Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “New Wave”

Sting (uk), Joe Sumner (uk) @ Nokia Arena, Tampere 20.09.2022

Brittiläinen The Police takoi itsensä lähtemättömästi rockin historiaan vuosien 1977-1984 välillä. Bändin eittämätön nokkamies ja hittinikkari Sting on varmistellut kyseisessä historiassa pysymistä soolourallaan jo kunniakkaiden 37 vuoden ajan. Nyt 70-vuotias popveteraani saatiin Suomeen kahdelle keikalle, tuoreinta ”The Bridge”-albumia (2021) promoamaan. Tampereen Nokia Arenan veto, joka avasi koko Euroopan-kiertueen, oli Stingin järjestyksessään 15. Suomen (soolo)keikka. Tällä kertaa Sting nähtiin ja nähdään myös Helsingin Jäähallissa.

Nokia Arena tuli henkilökohtaisesti koeponnistettua kesäkuussa Eric Claptonin bändillä, kokemus oli puolittain karmiva piippuhyllyltä yytsittynä, mutta Sting-illassa oikeastaan kaikki oli toisin. Nokia Arena osoitti toimivuutensa koko potentiaalillaan; arkkitehtuuri, sijainti, väljyys, henkilökunnan rentous, jonoutumattomuus, ja mikä yllättävintä, permannon lavaa lähimmän kolmanneksen otannalla myös aivan jäätävän hyvä soundi. En tiedä oliko äänenpaineasiat vieläkään yhtään paremmin VIP-aitioissa tai piippuhyllyillä, mutta alalattialla, Tavastia-etäisyyksiltä yyberöitynä keikka oli pelkkää juhlaa. Kolme minuuttia ennen lämppärin aloitusta sai kävellä vielä ihan vapaasti lopullisille laatujalansijoille, matkaa lavalle jäi vain alle 20 metriä. Eli ihan kuin olisi hiukan isommalla klubilla ollut, eikä yhtään jäänyt nälkää enää uudelleen kokeilla niitä Nokia Arenan ylähyllypaikkoja.

Illan aloitti sekunnilleen sovitusti klo 20 Stingin laulaja-lauluntekijäpoika Joe Sumner. Joe-poika on hankkinut muusikkokannuksiaan brittibändi Fiction Planessa, jonka isoimpia hetkiä oli varmaankin toimia lämmittelyaktina The Policen reunion-rundilla 2007, mutta myös soolona kaveri on jo pitkään esiintynyt. Eikä ole kuulkaa hullumpi lauluntekijä lainkaan. Tampereen 8-biisisessä mies ja teräskielinen-setissä vain keskivaiheen stygeissä tuli muutamassa jazzahtavammassa osuudessa mieleen muuankin Sting, mutta muuten Sumner Jr:lla on persoonallisia biisejä iso tukku, ja ennenkaikkea huikea lauluääni. Madoton omena on pudonnut puusta riittävän kauas, mutta turvallisen lähelle, jos syksyinen metafora sallitaan. Varsinkin kakkosena kuultu ”You You You” on maailmanluokan biisi, ja voisi soida vaikka isänsäkin katalogissa. Myöhemmin Sting-setissä, kun lavakameroiden kuvassa iskä ja poika olivat rinnakkain, yhdennäköisyys pelkästään oli ilmeinen, ei ollut poika alakerran Ramin tekemä, niin miksipä ei voisi luonnostaan myös kuulostaa hyvin samankaltaiselta. Ja jos kuulee pikkujäbänä koko ajan Policea ja Stingiä, niin jotain sieltä vääjäämättä tarttuu. Pitää muistaa, ettei ole ihan pelkästään helppo paikka lähteä maailman lavoille jos sukunimi sattuu olemaan Sumner (tai Earle, Presley, Starr, Guthrie, Lennon, Dickinson, Zappa tai moni muu). Suomalaiset saavat jatkuvasti kehuja maailmanartisteilta hyvinä yleisöinä, ja nytkin oli aivan ihanaa nähdä ja kokea, miten suopeasti Joe Sumnerin puolituntinen otettiin vastaan. Poika-Sumnerilla oli myös tietämättään ilo ja kunnia olla meikäläisen kirjanpidossa varmistetusti 1000:s nähty artisti ja isä-Stingillä oli ilo ja kunnia saattaa seuraava 1000-luku matkaan. Muutamia nähtyjä tilastoinnissa on taatusti jäänyt unohduksen hämyyn, mutta uskoakseni vain tyyliin alle 10, joten kohtuutarkoista luvuista puhutaan. Stingin veto huipputaitavine bändeineen Tampereen illassa oli niin kova keikka, että ilo lähteä tavoittelemaan seuraavaa tuhatta artistia on pelkästään puolellani.

Joe Sumner.

Mikään keikka, jolla tiski soittaa lämppärin ja pääbändin välissä Frank Sinatraa dubversioina, ei voi olla huono. Eikä ollutkaan. Tai toisaalta, missä enää tällä planeetalla voi kuulla Einin ”Olen neitsyt”? Tampereen Nokia Arenan yläbaarissa Karjalaa siepoessa ja paikalla olemattomia tuttuja bongaillessa. Arvostan.

Lämppäri-Joen jälkeen oli pidettävä saavutetuista conversensijoista (joo, alkaa ne olla jo kohta vähän kylmät) kiinni, ei näin hyviä mestoja täälläkään permannolta saa, jos lähtee pääartistin ekan biisin aikana könyämään sormet kanan siipirasvassa vessan kautta permannolle. Vanha keikkanäätä koki nimittäin karmivia heinäkuussa Ruotsin Solnan Friends Arenan lentokentän kokoisella lattialla, kun Rollarit soitti arviolta 100 metrin päässä, ja edes nanosekuntien näköhavaintoja saadakseen piti koko ajan keksiä omat päkiänsä ja pohkeensa uudestaan.

Sting seitsenhenkisine bändeineen asteli lavalle tasan sovitusti klo 20.45, ja nimenomaan koko bändi yhtäaikaa. Koko keikan ajan oli fiilis, että Sting on bändin basisti ja laulaja, ei rocktähti, ja että nyt vaikuttaa kivalta työpaikalta myös noille muille. Ja langattomana, mikkitelineestä riippumattomana Stingin ei myöskään tarvinnut palata aina lavan keskelle pönöttämään, vaan saattoi laulaessaankin kierrellä ympäri stagea. Illan 19 biisin settilista lähti heti ja pokkana etenemään bonjovimaisella dramaturgialla, eli isoja hittejä kärkeen ja kaikkiin mahdollisiin väleihin, koska ne ei tunnetusti lopu ihan heti kesken. ”Message In a Bottle” avasi, ja vanhimmatkin rokkipolicet oli heti vedetty meininkiin mukaan, toki Stingillä on ollut aikaa ja perspektiiviä kasvattaa useampikin fanisukupolvi, niinkuin Tampereenkin alalattialla nähtiin. Kakkosena vedetty ”Englishman In New York” korkkasi soolotuotannon. Sting soitti lopulta materiaalia vain 4 sooloalbumiltaan, vaikka julkaistunahan niitä on peräti viisitoista. Muuta illan aikana merkillepantavaa oli paitsi upeat lavavalot, myös taustaprojisioiden niukka graafisuus ja pelkistetty väripintojen ilmaisu, aina ei tarvitse ajaa sitä Vietnamin sota ja Etiopian nälkäiset-tsunamia taustalakanaan, todistaakseen että nyt on kuulkaa kantaaottava taiteilija lavalla ja laulut mietittyjä. Hyvä Sting! Vaikka mies onkin luonnonsuojelija ja hyväntekijä, ihmisoikeusaktivisti, niille asioille on oma hetkensä ja paikkansa.

Mielenkiintoinen valinta oli myös soittaa tuoreimman albumin kolme raitaa heti alulle settiä ja kaikki peräjälkeen. Kyynisempi sanoisi, että ”pois kuleksimasta”, mutta mitäpä jos niin ei ollutkaan. Kaksi biiseistä oli silkaa modernia Policea ja yksi silkkaa, taattua soolo-Stingiä. Miehemme istualtaan akustisella kitaralla säestämä ”If It’s Love” ja ennenkaikkea rouheampi ”Rushing Water” eivät missään nimessä hävenneet itseään klassispainotteisessa settilistassa, päinvastoin. Jo kolmannen biisin jälkeen Sting myös esitteli bändinsä, pikku tavatonta sekin. Lavan keskushahmoja olivat tänään(kin) Millerin rouvan lahjakkaat kitaristipojat Dominic ja Rufus, joista ensinmainittu on ollut Stingin oikea käsi koko soolouran ajan, ja jolla on bändissä myös sävellysvastuuta. Illan aikana myös Shane Sager huuliharppuineen sai soolotilaa, mainittavimmin ehkä hiukan laiskasti alkaneessa, mutta isoihin soulsvääreihin kohonneessa ”Brand New Dayssa”, jonka alkuperäisen huulisintron vetää itse Stevie Wonder, kuten Sting spiikissään muistutti meitä, mutta huumorilla myös nuorempaa soittajaansa. Lavan muusikoista kiipparisti Kevon Webster jäi ehkä soundillisesti eniten pimentoon, mutta jo kehuttukin illan häkellyttävän hieno kokonaissointi takasi jopa perkussioita hoitaneen taustalaulajatar Melissa Musiquen tamburiinin ja shakerin läpitulon, joka on tämänkokoisessa liiterissä ehkä pikku juttu, mutta oikeasti iso ansio illan tiskille. Ennen koronaa Stingin bändin rummuissa nähtiin itse Josh Freese (ex-Guns’n Roses, ex-Nine Inch Nails), mutta nyt tanakat tahdit takasi nuori pastorinpoika New Jerseysta, Zach Jones. Eleetöntä, isokätistä groovaamista, joka raskautti monia tuttuja Sting-hittejä juuri sopivalla tavalla. Josta puheen ollen, illan raskaimmassa vedossa ”Heavy Cloud, No Rain” Sting sai upean lauluavun lavan eteen duetoimaan nousseelta Melissa Musiquelta. Oman hetkensä sai myös taustalaulajista toinen, Gene Noble, joka nousi varsinaisen setin päättäneessä ”Every Breath You Take”-ikihitissä Stingin rinnalle tulkitsemaan R&B:sti, ja onnistui osaltaan nostamaan liki puhkisoitetun stygen uudelleen tuoreeksi ja terveeksi, itse asiassa koko kuluvan, huikean keikkavuoden yhdeksi tärkeimmistä yksittäisistä vedoista. Meni viimeiset kaksi viikkoa pari tai kolme tuntia yössä maksimissaan nukkuneellla keikkaketulla tennispallon muotoinen, kokoinen ja värinen pala kurkkuun, kun viimein kuuli slummitaloissa ja liikennevälineissä nilelle soitetun ”Every Breath You Take”, vieläpä niin että myötäiset lavavalot syttyivät ja koko bändi nostettiin varjoista esiin. Täällä me ollaan oltu teitä varten, mutta ilman teitä, ei olisi meitä. Upea ele Stingiltä, joka tietenkin bändijohtajana tällaiset hetket a) suunnittelee ja b) siunaa.

Sting.

Ennen lopun superhittiä komeimmin kulkivat niinikään The Police-hitti ”So Lonely”, jonka sekaan bändi uitti säkeistön verran Bob Marleyta (”No Woman, No Cry”), sekä käsittämättömällä voimalla eteenpäin tampannut ”Desert Rose”, jonka julkaisun myötä aikoinaan Sting pystyi esittelemään algerialaista rai-musiikkia hyvinkin laajalle yleisölle maailmassa. Liiaksi kokolattiamaton alle on lakaistu sekin fakta, kuinka paljon Police aikoinaan auttoi popularisoimaan reggaeta, rocksteadya, skata ja dubia. Niinikään Police-biisiin ”King of Pain” Sting sai lauluavukseen poikansa Joen, ja ilman mitään hössötystä, että tässä on mun poika, laulettiin vaan rinnakkain, kuulostettiin samalta ja näytettiinkin melko samalta. Pojasta polvi ei saa missään nimessä pahentua, elämä jatkuu, rock’n roll ei kuole koskaan ja mitä näitä nyt on. Ja hei, ”Shape of My Heart”, teboilinbaareissa Juvalta Juankoskelle läpirynkytetty softrock-klassikko, joka voisi helposti tulla toisesta korvasta vaikkuna ulos, vaan ei, yksi illan upeimpia vetoja ja koko keikan aika tarkalleen puolivälin kaunis keskisuvanto. Diggasin, olin olemassa.

Monesti tai monasti käy niin, että kun se tunnetuin ja isoin biisi vedetään varsinaisen setin päätöksenä isolla tunteella sekä yleisön että bändin puolelta, niin kovin harvoin pakolliset encoret enää mitään lisäarvoa tarjoavat. Nytkin täydellinen keikka olisi päättynyt ”Every Breath You Takeen”. Encoreita kuultiin kaksi, niistä täysin sinänsä tietenkin pakollinen ”Roxanne” oli täysturha yleisönlaulatus, mutta lyhyt ”Fragile”-veto, jonka Sting tulkitsi istualtaan puoliakustisesti, oli kyllä mainio matkaeväs ulostautua Pirkanmaan yöhön. Lopulla keikkaa Sting esitteli bändinkin vielä toistamiseen, se kertoo ammattitovereiden isosta arvostuksesta, ja lupasipa pop-päällikkömme tulla vielä takaisinkin. Mikäs on tullessa, biisikynä on yhä terävä ja miehen kunto vähintäinkin silmämääräisesti mainio. Ja kun jopa Nokia Arenalta kadulle pääsy sujui (ainakin tällä kertaa) muutamassa minuutissa, niin täällähän pitää alkaa käymään. KG

Duran Duran (uk) @ In The Park, Kaisaniemi, Helsinki 02.06.2022

Duran Duran soitti Helsingin Kulttuuritalolla Suomen ensikeikkansa syyskuun 28.päivänä 1982. Nelisen kuukautta aiemmin bändi oli julkaissut sittemmin nopeassa tahdissa kryptoniittia myyneen kakkosalbuminsa ”Rio”. Sen isot hitit soivat tavan takaa aamukasteessa, liikennevaloissa ja slummitaloissa. Bändin näyttävät, ison rahan musiikkivideot siivittivät vastaperustettua Music Televisionia maailmanlaajuiseen suosioon. Duran Duran oli 80-luvun alussa planeetta Maan isoimpia bändejä.

Kesän 2022 alkajaisiksi Duran Duran saatiin Suomeen toista kertaa. Ei voi sanoa bändin todellakaan rampanneen täällä kyllästymiseen asti, mutta suosio on 40 vuotta ja 13 studioalbumia myöhemmin yhä vankkaa. Sitä todisti 12 000:n entisen ja vähän nykyisenkin nuoren saapuminen Helsingin Kaisaniemen In The Park-iltaan. Ja millaisen sävellahjan entiset nuoret uskollisen odotuksen jälkeen saivatkaan…

Iltapäivän oli avannut ruotsalainen Jubel (umlautilla), jonkinlainen synapopin ja diskon historian ideoita ja melodioita kierrättävä viraalihässäkkä, joka nyt ei näin ystävällisimmin ilmaistuna olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää. Iltapäivää jatkoi tuottaja-ja kitaristilegenda Nile Rodgers bändinsä Chicin nykyinkarnaation kanssa. Toki Duran Durania (ja puolta miljardia muuta) ansiokkaasti vuosikymmenien aikana tuottanut maestro diskohitteineen olisi pitänyt bongata, mutta Loud ’n Liven järkkäämän illan aikataulutus ja Ilmatieteen laitoksen järkkäämä ennuste olivat kumpikin niin karmivia, että oli tähdättävä alueelle noin tunti ennen pääbändin aloitusta. Ja se osoittautui oikeinkin hyväksi ratkaisuksi muistella vielä pitkään jälkikäteen. Rodgersin setin aikana tuli vodaa ihan huolella, eikä ajatus yytsiä Duraneita valmiiksi uitettuna koirana houkuttanut. Keikka oli aivan liian arvokas kärvisteltäväksi. Toivottavasti mahdollisuus nähdä legenda Rodgers vielä avautuu jossain muualla.

Kysymys. Jos lämppärin ja pääbändin välillä on kaksi ja puoli tuntia, ja lämppäri soittaa sanotaan vaikka rapian tunnin, niin mitä Kaisaniemen pesiskentällä on tarkoitus tehdä se loppuaika? Siis vaikka sää olisi ihan hyväkin? Kierrellä ja ihmetellä alueen muuta tarjontaa? Viittä ruokakioskia? Ja sitä faktaa, että juomapisteellä yhdelle asiakkaalle tai pienseurueelle kyetään uhraamaan aikaa erinäiseen hilloamiseen helposti viisikin minuuttia. Otin oikein aikaa, kun edellä olleelle ladyparille myytiin ei-oota, rahastettiin, unohdettiin tilaus ja saatiin taas langan päästä kiinni, viisi minuuttia! Ei siis ihme, että jonot välillä muodostuvat pitkiksi. Ja totta, saahan siihen kulumaan puolitoista tuntia hyvinkin, kun jonottaa yhden safkan ja pari keskikeijoa. Comme si, comme sa. Suomesta on kuitenkin tulossa sivistysmaa. Nyt kun juottokarsinoista on vihdoin päästy, sen yhden keskikebardin tai jopa skumppalekan voi ottaa mukaan ja hakeutua jo valmiiksi hyville conversensijoille. Ja 12 000:n sisäänotolla Kaisiksessa kaikki halukkaat näkevät edes jotain. Joten valittaminen sikseen, illan se osuus, jota varten tänne tultiin, oli pelkkää juhlaa.

Duran Duran astelee lavalle sekunnilleen sovitusti klo 20. Keikka alkaa niinkuin on alkanut jo ties kuinka kauan, ”The Wild Boys”. Solistis- ja nokkamies Simon Le Bonilla on valkoiset farkut (talvellakin) ja räyhäkkäästi neonvihreä nahkarotsi. Kiipparistilla ja idean isällä Nick Rhodesilla tukka sympaattisesti pystyssä, Roger Taylor tutun eleetön rumpujensa takana, jäljelle jääneistä Tayloreista toinen eli John, jynkkää bassoaan erittäin miehisestä alakerrasta. On kuin olisi kotiin tullut. Tätä on odotettu niin kauan, ettei ihan vilpittömästi kehtaa edes sanoa. Lavalla on Duran Duran, yksi maailman viidestä parhaasta bändistä, vihdoin tämä on totta.

”The Wild Boys” haeskelee vielä soundia, mutta harvinaisen lyhyeen, tänään on ammatti-ihmiset liikkeellä, potikat on tänään ehkä parhaassa asennossa näille kentille koskaan. (No, oli ne Queenillakin ihan hyvin.) Aiemmin kiertueella kakkosbiisissä on uitu tuoreelle ”Future Past”-albumille, mutta ei tänään. Ei, Suomi voittaa, Suomessa soi rohkeasti heti kakkosena superhitti ”Hungry Like The Wolf”. Saa itkeä, saa huutaa. Mukaan menoon ja meininkiin wild boysit kutsuvat saksofonisti/perkussionisti Simon Willescroftin ja kertakaikkiaan ihastuttavat ja upeaääniset laulajattaret Anna Rossin ja Rachael O’Connorin. Näiden kolmen muusikon panos kasvaa illan aikan ennalta-arvaamattomankin suureksi. Line-upin 2022 täydentää klassisjäsen Andy Taylorin jo vuonna 2006 korvannut kitaristi Dom Brown. ”Hungry Like The Wolfin” soidessa tajuaa, että huonoa puhdetta tästä ei saa enää millään, ei vaikka alkaisi sataa potkukelkkoja ja vanhoja ämmiä äes selässä. Bändillä on hirvittävä groove, hillitön keikkakokemus kuuluu. Willescroft töräyttää illan parhaan saksofonisoolon. Duran Duran ei seiso 80-luvun löystyneissä lähtötelineissä, se on edelleen, tai uudelleen, miten vain, relevantti bändi. Sen todistaa kahden seuraavan vedon otanta vuoden 2019 tuoreimmalta studioalbumilta ”Future Past”. Jota itse Nile Rodgers oli tuottamassa, niinkuin montaa muutakin bändin levyä aiemmin. Ensin ykkössinkku ”Invisible” ja sitten ja ennenkaikkea ”All Of You”, aivan mielettömästi eteenpäin polkeva moderni tanssihitti, jonka levyversiossa kitaroi Blurin Graham Coxon. Tällaisia kertosäkeitä tehdään näköjään vielä, maailmalla on toivoa. ”All Of You” pohjimmiltaan myös todistaa, että ytimeltään Duran on aina ollut funkbändi. Komea veto, yksi varsinaisen setin kovimmista, keskiössä möyrii John Taylorin jynkkybasso. Soitetaan alakerrasta, kellarista.

Taustan led-seinälle astelee John Barryn sävelin James Bond ja ampuu kohti, punainen väri valuu ja täyttää screenin. ”A View To A Kill”, puolueettomastikin arvioituna yksi parhaista Bond-tunnareista, joka ei pakonomaisesti kierrätä Barryn melodiakulkua, mutta on mitä tunnistettavin Bond-biisi silti. Simon Le Bon muistelee välispiikeissään bändin ekaa ja edellistä visiittiä Stadiin, yleisön joukossa on heitäkin, jotka silloin olivat katsomossa. Arvostan. ”Notorious”-hitin Le Bon omistaakin die hard-faneille. Bändin isoista hiteistä ehkä eniten omalta kohdalta tutkasta ohi solahtanut ”Notorious”, tuntuu tänään täällä tärkeältä ja paikkansa ansaitsevalta.

Setin rauhaisana keskisuvantona toimivat Le Bonin ja laulajatar Anna Rossin käytännössä duetoima, meditatiivisen kauniisti tunnelmoiva ”Come Undone” (1993), sekä tuoreimman levyn tarttuva tanssiraita ”Give It All Up”. Levyversiossa biisissä vierailee Weekend Festivalillekin saapuva Ruotsin popkomeetta Tove Lo, mutta tänään ei kaipaa Tovea, kun Simonin kanssa duetoi kertakaikkiaan upeaääninen ja aivan ihana Rachael O’Connor. Ladyt tuovat erittäin tärkeää tulitukea Le Bonin lauluun koko illan aikana ja muutenkin tuntuu, että kaikki neljä epävirallista jäsentä voisivat aivan hyvin olla virallistakin line-upia. Muutamassa biisissä, kun kitaraa ei tarvita, on Dom Brown takarivissä ladyjen välissä ahkeroimassa stemmalauluissa.

”Ordinary World”-isohitin Simon Le Bon omistaa Ukrainan kansalle, joka urheasti taistelee koko Euroopan puolesta. Taustan led-seinä ja lavan valot toistavat keltasinistä väriteemaa. Näin juuri. Rauhaa, sinne missä se on mahdollista, vaikka biisi kerrallaan. Samaa teemaa jatkaa tuoreimman levyn jykevästi tanssibiittinen ”Tonight United”, illan point of absolutely no return. Mieletön meininki, alla dansar på Kajsaniemi gård. Perään pitkään ja hartaasti nytkyttävä ”Planet Earth” ja olisin valmis näkemään saman setin ja saman show’n huomenna uudestaan. Ja juuri kun ”Rio”-raita ”Hold Back The Rain” starttaa, starttaa myös sade. Dramaturgian laatu ja määrä. Pian tulee vettä aivan tuelta, Helsingin etelä-pohjoissuuntaiset tuulitunnelikadut piiskaavat sateen lavan etureunaan asti. Läpimärkä Simon Le Bon ei maindaa, pitkäaikainen britti kun on. Onhan sitä sateessa oltu ennenkin. Ja toteaa itsekin, että mitä paskempi sää, sitä parempi keikka.

Illan ainoa cover, Grandmaster Melle Melin ”White Lines” (tärkeältä albumilta ”Work Party”, joka toki omista vinyylikokoelmistakin löytyy) soljuu hiukan ehkä sadetakkeja esiin kaivelevalta yleisöltä ohi, mutta varsinaisen setin päättävä ”Girls On Film” räjäyttää pankin. Duran Duran palaa vielä, tietenkin. Simon Le Bon laulaa ”The Chauffeurin” timanttikoristeinen autonkuljettajan virkalakki päässään. Ymmärtäjät ymmärtää. Taustalla pyörii Russell Mulcahyn ohjaama legendaarinen mustavalkoinen musavideo. Tällaisiäkään ei enää ole lupaa tehdä. Koko bändi kokoontuu vielä pitkään ”Save a Prayeriin” ja jotta 40 vuoden odotus ihan viimeistään takariviinkin asti lunastuisi, soi koko huikeuden lopuksi ”Rio”. Olen paikalla. Ja moni muu. Entisten nuorten sävellahja päättyy siihen kaikkein toivotuimpaan. John Taylor pahoittelee vielä mikrofoniin, että bändin paluussa meni näin jumalattoman kauan. Ei se mitn! Kaisaniemessä soi edelleen viisi samaa biisiä, kuin Kultsalla 28.9.1982. Kiitos Duran Duran! Tulkaa vähän hereämmin takaisin, 40 vuoden päästä meitä kaikkia ei enää ole ja bändinkin keski-ikä on 100. KG

Orchestral Manoeuvres In The Dark (uk), Wolfredt (est) @ Alexela Kontserdimaja, Tallinna 30.01.2020

Ensiksikin, Iso-Brexitin Merseysiden Wirralissa vuonna 1978 perustettu syntsapopin popularisoija ja tiennäyttäjä Orchestral Manoeuvres In The Dark, fanien, diggarien, kavereiden ja lyhentäjien kesken OMD, on itselleni aina ollut kolmen tärkeimmän bändin joukossa. Kolmen. Siksi, onkin tosi lähellä loppua matematiikka kesken, kun ynnää että miksi ihmeessä bändiä ei ole tullut nähtyä aiemmin. Piti odottaa, täysin itsellenikin käsittämättömistä syistä, peräti bändin 40-vuotisjuhlakiertueelle, että sai kokea yhden maailman, niin siis kolmesta parhaasta bändistä, livenä. Suomeenhan OMD:ia ei koskaan ole saatu, Flow’n suoma keikka The Human Leaguelle 2011 lähenteli sekin jo kahdeksatta modernin ajan ihmettä. Toisaalta, viisi Lontoossa vietettyä vuotta eivät niinikään näköjään olleet tarpeeksi pitkiä, jotta orkesterin olisi ennättänyt nähdä. Mutta, niinkuin vanha peräpohjalainen sanonta kuuluu; parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt se on tehty, nyt se on täytetty. Toisaalta, vaiko jo peräti kolmaalta, OMD oli tällä juhlarundilla myös ensimmäistä kertaansa Eestissä, ja taatusti sielläkin on bändiä diggailtu suht laajalti jo heti ensisinkusta ”Electricity” (1979) lähtien, heti kun se joltain Radio Luxembourgilta tai sukkispaketin sisään kätketyltä C-kassulta kuuluviin saatiin. Eli jos itse olin myöhään liikkeellä, niin oli kyllä Eestikin bändin kiertuekartassa. Mutta, OMD:n nokkamies, tai nokkiksista toinen, basisti-solisti-hittinikkari Andy McCluskey oli kyllä Tallinnan loppuunmyydyn Alexela Kontserdimajan huimasta meiningistä niin haltioissaan, että lupasi tuoda bändin ”pian” takaisin. Johon se toinen biisintekijä, syntsavelho-kakkossolisti Paul Humphreys, että neljääkymmentä vuotta se uusintavisiitti ei saa ottaa, loppuu lääketiede kesken. Joten toivomme, että pian on pian. Tai että, Helsingin Sideways tai Flow heräisivät nekin 40 vuoden jälkeen tajuamaan Orchestral Manoeuvres In The Darkin suunnattoman merkityksen konemusiikin ja syntetisaattorien käytön historiassa. Ja sen faktan, minkä me 1830 fania saimme nyt todistaa livenä, että OMD:lla on kataloogissaan yksinkertaisesti monen monituista maailman parhautta edustavaa poplaulua.

Illan avasi kuitenkin napakalla 35-minuuttisellaan paikallinen lämppäri, todella komeasti modernia instrumentaalista post-rockiaan ulvottanut Wolfredt, itsellenikin umpiuusi tuttavuus. Sen verran on, varsinkin viimeaikoina, tullut seurattua Baltiassa nyt erittäin muodikasta instrumentaaliaaltoa, että kyllä Wolfredt ihan heittämällä sieltä kovimmasta päästä alan ja seutukunnan bändejä on. Monta genren yrittäjää pääsi näkemään menneenä syksynä Riikassa, mutta Wolfredtin ulospäinsuuntautuvassa ja miehekkään takakenoisessa soitossa on jotain, joka nostaa sen alan yrittäjien joukosta pään verran monia muita ylemmäs. Sillä on komeita biisejä. Eikä OMD:n lämmittelijäksi kehtaisi ilman mennäkkään. Biisit eivät kuitenkaan ole rasittavan pitkiä, ne muotoutuvat juuri sopivan hintsusti uudelleen, kun alkaa olla osio kuultuna, ja loppuvat ennenkuin kuulija kyllästyy. Bändiä johtaa rumpali Margus Voolpriit, tuttu myös Jan Helsing-kokoonpanosta, sekä monien suomalaistenkin diggailemasta ja meillä suht usein nähdystä Pia Frausista. Kunniakkaan tyylikkäästi lämppäslottinsa hoitanut Wolfredt on erittäin tsekkaamisen arvoinen orkesteri. Ja ilahduttavan moni sen Alexelassa tsekkasikin, kertoo toki myös illan täpinästä, että näin moni jo istui paikallaan lämmittelijän aikana.

Sormia pitäisi olla kuin Intian jumalalla, jotta laadukkaasti saisi laskettua siis ne vuodet, jotka olin odottanut kuulla OMD:n tutut ja vähän tuntemattomammatkin hitit livenä. Nyt oli se aika. Lippu piti lunastaa jo kaukaa syksyllä, kun tyyliin täysin vahingossa eksyilin huomaamaan keikan tapahtuvan. Onneksi lohkesi vielä mahti-istuin permannon kolmannelta riviltä. Ja kun OMD:kin jalkautui soittamaan vieläpä edelleen klassisessa kokoonpanossaan, niin voinee hänihminen arvata ennakko-odotusten määrän ja paineet. Totesin iltapäivän laivamatkalla itselleni, että menee miten menee, OMD tulee nähdyksi, ja että mikään bändi tuskin koskaan pystyy vastaamaan täysin näin koviin odotuksiin.

Vaan, toisin kävi. Orchestral Manoeuvres In The Dark soitti hittikatalooginsa läpi sellaisella energialla, paikoin hitusella raivoakin höystettynä, myllytti ja hikoili, rentoili ja täsmäiski keikan, joka kilahti omaan TopKahteenKymppiin tai niille nurkin, ja vieläpä ilman mitään odotustenasianmukaisestitäyttämispisteitä. Eihän näin ollut mahdollista edes käydä, eihän?

OMD aloitti tuoreimman albuminsa raidalla ”Stanlow”, meditatiivinen hituri jonka aikana mattimyöhäinenkin voi etsiä oman istuimensa, voidaan laatia salin ovet kiinni, nojautua taaksepäin, fiilata miksaustiskin namikat oikein ja mitä näitä nyt on. Ennakkoarveluiden perusteella outo avaus keikalle, mutta paikan päällä täydellinen. Sitten erittäin perinnetietoinen nyky-OMD-styge, suorastaan kraftwerkmainen ”Isotype”, jonka aikana Andy McCluskey otti hien pintaan, apinan selästä ja yleisöltä luulot pois, että tänne olisi tultu nostalgisesti nojailemaan syntikkaan. McCluskey, synapopin Richard Jobson, tanssi ja pyöri ympäri lavaa kuin ei huomista olisi. Ja mistä tuota tietää nytkään, onko. Tämä biisi asetti esiintymisen, soundien ja intensiteetin rimat koko illan korkeuksiin ja huikeinta oli, että OMD ponkaisi bändinä rimojen vieläpä ylikin. Eikä yhtään jäänyt väpäjämään. Ekan biisin aikana eturivin ultrafani yritti nousta jo joraamaan, mutta tuima eestintäti tuli ja istutti samantien alas. Jo heti seuraavana kuultuun ”Isotypeen” McCluskey kuitenkin huudatti koko 1830-päisen salillisen ylös penkeistään, eikä paluuta ollut. Minä en, mutta suurin osa jengiä jorasi koko keikan läpi, niin että harvoin näkee. Tunnelma oli ainutlaatuinen, tunnelmatermein yksi yhteisöllisimmistä ja parhaista keikkakokemuksista omalla kohdalla Eestin kamaralla, vaikka siellä onkin tullut nähtyä pitkälti yli puolitoistasataa vetoa.

Isoista hiteistä ”Messages” sai kunnian avata pelin, ja neljäntenä kuultu ”Tesla Girls” lähti jo niin kovalla rytkeellä, että tässä tiesi käyvän pelkästään hyvin. Ja mitä vanhempi hitti, sitä varmemmin McCluskey tarttui alhaalta jynkyttävään sähköbassoonsa, OMD:n tavaramerkki, ei kitaroita. Basso, ihanan kireäksi viritetyt rummut, ja kahdet kiipparit. Muutamaan biisiin töräytti bändiin jo vuonna 1980 liittynyt Martin Cooper erittäin kuulaat roundmidnight saksofonisoolot.

OMD soitti kaikkien aikakausiensa sinkkubiisejä, myös 2010-luvun sellaisia. Eivätkä ne lainkaan hävenneet kasarihittien joukossa, vaikkakin monelle yleisössä ehkä hiukan tuntemattomampia olivatkin. Yleisön keski-iästä saattoi nimittäin jotain päätellä, että erityisesti vaikkapa millä periodilla bändistä on vasiten diggailtu. Golden nimittäin days. Varsinkin vuoden 2017 julkaisu ”Don’t Go” toimi upeasti klasareiden joukossa, ja tuntui uppoavan kuin vanhaan ihmiseen. Kiertueen nimenäkin toimiva ”Souvenir”, molemmat Joan of Arc-teemaiset biisit aivan 80-luvun alusta, tuntui että nyt ei saa hittejä soittamalla loppumaan, ja jos loppuu, niin tehdään lisää. Oli lähellä, ettei ”Almost” ollut almost illan kovin nykäisy, mutta ei, maailman kovin popbiisi oli vielä tulossa. Varsinaisen setin loppupäässä erittäin syttynyttä yleisöä sytytti erityisesti ”Dreaming” (1987). Muutaman stygen ajaksi bändi otettiin, koko kvartetti, eturiviin. Kuin Kraftwerk, kaikilla on nimittäin innoittajansa ja esikuvansa. Samalla McCluskeylla oli tilaisuus esitellä bändi, ja vaikka Andylla ja Paul Humphreysillakin olivat ne välirikon vuodet 90-luvun alussa, ei niistä tunnelmista ollut enää jälkeäkään. Tuttuun ja totuttuun tapaan, Paul Humphreys liidilauloi kaksi biisiä, alulla settiä peräjälkeen ”Souvenir” ja ”(Forever) Live and Die”. Ja sai Tallinnan yleisöltä myrskyisät ablodit.

Kun ”Locomotion”, joka tässä biisiseurassa tuntui jopa vähän joidenkin isojen Beatles-hittien tapaan, obladii obladaa, renkutukselta…jos nyt näin edes kehtaisi sanoa, enkä kehtaakaan…niin silloin tiesi jo moni muukin kuin minä, että kohta se tulee, kohta on aika. Maailman parhaan popbiisin. Jota niin tavattoman monta vuotta piti odottaa livenä kuulla. Ennen sitä kuitenkin kaksi mahtivetoa. Rumpali Stuart Kershawin (bändissä ensi kertaa jo vuonna 1993, eikä tiettävästi sukua Nikille) erittäin raskaalla kädellä hakkaama ”Sailing On The Seven Seas” (1991), jonka kannumies yhdessä McCluskeyn kanssa kirjoittikin, kun Humphreys oli väliaikaisesti kirjoitusvahvuudesta pois. Mieletön biisi. Jollaisista puheen ollen, oli tullut aika kuulla livenä syksyn 1980 maailmanlaajuinen megahitti, yli 5 miljoonaa seiska-tai 12-tuumaista tuoreeltaan myynyt ”Enola Gay”, omalla kohdalla todennäköisesti kaikkien aikojen eniten kuuntelemani biisi. Se, että tallinnalaisyleisö otti innostuneemmin vastaan monia muita hittejä kuin tämän, ei tuntunut missään. Että vaikka minkäänlaisesta läpiluennasta ei voi puhua, tuntui silti että bändi soitti ”Enola Gayn” ehkä pikkiriikkisellä rutiinilla, niin kuin Uriah Heep ”Lady In Blackin”, niin ei tuntunut missään. Biisistä ei kuultu mitään megapitkää hehkuversiota, vain sinkun mittainen tulkinta, eikä tuntunut missään. Olin paikalla, kun OMD soitti ”Enola Gay”. Ja aion olla jatkossakin, sen häpeän nyt ylittäneenä ja kuitanneena, että ekaan kertaan meni näin kauan.

Minä olin ”Enola Gayn” kuullut, illan kolme encorea olivat pelkkää plussaa, mutta ilmankin olisin pärjännyt. Ilman näitä toki OMD:lla ei olisi ollut mitään asiaa poistua paikalta, näitä varten niin moni oli tullut. Parvella jengi jyskytti jalkojaan lattiaan, ja tunnelma oli suorastaan huikea. ”If You Leave”, ”Pandora’s Box” ja kaiken lopuksi, illan 21.vetona kuultu, kirkas, kaunis, kuulas ja rento ”Electricity”. Päätösbiisiä kun on itse tottunut kuulemaan alkuperäisjulkaisuna, niillä omakustannemaisen köpöillä käppänäsoundeilla, oli aivan häkellyttävää kuulla tämä McCluskeyn jynkkybassolla tukema kraftwerkmainen synthpopklassikko, kuin uudesti syntyneenä. En antanut itseni myöntää, että bändi soitti sen isommalla energialla ja ilolla kuin ”Enola Gay” kolme vetoa aiemmin. ”Electricityn” McCluskey alusti tositarinalla, että ”oli yks Vince-niminen jäbä, joka ekaa kertaa tämän biisin radiosta vuonna 1980 kuultuaan päätti sillä istumalla perustaa bändin. Ja perustikin. Se bändi oli Depeche Mode.”

Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/orchestral-manoeuvres-in-the-dark/2020/alexela-kontserdimaja-tallinn-estonia-43988783.html. Tämän keikan muistaa pitkään. Tämän muistaa aina. Varmasti se eturivin pikkutyttökin, jonka ultrafani äitinsä oli paikalle roudannut, ja joka sai muistoksi sekä McCluskeyn bassoplektran, että lopussa Kershawin rumpukapulat.

Alexela Kontserdimaja Tallinnan ydinkeskustassa on aivan järjettömän hienosti soiva sali. Ja kun OMD:n keikkaa seurasi kolmannelta riviltä, unohti olevansa konserttisalissa, oli tismalleen kuin olisi ollut isolla rokkiklubilla, varsinkaan kun tänään ei istualtaan olisi kertakaikkiaan mitään nähnyt. Alexelan (ent. Nokia- ja ent. Nordea-) tarjonta kannattaa aika ajoin tsekata, ja Tallinnan muutenkin, kaupungissa käy harva se kuukausi joku bändi, joka ei juuri sillä rundilla Suomeen asti tule. Tai ylipäätään ehkä koskaan tule. Kuten nyt näköjään vaikkapa Orchestral Manoeuvres In The Dark. KG

Shiraz Lane, Ursus Factory, Mara Balls, Vicky Rosti, Pietarin Spektaakkeli, Locus, AvAciA, Ruanda, Geenivirhe, Defenent @ Louhela Jam, Vantaa 03.06.2018

Vantaan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestari Louhela Jam, valikoitui tänä vuonna festivaalikesäni avaajaksi. Nyt se on auki, jonain päivänä se on kiinni, mutta sinne on vielä matkaa. Vielä on nimittäin, tiedättehän… Päivän avaus oli suoritettu jo ilman läsnäoloani muutamalla paikallisartistilla. Saavuin Louhelan Jokiuomanpuistoon juuri ajoissa nähdäkseni paljon puhutun ja kohutun Ursus Factoryn, joka soitti puolenpäivän kiristyvässä helteessä ensimmäisen ikinä Vantaan keikkansa.

Ursus Factory on ollut kotimaisen rockmedian viimeisin ja kuumin lempilapsi. Siksi itsekin olisin maininnut bändin yhdeksi syyksi inkarnoitua sunnuntaiksi Vantaalle, jos joku olisi ikinä kysynyt. Ursus sai hiukan epäkiitollisen tehtävän korkata päälava. Porukkaa oli nurmikkorinteelle ilmaantunut kuitenkin jo kiitettävästi, joskin kohtuuttoman kaukanahan yleisö vielä tässä vaiheessa loikoili. Itseään säästelemättä nykäisi Jussi Pelkosen (kitara ja laulu) ja Aleksi Ripatin (rummut) garageduo odotetunmukaisen kolmevarttisen, joskin on sanottava että puoli tuntia olisi ollut tässä helteessä, tällä yleisöllä ja tässä myötäisessä arskan paahteessa ehkäpä osuvampi slotti. Eikä siinä, oli kyllä hyvä nähdä Ursus Factory nyt, ja ymmärtää, mistä kehut kumpuaa. Vai voinko sanoa täysin ymmärtäneeni? No en. Pyöräähän tämä noiseen nojaavaa garagea louhiva kaksikko ei ole keksinyt uudestaan, toisaalta ei kukaan niin ole väittänytkään. Pelkonen ja Ripatti matkasoittivat aikoinaan reilun kolmen viikon ajan pitkin Eurooppaa kaduilla ja toreilla, josta reissusta kristallisoitui Ursus Factory. Järjetön määrä hetkessä kiinni olevaa yhteissoittoa alkaa näkyä toki, ja muutama hieno iskuraitakin bändillä on, Vantaan vedolla toimivimmin roiski ”Kaikki on niin vitun ihan jees” ja bändin jäsenten esittelyn hoitanut ”Ursus Factory Party”. Mutta että jos nyt joku bändi kuuluu mahdollisimman pieneen ja perspiseen kellariloukkoiseen rokkiklubiin, niin tämä. Näille voisi kyllä antaa toisenkin mahdollisuuden mainitunkaltaisessa musaklitsussa, miksipä ei.

Louhela Jam aloitti äärimmäisen pienimuotoisena, paikallisten muusikoiden talkoilla järkkäämänä tapahtumana kesällä 1992, ja noita alkuaikoja, sekä festarin perinnettä kunnioittaen pikkuisen sivulavan bändit valitaankin kilpailun perusteella. Tänä keväänä stagelle halukkaita oli 16, ja tilaisuuden näyttää osaamisensa vaiheen sai tällä kertaa kuusi bändiä. Ääniä annettiin peräti yli 1700, on mahtavaa että paikallisväestö on tällä tavalla messissä meiningeissä. Itse havainnoin sivulavan bändeistä ensimmäisenä vantaalaisen Geenivirheen, jolla on allaan kolmen biisin EP. Varsinkin puolituntisensa avannut bändin nimikkobiisi kulki todella rätväkästi. Esiintyminen on jäbillä jo ihan hyvin hallussa, ja mikä tahansa nuoriso-orkesteri, josta millään tasolla tulee mieleen Ratsia tai alkutaipaleensa Smack, ei ole huono. Geenivirhe asettuu ihan mukavasti suomalaisen melodisen punkin uusimpaan aaltoon, ja vaikka bändejä onkin syntynyt kuin sieniä sateen jälkeen, näillä voisi isomman levy-yhtiön kautta olla enemmänkin annettavaa.

Seuraavaksi päälavalla letkeili oman kolmevarttisensa Pietarin Spektaakkeli, ja omalla kohdalla haasteeksi kohosikin juuri se raukea letkeily, laiska leppoisuus, jolla Pietari Kiviharjun toisiaan lopulta hyvinkin paljon muistuttavat biisit soljuivat puistopiknikin ylle. Muutamat ensimmäiset biisit Spektaakkeli-trio kuulosti hämmentävän paljon Brian Setzerilta, ellei peräti Stray Catsilta. Mikä kertoo Kiviharjun erittäin monipuolisesta vaikutteisuudesta, mutta jotenkin tänään, tässä ja nyt, ei vain ihan kympillä uponnut. Kieltämättä Tykopaatti rummuissa ja yksi maan groovaavimmista basisteista ikinä, Mitja Tuurala, loivat upean kierteisen swengin. Ja ylipäätään, kun Tuurala on bassossa ja paikalla, kannattaa itsekin olla. Olin.

Tikkurilalainen Ruanda sivulavalla kuulosti kovasti alkuaikojen Hanoi Rocksilta, eikä siinä mitään, kaikki vuoden 1985 jälkeen perustetut bändit ovat kuulostaneet joltain aiemmin tai samaan aikaan vaikuttaneelta, jos sallitte karkean yleistyksen. Mahtavan kasaristi nimetyllä Ruandalla on julkaistuna tuoreeltaan EP ”Kolmen markan neidit”, jonka biiseistä varsinkin ”Turisti” polkee todella komeasti, ja EP:llä on ihan erityisen ihanat basso-ja komppikitarasoundit. Hyvä pojat.

Ruandan janttereiden tiukan puolituntisen jälkeen oli päälavalla vuorossa Tampereen voimatrio Mara Balls, joka oli pääsyyni, tunnustan, vääntäytyä ensimmäiseen ikinä Louhela Jamiini. Voin vain lämmöllä suositella ottamaan tämän bändin haltuun, itse olin nyt toista kertaa eturivissä, ja aion olla jatkossakin. Aivan ihana Maria Mattila tekee mitä tahtoo, ja se on aina kiehtovaa, missä tahansa lajissa. Jos Ursus Factory nyt ei ihan hehkutuksista huolimatta olekaan tuonut vaaran tunnetta takaisin suomalaiseen rockmusiikkiin, niin Mara Mattila on tuonut yhden keskeisen rockelementin, seksikkyyden, kaikissa sen rock’n’rollmuodoissa, ja ehkä sitäkautta myös hiukan sitä vaikeasti määriteltävää vaaran tunnetta, ennakoimattomuutta. Tänään lähti ”Ajan takana”, ”Älä mee siihen taloon joka palaa” ja ennenkaikkea ”Tuulee” niin sielukkaasti, että ei auttanut kuin ottaa kiitollisena vastaan. Maran lavapreesens riittää pitkälle, eikä tämmöistä tässä maassa tee kukaan muu, tai ei ainakaan ole 70-luvun jälkeen tehnyt. Voimabluesia, jytää kevein progevaikuttein on Mara Ballsien homman nimi.

Käsittämättömän kökösti nimensä typoava AvAciA tulee Turusta ja on tärkeää työtä tekevän Turku Rock Academyn hedelmiä, näin olen antanut itseni ymmärtää. Sivulavan bändeistä AvAciA tuli itselle ehkä huonoiten läpi, mutta ei se nyt kenenkään vika sinänsä ollut. Suomenkielisen metallin soittaminen on yhtälailla muodikasta kuin mainitun melopunkinkin, yrittäjiä riittää. AvAciAlla on julkaistuna sinkku ”Pirunhyrrä”, joka ei ollenkaan ole hullumpi biisi. Alulla keikkaa bändi muistutti jollain tapaa Maj Karmasta, mutta ehkä Mokoma kuitenkin on se, josta nimenä saa enemmän osviittaa. Sinänsä nousee hattu, että nuoret jantterit ovat valinneet metallinsa kieleksi suomen.

Louhela Jamin ohjelmisto kootaan selvästikin periaatteella jokaiselle jotain. Se selittää päälavan seuraavan artistin, Martinlaakson Tina Turnerin, hyvät naiset ja herrat, Vicky Rosti. Eikä siinä, yhdessä Muskan kanssa Vicky oli Suomen ihan ensimmäisiä oikeita rokkimimmejä, ja molempien ura sitäpaitsi jatkuu väellä ja voimalla edelleen. Mutta nyt oli laitettu Vickyn kanssa samalle lavalle jotenkin niin tallinnanlaivainen bändi, paikallismuusikoista koottu, että se tällä kertaa siitä rockmimmiydestä. Bändin nimi oli Liivit Boys (tirsk), ja se on säestänyt aiemmin mm. Neumannin Perttiä, ja muitakin. Peräti kuusimiehinen Liivit Boys ei vain saanut henkeä Vickyn klassikkotulkintoihin, vaikka arsenaalia oli stemmalauluineen, kaksine kitaroineen, kiippareineen. Kiusallisin oli Tehosekoitin-cover ”Kaikki nuoret tyypit”, joka ei siis tunnetusti ole Vicky-klassikko, mutta jossa jotenkin viiltävästi Vickyn ääni toimi tänään parhaiten. Mutta vantaalaisyleisö diggasi, nurmelta noustiin joraamaan ja tunnelman nostattamisesta Vicky sai kyllä illan parhaat pisteet. Ja pääasiahan on, että jengi viihtyy menemään.

Seuraavaksi sivulavalla hämmensi jokelalainen Locus, joka voisi pidemmälle halutessaan vaihtaa nimen ihan ekaksi, maailmassa on vissiin tuhansia tämännimisiä bändejä. Pidemmällekin edenneitä on jo aika liuta. Useimmissa biiseissä näiden solistin riittävyydestäkään ei voinut olla ihan täysin varma, mutta sitten taas yhtäkkiä kaveri handlasi homman tosi hyvin. Mielenkiintoista jo sinänsä on se, että bassoa kierrätetään kolmen kaverin kesken. Jos minä olisin joku moguli missä tahansa itseään kunnioittavassa levy-yhtiössä, Locusin ja sivulavan illan päättäneen Defenentin tsekkaisin uudestaan. Valitettavasti en ole. Mutta joku jossain on, joten Locusille kaikkea hyvää.

Mitä sitten, jos päälavan seuraava bändi Shiraz Lane muistuttaa monellakin tapaa Skid Row’ta tai Guns’n Rosesia? Kaikki muistuttaa jotain. Mitä sitten, jos solisti Hannes Kett liikku kuin Axl, joka ei muuten enää liiku tällä tavalla. Nyt kun kumpikin esikuvabändi on kalpea varjo itsestään ja itse itsensä tribuuttibändi, on upeaa että jässikät pitävät perintöä hengissä. Ja tekevät sen persoonallisilla biiseillä ja sovituksilla, äärimmäisen positiivisen meiningin kautta. Keikka pärähti käyntiin todella komella ”Carnival Daysilla”, tuoreen kakkosalbumin nimiraidalla. Säveltäkää perässä. Ja siitä kolme neljännestuntia eteenpäin ilman, että yksikään biisi tuntui keikan kestoa täyttävältä raidalta, enkä edes voi sanoa olevani bändin materiaalin kanssa läpituttu. Loppupäähän säästetty ”Harder to Breathe” yksinään olisi lunastanut Vantaalle raahautumisen. Ei oleskella, vaan esiinnytään, jos ammattina on esiintyminen. Viihdytetään, ja viihdytään samalla itsekin. Tässä on bändi, joka kuuluu tästä suomalaisesta maailmanluokan hard rock/glam-skenestä ottaa haltuun, jos Sunset Stripin ja gasoliinin tuoksuinen amerikanrock maistuu. Nyt on kova. Ei jää viimeiseksi otannaksi Shiraz Lanesta. Eturivistä bongasin pari japanialaisen oloista miisua, ja mietin, ovatkohan nuokin tulleet ihan varta vasten. Harrastuneisuus. Arvostan.

Ja sitten, sivulavan illan päättänyt vantaalainen Defenant, joka yllätti täysin takaapäin ja oli tietyssä mielessä koko päivän kovin bändi. Alle vuoden ikäinen nelikko, josta kukaan ei ollut kuullutkaan, tuli ja murjoi vanhan liittouman speed metallia 80-luvun lopun suomiskenen hengessä, mutta myös varhaisen Megadethin ja Venomin mieleen tuoden. Jos olisin mikä tahansa missä tahansa levylafkassa, tämä bändi levyttäisi pian. Ainutlaatuisen kova meininki, jota ei ainakaan latistanut se lavan eteen tanssimaan asettunut, silinterihattuun sonnustautunut nuori nainen (oli sillä nyt muutakin kuin se hattu). Jos mikäli Defenent soitti omia biisejään, niinkuin ymmärsin, sillä voisi olla metallimaailmassa kiitotien päässä taivaassa reikä, se pitäisi vain saada showcasekeikoille oikeiden ihmisten nähtäville. Oman matskun vahvuudesta todistaa, että viimeisenä vedetty Iron Maiden-cover ”Powerslave” lähestulkoon kalpeni aiemmin kuullun rinnalla. Ja millä ilolla ja ystävällisyydellä yleisö otti jampat vastaan, lisää tämmöistä. Koko päivän päätti päälavalla Martti Servo & Napander, mutta Defenentin kunniaksi on sanottava sekin, ettei laadukkaasti toimitetun kasarispeedin jälkeen voi suhtautua huumoribändiin. Oli poistuttava.

Festarikesä on avattu, kotimaisin voimin, sympaattisesti, lämminhenkisesti, pienimuotoisesti, kuivin suin ja helteisesti. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi, Louhela Jam on nimittäin maan pitkäikäisimpiä ilmaisfestareita. Homma jatkuu Tampereen South Parkilla pian. Pysy virittäytyneenä! KG

Ismo Alanko Yksin @ Kaupunginteatteri, Hämeenlinna 11.03.2018

Ismo Alanko on kiertänyt viime syksynä ja kuluvana talvena Suomen saleja täysin yksin, ilman bändiä. Kiertueella Alanko on esittänyt laulujaan koko 40 vuoden biisinkirjoittajan aikajanaltaan siinä muodossa, kuin ne ovat aikoinaan syntyneet, pianon ääreen istuen tai kitaraan tarttuen. Kaikki muu on esiintymisestä riisuttu pois, monimutkaiset orkestraatiot, ja sähköstäkin suurin osa. Viime syksynä rundi pysähtyi 20 paikkakunnalla, ja seuraavan kerran tätä laatua on nähtävillä varmasti vasta toukokuun 5.pvä Tampere-talolla.

Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämön sali on lähestulkoon loppuunmyyty, vain muutama kymmenen paikkaa löytyy aivan takimmaisista riveistä. Kaupungissa ei liiaksi asti ole tämäntyyppisten aihealueiden laadukkaita konsertteja tai sellaisia keikkoja, jotka voisi saada käyntiin jo klo 18, ja varsinkaan sunnuntaina. Aika tarkalleen sovittuun aikaan Alanko harppoo lavalle ja asettuu ensin sähköpianon ääreen. Ilta jakautuu sen, ja lavan vasempaan laitaan viritetyn kitaransoittopisteen välille. Muuta ei tänään tarvita. Keskiössä ovat laulut, bändien legendaarisista maineista ja aikakautensa painolasteista riisuttuina, syntyhetkiensä muodossa. Kun keikka päättyy häkellyttävät kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, mitään ei jää kaipaamaan. Paitsi ehkä seuraavaa kertaa. On hyviä keikkoja, ja sitten on näitä, erinomaisia. Ismo Alanko on suunnitellut vetävänsä lyhyehkön setin, mutta innostuu matkan varrella ja nykäiseekin maratonkonsertin, johon mahtuu lähemmäs 40 laulua.

Homman nimi alkaa olla todella kohdillaan viimeistään illan ensimmäisessä Sielun Veljet-biisissä, ”Yö erottaa pojasta miehen”. Siekkareiden paluukeikoista yksi, Tallinnan RockCafessa joulun alla 2011 on ehdottomasti kovimpia koskaan kotimaiselta bändiltä näkemiäni, vaikkakin on sanottava, että oma harrastuneisuuteni orkesterin suhteen rajoittuu kohtuu pitkälti pelkästään ”L’amourha” ja ”Kuka teki huorin”-albumien aikakauteen (1985-86). Vihdoinkin tajuan, mistä ”Yö erottaa”-biisissä on kyse. Vihdoinkin kuuntelen, mitä sillä on sanottavaa, vaikka olen kuullut laulun kymmeniä kertoja, jo silloin bändin olemassaollessa. Illan yksin-konsepti lunastuu siis viimeistään kolmannessa biisissä. Mahtavuuden laatu ja määrä.

Jossain määrin alkuperäisversiona aina ärsyttämään onnistunut ”Kun Suomi putos puusta” ei sitä tänään ja tämän keikan muodossa tee. Biisi myös todistaa, että Alangon lauluista ei ihan noin vain aika aja kiihdytyskaistaa ohi. Tekstit ovat monin paikoin jopa viiltävämmän ajankohtaisempia kuin syntyvuonnaan. Suomi on kauan sitten pudonnut puusta, eikä pakasteita enää välttämättä tyrkytetä pantavaksi pieneen (muovi)pussiin, mutta tällä tiellä, vuonna 2018, Alangon Suomi ja meidän kaikkien siniristilippuinen Suomemme on jollain tapaa henkisesti rappiolla, jolla ei edelleenkään ole kaikkien hyvä olla.

Ensimmäinen Hassisen Kone-biisi tänään on ”Tällä tiellä”, Alanko siirtyy esittämään sen lavan toiselle laidalle, vain musta teräskielinen apunaan. Kaikin kohdin sitäkään ei tänään tarvita. ”Maailmanlopun sushibaari”-albumilta (2013) settilistalle jäänyt ”Naapurin saunareissu” hoituu tuttuun ja totuttuun tapaan lavan reunalla istuskellen ja pitkälti ilman laulumikkiäkin. Teatterissa ääni kantaa kyllä, kun yleisönsä vangitsee kuuntelemaan. Hämeenlinnan Teatterin iso sali on vieläpä varsin lyhyt, mutta leveä, 350 henkeä täytenä vetävä. Nimenomaan ”Maailmanlopun sushibaari” oli se levy, jolla itse löysin Ismo Alangon nerokkuuden vuosien jälkeen uudestaan, ja albumia promonneella kiertueella näinkin kaksi keikkaa peräti kuukauden sisään. Samaiselta levyltä kuullaan myöhemmin myös nimibiisi, järkyttävän upeasti kuvailtu painajaisuni, jota jäätävän dystooppinen yksinkertainen pianoteema säestää. Pianobiiseistä puheen ollen, ankarasta ja ammattimaisesta ryyppyputkesta kertova ”Seitsemän päivää” muuttuu jo kokonaisperformanssiksi, kun laulun tarinan häppäpäivien edetessä Ismon tulkinta muuttuu yhä rajummaksi, kääntyy jurriseksi mukellukseksi. Tuoltahan se kuulostaa, sekä mies että piano, kun jää niin sanotusti korkki auki.

Itselle putoilee tänään kaikki, ja jollain tapaa aika tunteella, mutta silti keskimäärin pianon äärestä tulkitut biisit paremmin. Jos valitsemaan joutuu, onneksi ei joudu. Pianon äärestä lähtien biisit ovat vielä entistäkin riisutumpia, ja monien äärikauniit melodiakulut tulevat näin vieläkin paremmin esiin. Niinkuin nyt edellä jo mainittujen lisäksi esimerkiksi Sielun Veljet-biisissä ”Talvi (ja jää)”. Tai vaikkapa järisyttävän upeassa ”Värityskirja”-biisissä, joka sekin tuntuu aina alkuperäismuodossaan menneen jotenkin ihan tuulen mukana omalta kohdalta ohi. Nyt ymmärrän tämän laulun. Samaisen biisin kohdalla taustakankaalle heijastetut Johanna Sipilän elävät ja muotoaan hitaan meditatiivisesti muuttavat öljyvärimaalaukset ovat huikeimillaan. Illan aikana maalaukset eivät vie huomiota itseensä, eivät kommentoi laulutekstejä, mutta syventävät niitä, jos niin haluaa tulkita. Vain yhdessä kohdassa sana ja kuva ovat lähekkäin, kun Ismo tulkitsee pianon ääressä ”Taiteilijaelämää”, taustan kankaalla alkaa putoilla valkoista maalia ensin pisaroittain, sitten enemmän, ja lopulta roiskuneesta maalista muotoutuu teos.

Keski-iältään illan yleisö vaikuttaa siltä, että Ismon uraa on seurattu ihan sieltä alkuhämyistä asti, ja niinpä jokainen setin Hassisen Kone-veto kirvoittaakin isoimmat innostukset ja ablodit. Jokaisessa konsertissa pitää kuitenkin olla vähintäinkin sen yhden huutelijan, jonka on pakko saattaa koko kansan tietoon syvä ymmärryksensä taiteilijan tuotannosta, ja aivan pokkana huudella mikä biisi on milläkin tapaa kestänyt aikaa. Ja tämä toki eturivistöstä, niin että ollaan taatusti artistin katseen alla. Samaan hintaan sisältyy toki käsien läpsyttely täydellisessä epätahdissa ja biisitoiveiden huutelu. Eikä siinä mitään, niin kauan kuin bändi tai artisti ei häiriinny. Alanko ottaa kommentaattorin tänään hilpeällä huumorilla, mutta yhdessä kohdassa keskittyminen herpaantuu, ja ainakin välillisesti huutelijan takia yksi biisi jää pois, vanhoja settilistoja tutkimalla se on ”Muoviruusuja omenapuissa”, mutta menepä ja vieläpä tiedä. Joka tapauksessa, kova laji tehdä itsestään yleisön puolelta merkittävä. Ahkerampi keikoilla käynti voisi olla yksi lääke huuteluun. Mutta mene tiedä, sanoinko jo?

Kitaratulkinnoista huikeimmiksi nousevat alulla settiä kuultavat ”Paratiisin puu”, joka uhkaa jopa olla koko illan hienoin tulkinta, sekä ”Aika kuolla” ja yleisönkin sytyttävä ”Kulkurin iltakalja”. Pitkän setin loppupuolella Alanko tulkitsee kitaran kanssa monta klassikkoa putkeen, ja pääsee intensiivisellä esiintymisellään Siekkari-biiseissä yllättävänkin lähelle niiden alkuperäistä voimatulkintaa, niin lähelle kuin mies ja kitara vain päästä voi. ”Kanoottilaulu” soi pitkänä ja shamanistisena, spottivalo heittää miehen ja kitaran varjon takaseinään, nyt ollaan muinaisissa meinigeissä. Ovi runonlaulajien aikaan on suoraan auki. ”Laulu” lähtee tutusti ilman mikrofonia lavan reunalta, kontakti yleisöön on sitä luokkaa, jota soisi useamminkin näkevänsä. Yleisön, tai siis sen yhden, toivebiisiä ”Vittu kun vituttaa” ei tänään kuulla, tuota aukkoa paikkaamaan Alanko vetää kitaralla säestetyn ”Ekstaasiin”. On myös tärkeää, ettei illan ohjelmaan mahdu puhkikulunutta ”Peltirumpua”. Mikä fakta kertoo myös siitä, että soitettavaa kyllä riittää, valinnanvaraa on. Viitisentoista soololevyä, enemmän tai siis vähemmän soolo, plus bändilevyt päälle.

Encoreissa kuullaan viiltävän komea ”Rakkaudesta”. Moni luulee jo että tämä on tässä, jengi ponkii penkeistään liikkeelle, mutta Alanko kiiruhtaa kuuluttamaan, ”älkää ihan vielä menkö, soitan teille vielä lähtölaulun”. Se on pianolla tulkittu voimallinen ”Kuka puhuu”. Miten tämmöinenkin biisi on aina onnistunut menemään ohi? Viiltävä teksti, meidän vanhemmiltamme saatujen taakkojen kantamisesta läpi elämän, halusimme eli emme. Biisi päättää aika tarkkaan kaksi ja puoli tuntia kellottavan maratonkeikan. Artistilta, joka ilmiselvästi seisoo tuotantonsa takana, ei häpeile mitään, ja nauttii esiintymisestä. Neljänkymmenen vuoden kaari, joka jatkuu laadukkaana. Tämän(kin)tyyppistä lisää.  KG

 

Skids (uk), The Filthy Tongues (uk) @ The Liquid Room, Edinburgh 05.05.2017

Muutaman päivän matka Skotlannin pääkaupunkiin rakentui Skids-yhtyeen 40-vuotisjuhlarundin ensimmäisen virallisen keikan ympärille. Bändillä oli allaan, ennen Edinburghin Vanhan kaupungin The Liquid Room-klubin vetoa, kaksi harjoituskeikkaa kotikaupunkinsa Dunfermlinen PJ Molloys’ssa. Tieto Skidsien paluusta tuli jo varhain syksyllä. Lippujen osto Suomesta käsin osoittautui lapsellisen helpoksi, ja muutaman viikon päästä postimies Pate kantoi kotilaatikkoon valkoisen kirjekuoren Britanniasta. Oli erittäin tärkeää nähdä bändi tourneen virallisella avauskeikalla ja nimenomaan koti-Skotlannissa, sitäpaitsi esimerkiksi Lontoon vetoa olisi joutunut odottamaan tulevaan syksyyn asti. On nimittäin todettava, että vuonna 1977 uuden aallon harjalle perustettu Skids on ns. pyhä bändi, enkä voi edes lausua tässä sitä aikaa, minkä olin ehtinyt odottaa bändin näkemistä. Puhumattakaan, että olisin uskonut sen enää edes toteutuvan, semminkin kun olin onnistunut missaamaan muutamat hajanaiset reunion-keikat edellisellä kerralla, vuosina 2007-2010.

Skidsit löysin aikoinaan Big Countryn kautta, joka jälkimmäinen on itselleni se kaikkein pyhin bändi, niinkuin (ainoalle, tai hyvin harvalle) vakilukijallekin lienee jo selvinnyt. Big Countryn pääasiallinen biisintekijä, laulaja ja soolokitaristi Stuart Adamson (1958-2001), kun oli perustamassa Skidsejä Richard Jobsonin (laulu ja lyriikat) ja Bill Simpsonin (basso ja taustalaulu) kanssa. Muut miehet tulivat ja myös menivät, tämä trio muodosti Skids-ytimen vuosina 1977-80. Bändi eli nopeasti ja kiihkeästi, toinen toistaan klassisempia melodisen punkin kansallislauluja syntyi kuin sieniä sateella, suosio ja pääsy Top of The Pops-ohjelmasta lähtien joka paikkaan oli niin vauhdikasta, että myös lopahdus koitui samalla sykkeellä. Stuart lähti omille teilleen vuonna 1980, kolmannen albumin ”The Absolut Game” jälkeen, ja perusti pian Big Countryn. Jobson ja Simpson julkaisivat vielä yhden albumin ”Joy” (1981), jolla oli mukana enää yksi Adamsonin osin kirjoittama biisi, ja miehen yksi kitarasoolo. Viimeinen albumi yritti epätoivoisesti etsiä uusia tyylisuuntia ja yleisöjä, mutta suuri biisintekijä ja kitarasankari oli poissa, homma kuivui kokonaan kasaan jo seuraavana vuonna. Stuart Adamson pyöritti Big Countrya ylä-ja alamäet urheasti kohdaten, 80-luvun puolivälin supersuosiosta levymyynnin ja arvostuksen pohjamutiin, aina vuoteen 2000 asti. Turhautuminen musiikkibisnekseen, pari hajonnutta avioliittoa ja otettaan kiristänyt alkoholiongelma saivat Stuart Adamsonin päätymään traagiseen oman käden kautta poistumiseen havaijilaisessa hotellihuoneessa joulun alla 2001. Olin ollut onnekas näkemään Stuartin aikaisen Big Countryn livenä kerran, Lontoon Hammersmith Apollossa. Perustajajäsenien Mark Brzezicki (rummut) ja Bruce Watson (kitara) tahdonvoimalla Big Countryn tarina jatkuu yhä, ja varsin kunniakkaasti jatkuukin. On ollut ilo nähdä uusimuotoinen BC peräti kolmesti, Lontoossa ja Dublinissa.

Edelläesitetty ei sulje pois nykyisin pääosin elokuvaohjaajana toimivan Richard Jobsonin merkitystä Skidseille, se oli nimenomaan Jobsonin ja Adamsonin bändi. Jobsonin huikean visionääriset, usein Britannian ei aina niin kunniakkaasta sotahistoriasta kumpuavat sanoitukset, kestävät päivänvalon tänäkin päivänä. Ja väitänpä, että Jobsonin tapa lyrikoida toimi isona esikuvana Adamsonille, joka otti BC:ssa sanoitusvastuun. Skids-katalogin ensimmäisellä albumilla ”Scared To Dance” (helmikuu 1979) Adamson sävelsi kaiken ja Jobson sanoitti kaiken, jo samana vuonna julkaistulla kakkosella ”Days In Europa” (lokakuu 1979) miehet jakoivat biisintekovastuuta varsin demokraattisesti. Vuoden 1980 kolmosalbumilla ”The Absolut Game” koko bändi on merkitty kirjoittajiksi. Toisin sanoen, Jobsonilla on kaikki oikeus pyörittää Skids-yhtyettä vuonna 2017, varsinkin kun mukana on alkuperäinen basisti Simpson, ja ”The Absolut Gamella” kannuttanut rumpali Mike Baillie. Mutta kuka paikkaa Adamsonin jättämän valtavan aukon kitaraosastolla? Kyllä vain, uskollinen Big Country-toveri Bruce Watson, joka parhaiten kykenee kitaroimaan nämä klassikkobiisit Stuartin tyyliin ja hengessä, sekä Brucen poika Jamie Watson, BC:n komppikitaristi jo viimeiset seitsemän vuotta.

Edinburghin vanhan kaupungin Victoria Streetille kätketty kellariklubi The Liquid Room on monen mutkan ja kapeiden portaiden takana maan alla, mutta osoittautui mainiosti soivaksi rockluolaksi. Ennakkoon oli tiedossa, että paikan sisäänottokapasiteetti on 750 päätä. Se on liikaa, ei epäilystäkään, se tuli illan kuluessa selväksi. Liikkumatilaa ei loppuunmyydyllä keikalla ollut yhtään, happi loppui, ainoa baari tukkeutui. Liquid Room on aika tarkalleen kuin minikokoinen Tavastia, puolet lyhyempi, mutta hiukan isommalla parvella varustettu. Soundi oli erinomainen, osin varmaankin valtavan brittiladien massan takaamana, mutta myös volyymit maltettiin pitää maltillisina. Välillä jopa toivoi bändin soittavan kovempaa, siksi  pauhaavaksi muodostui skottigeezereiden takavuosimuistelot keikan edetessä. Asiaa tuskin helpotti tiskiltä tarjoillut kahden (!!) pintin ämpärit, joihin sai vieläpä ovella jaetulla kupongilla punnan alennuksen.

Illan aloitti edinburghilainen, vuonna 2005 perustettu The Filthy Tongues napakalla 40-minuuttisellaan. Bändistä löytyy entisiä Goodbye Mr Mackenzie-yhtyeen jäseniä, ja Garbagen skottilaulaja Shirley Mansonin bändikavereita Angelfishin (1992-94) ajoilta. The Filthy Tongues soittaa jonkinlaista folkahtavaa post-punkkia, mutta pakenee varsinaisia määritelmiä, ja ennenkaikkea, sillä on upeita biisejä. Komeimmin soi kitaristi-laulaja Martin Metcalfen edesmenneelle veljelleen omistama ”Holy Brothers” ja bändin ainoan albumin ”Jacob’ Ladder” syntyessään klassikkoraita, järjettömän komea ”Children of The Filthy”. Jos näistä ei tule isoja, ihmettelen suuresti. Nämähän voisi joku fiksumpi tuoda vaikka Sidewaysiin, Tavastialle, Flow’hon. Ihan sama, kunhan toisi.

Skidsien settilista oli Dunfermlinen harjoituskeikoilta tuttu ja ennakkoon julkistettu, eikä sisältänyt yllätyksiä. Yhdeksäntoista raitaa bändin kolmelta ensimmäiseltä albumilta, ja muutama muu. Adamsonin lähdön jälkeiseltä ”Joy”-albumilta soi vielä edellisellä reunionilla ”Fields”, mutta nyt ei kuultu yhtään biisiä bändin itsensäkin mielestä epäonnistuneelta levyltä. Tämän faktan Jobson spiikissään huumorilla kuittasi, ja yleisö ymmärsi. Muutenkin Jobson kertoili hauskoja anekdootteja bändin alkuajoilta, vielä kun olisi uuden aallon poliisien huudolta niitä paremmin kuullut. Ihan hirveästi ei asiaa helpottanut myöskään Jobsonin mailien levyinen Fifen aksentti.

skids-40th

Pari ensimmäistä biisiä meni soundia asetellessa ja yleisömassaa toistensa varpaille töniessä, mutta kolmantena kuultu ”Melancholy Soldiers” viimeistään polkaisi keikan täyteen lentoon. Sitä seurasi kakkosalbumilta löytyvä ”Thanatos”, jota kultakauden Skids ei koskaan suostunut soittamaan keikoilla, koska bändissä oli vain yksi kitara, ja biisi vaati kaksi. Nyt isä ja poika-Watsonin Big Countrysta tutulla kitaraseinällä kurmoottama styge pääsi oikeuksiinsa, ja olikin yksi setin alkupään upeimmista vedoista. Pakko on ihailla sitä tarkkuutta ja rentoutta, johon Watsonien kahden kitaran vuoropuhelu on seitsemässä vuodessa kehittynyt. Keikkaa tehdään paljon, ja se näkyy. Kaikista Skids-biiseistä eniten Stuart Adamsonin ideaa BC-soundista enteili aikoinaan  ”Dulce et Decorum Est (Pro Patria Mori)”. Sen alun kitaraintro ja myöhemmin soolo, saivat Bruce Watsonin ulvottamana ultrafanin suorastaan herkistymään. ”Working For The Yankee Dollar” ja ennenkaikkea hämmentävän varhain setissä kuultu ikoninen ”The Saints Are Coming” kirvoittivat jo ankaraa yhteislaulua yhä kovemmin perspiroivalta, ja varsin miesvoittoiselta yleisöltä. ”The Saints Are Coming” on juuri se sama biisi, jonka U2 ja Green Day yhteiscoveroivat isoksi maailmanhitiksi 2006, ja jota edelleen kuulee hoilattavan Dunfermline Athletic FC:n otteluissa, tuli sitten voitto tai tappio.

Bändi oli hionut itsensä tiukkaan tikkiin, Mike Baillien tarkassa kannutuksessa ei kuulunut vuosien poissaolo soittohommista, ja Bill Simpson hoiti bassovastuunsa rennolla varmuudella. Stemmalaulut hoituivat peräti neliäänisesti. Jobsonin kunto kesti mainiosti koko lähes kaksituntia kellottaneen keikan. Eikä mies todellakaan ollut scared to dance, vaan jorasi kaikki soolokohdat kuin villivatussi. Biisien intensiteetti vain kasvoi loppua kohden, hiki lensi lavalla ja lattialla. ”Scared To Dance”, Charles”, ”Charade”, ja yleisölaulatukseksi äitynyt ”Hurry On Boys”, jonka Jobson ilmoitti kaikista kaikkein Skids-suosikikseen, jos joutuisi yhden valitsemaan. Varsinaisen setin loppukiidon upein veto oli alakerrasta mollivoittoisesti jynkännyt ”A Woman In Winter”. Keikka päättyi kaikkien valtavaan yhteisymmärrykseen Skidsien brittirockille vuosiksi eteenpäin langettamasta merkityksestä, ”Masqueraden” kohdalla ilma oli jo nyrkeistä sakeana. ”Into The Valley”, bändin suurin listahitti (UK Single Charts numero 10, maaliskuussa 1979) päätti varsinaisen setin. Omastakin levyhyllystä ”Into The Valley” löytyy toki alkuperäisenä seiskatuumaisena, mutta soittokiellossa se keräilyesineenä luonnollisestikin on.

Skids on pitkin talvea työstänyt uutta materiaalia, ja paluualbumin ”Burning Cities” on määrä ilmestyä tänä vuonna, ennen 40-vuotisjuhlien päättymistä. Ensimmäisenä encorena kuultiin uusi biisi ”A World On Fire”, joka oli kyllä todella kova raita ja ennakoi erittäin odottamisen arvoista albumia, jonka postimies Pate jonain päivänä kiikuttaa kotilaatikkoon useammalla kuningattaren kuvalla varustettuna. Uusi biisi oli hiottu yhtä kovaan kuosiin, kuin paljon soitetut klassikotkin, ja kulki tummasävyisenä post-punkina. Sokeampi olisi voinut luulla, ettei lavalla edes ole Skids, eikä se ole lainkaan huono asia. Vielä lyhyt nykäisy aina keikat päättävästä ”TV Starsista” ja yksi koko rokkidiggariurani ennakkoon tärkeimmistä keikoista oli paketissa. Mikään keikka ei voi juuri koskaan vastata vuorenkorkuisiksi nousseisiin ennakko-odotuksiin, mutta energinen, kompakti ja hienoon tämminkiin hiottu Skids-veto oli ehdottomasti kaiken odottamisen arvoinen. KG

Elvis Costello (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 20.02.2017

Uuden Aallon ikoninen kummisetä Elvis Costello esiintyi Helsingissä ensimmäistä kertaa peräti 39 vuoteen. Edellisen kerran mies nähtiin pääkaupungissa Kaivopuiston kesäkonsertissa 16.7.1978, tuolloin legendaarisen The Attractions-bändinsä kera. Stadin keikalle oli siis tilausta, noin lievästi sanottuna, silti Finlandia-taloa ei ihan oltu onnistuttu myymään loppuun. Hiihtolomat, ja kaikki.

Muutaman kerran Costello on näinä välivuosina Suomessa toki nähty, viimeksi Tampereella 2014, jolloin itsekin onnistuin olemaan paikalla. Tällä kertaa ”Detour”-nimellä kulkevan kiertueen keikka muistutti ylöspanoltaan ja dramaturgialtaan hyvinkin paljon kahden ja puolen vuoden takuista Tampereen vetoa. Lavan keskelle oli viritetty screeni, joka oli kehystetty vanhaa tv-vastaanotinta muistuttamaan, sellaista pyöreäkulmaista mustavalkotoosaa. Kankaalle heijastettiin kuvia Costellon uran varrelta ja lapsuudestakin, tai ylipäänsä vain teemaan sopivaa kuvastoa, välillä hetkensä saivat niin isä-McManus, kuin Costellon (katolisessa kasteessa Declan Patrick McManus) isoisäkin. Keikan lämmittelyksi näytettiin muutama Attractions-ajan musiikkivideo, Costello siis ironiseen tapaansa lämmitteli itse itseään. Jossain keikan puolimaissa Elvis myös esitteli itsensä illan special guestina, ja osoittautui muutenkin paikoin pitkäksi venyneissä välitarinoinneissaan erittäin hauskaksi supliikiksi. Stand-up-ainesta suorastaan.

Illan teema oli mies ja kitara, mies ja flyygeli, lauluja koko uran varrelta, mutta ei kuitenkaan mitään väsyneitä pahviplakaattitoiveita. Ja pisteet illan keskimäärin hiukan varttuneemmalle yleisölle, ettei kenenkään tarvinnut huutaa yhtään biisinnimeä. Arvostan. Kyllä Elvis Costello muistaa itse, minkä nimisiä biisejä on levyttänyt.

costello

Ilta avautui myös kesällä 1978 Kaivarissa soineella ”Waiting For The End of The Worldilla”. Eka biisi meni tottuessa siihen, että volyymit olivat ensialkuun hiukan isollaan, ja että Costelloa ylipäätään yritettiin soitattaa varsin kovaa tänään. Homma lunastui pidemmän päälle, Elvis kuulosti väliin kuin ei olisi ollutkaan yksin lavalla. Mureat särökitarat, ja niiden vastapainona herkät pianotunnelmoinnit. Keikkailtojen mietittyyn dramaturgiaan törmää liian harvoin, mutta nyt sellaisen äärellä todella oltiin. Toisena kuultu ”Poison Moon” olikin jo sitten aivan järjettömän hieno veto. Attractions-kauden materiaaliin päästiin käsiksi heti kolmanneksi soineella ”Accidents Will Happen’lla”.

Konsertin alku mentiin niin, että Costello tulkitsi laulujaan vaihtuvilla kitaroilla, sitten mies istahti muutamaksi biisiksi flyygelin ääreen. Ensimmäisen kitaraosion päätti railakkaat suosionosoitukset kerännyt ”Every Day I Write The Book”, Costelloa jotensakin tunnistettavimmillaan. Mutta toki aivan käsittämättömän monipuolisesta laulunkirjoittajastahan tässä puhutaan, milloin nytkin edettiin swingisti, milloin rocksteadysti. Miehen tausta kolmannen polven musisoivana McManuksena kuuluu, biiseissä ilmentyy koko 1900-luvun pophistoria kodin perintönä.

Flyygelin takaa, tässä vaiheessa hattunsa, aurinkolasinsa ja takkinsa pois viskannut Costello esitti yhden illan ehdottomista kohokohdista, ”A Face In The Crowd”. Sitten Elvis esitteli ”illan erikoisvieraan”, valkoiseen hattuun sonnustautuneen itsensä. Tuolilla istuen ja jutustellen vieras nykäisi komean ”Walking My Baby Back Home”, ja näytti jyrkässä ylävalossa hetken Dylanilta. Pitkään Costello muisteli big band-muusikkoisäänsä, ja sitä miten tämä soitti samassa konsertissa Marlene Dietrichin, Burt Bacharahin ja Beatlesien kanssa.

Upeasti kulki myös ”Veronica”, vaikka en ole sitä minään erityisenä biisinä ikinä pitänyt. Ehkä se sittenkin on. ”Watching The Detectivesin” aikana taustan kankaalla, tai siis putkitelsussa, nähtiin kuvia 40-luvun film noir-leffojen mainoksista, hypnoottinen kuvan ja musiikin hetki.

Elvis Costello antoi valkoisen hattunsa lentää kulisseihin, ja tulkitsi yhden illan odotetuimmista, eli ”Allison (My Aim Is True)”, ensin mikrofoniin, mutta sitten ilman vahvistusta suoraan meille. Ja hyvin kantoi 62-vuotiaan taiteilijan ääni, kun toinen taiteilija oli aikoinaan 60-luvulla miettinyt, miten sen saisi taakse asti laadukkaasti kantamaan. Costellon klassikkoasemaan nopeasti kohonneelta esikoisalbumilta (”My Aim Is True”, 1977) kuultiin siis kolme biisiä, kun ”Allisonin” lisäksi keikka avautui kahdella levyn raidalla.

Takaisin flyygelin ääreen ja The Imposters-kokoonpanolla vuonna 2004  ”The Delivery Man”-albumille levytetty, aivan häkellyttävän kaunis valssi ”The Name of This Thing Is Not Love”. Koko illan komein veto, ja mahtavaa, että ainakin omiin korviini konsertin huikein biisi löytyy Costellon ”nykytuotannosta” (kyllä, 2004 on nyky, jos on aloittanut vuonna 1970). Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin vielä flyygelin säestyksellä Attractions-biisi ”Almost Blue”.

Mutta eihän tämä ollut tässä. Noin 10 minuuttia ilmoitettua myöhemmin startannut keikka kellotti reilusti yli kaksi tuntia, ja peräti niin, että kun viimeinen encore soi, oli salista poistunut jo lähes neljännes jengistä. Levottomuus. Kärsimättömyys. Jos lippu maksaa jopa 89 euroa parhaalle paikalle, eli ihan siihen 30 euroa vähemmän maksavan istuimen viereen, niin kannattaisiko kuunnella kuitenkin loppuun saakka. Taiteilija itse teki tänään säästelemättä kaikkensa, jotta kieltämättä aivan järjettömän suolaisille lipunhinnoille olisi saatu asiallinen kate. Mutta miksi kalleimmat liput sitten maksavat 89 euroa, jos lavalla on mies ja kitara, ja kiertuehenkilökuntaa lavan takana maksimissaan kolme? Rokotetaanko yleisöä siitä, että artisti ei suostu typerään, keikan ja tunnelman katkaisevaan väliaikaan, eikä talo näinmuodoin pääse myymään voikkareita ja brenkkua, ja kate pienenee?

Encoreita kuultiin peräti kolmessa osassa, ensin Costello soitti takuumurean särökitaran tukemana ”Pump It Up” televisiosetin sisältä kuin tyylikkäästi ikääntynyt Buddy Holly. Sitten ”45” akustisesti lavan edestä. Encoreiden kakkosvaiheessa Elvis palasi vielä kunnon toviksi muistelemaan isoisäänsä, ensimmäisen suuren rähinän veteraania ja sittemmin s/s Olympialla Cunard Linea palvellutta itseoppinutta soittajaa, josta McManusien musamiesten ketju alkoi. Ehkä se saa jatkoa Costellon nyt kymmenvuotiaista pojista, joista ylpeä isä moneen otteeseen jutusteli. Isoisälle omistettu ”Jimmy Standing In The Rain” kirvoitti isot suosionosoitukset yhä pienemmäksi valuvalta yleisöltä.

Lopuksi kuultiin tietenkin ”(What’s so Funny ’bout) Peace, Love and Understanding”, jota soittamatta Costello ei poistu yhdestäkään konsertista. Jykevä veto jälleen kerran, eikä biisin sanoma ole edellisestä kerrasta ainakaan epäajankohtaisemmaksi muuttunut. Yleisö taputti tässä vaiheessa jo seisaallaan, kun Costello nosti etusormensa ylös vielä yhden merkiksi, ja veti Attractions-kaudelta palavan tunteikkaan ”I Want Youn”.

Istuin paikoillani loppuun saakka, ja sain mahtavan katteen lipulle. Vielä joskus Elvis Costello olisi upeaa nähdä bändin kanssa, mutta se ei taida enää olla mahdollista. Siksi pahoillaan laulaja kuitenkin oli Helsinkiä kohdanneesta 39 vuoden mustasta aika-aukosta, että  mies nähtäneen täällä lähivuosina uudelleenkin, kenties täsmälleen samoilla lauteilla.

Illan settilista näytti, ja kuulosti, tältä: https://open.spotify.com/user/livenationfinland/playlist/3j0WGj1BD7fRo8zfWPxcHF

KG

Nina Hagen (ger) @ Kulttuuritalo, Helsinki 26.04.2016

Olin odottanut liian kauan nähdä Nina Hagenin. Liian monta vuotta, liian monta uskonnollista herätystä, liian monta tyylisuunnan vaihtoa, enkä nyt kahdella viimemainitulla viittaa itseeni. Ennuste huhtikuun 2016 keikalle Helsingin Kultsalla, ei omalta puoleltani ollut kovin hyvä, eivätkä odotukset korkella.

Pienen, eikä välttämättä niin pienenkään sekoilun jälkeen, löydämme keikkaseurani kanssa jotkut satunnaispaikat Kulttuuritalon yläkatsomosta. Nämä eivät ole meidän paikat, mutta Nina köpsii jo lavalle hillittömissä stilettikoroissaan, bändinsä saattelemana. Ilmenee, että todelliset paikkamme ovat paljon lähempänä lavaa. Mutta toteamme myös, että tänään ei ehkä ole paikasta kiinni. Se selviää oikeastaan ensimmäisen biisin aikana.

En aio tässä lausua kummoisiakaan illan soitetuista biiseistä. Settilista on sekava ja vailla mitään kaarta, niinkuin Nina Hagen itse on aina ollut. Siinä Hagenin koko ihanuus ja merkitys. Tehdään niinkuin ei odotettaisi tekevän. Siitähän on ollut kysymys jo vuodesta 1971. Sen verran tiedän, että Hagenin omia biisejä ja omaa tuotantoa ei riittävästi kuulla, vaikka en tuotantonsa kanssa läpituttu olekaan. Ne muutamat takarivin huutelijat joiden on jälleen, ja taas täälläkin voitava osoittaa koko kultsalliselle, että osaavat nimetä Hagenin hittibiisejä ihan oikein nimeltä, jäävät yksin toiveineen. Ja sinänsä hyvä niin. Black Sabbath soittaa huutelemattakin ”Paranoidin”, mutta Nina Hagenin postmoderni jukeboxi haluaa tänään esittää jotain ihan muuta, kuin omat paranoidinsa.

Alkuun kuullaan ihan vilpittömästi mielenkiintoista tarinointia Ninan lapsuudesta ja nuoruudesta Itä-Berliinissä. Keskitysleireillä kidutettu isä, niillä kuolleet isovanhemmat ja koko tuoreena muistissa ollut sodan paino. Tässähän on järkeä, enemmän kuin ikinä uskalsin odottaa Nina Hagenin show’lta, nyt se kertoo lapsuudestaan alkaen elämästään, ja tukee tarinaa itselleen tärkeillä biiseillä aina kultakin periodilta. Ja niin edetään tähän päivään, tyyliin miten minusta tuli Nina Hagen. Mutta ei. Nina pääsee lempiaiheeseensa Bertolt Brechtiin, ja homma hajoaa. Ja alkaa jumittamaan.

On vielä kiehtovaa kuulla nuoren Ninan innosta nähdä Brechtin näytelmiä 60-luvun  Berliinissä yhä uudestaan ja uudestaan. ”Brecht on tärkein historianopettajani.”  On kiehtovaa kuulla lauluja, tällä sinänsä uskomattomalla kähinällä tulkittuna, vaikkapa Kolmen Pennin Oopperasta. Mutta rauhan, sodanvastaisuuden ja rakkauden retoriikka saa keikasta ylivallan, ja lakkaa olemasta korvista pursuillessaan enää yhtään mielenkiintoista. Kuten keikkaseurani toteaakin, terrorisminvastainen retoriikka on kuin mummulan kahvipöydästä.

Nina Hagen löysi Jeesuksen käytyään kokeilemassa sitä ennen hindulaisuutta. Jeesuksen nimi lausutaan lavalta useammin kuin Bertolt Brechtin. Alkupäästä settiä jää jotenkin mieleen Kurt Weillin ja (jo mainitunkin Brechtin) ”Hoosiannah Rockefeller”. Se toimii jotenkin aasinsiltana, tai ninansiltana miten vaan, Woody Guthriehen ja Sister Rosetta Tharpeen, joilta molemmilta kuullaan muutama biisi. Enkä minä dissaa, pois se minusta. Oli kausi, jolloin kuuntelin pelkkää (80-luvun puolivälin) Nina Hagenia. Enkä ole edes pettynyt, ei sanaa pettymys voi käyttää Hagen-yhteyksissä. Olen toki myös tutustunut taannoisten keikkojen sekaviin settilistoihin, sikäli kun niitä nyt on saatavilla ollut. Minä kaipaan vain punaista lankaa tälle(kin) keikalle, kaipaan sitä peräti Nina Hageninkin tapauksessa. Eikä sen kaipaaminen ole kohtuutonta.

Herätyskokous olisi asia erikseen, jos joku nyt nousisi todistamaan Jeesuksesta, kädet viuhuen kohti kattoa, olisin ihan messissä. Tai jos Nina, omassa maailmassaan kurinalaisesti, soittaisi greatest hits-setin, olisin erittäin messissä. Mutta keikka ei tänään muodostu kummaksikaan edellä mainituista. Ja jengi alhaalla tuolla permannolla diggaa menemään, tiedän. Eikä siinä mitään, itsekin haluaisin diggailla menemään. Päästä fiiliksellä messiin, mutta kun en pääse, niin en pääse. Kyllä minä tunnen Jeesuksen rauhan sanoman, ja tiedän, ettei ketään saisi tappaa. Uskonnollisen kotikasvatuksen saaneena, ja sen jo pitkälti unohtaneenakin, en tarvitse minkään todistamiseen myöhäisherännyttä Nina Hagenia. Nina Hagenin taannottaisena fanina ja Nina Hagenin keikkaa katsomaan tulleena, haluaisin nähdä ja kokea Nina Hagenin, tai kuulla peräti muutaman biisin Nina Hagenin kestävimmästä osasta omaa tuotantoa. Siinä kaikki. Tai jos ilta osoittautuisi miten minusta tuli minä-retrospektiiviksi, niin se voisi mainiosti olla sellainen, mutta ei ole. Keskivaiheilta settiä jää paikallaolemattomille kerrottavaksi parhaiten vain Rammstein-cover ”Seemann”, jonka Apocalyptican ”Reflections”-albumille päätyneessä versiossa Nina vieraili vuonna 2003. Ja mainittakoot vielä David Bowien ”Better Future”, ihan mainio veto sekin. Eikä huono valinta illan settiin ole myöskään kristillisen rockin iskäpappa Larry Normanin ”Peace Pollution Revolution”, joka on todella komea kipale, vaikka hiukan ontuen eteneekin. (Biisin soidessa on aikaa muistella näkemääni Larry Normanin keikkaa joskus taka-aikoina, mieshän vaihtoi niin sanotusti hiippakuntaa vuonna 2008.)

Ninan ja bändin haparoivaan yhteissoittoon selviää syy vasta aivan lopulla keikkaa, kun porukka räpiköi läpi ”My Wayn” saksaksi. Managementti on pakottanut jättämään rumpalin kotiin, täältä Helsingistä ja myös kahden illan takaa Tukholmasta. Eli managementti ei ole ollut tyytyväinen ennakkolipunmyynnin numeroihin, ja päättänyt säästää jättämällä rumpalin himaan! Vaikka koko ”Nina Hagen Unplugged and Band”-rundi on harjoiteltu ja suunniteltu rumpalin kanssa soitettavaksi. Tiedoksi nimittäin sinne managementille, että rumpalin puuttuminen ei ole ainostaan lopulta bändiltä pois, se on pois myös maksaneelta yleisöltä. Tässä vaiheessa menee viimeistään tunnelma pilalle, ja Hagen saa horjuvasta show’n kuljettamisesta paljon anteeksi. Tosin on todettava, että sanat pilalle ja anteeksi, eivät nekään kuulu Hagen-mytologiaan. Mutta että pöyristymään joutuu maaseudun asukki ahneuden ja nihilismin edessä, viitaten edelleen kyseiseen kiertueoperaattoriin.

Mitäpä jos vain merkitsisin tämän illan nähtyjen keikkojen joukkoon, ja toivoisin kovasti, että Nina Hagen voisi palata vielä asiaan, valitsemansa ja haluamansa kokoonpanon kanssa? Ja soittaisi vaikka vain muutaman oman tuotantonsa kirkkaimman helmen. Olisin paikalla, ja kaikki ne odotuksen vuodet lunastuisivat. Ne nimittäin jatkuvat edelleen. KG

Adrian Belew Power Trio (us), Kimmo Pohjonen @ Tavastia, Helsinki 07.02.2016

Progen monitoimimies Adrian Belew on yksi rockin historian hienoimmista esimerkeistä, että joskus joku voi olla oikeassa paikassa peräti oikeaan aikaan. Vuonna 1977 Belew johti omaa Sweetheart-nimistä coverpumppuaan, joka toki oli coverpumpuksi saanut hyvää nostetta, mutta silti 27-vuotiaan kitaristin mieltä poltteli, tuleekohan tästä ikinä mitään. Eräälle keikalle sattui kuitenkin yleisön joukkoon muuan Frank Zappa, jonka autonkuljettaja oli vinkannut, että nyt kannattaa tsekata yksi nuori luukuttaja. Ei aikaakaan kun Belew soitti pääosin rytmikitaraa Zappan albumilla ”Sheik Yerbouti”, ja sitä seuranneella kiertueella, ja esiintyi näin ollen myös Zappan itsensä (kuinka ollakaan) ohjaamassa, tuottamassa ja leikkaamassa konserttielokuvassa ”Baby Snakes” (1979).

Muuan Brian Eno sattui puolestaan näkemään Zappan konsertin Saksan Kölnissä, ja vinkkasi ystävälleen David Bowielle, että nyt kannattaa tsekata yksi nuorehko luukuttaja. Näin Belew päätyi soittamaan Bowien ”Heroes”-kiertueelle, sekä kitaroimaan mestarin seuraavalle albumille  ”Lodger”. Miesten tiet kohtasivat vielä kerran, vuonna 1990, jolloin Belew toimi Bowien ”Sound+Vision”-rundin musical directorina.

Vuonna 1980 Belew perusti jälleen oman bändin GaGa, joka nopeasti löysi tiensä jo Bowien ”Heroes”-albumilla soittaneen, muuannen Robert Frippin League of Gentlemen-kokoonpanon lämmittelijäksi. Samaan aikaan Belew oli ystävystynyt Talking Headsien kanssa, ja oli enemmän kuin vakituinen vierailija bändin konserteissa, muistettavimmin biisissä ”Psycho Killer”. Belew päätyi Enon suosituksesta myös soittamaan sooloja TH-albumille ”Remain In Light”, ja vuodenvaihteen ’80-81 miehemme vietti Talking Headsien virallisena kiertuekitaristina.

Eikä tässä edes kaikki, Robert Frippiin törmäily eri yhteyksissä johti sekin nopeassa tahdissa siihen, että Belew löysi itsensä toimimasta päävokalistina, kitaristina, säveltäjänä ja tekstintekijänä myyttisessä King Crimsonissa peräti 22 vuoden ajan, kahdessa eri periodissa tosin. Toistaiseksi vain itse Fripp on vaikuttanut bändissä pidempään. Crimson-pestinsä lisäksi Adrian Belew on vuosien varrella musisoinut hirvittävän liudan huippuartisteja kanssa (Cyndi Lauper, Laurie Anderson, Mike Oldfield, Paul Simon, Joe Cocker, Nine Inch Nails, Ryuichi Sakamoto jne jne.)

Edellä palanen rockhistoriaa Belewin näkökulmasta, ja nyt asiaan. Sooloartistina Belewilla on vyönsä alla peräti 15 studioalbumia, niistä viimeisin vuodelta 2009, nimeltään ”e”. Kyseinen albumi oli samalla ensimmäinen levytys Belewin nykyiselle bändi-inkarnaatiolle, Power Triolle. Tavastian sunnuntai-illassa nähtiin Power Trio kokoonpanolla Belew (kitara, laulu ja Macbook), Julie Slick (basso) ja Tobias Ralph (rummut). Bändi on aivan oikein nimetty, harvoin saa todistaa näin tiukkaa, ammattimaista ja väliin varsin raskaskätistäkin progekonetta. Raskaskätisyys ei ole Belewilla tosin itsetarkoitus, mutta biisien dynamiikka tulee parhaiten esiin kun niitä rouhii hiukan ankarammalla otteella, on kyse sitten King Crimson-covereista tai miehen soolobiiseistä.

Tavastian hikinen veto oli tämänkertaisen rundin neljäs, takana oli avauskeikka Israelissa (jota sävytti rumpali Ralphin sijoiltaan lurpahtanut olkapää, ja siitä lopulta säikähdyksellä selviäminen), sekä Kööpenhamina ja Göteborg. Belewin välispiikin mukaan harjoittelemaankaan ei oltu juuri ehditty, mutta se ei Helsingin keikalla päässyt juuri missään näkymään, puhumattakaan että haittaamaan. Hienointa Power Triossa onkin sen maanläheinen meininki, se ei ole hionut itseään käymään atomikellon tahtiin ja tukahduttanut luovuuttaan, vaan voin kuvitella että tämä power house sykkii illasta toiseen aina hiukan fiiliksen mukaan. Bändillä oli erittäin hauska ilta, ja se tarttui yleisöönkin. Belew osoittautui tällä omalla kohdallani ensimmäisellä keikkakosketuksella leppoisaksi huumorimieheksi. ”Do you like King Crimson? That’s good. I like them too. I liked them even more, when being part of the band. But I still like them.” 

Illan settilista sisälsi parisenkymmentä stygeä, karvan alle puolet King Crimsonia Belewin kaudelta, ja loput soolotuotantoa. Keikka oli jaettu kahteen puoliskoon, välissä vartin hienkuivattelutauko, joka ainakin maestrolle itselleen tuli varsin tarpeeseen.

Kummankin setin alussa soitettiin lyhyitä versioita tutuista biiseistä, esim. kakkospuoliajan avanneesta ”Heartbeatsta” vain tyyliin kertosäkeen mittainen otanta. Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin muutama tärkeä Crimson-biisi, kuten ”Dinosaur” (vuoden 1995 ”THRAK”-albumilta) ja ”Frame By Frame”, bändin ensimmäiseltä Belew-kiekolta ”Discipline” (1981). Keikan alkupään ehdoton kohokohta oli kuitenkin peräkkäin soitettu Crimson-kaksikko; ensin ”THRAKlta” seesteisen kaunis ”One Time” ja sitten ”Three of a Perfect Pair”-albumin (1984) nimiraita. Näissä Power Trio pääsi näyttämään todellisen laatunsa, rumpali Tobias Ralph oli alun settiä ollut hieman vakan alla, mutta ei ollut enää.

Sekä Ralph että basisti Julie Slick ovat kumpikin Berklee College of Music’n kasvatteja, ja sen kyllä huomaa. Kumpikin on soittanut intohimoisesti noin nelivuotiaasta lähtien, ja senkin huomaa. Ralph on soittanut mm. Trickyn kanssa, ja tehnyt yhteislevyn nykyisen(kin) Crimson-rumpalin Pat Mastelotton kanssa. Julie Slick keräsi lavan vasemmalle reunalle kovan otannan miespuolisia progen ystäviä, eikä kyse ehkä ihan pelkästään ollut bassolinjojen seuraamisesta. Itsekin toki olin vasemmalla puolella ja varsin lähellä, mutta Tavastialla vasemman kautta nyt vain pääsee helpommin lähemmäs..Ralphin kannut oli tuotu lavan oikeaan etureunaan, mies soitti katsekontaktissa keppiosastoon. Kaikesta huokui, että bändi halusi olla yleisöä lähellä, ja pitää homman inhimillisen kokoisena.

Harvoin näkee keikalla näin mietittyä dramaturgiaa; kummankin setin alut lyhyitä versioita tutuista biiseistä, Belewin soolot keskimäärin maltillisen mittaisia, paitsi kerran kummallakin puoliajalla päästettiin ns. progehelvetti irti, jamiteltiin ja luukuteltiin niinkuin keikka ei päättyisi koskaan. Näiden sessioiden nimet olivat ”Beat Box Guitar” ja ”Of Bow and Drum”, ja hei, korjatkaa jos olen väärässä. Moni oli toki tullut pääosin Belewin luukutuksen takia paikalle, ja kahdessa pitkässä vedossa saatiinkin makiaa mahan täydeltä. Itse en koskaan ole ollut oikein kitarasoolomiehiä, joten omalla kohdalla upposi paremmin esim. kompakti ulvotus ”One Timessa”, mitä sooloiluun tulee. Ja kiitos herralle itselleeen, eli Adrianille, tänään ei kuultu rumpusooloa, eikä bassosooloa, vaikka kumpikin instrumentti oli maailmanluokan käsissä. Dramaturgia toimi.

Kakkospuoliajalla ylitse muiden nousivat Belewin soolotuotannon vakiosoitetut ”Ampersand” (”Side One”, 2004) ja ”Futurevision” (”Here”, 1994), varsinaisen session päätteeksi rymisteltiin vielä hillittömän pitkä versio kappaleesta ”e”. Ja kun tavastiallinen hyvän musiikin ystäviä halusi lisää, ainoana encorena kuultiin King Crimson-klassikko ”Indiscipline”, albumilta ”Discipline”. Viime mainittu voisi mainiosti toimia vastauksena kysymykseen ”isi, mitä on dynamiikka”, ja kovin räjähtävästi biisi lähti myös Power Triolta illan päätteeksi.

Adrian Belew lupasi tulla piakkoin uudestaan, rivien välissä mies tuntui puhuvan jo ensi vuodesta. Tietää siis enemmän kuin me. Tervetuloa, näin uskomattoman hienoja iltapuhteita mestarillisen yhteensoiton, virtuositeetin, komeiden biisien ja musisoinnin ilon parissa näkee lopultakin liian harvoin.

Nyt olen nähnyt viisi King Crimson-muusikkoa livenä eri yhteyksissä, mutta en vieläkään itse Jättiläistä. Sitä, miksi ja miten missasin bändin syksyllä 2003 Helsingissä, en jaksa edes ajatella, tulee vain paha mieli. King Crimson on syksyllä tien päällä sivistyneemmässä Euroopassa, sinne pitäisi päästä, mutta mihin ja miten, ja miten myöhään päätöksen uskaltaa jättää? Jääkää odottamaan, niin minäkin.

Tavastian illan avasi tuttuun ja totutun laadukkaaseen tapaansa Kimmo Pohjonen, tällä kertaa täysin soolona. Uutta ja yllättävää ei nähty tai kuultu, mutta Pohjonen on näitä taiteilijoita, jotka pitää kertauskatsastaa, aina kun tilaisuus. Kolmen vartin setti oli vaivaton seurata, vaikka mies onkin tullut nähdyksi liudan kertoja eri kokoonpanoilla. Luvattua tai ennusteltua Belewin ja Pohjosen yhteisesiintymistä ei nähty, mutta ei se oikein illan kaareen olisi mahtunutkaan, eikä tuonut kummankaan taiteeseen juuri mitään lisää. KG

 

 

Nits (ned) @ Tampere-talo, 19.05.2015

Hollantilaisbändi Nits täytti viime vuonna miehekkäät 40, ja kiertää nyt sen kunniaksi, samalla promoten tuoretta ”Hotel Europa”-tuplaliveä. Ahkeran rundaajan edellinen studioalbumihan on ”Malpesa” jo vuodelta 2012, ja kun juhlavuoden kunniaksikin ilmestyi peräti triplakokoelma, elää työteliäs bändi selvästi jonkinlaisen tilinpäätöksen aikaa. Kiertueella katsotaan sikälikin taaksepäin, että ”Hotel Europa”-teema näkyy paitsi biisivalinnoissa, myös taustan videoprojisoinneissa. Nokkamies ja perustajajäsen, kitaristi-laulaja Henk Hofstede on 90-luvun lopulta lähtien kuvannut videoklippejä konkreettisesti hotellihuoneidensa ikkunoista, ja hotellien lähikaduilla. Nuo pätkät rytmittävät tämänkertaisen Nits-keikan peräti 27-biisistä settiä.

Omallakohdalla Nits-kokemus oli kolmas laatuaan, itselleni tyypillisesti kaikki 2000-luvun keikkoja. Kevään 2008 Tavastian-veto oli niin kova (tuolloin kierrettiin tuoreen ”Doing the Dishes” albumin myötä), että se on säilynyt omassa keikkojen kymppikärjessä aika vaivatta, ja säilyy toki edelleen.

Ilta täräytetään käyntiin ”Radio Shoes’lla”. Vain avausbiisin aikana bändi kuulostaan aivan hetken puuroiselta, loppusetin ajan soundipuoli on pääosin kunnossa. Varhaisena lipunostajana, myyntiintulopäivänä tietenkin, istun Tampere-talon pienen salin alariveillä, näkyvyys on mahtava, bändi on kolmen metrin päässä, mutta veikkaanpa että muutaman rivin ylempänä kuulostaisi vielä himpun paremmalta. Kakkosbiisi ”daDaDa” kirvoittaa jo yleisön huutelemaan ja ottamaan osaa, tänään ollaan hyvällä jalalla liikeellä ja armoitetttu fanikanta täyttää suurimman osan ennakolta loppuunmyydystä salista. Nits on bändi, jota joko diggaillaan tai ei, satunnaisia herännäiskeikoillakävijöitä ei taida montaa olla illan yleisössä. Siksi väkevästi lähtee mielipidettä yleisöstä, kun Henk kolmeen otteeseen pyytää valitsemaan kahdesta tarjotusta biisistä toisen soitettavaksi. Yleisön valinnat ovat ”Home Before Dark”, ”Cars & Cars” ja haikeankaunis edithpiaftunnelmointi ”Adiue Sweet Bahnhof”. 

Lava on valaistu, talon tarjonnan lisäksi, kutakin soittajaa kohdistavilla vanhoilla teatterispoteilla, joissa on kaunis lämmin valo. Yläpuolella kiertelee hehkulamppuketjut. Nits on aina osannut luoda intiimin, olohuonemaisen tunnelman. Laulut lauletaan tekijältä kuulijalle, ihmiseltä ihmiselle. Ei lipunostajalle tai merchandisetiskin kautta kotiin kiiruhtajalle. Ja muutenkin, sen kerran, kun täällä ollaan ja 40 täytetään, niin annetaan lipun hinnalle vastine. Bändi soittaa yli kaksi tuntia, välissä toki vartin tauko. Eikä intensiteetti lerpahda missään vaiheessa. Siitä pitävät huolen Nitsien valtavaa dynamiikkaa sisältävät biisit, Henkin hetkittäiset sympaattiset juttutuokiot ja bändin rikas sointi. Se luodaan kolmeen pekkaan, bändi kiertää nyt klassisella ydintriollaan Hofstede, alkuperäisrumpali Rob Kloet ja vuodesta 1983 mukana ollut kiipparisti/laulaja Robert Jan Stips. Vuosikymmenien yhteissoitto kuuluu ällistyttävänä tarkkuutena ja sovitusten hioutuneena nerokkuutena.

Hofstede soittaa pääosin tulenpunaista akustista kitaraa, tarttuu sähköiseen vain muutamassa biisissä, istuu väliin lavan takaosaan lisäkoskettimien ääreen, sivaltaa muutamiin biiseihin tutusti huuliharpulla. Ja kuulostaa paikoin enemmän John Lennonilta, kuin saatoin muistaa.

Ensimmäiseen puoliaikaan bändi soittaa 11 biisiä, niistä ehdottomasti komeimmin rullaavat tänään ”daDaDa”, samannimiseltä vuoden 1994 albumilta, joka on oman levyhyllyni Nits-sektorin kulunein. Sekä uskomattomalla dynamiikalla ladattu ”Office at Night”, taustalla pyörii luuppina pariisilaishotellin ikkunasta salaa kuvattu vastapäisen toimiston iltainen ikkuna, josta mielikuvitusta kiihottavasti näkyy vain puhuva mieshahmo ja naisen sääri. ”Schwebebahn” soi haikeana kunnianosoituksena kauan sitten edesmenneelle hollantilaiselle rokkistarballe, Herman Broodille.

Rob Kloet osoittaa taas kerran olevansa rockin historian aliarvostettuja rumpaleita, mieshän tulee ”vain” Hollannista, ja on soittanut ”vain” Nitseissä. Napakka kanttilyönti, huikea peltityöskentely, ja paras näkemäni sutirumpali pitkiin pitkiin aikoihin.

Toinen puoliaika alkaa ”Panorama Man”-biisillä, joka tässä seurassa, kun soitetaan bändin parasta kataloogia läpi, ei ole kovin hyvä biisi. Paitsi että on hyvä biisi, mutta seura on nyt kovempaa kuin euroviisuissa. ”Ice Princess” soi pitkänä ja hartaana versiona, ”Crime and Punishment”  rakkaudenosoituksena Helsingille, viiltävänkaunis ”Lenin and the Wounded Angel” puolestaan Tampereelle. Henk Hofstede kertoo biisin syntytaustaa, miten Hugo Simbergin maalaus tuomiokirkossa teki lähtemättömän vaikutuksen, ja onnistui sotkeutumaan ajatukseen siitä, että Leninkin vieraili kaupungissa, ei vain Nits. Rumpali Kloet tarinoi hetken kohtaamisestaan Elvis Costellon kanssa koko tämän uran soittaneen virkaveljen Pete Thomasin kanssa, ja sitten soi ”Christina’s World”. Varsinaisen setin päätteeksi rymistellään tuttu lopetusbiisi ”Port of Amsterdam”, joka ei voisi paljoakaan enempää kuulostaa Sparkseilta, paitsi että kuulostaa myös täsmälleen Nitseiltä. Veljesbändejä kaarensa pituudessa, materiaalinsa laadukkuudessa ja elokuvallisessa dramaturgian tajussaan.

On selvää, tämänkin illan pohjilta, että Nits on yksi eurooppalaisen rockperimän parhaista bändeistä, yhtenä kirkkaimmin laadullisen ja filosofisen staminansa säilyttäneistä. Ei sekoilua, vaan sheikkausta, jo vuodesta 1974. Tajuan taas, että on pakko päästä jälleen Berliiniin (josta Henk useammassakin biisissä laulaa) ja Amsterdamiin, ja ties minne. Ja nähdä Nits vielä vastakin.

Encoreissa kuullaan peräti neljä biisiä, niistä muistettavimmin tietenkin pakollinen ”In the Dutch Mountains”, jota ilman bändi ei enää poistu mistään kaupungista, ja jonka soittamatta jättäminen olisi itsellekin pettymys. Erittäin laadukas Nits-ilta jälleen kerran, hyvää keski-ikää Nits. Vain yksi asia jäi askarruttamaan. Henk ei sanonut kertaakaan encoreiden ja kiitosten aikana ”see you next time”. Tietääkö Henk enemmän kuin me? Nimimerkillä ”Huolehdinko turhaan”, KG.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: