Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “pop”

Wilma @ Tavastia, Helsinki 31.01.2024

Helsingissä vuonna 1992 perustettu Wilma oli raikas tuulahdus Suomen silloisessa musaskenessä, jota voimakkaasti kyllästettiin grungella ja pikkuhiljaa mörköytyvällä metallilla, tai sitten ihan vain kohtuu-tai täysin aivottomalla eurodancella ja huumoriräpillä. Erityisesti bändin kakkossinkku ”Lautalla” soi kuulaana ja ilmavana brittipoppina, Hans Anderssonin helskyvän kitaran ja ennenkaikkea Anna Kuoppamäen järjettömän kauniin laulun kelluttamana. Kaksikko vastasi myös biisinkirjoituksesta, eikä Wilmalla homma koskaan kahdeksan vuotisen olemassaolon aikana jäänyt kiinni siitä, etteikö olisi syntynyt toinen toistaan upeampia pophelmiä. Wilma osasi myös uudistua. Jos ekalla levyllä oltiin vielä vähän söpöstelevä poppisbändi, niin homma raskautui albumien mittaan ja yhä enemmän orkesteri vaikuttui kengänkärkiään ja pedaaliboardejaan ihailleista brittiesikuvistaan My Bloody Valentine ja Cocteau Twins. Siteeraan jotakuta kanssakulkijaa, joka jossain mediassa kutsui Wilmaa ”maailman parhaaksi suomenkieliseksi shoegaze-bändiksi”. Sellainen, maailmanluokan suomenkielinen shoegaze-bändi nähtiin myös Tavastialla, kun Wilma soitti järjestyksessään toisen comeback-keikkansa otolliselle yleisölle entisiä popnuoria, ja ilahduttavan silminnähden myös nykyisiä sellaisia.

Idea Wilman paluusta syntyi pari vuotta sitten, kun esikoisalbumin ”Pölyä Kuusta” 30-vuotissynttärit alkoivat lähestyä. Lisäkannustimena toimi bändin neljänneltä albumilta ”Lovestore” löytyvä biisi ”2022”, jonka epäorwellilainen nimi lähestyi sekin lunastumistaan. Plus että bändi kokoontui treenikselle kokeilemaan, ja kivaa oli huomata biisien lähtevän selkäydinnesteestä vaivattomasti soimaan, joten mikään ei estänyt. Oli muuttujia, ja kesti vielä kaksi vuotta, että Wilman paluu lavoille oli totta. Tampereen (19.1.) ja Helsingin klubivetojen jälkeen Wilma nähdään toivottavasti kesän valikoiduilla festareilla, ja studiossakin on kuulemma ”vähän käyty”, eli uutta matskua on ihan järkiperäinen lupa odottaa.

Paluukeikat on nyt soitettu pitkälti vuoden 2000 ”Lovestore”-albumin kokoonpanolla, tuo Wilman neljäs pitkäkiekkohan jäi bändin ensimmäisen elämän viimeiseksi. Eturivissä silloin, ja edelleen Andersson ja Kuoppamäki, bassossa Marko Nyberg (Husky Rescue) ja rummuissa Anssi Sopanen. Paluukokoonpanoa ryydittää kiippareillaan ja taustalaulullaan Mia Keurulainen, jonka poppijonnet muistaa niinikään maanmainiosta (suomi)brittipopbändistä The Pansies. Keurulaisen arvostettavan epäsuomalaisesti kuuluviin saadut koskettimet olivatkin yksi Tavastian vedon keskeiselementtejä, onhan kiipparit aina olleet tärkeässä osassa Wilman musiikkia, mutta varsinkin ”Lovestorea” kohden mukaan tuli garagemaisia ja 60-luvun tyttöbändimäisiäkin elementtejä, onpa moni aikalaishesseli puhunut vuoden 2000 radiohitin ”Siskot” yhteydessä myös Blondiesta.

Tavastian myyttisellä ylälauteella nähtiin rento ja paluusta ja yhdessä soittamisesta jälleen silminnähden nauttinut bändi. Biisit oli harjoiteltu hyvään kuosiin, Anna Kuoppamäen ääni on saanut iän myötä upeaa lisäsyvyyttä ja kaikki oli siis oikeastaan todella hyvin. Wilma jäi, kuinka ollakaan, silloin edellisessä elämässään ja omassakin edelliselämässä valitettavasti näkemättä, mutta olipa mahtavaa löytää itsensä Tavastian hämystä kun vuosimallin 2024 huipputikissä ollut Wilma tuuttasi menemään laatukatalogiaan. Eniten tilaa settilistassa sai, ihan ymmärrettävästi, bändin paras albumi, vuoden 1996 ”Suuri valkea”, jolta kuultiin peräti 7 stygeä. Kolmantena soitettuun ”Talo meren rannalla” mennessä oli illan soundi asettunut ihan asialliselle ja pysyvälle tolalleen, vain Sopasen rummut ajoivat turhaan Kuoppamäen kuulaan ja herkän laulun päälle, vähemmälläkin olisi uskottu että jossain lavan takahämyssä on myös rummut. Tanakkaa toimitusta sinänsä, mutta pikkuisen liian kovaa. Muuten bändi pyyhki varsin hyvässä balanssissa ja ensimmäistä kertaa koekäytössä olleet (vara)ammattilaiskorvatulpat olivat melkein turhat, tai ilmankin olisi pärjäillyt. ”Suuri valkea”-albumin raidoista sykähdyttivät eniten myös ”Pieni kauneus”-herkistely, sekä todella upea ”Todenpuhuja”, joka muutenkin on levyn huippuhetki. Vuoden 1996 kiekko on hiljattain julkaistu vinyylinä, ja voi hyvinkin olla, että tässä joutuu levykaupoille.

Yllättäen Wilma soitti esikoisalbumiltaan vain kaksi biisiä, mutta toki ymmärrettävästi ne kaksi kuultua olivat juuri ne jengin ikisuosikit, bändin kaksi ensimmäistä sinkkua, varsinaisen setin loppupuolella perättäin kuullut ”Lautalla” ja ”Tavara”. Vuoden 1993 ”Claudius”-albumin biisit soljuivat omalla kohdalla jotenkin puoliksi huomaamatta ohi, mutta niinpä kyseinen levy on Wilman diskografiassa jäänytkin ehdottomasti vähimmälle soitolle, noin niinkuin omassa kotoisassa musacornerissa. Muutamissa herkimmissä biiseissä rummut hiljenivät ja tsibaleet etenivät konebiitillä, mikä tuntui raikkaalta ratkaisulta ja paljasti laulujen ytimen jotensakin paremmin.

Varsinaisen setin tokavikana kuultu ”Siskot” sai yleisössä jopa pientä riehakkuutta aikaan, ja tokihan se varsinainen setti päättyi paluuta pohjustaneeseen ”2022”:een. Bändiä vaadittiin varsin tiukasti takaisin ja kokonaisuudessaan noin tunti ja kakskeet kellottaneeseen keikkaan saatiin vielä kaksi encorea. ”Sä et tiedä” oli yllättävä mutta mainio valinta encoreherkistelyksi, sitten koko kaikkeus päättyi ”Kuuhun”. Mahtavaa Wilma, että tulitte takaisin. Jäämme jännittyneinä odottamaan kesän loppuja festarijulkistuksia, ja sitä uutta materiaaliakin.

Tavastialla voi alkaa taas käymään, remontti ja koronatauon pakottama kasvojenkohotus on tehnyt erittäin hyvää. On ystävällinen henkilökunta, ovelta baaristiskeille asti, on hyvä palvelu ja päivittyneet lavavalot. Soundiahan ei sitten tällä(kään) rempalla saatu avitettua kansainväliselle tasolle, mutta onneksi harva varmaankaan sen suhteen pidätti ns. hengitystä. Silti, nyt Kampin rockpyhättöön on taas ihan kiva mennä. KG

Supperheads, Aknestik @ Yo-Talo, Tampere 05.11.2022

1990-luvun viimeistään puolimaissa maailmanlaajuinen brittipopinnostus- ja invaasio oli levinnyt Suomeenkin ja ilmavia kitaroita soittavia bändejä syntyi kuin sieniä sateella. Englanninkielisissä yksi oli ylitse muiden, ja se oli rovaniemeläinen Supperheads. Suomeksi operoivia brittityylisiä bändejä ei liiaksi edes ollut, mutta yksi oli silti ylitse muiden, koko lajityypistöä jo vuodesta 1984 Suomeen rantauttamassa ollut haukiputaalainen Aknestik. Omissa kirjoissa, kun listataan koko kotomaamme rockhistorian tärkeimpiä bändejä, on kumpainenkin Top5:ssa, eikä siinäkään erityisen alhaalla. Niin että kun marraskuinen herkun harvinaisuus konkretisoitui näiden kahden peräti yhteisesiintymiseen, ei vaihtoehtoja paikalla ololle juurikaan ollut. Aknestikin aktiivielämä päättyi vuonna 2002, seitsemän laadukkaan albumin ja satojen keikkojen jälkeen, mutta koskaan bändiä ei ole varsinaisesti kuopattu. Julkisemmin jäsenistöstä on esillä ollut vain laadukasta soolouraa tehnyt solisti Jukka Takalo.

Aknestikin miehistö on pitänyt itsensä mainiossa soittokunnossa, vaikkakin esiintynyt vain hyvin harvakseltaan irtokeikoilla silloin tällöin. Kuluvan vuoden tekemiset ovat saaneet meidät faniston jopa uskomaan ehkä johonkin peräti nousukäyräiseen aktiviteettiiin, mutta katsotaan nyt ja antaa ajan kulua ja mitä näitä peruskliseitä nyt on. Viimeisin julkaisu on harvinaisuuskokoelma vuodelta 2012, eli uutta materiaalia tuskin kannattaa henkeään pidätellen odottaa muuta kuin Takalolta, mutta laatukeikkaa silloin, ja ehkä jopa tällöin, niin mikäpäs se siinä. Tampereen legendaarisen Yo-Talon veto ainakin osoitti, ettei kynttilää ole mitään syytä tai järkeä pitää vakan alla, kun homma edelleen näin komeasti taittuu, ja kun erittäin omistautunut kuulijakunta on yhä ulkona tuolla.

Supperheads pisti kitarat pussiin vuonna 2001, jäsenten hajaantuminen ympäri Suomea ja päivätöitään oli tehnyt tehtävänsä, viiden albumin ja useampienkin listasijoitusten jälkeen. Bändi pääsi peräti Britanniaankin keikoille, ainakin 1998 NME-klubille Lontoon Camdeniin. Tänäkin päivänä kysyn toistuvasti itseltäni öisin, kun en unta saa, miksi en ollut paikalla? Useita edellytyksiä oli. Jos on yksi suomalainen bändi ylitse muiden, jonka kohdalla on vain ja ainoastaan rikollista, ettei kansainvälistä läpimurtoa tullut, se on Supperheads. Jo esikoisalbumillaan ”Breakfast” (1995) jäbät olivat täysin valmiita maailman stadioneille, mitä tulee biisimateriaaliin nyt vähintäinkin. Supperheads olisi voinut olla se, mikä samaan aikaan Britanniassa leipoi itseään megasuosioon, eli James, yksi maailman parhaista bändeistä ikinä. Tai isosti maailmaa kiertänyt Suomen James. Mutta Supparit tulivat Suomesta, eikä viennin osaaminen ja tahtotila olleet kertakaikkiaan kohdillaan ennenkuin vasta muutamaa vuotta myöhemmin metallin alalajeissa. Ja kun Supperheads ehkä olisi ollut valmis lähtemään, maailmankinlaajuinen brittipopinnostus veteli viimeisiään. Niinpä bändi suuntasikin tarmonsa dj-yhteistöihin-ja keikkoihin, sekä dancepoppiin, viimeinen albumi ”Northernplayrealistic” (2001) oli jo jotain niin muuta, ettei vanha fani ole sitä kyennyt edes kokonaan läpi kahlaamaan. Tunnustan.

Tampereen Yo-Talon illassa Supperheads soitti kompaktin 45-minuuttisen setin, biisejä parhaasta päästä, neljältä ensimmäiseltä albumilta. Ensimmäisen puoliskon settiä, erittäin harvoin keikkaileva bändi oli, ja aivan ymmärrettävästi toki, hiukan jäässä. Tai ainakin kovin varovainen. Eihän muutamaa keikkaa varten kuitenkaan voi loputtomiin treenatakaan, kun käsittääkseni kyseinen harjoittelutoiminta tapahtuu edelleenkin Rovaniemellä ja kaikki asuvat ympäriinsä. Paino on kuitenkin erittäin paljon sanalla ”ymmärrän”. Olisin ollut paikalla, vaikka keikan laatu olisi ollut täsmälleen mikä tahansa, tai vaikka jannut olisivat lukeneet tunnin runoja. Puhutaan kuitenkin Supperheadsista.

Veto alkoi tunnustellen, mutta vetreytyi ehdottomasti ja paljonkin loppua kohden. ”Swoonilla” oli helppo aloittaa, ”Easy”, ”Twentysomething”, bändi soi livenä raskaammin kuin näiden biisien osalta levyillä aikoinaan, ja keikattomuuden myötä temmotkin olivat hivenen laskeneet, mutta kaikki se tuntui hyvältä, biisejä oli ikäänkuin puolivahingossa sovitettu hiukan uusiksi. Solisti Juha-Pekka Koivurannan nuoren jäbän herkkä lauluääni oli aina suuri ja olennainen osa Suppareiden erinomaisuutta. Mutta kenenkään ääni ei pysy samana vuosikymmeniä, varsinkaan jos ei harjoita laulua ammattimaisesti joka päivä. Seitsemäntenä biisinä kuullussa ”Little Dreamerissa” Koivurannan ääni alkoi paremmin aueta, ja mies kuulostaa enemmän entiseltä itseltään. Sitten bändi veti omassa kuvitteellisessa toivepahviplakaatissanikin lukevan kunkkubiisin ”Pillow In My Bed”, kakkosalbumilta ”Lunch” (1996). Styge kulki niin hyvin, että koko bändin rentoutumista ja ilmeen muuttumista iloisemmaksi ei voinut olla huomaamatta. Koko loppukeikka sujuikin rennosti ja irtonaisesti. Olisi myös toivonut bändiä soitettavan hiukan kovempaa, siksi tanakasti tuli takalinjojen pop-poliisien huuto toistensa korvaan läpi. Paikkaa vaihtamalla siitä toki selvisi, mutta alapa harrastaa sitä koko ajan, niin jää äkkiä keikat yyberöimättä. Tampereen Yo-Talo ei todellakaan ole Suomen huonoiten soiva mesta, mutta volyymit täällä lienee syytä pitää kohtuullisina, muuten käy huonosti. Montaa muutakin mieltä saa olla, mutta kyllähän kaikki reunaehdot huomioiden Yo-Talo maan parhaita rokkiklubeja on, ja muutenkin laadukas pop-ilta taas alleviivasi sitä, että Tampere on tällä hetkellä, ja on jo jonniin aikaa ollut, Suomen livepääkaupunki. Tampereella tapahtuu hyvällä sykkeellä, ja rock-ja liveasioiden edistämiseksi, pelastamiseksi ja tulevaisuuden takaamiseksi tehdään ahkerasti töitä. Uusia keikkamestoja avautuu, vaikka ajat ovat epävarmat. Samaa ei voi Helsingin perspektiivistä just nyt sanoa.

Supperheadsin nokilla Koivuranta ja basisti Kimmo Valtanen jakoivat spiikkivuorot, kaikki biisit kuulutettiin sisään, ikäänkuin kertauksena, että muistattehan. Muutama kuulutus saikin innostuneita huudahduksia aikaan, en ollut siis ainut vanha fani mestoilla, vaikka odotusten viisarit illan yleisössä kovasti osoittivatkin Aknestikin suuntaan. Ilahduttavasti Supparit soittivat ”Thiefin” aivan järjettömän kovalta ja tavallaan koko uran summanneelta ”Supperheads”-albumilta (1999), ajalta juuri ennen isoa tyylillistä siirtymää ja sittemmin bändin telakoitumista, mutta myös loppuun muutaman ”Lunch”-vauhtiraidan, ”Candidate” ja koko lyhyen setin kruunanneen ”Umbrella Songin”. Viimeiseen biisiin bändi oli jo niin vertynyt, että homma olisi voinut jatkua toisen mokoman, moni maailmanluokan Valtanen/Aarnio-tsibale jäi soittamatta. Ehkä lähiaikoina lisää, hiukan tuunatulla setillä?

Vartti roudaustauoksi rumpuvaihtoineen osoittautui kuinka ollakaan liian optimistiseksi, ja Aknestik pääsi aloittamaan oman settinsä varttitunteroisen myöhässä. Tunnelmasta se ei ollut pois, Yo-Talo pakkautui täyteen ja ilmassa oli suuremmankin urheilujuhlan tuntua, eiväthän Aknestikinkaan keikat mitään turhan jokapäiväisiä tapahtumia ole. Ensitahdeista lähtien jengi lauloi ja tanssi mukana, eikä kyse ollut vähiten Jukka Takalon, tuon Martinniemen Mick Hucknallin karismaattisesta tavasta saada porukat messiin. Kaikki biisit tunnuttiin osaavan ulkoa. Jopa lopummalla settiä, kun rumpali Mikko Rautalin astui eturiviin johdattamaan yhteislaulua ”Unohtumattomat takapuolet”-harvinaisuuskokoelmalta poimittuun ”Oravan joulu”-biisiin, niin miettiä piti, että missä välissä tamperelaiset on tämänkin sanat opetelleet ulkoa. Arvostan. Yhteislaulu lähti jo viimeistään kolmannessa kuullussa ”Maailma on naisia puolillaan”, ja muutenkin meininki oli alusta lähtien kuin klubiolosuhteisiin tungetulla stadionkeikalla. Aknestikilla on vankka, iso ja tanakka kannatus maakunnissa ulkona tuolla. Alun keikkaa yritin stiigailla enempi keskilinjalta paremman kuulokuvan toivossa, mutta sitten tuli joku hössöttävä insinööri tönimään ja tuntui niin paljon paremmalta vain siirtyä pois, kuin alkaa haastattelemaan, että millä oikeudella täällä ketään tönitään. Loppukeikka sujui sivummalta, osin rajoitetulla näkyvydellä, mutta hyväntuulinen ja taidokas popin meining korvasi tänään keskilinjan ja näkyvyyden.

Varhaisbiisit ”Toukokuussa” (1991) ja ”Sata vuotta kaivossa” (1993) soljuivat vaivatta isoimpien myöhemmän uran hittien joukkoon. Maako Härösen alakertainen basso, ja ennenkaikkea Suomen kaikkien aikojen ehkä tyylitajuisimman kitaristin Kai Latvalehdon ilmava ulvotus biisiin kuin biisiin takasivat tuttua ja taattua Aknestik-soundia, Vesa Kupilan komppikitaran ja Rautalinin tanakan rumpaloinnin tukemana. Toistan itseäni, mutta teen sen mielelläni; oli kuin olisi kotiin tullut. Settilistan ehdottomina kohokohtina omille conversensijoille lunastuivat tänään ne, jotka sinne ovat syvimmin myös vuosien mittaan levyiltä lunastuneet: ”Kaksi kaupunkia”, ”Avaruuden aikataulut” ja ”Poutaa”.

Vain kaksi marraskuiseen iltaan ehkäpä turhan kesäistä omaa toivebiisiä jäi soittamatta tänään, toiveplakaatissani luki tietenkin ”Hellemaa” ja ”Kesällä ei mennä nukkumaan”, mutta paino on sanalla ”ymmärrän”. Muuten illan encoreineen 19-biisinen katsaus Aknestikin tuotantoon oli aikatavalla täydellinen entisten ja vähän nykyistenkin nuorten sävellahja. Bändi soi rennosti, mutta isosti ja homma oli edelleen enemmän kuin hallussa. Välillä tulee miettineeksi mm. että kuinkahan tämä maailma osaa arvostaa tämäntyyppisiä biisintekijäkaksikoita kuten Valtanen/Aarnio, tai Takalo/Latvalehto, ja paino on sanalla ”riittävästi”. Nyt kun ajan popmusiikissa biisin, laulun, tsibaleen tai stygen arvostus ei ole rockhistorian aikajanalla todellakaan korkeimmillaan, on mahtavaa nähdä tämmöisiä keikkoja, missä ei soiteta yhtään huonoa välikausiraitaa, ollaan asian kovimmassa ytimessä ja jengi osaa tavaran ulkoa. Yhdekskäätluku oli kuulkaas hienoa aikaa, kun Suomi ja koko maailma soi brittipopisti.

Tulevaisuus on myöhemmin. KG

Sting (uk), Joe Sumner (uk) @ Nokia Arena, Tampere 20.09.2022

Brittiläinen The Police takoi itsensä lähtemättömästi rockin historiaan vuosien 1977-1984 välillä. Bändin eittämätön nokkamies ja hittinikkari Sting on varmistellut kyseisessä historiassa pysymistä soolourallaan jo kunniakkaiden 37 vuoden ajan. Nyt 70-vuotias popveteraani saatiin Suomeen kahdelle keikalle, tuoreinta ”The Bridge”-albumia (2021) promoamaan. Tampereen Nokia Arenan veto, joka avasi koko Euroopan-kiertueen, oli Stingin järjestyksessään 15. Suomen (soolo)keikka. Tällä kertaa Sting nähtiin ja nähdään myös Helsingin Jäähallissa.

Nokia Arena tuli henkilökohtaisesti koeponnistettua kesäkuussa Eric Claptonin bändillä, kokemus oli puolittain karmiva piippuhyllyltä yytsittynä, mutta Sting-illassa oikeastaan kaikki oli toisin. Nokia Arena osoitti toimivuutensa koko potentiaalillaan; arkkitehtuuri, sijainti, väljyys, henkilökunnan rentous, jonoutumattomuus, ja mikä yllättävintä, permannon lavaa lähimmän kolmanneksen otannalla myös aivan jäätävän hyvä soundi. En tiedä oliko äänenpaineasiat vieläkään yhtään paremmin VIP-aitioissa tai piippuhyllyillä, mutta alalattialla, Tavastia-etäisyyksiltä yyberöitynä keikka oli pelkkää juhlaa. Kolme minuuttia ennen lämppärin aloitusta sai kävellä vielä ihan vapaasti lopullisille laatujalansijoille, matkaa lavalle jäi vain alle 20 metriä. Eli ihan kuin olisi hiukan isommalla klubilla ollut, eikä yhtään jäänyt nälkää enää uudelleen kokeilla niitä Nokia Arenan ylähyllypaikkoja.

Illan aloitti sekunnilleen sovitusti klo 20 Stingin laulaja-lauluntekijäpoika Joe Sumner. Joe-poika on hankkinut muusikkokannuksiaan brittibändi Fiction Planessa, jonka isoimpia hetkiä oli varmaankin toimia lämmittelyaktina The Policen reunion-rundilla 2007, mutta myös soolona kaveri on jo pitkään esiintynyt. Eikä ole kuulkaa hullumpi lauluntekijä lainkaan. Tampereen 8-biisisessä mies ja teräskielinen-setissä vain keskivaiheen stygeissä tuli muutamassa jazzahtavammassa osuudessa mieleen muuankin Sting, mutta muuten Sumner Jr:lla on persoonallisia biisejä iso tukku, ja ennenkaikkea huikea lauluääni. Madoton omena on pudonnut puusta riittävän kauas, mutta turvallisen lähelle, jos syksyinen metafora sallitaan. Varsinkin kakkosena kuultu ”You You You” on maailmanluokan biisi, ja voisi soida vaikka isänsäkin katalogissa. Myöhemmin Sting-setissä, kun lavakameroiden kuvassa iskä ja poika olivat rinnakkain, yhdennäköisyys pelkästään oli ilmeinen, ei ollut poika alakerran Ramin tekemä, niin miksipä ei voisi luonnostaan myös kuulostaa hyvin samankaltaiselta. Ja jos kuulee pikkujäbänä koko ajan Policea ja Stingiä, niin jotain sieltä vääjäämättä tarttuu. Pitää muistaa, ettei ole ihan pelkästään helppo paikka lähteä maailman lavoille jos sukunimi sattuu olemaan Sumner (tai Earle, Presley, Starr, Guthrie, Lennon, Dickinson, Zappa tai moni muu). Suomalaiset saavat jatkuvasti kehuja maailmanartisteilta hyvinä yleisöinä, ja nytkin oli aivan ihanaa nähdä ja kokea, miten suopeasti Joe Sumnerin puolituntinen otettiin vastaan. Poika-Sumnerilla oli myös tietämättään ilo ja kunnia olla meikäläisen kirjanpidossa varmistetusti 1000:s nähty artisti ja isä-Stingillä oli ilo ja kunnia saattaa seuraava 1000-luku matkaan. Muutamia nähtyjä tilastoinnissa on taatusti jäänyt unohduksen hämyyn, mutta uskoakseni vain tyyliin alle 10, joten kohtuutarkoista luvuista puhutaan. Stingin veto huipputaitavine bändeineen Tampereen illassa oli niin kova keikka, että ilo lähteä tavoittelemaan seuraavaa tuhatta artistia on pelkästään puolellani.

Joe Sumner.

Mikään keikka, jolla tiski soittaa lämppärin ja pääbändin välissä Frank Sinatraa dubversioina, ei voi olla huono. Eikä ollutkaan. Tai toisaalta, missä enää tällä planeetalla voi kuulla Einin ”Olen neitsyt”? Tampereen Nokia Arenan yläbaarissa Karjalaa siepoessa ja paikalla olemattomia tuttuja bongaillessa. Arvostan.

Lämppäri-Joen jälkeen oli pidettävä saavutetuista conversensijoista (joo, alkaa ne olla jo kohta vähän kylmät) kiinni, ei näin hyviä mestoja täälläkään permannolta saa, jos lähtee pääartistin ekan biisin aikana könyämään sormet kanan siipirasvassa vessan kautta permannolle. Vanha keikkanäätä koki nimittäin karmivia heinäkuussa Ruotsin Solnan Friends Arenan lentokentän kokoisella lattialla, kun Rollarit soitti arviolta 100 metrin päässä, ja edes nanosekuntien näköhavaintoja saadakseen piti koko ajan keksiä omat päkiänsä ja pohkeensa uudestaan.

Sting seitsenhenkisine bändeineen asteli lavalle tasan sovitusti klo 20.45, ja nimenomaan koko bändi yhtäaikaa. Koko keikan ajan oli fiilis, että Sting on bändin basisti ja laulaja, ei rocktähti, ja että nyt vaikuttaa kivalta työpaikalta myös noille muille. Ja langattomana, mikkitelineestä riippumattomana Stingin ei myöskään tarvinnut palata aina lavan keskelle pönöttämään, vaan saattoi laulaessaankin kierrellä ympäri stagea. Illan 19 biisin settilista lähti heti ja pokkana etenemään bonjovimaisella dramaturgialla, eli isoja hittejä kärkeen ja kaikkiin mahdollisiin väleihin, koska ne ei tunnetusti lopu ihan heti kesken. ”Message In a Bottle” avasi, ja vanhimmatkin rokkipolicet oli heti vedetty meininkiin mukaan, toki Stingillä on ollut aikaa ja perspektiiviä kasvattaa useampikin fanisukupolvi, niinkuin Tampereenkin alalattialla nähtiin. Kakkosena vedetty ”Englishman In New York” korkkasi soolotuotannon. Sting soitti lopulta materiaalia vain 4 sooloalbumiltaan, vaikka julkaistunahan niitä on peräti viisitoista. Muuta illan aikana merkillepantavaa oli paitsi upeat lavavalot, myös taustaprojisioiden niukka graafisuus ja pelkistetty väripintojen ilmaisu, aina ei tarvitse ajaa sitä Vietnamin sota ja Etiopian nälkäiset-tsunamia taustalakanaan, todistaakseen että nyt on kuulkaa kantaaottava taiteilija lavalla ja laulut mietittyjä. Hyvä Sting! Vaikka mies onkin luonnonsuojelija ja hyväntekijä, ihmisoikeusaktivisti, niille asioille on oma hetkensä ja paikkansa.

Mielenkiintoinen valinta oli myös soittaa tuoreimman albumin kolme raitaa heti alulle settiä ja kaikki peräjälkeen. Kyynisempi sanoisi, että ”pois kuleksimasta”, mutta mitäpä jos niin ei ollutkaan. Kaksi biiseistä oli silkaa modernia Policea ja yksi silkkaa, taattua soolo-Stingiä. Miehemme istualtaan akustisella kitaralla säestämä ”If It’s Love” ja ennenkaikkea rouheampi ”Rushing Water” eivät missään nimessä hävenneet itseään klassispainotteisessa settilistassa, päinvastoin. Jo kolmannen biisin jälkeen Sting myös esitteli bändinsä, pikku tavatonta sekin. Lavan keskushahmoja olivat tänään(kin) Millerin rouvan lahjakkaat kitaristipojat Dominic ja Rufus, joista ensinmainittu on ollut Stingin oikea käsi koko soolouran ajan, ja jolla on bändissä myös sävellysvastuuta. Illan aikana myös Shane Sager huuliharppuineen sai soolotilaa, mainittavimmin ehkä hiukan laiskasti alkaneessa, mutta isoihin soulsvääreihin kohonneessa ”Brand New Dayssa”, jonka alkuperäisen huulisintron vetää itse Stevie Wonder, kuten Sting spiikissään muistutti meitä, mutta huumorilla myös nuorempaa soittajaansa. Lavan muusikoista kiipparisti Kevon Webster jäi ehkä soundillisesti eniten pimentoon, mutta jo kehuttukin illan häkellyttävän hieno kokonaissointi takasi jopa perkussioita hoitaneen taustalaulajatar Melissa Musiquen tamburiinin ja shakerin läpitulon, joka on tämänkokoisessa liiterissä ehkä pikku juttu, mutta oikeasti iso ansio illan tiskille. Ennen koronaa Stingin bändin rummuissa nähtiin itse Josh Freese (ex-Guns’n Roses, ex-Nine Inch Nails), mutta nyt tanakat tahdit takasi nuori pastorinpoika New Jerseysta, Zach Jones. Eleetöntä, isokätistä groovaamista, joka raskautti monia tuttuja Sting-hittejä juuri sopivalla tavalla. Josta puheen ollen, illan raskaimmassa vedossa ”Heavy Cloud, No Rain” Sting sai upean lauluavun lavan eteen duetoimaan nousseelta Melissa Musiquelta. Oman hetkensä sai myös taustalaulajista toinen, Gene Noble, joka nousi varsinaisen setin päättäneessä ”Every Breath You Take”-ikihitissä Stingin rinnalle tulkitsemaan R&B:sti, ja onnistui osaltaan nostamaan liki puhkisoitetun stygen uudelleen tuoreeksi ja terveeksi, itse asiassa koko kuluvan, huikean keikkavuoden yhdeksi tärkeimmistä yksittäisistä vedoista. Meni viimeiset kaksi viikkoa pari tai kolme tuntia yössä maksimissaan nukkuneellla keikkaketulla tennispallon muotoinen, kokoinen ja värinen pala kurkkuun, kun viimein kuuli slummitaloissa ja liikennevälineissä nilelle soitetun ”Every Breath You Take”, vieläpä niin että myötäiset lavavalot syttyivät ja koko bändi nostettiin varjoista esiin. Täällä me ollaan oltu teitä varten, mutta ilman teitä, ei olisi meitä. Upea ele Stingiltä, joka tietenkin bändijohtajana tällaiset hetket a) suunnittelee ja b) siunaa.

Sting.

Ennen lopun superhittiä komeimmin kulkivat niinikään The Police-hitti ”So Lonely”, jonka sekaan bändi uitti säkeistön verran Bob Marleyta (”No Woman, No Cry”), sekä käsittämättömällä voimalla eteenpäin tampannut ”Desert Rose”, jonka julkaisun myötä aikoinaan Sting pystyi esittelemään algerialaista rai-musiikkia hyvinkin laajalle yleisölle maailmassa. Liiaksi kokolattiamaton alle on lakaistu sekin fakta, kuinka paljon Police aikoinaan auttoi popularisoimaan reggaeta, rocksteadya, skata ja dubia. Niinikään Police-biisiin ”King of Pain” Sting sai lauluavukseen poikansa Joen, ja ilman mitään hössötystä, että tässä on mun poika, laulettiin vaan rinnakkain, kuulostettiin samalta ja näytettiinkin melko samalta. Pojasta polvi ei saa missään nimessä pahentua, elämä jatkuu, rock’n roll ei kuole koskaan ja mitä näitä nyt on. Ja hei, ”Shape of My Heart”, teboilinbaareissa Juvalta Juankoskelle läpirynkytetty softrock-klassikko, joka voisi helposti tulla toisesta korvasta vaikkuna ulos, vaan ei, yksi illan upeimpia vetoja ja koko keikan aika tarkalleen puolivälin kaunis keskisuvanto. Diggasin, olin olemassa.

Monesti tai monasti käy niin, että kun se tunnetuin ja isoin biisi vedetään varsinaisen setin päätöksenä isolla tunteella sekä yleisön että bändin puolelta, niin kovin harvoin pakolliset encoret enää mitään lisäarvoa tarjoavat. Nytkin täydellinen keikka olisi päättynyt ”Every Breath You Takeen”. Encoreita kuultiin kaksi, niistä täysin sinänsä tietenkin pakollinen ”Roxanne” oli täysturha yleisönlaulatus, mutta lyhyt ”Fragile”-veto, jonka Sting tulkitsi istualtaan puoliakustisesti, oli kyllä mainio matkaeväs ulostautua Pirkanmaan yöhön. Lopulla keikkaa Sting esitteli bändinkin vielä toistamiseen, se kertoo ammattitovereiden isosta arvostuksesta, ja lupasipa pop-päällikkömme tulla vielä takaisinkin. Mikäs on tullessa, biisikynä on yhä terävä ja miehen kunto vähintäinkin silmämääräisesti mainio. Ja kun jopa Nokia Arenalta kadulle pääsy sujui (ainakin tällä kertaa) muutamassa minuutissa, niin täällähän pitää alkaa käymään. KG

Duran Duran (uk) @ In The Park, Kaisaniemi, Helsinki 02.06.2022

Duran Duran soitti Helsingin Kulttuuritalolla Suomen ensikeikkansa syyskuun 28.päivänä 1982. Nelisen kuukautta aiemmin bändi oli julkaissut sittemmin nopeassa tahdissa kryptoniittia myyneen kakkosalbuminsa ”Rio”. Sen isot hitit soivat tavan takaa aamukasteessa, liikennevaloissa ja slummitaloissa. Bändin näyttävät, ison rahan musiikkivideot siivittivät vastaperustettua Music Televisionia maailmanlaajuiseen suosioon. Duran Duran oli 80-luvun alussa planeetta Maan isoimpia bändejä.

Kesän 2022 alkajaisiksi Duran Duran saatiin Suomeen toista kertaa. Ei voi sanoa bändin todellakaan rampanneen täällä kyllästymiseen asti, mutta suosio on 40 vuotta ja 13 studioalbumia myöhemmin yhä vankkaa. Sitä todisti 12 000:n entisen ja vähän nykyisenkin nuoren saapuminen Helsingin Kaisaniemen In The Park-iltaan. Ja millaisen sävellahjan entiset nuoret uskollisen odotuksen jälkeen saivatkaan…

Iltapäivän oli avannut ruotsalainen Jubel (umlautilla), jonkinlainen synapopin ja diskon historian ideoita ja melodioita kierrättävä viraalihässäkkä, joka nyt ei näin ystävällisimmin ilmaistuna olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää. Iltapäivää jatkoi tuottaja-ja kitaristilegenda Nile Rodgers bändinsä Chicin nykyinkarnaation kanssa. Toki Duran Durania (ja puolta miljardia muuta) ansiokkaasti vuosikymmenien aikana tuottanut maestro diskohitteineen olisi pitänyt bongata, mutta Loud ’n Liven järkkäämän illan aikataulutus ja Ilmatieteen laitoksen järkkäämä ennuste olivat kumpikin niin karmivia, että oli tähdättävä alueelle noin tunti ennen pääbändin aloitusta. Ja se osoittautui oikeinkin hyväksi ratkaisuksi muistella vielä pitkään jälkikäteen. Rodgersin setin aikana tuli vodaa ihan huolella, eikä ajatus yytsiä Duraneita valmiiksi uitettuna koirana houkuttanut. Keikka oli aivan liian arvokas kärvisteltäväksi. Toivottavasti mahdollisuus nähdä legenda Rodgers vielä avautuu jossain muualla.

Kysymys. Jos lämppärin ja pääbändin välillä on kaksi ja puoli tuntia, ja lämppäri soittaa sanotaan vaikka rapian tunnin, niin mitä Kaisaniemen pesiskentällä on tarkoitus tehdä se loppuaika? Siis vaikka sää olisi ihan hyväkin? Kierrellä ja ihmetellä alueen muuta tarjontaa? Viittä ruokakioskia? Ja sitä faktaa, että juomapisteellä yhdelle asiakkaalle tai pienseurueelle kyetään uhraamaan aikaa erinäiseen hilloamiseen helposti viisikin minuuttia. Otin oikein aikaa, kun edellä olleelle ladyparille myytiin ei-oota, rahastettiin, unohdettiin tilaus ja saatiin taas langan päästä kiinni, viisi minuuttia! Ei siis ihme, että jonot välillä muodostuvat pitkiksi. Ja totta, saahan siihen kulumaan puolitoista tuntia hyvinkin, kun jonottaa yhden safkan ja pari keskikeijoa. Comme si, comme sa. Suomesta on kuitenkin tulossa sivistysmaa. Nyt kun juottokarsinoista on vihdoin päästy, sen yhden keskikebardin tai jopa skumppalekan voi ottaa mukaan ja hakeutua jo valmiiksi hyville conversensijoille. Ja 12 000:n sisäänotolla Kaisiksessa kaikki halukkaat näkevät edes jotain. Joten valittaminen sikseen, illan se osuus, jota varten tänne tultiin, oli pelkkää juhlaa.

Duran Duran astelee lavalle sekunnilleen sovitusti klo 20. Keikka alkaa niinkuin on alkanut jo ties kuinka kauan, ”The Wild Boys”. Solistis- ja nokkamies Simon Le Bonilla on valkoiset farkut (talvellakin) ja räyhäkkäästi neonvihreä nahkarotsi. Kiipparistilla ja idean isällä Nick Rhodesilla tukka sympaattisesti pystyssä, Roger Taylor tutun eleetön rumpujensa takana, jäljelle jääneistä Tayloreista toinen eli John, jynkkää bassoaan erittäin miehisestä alakerrasta. On kuin olisi kotiin tullut. Tätä on odotettu niin kauan, ettei ihan vilpittömästi kehtaa edes sanoa. Lavalla on Duran Duran, yksi maailman viidestä parhaasta bändistä, vihdoin tämä on totta.

”The Wild Boys” haeskelee vielä soundia, mutta harvinaisen lyhyeen, tänään on ammatti-ihmiset liikkeellä, potikat on tänään ehkä parhaassa asennossa näille kentille koskaan. (No, oli ne Queenillakin ihan hyvin.) Aiemmin kiertueella kakkosbiisissä on uitu tuoreelle ”Future Past”-albumille, mutta ei tänään. Ei, Suomi voittaa, Suomessa soi rohkeasti heti kakkosena superhitti ”Hungry Like The Wolf”. Saa itkeä, saa huutaa. Mukaan menoon ja meininkiin wild boysit kutsuvat saksofonisti/perkussionisti Simon Willescroftin ja kertakaikkiaan ihastuttavat ja upeaääniset laulajattaret Anna Rossin ja Rachael O’Connorin. Näiden kolmen muusikon panos kasvaa illan aikan ennalta-arvaamattomankin suureksi. Line-upin 2022 täydentää klassisjäsen Andy Taylorin jo vuonna 2006 korvannut kitaristi Dom Brown. ”Hungry Like The Wolfin” soidessa tajuaa, että huonoa puhdetta tästä ei saa enää millään, ei vaikka alkaisi sataa potkukelkkoja ja vanhoja ämmiä äes selässä. Bändillä on hirvittävä groove, hillitön keikkakokemus kuuluu. Willescroft töräyttää illan parhaan saksofonisoolon. Duran Duran ei seiso 80-luvun löystyneissä lähtötelineissä, se on edelleen, tai uudelleen, miten vain, relevantti bändi. Sen todistaa kahden seuraavan vedon otanta vuoden 2019 tuoreimmalta studioalbumilta ”Future Past”. Jota itse Nile Rodgers oli tuottamassa, niinkuin montaa muutakin bändin levyä aiemmin. Ensin ykkössinkku ”Invisible” ja sitten ja ennenkaikkea ”All Of You”, aivan mielettömästi eteenpäin polkeva moderni tanssihitti, jonka levyversiossa kitaroi Blurin Graham Coxon. Tällaisia kertosäkeitä tehdään näköjään vielä, maailmalla on toivoa. ”All Of You” pohjimmiltaan myös todistaa, että ytimeltään Duran on aina ollut funkbändi. Komea veto, yksi varsinaisen setin kovimmista, keskiössä möyrii John Taylorin jynkkybasso. Soitetaan alakerrasta, kellarista.

Taustan led-seinälle astelee John Barryn sävelin James Bond ja ampuu kohti, punainen väri valuu ja täyttää screenin. ”A View To A Kill”, puolueettomastikin arvioituna yksi parhaista Bond-tunnareista, joka ei pakonomaisesti kierrätä Barryn melodiakulkua, mutta on mitä tunnistettavin Bond-biisi silti. Simon Le Bon muistelee välispiikeissään bändin ekaa ja edellistä visiittiä Stadiin, yleisön joukossa on heitäkin, jotka silloin olivat katsomossa. Arvostan. ”Notorious”-hitin Le Bon omistaakin die hard-faneille. Bändin isoista hiteistä ehkä eniten omalta kohdalta tutkasta ohi solahtanut ”Notorious”, tuntuu tänään täällä tärkeältä ja paikkansa ansaitsevalta.

Setin rauhaisana keskisuvantona toimivat Le Bonin ja laulajatar Anna Rossin käytännössä duetoima, meditatiivisen kauniisti tunnelmoiva ”Come Undone” (1993), sekä tuoreimman levyn tarttuva tanssiraita ”Give It All Up”. Levyversiossa biisissä vierailee Weekend Festivalillekin saapuva Ruotsin popkomeetta Tove Lo, mutta tänään ei kaipaa Tovea, kun Simonin kanssa duetoi kertakaikkiaan upeaääninen ja aivan ihana Rachael O’Connor. Ladyt tuovat erittäin tärkeää tulitukea Le Bonin lauluun koko illan aikana ja muutenkin tuntuu, että kaikki neljä epävirallista jäsentä voisivat aivan hyvin olla virallistakin line-upia. Muutamassa biisissä, kun kitaraa ei tarvita, on Dom Brown takarivissä ladyjen välissä ahkeroimassa stemmalauluissa.

”Ordinary World”-isohitin Simon Le Bon omistaa Ukrainan kansalle, joka urheasti taistelee koko Euroopan puolesta. Taustan led-seinä ja lavan valot toistavat keltasinistä väriteemaa. Näin juuri. Rauhaa, sinne missä se on mahdollista, vaikka biisi kerrallaan. Samaa teemaa jatkaa tuoreimman levyn jykevästi tanssibiittinen ”Tonight United”, illan point of absolutely no return. Mieletön meininki, alla dansar på Kajsaniemi gård. Perään pitkään ja hartaasti nytkyttävä ”Planet Earth” ja olisin valmis näkemään saman setin ja saman show’n huomenna uudestaan. Ja juuri kun ”Rio”-raita ”Hold Back The Rain” starttaa, starttaa myös sade. Dramaturgian laatu ja määrä. Pian tulee vettä aivan tuelta, Helsingin etelä-pohjoissuuntaiset tuulitunnelikadut piiskaavat sateen lavan etureunaan asti. Läpimärkä Simon Le Bon ei maindaa, pitkäaikainen britti kun on. Onhan sitä sateessa oltu ennenkin. Ja toteaa itsekin, että mitä paskempi sää, sitä parempi keikka.

Illan ainoa cover, Grandmaster Melle Melin ”White Lines” (tärkeältä albumilta ”Work Party”, joka toki omista vinyylikokoelmistakin löytyy) soljuu hiukan ehkä sadetakkeja esiin kaivelevalta yleisöltä ohi, mutta varsinaisen setin päättävä ”Girls On Film” räjäyttää pankin. Duran Duran palaa vielä, tietenkin. Simon Le Bon laulaa ”The Chauffeurin” timanttikoristeinen autonkuljettajan virkalakki päässään. Ymmärtäjät ymmärtää. Taustalla pyörii Russell Mulcahyn ohjaama legendaarinen mustavalkoinen musavideo. Tällaisiäkään ei enää ole lupaa tehdä. Koko bändi kokoontuu vielä pitkään ”Save a Prayeriin” ja jotta 40 vuoden odotus ihan viimeistään takariviinkin asti lunastuisi, soi koko huikeuden lopuksi ”Rio”. Olen paikalla. Ja moni muu. Entisten nuorten sävellahja päättyy siihen kaikkein toivotuimpaan. John Taylor pahoittelee vielä mikrofoniin, että bändin paluussa meni näin jumalattoman kauan. Ei se mitn! Kaisaniemessä soi edelleen viisi samaa biisiä, kuin Kultsalla 28.9.1982. Kiitos Duran Duran! Tulkaa vähän hereämmin takaisin, 40 vuoden päästä meitä kaikkia ei enää ole ja bändinkin keski-ikä on 100. KG

Sparks (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.05.2022

Taidepopin ja -rockin väsymätön äänenkannattajaveljespari, Russell ja Ron Mael eli Sparks saatiin Helsinkiin konsertoimaan viiden vuoden odottelun jälkeen. Edellinen keikka nähtiin 2017 Flow Festivalilla, kun kaiken maailmanlaajuisen kiertuetoiminnan pysähdyksiin niitannut koronaepidemia oli vasta pilkkeenä kiinalaisen lepakon silmäkulmassa. Ennen vuotta 2017 Sparks oli toki Suomessa nähty kiitettävänkin useasti, itsekin Tavastialla huikealla duo-vedolla 2012 (miten kaikesta on aina minimissään 10 vuotta?). Edellinen Sparks-keikka onkin ollut henkilökohtaisesti kaikkien aikojen parhaiden nähtyjen joukossa, jos niitä nyt jostain absurdista syystä joutuisi järjestykseen laittamaan. Ei siis ollut valinnanvaraa jättää Kulttuuritalon vetoa väliin, kun liput yli vuotta aiemmin myyntiin tulivat. Ei ollut siltikään Kulttuuritalo myynyt loppuun, liekö vielä niin, että jengiä jännittää lähteä tunkuisiin konsertteihin, vaikka nytkin illan teemana oli, että maski edelleen velvoitetusti kaikilla naamarin päällä, jos tohtii yleisössä istua. Ja ihan oikein niin, tässä vaiheessa maskitus tehdään jo enemmänkin maailmaa kiertävän henkilöstön suojelemiseksi kuin itsemme. Kaikki tavat pitää toiminta pyörinnässä ovat oikeita.

Tällä kertaa Sparks saatiin Suomeen isolla bändikokoonpanolla (kaksi kitaraa, toiset kiipparit Ron Maelin tueksi, basso ja rummut) ja mahtavaa niin, nyt tältä koko pophistorian yhdeltä tärkeimmistä hybrideistä on tullut nähtyä sekä pieni-että isomuotoinen keikka. Koronaepidemian kiertuetaukoa Sparks-veljekset olivat onnekkaita täyttämään kahdellakin elokuvaprojektilla, britti Edgar Wrightin pitkään synnytetyllä dokkarilla ”The Spark Brothers”, sekä itse Ranskan mestarin Leos Carax’n ohjaamalla musikaalilla ”Annette”, jonka jälkimmäisen scoren Sparks-raidalla ilta käynnistettiin, bändille asiaankuuluvalla ironialla tokikin; ”So, May We Start Now”. Ja niin käynnistyi minuutilleen kaksi tuntia kellottanut keikka, ja tänään onneksemme ilman typerää dramaturgian katkaisevaa konserttitaloväliaikaa. Ja kyllä, nähty iltapuhde oli toki tälläkin kertaa meille sadoille paikalle raahautuneille Sparks-diggareille, pelkkää juhlaa. Sen verran kihisee ja kohisee vassarilaululiikkeelle ja kamarimusalle aikoinaan suunniteltu Kultsa, kun bändi soittaa isoillaan, että permannon kuutosrivillä oli turvauduttava ammattimiehen korvatulppiin, ei niinkään volyymin takia, vaan saadakseen paremmin selon sanoituksista, jotka tämän bändin monin paikoin hyvinkin humoristisessa toimituksessa ovat enemmän kuin tärkeitä.

Maelin veljekset olivat koonneet tuekseen itseään puolet tai enemmänkin nuoremman taustabändin, jonka annettiin soittaa varjoista, mutta silti voimakkaasti läsnäollen. Täyteläisellä ja isolla soundilla mentiin, kahden kitaran voimin. Muistettavin ja huomattavin hahmo tämänkertaisesta rundikokoonpanosta on toki huikea rumpali Steven Nistor, jonka olin jo kerran nähnyt Daniel Lanois’n kiertuebändissä takavuosina (kaikesta on minimissään 10 vuotta).

Keikan jälkipuinneissa kuultiin nurinaa siitä, miten Sparks soitti liian vähän ”vanhaa matskua”, katsaus settilistaan osoittaa viisareita kyllä ihan muuhunkin suuntaan. Toki ”vanhastakin” voi olla niin montaa mieltä. Heti kakkosena mentiinkin klassikko-osastolle, kun paketoitiin ytimekäs ja tiukka ”Angst In My Pants”. Toiseksi viimeisimmän elokuvaprojektinsa hengessä Sparksien veto oli vanhan liiton kabareeshow, tai ainakin paljon kabaree-elementtejä sisältävä, ja ehkäpä settilistakin oli niillä silmin laadittu. ”Annetten” scorelta kuultiin toinenkin poiminta, aivan järkyttävän kaunis ”We Love Each Other So Much”, joka alkoi herkkänä musikaalinumerona ja kasvoi sitten tanssibiittiseksi sekvensserisäksätykseksi. Tässä monimuotoisuudessa ja jatkuvassa uuden etsinnässä, vähätvälittämisessä, on aina ollut Sparks-veljesten pointti, merkitys ja erityisyys. Tehdään mitä tahdotaan, koko musiikin historiaan sivistyksellisesti nojaten. Kuten osoitti myös viimeisimmän varsinaisen studioalbumin ”A Steady Drip Drip Drip” raita ”Igor Stravinsky’s Only Hit”, joka tämän keikan dramaturgiassa kylläkin kuulosti omiin korviini hiukan turhalta väliprogeilulta. Sparksien kun ei tarvitse enää mitään todistaakseen olla proge, nykyveljekset ovat sitä paremmillaan, mitä enemmän puhutaan musikaalinomaisista sävelkuluista, elokuvallisista tunnelmista. Eikä ihme, kumpikin veljes opiskeli elokuvaa 60-luvulla ja ajatus oli kai alkaa niitä tekemäänkin, ennekuin ajan brittirock innosti ja vei mennessään.

Russell Maelin falsetti on edelleen hienossa kuosissa ja kummasti jaksaa 73-vuotias nokkamies edelleen jorailla ympäri lavaa. Isoveikka Ronin tehtävänä on koko bändin historian ajan ollut esittää eleetöntä ja hymytöntä hahmoa kiippareiden takana, niin että joka keikan huipentumana ihmetellään, että on se iahn oikea, kyllä se elää sittenkin. Ja nähtiinhän se Kultsankin illassa, setin loppupäässä kun ”The Number One Song In Heaven” soi, että Ron nousi tutusti palliltaan, riisui takkinsa ja vetäisi legendaarisen eeromäntyranta-koreografiansa. Tukka takana, liian lyhyet puntit ja housunkaulus kohti kainaloita; Sparks-keikat ovat tietyssä tuttuudessaan kuin kotiin tulisi.

Illan peräti 23 siivua sisältänyt settilista on ollut käytännössä koko kiertueen ajan sama, tarkoin harjoiteltu, yllätyksiä ei ole kuultu. Illan ainoa coverkin, FFS:n ”Johnny Delusional” on kuultu kaikissa konserteissa. Yllättäen coverveto olikin yksi illan raikkaimmista, eikä sinänsä toki mikään ihme, kyllähän Maelit ovat peräti jo 56 vuotta kestäneellä urallaan ehtineet klassisia hittejään kohtuumonesti veivaamaan. Mutta veljesten taito muuntautua ja sovittaa mille tahansa konseptille tai combolle, on toki pitänyt omankin matskun ajattomana. Tämänkin rundin setissä soiva ”Lawnmover” (2020) on kuin 70-luvun tuotantoa, toisaalta vuoden 1974 albumilta ”Propaganda” (ainoa joka omasta vinyylikokoelmasta toistaiseksi ja valitettavasti vasta löytyy) soinut huikean kaunis ”Never Turn Your Back To Mother Earth” ei voisi enempää olla akuutti ja tätä päivää.

Kultsan yleisö alkoi syttyä entistä enemmän loppua kohti, toki kun vanhan ajan hitteihin päästiin, ja lopussa melkein tuntuikin että alla dansar på Kultsan, lavan eteen alkoi kerääntyä ladypuolista väkeä, yhteislaulu raikasi ja tunnelma oli katossa. Tätä oli selvästikin odotettu hartaudella, ei vain Sparkseja, vaan mahdollisuutta kokea jotain yhdessä, mahdollisuutta ulkoilla. Monille paikallaolijoille tämä oli taatusti ensimmäinen isompi ulkomaan artistin keikka sitten taudin puhkeamisen, itsellekin. Edellisestä ulkomaanbändin keikasta oli omallakin kohdalla rontti kaksi vuotta aikaa. Siksi nähdä jälleen Sparks, ja kuulla ison orkan voimalla soitettu ja huolellisesti korvamadoksi keikalta jäänyt ”When Do I Get To Sing ’My Way’ ”, olihan tämä nyt tärkeää. Ja erityisesti tähän kohtaa vuotta, elämää, kevättä, keikkailuhistoriaa, ja mitä kaikkia näitä nyt on.

Oikeinkin huolella kulunutta sanontaa jos käyttää, niin Kultsan ilta eteni kuin siivillä, eipä tuntunut 23:n biisin settilista yhtään liian pitkältä. Päinvastoin, kun keikan loppuliukuma alkoi ilman kitaroita jyskityllä tanssihitillä ”Music You Can Dance To”, Sparksien konepop-kaudelta (1986) ja jatkui ilman rumpuja soitetulla ”The Rhythm Thiefilla, tuli tunne että ei tämä saa vielä loppua. Ja että onko tämä viimeinen kerta kun näkee Sparksit? Varsinaisen setin päätteeksi, kun ”This Town Ain’t Big Enough For Both of Us” oli intoiltu ja jorailtu läpi, Russell Mael äityi pitämään pitkän puheen, kiitti vuolaasti meitä paikalle tulleita ja keräsikin ison käden toteamalla että Sparks soitti tällä samalla lavalla edellisen kerran 46 vuotta sitten. Huhheijaa, jos kaikesta onkin minimissään kymmenen vuotta, niin joistakin asioista on jo vähän enemmänkin. Silti Sparks ei ole rockdinosaurus tai reliikki, se on edelleen musiikillisesti innovatiivinen ja luova, ja edelleen erittäin relevantti bändi (tai duo) nähdä livenä. Pitkän bändiesittelyn jälkeen saatiin peräti Ron Mael itse sanomaan jotain mikrofoniin, kyllä, Ron osaa puhua. Ja totesipa Russell Mael vielä sen odotetunkin, ”we try to be back soon”. Hyvä. Alan samantien suhtautua. Tällä kertaa nähty meni siis näin: https://www.setlist.fm/setlist/sparks/2022/kulttuuritalo-helsinki-finland-2bb7a85e.html

Kauniiksi lopuksi kuultiin vielä kiertueen aikana tutuksi tulleet kaksi encorea, jotka Russell Mael tulkitsi Helsingistä ostettu kapteeninlakki päässään (kiertueaikataulua tutkimalla saattaisi jopa olettaa, että bändi vietti Vapun Helsingissä). Ensin klassisen musiikin sävyjä paljon sisältäneeltä albumikaunokilta ”Lil’ Beethoven” (2002) raita ”Suburban Homeboy”, joka kirvoitti Kultsan iltaan kunnon yhteislaulut, sekä lopuksi vielä erittäin kaunis ja viiltävä ”All That”. Viimemainittu on hiipinyt puolisalaa keikkojen päättäjäksi, upea laulu fanien uskollisuudesta ja jälleennäkemisistä, mutta laajemmin tulkittuna myös hillittömän pitkästä työtoveruudesta oman veljen kanssa. Russell ja Ron, entistäkin pidempää ikää. Tulkaa vielä takaisin, ja all that. Me odotamme, ja all that. KG

Poristriimi III (Merkattu Maa, Serpico, Mama Longhorn, Two of Us) @ kotisohva, 30.05.2020

Koronaepidemia helpottaa, mutta oikeita livekeikkoja ei täysimittaisesti tulla ennen loppukesää näkemään, haaveista huolimatta, joten striimeillä mennään edelleen. Striimissä vainko oot mun? Kyllä. Porin pyhältä rockin suistomaalta kajahti eetteriin järjestyksessään kolmas Poristriimi, ja olihan siihen vanhana porirockfriikkinä, diggarina ja tietäjänä suhtauduttava. Oli nimittäin luvassa pari muuta paikallista bändiä, ja sitten oli Merkattu Maa-yhtyeen comeback/reunion. Se oli odotettu ja tärkeä, ja siinä kävi hyvin.

Juonnettuun iltaan sai ostaa tukilippuja ken toimintaa halusi tukea, vaikkakin stream muuten oli ilmainen. Itsekin kävin toki tukiksen ostamassa, tämä on tärkeää toimintaa nyt, kun bändit ja keikkapaikat ovat eksistenssinsä reunamilla, kuka jatkaa ja kuka ei. Poristriimien äänentoistosta ja tuotannosta vastaava paikallinen Äänirasia antoi tuotantotilansa keikkojen käyttöön, ja lisää lienee vielä luvassakin. Mustilla kankailla rajattu, ja siten pimeäksi saatu varastotila muistutti ihan yllättäen oikeaa klubia, pöhäys savua ja kunnon valot, neljä kameraa asiallisesti asemoituina, mutta ennenkaikkea hulppean hyvä soundi auttoi asiaa. Kolmas Poristriimi oli yksi parhaita tämän lockdownin toimituksia vähintäinkin noin soundillisesti.

Illan avasi 2017 perustettu Two of Us, ironia on siinä, että bändissä on neljä jamppaa. Joilta on ulkona tuore EP ”Love Is A Religion”, ja ihan mainio kiekko onkin, skandinaavisella melankolialla ja ripauksella rautajopalankaa ryyditettyä brittipoppia, eli Britanniaa ja Ruotsia päällekkäin hyvällä tavalla. Two of Usilla on hämmentävän hyviä biisejä, kuten nyt vaikkapa setin päättänyt, tuoreen EP:n ”Always Attracted to Wrong Kind of Girls”, mutta ne parhaat styget oli silti tuorekiekkoakin vanhempia. Tällä biisimatskulla, pienen enkun lausumisen hionnan jälkeen, Two of Usilla olisi, ja toivottavasti tulee olemaankin, asiaa isompienkin levy-yhtiöiden dirikoille. Porirock elää ja voi hyvin.

Roudaustauoilla yleisöä kotisohvilla, striimiklitsuissa, maailman kioskeilla ja autiotaloissa viihdytti akustisen kitaransa kanssa harjavaltalaisen Six Minutes After-yhtyeen nokkamies Risto Ojalammi, joka soitti chatyleisön toivebiisejä, niistä ehdottomasti tyylitajuisimpana valintana Goo Goo Dollsien ”Iris”. Toki kuultiin muutama Satakunnan suistomaan kasariklassikko myös.

Ehtoota jatkoi neljän biisin setillään, 7-henkisellä kokoonpanolla esiintynyt Mama Longhorn, jonka olin ihan oikeasti nähnyt livenä Porisperessä elokuussa 2015. Bändin jäsenten taustoilta löytyy krediittejä kuten Ektroverde, Kuusumun Profeetta, Teemu Elon Puhuvat Eläimet ja Lowlife Philosophers, näillä on Eeva Poijärvessä mainio solisti ja musa on mielenkiintoinen sekoitus afrobeatia, krautrockin jumitusta, vanhaa suomiprogea ja tsaikedeliaa. Ja vaikka Porisperen veto aikoinaan ei ulkolavalla, eli ei niin osuvassa paikassa, sytyttänytkään, nyt oli hyvä meininki. Bändin asetteleminen käytännössä ympyrän muotoon tuki neljän kameran kuvakulmia hyvin, ja illan toimivimmat valotkin Longhorn sai. Ehkäpä, mitä nyt valoista mitään tiedän, ihan samasta ympyräsyystä. Mama Longhorn ryyditti tänäänkin ilmaisuaan rikkaasti puhaltimilla, perkussioilla ja kiippareilla, parhaiten groovasivat avausbiisi, tuorein sinkku ”Island After Island” ja se pitkä, meditatiivinen hituribiisi, jossa laulettiin trakkaudesta, mistäpä sitä muustakaan, biisin nimeä en nyt edes lähdemateriaalin ääreen antautumalla keksinyt.

Tuoreeltaan levydiilin italialaisen Rockshots Recordsin kanssa solminutta, vuonna 2005 perustettua ja kaksi pitkää kiekkoa jo päätyyn nakannutta Serpicoa vaivasivat ainakin osan vetoa jonkinmoiset ääniongelmat. Tai siltä ainakin vaikutti. Ihan täyttä kuvaa, näin vilpittömästi uskon, ei keikka onnistunut Serpicon osaamisesta ja asenteesta muodostamaan. Jotain jäi puuttumaan, ja kärsipä Serpico myös illan huonoimmista valoista. Tässä lajityypissä, purppuranvärisesti junttaavassa hard rockissa ei oikeastaan millään muulla ole niin väliä kuin biiseillä. Ja sillä etukenoisella asenteella, jolla ne kulloinkin esitetään, tai vähintäinkin pitäisi esittää. Ehkä Serpico saa uuden mahdollisuuden joskus, ja ihan oikeasti livenä, itselläkin oli ajatus jo pitkälti illan päättäneessä bändissä, ja siinä henkilökohtaisesti tärkeimmässä syyssä avata ATK.

Merkattu Maa perustettiin Porissa 1986, ja kaikki entusiaistiset porirockjonnet ja suomirocksimot tietää kyllä tarkkaan, mitä kaikkea muuta noina vuosina tapahtui, tai oli hiljattain Satakunnan suistomaalla tapahtunut. Pori oli 1986 ollut jo muutaman vuoden Suomen eittämätön rockpääkaupunki, bändejä syntyi kuin sieniä sateella, levy-yhtiöiden ei tarvinnut kuin valita parhaat päältä. Kaikki Porista lähetetyt demonauhat ja kellarikassut kannatti kuunnella pinon päältä ekana pois, ja tarkalla korvalla. Jokainen lafka halusi oman porilaisen poppibändinsä. Merkattu Maa edusti porirockin kakkosaaltoa ihan parhaimmillaan, mertentakaista kaukokaipuuta ja romantiikkaa, mutta myös tuulenpieksemiä paikallisrantoja ja satamia kuvittavat sanat, ja tuttu porilainen melankolia biisejä kannattelemassa, duurimusiikkia mollissa. Bändin suurin menestys ajoittui vasta 90-luvun alkuun ja puolimaihin, kun kaupungin bändijättiläiset oli jo joko kuopattu, tai muuttumaisillaan puolihengettömiksi iskelmäbändeiksi. Merkatun Maan suosio oli alueellisesti kovaa, sen esikoisalbumi nousi Suosikin listan sijalle 7, pelkästään kahden porilaisen kivijalkamyymälän myynneillä. Kyseinen esikoisalbumi ”Karuselli pyörii” saatiin ulos vasta 1995, kun Suomi oli jo syöksynyt syvään lamaan, ja Porin rockvaltikkakin oli jouduttu luovuttamaan munattomalle eurodancelle, movetroneille ja mörkömetallille. Kyseiseltä esikoisalbumilta Merkattu Maa oli myös huolella valikoinut Poristriimi III:n kompaktin, viiden biisin settilistansa.

Ja mites sitten kävikään? Oli tullut tämän eristyksen / lockdownin aikana katsottua monta kymmentä livestreamia, ja sitten kävi niin, että porilainen Merkattu Maa, kymmenen vuoden keikkatauon katkaisten, ja jonkinmoisen, hyvinkin ainutkertaisen ja harvinaisen comeback/reunion-keikan soittaen, veti koko tämän oudon kolmekuukautisen periodin parhaan nettikeikan. Ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Merkattu Maa on pitkään, tosi pitkään, ollut niitä porilaisen ja suomenkielisen rockin kulmakivibändejä, joka olisi pitänyt nähdä oikeasti livenä jo moneen kertaan. Odotukset tätä streamcomebackia kohtaan oli siis kovat, mutta hienosti bändi, ja vieläpä pitkälti ”klassisella” kokoonpanollaan ne lunasti.

Kärkeen kuultiin ”Päiväkirja”, huikea biisi, jossa tyylikäs alkuperäissolisti Jyri Juhola kuulosti heti kärkeen jossain määrin Olli Lindholmilta, mutta hyvällä tavalla, ilman huumorittoman huutavaa patetiaa. Mielleyhtymä palasi myöhemminkin, mutta paino on sanoilla ei häiritsevästi. ”Päiväkirjan” melodiakulusta kumpusi mieleen myös Skädäm, eli ytimessä oltiin, vuosi -86, kauan on aikaa siis. Kakkosena ”Kaiken jälkeen”, Sami Välimäen koskettimet ujelsivat dingosti, tukien Sami Virtasen upeasti murjonutta kitaraa. Porirockin syvimmässä olemuksessa oli aikoinaan myös kyse monien raskaskätisestikin soittaneiden brittibändien diggailusta, mutta en nyt Merkkareiden suhteen ala väittämään muuta, kuin että brittivaikutteet kuuluvat yhä. ”Kaiken jälkeen”-biisissä Juha Jokisen rummut nakuttivat peräti manchesteristi, tämäkin vielä, (toivottavasti tätä vetoa pidemmälle kantavan) paluun tehnyt Merkattu Maa on Satakunnan James!

Edellisen keikkansa bändi oli soittanut 2009, ja sen oli tarkoitus kai olla kaikkien aikojen viimeinen, tänään siis me päätelaitteemme avanneet olimme onnekkaita. Jäähyväiskeikkaa edeltävä veto oli 2006 Yyterissä, n lämppärinä, kun Merkattu Maa täytti 20 vuotta. Eli ei tätä keikkaherkkua nyt ähkyksi asti ole päästy näkemään. Siksikin häkellytti, miten terävässä kunnossa bändi oli, tietämättä yhtään kuinka paljon tämän illan vetoa oli treenattu. Solisti Juholalle ”Laitakaupungin satama” on selvästikin omaelämäkerrallinen biisi, ja esitettiin sillä hartaudella. Virtasen kitaraintrolla lähettämä nimikkobiisi ”Merkattu Maa” on tämän bändin ”Pyhä Klaani”, siinä soi kaukokaipuu ja lännenromantiikka, mutta myös menettämisen melankolia. Bändi päätti settinsä viime hetkillä esikoisalbumille mukaan päässellä, kiipparisti Välimäen sävellyksellä ”Kevät Saa”, ja niin vain viidellä biisillä itsensä parhaaksi streamkokemukseksi kiilannut keikka oli paketissa. Ei encoreita, kenelle, kenen vaatimana, tämä on yksi striimauksen parhaita puolia. Poristriimejä pitää alkaa seurata, luvassa voi olla muitakin aarteita kaupungin kunniakkaasta pophistoriasta. Merkattu Maa, tehkää vielä oikeatakin keikkaa. Meininki hyvä, ja noi poispäi. KG

The Buckleys (aus) livestream @ koti 17.04.2020

Kaukana galaksin toisella laidalla lepakko puri muurahaiskäpyä (joka ei siis epäonneksemme ole muurahainen, eikä liioin käpy), ja kiinanpoika söi jälkimmäisen, ellei molempia, ellei myöskin kohtuullisen kypsentämättömänä kumpaakin. Kiinan presidentti antoi lisäksi väen juhlia uutta vuotta vapaasti, halailla ja syödä samoista kipoista, ja loppu on epidemiologian, länsimaisen lääketieteen, aasialaisten eläinmarkettien, italialais-espanjalaisen huippujalkapalloilun ja ihmiskunnan pahimpien painajaisten historiaa. Tammikuussa osteltiin vielä innolla pääsylippuja, ja uskottiin suureen rockvuoteen 2020, mutta vähänpä tiedettiin. Iski dystopia, iski kotieristys, joillekin valitettavasti myös potentiaalisesti jopa tappava Covid-19-virus. Helpolla se lepakko pääsi.

Showbusiness sammui melkein saman tien, keikat, konsertit ja festivaalit, kaikki on peruttu ainakin kesäkuulle asti. Kuppilat on kiinni, A-oikeudet on ollut otettava omiin käsiin. Epidemian levitessä keikat siirtyivät nopeassa tahdissa nettiin, oli keksittävä jotain kinesviihdykettä kotona nössöttävälle jengille, saatava edes jostain jotain pennosia artisteille, ja keksittävä muusikoille itselleen mielekästä puuhaa. Suomessa syntyi nopeasti kaksi maksullista alustaa Semilive ja Keikalla.fi, jonka kummankaan tarjontaan en vielä ole ehtinyt tutustua. Esitysajat kun eivät kovin hyvin natsaa musacornerissa kasvavan yksivuotiaan mini-ihmisen nukkumaanmenoaikoihin, joten itselle soveliampaan aikaan striimataan keikkoja muilta mantereilta.

Pitihän läppäriltä yytsittäviin striimikeikkoihin, tai ”keikkoihin”, aluksi suhtautua hyvinkin epäilevästi, ja suorastaan nihkeästi. Ja pitää oikeastaan edelleen, kyllähän keikkaan kuuluu yhteisöllisyys, paikalle hakeutuminen, pääsylipun hankkiminen, ennakkotäpinä, ja koko sen paikalla olevan väenpaljouden/pienuuden luoma tunnelma. Onhan sanomattakin aika laiha lohtu tuijotella jonkun omassa olohuoneessaan omalla puhelimellaan välittämää akustista esitystä, mutta kun ei nyt muutakaan ole ollut, tuli sitten vanhana friikahtelijana jossain määrin jopa friikahdettua striimikeikkoihin. Ja vaikka panepidemian alkaessa, ikinä en ollut yhtään striimikeikkaa nähnyt, enkä niiden tekemisessä rauhan aikana rahdunkaan pointtia nähnyt, olin muutaman viikon himassa mätänemisen jälkeen yhtäkkiä jo jokusen kymmenen nettikeikan veteraani. Maailma muuttuu, ja me sen mukana. Haluttiin, elikkäs ei.

Harrastuneisuuteni on kohdistunut enimmäkseen yhdysvaltalaiseen StageIt.-alustaan, jossa pääosin sikäläiset, ja pääosin singer-songwriterit soittelevat pääosin puolituntisia kompakteja vetoja akustisesti omista (m)olohuoneistaan, työpisteistään, kotistudioistaan. Moni kuvaa keikkansa puhelimella, joku padilla. Hulppeampia ylöspanoja ei juuri näe. Useimmat keikat näkee ilmaiseksi, jos kehtaa. Itse en, mutta pääsymaksun voi itse määritellä ennakkoon ostamallaan token-valuutalla. Artistia voi vedon aikana myös muistaa tipeillä, ja ruudun sivussa pyörii kuulijoiden chat. Monilla singereillä meneekin puolet ajasta chatin kommentointiin, joskus myös yhteys pätkii niin, että pitää jättää kesken, mutta pääosin kokemus on ollut positiivinen. On nimittäin löytynyt pitkä liuta itselle ennestään tuntemattomia lauluntekijöitä, Nashvillesta Los Angelesiin (kuinka olla, suurin osa tuleekin mainituista laulunteon ja alasta haaveilun Mekoista).

Muutaman StageIt.-highlightin mainitakseni, Goo Goo Dollsien basisti-laulaja, karheaääninen, ultrasympaattinen Robby Takac soitti niitä Googgari-hittejä, joita on myös levyille laulanut, ja itse ollut skrivaamassa tälle Härmässä rikollisen aliarvostetulle power pop-orkalle, joka pitää vielä joskus nähdä; ”Lucky Star”, ”Already There” ja vaikkapa ”Bringing On The Light”. Puoleen tuntiin Takac ehti osoittautua myös oikeasti hauskaksi sit-down-koomikoksi, teemalla suojautuminen ja etäisyys. Grant Lee Phillips soitti omaa soolotuotantoaan työhuoneessaan keskellä amerikanpäivää, naapurin huudattaessa lehtipuhallintaan ikkunan alla. Ammattimies ei ollut edes moksis, vaan päätti settinsä Grant Lee Buffalo-hittiin ”Better For Us”. Punkahtavista The Movielife– ja I Am The Avalance-yhtyeistä tuttu nokkamies Vinnie Caruana toimitti mainion setin keskimääräistä kovemmista Corona-oireista yhä toipuessaan, iso tuoppi Jameson-lantrinkia auttoi. Ihana, upeaääninen Hannah Winkler (ei tiettävästi sukua Henrylle) päätti settinsä komeaan tulkintaan oman bändinsä Secret Someonesien biisistä ”Quit Pulling Me Down”. Bowling For Soup-melopunkpoppoon nokkamies Jaret Reddick esitti fanien ennalta toivomia biisejä bändinsä katalogista. Nettiyhteys pätki pahasti, kunnes Reddick kävi olkkarin puolella käskemässä 11-vuotiasta poikaansa keskeyttämään leffaillan, ja taas oli kaistaa käytössä. Sympaattisuus, kotikutoisuus.

Australian pop-ja countrysensaatio The Buckleys joutui perumaan sekin laajan Euroopan kiertueensa, jonka piti olla sen ihka eka ja tietenkin jonkinlainen läpimurto näillä nurkin. Tekemättä jäi, mutta jos Suomeen tulevat, tuskin kuitenkaan, on asiaan suhtauduttava. Bändi tulee Byron Baysta, Brisbanesta etelään, ja sen muodostavat kaksi lauluäänellä ja ulkonäöllä siunattua Buckleyn siskosta, Sarah Grace (kitara, basso ja laulu), ja Molly (kiipparit, sähkömandoliini ja laulu), sekä näiden veli Lachlan (kitara). Trio, joka siis ainakin julkisuudessa esitellään nimenomaan sisartriona, on Australiassa ilmeisesti ajateltu olevan yksi niistä seuraavista isoista jutuista, vaikka takana on vasta muutama sinkkujulkaisu. Tällä Facebookin erikoisstriimivedolla trion tukena olivat myös nuori pikkuveli rummuissa, sekä puolet biiseistä kannuttanut (tai oikeammin sutinut) isämies. Perhepiiriys. Jos nyt korvani oli australianaksentille herkkänä, setti oli rakennettu talon pyykkitupaan, mutta kun pesukoneet oli siirretty sivuun, kuivausrummut vaihdettu soittokelpoisiin, mustat kankaat viritelty ja värivalot sytytetty, oli puolituntisen vetonsa aikana mahdollista päästä jopa alkeelliseen keikkafiilikseen. Bändin sijoittaminen syvyyssuuntaan ja ahtaasti, synnytti peräti pienen klubin tunnelman hetkittäin. Oli esiintymisasut ja ennalta mietityt välispiikit. Enitenhän näillä striimikeikoilla häiritsee kuitenkin yleisön puute, sekä esiintyjää, että katsojaa, biisien välinen kiusallinen hiljaisuus. Toisaalta, tuli oikein sadan Norjan kruunun pääsylipulla tsekattua stavangerilaisen black’n roll-jyrä Kvelertakin keikka, se taas muistutti enemmänkin pitkää musavideota, jossa käsivarakameramiehet veivät katsojan tapahtumien keskelle, eikä se aivan huikeasta meiningistään (paras tähän asti tässä kineksessä) huolimatta sekään onnistunut muistuttamaan livekeikkaa.

The Buckleys aloitti Beatles-coverilla ja jatkoi heti omallaan, lainabiisiseurassa häpeilemättä viihtyneellä tuoreella, Australiassa heti listasijoitetulla sinkkubiisillään ”Money”. Kauniit siskokset vaihtelivat soittimia harva se biisi, vain hämärissä valoissa nuorta Tim Caltiota muistuttanut Lachlan pysytteli koko keikan ajan vasenkätisessä, kaksikaulaisessa sähkökitarassaan. Kuultiin rento ja hieno, raikkaan popisti tyttö(nuorinais)energioilla vedetty Johnny Cashin ”Ring Of Fire”, ja ehkä tokaks paras Joni Mitchellin ”Big Yellow Taxi”-luenta livenä, tai ”livenä”. Kun on kuullut tämän Big Countryn ”Eclectic”-livelevyn vetona, jonka Camden Dingwalls-keikan silkkaa typeryyttäni aikoinaan menetin, ja jota loppuelämäni kadun, niin ne muut on aina tokaks tai jotain parhaita. Bändi soitti myös oman esikoissinkkunsa ”Daydream”, ja kyllä se niin on, että kyllä Buckleysien perheessä osataan biisejä kirjoittaa, miten ihmeessä tuo talentti tuppaa aina keskittymään samoille. Lopulla settiä kuultiin kaunis ”Breathe”, bändin tulevalta, kesäkuussa (kävi miten kävi) julkaistavalta esikoisalbumilta. Biisi omistettiin kaikille niille, jotka kärsivät siitä, että kiinanpoika ei malttanut kypsentää. Näitä on alettava seuraamaan, enkä nyt todellakaan puhu kiinalaisista, vaan The Buckelysista. Lisää streameja on heiltä tulossa, virittäydy taajuudelle, ja ihastu.

Ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että jokailtainen streamvetojen stiigailu helpottaisi vähäisessäkään määrin paloa oikeille keikoille, siihen uuteen uljaaseen maailmaan, jossa ihmiskunta on ottanut opikseen, ja rokki taas raikaa. Mutta tämä on nyt todellisuutta, tällä on mentävä. Ja säilyttääksemme järjen valon omissa eristetyissä musacornereissamme, on mahtavaa, että jotain korviketta on tarjolla, tällä hetkellä siis paljonkin, ja koko ajan lisää. KG

Orchestral Manoeuvres In The Dark (uk), Wolfredt (est) @ Alexela Kontserdimaja, Tallinna 30.01.2020

Ensiksikin, Iso-Brexitin Merseysiden Wirralissa vuonna 1978 perustettu syntsapopin popularisoija ja tiennäyttäjä Orchestral Manoeuvres In The Dark, fanien, diggarien, kavereiden ja lyhentäjien kesken OMD, on itselleni aina ollut kolmen tärkeimmän bändin joukossa. Kolmen. Siksi, onkin tosi lähellä loppua matematiikka kesken, kun ynnää että miksi ihmeessä bändiä ei ole tullut nähtyä aiemmin. Piti odottaa, täysin itsellenikin käsittämättömistä syistä, peräti bändin 40-vuotisjuhlakiertueelle, että sai kokea yhden maailman, niin siis kolmesta parhaasta bändistä, livenä. Suomeenhan OMD:ia ei koskaan ole saatu, Flow’n suoma keikka The Human Leaguelle 2011 lähenteli sekin jo kahdeksatta modernin ajan ihmettä. Toisaalta, viisi Lontoossa vietettyä vuotta eivät niinikään näköjään olleet tarpeeksi pitkiä, jotta orkesterin olisi ennättänyt nähdä. Mutta, niinkuin vanha peräpohjalainen sanonta kuuluu; parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt se on tehty, nyt se on täytetty. Toisaalta, vaiko jo peräti kolmaalta, OMD oli tällä juhlarundilla myös ensimmäistä kertaansa Eestissä, ja taatusti sielläkin on bändiä diggailtu suht laajalti jo heti ensisinkusta ”Electricity” (1979) lähtien, heti kun se joltain Radio Luxembourgilta tai sukkispaketin sisään kätketyltä C-kassulta kuuluviin saatiin. Eli jos itse olin myöhään liikkeellä, niin oli kyllä Eestikin bändin kiertuekartassa. Mutta, OMD:n nokkamies, tai nokkiksista toinen, basisti-solisti-hittinikkari Andy McCluskey oli kyllä Tallinnan loppuunmyydyn Alexela Kontserdimajan huimasta meiningistä niin haltioissaan, että lupasi tuoda bändin ”pian” takaisin. Johon se toinen biisintekijä, syntsavelho-kakkossolisti Paul Humphreys, että neljääkymmentä vuotta se uusintavisiitti ei saa ottaa, loppuu lääketiede kesken. Joten toivomme, että pian on pian. Tai että, Helsingin Sideways tai Flow heräisivät nekin 40 vuoden jälkeen tajuamaan Orchestral Manoeuvres In The Darkin suunnattoman merkityksen konemusiikin ja syntetisaattorien käytön historiassa. Ja sen faktan, minkä me 1830 fania saimme nyt todistaa livenä, että OMD:lla on kataloogissaan yksinkertaisesti monen monituista maailman parhautta edustavaa poplaulua.

Illan avasi kuitenkin napakalla 35-minuuttisellaan paikallinen lämppäri, todella komeasti modernia instrumentaalista post-rockiaan ulvottanut Wolfredt, itsellenikin umpiuusi tuttavuus. Sen verran on, varsinkin viimeaikoina, tullut seurattua Baltiassa nyt erittäin muodikasta instrumentaaliaaltoa, että kyllä Wolfredt ihan heittämällä sieltä kovimmasta päästä alan ja seutukunnan bändejä on. Monta genren yrittäjää pääsi näkemään menneenä syksynä Riikassa, mutta Wolfredtin ulospäinsuuntautuvassa ja miehekkään takakenoisessa soitossa on jotain, joka nostaa sen alan yrittäjien joukosta pään verran monia muita ylemmäs. Sillä on komeita biisejä. Eikä OMD:n lämmittelijäksi kehtaisi ilman mennäkkään. Biisit eivät kuitenkaan ole rasittavan pitkiä, ne muotoutuvat juuri sopivan hintsusti uudelleen, kun alkaa olla osio kuultuna, ja loppuvat ennenkuin kuulija kyllästyy. Bändiä johtaa rumpali Margus Voolpriit, tuttu myös Jan Helsing-kokoonpanosta, sekä monien suomalaistenkin diggailemasta ja meillä suht usein nähdystä Pia Frausista. Kunniakkaan tyylikkäästi lämppäslottinsa hoitanut Wolfredt on erittäin tsekkaamisen arvoinen orkesteri. Ja ilahduttavan moni sen Alexelassa tsekkasikin, kertoo toki myös illan täpinästä, että näin moni jo istui paikallaan lämmittelijän aikana.

Sormia pitäisi olla kuin Intian jumalalla, jotta laadukkaasti saisi laskettua siis ne vuodet, jotka olin odottanut kuulla OMD:n tutut ja vähän tuntemattomammatkin hitit livenä. Nyt oli se aika. Lippu piti lunastaa jo kaukaa syksyllä, kun tyyliin täysin vahingossa eksyilin huomaamaan keikan tapahtuvan. Onneksi lohkesi vielä mahti-istuin permannon kolmannelta riviltä. Ja kun OMD:kin jalkautui soittamaan vieläpä edelleen klassisessa kokoonpanossaan, niin voinee hänihminen arvata ennakko-odotusten määrän ja paineet. Totesin iltapäivän laivamatkalla itselleni, että menee miten menee, OMD tulee nähdyksi, ja että mikään bändi tuskin koskaan pystyy vastaamaan täysin näin koviin odotuksiin.

Vaan, toisin kävi. Orchestral Manoeuvres In The Dark soitti hittikatalooginsa läpi sellaisella energialla, paikoin hitusella raivoakin höystettynä, myllytti ja hikoili, rentoili ja täsmäiski keikan, joka kilahti omaan TopKahteenKymppiin tai niille nurkin, ja vieläpä ilman mitään odotustenasianmukaisestitäyttämispisteitä. Eihän näin ollut mahdollista edes käydä, eihän?

OMD aloitti tuoreimman albuminsa raidalla ”Stanlow”, meditatiivinen hituri jonka aikana mattimyöhäinenkin voi etsiä oman istuimensa, voidaan laatia salin ovet kiinni, nojautua taaksepäin, fiilata miksaustiskin namikat oikein ja mitä näitä nyt on. Ennakkoarveluiden perusteella outo avaus keikalle, mutta paikan päällä täydellinen. Sitten erittäin perinnetietoinen nyky-OMD-styge, suorastaan kraftwerkmainen ”Isotype”, jonka aikana Andy McCluskey otti hien pintaan, apinan selästä ja yleisöltä luulot pois, että tänne olisi tultu nostalgisesti nojailemaan syntikkaan. McCluskey, synapopin Richard Jobson, tanssi ja pyöri ympäri lavaa kuin ei huomista olisi. Ja mistä tuota tietää nytkään, onko. Tämä biisi asetti esiintymisen, soundien ja intensiteetin rimat koko illan korkeuksiin ja huikeinta oli, että OMD ponkaisi bändinä rimojen vieläpä ylikin. Eikä yhtään jäänyt väpäjämään. Ekan biisin aikana eturivin ultrafani yritti nousta jo joraamaan, mutta tuima eestintäti tuli ja istutti samantien alas. Jo heti seuraavana kuultuun ”Isotypeen” McCluskey kuitenkin huudatti koko 1830-päisen salillisen ylös penkeistään, eikä paluuta ollut. Minä en, mutta suurin osa jengiä jorasi koko keikan läpi, niin että harvoin näkee. Tunnelma oli ainutlaatuinen, tunnelmatermein yksi yhteisöllisimmistä ja parhaista keikkakokemuksista omalla kohdalla Eestin kamaralla, vaikka siellä onkin tullut nähtyä pitkälti yli puolitoistasataa vetoa.

Isoista hiteistä ”Messages” sai kunnian avata pelin, ja neljäntenä kuultu ”Tesla Girls” lähti jo niin kovalla rytkeellä, että tässä tiesi käyvän pelkästään hyvin. Ja mitä vanhempi hitti, sitä varmemmin McCluskey tarttui alhaalta jynkyttävään sähköbassoonsa, OMD:n tavaramerkki, ei kitaroita. Basso, ihanan kireäksi viritetyt rummut, ja kahdet kiipparit. Muutamaan biisiin töräytti bändiin jo vuonna 1980 liittynyt Martin Cooper erittäin kuulaat roundmidnight saksofonisoolot.

OMD soitti kaikkien aikakausiensa sinkkubiisejä, myös 2010-luvun sellaisia. Eivätkä ne lainkaan hävenneet kasarihittien joukossa, vaikkakin monelle yleisössä ehkä hiukan tuntemattomampia olivatkin. Yleisön keski-iästä saattoi nimittäin jotain päätellä, että erityisesti vaikkapa millä periodilla bändistä on vasiten diggailtu. Golden nimittäin days. Varsinkin vuoden 2017 julkaisu ”Don’t Go” toimi upeasti klasareiden joukossa, ja tuntui uppoavan kuin vanhaan ihmiseen. Kiertueen nimenäkin toimiva ”Souvenir”, molemmat Joan of Arc-teemaiset biisit aivan 80-luvun alusta, tuntui että nyt ei saa hittejä soittamalla loppumaan, ja jos loppuu, niin tehdään lisää. Oli lähellä, ettei ”Almost” ollut almost illan kovin nykäisy, mutta ei, maailman kovin popbiisi oli vielä tulossa. Varsinaisen setin loppupäässä erittäin syttynyttä yleisöä sytytti erityisesti ”Dreaming” (1987). Muutaman stygen ajaksi bändi otettiin, koko kvartetti, eturiviin. Kuin Kraftwerk, kaikilla on nimittäin innoittajansa ja esikuvansa. Samalla McCluskeylla oli tilaisuus esitellä bändi, ja vaikka Andylla ja Paul Humphreysillakin olivat ne välirikon vuodet 90-luvun alussa, ei niistä tunnelmista ollut enää jälkeäkään. Tuttuun ja totuttuun tapaan, Paul Humphreys liidilauloi kaksi biisiä, alulla settiä peräjälkeen ”Souvenir” ja ”(Forever) Live and Die”. Ja sai Tallinnan yleisöltä myrskyisät ablodit.

Kun ”Locomotion”, joka tässä biisiseurassa tuntui jopa vähän joidenkin isojen Beatles-hittien tapaan, obladii obladaa, renkutukselta…jos nyt näin edes kehtaisi sanoa, enkä kehtaakaan…niin silloin tiesi jo moni muukin kuin minä, että kohta se tulee, kohta on aika. Maailman parhaan popbiisin. Jota niin tavattoman monta vuotta piti odottaa livenä kuulla. Ennen sitä kuitenkin kaksi mahtivetoa. Rumpali Stuart Kershawin (bändissä ensi kertaa jo vuonna 1993, eikä tiettävästi sukua Nikille) erittäin raskaalla kädellä hakkaama ”Sailing On The Seven Seas” (1991), jonka kannumies yhdessä McCluskeyn kanssa kirjoittikin, kun Humphreys oli väliaikaisesti kirjoitusvahvuudesta pois. Mieletön biisi. Jollaisista puheen ollen, oli tullut aika kuulla livenä syksyn 1980 maailmanlaajuinen megahitti, yli 5 miljoonaa seiska-tai 12-tuumaista tuoreeltaan myynyt ”Enola Gay”, omalla kohdalla todennäköisesti kaikkien aikojen eniten kuuntelemani biisi. Se, että tallinnalaisyleisö otti innostuneemmin vastaan monia muita hittejä kuin tämän, ei tuntunut missään. Että vaikka minkäänlaisesta läpiluennasta ei voi puhua, tuntui silti että bändi soitti ”Enola Gayn” ehkä pikkiriikkisellä rutiinilla, niin kuin Uriah Heep ”Lady In Blackin”, niin ei tuntunut missään. Biisistä ei kuultu mitään megapitkää hehkuversiota, vain sinkun mittainen tulkinta, eikä tuntunut missään. Olin paikalla, kun OMD soitti ”Enola Gay”. Ja aion olla jatkossakin, sen häpeän nyt ylittäneenä ja kuitanneena, että ekaan kertaan meni näin kauan.

Minä olin ”Enola Gayn” kuullut, illan kolme encorea olivat pelkkää plussaa, mutta ilmankin olisin pärjännyt. Ilman näitä toki OMD:lla ei olisi ollut mitään asiaa poistua paikalta, näitä varten niin moni oli tullut. Parvella jengi jyskytti jalkojaan lattiaan, ja tunnelma oli suorastaan huikea. ”If You Leave”, ”Pandora’s Box” ja kaiken lopuksi, illan 21.vetona kuultu, kirkas, kaunis, kuulas ja rento ”Electricity”. Päätösbiisiä kun on itse tottunut kuulemaan alkuperäisjulkaisuna, niillä omakustannemaisen köpöillä käppänäsoundeilla, oli aivan häkellyttävää kuulla tämä McCluskeyn jynkkybassolla tukema kraftwerkmainen synthpopklassikko, kuin uudesti syntyneenä. En antanut itseni myöntää, että bändi soitti sen isommalla energialla ja ilolla kuin ”Enola Gay” kolme vetoa aiemmin. ”Electricityn” McCluskey alusti tositarinalla, että ”oli yks Vince-niminen jäbä, joka ekaa kertaa tämän biisin radiosta vuonna 1980 kuultuaan päätti sillä istumalla perustaa bändin. Ja perustikin. Se bändi oli Depeche Mode.”

Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/orchestral-manoeuvres-in-the-dark/2020/alexela-kontserdimaja-tallinn-estonia-43988783.html. Tämän keikan muistaa pitkään. Tämän muistaa aina. Varmasti se eturivin pikkutyttökin, jonka ultrafani äitinsä oli paikalle roudannut, ja joka sai muistoksi sekä McCluskeyn bassoplektran, että lopussa Kershawin rumpukapulat.

Alexela Kontserdimaja Tallinnan ydinkeskustassa on aivan järjettömän hienosti soiva sali. Ja kun OMD:n keikkaa seurasi kolmannelta riviltä, unohti olevansa konserttisalissa, oli tismalleen kuin olisi ollut isolla rokkiklubilla, varsinkaan kun tänään ei istualtaan olisi kertakaikkiaan mitään nähnyt. Alexelan (ent. Nokia- ja ent. Nordea-) tarjonta kannattaa aika ajoin tsekata, ja Tallinnan muutenkin, kaupungissa käy harva se kuukausi joku bändi, joka ei juuri sillä rundilla Suomeen asti tule. Tai ylipäätään ehkä koskaan tule. Kuten nyt näköjään vaikkapa Orchestral Manoeuvres In The Dark. KG

Robert Davi sings Sinatra (us) @ Finlandia-talo, Helsinki 19.12.2019

Robert Davi on amerikanelokuvista ja tv-sarjoista tuttu ikoninen roisto ja kovis, niitä pääosin urallaan on Davi saanut esittää jo vuodesta 1977, krediitit huitelevat pitkälti yli puolentoista sadan. Eikä tuon mainitun vuoden, tarjoilijana itseään elättäneen laulunopiskelijan näyttelijädebyytti, ollutkaan mikä tahansa esikoinen, vaan Frank Sinatran ainoasta tv-elokuvan pääroolista muistettava ”Contract On Cherry Street”. Jonka kuvauksissa siis Davi ja tätä 36 vuotta seniorimpi Sinatra ensi kertaa tapasivat. Tuolloin jo tähteydestä pitkään nauttinut (tai sitten ajoittain ei) maestro Sinatra piti ”pojasta” välittömästi, ja miesten yhteys säilyi kuvausten jälkeenkin. Robert Davin kipinä Sinatran laulukataloogin tulkitsemiseen oli syttynyt, mutta meni vielä monta vuosikymmentä ja monta koviksen roolia, ennenkuin Davi tarttui toimeen.

Näyttelijänähän Robert Davi muistetaan kenties, tähän mennessä parhaiten, ”007 Licence To Kill”-elokuvan (1989) roisto Frank Sanchezina, Nakatomi Towerin remonttikuntoon saattamista todistaneena special agent Johnsonina (”Die Hard”, 1988), ”The Expendables 3”:n (2014) albaanimafiosona, tai vaikkapa sinivalkoisempien lasien läpi nähtynä, Mika Kaurismäen vuoden 1990 suurponnistuksen, ympäristöhätähuutona pioneerityötä tehneen ”Amazon”-elokuvan lain rajapinnoilla operoineena viidakkolentäjä Danina.

Nuorena klassisen laulun opiskelijana ja peräti oopperalaulajaksi tähdänneenä, Davi yritti liikaa liian lyhyessä ajassa ja liian varhain, ja tuli tuhonneeksi (laulukelpoisen) äänensä vuosikymmeniksi. Vasta syksyllä 2011 julkaistun ”Davi sings Sinatra”-albumin myötä miehemme koki palaavansa näihin hommiin, ja palasikin tyylillä. Albumin tuottajaksi saatiin itse Phil Ramone, ja Davin Sinatra-tulkinnat saivatkin tuoreeltaan taakseen innokkaan kannattajakunnan. Itse tuottajaguru Quincy Jones muun muassa ilmoittautui fanien joukkoon. Quincy Jones onkin todennut, ettei ollut kuullut koskaan kenenkään pääsevän niin lähelle Sinatran soundia kuin Davin, silti omalta itseltään kuulostaen.

Finlandia-talon ison salin tuntineljäkymmentäminuuttisen jälkeen oli helppoa olla Quincy Jonesin kanssa samaa mieltä. Toki Davin kiertueohjelmistossa on muutakin pre-rock’n’roll-tavaraa, great American pop standards-osastoa, mutta kyllä miehemme silti oli Sinatra-tulkinnoissa vahvimmillaan, intensiivisimmillään, ja rennoimmillaan. Ensimmäiset kolme biisiä Davi tulkitsi tummien lasien takaa, ja jollain tapaa se pienenä yksityiskohtana alleviivasi setin alkupään tunnustelevaa tunnelmaa. Miksaustiski tunnusteli, yleisö tunnusteli, Davia säestänyt ja sinänsä erittäin tarkasti ja tanakasti soittanut trio (flyygeli, pystybasso ja rummut) tunnusteli vielä sekin. Alussa oli jopa fiilis, että tuleekohan tästä mitään koko iltana. Mutta sitten Davi riisui tummat lasit, rentoutui selvästi itsekin, ja alkoi välispiikeissään heittää hauskaa muisteloläppää ja supliikkia kuvauksista uransa varrelta, kohtaamisistaan Frank Sinatran kanssa, perhe-ja avioelämästään ja oikeastaan avoimen rehellisesti vähän kaikesta. Tällä tapaa illasta muodostuikin intiimi kohtaaminen taiteilijan ja yleisön välillä, tähtipölyt oli samantien imuroitu pois. Ja vaikka Finlandia-talon 1700 henkeä vetävässä isossa salissa olikin silminnähden satoja tyhjiä istuimia, ja ihmetytti että missä niille kuuluvat ihmiset viettivät torstai-iltaansa, päästiin paikan päällä silti hyviin tunnelmiin ja fiiliksiin.

Vaikka alkupään tunnusteluvaiheessa ”Nice’n Easy” tuntuikin jo ihan hyvältä, kyllä se lähes yllättäen sitten kuitenkin niin oli, että kosmoksen yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä populäärilauluista, ”Strangers In The Night”, rohkeasti setin alkupäähän vedettynä, laittoi uuden vaihteen silmään ja lunasti olla paikalla. Ja juuri tässä tavattoman paljon soitetussa klassikossa Robert Davi kuulosti aivan häkellyttävästi Frank Sinatralta. Joka muuten kävi vain kerran Suomessa, Helsingin Jäähallissa yhdessä Sammy Davis Jr.:n kanssa 1989, kun ikää jo oli ja kun muisti pelaili enää pätkittäin. En onnistunut olemaan paikalla, kuinka ollakaan.

Illan teema ei siis missään nimessä ollut, että kuka kuulostaa keneltäkin, mutta silti äänten yhtäläisyys ”Stranger In The Nightissa” hämmästytti. Ja niin termein tiedettiin tässä vaiheessa vielä vähän. Yhtä hyvin Robert Davi kuulosti häkellyttävästi Dean Martinilta, tulkitessaan jälkimmäisen herran vuoden 1960 ”Ocean’s 11” elokuvaa varten ensilevyttämän Cahn/van Heusen-hitin ”Ain’t That a Kick In The Head”.

Välijutusteluissaan Davi keskittyi paljonkin vuoden 1990 ”Amazon”-elokuvan muisteloihin, olihan yleisön joukossa hyvä ystävänsä, ohjaaja Kaurismäki itse, ja olihan Davi ensimmäistä kertaansa Suomessa ylipäätään. Monet hauskat stoorit kuultiin, ylivoimaisena kuitenkin legendaarisen elokuvaäänittäjä Jokke Lumpeen eksyminen keskellä yötä pikku päissään sademetsän pimeyteen. Lopulla settiä Davi kutsui ohjaajaystävänsä lavallekin, ja sekoitti ystävyyden maljaksi tanakan paukun, jollaisen itse Frank Sinatra oli aikoinaan opettanut sekoittamaan. Kaksi sormellista Jack Danielsia, kaksi sormellista vodkaa. Saa sekoittaa, jos tuntuu, ja jäitä fiilispohjalta. Paukku kädessään, ja kohta kurkussaankin Davi tulkitsi upeasti Sinatran vuonna 1947 isoksi hitiksi popularisoiman Arlen/Mercer-klassikon ”One For My Baby (and One More For The Road)”, jonka ovat sittemmin levyttäneet vaikka ketkä, Chuck Berrysta Iggy Popiin. Upea veto. Oli konsertin loppuli’un aika. Bändi löysi itsestään vielä yhden ylimääräisen vaihteen, ja soitti ankaralla svengillä lopun isot hitit. Varsinkin rumpali Dave Tullin groove syntyi maailmanluokan kannuttelusta, eikä ihme että jamppari onkin yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista jaskarumpaleista tällä hetkellä.

Loppusetin ”Fly Me To The Moon” ja ”That’s Life” olivat niitä, joita varmasti kovin moni oli tullut kuulemaan, tuttuakin tutumpia hittejä ”1900-luvun suurimman poplaulajan” ohjelmistosta. Ikkuna oli auki swingin ja rockin esihistorian kulta-aikaan, aikakauteen jolta, tai sen jälkihehkulta tien päällä ovat oikeastaan enää 84-vuotias Johnny Mathis ja 93-vuotias, ahkerasti keikkakalenteriaan edelleen täyttävä Tony Bennett, jonka Sinatra itse aina haastatteluissa nimesi, kun kysyttiin kaikkien aikojen suurinta laulajaa. Kaikki tiesivät, että Davi ei poistu ETYK-pyhätöstä vetämättä ”My Way”, ei tietenkään. Mutta silti, Robert Davin huima tulkinta, Paul Ankan englanninkielisin, surumielisin sanoin, oli komeinta pitkään aikaan. Biisi itsessään on maailman puhkisoitetuimpia, ja kaltoimmin kohdeltuja, leirinotskeilta karaokebaareihin, mutta Robert Davi puhalsi siihen aivan uskomattoman hienon hengen, ja ihanasti kilkattaneella boogiepianosovituksella tähän biisiin itsensä ryydittänyt trio svengasi kuin hirvi jäällä. Käsittämättömän hieno ”My Way”, ja hatunnosto yleisölle, ettei kenenkään tarvinnut tätä huudella, tai ylipäätään mitään, koska kyllähän me tiedettiin, että kaikki ne tulee.

Ammattimiehet ei soittele encoreita, eikä ainakaan poistu lavan taakse, niinpä Davi trioineenkin veti samoilla liukkailla vielä ”New York, New York”, joka äsken kuullun jälkeen ei enää samalla tavalla kyennyt sykähdyttämään. Valojen syttyminen saliin kertoi, että tämä oli tässä. Itseironisena supliikkina Davi totesi vielä lavan reunalta, matkalla pois, vain puolittain valoissa: ”Spread the word! I’ll be back, and next time the place is full.” Sovitaan niin. Robert Davi oli tätä ennen käynyt lähimpänä Helsinkiä Tallinnan Saku Suurhallissa 2015, ja myynyt tuolloin liiterin täyteen. Nyt mies saatiin, mainiota tuontitoimintaa laajalla ja arvostettavan avaralla artistiskaalalla harjoittavan Loud’n Live Promotionsin ansiosta, kaikkien aikojen ensimmäiselle Skandinavian (ja sitä kautta Suomen) keikalleen. Olimme paikalla. KG

Samuli Putro @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 05.04.2019

Kolmisen vuotta Samuli Putro tuijotteli työhuoneensa seinällä paperilappua, johon oli kirjoitettu vain kaksi sanaa, ”pienet rukoukset”. Pikkuhiljaa sanojen merkitys lähti avautumaan, syntyi samanniminen laulu, ja sitten muitakin. Viime marraskuussa ilmestyi singlenä ”Ilmasta tehtyjä” ja viimein nyt kevään korvalla kokonainen albumi, Putron kuudes soolosellainen. Sekin sai nimen ”Pienet rukoukset”. Ei, Putro ei tiettävästi ole tullut, tiedättehän. Sanoja ja niiden merkityksiä pitää pystyä käyttämään ja ajattelemaan laajemminkin. Putron tapauksessa rukoukset voivat olla ilmaan singottuja toiveita ja haaveita, ajatuksia. Silti, kuudes studiolevy soolona, Suomen yhden kaikkien aikojen parhaan bändin eli Zen Cafen olemassaolon jälkeen, on tietyllä tapaa kenties miehen mietteliäin ja meditatiivisin tähän asti.

Olemassaolostaan taistelleella Hämeenlinnan Suisto-klubilla menee nyt hyvin, ilme on valoisampi, ja uunituoreen promoottorin Janne Tammisen kädenjälki alkaa näkyä ohjemistossa piakkoin. Hämeenlinnalainen rockfriikki voi nyt olla erittäinkin tyytyväinen. Ja ensitöikseen vähän iltakympin jälkeen lavalle kapuava Putro kehuukin Suiston meiningin, ja muistelee lämmöllä viime kertaansa täällä. Setti on tällä kiertueella riisuttu, mies ja akustinen kitara, yksi puoliakustinen ja rumpukone; ”valoshow” muodostuu kolmesta sellaisesta vanhan liittouman lukulampusta, jollaisten valossa on opeteltu derivaatat, pääkaupungit ja pronominit. Putro koikkelehtii työpisteidensä välillä kyyryssä kuin hullu puutarhuri, hauskat välispiikit ottavat hämäläisyleisön nopeasti messiin ja muutenkin tunnelma on yksi yhtäaikaa rennoimmista ja hartaimmista juuri näissä premisseissä miesmuistiin.

Ja sitten on tietenkin ne laulut. Riisutuista riisutuin lavaylöspano sopii täydellisesti näihin elämän ja parisuhteiden menneitä, olevia ja tulevia luotaaviin helmiin. Tuoreen albuminsa Putro soittaa melkeinpä käytännössä läpi, ja ne suuret, pidempään tunnetut radiohitit säästyvät loppuun. Moni tuntuu osaavan uudetkin biisit jo ulkoa, ja vaikka yleisö onkin erittäin naisvoittoista, minkä Putro itsekin pointtaa, kuuluu yhteislaulujen hetkiin osallistuvan myös miehekästä murinaa. Uutuuskiekon biiseistä suistomaahan uppoavat parhaiten ”Hankala, vaativa, helppo ja kaunis”, ja ”Pysy outona”. Mutta ehdottomasti sykähdyttävin tuoretavarasta on sinkkunakin julkaistu ”Ilmasta tehtyjä”. Ei pysy silmäkulma kuivana sitten niin millään. Ja vaikka taiteilijamme esikoissooloalbumin nimiraita onkin soinut ahkerasti vähän joka paikassa, on ”Elämä on juhla” se hetki keikasta, kun iskee uudelleen roska silmään, eikä se lähde sieltä edes kotimatkalla. Kova laji. ”Arktiseen limboon” on aina mennyt levytettynä jotenkin ohi, mutta avautuu nyt aivan uudella tavalla, Suiston käsinkosketeltavan intiimissä keikkatunnelmassa. Illan hienoimpia vetoja on ehkä hieman yllättäen ”Valkoinen hetero”-albumin ”Matkamuistoja”, joka lunastaa ihan yksinäänkin olla paikalla ensimmäisellä Putro-keikallani (Zen Cafe tuli onneksi aikoinaan nähdyksi sekin, joskin vain kerrattain, mutta sitäkin mainiommalla Semifinalin akustisella vedolla), joskaan tuskin viimeisellä.

Putro ei oikein vaikuta olevan encoresmiehiä, mutta vaadittuna palaa toki lavalle ja vetää hartaan version ”Olet puolisoni nyt”-biisistä. Juuri kun luulimme, että tämä oli tässä, Samuli Putro tekee jotain hemoglobiinit seisauttavaa, jotain jonka kaltaista itsekin olen nähnyt vain oikeastaan kerran aiemmin, vaikka koettuna on pitkälti toistatuhatta vetoa. Putro poistuu lavalta, nousee akustisen kitaran kanssa miksaustiskin reunustalle ja vetää jäätävän vangitsevan ”Älkää unohtako toisianne”, matkaevääksi kaikille paikallaolijoille. Ilman mikitystä, mies ja kitara, ja koko loppuunmyydyn Suiston herkeämätön huomio on hetken siellä, missä pitääkin. Jopa baaritiskin alueen keikkaaseuraamattomienkin pulina lakkaa. Ainutlaatuinen hetki, jota lähelle on päässyt vain Jesse Malin aikoinaan Ruotsin Lundissa, kun mies pisti parisataa Mejeriet-klubin kuulijaa yhdellä kädenliikkeellä polvilleen, kuuntelemaan Neil Young-coverin ”Helpless”. Olin paikalla, polvillani. Putro laulaa viimeisen biisin ihan konkreettisesti ympäri salia kaikille, varmistaen että jokainen näkee ja kuulee, että ”älkää unohtako toisianne”. KG

Post Navigation