Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “maaliskuu, 2019”

Tomb of Finland, Khiral @ Semifinal, Helsinki 28.03.2019

Mikähän siinä on, että Stadissa on ihan mahdotonta saada jengiä keikoille arki-iltana, jos kyseessä on yhtään tuntemattomampi bändi tai musa naksunkaan marginaalimpaa? Oli taas nimittäin niin hiljaista Semifinalin alalattialla viittä vaille ennen keikkaa, että kun oikein laskemalla ynnäsi ja ynnäsi, henkilökunnan ja bändit mukaan lukien, niin kyllä kahden käden sormet riitti. Jos mikäli ne kaikki on kelläkulla tallella. Ahdistaa bändien puolesta, että kun viikkokaupalla treenaat ja hiot harvinaista liveiltaa varten, niin paikalla on synkimmässä skenaariossa viisi maksanutta. Tarjonnan laadusta ei nytkään ollut kyse, toistan itseäni, sillä monena iltana Semifinal on Helsingin keikkalistauksissa yllättäen se kaikkein mielenkiintoisin mesta. Kyse ei voi myöskään olla Semmarin lippuhinnoista, kaksi asiallista bändiä kuudella eurolla, Helsingin pelipaikoilla.

Semifinalin iltaan houkutteli suomalaisen synkemmän metallin juuri nyt ehkä aliarvostetuin bändi, kaksi todella kovaa ja omaehtoista pitkäsoittoa julkaissut, kertakaikkiaan hillittömän tyylikkäällä nimellä itseään paiskonut Tomb of Finland. Bändin viime syyskuussa julkaistu kakkosalbumi ”Frozen Beneath” on pyörinyt kotoisassa musacornerissa edessuntaa, on todella napakka rieska. On ääriharvinaista löytää mistään metallin alalajista bändi 2010-luvulla, joka ei ihan suoraan kuulosta joltakulta toiselta, tai jota ei samantien tule pakonomainen tarve verrata johonkin muuhun saman genren yrittäjään. Tomb of Finland kurmoottaa persoonallisesti, omalla näkemyksellä muilta kyselemättä, ja pääosin hillittömän kovilla biiseillä. ”Frozen Beneathin” soundit, Hiili Hiilesmaan luomat, tuovat mieleen 90-luvun alun skandinaavisen melokuolon ja siihen sekoittuneen varhaisbläkkiksen, eli toisin sanoen alan kultakauden. Levy voisi yhtähyvin olla Kemin Tico-Ticolla äänitetty ja vuodelta 1993. Arvostan.

Kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin Tomb of Finland iskee lapikkaan lattiaan ja murjoo napakan keikan, ulkoisesti ainakaan vähät välittämättä siitä, että paikalla ei ole juuri ketään. Just näin pitääkin menetellä, bändillä on tavoitteet Semifinalin lauteita huomattavasti korkeammalla, ja niihin se voi tällä asenteella hyvinkin yltää. Soitetaan suoraan vaan, vaikka paikalla ei olisi kuin lämmöt ja valo. Tuoreen levyn avaava ”Dead Again” avaa myös keikan. Lava on koristeltu asianmukaisesti hautakivin ja luurangoin. Eka biisi menee soundin puolesta hiukan hukille, ja ehtiikin jo hetken masentaa että meneekö koko Tompan levyllä upeasti nyanssinen kama saman ruumiinpesuveden mukana, mutta onneksi tiski saa potikat laatuasentoon heti kakkosena lanattavassa ”Left to Diessa”. Aivan perseettömän kova biisi, Tombia tyylikkäimillään. Vokalisti Olli Suvannon ihmisviemäri ja kitarapartion Mikko Hannuksela/ Jasse von Hast itkuinen ajo, tulevat kaikki asianmukaisesti läpi. Mitään ensimmäistä kertaa pappia kyydissä olevaa porukkaahan bändistä ei löydy, von Hast oli Charonin alkuperäinen ja pitkäaikainen keppimies, Hannuksela on suomidödön pioneereita jo 90-luvun aivan alun Cartilage-ja Vomiturition-taustoillaan. Suvanto vaikuttaa myös mm. Kaunis Kuolematon-orkesterissa ja End of Aeonissa. Kuolemanpartion täydentävät basisti Oskari Hakala-Rahko ja rumpali Janne Lukki, jonka patteristo onkin asianmukaisesti kiedottu hämähäkin seitteihin.

Kahdeksanbiisisen kompaktin vedon komeimpia lapiointeja on vuoden 2015 esikoisalbumilta ”Below The Green” löytyvä ”Death of The Sun” ja tuoreemman levyn kierteellä groovaava ”From Eternity to Dust”, sekä tietenkin setin päättävä, jäätävä ”Scattering Ashes”, jossa ehkä kaikkein sakeimmin kokoonkeittyy Tomb of Finlandin persoonallinen doomia, deathia ja peräti kultakauden norskiblackia yhdistelevä myrkytys. Kansi kiinni, hän se oli.

Illan päättää niinikään yritteliäs ja yleisön lähes täydellisestä puuttumisesta piittaamaton helsinkiläinen Khiral. Vuonna 2008 perustettu, ensimmäisen vuotensa Ivana Red-nimellä operoinut death-thrash-partio soittaa kuitenkin huomattavasti paljon kuolevaisempaa (jos sallitte) metallia, eikä onnistu kovasta yrityksestä huolimatta innostamaan avausbändin lailla. Khiralilla on vyönsä alla viimevuotinen esikoisalbumi ”Chained”, ja sen ”Stain”– ja ”Ultraviolent”-biisit soivatkin settinsä tehokkaimmin. KG

Lanai, Ivory Woods @ O’Connell’s, Tampere 22.03.2019

Tampereen Rautatienkadun O’Connell’s on aidohkoa tunnelmaa jo vuodesta 1996 tarjonnut irkkupubi ( huom! ei saa sanoa irkku, ellei ole käynyt Irlannissa), joka näin ensilivekäynnillä osoittautui myös ihan mainioksi keikkapaikaksi. Joskus takavuosina oli tullut kietaistua mestoilla joku yksittäinen pintti, mutta liveillat täällä olivat vielä korkkaamatta. O’Connell’s on ihan oikea pikku keikkavenue, ei mikään suomirockin bronttosaurusten kyllästymiseen asti jankkaama ”pizzerian nurkka”. Täällä on valot, monitorit ja miksaustiski. Näkyvyys lavalle on hyvä, kun saapuu ajoissa, paikka sijaitsee aivan kaupungin ytimessä, ja soittoajat on talon asujaimiston suojelemiseksi erittäin aikuismaiset. Keikat alkavat klo 20, ja päättyvät kympin uutisiin, lavalla nähdään usein nousevia tulevaisuuden lupauksia, ja myös erittäin kiinnostavia paikalliscomboja. Liveiltojen lisäksi paikka tarjoaa mm. englanninkielistä stand-upia, jota sitäkään ei ihan joka pizzerian nurkassa kuule.

Paikalle houkutteli nelihenkinen oululaisyhtye Lanai, joka kiertää 13 vedon kevätrundiaan, tuoretta esikoisalbumiaan ”Ship’s Bell” juhlistaen. Ja mikäs on juhlistaessa, bändin debyytti on sitä laatua, että moni saisi ottaa mallia. Siitä, miten ulos tuonne ei kannata lähteä, ennenkuin on valmis, tai on jotain annettavaa. Huolella ja paneutumisella kypsytetty esikoisalbumi on jo nyt vuoden kotimaisia kiekkoja, tapahtuu mitä tapahtuu. MOT, mikä on todistettavissa levyyn tutustumalla. Ja jos saa olla ihan umpirehellinen, O’Connellsin liveiltaan houkutteli vieläkin enemmän sen avaaja, tänään soolona esiintynyt Ivory Woods-nokkamies Jussi Alamikkelä.

Ivory Woods on illasta ja paikasta riippuen jopa kahdeksanhenkinen bändi, soittokaverikollektiivi. Mutta myös akustiset soolokeikat Alamikkelä, bändin biisintekijä ja perustaja, soittaa nimellä Ivory Woods. Tällä kertaa kuultiin reilun puolen tunnin otanta Ivory Woodsin yhden EP:n ja yhden pitkäsoiton laajuisesta tuotannosta. Ja sanotaan se nyt tähän väliin, pois kuleksimasta, että Ivory Woods on kovinta englanninkielistä rockmusiikkia tästä maasta aivan järjettömän pitkään aikaan, lavalla nähtiin kenties tämän hetken armottomin englanniksi esiintyvä kotimainen biisintekijä. Sainpahan sanottua. Asia selviää ottamalla tarkasteluun Ivory Woodsin eponyymi esikoisplatta (2017), ja sitä seurannut, viimevuotinen ”All The World Is Yours”-EP. Biisit kuten vaikkapa ”Fahrenheit”, joka nytkin soi kohti lyhyen setin loppua, ovat maailmanluokkaa. Ivory Woodsin tähtäin bändinä on päästä kotimaisista ”pizzerian nurkista” pidemmälle, ulkomaille, ja kerrankin on helppo olla samaa mieltä, että juuri sinne bändi kuuluu. Alamikkelä on Oulun Jesse Malin ja Suomen Ryan Adams yhtäaikaa, mutta mikään vertailu ei silti tietenkään tee oikeutta Ivory Woods-biisien persoonalliselle otteelle. Itse bändi kutsuu musaansa alternative folkiksi, mutta sekin maistuu nyt nähdyn livevedon jälkeen ahdistavan rajoittavalta polttomerkiltä. Ivory Woodsin biiseissä ja etenkin sen bändisovituksissa kaikuu pohjoisenglantilainen, isosti ilmava brittirock, ja aavemaisen lavea americana yhtäaikaa.

Lyhyen settinsä aikana Ivory Woods alias Alamikkelä vaihteli kahta akustista kitaraa, biisit soivat ytimeensä riisuttuina, ilman kommervenkkejä. Miehen lauluäänestä tulee paikoin mieleen mainittukin Malinin poika, ja joissain kohdin peräti Liam Gallagher. Siviiliammatiltaan englannin kielen puhetyöläisenä, Alamikkelällä on kieli hallussa, ja sitä aivan liian usein enkun lausumiseen linkittyvää ohutta (eikä aina edes niin valtavan ohutta) myötistä ei tarvitse näillä keikoilla tuntea. Se on iso ja merkittävä lisä Ivory Woodsin valmiiseen ulkomaille lähdön pakettiin. Kakkosena soinut ”Cranes” on aivan mykistävän komea biisi, mutta kun se ei edes ole ainoa. Puoleen tuntiin ei mahtunut huonoa hetkeä, ja sikäli vakuuttavasti Ivory Woods toimitti, että salin takaosan esiintyjästä täysin vähät välittänyt kaakatuskin jäi ainakin hetkittäin omaan arvoonsa. ”All The World Is Yours”-EP:n nimibiisistä jäi suorastaan korvis eli korvamato vielä seuraavaankin päivään. Setin päättäneeseen erittäin erittäin kauniiseen ”Northern Soul”-biisiin Alamikkelä sai kaverikseen illan pääbändin kitaristin Petri Kuuselan. Seuraan tilannetta, ja kun Ivory Woodsin voi nähdä bändikeikalla, olen paikalla.

Pienen rouduutauon jälkeen lavan otti haltuun Lanai. Setin avasi tuoreen, pitkään kypsytellyn albumin aloittava ”Hold onto Nothing”, ja heti sen perään soitettiin aivan häkellyttävän hieno biisikaunokki, albumin sulkeva ”I Have Been There”. Tässä kohdassa keikkaa tuli ensimmäistä kertaa mieleen Steve Earle, ja ymmärrämme, että tämä on todella paljon sanottu. Mielleyhtymä syntyi Kuuselan kitaroinnista, biisirakenteista, ja rytmiryhmän lämpimänrouheasta The Dukes-soundista. Ja vaikka jollain tapaa bändin paras terä ehkä keskittyikin aivan alulle settiä, oli klo 22:n lavallaliikkumiskiellon hetkellä kuitenkin tunne, että älkää nyt vielä lopettako. Illan ainoa cover, Quiles and Cloud-laina ”All My Trouble Gone” todisti sekin lähinnä Lanain oman biisimateriaalin erinomaisuutta. Lopulla settiä kuultu, vielä levyttämätön ”Heaven” puolestaan alleviivasi, että esikoislevy ei ole onnellista sattumaa, vaan että jatkoa seuraa. Lanain ainutlaatuisen laadukas, laveaa Heartworn Higwayta rullaava americana, johon maustuu mukaan kuin salaa skandinaavisen kansanmusiikin kaikuja, ei olisi kuitenkaan niin ainutlaatuista, ellei kaiken yllä soisi Tanja Torvikosken aivan järkyttävän kaunis lauluääni. Se, yhdessä Kuuselan tyylikkään kitaroinnin kanssa, ja biisintekijäparin saumaton yhteisymmärrys, voi viedä pitkällekin. Tai toivottavasti vie. KG

Post Navigation

%d