Lord of The Lost (de), Ad Infinitum (ch) @ Tavara-asema, Tampere 16.03.2026
Saksalainen Lord Of The Lost julkaisi viime vuoden jälkipuoliskolla kaksiosaisen ja erittäin kunnianhimoisen albumikokonaisuuden ”OPVS NOIR I” ja ”II”, niistä jälkimmäinen ollen jo vuonna 2007 aloittaneen bändin 11. pitkäsoitto. Laakereilla ei ole lepäilty, ei ainakaan orkesterin nokkamies, laulaja ja biisinkirjoittaja Chris Harms, johon combo käytännössä erittäinkin henkilöityy. Ahkeruus palkitaan, bändillä on uskollinen seuraajakuntansa ja salit täyttyvät ympäri maailmaa, niin myös Tampereella 2026 ja vieläpä maanantai-iltana. Tarina ei kerro, oliko Tavara-aseman veto viimeistään ovelta loppuunmyyty, mutta silmämääräisesti ei oltu ainakaan kaukana. Seuraavan illan Tavastian nykäisy Helsingissä ainakin käytännössä oli.
Edellinen havainto bändistä oli loppuvuodelta 2023, mainio keikka, jota Kulttuuritalokaan ei tapahtumapaikkana kyennyt pilaamaan, mutta nyt onneksi järkkäytyi mahdollisuus tai mahku nähdä bändi huomattavasti enemmän klubimaisissa puitteissa, viime veto kun ehdottomasti jätti nälkää nähdä saksalaiset uudestaankin. Ja kun todettuna oli tuoreitten albumeiden myötä, että ei Harmsin sävelkynä nyt ainakaan tylsymässä ole. Samalla tuli korkattua ja koeponnistettua Suomen livepääkaupungin elikkäs Tampereen maailmanluokan rockvenue eli Tavara-asema. Aivan, kyllä vaan, eihän mestan korkkaamiseen mennytkään kuin rontti kolme vuotta. Miten tää on aina tämmöistä? Mutta saman tien voi todeta, että Taviksella pitää alkaa ramppaamaan, nyt on nimittäin hommat tikissä. Kaikki asiat, jotka isomman luokan rock-klubia suunniteltaessa voi ottaa huomioon, on täällä selvästikin käyty läpi. Baaritiskejä ja henkilökuntaa on riittävästi. Narikan hinta kuuluu pääsylippuun. Kaikkialta salista näkee, pöytäpaikkojakin on. Merkkaritiski on riittävän iso ja helposti saavutettavissa. Saniteetit on unisex. Yläkerta löytyy, on monia mahdollisuuksia yyberöidä artisteja. Ja kun vetoisuus on rapiat 1000 henkeä, juuri tällaista mestaa kasvavalle Tampereelle kaivattiin. Kun naapuruston Pakkahuone kuoriutuu remontista alkuvuonna 2027, kumpikin talo jatkaa keikkapaikkana toisiaan täydentäen, näin on luvattu. Ja hei, vielä yksi juttu, Tavara-asema myös kuulostaa ainakin yhden kerran perusteella erittäin hyvältä, vieläpä niinkin kovaa luukutettuna kuin nyt ajeltiin, eli kovaa. Illan avasikin parhaalta kuulostanut lämppäribändi pätkivään (lähi)miesmuistiin.
Lord of The Lost oli ottanut tälle rundille kumppaniksi ja sydänystäväksi aikuisen naisen, nimittäin upeaäänisen Melissa Bonnyn nokkaladyttaman sinfonisen metalliorkan Sveitsin Montreaux’sta, Ad Infinitum. Melissan sooloprojektista vuonna 2018 bändiksi muotoutunut rykmentti eteni toissavuonna neljänteen albumiinsa ja on varsin ahkera kiertäjä sekin. Kymmenbiisisen lämppäslottinsa aivan tehokkaasti polkenut Ad Infinitum seisoo ja kaatuu Melissan äänen ja karisman varassa, juuri muuta bändillä ei merkittävästi ole. Melissa Bonnyn salamannopeat siirtymät puhtaasta laulusta äärilaadukkaisiin kuolonmurinoihin ovat kuulemisen arvoista kamitsua, mutta lady saattaisi hyvinkin tarvita rinnalleen eturiviin pari jannua, jotka soittaisivat nykyisiä enemmän samassa bändissä kuin solistinsa. Takarivissä Niklas Muller takasi tanakat taustat, ja ihastuttavan kaikuisa snare kuului taatusti Nokialle asti. Mutta keihäsmiesten poikabändimäinen kouhaaminen häiritsi ainakin itseäni. Ehkä se olin vain minä, ja taatusti olinkin, yleisö oli Infinitumin messissä alkutahdeista lähtien poikkeuksellisenkin suopeasti. Lämmittelysetistä jäi mieleen kaksi biisiä, seitsemäntenä kuultu ”See You In Hell” ja bändin eittämättä paras ja siksi viisaasti viimeiseksi säästetty, ”Into The Night”.
Sveitsiläisten atomikello oli ollut hiukka etuajassa, Ad Infinitumin alkunauha pyörähti käyntiin 19.58 (ilmoitettu showaika 20.00), mutta saksalaisten ei ollut. Ensimmäinen kerta todennäköisesti tämäkin keikoillaramppuuhistoriassa, että bändi käppäilee lavalle sekunnilleen ilmoitettuun aikaan, 21.00.00, tähän kyeten tietenkin vain saksalaiset. Aikataulumies arvostaa ja kiittää. Lord of The Lost ei tullut (nytkään) jäähdyttelemään, se takoi läpi hirvittävällä intensiteetillä 22-biisisen setin, joka kellotti öbaut tunti neljäkymmentä. Yhtään vankia ei tarvinnut ottaa, eikä balladeja soitella, viimevuotisten raskassointisten albumien hengessä mentiin, vaikka toki settilista loi katsausta koko uraan. Ja hei, aika harvoin, jos koskaan näkee tämäntyyppistä vastaanottoa maanantaiehtoona millekkään bändille, fakta jota Chris Harms jaksoi useammassakin välispiikissä kiitellä. Ankara industrialin meining. Kun Chris Harms laittoi porukan pomppimaan, tuli tunne että olin ainoa joka ei pomppinut. Ja se on ihan hyvä tunne se.
Harmsin lisäksi bändin toinen alusta asti mukana ollut, eli basisti Class Grenayde on joutunut jättäytymään terveyssyistä kiertuetoiminnasta pois, eli bassoraidat toteutettiin muin keinoin. Muuten bändi jyskytti tutun laadukkaasti, huomiota orkesterin vääjäämättömältä nokkamieheltä viemättä. Kunnolla keikka käynnistyi ehkäpä kolmannessa biisissä ”Damage”, ja loppu olikin oikeastaan pelkkää juhlaa. ”I Hate People”, viimeisin sinkkujulkaisu jonka levyversiossa vierailee glampäällikkö Wednesday 13 lähti niin että puntit tutisi. Biisi pohjustui Harmsin pitkällä alustuksella siitä, kuinka mulkku ihminen on ihmislajeista yksi vaikeimmin siedettävistä. Eipä vissiin. Vuoden 2021 ”Judas”-albumin kaksi perättäistä raitaa, ”Priest” ja ”In The Field of Blood” edustivat erityistä laadukkuutta matkalla kohti setin puoltaväliä. Ja samantyyppinen käsittely ”Thornstar”-albumille (2018), kolme raitaa peräkkäin, niistä kaunis ”Loreley” hieman maltillisemmilla temmoilla toi hyvää vaihtelua keskisettiin. Tuskin olin ainoa paikalla, joka kuitenkin puolimalttamattomasti odotti loppukolmanneksen hittiosuutta. ”Things We Do For Love” on viimevuotisen albumiduon ehdotonta eliittiä. ”Doomsday Disco” tuntui tässä vaiheessa iltaa puolipakolliselta läpirymistelyltä, mutta sen olemassaolo settilistassa on toki helppo ymmärtää. Biisi jyrättiin jo niin murakasti, että tämän kun Tavara-aseman soundi hajoilematta kesti, niin kyllä se lupaavan paljon kestää. Kuultiin, tietenkin, bändin 2022 euroviisuedustusstyge ”Blood and Glitter”, joka taatusti notkeutti alalattian viimeisenkin puujalan. Ja kuultiin tietenkin viisukahinoissa syntynyt Käärijä-cover ”Cha cha cha”, jonka Harms aina yhtä urheasti tulkitsee kohtuuymmärrettävällä melkoselkosuomella. Ilta päättyi, niinkuin se itseoikeutetusti tällä rundilla on päättynyt yhteen 2020-luvun huikeimmista rockbiiseistä, ”Light Can Only Shine In The Darkness”, jonka kuullakseen ihan pelkästään olisi voinut olla paikalla. Saa säveltää perässä. Biisihän löytyy ”OPVS NOIR I”:ltä, jolla sen Chris Harmsin kanssa häkellyttävän tunteikkaasti duetoi Within Temptationin kertakaikkiaan ihastuttava Sharon den Adel. Nyt kunkkubiisi lähti illan päätteeksi jopa jotenkin takakenoisen toteavasti, joka tyyli sekin sopi mestaristygelle todella hyvin. Näillä mentiin siis: https://www.setlist.fm/setlist/lord-of-the-lost/2026/tavara-asema-tampere-finland-341b523.html Ilta oli paketissa, kun vielä Harms oli todennut, että takaisin tullaan joku päivä, ottakaa lupauksena. Otamme, ja kova on aie olla jälleen paikalla. KG
Lord of The Lost (de), Gothminister (no), Rain Diary @ Kulttuuritalo, Helsinki 13.12.2023
Yleisesti hyvinkin tunnettu tosiseikka on siis se, että Hampurissa vuonna 2007 alunperin solistinsa Chris Harmsin sooloprojektina aloittanut Lord of The Lost edusti Saksaa kuluneen vuoden Eurovision laulukilpailuissa Liverpoolissa. Bändin ja biisinsä ”Blood & Glitter” sijoitus oli 23:s, toisinsanoen finaalin jumbosija, 18 pisteellä. Mutta koska Eurovision kilvoittelut, tai niinkuin wanha kansa sanoo euroviisut tai vain viisut, eivät enää muutamaan vuosikymmeneen ole olleet musiikkikilpailu, ei sijoitus kerro Lord of The Lostista tai bändin sinänsä hyvinkin laadukkaasta kisamelodiasta yhtään mitään. Mittelö on nykyään olympialaisten tapaan poliittinen sirkus, queer-Euroopan vuotuiset näyttäytymisbileet ja hillitön rahasampo, jonka voi voittaa olemalla oletetusti nainen, ruotsalainen ja ähisemällä ja kiemurtelemalla mukaeroottisesti sifongin alla ilman minkäänlaista biisiä. Jota sitäkin väkerrystä on ollut kalliisti laatimassa peräti 9 kreditoitua ihmistä, jotka kaiken sen hilloamisen jälkeen kohtasivat vieläpä plagiointisyytöksiä, ja ihan ansioista. Ja koko tämä farssi vain koska Ruotsin oli pakko voittaa, voidakseen juhlistaa ABBAn voiton vuosipäivää, ja pitääkseen oven auki ABBAn viimeiselle julkiselle esiintymiselle. Viis biiseistä.
Yhtäkaikki, Lord of The Lost on onneksemme lähempänä tanakan junttaavaa ja laadukasta saksalaistraditionaalista Neue Deutsche Härte-perimää, ja osallistuminen viisuihin jäänee bändin uralla ajan mittaan menestystä ja fanikantaa kasvatteneeksi virstanpylvääksi muiden etappien joukkoon. Juuriltaan ja näköjään livenäkin Lostarit on ihan oikea raskaspoljentoinen industrial-bändi, josta on hioutunut hillitön, rento ja karismaattinen keikkakone. Tuo keikkakone nähtiin Suomessa kuluvan vuoden aikana jo kolmatta kertaa, eikä Kulttuuritalon laadukkaan gothrustial-ehtoon aikana muutenkaan jäänyt epäselväksi saksalaisten erityinen suhde Suomeen ja erityisesti Helsinkiin. Kävipä bändi täällä (siellä) myös äänittämässä tuoreimman albuminsa, relatiivisen tarkkaan vuosi sitten ulos tulleen kahdeksannen pitkäsoittonsa, jonka nimi on….. kyllä vaan, ”Blood & Glitter”, kiitos, kädet voi laskea. Kertoilipa LOTL-solisti Chris Harms sympaattisen leppoisissa välispiikeissään myös, että bändin käytännössä kaikkien aikojen ensimmäinen ulkomaan keikkakin oli Helsingissä. Ja kun miettii, että Lord of The Lost soitti vielä neljä vuotta takaperin Stadin On The Rocksin klitsussa, niin onhan tässä välissä ollut aika isot ja nopeat nousut, jonka perässä bändin on ollut, Harmsin välispiikkisanoin, vaikeaa välillä jopa itsekään pysyä perässä.
Saksalaisen täsmällisesti, kun atomikello naksahti nanosekunnilleen ennalta ilmoitettuun asentoon 21.20, Lord of The Lost asteli Kultsan lavalle. Nykyään on rockjournalistiikassa, tai sen suoranaisessa puutteessa, kovin muodikasta ”vallata lava” ja/tai ”ottaa lava haltuun”, ellei peräti ”räjäyttää Kultturitalo”. Itse en nähnyt mitään tämänkaltaista. Kävellään siihen omalle monitorille, tervehditään yleisöä ja aletaan soittaa rockmusiikkia. Siinä kaikki.
Lord Of The Lost avasi peräti 21-biisiseksi venyneen ja puolitoista tuntia kellottaneen settinsä tutusti tuoreimman albumin ”The Curtain Fallsilla”. Kulttuuritalo, jota ei koskaan suunniteltu rockin soittoon, vaan vasemmistolaisen (emme halua muistella minkä puolesta) taistelevan laulun huutamiseen ja kamariorkestereiden soittaa, onnistui tänään kuulostamaan talon omin termein melkein erinomaiselta. Tai varmaankin niin hyvältä, kuin Kultsa ikinä näillä volyymeillä voi. Ja nyt puhutaan nimenomaan pääbändin osuudesta, kumpikin lämppäri kuulosti hieman enemmän perinnekultsalta, joskin hekin ihan kohtuullisilta. Ja lisäpisteet siitä, Finlande douze pointe, että soundi oli heti valmis, eikä tarvinnut uhrata 3-4 ekaa biisiä sormi suussa. Lord Of The Lostin setti eteni vauhdikkaasti, näin ei-mitenkään-ultrafanin näkökulmasta, timanttibiisistä toiseen, ja siinä välissä kuultiin aina hiukan keskinkertaisempaakin junttaa. Älkää ottako itseenne, Lord Of The Lost tekee komeita biisejä genressään, mutta ei ne kaikki ole, sanotaan nyt vaikka ”One Last Song”-luokkaa. Eka oma highlight oli neljäntenä jyrätty ”No Respect For Disrespect”. Toisin kuin monilla saksalaiskollegoilla, Lord of The Lostilla on stygeissään paljonkin ideaa ja jopa sanomaakin. Näissäkin genreissä voi laulaa muustakin kuin nahasta, marssimisesta tai nahka päällä marssimisesta.
Chris ”Lord” Harmsin välijutustelut rytmittivät mainiosti suorastaan hengästyttävästi edennyttä rupeamaa. Sympaattinen gaiffari tämä Harms, joka ei sortunut mihinkään ylipitkiin sotastooreihin. Upeasti jyskyttäneen ”Absolute Attituden”, jonka ajaksi Harms itsekin tarttui kitaraan, miehemme kertoili syntyneen nopeasti ja spontaanisti viime albumisessioissa Helsingin Sonic Pump Studiolla. Onpahan melkoisen komea raita synnyttää nopeasti studion kahvihuoneen sohvalla. Illan erityinen sankari lavalla tai lauteilla oli paikkobasisti Benji, joka vakimies Class Grenayden sairastuttua hyppäsi puikkoihin jeesaamaan kolmelle Suomen keikalle (Kultsan lisäksi Jyväskylän Lutakko ja Tampereen loppuunmyyty Olympia). Benji löytyi bändin teknisestä henkilökunnasta, joka varmasti auttoi materiaalin tuntemuksessa, mutta silti, heebo opetteli yli 20 bassolinjaa parissa tunnissa. Asiaatuntematon jonne ei olisi mistään päätellyt Benjin olleen paikkomies, jantteri soitti erittäin tarkasti, takakenoisen rennosti ja hymy huulilla, toimittaen vielä stemmat kaikkiin biiseihin, yhdessä kitaristi Pi Stoffersin ja takarivin multi-instrumentalisti Gared Dirgen kanssa. Dirge hoiteli kiipparit, jotka saatiin peräti tänään kuulumaankin, mutta myös valikoiduissa vauhtiraidoissa kakkoskitaran ja kakkosrummut. Yhdelläkään huonolla keikalla en ole ollut, niin että lavalle on ollut viritettynä kahdet rummut. Enkä ollut nytkään. Niitä ykksörumpujahan Lordeissa paukuttaa tanakkakätinen Niklas Kahl.
”Destruction Manual”, bändiä raskaimillaan, soi todella jykevästi ja ennenkaikkea kovaa, mutta Kultsan kihisevät betoniseinät, trussit ja tuolirivit kestivät kuin kestivätkin. Mutta, puhun nyt itsestäni, otapa näillä äänenpaineilla kyseisessä liiterissä ammattikorvatulpat hetkeksi pois, niin lobotomialohko alkaa pienenemään samantien. Jonain päivänä kun soundille voisi täällä tehdä jotain, niin ois kyllä hienoa, muuten mesta on erittäinkin miellyttävä konserttivenue (you know, sijainti, tilat, henkilökunta, mahkut valita tanssilattian tai istumisen välillä jne.).
Suvantokohtia ei ollut Lord of The Lost keikkaansa suunnitellut, eikä sellaisia myöskään ollut. Jopa pieni nöyrä toive muutamasta hiturista vedon keskisuvantona pyöri ainakin henkilökohtaisilla huulilla, mutta turhaan. Oikeastaan vasta kolmanneksi viimeisenä vedetty ”One Last Song” edusti yksinään hetkeksi meiningin rauhoittavaa hituriosastoa. Tsibalehan on viimevuotiselta albumilta, ja hei, bändi jolla on varaa olla julkaisematta näin mieletön biisi albumin ekana sinkkuna, tai sinkkuna ylipäätään, on kova bändi. Tämän raidan takia pelkästään kannatti raahautua Alppilaan. Upeaa Lord of The Lost! Palaan asiaan. Germany, 18 points from Finland! Eikä ne pojot siitä sitten enää laskeneet, kun LOTL vetäisi kovalla energialla ja kuin ensimmäistä kertaansa ikinä viisuviisun ”Blood & Glitter”, joka ei oikein silloin suoraa lähetystä Liverpoolista (joo, myönnän, kädet ylös, mutta kun oli tää mahku että Suomi voittaa…) yytsiessä sytyttänyt juuri yhtään. Nyt sytytti. Ja niin sytytti toki muunkin yleisön, jota Kultsalle olisi mahtunut muutama sata enemmänkin. Tokavikana vielä erittäin rätväkkä ”Drag Me To Hell” ja kun Chris alkoi tahyillä lattian papereista viimeisen biisin sanoja kertauksena, tiesimme jo kaikki että kyllä se sieltä tulee. Ja tuli tietenkin, Lord of The Lostin heti tuoreeltaan viisujen jälkeen coverina levyttämä ”Cha cha cha”. Yllättävän taidokkaasti Chris Harms taittoi yhtä maailman vaikeimmista ja epäsaksalaisimmista kielistä, ja sai toki yleisöltä aivan mahtavan lauluavun. Pientä vihreää miestä ei lavalla nähty vieraana, vaikka muutama saattoi niin odottaa ja toivoakin. Näillä mentiin, ja laadukkaasti mentiinkin: https://www.setlist.fm/setlist/lord-of-the-lost/2023/kulttuuritalo-helsinki-finland-23ae0817.html
Lauteet lämpimiksi juuri ennen Lord Of The Lostia tamppasi norjalainen pitkän linjan gootti/industrial-jyrä Gothminister, bändi jota LOTL:in Chris ja Gared diggailivat jo ihan oman bändin syntyvaiheiden aikaan. Olin nähnyt Gothministerin edellisen ja ekan kerran Pariisin La Zebre de Bellevillessa syksyllä 2009, kun bändi oli juuri täyttänyt 10 vuotta ja promosi kolmatta albumiaan ”Happines Is Darkness”. Lämppärinä bändillä oli tuona iltana maangoottinsa Trail of Tears, joka jostain syystä muistaakseni vetäisi pidemmän korren. Gothministerista ei tuolloin oikein jäänyt lapsille kerrottavaa, ja se olisi ollut helppo lokeroida loppu-urakseen jonnekin raskasindustrialin Mestiksen putoamissarjaan. Mutta kiitos Lord of The Lostin kiertuetoverivalinnan, kakkosyrittämällä kolahti. Diggasin. Ja tuli jopa ikäänkuin tajuttua Gothministerin Se oma juttu. Kun Oslon paha tuomiorovasti, itse gothminister Björn Brem saapasteli lavalle pitkässä rotsissa, kasvot maalattuna ja tuttu helheimin hiippakunnan piispankruunu päässään, tiesi että tänään lähtee. Gothminister jyskytti heti avaukseksi tuoreen albumin (2022) ”Pandemonium” nimiraidan äärimmäisen vakuuttavasti. Ja nosti tällä kakkosotannan ekalla biisillä itsensä sinne raskasgotiikan kansainväliseen liigaan, minne kuuluukin. Kakkosena kuultuun ”Demonsiin” Brem luopui piispantunnuksistaan, mutta kävi setin lopulla vielä muutamassa biisissä todistamassa lavan takaosan saarnastuolissa, tuttu showelementti sekin jo 15 vuoden takaa. Gothministerin nelisenkymmentäminuuttisen setin tehokkaimmat raidat kuultiin ääri-ilahduttavasti poppoon tuoreimmalta albumilta. Bändin biisinkirjoituskynä ei aina ole ollut ehkä se genrensä terävin, mutta uusi albumi todistaa paljon muutakin. Björnin illan yleisölleen omistama ”This Is Your Darkness” ei häpeilisi enää minkäänlaisessa Gothvision Song Contestissa, ja varsinkin koko rupeaman päättänyt uusi biisi ”The Battle of the Underworlds” lupasi jo todella hyvää, ja pitkään jatkuvaa tekemistä. Kyseinen raita on soinut omassa kotoisassa musacornerissa keikan jälkeen ns. tuelta. Paitsi gothminister Bremin hahmo ja vahvan persoonallinen laulu, mutta myös fakta, että bändissä ei ole koskaan ollut livebassoa lavalla, erottaa norjalaisryhmän alan tziljoonasta muusta yrittäjästä. Björnin laululla, kahdella kitaralla ja rummuilla mennään, joku jossain hoitaa sekvensserit, nauhat ja muut. Tehokkaasti tamppasi Gothminister. Mitä progempi biisi, kuten vaikkapa ”I am The Devil”, sitä varmemmin Kultsan betoniseinät jäivät ns. kyydistä, mutta kokonaisuutena voi todeta, että jos tämänkaltaisen junttauksen keskeltä saa sanoista selvää, niin puhutaan voittajan fiiliksistä.
Koko pitkän illan avasi kotimainen, vuodesta 2007 operoinut darkwave-ryhmä Rain Diary, Lord of The Lostia aiemminkin lämpännyt ystäväbändi. Rain Diarylla on takanaan kaksi studioalbumia, Berliinissä äänitetty livepitkäsoitto ja paksu nippu hienoja sinkkuja. Joista ehkä yksi aikajanallisesti tuoreimmista, ”Circles”, soi Rain Diaryn puolituntisessa aivan erityisen komeisiin stadionsfääreihin nousten. Tämä viisikko kykenisi ilmiselvästi täyttämään jo isompiakin areenoita, ja ahkerahkosti Euroopassakin soittaneen bändin soisi olevan vieläkin isommissa nousuissa, kuin mitä se tällä hetkellä jo on. Bändin keskiössä on Tytti Topperin koskettimet ja yhteislaulu solisti Jesuksen kanssa, Joni Ritterin upean perinnetietoinen jynkkybasso ja Lauri Kujasalon asiallisen ylös ja kuuluviin, mutta ei muita hukuttaen, miksatut rummut. Bändin kitarassa kuullaan Teemu Rantasta. Rain Diary ehti puolessa tunnissa tehdä juuri sen, mitä lämppärislotissa kuuluukin ja ehtiikin, luoda tarpeen kaivaa bändin levyjä kuultavaksi ja hoitaa itsensä näiden omalle keikalle. KG
Jaa tämä:
Tykkää tästä: