Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “blues rock”

Zoe Sky & Rick Stickney (th/us) @ Overground Bar and Cafe, Bangkok, TH 29.10.2015

Pimeys laskeutuu seitsemän miljoonan kanssakulkijan Bangkokiin, kaupunkiin joka ei koskaan nuku. Valtavien metropolien ystävälle Bangkok on yksi kaikkein mieluisimmista. Ilta ja yö tuovat toki kaduille viimeistään myös elämän varjopuolta; kaikki on kaupan, kaikki on ostettavissa. Ihmiset eivät ole sen ulkopuolella. Hierontapaikkojen naiset huutelevat ohikulkevalle valkonaamalle ”massaaaaaaz”, toisaalla tyttö tarttuu kylkeen ja ehdottaa klassislegendaarista ”bum bumia”. Sisäpihalle, korkean tornihotellin kainaloon piilotettu Overground Bar on asiallinen musiikkimesta, jossa saa olla saukkoamiselta ja tyrkyttämiseltä rauhassa. Tämän baarin tytöt eivät ole kaupan. Nurkan varjoihin sitä varmistamaan on palkattu entisen kickboxingsensein näköinen kossi, jolle ei tee kenenkään mieli tuhnuilla.

Overground on nimensä mukaisesti yläkerran baari, siitä on käytännössä seinät auki, lempeä iltatuuli pitää paikan siedettävän vilpoisena, bändien soittaessa tuoppi Singhaa maksaa 100 bahtia, eli Suomen kiisselihintoihin tottuneelle ei paljon mitään, ollaan kuitenkin alakaupungin pelikaduilla. Livemusaa Overgroundissa on harva se ilta, niinkuin niin miljoonassa muussakin musabaarissa tässä maassa. Maan tavan mukaan kyse on käytännössä aina coverseteistä, ja aika monia läpilaahustuksia Lännen ikihiteistä onkin Thaimaassa tullut kuultua. Aina mestoilla ollessa on ollut idea ottaa tanakampi niskalenkki Bangkokin liveskenestä, mutta ei sitä kovin helpoksi ole tehty. Ihan oikeita rokkikonsertteja on varsin harvoin, ja niistä on vaikea löytää koottua infoa. Merkit ovat paremmat täälläkin, maailmanluokan artisteja vierailee jo ihan mukavasti, tänä vuonna tähän asti esim. Muse, Maroon 5 ja Avenged Sevenfold. Seuraavaksi kohistaan Madonnan stadionvedosta. Itse olin viimeksi keväällä kaupungissa, ja virittänyt oikein ennakkoflaban nähdä Mogwai, mutta tuli muutama muuttuja, ja keikka jäi.

Paikallisväritteiseen tapaan tänäänkin Overgroundissa on kyse pääosin coversetistä, ja illan artistikin on vaihtunut ennakkoilmoitetusta. Ei ole täälläseuduin niin nuukaa. Alunpitäen lavalla piti nähdä ruotsalais-thaimaalainen Jennifer Lackgren, laulaja-lauluntekijä, joka on kovahkoissa nousuissa, ja saattaa jonain päivänä lyödä jollain skaalaa läpikin.

Jennyn tilalla nähdään tänään Zoe & Rick Duo, joka keikan päätteeksi esittääkin toiveen, että kun originaalibiisejä sisältävä esikoisalbuminsa kohdakkoin julkaistaan, niin tulkaa ihmeessä ehdottamaan duolle parempaa nimeä. No se nyt tällä kertaa jää, mutta voi olla ettei levykään välttämättä huomenna ilmesty. Zoe Sky on häkellyttävän kaunis nainen, paino on sanalla häkellyttävä. Tällaisella ulkonäöllä on pakko olla myös huikea lauluääni, muuten kukaan ei usko mihinkään. Ja Zoella on, varsinkin silloin kun tempo ja oktaavit laskevat ja hätyytellään vaikkapa vanhoja soulhittejä, tai kun homma pannaan kitaristi-laulajakumppani Rick Stickneyn kanssa bluesiksi.

Duo soittaa kolme settiä, a 35 minuuttia. Rick sähkökitarassa ja laulussa, Zoe päävokaaleissa ja perkussioissa. Muuta ei tarvita. Tänään ei onneksi myöskään raahata mukana Hotel Californiaa tai biitleksejä, coversetti on todella maulla valittu ja dramaturgioitu. Ensimmäisessä osiossa kuullaan vaikkapa maukkaan letkeä Eric Claptonin ”Lay Down Sally”, johon Zoen tumma ääni ja pariskunnan (näin ainakin Rickin puolesta sopii toivoa) stemmat naksahtavat komeasti kohdilleen. Rohkeasti tartutaan myös Santanan ”Black Magic Womaniin”, johon Rick nykäisee mustalla ESP:llään todella upean soolon. Nyt älkää ymmärtäkö väärin, se alkuperäinen on rockhistorian hulppeimpia sooloja, jos muuta yrittää, pitää jotain osata. Rick Stickney on erittäin laadukas kitaristi, ja uskaltaa yrittää. Rima ylittyy väpäjämättä myöhemminkin, kun vedetään Pink Floydin ”Comfortably Numb”.

Stickney aloitti ammattimaisen kitaroinnin jo 80-luvun lopulla kotona Seattlessa, asettui sittemmin LA:iin, mutta sai pian pestin Tokiosta ison rokkivenuen talon kitaristina. Tuossa toimessaan Stickney pääsi soittamaan mm. Toto-solisti Joseph Williamsin kanssa, sekä vetäisemään jamit basistilegenda Marcus Millerin kera. Vyön alle on kertynyt myös pari pitkäsoittoa omalla nimellä. Aivan eilisen teeren pojasta ei siis ole kyse. Joku voisi ajatella, että tällaiset talentit menevät hukkaan Bangkokin takakujien baareissa ja Macaon-risteilyjen houseduoina, mutta hei. Jos läpilyönti joskus tulee, ympärillä on mielettömät markkinaraot takoa, ja kummankin artistin oleskelu Bangkokissa on täysin vapaaehtoista. Kova on kitaristikisa nimittäin Sunset Stripilläkin.

Sonny Bonon taivasosuus, eli alunperin Cher-hitti ”Bang Bang” lähtee Zoelta siihen malliin, että hädintuskin pystyy katselemaan sinne päin. Kaunista, herkkää, hienoa, ja vaikka duo on tämänkin taatusti lanannut miljoonille ihmisille jo, tuoreus säilyy. Se on ammattitaitoa. Piskuinen yleisö antaa raikuvat ablodit, niinkuin nyt seitsemästä käsiparista mitään raikuu (keikan alussa paikalla oli sentään 11 ihmistä. Jaa no, kolme osoittautui henkilökunnaksi). Tämän ”Bang Bangin” takia pelkästään kannatti raahautua hotellin lähimaastoon ilmaiskeikalle. Välillä varsin palkitsevakin harrastus; kannattaa haarukoida, ottaa selvää ja mennä, aika vähän voi hävitä.

Zoe ja Rick valmistelevat siis yhdessä pitkäsoittoa, siltä kuultiin yksi Stickneyn sävellys, varsin nykystandardien mukainen nykysoulkappale, joka valitettavasti illan biisien joukossa ei juurikaan säväyttänyt. Mutta kunniallista silti vetää joukkoon oma biisi, joka vieläpä oli yleisön toive. Omalla kohdalla keikkafriikkinä edes yhden orggisbiisin soittaminen tuntuu todella tärkeältä, maailmassa on niin paljon vielä nähtävää, että ihan silkkoja coversettejä hyvin harvoin jaksaa kahlata läpi, tai sitten kyse pitää olla jostain korkealle kanonisoidusta tribuuttibändistä. Mutta hyvä tänään näin. Vihoviimeisen puolituntisen kruunaa duomme veto Neil Youngin ”Cinnamon Girlista”. Sen laulaa Rick, ja itse cinnamon girl hoitaa taustat. KG

 

Europe (swe), The Vintage Caravan (ice) @ Pakkahuone, Tampere 27.09.2015

Islantilainen The Vintage Caravan on paiskonut itseään aika älyttömän huonolla nimellä, jos minulta kysytään. Mutta nimi ei bändiä pilaa, ellei bändi nimeä. Kaikki muu nimittäin jässiköillä oikeastaan onkin sitten kohdallaan. On ammattitaitoa, asennetta ja kunnianhimoa. Vuonna 2006 perustettu trio laittoi nimensä Nuclear Blastin paperiin viimevuotisen Euroopan-turneen päätteeksi. Ja sopparin kunniaksi jäbät yhteistuumin muuttivat Tanskan Sönderborgiin, lähemmäs levy-yhtiön pääkonttoria ja eurooppalaista rockelämää. Halu on siis pitkälle, ja Tampereen Pakkahuoneella kuullun kolmevarttisen perusteella sinne on kaikki edellytykset.

The Vintage Caravan louhii psykedeelissävytteistä heavy bluesia, mutta se ei retroile koska kaikki muutkin niin tekevät, se on ilmeisen tosissaan lajivalintansa kanssa. Bändi on ehdottomasti yksi parhaista viime vuosina ilmenneistä alan retkueista. Vyön alla on kolme pitkäsoittoa, ja varsinkin tuorein ”Arrival” kannattaa ottaa tehokuunteluun, jos värikkäiden sienten huuruinen, tai vain vanhan koulun pikkupsykedeelinen raskas blues maistuu. Oskar Logi Agustsson on todella kova kitaristi, Telecaster ulvoo väliin kuin Hendrixin akan pojalla, älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Vaikka hetkittäin tuntuukin, että basisti Alexander Örn Numason kouhaa eri bändissä kuin muut, on Islannin janttereilla homma erittäin hallussa. Nämä omalle headline-klubivedolleen Härmään pian. Tällä kertaa Caravanilla on kunnia olla paitsi ihka ekalla Suomen-keikallaan, päästä ekaa kertaa (aiemmin päivällä) saunaan, myös lämmitellä yhtä maailman kovimmista ikinä hard rock-yhtyeistä. Europe, pojat ja tytöt, Europe.

Hyvää kannattaa odottaa, silti 45 minuutin roudaustauko tuntuu liian pitkältä. Varsinkin, kun ruotsinpoika roudaa vartissa, ja loppuaika katsellaan kun savu kiemurtelee lavalla. Vihdoin yksi koko rockin historian kovimmista biisinkirjoittajista (naurakaa vaan, lukekaa huuliltani, ottakaa sanani sydämeenne, miten vaan, mutta olen tätä mieltä) miehistöineen astuu kuitenkin tullikamarin lavalle, ja alkaa karvan päälle puolitoista tuntia kellottava hard rock-juhla. Tytöt ja pojat, Joey Tempest.

80-luvun tukkajumalat ovat kaikki jo maagisista maagisimman viidenkympin rajapyykin ylittäneet, mutta ei tunnu missään. Europe julkaisi maaliskuussa kovimman albuminsa moneen vuoteen. ”War of Kings” on täynnä toinen toistaan kovempia melodioita, maailmanluokan ralleja. Voiko täsmälleen samaa sanoa, kun Whitesnake tai edes Bon Jovi julkaisevat uuden platan? Europe, naiset ja herrat, on hirvittävässä luomisen lyönnissä, hittimylly ei jumiudu. Bändin jo vuosia tarjoama flirtti raskasbluesin ja southern rockin kanssa, on nostanut sen peruuttamattomasti kuolevaisen kasariretroilun ja greatest hits-rundien Siperiassa, yläpuolelle.

Europe soittaa ylpeästi peräti kuusi vetoa tuoreimmalta albumiltaan, se tietää itsekin tehneensä kovan kiekon. Keikka käynnistyy peräkkäin platan kahdella avausraidalla, ensiksi ”War of Kings”, erittäin Dion hengessä sävelletty keskitempoinen klassikko jo syntyessään. John Norumin kermanvärinen Strato ulvoo. Kakkosvetoon ”Hole In My Pocket” mies vaihtaa mustaan Flying V:hen.

Sitten hittiosastolle, kärry täyteen ja kortti laulamaan. Omalla kohdalla illalta eniten odottamani biisi soi jo kolmantena, ”Superstisious”, vuoden 1988 ”Out of This World”-albumin avaava kuningasraita. Setin vanhin yhä mukana oleva tsibale on ”Scream Of Anger” (1984). Se tuntuu tässä seurassa hiukan oudolta rymistelyltä, ja löytää ehkä huonoimmin kodin nykyisestä settilistasta. Kiipparisti Mic Michaeli aloittaa ”Carrien” intron, ja melko täysi Pakkahuone hullaantuu. Ilma on sakeana älypuhelimia. Moni täällä muistaa ajan, jolloin käytettiin Coltin sytkäreitä ja poltettiin pikkusoosissa sormet. Älypuhelin on kätevämpi, sillä pala keikkaa tallentuu huojuvaksi muistoksi tärkeästä illasta. Maailma muuttuu, ja Europe sen mukana. ”Bag of Bones”-albumin ainoa livesettiin jäänyt raita ”Firebox”, tuntuu näissä lähtötelineissä renkutukselta. Älkää ihmeessä kuitenkaan ymmärtäkö väärin, se on nimittäin toki kovan luokan ralli sekin. Uutuusalbumin ”Praise You”-biisiin John Norum, Norjan Richie Sambora, nykäisee huikean soolon, erittäin Gary Mooren hengessä. Eikä ole illan aikana edes ainoa kerta, kun edesmennyt mestari käy mielessä. Itse en ole varsinaisesti mikään kitarasoolomies, mutta ”Praise Youn” ulvotus on näissä genreissä yksi parhaista todistamistani koskaan. Nousee mieleen häkellys Wingerin Pariisin keikalla vuosia sitten, kun Reb Beach luukutti niin, että vihdoin luukuttamisessa oli paljonkin järkeä. Liian usein kitarasoolo soitetaan, kun sellainen kuuluu soittaa.

Puhumattakaan rumpusoolosta. Sellaisen takoo Ian Haugland Gioachino Rossinin Wilhelm Tell-oopperan alkusoiton päälle, tai tukemana. Olisikohan turhin rumpusoolo sitten…odottakaas kun muistelen..en muista, mutta turha on. Muutenkin illan aikana tuntuu, että ei ole kenties Hauglandin paras keikka ikinä. Fillit ei oikein lähde, vai eikö mies harrasta niitä muutenkaan? Onko bändillä ehkä vaikeuksia kuulla rumpuja, joku käsittämätön epätahtisuus näetsen vallitsee.

Keikan loppukolmanneksella, lopullisen lähtölaskennan jo alettua, soitetaan sitten varsin vallaton hittiputki. Kuinka ollakaan. Norumin upealla ”Vasastan”-instrumentaali-introlla avaama ”Girl From Lebanon”, ja uutuuslevyn huikea ”Days of Rock’n’Roll” sen kirkkaimpina hetkinä. Täällä kannattaa tänään olla, bändi lavalla on legendaarinen Europe. Ja miettikää hetki, millä kokoonpanolla vuonna 2015. Tempest laulussa, ja pääasiallisessa biisinkirjoitusvastuussa tietenkin aivan alusta lähtien, Norum perustajajäsenenä myös. John Leven bassossa vuodesta 1981, eli kaikilla levytyksillä. Kiipparisti Michaeli ja rumpali Haugland vuodesta 1984, toisinsanoen mukana jo kuumimmassa kansainvälisessä läpimurrossa ja tärkeillä alku-uran albumeilla. Harva bändi pystyy tähän, U2:t ovat äärimmäisiä poikkeuksia. Ehkä kokoonpanon pysyvyys kertoo paljonkin työnteon ilmapiiristä, olisikohan tuo hyvä meininki ollut osaltaan myös menestyksen takeena.

Varsinainen setti päättyy 19 biisin jälkeen, Europe on tarjonnut hard rock-viihdettä joka eurolla. Mutta ilman ”The Final Countdownia” täältä ei lähdetä. Se soi Tampereen yöhön raikkaana ja vaivattomana, kuin bändi olisi juuri keksinyt säveltäneensä aikamoisen kultakimpaleen. Tätä on jyystetty tuhansia kertoja, mutta se ei saa näkyä, eikä näy. KG

AC/DC (aus) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 22.7.2015

Suuri päivä on täällä. Suuri päivä AC/DC-fanille jo vuosien ja taas vuosien takaa, suuri päivä kotikaupungille ja sen tapahtumaelämälle, suuri päivä monelta kannalta. Joulukuussa, ensimmäisellä myyntiintulominuutilla ostettu lippu saa vihdoin lunastuksensa, ja koko puoli vuotta viritelty setti tapahtuu vääjäämättä tänään.

Iltapäivällä alkaa epäilyttää. Vettä sataa kaatamalla. Kestääkö Kantolan nurmi? Kuinka lähelle lavaa pääsee, ilman että kuuluu fan clubiin tai että on maksanut itsensä VIP:stä kipeäksi? Näkeekö siellä mitään? Taukoaako sade?

Ystävällinen taksikuski hoitaa hommansa, ja seurueemme saapuu alakaupunkiin hyvissä ajoin. Kolmisen kilometriä kävelyä Kantolanniemelle, vasta kesän alussa valmistuneeseen tapahtumapuistoon, jonka rakentaminen päätettiin ja toteutettiin nopeassa tahdissa. Kerrankin jotain yleisöäpalvelevaa voitiin yhteistuumin synnyttää Hämeenlinnassa, ja vieläpä nopeasti, syntyneeseen tarpeeseen. Tämän illan konsertin on pakko onnistua. Jos ei, sana leviää, Live Nation ja artistit unohtavat paikan, ja olemme iänikuisen Olympiastadionin varassa. Ja nyt kun Stadikka on remontissa, on Hämeenlinnan momentum.

Sade taukoaa. Aurinko tulee esiin. Kymmenettuhannet ihmiset soljuvat kohti kaupungin laitaa hyvällä fiiliksellä. Tästä voi tulla mahtavaa, tästä voi tulla minimissäänkin hienoa. Tämä on todennäköisesti AC/DC:n viimeinen keikka Suomessa, ja takuuvarmasti kaikista 11:sta Suomessa soitetusta kaikkienaikojen massiivisin. Sisäänmenoportilla homma jonoutuu hetkeksi, mutta turvaihmiset hoitavat hommansa mallikkaasti ja tahdikkaasti. Tikulla silmään, jos nillittää muutaman minuutin jonotuksesta. Jonossa kuulen seurueeni kanssa ne muutamat tutut Santa Cruzin radiohitit. Nuoret kollit ovat pääseet elämänsä lämppärikeikalle.

Juomajonoon. Valikoima on kattava, ja hinnat yllättävän maltilliset. Tai ainakaan en haista enempää riistoa, kuin missään muussakaan massatapahtumassa. Alue näyttää täytenä melkein valtavammalta kuin tyhjänä. Olin harrastuneisuuttani käynyt tsekkaamassa mestat viikkoa aiemmin. Nyt kun lava ja sivustan vessa-armeija piirtävät puistolle rajoja, se tuntuu jopa masentavan massiiviselta. Olen sopinut itseni kanssa, että lavaa lähimmän 10000 – 15000:n joukkoon on päästävä. Konsertti on edellispäivänä myyty loppuun, noin 55 000 pilettiä, joista ulkomaille yli 5000.

Bajisalueella lilluu kura, ja ties mikä, mutta monen päivän sateen jälkeen se on ymmärrettävää. Minkään niminen konserttijärjestäjä ei koskaan voi säälle mitään, se pitää muistaa. Mutta Kantolan tuore nurmikko kestää, se on imenyt rankan sateen, eikä ole moksiskaan. Mahtavaa.

Yhdysvaltalainen Vintage Trouble soittaa kakkoslämppärinä euron souliaan, se kuuluu anniskeluhehtaarille, mutta soljuu toisesta korvasta sisään, ja toisesta jälkiä jättämättä ulos. On tullut aika kohdata kaikki tämä, ja päästä niin lähelle kuin tänään on mahdollista.

Matka etulinjaan tyssää aika varhain, mutta pääsemme kuitenkin lähemmäs kuin olin puoli vuotta uskaltanut odottaa. AC/DC on lavalla, alun tuttu ”Rock or Bust”-lyhytelokuva pyörii. Muutama pyro paukahtaa ja räjäyttää homman käyntiin. Tuoreimman albumin varsin keskinkertainen nimilanaus, ”Rock or Bust” aloittaa, niinkuin se on aloittanut rundin kaikki keikat. Settilistan olen opetellut ulkoa, tai melkein, yritän saada sitä keikan kestäessä puhelimesta auki kerratakseni, mutta täällähän on tietenkin kaistat tukossa. Olen onnistunut löytämään keskeltä kenttää myös sen ainoan pikku kuopan, näen lavalle varsin heikosti. Nurmi nousee taaksepäin mentäessä, mutta ei riittävästi.

Olen pitkälti eestiläisten ja venäläisten fanien ympäröimänä. Tässä on hyvä, nämä osaavat käyttäytyä. ”Shoot To Thrill”, selfiekepit nousevat ilmaan. Onko näitä edes luvallista tuoda tänne? Äkkiä joku neljän hengen seurue päättää päästä lähemmäs, ja alkaa raivata tilaa. Jätän seurueeni, tavataan kaupungilla, soitellaan, liityn jonon jatkoksi. Matka tyssää 20 metrin, ja lähinnä sivusuuntaisen etenemisen jälkeen. Olkoon. Mennään tänään tällä. Kukaan ei estä tulemasta näihin tapahtumiin klo 15, kun portit avataan. Silloin saa hyvät paikat, mutta miten siellä edessä pärjää kusematta ja syömättä jopa 9 tuntia? Eipä ole harrastuneisuus sinne asti oikein  koskaan venynyt.

Hell Ain’t No Bad Place To Be”. No joo, totta. Onneksi screenit on isot, bändistä saa sitäkautta käsityksen. Välillä avautuu jonkun olan yli pieni näkymä lavalle, tuo vaalea pää on basisti Cliff Williams, tuo joka juoksentelee on Angus Young. Rummut on tuossa, niiden takana paukuttaa tanakkaa perusmätkettä alan legenda Chris Slade, kun jäsen Phil Rudd rikkoo kotiarestisäädöksiä himassaan. Dementiaan hiipuvaa Malcolm Youngia paikkaa veljenpoika Stevie, ja hienosti paikkaakin. Kitara on tuttu, tai tutunnäköinen, komppi ei lespaa ja stemmahuudot, yhdessä Williamsin kanssa, lähtevät hereästi. Yleisö vaikuttaa, tai siis kuulostaa kylmältä, tänne sadan metrin päähän lavasta ainakin. Jonkinlainen syttyminen tapahtuu, kun ”Dirty Deeds” kajahtaa. Pari kuumailmapalloa lipuu yli, tuolta tämä näyttää hienolta, vaikka itse olen ennemmin turvallisesti Kantolan nurmella.

Thunderstruck” kirvoittaa jo huutoa, sen nyt tietää joka jannu, vaikka ei edes tietäisi, minkä bändin hitti se on. Biisi on höylätty kuoliaaksi läävissä, juottoloissa, pizzerioissa, karaokebaareissa, autiotaloissa ja liikennevaloissa. Silti se on Australian rock’n’rollikämiesten runnomana yksi setin alkupään parhaita, ei voi mitään. Poissa kaikesta tutusta on vain Malcolmin köpöttely lavan takaa eteen, ja taas taakse, takaisin eteen. Stevie on stemmasyistä naulittu laulumikkiinsä. Vain Angus tempoilee tutusti ympäri lavaa, kävelee legendaarista versiotaan duckwalkista, Brian Johnson kähisee ja huutaa, kaikki on ennallaan ja tuttua. Vielä kun näkisi jotain, muutama kunnon näkymä orkesteriin kerralla ja kokonaisena. Mitä ennen tehtiin, kun ei ollut jättiscreenejä? Poltettiin kilometrin päässä höpötupankia ja muisteltiin vuosia myöhemmin, oonko mä nähnyt Hendrixiä, en mä kyllä muista.

High Voltage”, ja sitten ”Black Ice”-albumilta keikkasettiin jäänyt ”Rock’n Roll Train” sujahtavat ohi muita miettiessä.  Hartwall Areenalla marraskuussa 2000 Brian Johnson hyppäsi Hell’s Bellin naruun roikkumaan ja ”soitti” massiivista jötkälettä heilumalla hauistensa varassa. Ei tartu eikä heilu enää. Ymmärrän, Brian on 67. On kuitenkin pääasia että tulee ja tekee parhaimman mahdollisensa, ja lopettaa sitten, kun homma lakkaa sujumasta tai olemasta kivaa (vai mitä Chuck Berry ja Chuck Berryn poika). Tuoreen levyn biiseistä parhaimmin toimii ”Baptism By Fire”, joka on itseasiassa klassikoiden seurassa ihan biisi paikallaan. Monelle seuraava styge on illan jopa odotetuin, itselle ainakin. ”You Shook Me All Night Long” lähtee tiukasti, tanakasti ja kompaktisti. Chris Slade ei soita sooloja pää alaspäin, Slade on rumpali, ei sirkustaiteilija. Angus osaa muutaman soolokuvion ja kierrättää niitä.

Yleisön laulatustakin yritetään maltilla, jos ei lähde, niin ei lähde. Brian on tullut tänne laulaakseen, mukaan saa yhtyä jos osaa sanat tai tulee fiilis. Mahtavinta tässä on koko konstailemattomuus, ja show’n puute. Ollaan asiassa, rock’n’roll-asiassa. Bändi louhii hyvillä soundeilla, ja ne pysyvät alueella, toisaalta eipä tänään onneksi vielä tarvinnut koeponnistaa tuulisia olosuhteita. Lavan ja screenien kuvan välillä on viivettä, mutta kun en juuri lavalle hirveästi näe, en osaa valittaa.

Pumpattava ”Whole Lotta Rosie” nousee lavan taakse tutusti leijumaan nimikkobiisinsä ajaksi. Valot alkavat purra, ilta hämärtyy, näinä hetkinä massakonsertit ovat parhaimmillaan. On jo tottunut soundiin, näköesteisiin, ympärilläolijoihin ja biisilista on edennyt parhaimmistoon. ”Let There Be Rock” alkaa häijysti ja ponnekkaasti, mutta se (kiertueen mitalta tutusti) vesitetään pitkäksi Angusin soolosekoiluksi. Ok, jossain biisissä Angusin on pakko päästä mielipuolisena väkkäränä pyörimään koulupuvussaan lavalla selällään, se kuuluu juttuun. Mutta dramaturgia tästä puuttuu, ei sitä ollut hiljattain Slashilla, eikä sitä ole Angus Youngilla. Jälkimmäinen saa helpommin anteeksi, kitara kuitenkin rouhii mureasti, ukko on kuin riivattu. Ja jos ei nyt ihan niin riivattu kuin kultaisina vuosinaan, mutta härski ja riivattu oma itsensä silti, legenda jo eläessään, Angus Young.

Soolo päättyy vihdoin. Kaksi biisiä vielä; ”Highway To Hämeen…Hell” aloittaa. Kompakti, jämäkkä, jopa häkellyttävän nopea ja lyhyt veto. ”For Those About To Rock” on päättänyt keikat jo edellisen kylmän sodan aikana, ja päättää edelleen.  Lavan taakse ajetaan sarja kenttähaupitseja, mutta niiden paukkuja säästellään, liekö syynä yleinen säästäväisyys vai suomalainen lupaviidakko. Muistanko vain väärin, että edellisellä näkemälläni keikalla tykit jyskivät railakkaammin? Keikka päättyy lyhyeen ilotulitukseen ja Brian Johnsonin ”see you”-sanoihin. Mitä helvettiä, ovatko ne jo päättäneet jatkaa? Arveluahan lopettamispuheet ovat toki olleetkin.

Keikka päättyy myös hyviin henkilökohtaisiin tunnelmiin siitä, että kalliille lipulle on saatu jonkinmoinen kate, että sydän kurkussa kotikaupungin puolesta jännittäminen alkaa olla pääosin ohi, ja että kaikki on sujunut näennäisen hyvin. Hyvä keikka, lyhyesti sanottuna, keikassa tai bändissä ei mitään vikaa. Sata metriä on pitkä matka ihmiskunnalle ja yksittäiselle fanille, mutta minkäs teet. Tämä bändi ei klubikeikkoja soita, ja jos soittaisi, ei niille olisi varaa mennä. Näin nämä on nähtävä, jos aikoo nähdä. Kantolan tapahtuma saa kovaakin kritiikkiä. Itse join yhden tölkillisen olutta, ja osasin ihan itse heittää sen roskasäkkiin, josta se kierrättyy. Itse en katsonut tarpeelliseksi tuikkia ainoaani aidan raosta, enkä kusta omille kintuilleni. Ne jotka niin tekevät, vastaavat siitä itse, ei järjestäjä.

Alueelta ulostautuminen sujuu mitenkuten, eli hitaasti. Porttialue jumittaa, sen jälkeen alkaa sujua. Voisi väittää, että tähän menee luvattoman kauan, mutta hei, täällä on ollut 55 000 ihmistä. Eikä ihme jos jumittaa, portin alueella on joku pyörtynyt, hoivaajia on riittävästi, apu on jo paikalla, mutta jengin on pakko jäädä tuijottamaan monttu auki kuin Huuhaa Innasen maalauksissa. Tottakai jonossa kuuluu valituksen ääntä, mutta suomalainen valittaa silloinkin, kun se voittaa Lotossa 10 miljoonaa, että miksi ei tullut kahtakymmentä.

Nyt se on ohi, nyt se on avattu, ja ihan toimivaksi havaittu. Jäämme odottamaan Kantolan Tapahtumapuiston seuraavaa suurjulkistusta; Bruce Springsteen, Guns’n’Roses, U2, Rollarit? Kuka tahansa, mutta tänne uskaltaa nyt tulla, ja ihan ilolla sanoa olevansa Hämeenlinnasta. Kiitos myös AC/DC, I salute you. Hiivu rauhassa pois Malcolm Young, Stevie on hyvä poika, se hoitaa homman kyllä. Ja jos Brian tarkoitti, mitä sanoi, sopii tulla vielä uudestaankin, jos homma on näin miehekkäästi kasassa. Ensi kerralla pakko päästä lähimmän 8000:n joukkoon.

Ja siis, näillä mentiin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/acdc/2015/kantolan-tapahtumapuisto-hameenlinna-finland-33f62c7d.html  KG

Slash feat. Myles Kennedy & The Conspirators (us), Michael Monroe @ Jäähalli, Helsinki 28.05.2015

Helsingin Jäähalliin menemiselle pitää olla todella hyvä syy. En ole kiekkomiehiä, joten itselleni paikka on aina näyttäytynyt vain jotenkuten konserttitoimintaan soveltuvana isona rokkiliiterinä. Tällä kertaa syyn kohdata Jäähalli tarjosi legendaarinen kitarasankari Slash, ystävänsä Myles Kennedy ja tämän taustayhtye The Conspirators. Slash suoriutui ihan ok, Jäähalli kohtuullisesti mutta ei missään tapauksessa hyvin, samoin Kennedy ja bändi. Illan parhauspalkinnon saa lämmittelyaktina toiminut Michael Monroe miehistöineen.

Kai se siis niin on, että Michael Monroen keikka kannattaa nykyään katsoa aina, kun tilaisuus tarjoutuu. Bändi on aina kovassa tikissä, settilista sisältää joka kerta jotain pientä erikoista, ja Monroen itsensä keikkakunnon kovuudesta voisi kirjoittaa pitkäänkin, se ei petä. On myös todettava, että tein päätöksen raahata itseni Slashin keikalle sinä päivänä, kun lämppärin nimi varmistui. Ilman Monroen lämmittelyslottia en ehkä olisi nähnyt Hudsonin akan poikaakaan. Toisaalta, Monroe ja Slash olletikin vetämässä biisin tai kaksi yhdessä, olihan sitä todistettava. Ilman Hanoi Rocksia ei olisi ollut Guns’n’Rosesia, se tiedetään. Muna ja kana…ei sentään, kaksi merkittävää rokkikukkoa samoilla lauteilla, joten ennakkolippu permannolle haltuun ja paikan päälle.

Saavun juuri parahultaisesti Jäähallin alalattialle kun Michael Monroe bändeineen astelee lavalle. Hyvä niin, Nordenskiöldinkadun kiekkopyhättö ei ole mikään hengailumesta. Monroe aloittaa tasan kello 20.00, sen kertoo sivukatsomon tarkka pelikello, vempele tulee illan aikana tutuksi.

Odotetusti Monroe rymistelee kärkeen ”78”-biisinsä. Se, ja kakkosena kuultava ”TNT Diet” menevät enemmän tai vähemmän tiskin puolesta soundia etsiessä, ja itsellä ajatukseen totutellessa, että tämäntyyppisillä täällä taas näköjään tänään mennään. Jäähalli ei ole koskaan ollut erinomainen paikka konserttitoiminnalle, eikä ole vieläkään, mutta sitähän käytetäänkin samankokoisen soveliaamman mestan puutteessa. Taannoinen Deep Purple-keikka (https://keikkaguru.wordpress.com/2014/02/03/deep-purple-uk-jaahalli-helsinki-02-02-2014/ ) onnistui täällä kuulostamaan varsin erinomaiselta, mutta silloin pääsinkin varsin lähelle lavaa, ja sivusuunnassa keskelle kenttää. Eteen ja keskelle ei tänään onnistu, ja Jäähalli kihisee, sihisee ja resonoi tuttuun tyyliinsä. Mutta Monroen veto ajetaan sen verran vielä inhimillisillä volyymeilla, että pahimmalta vältytään. Michaelin energinen setti kuulostaakin siis kohtuuhyvältä.

Viimeisimman albumin nimiraita ”Horns and Halos” soi jo komeasti. New Yorkin aikakauden Demolition 23 oli Monroen paras sooloviritelmä ennen tätä nykyistä, ja vaikka sen eponyymi albumi jäikin ainoaksi, on se edelleen yksi koko laajennetun Hanoi-mytologian kovimmista kiekoista. Itselleni todella tärkeältä albumilta kuullaan tänään kaksi vetoa, ”Same shit, different day” ja aina yhtä upea ”Hammersmith Palais”. Vielä kun joskus kuulisi livenä kyseisen platan päättävän hiturin ”Deadtime Stories”. Ehkä sekin päivä vielä tulee.

Kuudentena biisinä kuullaan illan erikoisherkku, huikea ”Man with no Eyes” vuoden 1989 ”Not Fakin’ It”-albumilta. Varsin harvoin livenä soitettu raita, tällä kokoonpanolla ei koskaan aiemmin. Kysyä sopii miksi, biisi on yksi Makkosen parhaista ikinä. ”Ballad of Lower East Side” on kitaristi Steve Conten sävellys ja jollain tapaa sisarbiisi ”Hammersmithille”, ja sitäpaitsi nykytuotannon yksi eniten Hanoi-tyyppisistä raidoista. Conte ja koko ryhmä on tänään(kin) iskussa, reilun vuoden bändissä vaikuttanut kitaristi Rich Jones sopii joukkoon täydellisesti, omaan silmääni ja korvaani Dregenia paremmin.

Hanoi-osastoa kuullaan tuttuun tapaan maltillisesti. Itse en erityisesti kaipaa Hanoi-raitoja Monroen keikalla, mutta ymmärrän toki hyvin, miksi niitä aina kuullaan. ”Malibu Beach Nightmareen” saadaan avuksi vieraileva kitaristi, illan pääbändin basisti Todd Kerns. Vierailu ei sinänsä tuo tuttuun ralliin mitään, mutta avaa illan kutsuosion, ja mehän toki jo tiedämme mitä se Slashin setin kohdalla tulee tarkoittamaan. Illan toinen Hanoi-veto on tänään ”Oriental Beat”, Kernsin kitaralla sekin vahvistettuna, tai no, taustalaululla nyt ehkä enemmänkin. Seitsemäs jannu lavalla on Monroen mikkipiuhan perässä sinkoileva teknikko. Homma saa koomisia piirteitä, kun kaverilla on kiire irroittaa piuha milloin mistäkin käänteestä. Miksi ei voi laulaa langattomaan, ei se mikinpyöritystemppu nyt niin legendaarinen ole.

Monroen energisen, kompaktin ja erittäin laadukkaan lähes tuntisen päättää hikinen ”Dead, Jail or Rock’n’Roll”. Michael Monroe nykäisee tänään pääbändiä huomattavasti pidemmän korren, tätä olisi voinut kuunnella pidempäänkin. Suomen ainoa rocktähden bootsit täyttävä, tai ne koskaan täyttämään kyennyt. Hail Hail Rock’n’Roll!

Tauolla Jäähallin juomapisteellä tyhjenee oluttankki, eikä sitä saada radiopuhelinsäädönkään jälkeen vaihdettua. Asia ei haittaa itseäni, mutta saa taas ajattelemaan asioiden hoidon lapsenkenkäisyyttä. Kovin montaa suurkeikkaa ei vuoden mittaan Jäähallissa ole, nämä väliaikojen momentumit kannattaa ottaa ihan tosissaan ottaa haltuun, ja laittaa kylmää Koff-tynnyriä riittävästi jonoon. Kausikortilliset lätkälatkijat eivät ehkä aina jaksa valittaa huonosta palvelusta ja lämpimästä keitosta, mutta monelle konserttikävijälle tilaisuus on vuoden ainoa. Joten, rautakanki housuihin edes muutamaksi tunniksi vuodessa, jooko.

On vuoro illan pääaktin, Slashin ja nykyisten yhteistyökumppaneidensa. Muutamaa minuuttia jopa ilmoitettua aiemmin pärähtää äänekäs, lähes kaksituntinen käyntiin, ”You’re Lie” avausbiisinään. Puuroa ja kihinää, joka hellittää hiukan illan vanhetessa, mutta palautuu taas ajoin sihinäksi, volyymin ja miksaajan itsetunnon noustessa. Kuten totesin, en ollut ehkä parhailla jalansijoilla soundillisesti, mutta kuka oli? Ehkä muutama kymmenen ihmistä, ja muillekin soisi hyvän äänen. Liputtakaa hyvät ihmiset Nosturin uudishankkeen puolesta, Helsinki tarvitsee suuren klubimaisen keikkapaikan, jotta Jäähalliin ei enää välttämättä tarvitse tulla. Tai ainakin tälle saadaan vaihtoehto, niille Jäähalli-vedoille jotka eivät millään tahdo myydä loppuun, ja jotka siksi soveltuisivat hiukan pienempäänkin tilaan.

Kakkosena kuullaan Guns’n’Roses-klassikoista ”Nightrain”. Heti alkuun on sanottava, että minusta The Conspirators on tylsä bändi. Myles Kennedy saattaa olla parempi laulaja kuin Axl Rose, mutta Axl oli ja on legenda. Joten, Kennedy vetää Gunnari-klassikot tänään todella komeasti, mutta ei näin vakavalla karisman puutteella oikein kaksituntisen shown nokilla selviä koko aikaa. Varsinkin, kun illan isäntä piiloutuu tutusti pleksien, kiharapilvensä ja silinterihattunsa alle, ja lausuu kaksi lausetta mikkiin koko iltana. Homma lepää siis kohtuuttoman paljon Kennedyn varassa.

Setin alkupäässä Slash-biiseistä ehkä parhaiten toimii ”Standing in the Sun”, vuoden 2012 ”Apocalyptic Love”-albumilta, Slashin ja Kennedyn ensimmäiseltä yhteiseltä. Myös tuoreimman, nyt promottavan albumin ”World on Fire” kakkosraita ”Wicked Stone” jyrää mallikkaasti. Myönnän syttyväni aika huonosti Slashin soolotuotannolle noin kokonaisuutena, vaikka esim. uuden albumin nimiraita on maailmanluokan biisi. Mutta miehen taustalla on kuitenkin yksi kaikkien aikojen kovimmista rockbändeistä nyt ja aina, joten ei sooloalbumeiltakaan kummoista puolivillaisuutta kestä, kun alkaa jo palata mielessään kultaisiin vuosiin.

Joista puheenollen, ”Mr.Brownstone” ja ”You Could Be Mine” vedetään putkeen keskellä settiä. Gunnari-biisien alut kirvoittavat yleisöstä ääntä, mutta ei mitenkään erityisen innostunutta, ei se ainakaan permannolle asti kuulu. Sitten koittaa hetki, jonka vähintäinkin paperilla pitäisi olla illan jonkinmoinen huipennus. Kennedy kutsuu lavalle illan vieraan, itsensä Michael Monroen. Yllättäen ei kuullakaan Guns-osastoa, vaan kaksi vetoa ”Slash”-albumilta (2010), eli ”Doctor Alibi”, jonka levyversiossa vierailee Lemmy. Sekä ”We’re All Gonna Die”, jonka levytetyn version Slashin kanssa nykäisee Iggy Pop. Hetki Monroen kanssa lavalla, ja miesten loppuhali, on tietysti hienoa rockin historiaa täynnä. Tällä kertaa biisivalinnat eivät kuitenkaan ole kovin kummoisia ja ihan erityisesti nämä vierailustyget menevät puuroksi, kun normisettiin lisätään yksi laulu ja Kennedyn kitara.

Rocket Queen” alkaa, yritän suhtautua uudella innolla hommaan. Kun Slashin soolo Roses-klassikkoon on kestänyt kolmisen minuuttia, juttu on vielä hauskan puolella. Pelikello nakuttaa viittä minuuttia ja homma muuttuu hauskasta raskaaksi anekdootiksi. Kokonaiskestoa soololle kertyy lähes 12 minuttia, eikä monikaan niistä ole kuulemisen arvoinen. Soolossa ei ole kaarta, tai minä en sitä löydä. Se on vain pitkä soolo, jonka pituus on tarkoitettu häkellyttämään ne, jotka eivät ole aiemmin olleet Slashin showssa. Biisi päättyy yhä ”Rocket Queenina”, niinkuin on alkanutkin, soolo vain vähän venähti.

Keikan loppuliu’ussa parasta on uutukaisalbumin jo mainittu huippuraita ”World On Fire”, sen bändi on hionut komeaan iskuun. Ja toki, kun Slash plekseineen, pehkoineen ja hattuineen nousee lavan etuosan riserille ja aloittaa ”Sweet Child O’Minen” tutun ja rakkaan kitaraintron, onhan se hieno hetki. Varsinaisen setin päättävä Velvet Revolver-raita ”Slither” sensijaan on aika turha puristus, keikka olisi mainiosti voinut päättyä ”Childiin”.

Poistun paikalta, kyyti kotiin ei odota, enkä halua jäädä massan jalkoihin. Tiedän, että ainoa encore on oleva ”Paradise City”. Olen kuullut sen nykymuotoisen Guns’n’Rosesin soittamana, tämä ei voi kokemuksena olla huonompi, eikä parempi. Oikea GNR ei todennäköisesti koskaan palaa, vaikka Izzy Stradlin onkin tuoreessa haastattelussa toiveikas. Mutta Izzy ei päätä asioista. Ja jos bändi palaakin, palatkoon mieluiten legendaarisimmalla miehityksellään. Nyky-GNR:lla ei ole mitään tekemistä klassikkobändin kanssa, mutta Axl päättää asioista.

Olin vanhana Gunnari-fanina ehdottomasti Slash-illan kovaa kohderyhmää, mutta tänään en vain päässyt messiin. Slashin voisin nähdä uudestaankin, mutta en tällä bändillä. Enkä koe tällä solistilla tarvetta uusintaan. Tietyllä tapaa pitää toivoa, että Izzy Stradlingin toiveikkuus ei ole pelkkää haihattelua. KG

Patti Smith (us) @ Nordea Kontserdimaja, Tallinna 21.07.2014

Pari kertaa vuodessa on päästävä entiseen kotikaupunkiin Tallinnaan, tapaamaan ystäviä ja hakemaan ns. täysi lasti. Käynti pitää tietenkin ajoittaa niin, että kaupungissa takuuvarmasti soittaa joku näkemisen arvoinen artisti. Tällä kertaa ajankohdan valinta oli helppo, nimittäin punkin kummitäti Patti Smith ja hänen orkesterinsa soitti ensimmäisen koskaan keikkansa Eestissä, ja itseasiassa Baltiassa ylipäätään. Eli taas sai olla livehistorian äärellä.

Nordea Kontserdimaja vaihtoi taannoin omistajaa, sehän tunnettiin Nokia-etuliitteisenä valmistuessaan. Sijainti keskellä kaupunkia ja muutkin puitteet tekevät Solaris-keskuksen konserttisalista yhden parhaista lähimainkaan. Akustiikka on maailmanluokkaa, palvelu pelaa, kaikilta istuimilta näkee ja kuulee. Ja ennenkaikkea, lippujen hinnat ovat inhimillistä tasoa. Eestissä taide kuuluu (melkein) kaikille. Aika monta huippukonserttia täällä tulikin aikoinaan nähtyä, niinkuin nyt vaikkapa Procol Harum, Ian Andersson ja Rufus Wainwright. Muutamia parhaita mainitakseni. Ja sitten tuli punkpyörää keksimässä ollut 67-vuotias taiteilija New Yorkista, ja napsautti tauluun niin kovat lukemat, että keikka kilahti omaan ja henkilökohtaiseen Top20:een, ja oli kolmesta näkemästäni Patti Smith-keikasta se ehdottomasti kovin. Tähän asti. Ja jatkoa jäin odottamaan saman tien.

Tiedossa oli, että hittipitoinen setti tulee, ja että jo pelkästään viimevuotisen Tampere-talon keikan perusteella laatua on odotettavissa. Molemmat toteutuivat. Bändi astelee lavalle muutaman hetken sovittua myöhemmin, ja Patti Smith osoittaa tyylitajunsa jo ennenkuin edes lauteille pääsee. Salin valot sammuvat, ja yleisön annetaan pyytää rytmikkäin aplodein Pattia lavalle ainakin minuutin, pidempäänkin. Ja sitten odotus palkitaan. Ensimmäisen koskaan Patti Smithin Baltian keikan saa aloittaa nykyinen vakialoittaja, ”April Fool” viimeisimmältä albumilta ”Banga” (2012). Basisti Tony Shanahanin kanssa kirjoitettu letkeä ralli ei vielä ihan kuulosta siltä, miltä Kontserdimajan kuuluisi kuulostaa, mutta pian soundit saadaan huippukuosiin, ja bändikin tuntuu toimivan. Pattin oma poika Jackson Smith soittaa tällä kiertueella kitaraa (kyllä juuri se isoksi karpaasiksi kasvanut poika, jolle Patti kirjoitti yhden kauneimmista ikinä kuulemistani lauluista eli ”The Jackson Song”, vuoden 1988 albumille ”Dream of Life”). Pianoa soittaa Pattin tytär Jesse Paris Smith, bassossa on siis vuodesta 1996 Pattin rinnalla soittanut Tony Shanahan ja rummuissa Eric Hoegemayer. Ja vaikka tämä kokoonpano ei mitään varsinaista virtuositeettiä edustakaan, ehkä lukuunottamatta Shanahania, niin sillä ei edes ole väliä, virtuositeetti on Patti Smith itse. Esimerkiksi poika-Jackson vaikutti tämän illan perusteella relatiivisen keskinkertaiselta kitaristilta, mutta ei Patti Smith-iltoihin tulla kitaristia katsomaan.

Patti Smith on naispuolinen Bruce Springsteen, samalla tavalla saarnaaja ja hengellinen johtaja. Ja nyt puhutaan tietenkin rock’n’rollhengellisyydestä. Umpiuskonnollisessa kodissa kasvaneena Smith tietää mistä naruista nykiä. Kädet kohoavat usein saarnaajakorkeuksiin ja manerismi on muutenkin herätyskokouksista tuttua. Illan kakkosbiisi ”Rodondo Beach” menee vielä soundeja säätäessä ja yleisöön tutustuessa, mutta kolmantena kuultava ”Dancing Barefoot” varsinaisesti avaa pelin. Ja loppu puolitoista tuntia onkin sitten pelkkää juhlaa.

Ensinnäkin, on hienoa nähdä Patti jälkikasvunsa kanssa samalla lavalla. Elämä jatkuu, vaikka Patti olisi aika ajoin voinut päättää toisinkin. Kaksi elämänsä miestä haudanneena ja äärimmäisessä taiteilijaköyhyydessä vuosikausia kituuttaneena tämä lady voisi olla kyynikko ja katkerikko. Vaan ei ole. Kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen en usko, mutta Patti Smithin kohdalla suostun edes harkitsemaan ajatusta. Ja toisekseen, kuten viime Tampere-talon arviossanikin totesin, Patti Smith parantaa koko ajan.

My Bleaken Year” improtaan sanoiltaan uusiksi, sen Patti laulaa suoraan Eestin kansalle. Ja vaikka lähes loppuunmyydystä salista vain jokin prosentti on toden teolla kokenut neuvostomiehityksen vuodet, kaikki tietävät silti, mistä on kyse. Ja vaikka maa on ollut vapaa jo kohta neljännesvuosisadan, vapauden sanoma on alati ajankohtainen. Ja varsinkin nyt, kun nyky-Neuvostoliitto pullistelee jälleen ja tönii etupiirejään. ”Ghost Dance” omistetaan äskenmainitun järjenvastaisen pullistelun äskettäisille uhreille, eli Malaysianin lennolla kuolleille. Ja ainakin meikäläisellä on kymmenen litran tippa silmäkulmassa, kun Patti Smith sulkee upean biisin hokemaan ”pray for the Ghosts”. Yksi omista ehdottomista suosikeistani Smithin kataloogissa, eli ”Gone Again”-albumin huikea ”Beneath the Southern Cross” omistetaan Pattin ystävälle, vain muutamia päiviä sitten menehtyneelle Johnny Winterille. Itselläkin oli ennakkolippu hankittuna Winterin Tampereen keikalle, mutta nyt sitä keikkaa ei koskaan tule.

Kauaa ei ole myöskään Patti Smithin toisen ystävän poismenosta, eli Lou Reedin, jonka ohjelmistosta bändi vetäisee komean version ”Perfect Daysta”. Viimeisimmän albumin nimiraita ”Banga” kirvoittaa Pattilta, taustalaulajina toimivilta Jacksonilta ja Shanahanilta, sekä valveutuneelta yleisönosalta koirien ulvontaa. Aivan kuten viimeksikin. Silloin biisi valahti aikalailla ohi itseltäni, mutta nyt sekin todistuu vahvaksi ja jänteväksi rokettirolliksi. Samoin ”Pissing in the River”, joka ei koskaan ole ollut suosikkiraitojani saa tänään niin maagisen käsittelyn, että nyt ymmärrän jo paljon paremmin. Ja tästä magia vasta alkaa. Patti Smithin tytär aloittaa pianointron ”Because the Night”-klassikkoon, joka tänään omistetaan Jessen ja Jacksonin isälle, edesmenneelle Fred ”Sonic” Smithille. Hetki on huikea. Seitsemäs ”Because the Night”-livekokemukseni on totta. Kolmesti Pattin esittämänä, lopuista on vastannut tiedättekylläkuka, eli biisin toinen kirjoittaja Bruce Springsteen. Yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä rocklauluista saa tänään hiukan hätäisen luennan. Kuten jo totesinkin, tämän kokoonpanon karismaa kannattelee yksin mastro Smith. Mutta silti, tärkeä hetki tämä on aina.

Mutta mutta. Sama juttu kuin viimeksikin viime vuonna, yleisö ei edes mene täysin pähkinöiksi ”Because the Night”’sta, kyllä se näköjään sen perinteisen keikanlopettajaisen vaatii, eli Them-coverin ”Gloria”. Kymmenittäin jengiä syöksyy lavan eteen pomppimaan ja tanssimaan, meininki on mahtava, laulupidu on pystyssä. Eikä Patti bändeineen ilman encoreita täältä tietenkään selviä. Ennakkoon on tiedossa, että ”People Have the Power” kuullaan tietenkin, juuri tässä maailmantilanteessa jälleen hyvin ajankohtainen laulu. Komein kuulemani luenta yhdestä Smithin isoimmista hiteistä. Eestiläiset saavat vielä bonuksena toisenkin klassikon, nimittäin ”Rock’n’roll Nigger”, jossa Patti itsekin tarttuu kermanväriseen Stratocasteriin ja ulvottaa sitä kuin viimeistä päivää, raastaa Stratosta kielet poikki, ja huikea ilta yhden koko rockhistorian karismaattisimmista ihmisistä sanan äärellä on paketissa. Loppubiisi myös osoittaa kuinka tärkeä hahmo Patti on ollut silloin, kun punk oli vielä pilkkeenä silmäkulmissa, eikä sitä oltu varsinaisesti edes keksitty.

Ilta jatkuu kosteana Tallinnan yössä. Kiitos seurueeseemme liittyneen Kosmikud-yhtyeen jäsenen, ilta jatkuu samassa paikassa, missä Patti bändeineen illastaa. Ja saan kuin saankin, muutaman tunnin ujoilun jälkeen, sanottua muutaman kiittävän sanan itselleen Patti Smithille. Ilta jatkuu entistä kosteampana vielä muuallakin, virallisten PS-jatkojen merkeissä. Joukossa vilisee Eestin rock-kermaa, mutta nähdäänpä paikalla myös herrat Jackson Smith ja Tony Shanahan. Aamuyön tunteina kun taksi kotiuttaa, mieli on hyvä, että Tallinnan matka osui ehkä jopa hansakaupungin vuoden tärkeimpään rockiltaan, mene ja tiedä. Mutta kova rockilta se jokatapauksessa oli. KG

Perfect Blue Sky (swe/us/aus) @ Kurki Festivaali, Vesilahti 03.07.2014

Kuten vakilukijani tietää, olen friikahtanut armottomasti rockin historiaan, ja sen mitä erilaisimpiin aikajanoihin, genrerajoista kovastikaan piittaamatta. Toki lähtökohtana on aina musiikki, sen on oltava laadukasta ja hyvää. Mutta että, jos Joku on soittanut Jonkun kanssa samassa bändissä vuonna Barabbas, tai sessioinut samalla albumilla kuin Joku vuonna Saatana, olen messissä. Näistä lähtökohdista hankkiuduin vartavasten tihkusateisena torstai-iltana (onko tänä kesänä ollut muunlaisia) Vesilahteen Kurki Festivaaleille. Aivan. Ei ehkä festivaali kaikkien huulilla, kuten ei ehkä paikkakuntakaan. Antakaas, kun selitän.

Australialainen laulaja-lauluntekijä Jane Kitto on ahkera suomenkävijä. Suurimman osan vuotta rocklady majailee Tukholmassa, ja esiintyy milloin soolona, milloin milläkin kokoonpanolla. Lähin yhteistyökumppani (ja käsittääkseni kumppani muutenkin) on Pontus ”Pna” Andersson, jonka mainiossa Flower Punch-yhtyeessä Kitto niinikään vaikuttaa. Täksi kesäksi Kitto ja Andersson ovat kuitenkin koonneet varsin mielenkiintoisen kokoonpanon, joka itsenikin liikkeelle pakotti. Bändin nimi on Perfect Blue Sky, ja sen rytmiryhmänä toimivat niinkin legendaariset nimet kuin Dave Getz (rummut) ja Peter Albin (basso). Combon täydentää Kitton omasta bändistä napattu kiipparisti Danny Oakhill.

Palanen rockhistoriaa, jos sallitte. Basisti Albin oli perustamassa Big Brother and the Holding Company-yhtyettä tammikuussa 1966, ja rumpali Getz saatiin mukaan jo myöhemmin samana vuonna. Tapahtui muutakin merkittävää. Bändin solistiksi nousi relatiivisesta tuntemattomuudesta muuan Janis Joplin. Kesällä 1967 bändi esiintyi Monterey Pop Festivalilla, tuli tallennetuksi D.A. Pennebakerin dokumenttielokuvaankin, ja sai festariesiintymisensä pohjalta levytyssopimuksen Columbialta. Seurasi kaksi armotonta klassikkoalbumia, ensin se bändin mukaan nimetty 1967, ja sitten ”Cheap Thrills” (1968). Jälkimmäinen viihtyi USAn listaykkösenä 8 viikkoa, bändi eli kiihkeää kukoistuskauttaan, solistinaan sensaatiomainen Janis Joplin. Mutta jo vuoden -68 aikana Janisin oli tullut aika lähteä soolouralle, ja hän jätti bändin, laulaen viimeisen keikkansa Big Brotherin kanssa 1. joulukuuta. Lähdön syistä ja taustahahmoista väännetään kättä tänäkin päivänä. Bändi telakoitui pian Joplinin lähdön jälkeen, ja rytmiryhmä Albin/Getz etsikin itselleen nopeasti uuden työnantajan, nimittäin Country Joe and The Fish.

Big Brother and The Holding Company on kuitenkin yhä olemassa, mukana Getzin ja Albinin ohella on myös perustajakitaristi Sam Andrew. Bändi keikkailee harvakseltaan, mutta sen nähdäkeen kannattaa kiirehtiä, ja vieläpä Yhdysvaltoihin.

Kitton, Anderssonin, Oakhillin, Albinin ja Getzin kokoonpanolla on ollut tänä kesänä muutama keikka Ruotsissa, ja Suomessa peräti yhdeksän vetoa, plus muutama tv-ja radioesiintyminen. Vesilahden kolmipäiväinen, nyt kolmatta kertaa järjestetty Kurki Festivaali oli siis onnekkaiden tapahtumien joukossa todistamaan paria aika legendaarista muusikkoa. Jostain syystä bändille oli suotu koko festarin avauskokoonpanon paikka, torstaina kello 18.00. Ja hiljaistahan siellä sitten olikin. Orkesterin aloittaessa paikalla oli ehkä 6 lipun lunastanutta. Setin alkupäässä soitettiin vuoroin Kitton biisejä, vuoroin Anderssonin. Pakko on todeta, että Anderssonin biisit nykäisivät pidemmän korren. Kaverin johtaman Flower Punch-yhtyeen esikoisalbumi on nimittäin suorastaan aika erinomainen, eli Andersson osaa kyllä kirjoittaa lauluja (tsekatkaapa vaikka ”Little Bug”). Bändinsä tyylilajina on jonkinlainen puoliakustinen grunge, ja hiukan siihen tyyliin nytkin vedettiin, leimallisimpana elementtinä Kitton ja Anderssonin yhteislaulu ja Pnan mainiot kitarasoolot. Joihin paikoin ruotsinmies sai mainion psykedeliahyppysellisen mausteeksi.

Alkupäässä settiä rytmiryhmä Albin ja Getz toki esiteltiin, mutta harvinaisenkin vakan alla herroja pidettiin, kunnes aivan keikan lopussa koitti hetki, jota me kaikki 10 yleisön muodostanutta olimme odottaneet. Tai ainakin valtaosa meistä. Eli ensin basisti Albin tulkitsi kieltämättä komealla ja syvällä äänellään ”Blindman”, Big Brotherin esikoisalbumilta (biisi on koko tuolloisen bändin yhdessä kirjoittama, mukana myös jo mainittujen lisäksi edesmennyt kitaristi James Gurley). Upea veto, ja tunnustaa pitää, että jo pelkästään tämän takia olisi kannattanut rockhistoriafriikin ja musadiggarin olla paikalla lunastamassa 12 euron hintaista päivälippua. Sitten Perfect Blue Sky paketoi settinsä komealla tulkinnalla ”Piece of My Heartista”. Joka on tietenkin se laulu, josta kaikki viimeistään tietävät Janis Joplinin. Mutta tulevat vain harvoin ajatelleeksi, kuka tai ketkä biisin soittavat ”Cheap Thrills”-klassikkoalbumilla, jolla silläkin se on vain yksi biisi muiden joukossa. Siksi onkin keskeistä, että ”Piece of My Heart” vedettiin hitaana, suorastaan hauraana versiona tänään, poissa Joplinin todistusvoimainen huuto. Jane Kittolle tulkinnasta iso krediitti. Ei pienintäkään yritystä olla kukaan muu kuin oma itsensä. Kittollakin nimittäin ääntä löytyy kyllä, mutta nyt sen säästely tuli juuri oikeaan paikkaan. Kitto omisti päätösbiisin rytmiryhmä Albinille ja Getzille.

On selvää, että jos lavan edustalla on alle 10 ihmistä, joista osa on paikallislehtien kuvaajia, osa toimitsijoita ja äänentoistofirman jannuja, niin syöhän se bändin kuin bändin fiilistä ja esitystä. Eniten faktoista taisi häiriintyä Andersson. Kitto on taatusti tottunut todella pieniin yleisöihin, ja amerikanherrat taas ovat ehtineet jo kaiken nähdä.

Olisiko Kurki Festivaali mitään, jos ensi vuoden tapahtuma olisi vaikka vain kaksipäiväinen? Olisiko aika luopua torstaista festaripäivänä? On kesälomakausi, ja Suomi täynnä tapahtumia. Ei ole kenenkään etu soittaa kolmelle ihmiselle. Ja toisaalta, jos festarin ohjelmisto sisältää kaikkea nyt kuullusta blues rockista saksalaiseen eurodanceen ja pirkanmaalaiseen kuolonmetalliin, niin voidaanko puhua sillisalaatista? Voidaan. Arvostan hirvittävästi kaikkea tehtyä talkootyötä tapahtuman eteen, mutta se työ menee hukkaan jos yleisö ei olekaan pääasia, vaan itse järkkääminen. Joten, pienen (toivottavasti) erikoistumisen myötä, kaikkea hyvää ensi kesän festarille ja tapahtumalle pitkää ikää. Kaikki se mitä paikalla nimittäin oli, toimi hienosti ja oli varsin mietittyä. Paitsi siis esiintyjät.

Kun kerran festareilla oltiin, piti velvollisuudesta tsekata toinenkin bändi. Kokkolassa vuonna 2005 perustettu Isäntä Meidän soittaa suomeksi laulettua heavya, ja soitti sitä Vesilahdellakin. Tsekkasin tarkasti ja taidolla soittaneen orkesterin setistä suurimman osan, kunnes tihkusade ja tunnelman yleisapeus otti omansa. Iso hatunnosto solisti Johan Huhdalle, ettei yleisön pienuutta, sen vähemmistön umpitunnelia, tai mainittua sadetta tarvinnut kertaakaan mainita. Vedetään täysillä, vaikka paikalla olisi vain miksaustiski. Juuri näin. Tulette saamaan uusintakatsastuksen tilaisuuden tullen klubiympäristössä. KG

Canned Heat (us) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 01.06.2014

New Yorkin White Lake, elokuun 16.pvä 1969. Canned Heat soittaa Woodstock-festivaalin lauantai-illassa tunnin ja kahdeksan biisin mittaisen setin, alkaen paikallista aikaa kello 19.30. Festivaalin yleisömäärä kohoaa piikkeinä 400 000:een. Vuonna 1965 toimintansa aloittaneen Canned Heatin rytmiryhmänä nähdään basisti Larry Taylor ja rumpali Fito de la Parra.

Hämeenlinnan Suisto-klubi, kesäkuun alkajaisiksi 2014. Canned Heat soittaa sunnuntai-illassa puolitoistatuntisen ja 13 biisin mittaisen setin, alkaen paikallista aikaa kello 19.30. Suisto-klubi on käytännössä lähes täynnä. Canned Heatin Woodstock-kokoonpanosta ovat yhä jäljellä Taylor ja de la Parra.

Rockhistorian maineikkaimmalla festarilla vasta kolmannen Heat-keikkansa soittanut kitaristi Harvey Mandel ei ole mukana, kun bändi juhlistaa Woodstockista kulunutta 45 vuotta. Kuluvaa rundia toki siis sujuvasti mainostettiin jonkinlaisena juhlakiertueena, ”mukana jopa kolme Canned Heatin Woodstock-legendaa”. Toki Mandel kuuluu virallisesti bändin nykykokoonpanoon, mutta ei soita läheskään kaikilla keikoilla, eikä miestä nytkään saatu Eurooppaan jalkautumaan. Yhdysvalloissa, mistä on lyhyempi matka kotiin, Mandel on juhlakeikkoja soittanut. Nyt(kin) Mandelia tuurasi kitarassa pitkämies John Paulus. Kokoonpanon on vuodesta 2008 täydentänyt laulaja-huuliharpisti Dale Spalding.

Olin nähnyt samaisen kokoonpanon (ilman Mandelia siis) nelisen vuotta sitten Tavastialla. Alkuperäisjäseniähän bändissä ei ole vuoden 1981 jälkeen soittanut, mutta tämän orkesterin kohdalla alkuperäisjäsenyys on jo niin pitkän tarinan takana, että siitä joskus toiste. Canned Heatin kohdalla kannattaa nikottelematta puhua ns. klassisesta kokoonpanosta, ja siitä ovat jäljellä todellakin siis Taylor ja Parra, molemmat mukana vuodesta 1967.

Keikka käynnistyi kovimmalla mahdollisella valinnalla, eli bändin ehkä tunnetuimmalla hitillä ikinä, ”On The Road Again”, vuoden 1968 kakkosalbumilta ”Boogie with Canned Heat”. Biisi aloitettiin kuin tunnustellen, ja olettaa sopi, että se kasvaa minuuttien massiiviseksi psykedelialuennaksi, mutta ei. Ja aivan mahtavaa niin, näin sen kuuluikin mennä. Kuten alkuperäislevytyksenkin, biisin lauloi de la Parra rumpujensa takaa, tunnusomaisen ohuella äänellään.

Kolmantena kuultiin klassinen  ”Amphetamine Annie”, joka soitettiinkin jo sitten asianmukaisen pitkänä versiona. Biisiin saatiin bassovieraaksi Suomen-kiertueen järjestänyt ja sitä manageroinut Robban Hagnäs, tuttu Wentus Blues Bandista. Nimittäin, välillä Larry Taylor tarttui kitaraan, ja taas vuoroin John Paulus bassoon. Tätä oli keikan kuluessa itseasiassa varsin vaikea ymmärtää, Paulus on huikea kitaristi, mutta tuntuu että kyseistä faktaa halutaan piilottaa, kuin sitä kuuluisaa kynttilää vakan alla. Taylor taas on basistina maailmanluokkaa, mutta kitaristina ei lähelläkään. Soitto soi toki koko ajan mallikkaasti, mutta suutari-Taylorin olisi suonut pysyvän vielä enemmän oman lestinsä ääressä.

Juuri Woodstockin alla julkaistun ”Hallelujah”-albumin ”I’m Her Man” kulki kuin 60 tonnin pitkänokka-Peterbilt yölinjallaan ja komeasti toimi myös ”Future Blues”-albumin nimiraita elokuulta 1970. Spalding osoittautui olevan erittäinkin laulumiehiä, komeaäänistä ja takakenoisen rentoa tulkintaa, sekä muutama todella makoisa huuliharppusoolo. Itse en ole lainkaan huuliharppumiehiä, välillä joutuu oikein sietämällä sietämään, mutta osaavissa käsissä (kuten Spaldingilla), jälki on komeaa.

Canned Heat sortui soittamaan muutaman umpiturhan instrumentaalin tänään, niistä ensimmäisen eli ”Nighthawkin” pointtia en ainakaan itse keksinyt millään. Samoin Spaldingin ihan ilolla tulkitsema ”Have a Good Time” oli tässä seurassa aika moinen renkute, mutta ymmärrän kyllä, sunnuntaihämäläistä yleisöä piti yrittää saada mukaan keinoja kaihtamatta. Illan kovimman innostuksen alalattialla sytytti kuitenkin, ja kuinka ollakaan, ”Going Up The Country”. Varsinaisen setin loppuliu’ussa kuultu ”So Sad” olikin puolestaan olla keikan kovin veto, siihen nimittäin Paulus raotti vakan kantta, ja sipaisi salavihkaa illan tyylikkäimmän kitarasoolon. Sensijaan setin päättänyt ”Let’s Work Together” kuultiin suorastaan laimeana vetona.

Canned Heat hoiti encoreosuuden herrasmiesten arvolle sopivasti. Ensin boogieteorian pitkä oppimäärä korkein arvosanoin eli ”Fried Hockey Boogie”, jossa Taylor ja Parra saivat ansaitusti pitkät soolo-osuudet. Varsinkin Parran rumpusoolo oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mainio ja toi mieleen Ian Paicen vastaavan männäkeväältä. Eli hartiat alas ja längistä sisään. Taylorin bassosoolo antoi odottaa itseään, mutta kasvoi kuin kasvoikin lopulta kuulemisen arvoiseksi. Jälkimmäisenä encorena vielä bändin ensimmäinen koskaan levyttämä biisi, eli Muddy Watersin ”Rollin’ and Thumblin”, johon Spalding nykäisi kuin salaa illan kovimman huuliharppusoolon.

Mainio sävellahja entisille nuorille, joita Suiston illassa todellakin oli erittäin ilahduttava määrä, vaikka itse päivä oli ennalta tuomittu olemaan yksi kalenterivuoden kenties vaikeimmista myydä. Mutta varhainen soittoaika ja bändin legendaarisuusaste toimivat tänään. Suiston tilanteesta on kirjoiteltu pitkin kevättä, talousvaikeuksia on ollut, mutta tämän kaltaisten iltojen myötä toivoa on. Pidetään Suisto hengissä, hyvät ihmiset. Jos Hämeenlinnan ainoa oikea rokkiklubi päästetään kaatumaan, on menetys valtava, siksi hienoa ja monipuolista työtä Suisto tekee. Joten, Canned Heat-solisti Dale Spaldingin sanoin: ”See you next time.”

Ja ai niin. Jos nyt ketään kiinnostaa. Suiston illassa kuultiin neljä samaa biisiä kuin Woodstock-setissä lauantaina 16.8.1969 (I’m Her Man, On The Road Again, Going Up The Country ja Fried Hockey Boogie). KG

Deep Purple (uk) @ Jäähalli, Helsinki 02.02.2014

Deep Purple on julkaissut mainion albumin viime vuonna. Se häviää kultakauden klassikoille, vain jos niin haluaa ajatella. Sitä glooriaa sillä ei viimevuotisena levynä voi edes olla, mitä hard rockin historiallisille järkäleille on suotu, osalle sitäpaitsi vahvasti jälkikäteen. Silkkaa tuoreuttaan se voidaan tuomita vanhojen ukkojen välilevyn pullistumaksi matkalla hautaan. Mutta se on mainio kiekko, täynnä tarttuvia melodioita ja perinnetietoisia sovituksia, mutta myös modernia, kiihkeää groovea. Levy tottelee nimeä ”Now What?!”, ja skeptisimmälle suosittelen kuunneltavaksi vaikkapa raitaa ”Apres Vous”. Sitäpaitsi uusikin levy jatkaa todistusten virtaa siitä, kuinka monta sataatuhatta bändiä tässä maailmassa on oman olemassaolonsa velkaa ”Now What?!”:lla musisoivista herroista kolmelle, välillisesti, ellei peräti välittömästi.

Tunnelma Helsingin legendaarisen jäähallin permannolla on odottava. Ikääntyviä rouvia ja herroja, vanhoja heavypartoja, mutta myös ilahduttava määrä teinejä, käytännössä jopa neljännen  polven Purple-väkeä. Jäähallin ovet on ilmoitettu avattavaksi klo 19, ja niin varmasti tapahtuikin. Soitto on ilmoitettu soivaksi klo 20, ja sitä kohti olin omankin päiväni rakentanut. Soitto kyllä soi ilmoitetusti, mutta kyseessä on lämppäri, jota ei oltu missään ilmoitettu. Ei hallin omilla sivuilla, ei promoottorin, kenenkään. Olisiko ollut iso vaiva? Kyse ei edes ollut myöhäisestä buukkauksesta, olihan sama lämppäri ollut mukana jo edellisillan Oulun keikalla.

Ei silti, lämmittelijän osan hoiti ihan mainiosti Pohjanmaan poika Antti Railio orkestereineen. Kaverihan voitti Voice of Finland-kisan viime vuonna, ja ansaitusti äänellään, mutta minä en keksinyt, bändin sinänsä energisen vedon aikana, Voice of Finlandin ja Deep Purplen yhteyttä. En kertakaikkiaan. Sitäpaitsi, Purple ei tänään olisi lämppäriä tarvinnut. Olisi ollut reilua ilmoittaa pääaktin soittoaika, jokainen voi sitten toimia tavallaan.

Lämmittelyslotin jälkeen lavan etureunaan laskeutuu valkoinen jättilakana, jossa lukee enteellisesti ”now what?” Hetken odottelun jälkeen valot sammuvat, ja Gustav Holstin ”The Planets”-sävelteoksen Mars-osio alkaa soida. Bändi aloittaa äsken mainitulla ”Apres Vous”’lla. Aivan niin hyvin se ei tänään groovaa, kuin vaikkapa ”Now What Live Tapes”-albumilla, mutta groovaa kuitenkin. Itsekin olen takavuosina ollut Jäähallin suhteen keikkapaikkana varsin skeptinen, mutta nykyään en oikein enää löydä syytä valittaa. Permannolla pääsee keskimäärin varsin eteen, eli bändit näkee läheltä. Ja ainakin tänään soitettiin suorastaan erinomaisilla soundeilla. Permannon etuosassa tunnelma on peräti klubimaisen intiimi.

Setin alkuun Purple lataa kolme armotonta klassikkoa, niitä ei tämän bändin varsinaisesti tarvitse säästellä, materiaalia riittää. ”Into the Fire”, ”Hard Lovin’ Man” ja ”Strange Kind of Woman” ovat klassikkosbiiseinä taipuvaisia osoittamaan, että Deep Purple on tänään kovassa iskussa. Ja erittäin alusta asti pistää silmään, kuinka ison ilon kautta mennään. En muista juurikaan nähneeni ilottomia keikkoja sellaisilta bändeiltä, joissa soittajien keski-ikä on 55, tai yli. Hymy huulilla vetää Purple, soittamisen ilo on tallella 46 vuoden jälkeenkin! Se nimittäin, kun soitetaan jortikka päässä tai slerba otsassa, tarttuu yleisöönkin. Jos bändi on nihkeä, mitä syytä meilläkään on mitään muuta olla?

Ylimpänä seremoniamestarina häärii tietenkin Ian Gillan, jonka ääni ehkä ei ihan entisellään ole, mutta kuosissa kuitenkin. Sitäpaitsi kenenkään laulajan tapauksessa, olisi lähinnä typerää verrata 20-vuotiaan ja 65-vuotiaan ääntä. Pientä talvista yskääkin Gillanilla pukkaa biisien välissä, joten pienen särön legendaarisessa äänessä ymmärtää ja antaa heittämällä anteeksi. Sen sijaan on hiukan vaikeampi sulattaa sitä, ettei Gillan ole oppinut uuden albumin lyriikoita. Korjatkaa eturivissä olleet, jos olen väärässä, mutta sikäli viihtyi mestarin katse lattiassa, että en sieltä nyt muutakaan mielenkiintoista saanut päähäni, kuin lyriikkaflaput. Eniten tämä seikka häiritsi edesmenneen kosketinvelho Jon Lordin muistolle omistetussa ”Above and Beyondssa”. Olisi ehkä ollut korrektia muistaa, mitä sanoja haluaa suurmaestrolle omistaa. Mutta nyt ollaan käytännössä Purplen puolelta ainoan kritiikin äärellä koko iltaa koskien, joten aika pienillä mennään.

Viimevuotiselta platalta Purple soittaa peräti 5 biisiä. Ja se on ihan oikeasti hienoa se. Miksi tehdä uusia levyjä, jos ei itsekään niihin usko? Meidänkö tehtävä se pelkästään on? Ja samaan aikaan, kun ylpeydellä soittaa viisi raitaa tuoreimmalta, voi samana iltana jättää soittamatta ”Highway Star”, ”Child in Time” ja ”Speed King”. Aivan mahtavaa. Nostan hattua. Menepä nimittäin (korkealle arvostamani) Uriah Heepin keikalle, ja ehdota siinä vieruskaverille, että tänään tuskin kuullaan ”Easy Livingiä”.

Männävuotisen albumin raidoista tänään komeimmin soi ”Above and Beyond”, erittäin hieno biisi. Toisaalta, onhan se tunnetta täynnä, heinäkuussa 2012 syöpään kuollut Jon Lord oli kuitenkin bändin perustajia ja elintärkeä osa Purple-mytologiaa ja soundia (ellei soundillisesti se jopa kaikkein oleellisin) vuosikymmeniä. Lepää rauhassa siis Jon. ”Lazyssä” Gillan tarttuu huuliharppuun ja suora yhteys bändin bluesjuuriin on auki. Välispiikeissään Gillan veistelee yhtyetovereistaan juuri sellaisella otteella, kuin vain näin pitkään pystyssä pysyneessä duunipaikassa voikin. Tähän iloon, soittamisen riemuun ja huumoriosastoon ei Ritchie Blackmore koskaan oikein tainnut sopia. Mies kantaa nimittäin melkoisen jäykkäjoonaan mainetta. Itsekään en kaivannut Nordenskiöldinkadun lavalle Blackmorea, mutta Lordia kovasti kyllä. Ei silti, Don Airey, miljoonissa liemissä keittynyt veteraani, täyttää Lordin saapaat paremmin kuin hyvin. Miehen pitkä soolo-osuus loppupäähän keikkaa oli sanalla sanoen ällistyttävä. Sisälsipä se myös fragmentteja Sibeliuksen Finlandiasta.

Kitarassa Steve Morse, Ohion valkoinen intiaani, on niinikään uskomaton ukkeli. Kitara soi tyylillä ja maulla, mutta koko ajan muistaen, että nyt ollaan Deep Purplen eturivissä. Perkeleen tyylikäs äijä.

Lavan energisin hahmo on kuitenkin Roger Glover. Ei niin, että maine edes olisi huono, mutta Glover on myös jopa mainettaankin parempi basisti. Tämän todistaa mm. monet tuoreen levyn linjat ja miehen soolo encoreosuudessa. Joka oli illan kaikista runsaista ja rönsyävistä soolosessioista ehdottomasti viihdyttävin ja paras. Ja se on paljon sanottu, kun samalla lavalla on Airey, Morse ja hard rockin Gene Krupa, umpilegendaarinen perustajajäsen Ian Paice. Kaveri vetää aurinkolasit nokilla, pienessä kirvesniemimäisessä sivukumarassa ja suu käy. Huimaa seurattavaa.

Ja sitten se tulee, Aireyn soolo-osuuden jälkeen. Nimittäin keikan loppuhuipennus. Kaikki alkaa ”Perfect Strangersilla”, aivan ällistyttävän hienolla vetäisyllä. Pelkästään tämän yhden biisin takia olisi voinut paikalla tänään olla. Valomies on meiningissä mukana ja paiskoo mustuuteen valkoisilla yläspoteilla, tunnelma on täällä. ”Perfect Strangers” mukaan lukien, keikan loppuosa on pelkkää juhlaa. Jota juhlallisuutta suorastaan lisää se jo todettu fakta, että ne muutamat kaikkein ilmeisimmistä, jätetään tänään soittamatta. Seuraa komea ”Space Truckin” ja tietenkin varsinaisen setin päättävä ”Smoke on the Water”. Tämä nyt sentään on soitettava. Ja taas stikkaa ilo silmään. Bändi vetää ”Smoken” kuin ensimmäistä kertaa. Koska se on yleisölle tärkeä biisi, ei sitä ole ollut mitään syytä opetella vuosien mittaan vetämään vasurilla, mätä liha nenän päällä. Vaan ilolla siitä, että näillä muutamilla biiseillä pelkästään, tämä meidän herrasmiesorkesterimme on yksi koko rockhistorian tärkeimmistä. Sitäpaitsi kaikkien terojen, jarien, jarmojen ja juhien, jotka vetävät coverpumppujensa kanssa ”Smoken” harva se lauantaiehtoo soittoruokaloiden nurkissa Ypäjältä Kiihtelykseen, olisi kannattanut olla paikalla todentamassa, miten ”Smoke” on tarkoitettu vedettäväksi. Saako sanoa? Saa. Huikea hetki. Saako toistaa? Saa. Tästä tulee kuulkaa kova livevuosi.

On aika encoreiden. Ja niinkuin tämän blogin vakilukijat tietävät (niin vähän kuin teitä ehkä onkin), en ole encoresmiehiä lainkaan. Mutta tänään toivon, että bändi tulisi takaisin. Eli tänään olen koko encoren historiallisen idean takana täysillä. Näinkin voi käydä. Ja kieltämättä aika lyhyen aikaa bändiä pitääkin takaisin maanitella. Alkuun vanha bluesstandardi ”Hush”, josta Purple teki oman hittinsä heti vuonna 1968. Ja sitten Roger Gloverin bassosoolon jälkeen vielä upea ajo ”Black Nightista”. Ilta on paketissa. Mutta Deep Purple ei ole. Tällä kisakunnon ajoittamisella, edessä voi olla vielä hämmentävänkin monta vuotta. Tähän ikään äijät ovat jo kuitenkin siinä määrin tien päällä viihtyneet, etteivät ihan kauheasti osaa muuta edes tehdä. Mahtavaa Diip Pööppul, älkää koskaan lopettako. KG

Procol Harum (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 08.10.2013

Varhain tänä vuonna ilmestyi merkittävin suomenkielinen kirjajulkaisu oikein pitkään aikaan rockmusiikin saralla, eli Mikael Huhtamäen ansiokkaasti ja pieteetillä taustoittama, tutkima ja kirjoittama ”Live in Finland-Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa”. Enpä voisi lämpimämmin suositella, kyseessä on nöyräksi laittava, tärkeä kulttuuriteko, huiman mielenkiintoinen katsaus maamme konserttivierailujen varhaishistoriaan. Kirja kattaa vuodet 1955-1979. Saatavana kovakantisena, runsain aikalaiskuvin, kirjakaupasta lähellä sinua. Mainittu teos nostaa nimenomaan 1970-luvulla, yhden Suomen keikkapaikoista tärkeydessään ylitse muiden, ja se on Helsingin Kulttuuritalo eli tuttavallisemmin Kultsa. Ne maailmanluokan artistit ja ainutlaatuiset keikat, joita Kultsan lava on saanut todistaa (eikä vain lava, vaan paikalla ollut ajan rokkiposse) on niin huikea, etten lähde tässä sitä sörkkimään, kannattaa ihan aidosti tarttua Huhtamäen kirjaan.

Oma keikkahistoriani Kultsan suhteen on hyvin myöhäsyntyinen ja vaatimaton, mutta lyhykäisyydessään laadukas. Olen näillä legendaarisilla lauteilla nähnyt takavuosina mm. nykymuotoisen Jethro Tullin, sekä nyt, toisen erittäin merkittävän 1960-luvun lopulla aloittaneen brittibändin eli Procol Harumin.  Tämäniltainen oli kolmas todistamani Procol Harum-keikka (kyllä, vasta valitettavasti) ja ehdotonta lisävärinää illan vetoon toi nimenomaan rockin historiaa suorastaan tihkuva keikkamesta. Alvar Aallon vuodeksi 1958 suunnittelema Kultsa oli ilmeisesti ajan kuluessa alkanut tihkua muutakin, siksi perusteellisen remontin takia paikka oli poissa kaupungin konserttikartalta muutaman viime vuoden. Aalto sai aikoinaan täysin vapaat kädet suunnittelussaan, eikä Kultsaa aina vaivannutta tiettyä sokkeloisuutta ole (tietenkään) remontti poistanut, mutta muuten Aallolle uskollisesti kaikki on toteutettu (paitsi että, kenen luvalla portaikkokaiteista on revitty Aallon klassiset nahkapunokset irti). Monin paikoin mitään remppaa ei edes huomaa tehdyksi, ja sehän on arvorakennuksen kohdalla tärkeä asia. Mutta tärkein, eli konserttisalin soundi, on merkittävästi parantunut.

Procol Harum on yksi rockhistorian merkittävimmistä bändeistä, sanokaa mitä sanotte, ja sanokaa heti kun kyllästytte näihin superlatiiveihin. Pianisti-laulaja-säveltäjä-nokkamies Gary Brookerin, yhdessä bändin hovisanoittaja Keith Raidin kanssa virittämä PH aloitti taipaleensa Lontoon Richmondissa 1967, ja heti avausvuonna, toukokuun 12.päivänä tärähti. Bändin esikoissingle ”A Whiter Shade of Pale” julkaistiin, ja se pysytteli kuusi viikkoa sinkkulistan ykkösenä. Loppu on progressiivisen bluesrockin, tai miksi nyt kukakin hyvää musiikkia haluaa lokeroida, historiaa. Bändin uran varrelle on mahtunut 26 muusikkoa, huippuhetkiä ja laskuja, parikin pitkää telakoitumista ja äärilaadukasta paluuta. Vuoden 2003 ”Well’s on Fire”-albumin jälkeen Brooker miehistöineen on pysytellyt suhteellisen ahkerasti tien päällä, ja toinen toistaan laadullisempaa livelevyä on pukannut aika ajoin. Sellaisen olisi saanut myös Kultsan vedosta.

Illan settilista oli odotetusti ja luonnollisesti varsin klassikkopainotteinen. Avausvedot ”Shine on Brightly” ja ”Pandora’s Box” menivät vielä soundeja ja yleisön tunnelmia haistellessa, vaikka jälkimmäinen kirvoittikin jo ”tää me tiedetään, tää on tää”-alkuablodit. Mutta oikeastaan vasta ”Beyond the Pale”, kaikille kylmässä ja pohjoisessa (tiedättehän) asuville omistettuna, lähetti keikan komeasti lentoon ja todisti viimeistään, että Brookerin äänikin on yhä vähintäin kohtuukunnossa. Tämä vinksahtanut valssihan löytyy vuoden 1974 hittialbumilta ”Exotic Birds and Fruits”.

Sitten säästelemättä ja aikailematta kovien klassikoiden kimppuun: ”Homburg”, esikoisalbumin ”Kaleidoskope” ja ”As Strong as Samson” oli sellainen biisitrio keikan avauspuoliajalla, että pelkästään tämän takia olisi kannattanut itsensä paikalle raahata. ”Samsonin” spiikissä (suomenkielen sana ”juonto” on todella hieno sana, mutta pahasti vanhentunut) Brooker totesi jotakuinkin, että jotkut tekstit (bändin tapuksessa kaikki siis käytännössä Keith Raidin jo vuodesta 1967) yksinkertaisesti vanhentuvat nopeasti ja jotkut jatkavat ajankohtaistumistaan, kuten ”Samson”. Maailma kovenee, ja meidän on kovennuttava sen mukana, valitettavasti.

Aikaisemmillakin näkemilläni PH-keikoilla, nyt 68-vuotias Brooker on väläytellyt olevansa huumorismies, mutta tänään herra oli vallan hulvattomalla tuulella ja onnistui olemaan välipuheissaan erittäin hauska. Monien biisien eteen kuultiinkin pitkiä tarinointeja, jotka ilmiselvästi olivat varsin ennenkuulemattomia, siksi usein ja spontaanisti kitaristi Geoff Whitehorn räjähti nauramaan. Muutenkin jäi permannon neljännestä rivistä käsin vaikutelma, että Procol Harum on varsin rento ja kiva työpaikka.

Pitkänä versiona soitettu, ensimmäisen puoliajan päättänyt ”Simple Sister” tuntui tänään illan turhimmalta vedolta, ja sitä seurasikin illan turhin osuus eli väliaika. Jotta väliaika oikeasti kannattaisi pitää, niin aulan henkilökuntaa tulisi olla niin runsaasti, että kaikille halukkaille löytyisi se väliaikakonjakki ahtaassa aikaikkunassa. Nyt varttisesta menee neljätoista minuuttia välihuikan jonottamiseen, ja siitähän tulee vain paha mieli kun joutuu Meukowinsa kietomaan viime sekunneilla ja hakeutumaan paikalleen keskirivin keskelle perse valtaväestön naamaa hipoen (suomalainen kun aika harvoin malttaa nousta seisomaan, vaan käärii itsensä siihen käsittämättömään ”mahtuukohan siitä”-sikiöasentoon).

Toinen puoliaika potkaistiin käyntiin mainiolla valinnalla, eli vuoden 2003 jo mainitullakin paluualbumilla ”Well’s on Fire” ja sieltä kulkevalla rokkipalalla ”The VIP Room”. Ja vaikka kakkosjaksolla kuultiinkin ne muutamat umpiklassikot, silti sen, ja ehkäpä koko keikan hienoimmaksi vedoksi itselleni nousi vuonna 2007 ensiesitelty ”Missing Persons”, kertakaikkiaan häkellyttävän hieno veto, jota pohjusti Brookerin todistus siitä, miten hän on jo oman 45-vuotishääpäivänsä viettänyt. Tehkää(mme) perässä.

Procol Harumin kaltaisessa bändissä ei pyöritetä mitään markan hanuristeja, vaan muusikkous ja läsnäolo on nokkamiehen esimerkin velvoittamana, (anteeksi toisto) maailmanluokkaa. Geoff Whitehorn on 22 palvelusvuodellaan bändin pitkäaikaisin kitaristi, jonkakaltaiset faktat kannattaa aina ottaa lukuun silloin, kun itketään sitä varsin usein keskusteluun nousevaa alkuperäisjäsenitkua. Whitehorn on selkeästi Brookerin sideman lavalla, ja komeasti ulvoo keppi. Muutamissa biiseissä Whitehorn ja toisen polven mestaribasisti Matt Pegg pääsivät näyttämään myös stemmalaulutaitojaan. Peggin isähän (Dave nimittäin) soittaa edelleen Fairport Conventionissa ja bassotteli pitkään Jethro Tullissa. Ihan puun juurelle on siis omena pudonnut. Rummuissa on jo seitsemisen vuotta vaikuttanut Geoff Dunn, joka edeltäjänsä Mark Brzezickin (kyllä, Big Country) alias Octopussyn jälkeen saattaa tuntua yksioikoiselta paukuttajalta, mutta bändin sointi on jo nyt niin rikas, että yksioikoisuus takalinjoilla on oikeastaan hyvä asia. Vastapäätä Brookeria Hammondinsa takana bändin täydentää Josh Phillips, mies huikealla CV:llä (ja itselleni myyttistä osastoa soitettuaan 80-luvulla Big Countryn livekokoonpanossa).

Mahtavaa, että viimeaikaisilla keikoillaan Procol Harum on soittanut ”Whiter Shade of Palen” jo ikäänkuin alta pois varsinaisen setin toiseksi viimeisenä, eikä esim. iänikuisena encorena. Niin tänäänkin. Biisi voisi olla läpilukujuttu, mutta ainakin tänään bändin olemuksesta huokui tunnelma, että tätä biisiä on edelleen upeaa soittaa. ”A Salty Dog”-klassikko paketoi Procol Harumin seitsemännen keikan Suomessa. Sitten Brooker odotuttikin pitkään, pitkään ennenkuin antutui yleisön seisaaltaan ja äänekkäästi vaatimaan encoreen. Näin encorea pitää vaatia ja näin se pitää odotuttaa, kerrankin meni oikein. Ylimääräisenä kuultiin esikoisalbumin ”Conquistador” komeana luentana.

Procol Harumin varhaisista suomenkeikoista (ensimmäisenä niistä vuoden 1974 Ruisrock) löytyy mainiota aikalaistodistusta alussa hehkuttamastani Huhtamäen kirjasta. Nyt, loppukevennykseksi vielä tämä, tsekatkaa ihmeessä: http://www.youtube.com/watch?v=Mb3iPP-tHdA                                                                                                                                                                           KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: