, mutta itse kyllä tulin nähneeksi ennemmin klubivedon Helsingin The Circuksessa, kuin oletettavasti aika ahdistavan piukkaan ja ylikin pakattavan Flow’n näyttäytymiskeikan.

Circuksen popillan avasi Karinin maan-tai oikeastaan kaupunginnainen Tami T (varhemmin pidemmässä muodossaan Tami Tamaki). Nyt ei puhuta Juhani Tammisen bad assin’ räppäripersoonasta, vaikka sellainenkaan ei enää 2018 pääsisi yllättämään, vaan niinikään alunperin Göteborgista maailmalle (Leipzigin kautta Berliiniin) ponnistaneesta omintakeisesta laulun/electrontekijästä. Tami vaikutti nuorempana skatepunk-kuvioissa, ja peräti alan bändeissäkin, mutta lopetti biisinteon vuosiksi. Kunnes aikakausi tehtaan liukuhihnalla kypsytti, ei näin. Ja katso nyt onkin Tami T, muutamia laatusinkkuja julkaisseena, feverraymäisen sensaation kynnyksellä. Tami voi olla näissä piireissä tai ympyröissä seuraava Iso.

feverray-424x600

Tasan, täsmälleen ja lähes sekunnilleen ilmoitettuun aikaan eli kello 20.00 Tami T asteli Circuksen lavalle. Tupa alkoi olla jo täynnä, toisin sanoen liian täynnä, niinkuin täyden Circuksen termi ennemminkin kuuluu. Mainio keikkapaikka monin osin, mutta loppuunmyytynä piinallinen sumppu. Tami T täräytti tajuntaamme tiukan puolituntisen, juuri sopivan mittaisen otannan artistilta, jolla nyt ei laarikaupalla edes ole vielä livenä koestettua soitettavaa. Vuosia myöhemmin kun Tamin vetoa muistellaan, moni varmaan palauttaa mieleensä tämän kuvan; nainen sitomassa bondageköydellä alaetumukseensa kiinni, itserakentamaansa elektronista musiikkidildoa nahkeaan pikku alakoroon, jota kiiltavää hässäkkää sitten parissa biisissä rumpukapulalla lyöden, Tami loihtii sähköisiä soundeja intensiivisen laulunsa tueksi. Keikkaennakoihin tutustuneena tiesin, että ihmeellinen musiikkidildo tullaan näkemään, mutta kyllähän tuohon silti hetken aikaa suhtautua piti. Joka päivä pitää nähdä tai kokea jotain, mitä ei ennen ole kokenut, joten kiitos Tami T:n, ilta kääntyi plussan puolelle vahvasti heti alussa. Tami esitti pikkuhittinsa, hyvinkin avoimen pornolla tekstillä varustetun ”I Never Loved This Hard, This Fast Before”. Pelkästään se, että kirjoittaa näin rohkean tekstin, ja esittää sitä elävälle ja usein tässä kohtaa vielä viileälle yleisölle ilta toisensa perään, on kunnioitusta herättävää. Muistettavin ja paras biisi oli kuitenkin Tamin setin viimeisenä soinut, erittäin kauniisti Orchestral Manouvers In The Dark-muistutteinen ”Strong Hands”-tulkinta, jossa siinäkin naisena olemisen haasteita aika todella viiltävin sanakääntein käsiteltiin. Napakka puolituntinen, nimittäin ihmisindividuaali ja sekvensseri (vaikkakin kuinka bondageavusteisesti) on helposti muutamassa biisissä nähty kokonaisuus, joten tämäntapaiset setit onkin hyvä pitää kompakteina. Periaatteellisesta laadukkuudestaan huolimatta, Tami T:n veto herätti kysymyksen myös; kuinka monta tämänmuotoista artistia oikeasti mahtuu maailmaa kiertämään. Samaa voi toki kysyä popin alalajissa jos kohta toisessakin.

Olin jotenkin tältä osin lukenut läksyt huonosti, oletin myös Fever Rayn esiintyvän pääosin yrittäen yksin täyttää lavaa. Vieläpä, kun norkoilin kulman takana roudaustauon ajan, enkä niinmuodoin nähnyt mitä lavalle kannettiin, oli kymmenisen minuuttia ilmoitetusta myöhässä startannut show’n alku melkomoinen yllätys. Hetken nimittäin oli taikuri itsekin ihmeissään, että eikös Pussy Riotin pitänyt esiintyä ihan muualla ja vasta myöhemmin maaliskuussa? Intron soidessa lavalle alkoi rampata toinen toistaan näyttävämpää ladya, näyttävyyden monissa merkityksissä. Karibian calypsokuningatar, kauhuelokuvien lapsimorsian, bladerunner-aikakauden luksuskurtisaani, mustaan lateksiin ujutettu kissanaispaholainen ja vaahtomuovilihaksiinsa hukkuva kehonrakennusköntsä. Kolmen pennin edestä oopperaa ja show käyntiin tuoreen albumin raidalla ”The Itch”. Yleisö ei selvästikään ollut uutukaisalbumin suhteen vielä läpituttu, sen sijaan jokainen avaus vuoden 2009 esikoislevyltä kirvoitti kovat ”tää on tää ihana, tää me tiedetään”-huutoaallot. Kyseiseen albumiin päästinkin käsiksi kolmannessa biisissä, ”When I Grow Up”, ja keikka viimeistään käynnistyi. Peräti kahden perkussionistin voimin (Liliana Zavala ja Diva Cruz) lähetti takalinjat lentoon Fever Rayn levyillä välillä melko askeettisiksikin riisutut biisit. Hienoa kahden rumpalin yhteissoittoa. Toistan itseäni, mutta en ole ikinä nähnyt yhtään epäonnistunutta kahden rumpusetin bändiä. Raportoin, kun poikkeus vahvistaa säännön. She-devil Mikaela Hansson loihti kiippareistaan melodiat, ja lyöntiosasto jatkuvasti varioivat biitit, väliin mentiin afrosti, välillä latinosti. Laulut hoidettiin kolmiäänisesti, kuumien tanssimoovien antamatta latistaa niiden voimaa —Karin Dreijer itse, glittereissä sinisissään Maryam Nikandish (jolla on taustaa live-esiintymisistä myös The Knifen kanssa) ja muskelimiesnainen Helena Gutarra. Varsinkin Gutarran vaahtomuovi-Schwarzeneggerin olisi pitänyt päästä vaihtamaa kledjut ekan biisin jälkeen, vitsi oli nopeasti kaluttu loppuun, eikä ikäänkuin mieheksi pukeutuminen tai puku itsessään oikein loppukeikan aikana enää tuottanut mitään.

”Red Trails” tuoreelta albumilta avattiin Mikaela Hanssonin kaihoisalla haitarilla. Harvoin nähty instrumentti pop/rock-kuvioissa, ja aliarvostettukin. Nyt pirunkeuhko toi kokonaissointiin ja lavakuvaan upean vaihtelun, eikä ollut kabareen brechtiläisistä tunnelmista ainakaan yhtään pois. Samaisessa biisissä Nikandish esitti jonkinlaisen psykedeelislepakkoisen kohtalotartanssin ja meininki oli hetken kuin Velvet Undergroundin happoisimmalta kaudelta. Mainittu ”Red Trails” ja sitä seurannut esikoislevyn ”Concrete Walls” toimivat keikan rauhoittavana suvantona. Varsinkin jälkimmäisessä kolmen laulajan yhteissointi oli todella kohdillaan, ja lähes meditatiivinen tulkinta biisistä toi kummasti ihan konkreettistakin lisähappea keikalle. Muuten bändin kokonaissointi muistutti välillä kultakauden The Human Leagueata (”To The Moon and Back”), välillä paiskottiin tumman industrialisti, lähinnä keikan alkupäässä. Isoimmillaan oltiin setin loppuliu’un ”IDK About Youssa, jonka jälkeen kuultiinkin runsaslukuisen yleisön ehkä parhaiten kaikista sytyttänyt, hitaan marssin rytmissä etenevä ”Keep The Streets Empty For Me”. Kaunista, kertakaikkiaan. Säveltäkää perässä. Biisiin kaikki kolme laulajaa oli varustettu akustisin kitaroin, mutta kyllä ne enemmänkin, tai täysin, rekvisiittana toimivat. Varsinainen setti päättyi tähän hiturikaunokkiin.

Mutta jokaisella headlinerartistilla on se yksi biisi, jota soittamatta ei yhdestäkään sirkuksesta poistuta. Karin Dreijerille se on Fever Rayn esikoisalbumilta löytyvä hittibiisi ”If I Had a Heart”, joka alkaa tutulla kosketinpörinällä; vesi on jäätävää, taivas tummuu. Kyllä vain, Karin sai biisin soimaan Vikings– tv-sarjan tunnariksi, mikä nyt ei ainkaan ole ollut omiaan suosiota pienentämään. Samainen biisi on kuultu myös eräässä Breaking Badin jaksossa, komea biisi venyy moneen, käärmelaivojen ajosta metan keittoon. Hypnoottinen tulkinta kappaleesta kuultiin myös Helsingin illassa. Kakkosencorena vielä jotenkin huonon muistijäljen jättänyt ”Mama’s Hand”, ja laadukas popilta oli paketissa. Lava täynnä huikeaa naisenergiaa, sanan oikeinkin hyvässä mielessä, sellaista ymmärrettävää ja täysin kompattavissa olevaa naisenergiaa. Jopa niin, että tuntui väärältä, että lavamiksaajana oli mies. Keikka myös todisti, vaikka toistankin itseäni, että minkä tahansa ruotsalaisen artistin voi ihan huoletta käydä tsiigaamassa, aina tulee laatua ja uusia ideoita. Raportoin, jos poikkeus vahvistaa säännön.

Aivan viimeisiä biisejä lukuunottamatta yleisö ymmärsi myös kunnioittaa Fever Rayn toivetta, tai oikeastaan määräystä olla kuvaamatta keikkaa millään välineellä, edes älypuhelimella. Hyvä niin, mutta aina on ne muutamat joiden on pakko saada suttuinen kuva muistoksi. Artistin pyynnön ymmärtää, varsinkin tämänkaltaisen yllärishow’n tapauksessa erittäin hyvin. Ja muutenkin, jos minulta kysytään. Keikat on kertaluontoista viihdettä, jos artistin haluaa nähdä uudestaan, pitää ostaa uusi lippu.

Circuksen narikkajonossa menikin sitten taas legendaarinen tovi. Ahdistava sumppu loppuunmyytyinä iltoina, sanoinko jo. Kun merchandise-tiski on sijoitettu ulosmenoreitille, ilmeisen kauppateknisistä syistä tietenkin, niin jengi puuroutuu siihen solaan odottamaan jotain. Kukaan ei tiedä mitä. Joka kerta sama juttu. Sitten joku tajuaa, että hei, vasenta kaistaa merkkareille ja oikeata rotseille. Joku taloon kuuluva tähän vaikka huutelemaan tai hyvät laput seinälle, tai jotain. Illan artistien kunniaksi on sanottava, että narikkajono ei tokikaan onnistunut illan antia millään tavalla tuhoamaan. Jos ette maindaa tungusta ja läheisyydestä, menkää ihmeessä tsekkaamaan Fever Rayn veto elokuussa, Flow Festivalin päätöspäivänä, sunnuntaina. KG

Mew (dk), Lydmor (dk) @ The Circus, Helsinki 07.12.2017

Vakilukija tai kestotilaaja tietää, kuinka kohtuullisen moni tämän median keikkaraportti on päättynyt toteamukseen, että nämä ja nuo ja nämäkin, on joskus tilaisuuden tullen nähtävä ja katsastettava uudestaan. Pitkästä aikaa tuli nähtyä bändi, jolle kertakatsastus riittää aivan mainiosti, varsinkin kun katsastuksen laatu osoittautui siksi, miksi osoittautui. Tanskan indie/dreampop/proge/post-suosikki Mew’n maine kovana livebändinä ja ahkerana kiertäjänä on toki kiirinyt orkesterin edelle. Suomessakin bändi on rampannut hyvää tahtia, viimeksi Mew nähtiin menneen kesän Ilosaarirockissa. Tänä vuonna bändin toi Suomeen peräti siis kahdesti ”Visuals”-albumin maailmankiertue, kiekkohan ilmestyi huhtikuussa. Ei ollut myöskään Helsingin The Circuksen loppuunmyydyn keikan tinnitus ehtinyt laantua, kun jo seuraavana aamuna uutisoitiin Mew’n tulevan ensi kesän Tammerfestiin.

Tanska-illan avasi Mew’n maannainen Lydmor. Nainen, kannettava tietokone ja sekvensseri. Täsmälleen ilmoitettuun aikaan eli klo 20 settinsä aloittanut Lydmor vaikutti alun osuuttaan hyvinkin kiireiseltä, koneen ja laulun vuorottainen hallinta ei kaikin kohdin tahtonut sujua. Syykin selvisi ensimmäisissä pidemmissä välispiikeissä, Jenny Rossander, niinkuin Verovirasto ja postinkantaja häntä ilmeisimmin kutsuvat, kertoi olleensa ennen keikkaa suunnattoman jännittynyt, ellei peräti peloissaan. Syitä emme koskaan saaneet täsmälleen tietää, mutta Jennyn vuosia jatkuneella Mew-diggailulla ja bändin paineita aiheuttaneella, tärkeällä rundin päätöskeikalla lienee osuutta asiaan. Lydmor sai juonesta kuitenkin kiinni yleisön ystävällisellä kannustuksella ja suoriutui 35-minuuttisestaan vallan mainiosti. Tiski ajoi Lydmorin konebiittiä tässä vaiheessa jo niin kovaa, Circuksen trussit helisten ja kilisten, että kokenut keikkakävijä vääjäämättä arvasikin, mitä tuleman pitää. Eli paskaa soundia suurimmaksi osaksi iltaa, ja sitähän saatiin.

Alun settiä, kun Lydmorin esityksessä oli joku hiljaisempi hetki, erotin lähimmältä baaritiskiltä yhden sanan: ”Björk”. Totta, kolmisen ensimmäistä biisiä ei olisi voinut olla enempää björkiä, rajuina ja yhtäkkisinä purkautuvine tanssiliikkeineen, skandiaksentteineen ja fraseerauksineen. Björk on tehnyt hienoja asioita popmusiikissa, mutta koska Björk on ne jo tehnyt, ei niitä tarvitsisi muiden enää tehdä. Lydmor kertoi asuneensa viimeisimmät muutamat vuodet Kiinan Shanghaissa ja laatineensa siellä uutta musaa uudella innolla. Kaksi Kiina-kauden biisiä onneksi veikin björkmielikuvat mennessään ja antoi tilan Lydmorin omemmalle ilmaisulle. Upea ”Claudia” ja vielä hienompi ”Money Towers” jyskivät mainiosti ja mieleen nousi jopa niinkin kova nimi kuin Zola Jesus, ja tämä on toki paljon sanottu. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että Lydmorin lopulta ihan mainioksi kääntynyt lyhykäinen setti oli ehdottomasti illan parempi, dynaamisempi, musiikillisesti haastavampi ja mielenkiintoisempi. Nyt tiedän.

mew-424x600

Jo toinen keikka lyhyen ajan sisään, jonka tiski pilaa. Enkä nytkään puhu baaristiskistä. Niiden toiminnassa ei Circuksessa ole suurempaa moittimista ja paikka muutenkin periaatteessa edelleen täyttää kansainväliset kriteerit rockluolana. Olen ollut omiaan myös puolustamaan Circuksen soundia, enkä vieläkään oikein muuhun suostu, nyt vain miksaustiskillä valahti homma sikäli sisäreisille, että (onneksi) harvoin kuulee. Takaportaan tietotoimistosta sain ymmärtää, että bändi oli soundcheckissä vetänyt kaksi biisiä, joista jälkimmäinen oli tänään varsinaisen setin toiseksi viimeinen lanaus, eli ”Apocalypso / Saviours of Jazz Ballet” (saatan hyvinkin palata näihin tekotaiteellisiin otsikoihin tuonnempana). Ja kuinka olla, juuri tämä soundcheckissä tyhjälle salille vedetty biisi kulminoi illan karmeuden. Se soitatettiin jo niin kovaa, ja niin puuroisesti, että en muista pitkään aikaan kuulleeni. Muistanpa, Eestissä joulukuussa 2008 Rakveren koripallohallissa, kun Norjan raskasprogeilijat Enslaved kuulosti särkijän läpi ajetulta Kurskin panssaritaistelulta 1943, kylkeen lyötynä vielä hallikaikua viiveellä. Sitä ei kestänyt selvinpäin, ja oli myös mentävä tiskille huutamaan enkuksi, että tee jotain. Mutta kaveri ei tietenkään kuullut. Muistelen jonkun vaakasuuntaisen käsimerkin tulleen paremmin ymmärretyksi.

Yhtäkaikki, tarkkailin nuoria kauniita Mew-faneja ympärilläni. Kellään ei tuntunut olevan hätää. Monilla toki asialliset korvatulpat, mutta ei suinkaan kaikilla. Olinko se vain minä? EN ollut. Mew’n keikan sössi miksaaja, bändin oma, ja lopussa basisti Johan Wohlertin oikein nimeltä varta vasten esittelemä ja kiittelemä. Järkyttävää touhua. Tätä kaveria bändi on roudannut mukanaan noin 30 maahan tälläkin kiertueella. Kyllä, käyn relatiivisen paljon edelleen keikoilla. Kyllä, kuulen niitä suht paljon, hyvinkin erilaisissa paikoissa. Kyllä, olen ollut keikalla siis ennenkin. Kyllä, olen avarakatseinen rockmusiikin lajityyppien suhteen. Kyllä, tiedän miltä linjalta bändi parhaimmalta todennäköisimmin kuulostaa. Miksaajan linjalta kohti lavaa, silloin kun hanikoissa on hereillä oleva ammattimies, jonka Levikset ei kastu siitä, että on kiertueen päätöskeikka ja kohta saa kaljaa. Että nyt luukutetaan, kun tää päättyy tähän. Olen myös tottunut kovaäänisiin keikkoihin, mutta jos Motörhead soitti ”kuulaammin” Kaapelitehtaalla aikoinaan, niin jotain meni tänään mönkään.

Kolme ensimmäistä encorea kuuntelin parven alta, pääbaaritiskin tuntumasta. Ja heti kuulosti paljon paljon paremmalta, suorastaan hyvältä. Mutta se ei ollut se kuulokuva, josta miksaaja itse tänään nautti, plus että noille sijoille mahtuu koko klubillisesta viitisen prosenttia. Eikä se ole se kuulokuva, baaritiskiltä parven alta, josta suostun juuri minkään artistin kohdalla maksamaan 40 euroa, tai pahimmillaan täälläkin puolet enemmän.

Kaikkihan alkoi ihan lupaavasti, vartin verran ilmoitettua myöhemmin. ”In A Better Place” tuoreelta ”Visuals”-albumilta on ihan tehokas keikan avaaja. Eikä äänenpaineesta kannata lausua ekan stygen aikana juuri minään iltana mitään. Kakkosena kuultu ”Special” meni jo puuroksi, ja loppu on äänentoiston lähihistoriaa. Muutakin mieltä saa olla, mutta tämä blogi ei käsittele muita mieliä, ainoastaan henkilökohtaista. Parhaiten alulla settiä erottui ja kulki ”Satellites”. Myönnän, omat korvatulpat olivat jääneet himaan, olen niiden ahkera ja tottunut käyttäjä. Mutta riittävän monta empiiristä pikkusormen korvakäytävään työntämistä myöhemmin totesin, että ei jäänyt tulpattomuudesta kiinni tänään.

Mew tykkää soittaa isosti, se on stadionbändi. Mutta stadionbändinkin pitäisi osata soittaa klubeilla, mikäli soittaa klubeilla. Jännityksellä odotin räjähtääkö ensin ainoa ja viimeinen daijuni, Circuksen PA, vai Mew’n keppimiesten piukea into, kova oli silminnähden halu soittaa vielä isommin, massiivisemmin, kovempaa. Väliin kosketinsoittaja Nick Watts tarttui toiseen kitaraan, eikä onnistunut tuomaan musiikillisesti mitään lisää lavalle, ainoastaan yhä pahemmin puuroutuvaa äänivallia. Väliin Wattsin kiipparit saatiin kuulostamaan ihan asiallisilta, mutta liian kovaa niitä ajettiin kitaraseinää vasten. Volyymin nostaminenhan on loputon kierre, kun siihen lähtee, aina jokin soitin tahtoo hukkua. Wattsin sekvensseripörinät kuulostivat kautta linjan kammottavilta, vain pianosoundit tulivat asiallisesti läpi.

Merkittävää on myös, että soundi paheni kohti setin loppua, eikä niin saisi koskaan käydä. Loppupäässä kuultiin myös rauhallisempia biisejä, peräti suvantojakin muuten Mew’n hyvinkin puuduttavassa biisimassassa, kuten uutuusplatan ”Carry Me To Safetyssa”, jonka aikana ensimmäistä kertaa kuulin itseni sanovan sanan dynamiikka. Biisin erittäin Pink Floyd-mallinen kertosäe on yksinkertaisesti hienoa kertsinkirjoitusta ja olisi ansainnut kuulostaa paremmalta. Niinkuin koko keikkakin toki, ja bändi, joka sinänsä hoiti leiviskänsä kunnolla. Iltaa pelasti paljon taustakankaalla pyörineet ja varsin kunnossa olleet visuaalit, joiden toki tämännimisellä rundilla pitääkin olla kunnossa. Pitänee palata antamaan Mew’lle mahdollisuus nimenomaan levyiltä, niiltä olen löytänyt hatarammallakin tutustumisella paljon nyansseja ja mainittuakin dynamiikkaa. Livenä jokainen biisi tuntui alkavan hätäisen lyhyellä kitaraintrolla, sitten täysi hööki päälle ja lopetus kuin seinään. Kaksi kolmasosaa keikan alusta kaikki biisit näin. Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/mew/2017/the-circus-helsinki-finland-63e05a67.html

Circuksen ilta ei kuluvaa ja loppua kohti hiipuvaa rockvuotta onnistunut pelastamaan tai parantamaan, onpahan ollut heikko, kuiva ja ankea livevuosi. Vaikka toki merkittävää ja hyvääkin on tullut nähdyksi. Uutta ja parempaa kohti siis. Jos puolellekaan vuoden 2018 merkittävistä keikoista ihminen venähtää, niin kaikki hyvin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: