Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “industrial metal”

Rammstein (de), Abelard (fr) @ Olympiastadion, Helsinki 27.05.2023

Saksalaisen Rammsteinin meneillään oleva European Stadium Tour 2023 alkoi noin teknisesti ottaen samalla otsikolla jo vuonna 2019, väliin tuli muutama tunnettu muuttuja. Tällä erää tai haavaa bändi aloitti rundin päätösosion ensin Vilnassa kahdella (tällä erää) ainoalla Baltian vedollaan, ja saapui sitten ainoille Skandinavian tykityksilleen Helsinkiin. Ja peräti kahdeksi loppuunmyydyksi illaksi putkeen, piskuinen Suomi taitaa olla Rammsteinin erityistä markkina-aluetta. Ja kun Olympiastadion, tai tuttujen kesken Stadikkakin oli vielä 2020 valmistuneen jättimäisen rempan jälkeen kokematta, oli tietenkin suhtauduttava Rammsteinin nyt jo kolmanteentoista keikkaan Suomessa. Sunnuntain veto edusti lyhyelläkin matikalla sitä neljättätoista. Ja kun Stadionin kapasiteetti on tällaisina massiivisten lavarakenteiden iltoina balttiarallaa 40 000 päätä per ehtoo, voi mainitullakin lyhyellä matikalla laskeskella, että tälläkin kertaa bändin näki noin 80 000 suomalaista. Aika kovia lukuja, kannatusta riittää. Bändi oli itseltä aiemmin jäänyt näkemättä, ja kun ilta kaiken sen tulen ja savun jälkeen päättyi, kävi mielessä, että nythän nämä kannattikin yyberöidä, ennenkuin bändi kyllästyy jatkuvaan rundaamiseen, ennenkuin provokatiiviset ideat alkavat ehtyä tai toistaa itseään, ja ennenkuin tämän kokoluokan show’t pyörimässä ympäri planeettaa julistetaan ympäristörikollisiksi.

Keikan esihehkutteissa oli vannotettu jengiä tulemaan ajoissa hoodeille, ja kuuliaisesti tätä noudatettiinkin, kaksi tuntia porttien avaamisen jälkeen Stadikan porteilla velloi suurin täällä koskaan näkemäni yleisömassa, mutta yllättävän tai jopa häkellyttävän nopeasti sujui valtavan possen sisäänotto. Vaikka ensin mentiin turvatarkastuksen kautta ja sitten näytettiin lippu ja niiden ostajan henkkarit tarkastajalle, ja vielä piipattiin flaba lukulaitteeseen. Alkuillan keikkatunnelmaa alensi tutun ja kovasti keikalle halunneen taistelutoverin äkillinen kaatuminen sairaspetiin, mutta fiilikset lähtivät vähintäinkin 45:n asteen yläkorolle, kun oma E-katsomon istumapaikka löytyi. Alkaa olla nimittäin omalta osalta ne kaapelisillan päällä suoritetut epätoivoiset varpastelut epätoivoisesti varpasteltuna. Ei enää jaksa sijoittaa puolen kuun ruokalaskun verran tuohta eli hilloa siihen, että näkee jonkun niskan, ohilentävät lentokoneet ja jonkun pöllähdyksen savua. Viime kesän karmaiseva kokemus Ruotsista alaotsikolla Rolling Stones oli viimeinen herätys istumakatsomoiden suhteen. Kiitos Stadikan tartan 2003-2019.

Ilta ei musiikin osalta tahtonut alkaa millään, ja alhaalla kentällä lienee ollut vieläkin epäselvempää, että miksi ei. Yläkatsomossa syy oli ilmiselvä, bändi odotteli auringon laskevan sen verran alas, ettei se pojottaisi massiivisen lavarakennelman ylimpiin screeneihin. Minulta on usein kysytty, miksi lavaa ei sijoiteta vasta-aurinkoon Stadikalla, kun haaste on joka kesä ja joka artistilla sama? Meluasiainministeriö on säätänyt, että mökä, joka usein jatkuu lähes puolilleöin, suuntautukoot Keskuspuistoon, Töölön ja kantakaupungin sijaan. Plus että samaiselta myötävalon puolelta lavan rakentaminen on paljon helpompaa ja mahdollisempaa muutenkin. Bruce Springsteen otti yön auringosta aikoinaan ilot irti, mutta ymmärrämme, että Rammsteinin tummanpuhuttelevassa tomittamisessa kaikki on toisin. Keikka alkoikin siis yli puoli tuntia myöhemmin, kuin alhaalla Vilnassa vaikkapa, mutta onnistuttiin saksalaisella täsmällisyydellä toki paketoimaan ennenkuin viranomaisten tuomiokellot kumahtivat 24 kertaa.

Odotellessa oli aikaa kuunnella rundin lämppäriä, kahdesta ranskalaisesta konserttipianistista koostuvaa duo’a nimeltään Abelard. Joka soitti, kuinka ollakaan Rammsteinia, kahdelle sähköpianolle sovitettuna: https://www.setlist.fm/setlist/duo-abelard/2023/olympiastadion-helsinki-finland-4bb907d2.html. Tätä ennen oli toki kuultu levyltä odottelumusana, kuinka ollakaan Rammsteinia. Abelard soitti 10 biisiä, myös isoimpia hittejä, joista moni kuultiin uudestaan myöhemmin, toki aivan hirvittävän erilaisena versiona. Ihan mainio ja rammsteintavalla nerokas lämppärivalinta, Abelardin pianismi latasi odotuksia isoon tulimyrskyyn hyvällä tavalla, parhaita stadionluokan lämppärivalintoja-ja vetoja mies/naismuistiin, ne kun ne vedot ovat monasti ihan umpiturhia ja varsinkin soundillisesti aivan hirveitä.

Meni vielä kunnon tovi Ranskan ladyjen jälkeen, ennenkuin Maa kiertyi niin, että sohlberg ei enää porottanut screeneille, ja odotettu Rammsteinin blitzkrieg pääsi vihdoin alkamaan. Hissi nosti yli stadionin seinien kohoavan tornin huipulle mustan Rammstein-plakaatin ja sitten mentiin. Ja häkellyttävää kyllä, vaikka volyymi oli koskaan Stadikalla kokemistani ylivoimaisesti kovin, soundi pysyi alusta alkaen hallussa, ja olosuhteisiin nähden jopa erinomaisena. Huonoiten läpi tuli laulu, mutta niinhän se tulee aina. Välispiikkejähän tämä bändi ei harrasta, joten sitä läpitulemattomuutta ei nyt tarvinnut kärvistellä. Vain kerran solisti ja päätaikuri itse Till Lindemann sanoi ”kädet ylös” ihan suomeksi ja pari kertaa kiitos, siinä kaikki puhe. Kahdenkymmenenkahden biisin settilistasta (https://www.setlist.fm/setlist/rammstein/2023/olympiastadion-helsinki-finland-53b907ed.html) pari ekaa stygeä meni tuttuun ja totuttuun tapaan tunnustellessa, mutta onhan tämän bändin lavalle tulo jo sinänsä kokemisen arvoinen. Georg Friedrich Händelin ”Music For The Royal Fireworks” soi nauhalta, ja kolme valtavaa kentälle pystytettyä valo-ja pyrotornia tuuttaa iltataivaalle mustaa savua, ihan kuin ymmärrämme kyllä minkä menneen vuosikymmenen Saksassa ja ymmärrämme kyllä mistä johtuvaa mustaa savua. Muitakin mielikuvia sai toki olla, mutta kun hornankattila täyttyi mustasta ja kitkerän hajuisesta savusta, niin pääsi kyllä ihan tunnelmiin, kuin pakana Colosseumilla.

Keikka oikeastaan käynnistyi kunnolla ja isosti, myös tunnelmiensa puolesta, vasta viidenneksi kuullussa ”Sehnsuchtissa”. Seuraavan stygen kohdalla, ”Mein Herz brennt”, oli jo selvää että pitihän täällä olla. Illan dramaturgia oli sekin toki isosti mietitty, kun pyroja, savuja ja erikoismeininkiä säästeltiin loppua kohti. ”Puppe” biisissä päästiin polttamaan elävältä niin iso ja ruma vauva, että Rosemarykin olisi ollut ihmeissään. Toki palaviin lastenvaunuihin oli sijoitettu GoPro-kamera, niin että kaikki varmasti näki, ja kun vauvan suusta tuskan hetkillä purkautui mustaa materiaa, alkoivat kentän tornit sylkeä ilman sakeaksi mustaa konfettia. Ja kun Rammstein roiskii tulta tai muuta matskua, sitä roiskitaan niin, ettei voi olla varma, loppuuko roiskinta varsinaisesti koskaan. Joku toimittaja totesikin ennen keikkaa mainiosti, että Rammstein alkaa olla sellaista populäärikulttuurin ja rockin yleissivistysosastoa, jonka kokonaistaiteellinen show kannattaa nähdä jo ihan siitä (yleissivistys)syystä pelkästään. Gesamkunst on muutenkin se saksan sana, joka parhaiten tottelee Rammsteinia; musiikin, oopperamaisuuden ja teatterin keinot kaikki käytössä, kabareet ja makaaberit freakshow’t siihen vielä kylkeen. Gesamkunstiinsa omana aikana omillaan pyrkinyt Richard Wagner olisi taatusti ankara fani, jos eläisi. Ja tavallaan Rammstein toteuttaa nyt sitä, mihin Wagnerin oopperoiden näyttämötekniikka ei aikanaan koskaan teknisesti venynyt.

”Angst” oli yksi koko illan komeimmista vedoista, vedot pitää toki tietyllä tapaa eriyttää toisistaan. Oli musiikillisesti ja soitollisesti parhaat, ja sitten oli ne teatraalisesti parhaat. Esimerkiksi melkein ilman mitään kommervenkkejä vedetty ”Zeit” oli illan piristävimpiä hengähdystaukoja aika tanakan junttaamisen seassa. Rammstein tekee monta asiaa oikein. Yläasteen takapulpetin lyhyt saksa sujui pääosin muita haaveillessa, mutta Rammsteinin teksteistä saa silti ihan perusselon. Ja vaikka show on iso, ja koko ajan isompi, biisit eivät silti pääosin huku sen showaamisen alle. Se kertoo isoimpien hittien perusvahvuudesta biiseinä. No, toki ensimmäisen encoreosuuden päättänyt ”Pussy” esimerkiksi on jo biisinä aika keskinkertainen, että huomio alkaa olla täysin show’ssa, jossa Lindemann ajelee lavan edustaa eestaas gigermäisen penistykin kyydissä ja suihkuttaa yleisön päälle konfettispermaa minuuttikaupalla. Samaan aikaa kentän tornit suoltavat ilman valkoiseksi samaista konfettispermaa. Rammstein on perustettu aikoinaan provosoimaan, ja sen homman se parhaiten edelleen osaa. Lauletaan nekro-ja pedofiliasta, ihmislihan syönnistä ja muusta. Mutta kun asiaa tutkii yhtään syvemmin, bändi ottaa myös kantaa ja on isosti mieltä, eikä ole koskaan väittänytkään, että esimerkiksi ihmislihan syöminen on erittäin jees harrastus, kokeillaan kaikki. Rammstein nostaa makaaberit asiat pöydälle, ja vastuu on kuulijalla ja katsojalla. Toki sille gigerille smägmähaupitsillekin saa olla ihan vapaasti nauramatta, jos ei naurata. Vapaa maailma kun bailaa.

”Deutschland” kuultiin ensin kitaristi Richard Kruspen laatimana remixversiona, jonka aikana bändi valopukuihin pukeutuneina tikku-ukkoina hassutanssi ympäri lavaa, Daft Punk kohtasi Kraftwerkin. Rammstein on paitsi aika häpeämätön lainaaja, mutta tottakai myös rohkea edelleenjalostaja. Kaikki originaalihan on keksitty jo. Ja sitten vielä uudelleen sama kotiseutubiisi semmoisena runttauksena, että keihäin varustautunut ratsuväki jäi relatiivisen heittämällä panssarijoukkojen alle. Jos sallitte. Lava värjäytyi punaisiin ja valkoisiin valoihin, mustaa vasten mielleyhtymä oli aika selvä. Mutta kun (sinänsä toki rockin yhtenä äänekkäimpänä julkimulqvistina tunnettu) Roger Waters vetää 2023 Saksassa keikan mustassa uniformussa, jossa on punamustat hihamerkit, ukkeli on välittömästi poliisitutkinnassa, vanha päänaukoja britti kun on. Watersin pukeutuminen juontuu gesamkunst-taideteokseen Pink Floyd’s The Wall, joka oli erittäin antifasistinen taideteos. Mutta näillä asioilla, väriskaaloilla ja grafiikoilla flirttaaminen sallitaan saksalaisilta ihan toiseen tapaan kuin muilta.

”Radio”-biisissä oli komeimmat ja kauneimmat lavavalot ihmismuistiin, eikä styge metallisine robottilauluineen sitä Kraftwerk-mielleyhtymää ainakaan heikentänyt. ”Mein Teil” sujui sitä yytsiessä, että saako Lindemann suureen pataan heitetyn kiipparisti Christian Lorenzin haudutettua makoisaan pulled human-syöntikuntoon, mutta ei saanut, vaikka liekinheittimet suurenivat kuin terveen paisuainen. Varsinaisen setin loppupään ”Du hast” oli myös komea veto. Omalle istumasijalle ainakin ne ylipäätään parhaat biisit toimivat tykimmin, jossain määrin pyrojen ja rahanpolton määrästä huolimatta.

Ensimmäinen tauko koitti bändin loppukumarrettua 14 biisin jälkeen päälavalla, mutta eihän tämä tässä ollut. Suomalaisittain epätavallinen määrä järjestyshenkilökuntaa muodosti ketjun kohti kentän keskelle rakennettua B-lavaa, jolla lämppäri oli osuutensa aiemmin hoitanut. Pian Lindemann ilmestyikin turvamiesten saattamana pikkustagelle ja veti komean ”Ohne Dich”, jonka puolimaissa muukin bändi ehti kakkoslavalle ja seuraavaksi kuullun ”Engelin stemmalauluihin. Näissä kahdessa biisissä säestyksen hoiti duo Abelard pianoillaan. Upea suvanto raskaan junttauksen vastapainoksi. Bändin matka jatkui kumiveneillä yleisömeren kannattelemana takaisin päälavalle. Jossa tampattiin läpi yksi koko iltapuhteen kovimmista tampoista, ”Ausländer”. Huhhuijjaa mikä nykäisy. Ja kun ensimmäisen encoresetin päätteeksi oli selvitty yli ”Pussyn” smäidäpaisumuksesta, oli aika vielä encoreset 2:lle, jossa kuultiin kolme vetoa ja joka huipensi koko illan, paitsi biisillisesti, myös pyroteknisesti. Häiriintyneen kova ajo nimikkobiisi ”Rammsteinista”, jonka aikana Lindemannin selkään asennettu liekkireppu sylki sellaista tuliriikinkukkoa ilmoille, että eihän tämmöistä tahdo päästä näkemään kuin…joo, Rammsteinin keikoilla. Pikkuisen, tai oikeastaan pikkuisen enemmänkin kuin väkevä veto. Olimme paikalla. Ja heti perään ”Ich Will”, eikä siinäkään kohtaa ollut vielä maapallolta raakaöljy ehtynyt. Tuttu jäähyväisbiisi ”Adieu” oli jo lähtöjäähdyttelyä, niinkuin idea onkin. Vanha ruuhkissa-ahdistuja joutui jättämään istuimensa ja käymään, jo ennenkuin bändi loppuhuipentumana nostettiin hissillä ylös lavantakusen torniin.

Saattaisinko nähdä Rammsteinin uudelleen tulevilla maailmankiertueilla, mikäli niitä tulee, bändihän on jopa vihjannut lopettavansa pian? Varsin rammsteinmaista olisi nimittäin laittaa liekinheittimet pussiin 30-vuotisjuhlallisuuksien sijaan. Voisin nähdä Rammsteinin uudestaan, mikäli konserttien visuaalinen konsepti isommin vaihtuisi. Ultrafania maltillisemmin asiaan suhtautuvalle rockfriikille riittää nimittäin pitkälle, kun yleissivistyksen aukko on kerran täytetty. Ja vieläpä äärikomealla, hyväsoundisella show’lla, josta moni näyttämökuva jää mieleen loppuiäksi. Sensijaan, siitä huolimatta, yhtäkaikki, ja mitä näitä nyt on, Till Lindemann tuo soolorundinsa Helsingin Nordikselle joulukuussa. Siihen saattaa jopa joutua suhtautumaan. KG

Vader (pl), Hate (pl), Thy Disease (pl) @ Republika, Riga, LV 06.09.2019

Riikan vanhan kaupungin takakujien takakujalta löytyy Republika, kaikkien tähän asti koluamieni rokkiluolien äitirockluola. Aivan mahtava mesta, ja uusi suosikki koko rockluolastojen maailmankinkartalla. Sokkeloinen, ahdas, hikinen ja hapeton, mutta juuri sellainen kuin rockluolan isolla Ro:lla pitääkin olla. Tallinnan Rockstars tai Helsingin Semifinal tuntuvat lähes areenoilta Republikan rinnalla, jälkimmäinen myös liiteriltä. Republikan vetoisuus ei voi olla sataa henkeä enempää millään matikalla, tila on parempi mitata kuutioina kuin neliöinä, ja olisikohan niitä kuutioitakin korkeintaan 16 ja puoli. Lava on niin pieni, että rumpali soittaa kyljittäin yleisöön ja vieläpä pääosin PA:n takana piilossa. Encoret soitetaan samoilta jalansijoilta, mitään muita jalansijoja ei ole mihinkään poistua. Ja kaikki edelläkuvattu takaa ihan vähintäinkin yhden asian, oikean keikkatunnelman.

Kun päivän etäisesti työntekoa muistuttavat sekoilut hiukan venähtivät, oli Republikan kuolonmetalli-illan ensimmäinen akti jo ennättänyt aloittaa. Vaikka klubi onkin syvällä kellarissa, on kyseessä kuitenkin asuintalo, joten keikat yritetään saada ennen yhtätoista pakettiin. Ja mikäs sen sivistyneempää. Illan avaaja, Lilla Veneda Puolan Wroclawista takoi jo omaa osuuttaa, kun sain itseni raahattua rokkiklitsuun. Yleisöä oli tässä vaiheessa paikalla vasta muutama kourallinen, eikä Lilla Venedan black’n’death oikein jaksanut itseäkään innostaa, mutta yrityksen puutteesta ei avauskokoonpanoakaan voinut syyttää. Pientä pittiäkin viriteltiin jo, ja jokainen voi kuvitella, että kun 16 ja puolen kuutiometrin tilassa lähtee pitti pyörimään, niin ilmassa on vaaran tunnetta.

Republikan tärkeän keikkaillan epävirallinen otsikko oli siis Puola ja äärimetalli muutamassa eri muodossaan. Omalla kohdalla ehtoo oli kauan sitten kalenteriin hakattu, olihan illan pääesiintyjä, jo peräti vuonna 1983 Puolan Olsztynissa perustettu Vader saatava vihdoin pois siltä rokkifriikin kalmankatkuisemmalta bucket listiltä. Piti oikein ennakkolippu ostaa. Kommunistinen ja nihkeä Puola vuonna 1983 ei ollut ilmeisin paikka maailmassa perustaa death metal-bändiä, ja muutenkin alan kanoniaa kirjoitettiin enimmäkseen ja pioneereimmin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Vader oli siis jotain tavatonta, ja jos katsoo dödön aikajanaa, niin oli se sitä jo pelkästään perustamisvuotensa takia, samana vuonna nimittäin aloittivat Bathory, Possessed ja itse Death, eli lajityypillä ei ollut edes nimeä vielä, kun Vaderia heräteltiin eloon, tai kuoloon, miten vaan. Vader on siis ollut pakko nähdä-listoilla jo lausumattoman kauan, mutta nyt onnisti, kun lähti oikein ulkomaille asti.

Illan kattauksessa oli tarkoitus olla mukana myös yhdysvaltalainen The Noctambulant, levyiltä tutustuttuna erittäinkin asiallinen bläkkisrykmentti, mutta jostain syystä ja kuinka ollakaan jenkkiblackbändi ei päässyt puolanmiesten messiin. Ei ihan eka kerta maailmassa, kun alan yrittäjä kohtaa mitä lie ongelmia saapua mihin lie maahan. Kuuluu bläkkiksen normitoimintatapoihin. Lilla Veneda jäi siis otannaltaan yhden biisin mittaiseksi, sen verran janotti, ja Republikan ainoa baari on kaukana yläkerrassa.

Thy Disease Krakowasta aloitti mustanpuhuvalla kuololla vuonna 1999, mutta on sittemmin ottanut toimitukseensa industrial-vaikutteita, jotka nyt livenä lähinnä ovat nauha-aloituksia ja välikkeitä, muuten homman nimi on kuitenkin aika suora paahto, vasta viime vuonna bändiin liittyneellä solisti Marcin Parandykilla on olemuksessaan ja huudossaan hiukan corempaakin otetta, mutta ei onneksi liikaa. Bändin ainoa alkuperäinen on kitaristi Yanuary, muut on laitettu vaihtoon tehokkaasti 2010-luvulla. Näissä genreissä ei kannata olla niin nuuka perustajajäseniä laskiessaan, death-ja blackpiireissä ovi käy kuin K-Marketin tuulikaapissa. Thy Diseasella on rustattuna kuusi pitkäsoittoa, ja kyllä sen 40-minuuttisen louhintaslotin tämäkimmät vedot kuultiin kahdelta viimeisimmältä, vuoden 2009 ”Anshur Zalta” ja ”Costumes of Technocracylta” (2014). Varsinkin jälkimmäisen nimiraita ponnistettiin maailmaan jo kovinkin kovilla tehoilla, ja muutenkin Thy Disease pääsi yllättämään takaa, ei vaan edestäpäin. Turha luulla palaavansa näiden ääreen juurikaan enää kotoisessa musacornerissa, mutta mainio ja anteeksipyytelemätön lämppäriveto silti, erityisesti ilahdutti rumpali Ireqin rento, suorastaan humppabändimäisen rento kannutus. Ei ollut kiire minnekään, mutta silti hyvin pysyi mukana. Edellisestä pitkäsoitosta on Thy Diseasella aikaa jo viisi vuotta, joten ennuste ei lupaa enää pitkää ikää, mainio yhden illan tuttavuus silti.

Pieni rouduutauko, kaikki soittivat tosin Vaderin rummuilla, koska ei täällä mahdu mitään rumpusettejä vaihtelemaan enää, kun kaikki kamat on pystyssä. Hyvä kun yhdetkään kannut mahtuu lavalle. Sitten niinikään bändi, jonka näkemistä olen jo vuosia väijynyt, ja Tallinnassa asuessa muutaman mahdollisuuden jo hassannutkin, kuinka olla. VIhdoin oli kuitenkin aika nähdä varsovalainen Hate, joka kuuluu ihan keskeisiin bändeihin, kun listataan blackened death metallin ansioituneimpia. Bändi aloitti jo vuonna 1990 nimellä Infected, ja mehän tiedämme kuinka tärkeätä ajanjaksoa rock’n rollin tummemmassa historiassa silloin elettiin, ei vain Norjassa ja Ruotsissa, mutta myös jo siinä vaiheessa ei enää niin kommunistisessa, mutta toki entistäkin nihilistisemmin katolisessa Puolassa. On saanut Hatekin selitellä tekemisiään ja sanoituksiaan. Sotamaalit naamalla Hate ajoi erittäin tummaa extreme metalliaan ääritehokkaan 40-minuuttisen, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Joku voisi peräänkuuluttaa nyansseja, ja kuulutankin. Haten keikka oli kuin olisi jäänyt saman, uudelleen ja uudelleen sortuvan seinän alle toistuvasti, siinä alkaa kuitenkin seinä tulla jossain kohtaa tutuksi. Eli joku hieman hienovireisempi biisi, emme ymmärrä nyt väärin, olisi keskellä settiä tehnyt todella tissiä. Muuten bändin paahdossa, vasenta kaistaa kolmeasataa, ei ollut sinänsä vikaa. Ja jos saa Haten kuulostamaan näin hyvältä näillä volyymeillä ja tässä kellariluolassa, jotain pitää jo osata.

Hatelta on tuoreeltaan ulkona uransa peräti 11. albumi ”Auric Gates of Veles”, ja kyllä sen kakkosraita ”Triskhelion” oli bändin lapioinnissa täysin ylivoimainen veto. Jollain ihmeen tavalla Hate-solisti (ja ainoa alkuperäisjäsen, kuinka olla) Adam The First Sinner (tirsk) onnistui suorastaan lakonis-eleettömällä olemuksellaan tuomaan tilaan lisää mainittuakin vaaran tunnetta, keskilattialla yltyneen kirnun lisäksi. Paha hahmo, mutta niin kannattaa tässä lajityypissä jo ollakin. Ei se kynttilöiden sammuksiin puhaltelu ja maapallon näköisen rantapallon parsinneulalla uhkaaminen nyt niin true ole.

Tarkoitus oli jäädä klitsuun tsiigaamaan Vaderin soundcheckia ja varmistella eturivin paikkaa, mutta siinä samassa ystävällinen floor managerlady tulikin latviaksi ajamaan ystävällisesti kaikki ulos virittelyn ajaksi. Ymmärrän tavallaan kovinkin hyvin, ettei kukaan pääse arvioimaan keskeneräistä, mutta Republikan holding alueet on jo niin pieniä, että ahtaaksi meni. Onneksi heavykansa on kaikkialla kohteliasta ja aina yhteisellä asialla. Sopu antoi sijaa.

Oli tullut aika todistaa Vader, yksi death metallin legendabändeistä livenä. Paikka, jos ei nyt ihan eturivistä mutta jo heti toisesta varmistui, basisti Hal Halickin puolelta. Matkaa Vaderiin alle kolme metriä. Sitten lähti, tuorettakin tuoreemman ”Grand Deceiver”-EP:n nimiraidalla lapikas lattiaan, muovipussi päähän ja ruumis suohon. Ei vankeja, ensimmäisistä tahdeista oli selvää, että nyt mennään, eikä meinata mennä. Hillitön paahto päälle, riehakkaalla ja iloisella ilmeellä, tunteroinen planeetanluokan kuoloa, soittamisen ja onnistuneeksi tuomitun työpuhteen tuottamaa riemua, joka ei voinut olla ensimmäisestä stygestä lähtien tarttumatta Republikan ääriään myöten täyttäneeseen yleisöön. Kuolonmetalli ja ilo ei välttämättä yhdisty paperilla eikä piirustuspöydällä, mutta käytännössä niin voi olla. Basisti Halilla ja Vaderin vuonna 1983 perustaneella Peterillä oli ainakin niin silmiinpistävän hyvä meininki, että liian harvoin näkee. Huikea tunnelma täytti Republikan kellarin ja Vaderin aivan törkeän kova paahto laatusoundeilla kilautti itsensä ennen puoltaväliä parhaaksi ikinä näkemäkseni deathkeikaksi. Ei mitään jakoa niillä muilla, vaikka paljon hyvää on tullutkin yytsittyä. Hirvittävän hieno veto, ja vieläpä ulkomailla, josta saa aina lisäfjongaa keikalle, paikallismaustein.

Vaderin 15 kihvelöinnin keikka oli tehokas katsaus bändin pitkään uraan, moni bändi hylkii kaukaista esikoisalbumiaan nykysetissään, mutta ei tämä. Vader on pioneerisjuuristaan ylpeä, edelleen todella hyvässä hapessa sylkevä kuolonkone, jonka syssymmällä ilmestyvältä seuraavalta albumilta on lupa odottaa hyvää. Elokuinen EP oli jo niin kova, että eihän se kuolo ollutkaan kuollut. Kolmantena kuultu ”Black To The Blind” aivan viimeistään ravisti neuvostoaikaiset amalgaamit leegoista, hillitöntä ajoa, eikä Republikan lava, jolla juuri ja juuri mahtuu soittamaan suorassa, voi tehdä tunninkaan nykäisystä näillä energioilla bändille helppoa. Kitaristi-solisti Peter, jonka visio Vader on, vaikka miehet ovat moneen otteeseen vaihtuneet (bändissä on vaikuttanut lisäkseen peräti 15 soittajaa), ei paljoa puhellut, ei turinointia tai jorinointia, vaan suoraan päälle kovalla sykkeellä. Vasta lopussa, kun alkoi kiitos seisoa, kuultiin solistilta ihan muutama lausekin, kovin kiittävä yhteisestä intensiivisestä dödöpuhteesta. Sympaattinen ukko kertakaikkiaan, ja ainakin tänään Riikassa, Vader vaikutti todella hyvältä työpaikalta.

”The Final Massacre” ja tuntui jo että loppuu ylisanat kesken, ja loppuuhan ne. ”Epitaph”, albumilta ”Revelations” (2002) ja ”The Crucified Ones” saattoivat edustaa jonkinlaisia kohokohtia, mutta sikäli se oli mahdotonta, että koko keikka oli yhtä kohokohtaa. Ja sitten, varsinaisen setin loppuliukuun, olin paikalla kun Vader porasi esikoisalbuminsa ”The Ultimate Incantation” (1992) klassikkoraidan ”Dark Age”, jota louhimatta se ei juuri ole yhdestäkään luolasta poistunut. Vielä täysin kellot seisauttava ”Cold Demons”, ja sitten olikin jo aika encoreiden. Ne vedettiin samoilla jalansijoilla ja liukkailla, tältä lavalta kun ei ihan noin vain poistuta, piti oikein keikan päätyttyä jäädä seuraamaan miten esimerkiksi rumpali James Stewart (kyllä, James Stewart) pääsi könyämään työpisteeltään pois. Menihän se nykytanssin ja kuminivelakrobatian puolelle vahvasti. Vielä naputettiin siis ennenkuin kukaan könysi minnekään huima ”Sword of the Witcher” ja ehkä ennenkaikkea, kun Vader on tunnettu maulla valituista covereistaan myös levyillä, Judas Priest-laina ”Steeler”. Bändi kuulosti alkuaikojen likaiselta ja ilkeältä Motörheadilta, ja nykyiseltä ja likaisenilkeältä itseltään upealla tavalla yhtäaikaa. Kiitos Vader, kaikkien aikojen parhaasta koskaan death metal-keikasta, jos nyt tuttuun ja totuttuun tapaan saa toistaa itseään. Oli vielä tarkoitus pölliä kitaristi Spiderin settilista lattialta rockmemorabiliaan, mutta joku nuorempi jantteri ehti ensin, kuinka olla. KG

Die Krupps (ger), The Red Paintings (aus) @ Klubi, Tampere 26.09.2015

Tampereen Klubilla on hiljaista vielä illan kakkosartistinkin aloittaessa, vaikka luvassa on ehtoon päätteeksi industrialin todellinen legenda, tai sen raskaamman laidan lähestulkoon keksijäbändi, saksalainen Die Krupps. Tai no, hiljaistahan täällä siis ei ole, väkeä vain vähänlaisesti, ollakseen vieläpä lauantai-ilta. Lämppäribändi The Red Paintingsia ajetaan nimittäin niin kovaa, että lasit täristelevät pöydiltä. (Ilan oli aloittanut saksalainen konemuusikko Janosch Moldau, jonka setti siis tällä kertaa jäi näkemättä.)

Vuonna 2000 Australian etelärannikon Geelongissa kasattu The Red Paintings soittaa paperilla, tai Wikipedian mukaan, taiderockia, ”orchestral rockia”. Ensinmainittu ei toteudu sillä, että solisti-kitaristi Trash McSweeney on pukeutunut karvahattuun ja hameeseen, ja kantaa selässään R2-D2-robotin muotoista reppua. Tai, että basisti ja viulisti ovat pukeutuneet geishoiksi. Jälkimmäinen väittämä taas vaatisi orkesterointia, jota bändi käsittääkseni levyillä harrastaa enemmänkin, livenä sähköviulu ei sellaiseksi yksinkertaisesti riitä. Joten, kutsukaamme Reddareiden musiikkia ihan vaan vaikka rockmusiikiksi. Sitä se on, ja vieläpä varsin laadukasta sellaista.

Setti venähtää kolmenvartin paremmalle puolelle, ja loppuu juuri, kun on alkamaisillaan pahasti kyllästyttää. Bändillä on upeita melodiakulkuja, mutta kokonaisiksi biiseiksi näillä katkelmilla on vielä matkaa, jää jotenkin hajanainen vaikutelma. Kaikki kappaleet noudattavat samaa kaavaa; rauhaisa alku, kova purkaus grungehtavaksi melskaksi, viulusoolo ja taas rauhaisampi osuus. Taitoa ja asennetta on, ja komeita melodioita, sanoinko jo. Bändillä on Yhdysvalloissa ja Euroopassa vankka kulttisuosio, ja sen vuoden 2013 albumikin, ”The Revolution Is Never Coming” julkaistiin käytännössä fanien rahoittamana. Nirvana ja Radiohead samasta tötteröstä läpi tunkien, ja toisesta päästä tulee ulos outoihin kostyymeihin sonnustautuva The Red Paintings. Aika paljon tulee nähtyä bändejä, joihin ei enää ikinä tarvitse palata, näihin voi hyvinkin. Nämä myös osoittavat, että Australia on jälleen (tai edelleen, kuinka vaan) kiinnostava rockmaa, ellei peräti rockmantere. Tänäkään vuonna en ole nähnyt yhtään huonoa bändiä niiltä suunnin. The Red Paintingsin konseptissa on sitäpaitsi paljonkin samaa, kuin kesällä todistamassani Ne Obliviscaris-orkesterissa, joka ainakin oman katseeni käänsi Australiaan suorastaan pitkästä aikaa. (Ne Obliviscaris muuten palaa kulmille marraskuun 21.pvä, Nosturiin. Lämmin suositus.)

Lämppärislotin venähtäminen myöhästyttää Die Kruppsin aloitusta kymmenisen minuuttia, mikä Tampereen Klubin nykymeiningillä, jota kovastikin arvostan, on suorastaan pikkutavatonta. Tehokkaasti saksalaiset roudaavat ja asentavat, pian ollaan jo tositoimessa. Alkaa puolentoista tunnin ankara junttanpoo, joka ei hengähdystaukoja suo. Avausbiisi ”Crossfire” menee vielä soundia haeskellessa, mutta yhtä biisiä kauempaa sekään toimi ei onneksi kestä. Kovaa tulee, mutta tulkoon. Vain alkuperäissolisti ja nokkamies Jurgen Englerin välispiikit menevät puuroksi, ja laulusoundikin jättää toivomisen varan.

Muutenkin ihan keikan alussa tulee tunne, että noinkohan tästä isoja odotuksia vastaava rockpuhde saadaan aikaiseksi. Bändi on aavistuksen jäässä, konepohjat luova Ralf Dörper antaa jotenkin insinöörin vaikutelman itsestään, samoin laiskasti lätkivä liverumpali Volker Borchert. Mutta kun Dusseldorfin hiukkaskiihdytin pääsee matkavauhtiin viimeistään kolmantena kuultavalla ”Isolationilla”, ei se enää ole pysäytettävissä. Uraani halkeaa. Elokuussa julkaistun uutuusalbumin ”V- Metal Machine Music” kakkosraita ”Kaltes Herz” uhkaa olla koko illan kovin veto. Muutenkin tuoreen levyn raidat lähtevät jotenkin erityisen kimmoisasti, eivätkä ainakaan tänään kuullut häpeile klassikkoseurassa hetkeäkään. Viimeisimmältä platalta kuullaan peräti kuusi vetoa, Die Krupps ei kierrä 2015 Greatest Hits-periaatteella, vaan promoaa uutta, laadukasta levyään. Arvostan.

Meininki rentoutuu, biitti alkaa käydä pirkkahämäläisen jalan alle, nyrkit nousevat ilmaan. Silti edelleen jää kysymys roikkumaan industrialilmaan, missä kaikki ovat? Die Krupps ei käy täällä joka vuosi, ja silloin kun käy, sen nähdäkseen kannattaa vaivautua paikalle.

Illan komein veto kuullaan ennen puoltaväliä, ”III-Odyssey of the Mind”-albumin (1995) nimiraita. Keikan viimeinen kolmannes on kokonaisuutena pelkkää juhlaa; ”Nazis Auf Speed”, ikihitti ”Metal Machine Music”, ”Robo Sapien”, ”To The Hilt”, sekä fasisminvastainen, varsinaisen setin päättävä ”Fatherland” osoittavat kaikki yhtenä hittirintamana, miksi Die Krupps on niin merkittävä bändi. Ilman Kruppsia ei olisi Eisbrecheria tai Rammsteinia, yhdessä Laibachin kanssa se on ollut muovaamssa kokonaista lajityyppiä Eurooppaan, vieläpä samasta perustamisvuodesta lähtien, eli 1980.

Rumpali Borchert ei valitettavasti koko keikan aikana pääse laiskimusimagostaan. Mietityttää, mihin bändi ylipäätään tarvitsee liverumpalia. Varsinkaan näin ajattelemattomasti sovitettuna. Miksi ei ennemmin niin kovat konepohjat, että Tammelantorilla tulee köntsät housuun. Liiteristä katto irti. Kahden kitaran vuororunttaus toimii, ja alun insinööri-imagostaan huolimatta, pitää kuitenkin muistaa, kuinka legendaarinen ukko koskettimien ja samplereiden takana bostailee. Ralf Dörper oli perustamassa vuonna 1982 Propaganda-yhtyettä, jonka senkään vaikutus uuden aallon syntsapopille ja myöhemmin koko konemusiikille ei ole ihan vähäisimmästä päästä. Ja nyt kun Dörper on olennainen osa Die Kruppsia, on siinä rockhistoriaa jo yhden hesselin harteille. Propagandakin on edelleen näkemättä, mutta onneksi myös toiminnassa, ainakin puoliaktiivisesti. Kruppseissa kitaristi Marcel Zurcher on virallinen jäsen myös, ja pääsee promokuviin, rumpali Borchert ja toinen kepittäjä Niels Finkeisen ovat livevierailijoita.

Lavan keskustaa hallitsevat metalliputkiperkussiot eivät tuo kokonaissoundiin juuri mitään, ja Engler takookin niitä lähinnä lopun hittiputkessa. Olin odottanut suurimman osan keikkaa, että noita takomalla lähtee puntit housuista, mutta ei. Lähinnä kyse on legendaarisesta esineestä, joka kuuluu Krupps-keikoille jo hamalta 90-luvulta. En tiedä, onko muilla keikoilla metallituubeja sämplätty lennättämään jengiä takaseinään, mutta ei ainakaan tänään.

Ilman encoreita ei tänäänkään selvitä, niitä tulee kaksi: ”Machineries of Joy” ja lopuksi vielä lopullisen läpimurtoalbumin ”II-The Final Option” (1993) iskuraita ”Bloodsuckers”. Homma on paketissa, mutta Die Kruppsin tarina ei. Jurgen Engler on pitänyt itsensä kuosissa, ainakin päällisinpuolin ja lavalla Engleriä lopun veljellisesti kaulailevat Zurcher ja Dörper ovat ne oikea ja vasen käsi, mihin bändi juuri nyt perustuu. Tuore albumi nähtiin Saksan virallisella listalla sijalla 49, eli germaanikuluttajallekin yhä maistuu kunnon rytke. Kruppsien industrialperintö voi hyvin.  KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: