Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “New Wave”

Shiraz Lane, Ursus Factory, Mara Balls, Vicky Rosti, Pietarin Spektaakkeli, Locus, AvAciA, Ruanda, Geenivirhe, Defenent @ Louhela Jam, Vantaa 03.06.2018

Vantaan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestari Louhela Jam, valikoitui tänä vuonna festivaalikesäni avaajaksi. Nyt se on auki, jonain päivänä se on kiinni, mutta sinne on vielä matkaa. Vielä on nimittäin, tiedättehän… Päivän avaus oli suoritettu jo ilman läsnäoloani muutamalla paikallisartistilla. Saavuin Louhelan Jokiuomanpuistoon juuri ajoissa nähdäkseni paljon puhutun ja kohutun Ursus Factoryn, joka soitti puolenpäivän kiristyvässä helteessä ensimmäisen ikinä Vantaan keikkansa.

Ursus Factory on ollut kotimaisen rockmedian viimeisin ja kuumin lempilapsi. Siksi itsekin olisin maininnut bändin yhdeksi syyksi inkarnoitua sunnuntaiksi Vantaalle, jos joku olisi ikinä kysynyt. Ursus sai hiukan epäkiitollisen tehtävän korkata päälava. Porukkaa oli nurmikkorinteelle ilmaantunut kuitenkin jo kiitettävästi, joskin kohtuuttoman kaukanahan yleisö vielä tässä vaiheessa loikoili. Itseään säästelemättä nykäisi Jussi Pelkosen (kitara ja laulu) ja Aleksi Ripatin (rummut) garageduo odotetunmukaisen kolmevarttisen, joskin on sanottava että puoli tuntia olisi ollut tässä helteessä, tällä yleisöllä ja tässä myötäisessä arskan paahteessa ehkäpä osuvampi slotti. Eikä siinä, oli kyllä hyvä nähdä Ursus Factory nyt, ja ymmärtää, mistä kehut kumpuaa. Vai voinko sanoa täysin ymmärtäneeni? No en. Pyöräähän tämä noiseen nojaavaa garagea louhiva kaksikko ei ole keksinyt uudestaan, toisaalta ei kukaan niin ole väittänytkään. Pelkonen ja Ripatti matkasoittivat aikoinaan reilun kolmen viikon ajan pitkin Eurooppaa kaduilla ja toreilla, josta reissusta kristallisoitui Ursus Factory. Järjetön määrä hetkessä kiinni olevaa yhteissoittoa alkaa näkyä toki, ja muutama hieno iskuraitakin bändillä on, Vantaan vedolla toimivimmin roiski ”Kaikki on niin vitun ihan jees” ja bändin jäsenten esittelyn hoitanut ”Ursus Factory Party”. Mutta että jos nyt joku bändi kuuluu mahdollisimman pieneen ja perspiseen kellariloukkoiseen rokkiklubiin, niin tämä. Näille voisi kyllä antaa toisenkin mahdollisuuden mainitunkaltaisessa musaklitsussa, miksipä ei.

Louhela Jam aloitti äärimmäisen pienimuotoisena, paikallisten muusikoiden talkoilla järkkäämänä tapahtumana kesällä 1992, ja noita alkuaikoja, sekä festarin perinnettä kunnioittaen pikkuisen sivulavan bändit valitaankin kilpailun perusteella. Tänä keväänä stagelle halukkaita oli 16, ja tilaisuuden näyttää osaamisensa vaiheen sai tällä kertaa kuusi bändiä. Ääniä annettiin peräti yli 1700, on mahtavaa että paikallisväestö on tällä tavalla messissä meiningeissä. Itse havainnoin sivulavan bändeistä ensimmäisenä vantaalaisen Geenivirheen, jolla on allaan kolmen biisin EP. Varsinkin puolituntisensa avannut bändin nimikkobiisi kulki todella rätväkästi. Esiintyminen on jäbillä jo ihan hyvin hallussa, ja mikä tahansa nuoriso-orkesteri, josta millään tasolla tulee mieleen Ratsia tai alkutaipaleensa Smack, ei ole huono. Geenivirhe asettuu ihan mukavasti suomalaisen melodisen punkin uusimpaan aaltoon, ja vaikka bändejä onkin syntynyt kuin sieniä sateen jälkeen, näillä voisi isomman levy-yhtiön kautta olla enemmänkin annettavaa.

Seuraavaksi päälavalla letkeili oman kolmevarttisensa Pietarin Spektaakkeli, ja omalla kohdalla haasteeksi kohosikin juuri se raukea letkeily, laiska leppoisuus, jolla Pietari Kiviharjun toisiaan lopulta hyvinkin paljon muistuttavat biisit soljuivat puistopiknikin ylle. Muutamat ensimmäiset biisit Spektaakkeli-trio kuulosti hämmentävän paljon Brian Setzerilta, ellei peräti Stray Catsilta. Mikä kertoo Kiviharjun erittäin monipuolisesta vaikutteisuudesta, mutta jotenkin tänään, tässä ja nyt, ei vain ihan kympillä uponnut. Kieltämättä Tykopaatti rummuissa ja yksi maan groovaavimmista basisteista ikinä, Mitja Tuurala, loivat upean kierteisen swengin. Ja ylipäätään, kun Tuurala on bassossa ja paikalla, kannattaa itsekin olla. Olin.

Tikkurilalainen Ruanda sivulavalla kuulosti kovasti alkuaikojen Hanoi Rocksilta, eikä siinä mitään, kaikki vuoden 1985 jälkeen perustetut bändit ovat kuulostaneet joltain aiemmin tai samaan aikaan vaikuttaneelta, jos sallitte karkean yleistyksen. Mahtavan kasaristi nimetyllä Ruandalla on julkaistuna tuoreeltaan EP ”Kolmen markan neidit”, jonka biiseistä varsinkin ”Turisti” polkee todella komeasti, ja EP:llä on ihan erityisen ihanat basso-ja komppikitarasoundit. Hyvä pojat.

Ruandan janttereiden tiukan puolituntisen jälkeen oli päälavalla vuorossa Tampereen voimatrio Mara Balls, joka oli pääsyyni, tunnustan, vääntäytyä ensimmäiseen ikinä Louhela Jamiini. Voin vain lämmöllä suositella ottamaan tämän bändin haltuun, itse olin nyt toista kertaa eturivissä, ja aion olla jatkossakin. Aivan ihana Maria Mattila tekee mitä tahtoo, ja se on aina kiehtovaa, missä tahansa lajissa. Jos Ursus Factory nyt ei ihan hehkutuksista huolimatta olekaan tuonut vaaran tunnetta takaisin suomalaiseen rockmusiikkiin, niin Mara Mattila on tuonut yhden keskeisen rockelementin, seksikkyyden, kaikissa sen rock’n’rollmuodoissa, ja ehkä sitäkautta myös hiukan sitä vaikeasti määriteltävää vaaran tunnetta, ennakoimattomuutta. Tänään lähti ”Ajan takana”, ”Älä mee siihen taloon joka palaa” ja ennenkaikkea ”Tuulee” niin sielukkaasti, että ei auttanut kuin ottaa kiitollisena vastaan. Maran lavapreesens riittää pitkälle, eikä tämmöistä tässä maassa tee kukaan muu, tai ei ainakaan ole 70-luvun jälkeen tehnyt. Voimabluesia, jytää kevein progevaikuttein on Mara Ballsien homman nimi.

Käsittämättömän kökösti nimensä typoava AvAciA tulee Turusta ja on tärkeää työtä tekevän Turku Rock Academyn hedelmiä, näin olen antanut itseni ymmärtää. Sivulavan bändeistä AvAciA tuli itselle ehkä huonoiten läpi, mutta ei se nyt kenenkään vika sinänsä ollut. Suomenkielisen metallin soittaminen on yhtälailla muodikasta kuin mainitun melopunkinkin, yrittäjiä riittää. AvAciAlla on julkaistuna sinkku ”Pirunhyrrä”, joka ei ollenkaan ole hullumpi biisi. Alulla keikkaa bändi muistutti jollain tapaa Maj Karmasta, mutta ehkä Mokoma kuitenkin on se, josta nimenä saa enemmän osviittaa. Sinänsä nousee hattu, että nuoret jantterit ovat valinneet metallinsa kieleksi suomen.

Louhela Jamin ohjelmisto kootaan selvästikin periaatteella jokaiselle jotain. Se selittää päälavan seuraavan artistin, Martinlaakson Tina Turnerin, hyvät naiset ja herrat, Vicky Rosti. Eikä siinä, yhdessä Muskan kanssa Vicky oli Suomen ihan ensimmäisiä oikeita rokkimimmejä, ja molempien ura sitäpaitsi jatkuu väellä ja voimalla edelleen. Mutta nyt oli laitettu Vickyn kanssa samalle lavalle jotenkin niin tallinnanlaivainen bändi, paikallismuusikoista koottu, että se tällä kertaa siitä rockmimmiydestä. Bändin nimi oli Liivit Boys (tirsk), ja se on säestänyt aiemmin mm. Neumannin Perttiä, ja muitakin. Peräti kuusimiehinen Liivit Boys ei vain saanut henkeä Vickyn klassikkotulkintoihin, vaikka arsenaalia oli stemmalauluineen, kaksine kitaroineen, kiippareineen. Kiusallisin oli Tehosekoitin-cover ”Kaikki nuoret tyypit”, joka ei siis tunnetusti ole Vicky-klassikko, mutta jossa jotenkin viiltävästi Vickyn ääni toimi tänään parhaiten. Mutta vantaalaisyleisö diggasi, nurmelta noustiin joraamaan ja tunnelman nostattamisesta Vicky sai kyllä illan parhaat pisteet. Ja pääasiahan on, että jengi viihtyy menemään.

Seuraavaksi sivulavalla hämmensi jokelalainen Locus, joka voisi pidemmälle halutessaan vaihtaa nimen ihan ekaksi, maailmassa on vissiin tuhansia tämännimisiä bändejä. Pidemmällekin edenneitä on jo aika liuta. Useimmissa biiseissä näiden solistin riittävyydestäkään ei voinut olla ihan täysin varma, mutta sitten taas yhtäkkiä kaveri handlasi homman tosi hyvin. Mielenkiintoista jo sinänsä on se, että bassoa kierrätetään kolmen kaverin kesken. Jos minä olisin joku moguli missä tahansa itseään kunnioittavassa levy-yhtiössä, Locusin ja sivulavan illan päättäneen Defenentin tsekkaisin uudestaan. Valitettavasti en ole. Mutta joku jossain on, joten Locusille kaikkea hyvää.

Mitä sitten, jos päälavan seuraava bändi Shiraz Lane muistuttaa monellakin tapaa Skid Row’ta tai Guns’n Rosesia? Kaikki muistuttaa jotain. Mitä sitten, jos solisti Hannes Kett liikku kuin Axl, joka ei muuten enää liiku tällä tavalla. Nyt kun kumpikin esikuvabändi on kalpea varjo itsestään ja itse itsensä tribuuttibändi, on upeaa että jässikät pitävät perintöä hengissä. Ja tekevät sen persoonallisilla biiseillä ja sovituksilla, äärimmäisen positiivisen meiningin kautta. Keikka pärähti käyntiin todella komella ”Carnival Daysilla”, tuoreen kakkosalbumin nimiraidalla. Säveltäkää perässä. Ja siitä kolme neljännestuntia eteenpäin ilman, että yksikään biisi tuntui keikan kestoa täyttävältä raidalta, enkä edes voi sanoa olevani bändin materiaalin kanssa läpituttu. Loppupäähän säästetty ”Harder to Breathe” yksinään olisi lunastanut Vantaalle raahautumisen. Ei oleskella, vaan esiinnytään, jos ammattina on esiintyminen. Viihdytetään, ja viihdytään samalla itsekin. Tässä on bändi, joka kuuluu tästä suomalaisesta maailmanluokan hard rock/glam-skenestä ottaa haltuun, jos Sunset Stripin ja gasoliinin tuoksuinen amerikanrock maistuu. Nyt on kova. Ei jää viimeiseksi otannaksi Shiraz Lanesta. Eturivistä bongasin pari japanialaisen oloista miisua, ja mietin, ovatkohan nuokin tulleet ihan varta vasten. Harrastuneisuus. Arvostan.

Ja sitten, sivulavan illan päättänyt vantaalainen Defenant, joka yllätti täysin takaapäin ja oli tietyssä mielessä koko päivän kovin bändi. Alle vuoden ikäinen nelikko, josta kukaan ei ollut kuullutkaan, tuli ja murjoi vanhan liittouman speed metallia 80-luvun lopun suomiskenen hengessä, mutta myös varhaisen Megadethin ja Venomin mieleen tuoden. Jos olisin mikä tahansa missä tahansa levylafkassa, tämä bändi levyttäisi pian. Ainutlaatuisen kova meininki, jota ei ainakaan latistanut se lavan eteen tanssimaan asettunut, silinterihattuun sonnustautunut nuori nainen (oli sillä nyt muutakin kuin se hattu). Jos mikäli Defenent soitti omia biisejään, niinkuin ymmärsin, sillä voisi olla metallimaailmassa kiitotien päässä taivaassa reikä, se pitäisi vain saada showcasekeikoille oikeiden ihmisten nähtäville. Oman matskun vahvuudesta todistaa, että viimeisenä vedetty Iron Maiden-cover ”Powerslave” lähestulkoon kalpeni aiemmin kuullun rinnalla. Ja millä ilolla ja ystävällisyydellä yleisö otti jampat vastaan, lisää tämmöistä. Koko päivän päätti päälavalla Martti Servo & Napander, mutta Defenentin kunniaksi on sanottava sekin, ettei laadukkaasti toimitetun kasarispeedin jälkeen voi suhtautua huumoribändiin. Oli poistuttava.

Festarikesä on avattu, kotimaisin voimin, sympaattisesti, lämminhenkisesti, pienimuotoisesti, kuivin suin ja helteisesti. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi, Louhela Jam on nimittäin maan pitkäikäisimpiä ilmaisfestareita. Homma jatkuu Tampereen South Parkilla pian. Pysy virittäytyneenä! KG

Ismo Alanko Yksin @ Kaupunginteatteri, Hämeenlinna 11.03.2018

Ismo Alanko on kiertänyt viime syksynä ja kuluvana talvena Suomen saleja täysin yksin, ilman bändiä. Kiertueella Alanko on esittänyt laulujaan koko 40 vuoden biisinkirjoittajan aikajanaltaan siinä muodossa, kuin ne ovat aikoinaan syntyneet, pianon ääreen istuen tai kitaraan tarttuen. Kaikki muu on esiintymisestä riisuttu pois, monimutkaiset orkestraatiot, ja sähköstäkin suurin osa. Viime syksynä rundi pysähtyi 20 paikkakunnalla, ja seuraavan kerran tätä laatua on nähtävillä varmasti vasta toukokuun 5.pvä Tampere-talolla.

Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämön sali on lähestulkoon loppuunmyyty, vain muutama kymmenen paikkaa löytyy aivan takimmaisista riveistä. Kaupungissa ei liiaksi asti ole tämäntyyppisten aihealueiden laadukkaita konsertteja tai sellaisia keikkoja, jotka voisi saada käyntiin jo klo 18, ja varsinkaan sunnuntaina. Aika tarkalleen sovittuun aikaan Alanko harppoo lavalle ja asettuu ensin sähköpianon ääreen. Ilta jakautuu sen, ja lavan vasempaan laitaan viritetyn kitaransoittopisteen välille. Muuta ei tänään tarvita. Keskiössä ovat laulut, bändien legendaarisista maineista ja aikakautensa painolasteista riisuttuina, syntyhetkiensä muodossa. Kun keikka päättyy häkellyttävät kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, mitään ei jää kaipaamaan. Paitsi ehkä seuraavaa kertaa. On hyviä keikkoja, ja sitten on näitä, erinomaisia. Ismo Alanko on suunnitellut vetävänsä lyhyehkön setin, mutta innostuu matkan varrella ja nykäiseekin maratonkonsertin, johon mahtuu lähemmäs 40 laulua.

Homman nimi alkaa olla todella kohdillaan viimeistään illan ensimmäisessä Sielun Veljet-biisissä, ”Yö erottaa pojasta miehen”. Siekkareiden paluukeikoista yksi, Tallinnan RockCafessa joulun alla 2011 on ehdottomasti kovimpia koskaan kotimaiselta bändiltä näkemiäni, vaikkakin on sanottava, että oma harrastuneisuuteni orkesterin suhteen rajoittuu kohtuu pitkälti pelkästään ”L’amourha” ja ”Kuka teki huorin”-albumien aikakauteen (1985-86). Vihdoinkin tajuan, mistä ”Yö erottaa”-biisissä on kyse. Vihdoinkin kuuntelen, mitä sillä on sanottavaa, vaikka olen kuullut laulun kymmeniä kertoja, jo silloin bändin olemassaollessa. Illan yksin-konsepti lunastuu siis viimeistään kolmannessa biisissä. Mahtavuuden laatu ja määrä.

Jossain määrin alkuperäisversiona aina ärsyttämään onnistunut ”Kun Suomi putos puusta” ei sitä tänään ja tämän keikan muodossa tee. Biisi myös todistaa, että Alangon lauluista ei ihan noin vain aika aja kiihdytyskaistaa ohi. Tekstit ovat monin paikoin jopa viiltävämmän ajankohtaisempia kuin syntyvuonnaan. Suomi on kauan sitten pudonnut puusta, eikä pakasteita enää välttämättä tyrkytetä pantavaksi pieneen (muovi)pussiin, mutta tällä tiellä, vuonna 2018, Alangon Suomi ja meidän kaikkien siniristilippuinen Suomemme on jollain tapaa henkisesti rappiolla, jolla ei edelleenkään ole kaikkien hyvä olla.

Ensimmäinen Hassisen Kone-biisi tänään on ”Tällä tiellä”, Alanko siirtyy esittämään sen lavan toiselle laidalle, vain musta teräskielinen apunaan. Kaikin kohdin sitäkään ei tänään tarvita. ”Maailmanlopun sushibaari”-albumilta (2013) settilistalle jäänyt ”Naapurin saunareissu” hoituu tuttuun ja totuttuun tapaan lavan reunalla istuskellen ja pitkälti ilman laulumikkiäkin. Teatterissa ääni kantaa kyllä, kun yleisönsä vangitsee kuuntelemaan. Hämeenlinnan Teatterin iso sali on vieläpä varsin lyhyt, mutta leveä, 350 henkeä täytenä vetävä. Nimenomaan ”Maailmanlopun sushibaari” oli se levy, jolla itse löysin Ismo Alangon nerokkuuden vuosien jälkeen uudestaan, ja albumia promonneella kiertueella näinkin kaksi keikkaa peräti kuukauden sisään. Samaiselta levyltä kuullaan myöhemmin myös nimibiisi, järkyttävän upeasti kuvailtu painajaisuni, jota jäätävän dystooppinen yksinkertainen pianoteema säestää. Pianobiiseistä puheen ollen, ankarasta ja ammattimaisesta ryyppyputkesta kertova ”Seitsemän päivää” muuttuu jo kokonaisperformanssiksi, kun laulun tarinan häppäpäivien edetessä Ismon tulkinta muuttuu yhä rajummaksi, kääntyy jurriseksi mukellukseksi. Tuoltahan se kuulostaa, sekä mies että piano, kun jää niin sanotusti korkki auki.

Itselle putoilee tänään kaikki, ja jollain tapaa aika tunteella, mutta silti keskimäärin pianon äärestä tulkitut biisit paremmin. Jos valitsemaan joutuu, onneksi ei joudu. Pianon äärestä lähtien biisit ovat vielä entistäkin riisutumpia, ja monien äärikauniit melodiakulut tulevat näin vieläkin paremmin esiin. Niinkuin nyt edellä jo mainittujen lisäksi esimerkiksi Sielun Veljet-biisissä ”Talvi (ja jää)”. Tai vaikkapa järisyttävän upeassa ”Värityskirja”-biisissä, joka sekin tuntuu aina alkuperäismuodossaan menneen jotenkin ihan tuulen mukana omalta kohdalta ohi. Nyt ymmärrän tämän laulun. Samaisen biisin kohdalla taustakankaalle heijastetut Johanna Sipilän elävät ja muotoaan hitaan meditatiivisesti muuttavat öljyvärimaalaukset ovat huikeimillaan. Illan aikana maalaukset eivät vie huomiota itseensä, eivät kommentoi laulutekstejä, mutta syventävät niitä, jos niin haluaa tulkita. Vain yhdessä kohdassa sana ja kuva ovat lähekkäin, kun Ismo tulkitsee pianon ääressä ”Taiteilijaelämää”, taustan kankaalla alkaa putoilla valkoista maalia ensin pisaroittain, sitten enemmän, ja lopulta roiskuneesta maalista muotoutuu teos.

Keski-iältään illan yleisö vaikuttaa siltä, että Ismon uraa on seurattu ihan sieltä alkuhämyistä asti, ja niinpä jokainen setin Hassisen Kone-veto kirvoittaakin isoimmat innostukset ja ablodit. Jokaisessa konsertissa pitää kuitenkin olla vähintäinkin sen yhden huutelijan, jonka on pakko saattaa koko kansan tietoon syvä ymmärryksensä taiteilijan tuotannosta, ja aivan pokkana huudella mikä biisi on milläkin tapaa kestänyt aikaa. Ja tämä toki eturivistöstä, niin että ollaan taatusti artistin katseen alla. Samaan hintaan sisältyy toki käsien läpsyttely täydellisessä epätahdissa ja biisitoiveiden huutelu. Eikä siinä mitään, niin kauan kuin bändi tai artisti ei häiriinny. Alanko ottaa kommentaattorin tänään hilpeällä huumorilla, mutta yhdessä kohdassa keskittyminen herpaantuu, ja ainakin välillisesti huutelijan takia yksi biisi jää pois, vanhoja settilistoja tutkimalla se on ”Muoviruusuja omenapuissa”, mutta menepä ja vieläpä tiedä. Joka tapauksessa, kova laji tehdä itsestään yleisön puolelta merkittävä. Ahkerampi keikoilla käynti voisi olla yksi lääke huuteluun. Mutta mene tiedä, sanoinko jo?

Kitaratulkinnoista huikeimmiksi nousevat alulla settiä kuultavat ”Paratiisin puu”, joka uhkaa jopa olla koko illan hienoin tulkinta, sekä ”Aika kuolla” ja yleisönkin sytyttävä ”Kulkurin iltakalja”. Pitkän setin loppupuolella Alanko tulkitsee kitaran kanssa monta klassikkoa putkeen, ja pääsee intensiivisellä esiintymisellään Siekkari-biiseissä yllättävänkin lähelle niiden alkuperäistä voimatulkintaa, niin lähelle kuin mies ja kitara vain päästä voi. ”Kanoottilaulu” soi pitkänä ja shamanistisena, spottivalo heittää miehen ja kitaran varjon takaseinään, nyt ollaan muinaisissa meinigeissä. Ovi runonlaulajien aikaan on suoraan auki. ”Laulu” lähtee tutusti ilman mikrofonia lavan reunalta, kontakti yleisöön on sitä luokkaa, jota soisi useamminkin näkevänsä. Yleisön, tai siis sen yhden, toivebiisiä ”Vittu kun vituttaa” ei tänään kuulla, tuota aukkoa paikkaamaan Alanko vetää kitaralla säestetyn ”Ekstaasiin”. On myös tärkeää, ettei illan ohjelmaan mahdu puhkikulunutta ”Peltirumpua”. Mikä fakta kertoo myös siitä, että soitettavaa kyllä riittää, valinnanvaraa on. Viitisentoista soololevyä, enemmän tai siis vähemmän soolo, plus bändilevyt päälle.

Encoreissa kuullaan viiltävän komea ”Rakkaudesta”. Moni luulee jo että tämä on tässä, jengi ponkii penkeistään liikkeelle, mutta Alanko kiiruhtaa kuuluttamaan, ”älkää ihan vielä menkö, soitan teille vielä lähtölaulun”. Se on pianolla tulkittu voimallinen ”Kuka puhuu”. Miten tämmöinenkin biisi on aina onnistunut menemään ohi? Viiltävä teksti, meidän vanhemmiltamme saatujen taakkojen kantamisesta läpi elämän, halusimme eli emme. Biisi päättää aika tarkkaan kaksi ja puoli tuntia kellottavan maratonkeikan. Artistilta, joka ilmiselvästi seisoo tuotantonsa takana, ei häpeile mitään, ja nauttii esiintymisestä. Neljänkymmenen vuoden kaari, joka jatkuu laadukkaana. Tämän(kin)tyyppistä lisää.  KG

 

Skids (uk), The Filthy Tongues (uk) @ The Liquid Room, Edinburgh 05.05.2017

Muutaman päivän matka Skotlannin pääkaupunkiin rakentui Skids-yhtyeen 40-vuotisjuhlarundin ensimmäisen virallisen keikan ympärille. Bändillä oli allaan, ennen Edinburghin Vanhan kaupungin The Liquid Room-klubin vetoa, kaksi harjoituskeikkaa kotikaupunkinsa Dunfermlinen PJ Molloys’ssa. Tieto Skidsien paluusta tuli jo varhain syksyllä. Lippujen osto Suomesta käsin osoittautui lapsellisen helpoksi, ja muutaman viikon päästä postimies Pate kantoi kotilaatikkoon valkoisen kirjekuoren Britanniasta. Oli erittäin tärkeää nähdä bändi tourneen virallisella avauskeikalla ja nimenomaan koti-Skotlannissa, sitäpaitsi esimerkiksi Lontoon vetoa olisi joutunut odottamaan tulevaan syksyyn asti. On nimittäin todettava, että vuonna 1977 uuden aallon harjalle perustettu Skids on ns. pyhä bändi, enkä voi edes lausua tässä sitä aikaa, minkä olin ehtinyt odottaa bändin näkemistä. Puhumattakaan, että olisin uskonut sen enää edes toteutuvan, semminkin kun olin onnistunut missaamaan muutamat hajanaiset reunion-keikat edellisellä kerralla, vuosina 2007-2010.

Skidsit löysin aikoinaan Big Countryn kautta, joka jälkimmäinen on itselleni se kaikkein pyhin bändi, niinkuin (ainoalle, tai hyvin harvalle) vakilukijallekin lienee jo selvinnyt. Big Countryn pääasiallinen biisintekijä, laulaja ja soolokitaristi Stuart Adamson (1958-2001), kun oli perustamassa Skidsejä Richard Jobsonin (laulu ja lyriikat) ja Bill Simpsonin (basso ja taustalaulu) kanssa. Muut miehet tulivat ja myös menivät, tämä trio muodosti Skids-ytimen vuosina 1977-80. Bändi eli nopeasti ja kiihkeästi, toinen toistaan klassisempia melodisen punkin kansallislauluja syntyi kuin sieniä sateella, suosio ja pääsy Top of The Pops-ohjelmasta lähtien joka paikkaan oli niin vauhdikasta, että myös lopahdus koitui samalla sykkeellä. Stuart lähti omille teilleen vuonna 1980, kolmannen albumin ”The Absolut Game” jälkeen, ja perusti pian Big Countryn. Jobson ja Simpson julkaisivat vielä yhden albumin ”Joy” (1981), jolla oli mukana enää yksi Adamsonin osin kirjoittama biisi, ja miehen yksi kitarasoolo. Viimeinen albumi yritti epätoivoisesti etsiä uusia tyylisuuntia ja yleisöjä, mutta suuri biisintekijä ja kitarasankari oli poissa, homma kuivui kokonaan kasaan jo seuraavana vuonna. Stuart Adamson pyöritti Big Countrya ylä-ja alamäet urheasti kohdaten, 80-luvun puolivälin supersuosiosta levymyynnin ja arvostuksen pohjamutiin, aina vuoteen 2000 asti. Turhautuminen musiikkibisnekseen, pari hajonnutta avioliittoa ja otettaan kiristänyt alkoholiongelma saivat Stuart Adamsonin päätymään traagiseen oman käden kautta poistumiseen havaijilaisessa hotellihuoneessa joulun alla 2001. Olin ollut onnekas näkemään Stuartin aikaisen Big Countryn livenä kerran, Lontoon Hammersmith Apollossa. Perustajajäsenien Mark Brzezicki (rummut) ja Bruce Watson (kitara) tahdonvoimalla Big Countryn tarina jatkuu yhä, ja varsin kunniakkaasti jatkuukin. On ollut ilo nähdä uusimuotoinen BC peräti kolmesti, Lontoossa ja Dublinissa.

Edelläesitetty ei sulje pois nykyisin pääosin elokuvaohjaajana toimivan Richard Jobsonin merkitystä Skidseille, se oli nimenomaan Jobsonin ja Adamsonin bändi. Jobsonin huikean visionääriset, usein Britannian ei aina niin kunniakkaasta sotahistoriasta kumpuavat sanoitukset, kestävät päivänvalon tänäkin päivänä. Ja väitänpä, että Jobsonin tapa lyrikoida toimi isona esikuvana Adamsonille, joka otti BC:ssa sanoitusvastuun. Skids-katalogin ensimmäisellä albumilla ”Scared To Dance” (helmikuu 1979) Adamson sävelsi kaiken ja Jobson sanoitti kaiken, jo samana vuonna julkaistulla kakkosella ”Days In Europa” (lokakuu 1979) miehet jakoivat biisintekovastuuta varsin demokraattisesti. Vuoden 1980 kolmosalbumilla ”The Absolut Game” koko bändi on merkitty kirjoittajiksi. Toisin sanoen, Jobsonilla on kaikki oikeus pyörittää Skids-yhtyettä vuonna 2017, varsinkin kun mukana on alkuperäinen basisti Simpson, ja ”The Absolut Gamella” kannuttanut rumpali Mike Baillie. Mutta kuka paikkaa Adamsonin jättämän valtavan aukon kitaraosastolla? Kyllä vain, uskollinen Big Country-toveri Bruce Watson, joka parhaiten kykenee kitaroimaan nämä klassikkobiisit Stuartin tyyliin ja hengessä, sekä Brucen poika Jamie Watson, BC:n komppikitaristi jo viimeiset seitsemän vuotta.

Edinburghin vanhan kaupungin Victoria Streetille kätketty kellariklubi The Liquid Room on monen mutkan ja kapeiden portaiden takana maan alla, mutta osoittautui mainiosti soivaksi rockluolaksi. Ennakkoon oli tiedossa, että paikan sisäänottokapasiteetti on 750 päätä. Se on liikaa, ei epäilystäkään, se tuli illan kuluessa selväksi. Liikkumatilaa ei loppuunmyydyllä keikalla ollut yhtään, happi loppui, ainoa baari tukkeutui. Liquid Room on aika tarkalleen kuin minikokoinen Tavastia, puolet lyhyempi, mutta hiukan isommalla parvella varustettu. Soundi oli erinomainen, osin varmaankin valtavan brittiladien massan takaamana, mutta myös volyymit maltettiin pitää maltillisina. Välillä jopa toivoi bändin soittavan kovempaa, siksi  pauhaavaksi muodostui skottigeezereiden takavuosimuistelot keikan edetessä. Asiaa tuskin helpotti tiskiltä tarjoillut kahden (!!) pintin ämpärit, joihin sai vieläpä ovella jaetulla kupongilla punnan alennuksen.

Illan aloitti edinburghilainen, vuonna 2005 perustettu The Filthy Tongues napakalla 40-minuuttisellaan. Bändistä löytyy entisiä Goodbye Mr Mackenzie-yhtyeen jäseniä, ja Garbagen skottilaulaja Shirley Mansonin bändikavereita Angelfishin (1992-94) ajoilta. The Filthy Tongues soittaa jonkinlaista folkahtavaa post-punkkia, mutta pakenee varsinaisia määritelmiä, ja ennenkaikkea, sillä on upeita biisejä. Komeimmin soi kitaristi-laulaja Martin Metcalfen edesmenneelle veljelleen omistama ”Holy Brothers” ja bändin ainoan albumin ”Jacob’ Ladder” syntyessään klassikkoraita, järjettömän komea ”Children of The Filthy”. Jos näistä ei tule isoja, ihmettelen suuresti. Nämähän voisi joku fiksumpi tuoda vaikka Sidewaysiin, Tavastialle, Flow’hon. Ihan sama, kunhan toisi.

Skidsien settilista oli Dunfermlinen harjoituskeikoilta tuttu ja ennakkoon julkistettu, eikä sisältänyt yllätyksiä. Yhdeksäntoista raitaa bändin kolmelta ensimmäiseltä albumilta, ja muutama muu. Adamsonin lähdön jälkeiseltä ”Joy”-albumilta soi vielä edellisellä reunionilla ”Fields”, mutta nyt ei kuultu yhtään biisiä bändin itsensäkin mielestä epäonnistuneelta levyltä. Tämän faktan Jobson spiikissään huumorilla kuittasi, ja yleisö ymmärsi. Muutenkin Jobson kertoili hauskoja anekdootteja bändin alkuajoilta, vielä kun olisi uuden aallon poliisien huudolta niitä paremmin kuullut. Ihan hirveästi ei asiaa helpottanut myöskään Jobsonin mailien levyinen Fifen aksentti.

skids-40th

Pari ensimmäistä biisiä meni soundia asetellessa ja yleisömassaa toistensa varpaille töniessä, mutta kolmantena kuultu ”Melancholy Soldiers” viimeistään polkaisi keikan täyteen lentoon. Sitä seurasi kakkosalbumilta löytyvä ”Thanatos”, jota kultakauden Skids ei koskaan suostunut soittamaan keikoilla, koska bändissä oli vain yksi kitara, ja biisi vaati kaksi. Nyt isä ja poika-Watsonin Big Countrysta tutulla kitaraseinällä kurmoottama styge pääsi oikeuksiinsa, ja olikin yksi setin alkupään upeimmista vedoista. Pakko on ihailla sitä tarkkuutta ja rentoutta, johon Watsonien kahden kitaran vuoropuhelu on seitsemässä vuodessa kehittynyt. Keikkaa tehdään paljon, ja se näkyy. Kaikista Skids-biiseistä eniten Stuart Adamsonin ideaa BC-soundista enteili aikoinaan  ”Dulce et Decorum Est (Pro Patria Mori)”. Sen alun kitaraintro ja myöhemmin soolo, saivat Bruce Watsonin ulvottamana ultrafanin suorastaan herkistymään. ”Working For The Yankee Dollar” ja ennenkaikkea hämmentävän varhain setissä kuultu ikoninen ”The Saints Are Coming” kirvoittivat jo ankaraa yhteislaulua yhä kovemmin perspiroivalta, ja varsin miesvoittoiselta yleisöltä. ”The Saints Are Coming” on juuri se sama biisi, jonka U2 ja Green Day yhteiscoveroivat isoksi maailmanhitiksi 2006, ja jota edelleen kuulee hoilattavan Dunfermline Athletic FC:n otteluissa, tuli sitten voitto tai tappio.

Bändi oli hionut itsensä tiukkaan tikkiin, Mike Baillien tarkassa kannutuksessa ei kuulunut vuosien poissaolo soittohommista, ja Bill Simpson hoiti bassovastuunsa rennolla varmuudella. Stemmalaulut hoituivat peräti neliäänisesti. Jobsonin kunto kesti mainiosti koko lähes kaksituntia kellottaneen keikan. Eikä mies todellakaan ollut scared to dance, vaan jorasi kaikki soolokohdat kuin villivatussi. Biisien intensiteetti vain kasvoi loppua kohden, hiki lensi lavalla ja lattialla. ”Scared To Dance”, Charles”, ”Charade”, ja yleisölaulatukseksi äitynyt ”Hurry On Boys”, jonka Jobson ilmoitti kaikista kaikkein Skids-suosikikseen, jos joutuisi yhden valitsemaan. Varsinaisen setin loppukiidon upein veto oli alakerrasta mollivoittoisesti jynkännyt ”A Woman In Winter”. Keikka päättyi kaikkien valtavaan yhteisymmärrykseen Skidsien brittirockille vuosiksi eteenpäin langettamasta merkityksestä, ”Masqueraden” kohdalla ilma oli jo nyrkeistä sakeana. ”Into The Valley”, bändin suurin listahitti (UK Single Charts numero 10, maaliskuussa 1979) päätti varsinaisen setin. Omastakin levyhyllystä ”Into The Valley” löytyy toki alkuperäisenä seiskatuumaisena, mutta soittokiellossa se keräilyesineenä luonnollisestikin on.

Skids on pitkin talvea työstänyt uutta materiaalia, ja paluualbumin ”Burning Cities” on määrä ilmestyä tänä vuonna, ennen 40-vuotisjuhlien päättymistä. Ensimmäisenä encorena kuultiin uusi biisi ”A World On Fire”, joka oli kyllä todella kova raita ja ennakoi erittäin odottamisen arvoista albumia, jonka postimies Pate jonain päivänä kiikuttaa kotilaatikkoon useammalla kuningattaren kuvalla varustettuna. Uusi biisi oli hiottu yhtä kovaan kuosiin, kuin paljon soitetut klassikotkin, ja kulki tummasävyisenä post-punkina. Sokeampi olisi voinut luulla, ettei lavalla edes ole Skids, eikä se ole lainkaan huono asia. Vielä lyhyt nykäisy aina keikat päättävästä ”TV Starsista” ja yksi koko rokkidiggariurani ennakkoon tärkeimmistä keikoista oli paketissa. Mikään keikka ei voi juuri koskaan vastata vuorenkorkuisiksi nousseisiin ennakko-odotuksiin, mutta energinen, kompakti ja hienoon tämminkiin hiottu Skids-veto oli ehdottomasti kaiken odottamisen arvoinen. KG

Elvis Costello (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 20.02.2017

Uuden Aallon ikoninen kummisetä Elvis Costello esiintyi Helsingissä ensimmäistä kertaa peräti 39 vuoteen. Edellisen kerran mies nähtiin pääkaupungissa Kaivopuiston kesäkonsertissa 16.7.1978, tuolloin legendaarisen The Attractions-bändinsä kera. Stadin keikalle oli siis tilausta, noin lievästi sanottuna, silti Finlandia-taloa ei ihan oltu onnistuttu myymään loppuun. Hiihtolomat, ja kaikki.

Muutaman kerran Costello on näinä välivuosina Suomessa toki nähty, viimeksi Tampereella 2014, jolloin itsekin onnistuin olemaan paikalla. Tällä kertaa ”Detour”-nimellä kulkevan kiertueen keikka muistutti ylöspanoltaan ja dramaturgialtaan hyvinkin paljon kahden ja puolen vuoden takuista Tampereen vetoa. Lavan keskelle oli viritetty screeni, joka oli kehystetty vanhaa tv-vastaanotinta muistuttamaan, sellaista pyöreäkulmaista mustavalkotoosaa. Kankaalle heijastettiin kuvia Costellon uran varrelta ja lapsuudestakin, tai ylipäänsä vain teemaan sopivaa kuvastoa, välillä hetkensä saivat niin isä-McManus, kuin Costellon (katolisessa kasteessa Declan Patrick McManus) isoisäkin. Keikan lämmittelyksi näytettiin muutama Attractions-ajan musiikkivideo, Costello siis ironiseen tapaansa lämmitteli itse itseään. Jossain keikan puolimaissa Elvis myös esitteli itsensä illan special guestina, ja osoittautui muutenkin paikoin pitkäksi venyneissä välitarinoinneissaan erittäin hauskaksi supliikiksi. Stand-up-ainesta suorastaan.

Illan teema oli mies ja kitara, mies ja flyygeli, lauluja koko uran varrelta, mutta ei kuitenkaan mitään väsyneitä pahviplakaattitoiveita. Ja pisteet illan keskimäärin hiukan varttuneemmalle yleisölle, ettei kenenkään tarvinnut huutaa yhtään biisinnimeä. Arvostan. Kyllä Elvis Costello muistaa itse, minkä nimisiä biisejä on levyttänyt.

costello

Ilta avautui myös kesällä 1978 Kaivarissa soineella ”Waiting For The End of The Worldilla”. Eka biisi meni tottuessa siihen, että volyymit olivat ensialkuun hiukan isollaan, ja että Costelloa ylipäätään yritettiin soitattaa varsin kovaa tänään. Homma lunastui pidemmän päälle, Elvis kuulosti väliin kuin ei olisi ollutkaan yksin lavalla. Mureat särökitarat, ja niiden vastapainona herkät pianotunnelmoinnit. Keikkailtojen mietittyyn dramaturgiaan törmää liian harvoin, mutta nyt sellaisen äärellä todella oltiin. Toisena kuultu ”Poison Moon” olikin jo sitten aivan järjettömän hieno veto. Attractions-kauden materiaaliin päästiin käsiksi heti kolmanneksi soineella ”Accidents Will Happen’lla”.

Konsertin alku mentiin niin, että Costello tulkitsi laulujaan vaihtuvilla kitaroilla, sitten mies istahti muutamaksi biisiksi flyygelin ääreen. Ensimmäisen kitaraosion päätti railakkaat suosionosoitukset kerännyt ”Every Day I Write The Book”, Costelloa jotensakin tunnistettavimmillaan. Mutta toki aivan käsittämättömän monipuolisesta laulunkirjoittajastahan tässä puhutaan, milloin nytkin edettiin swingisti, milloin rocksteadysti. Miehen tausta kolmannen polven musisoivana McManuksena kuuluu, biiseissä ilmentyy koko 1900-luvun pophistoria kodin perintönä.

Flyygelin takaa, tässä vaiheessa hattunsa, aurinkolasinsa ja takkinsa pois viskannut Costello esitti yhden illan ehdottomista kohokohdista, ”A Face In The Crowd”. Sitten Elvis esitteli ”illan erikoisvieraan”, valkoiseen hattuun sonnustautuneen itsensä. Tuolilla istuen ja jutustellen vieras nykäisi komean ”Walking My Baby Back Home”, ja näytti jyrkässä ylävalossa hetken Dylanilta. Pitkään Costello muisteli big band-muusikkoisäänsä, ja sitä miten tämä soitti samassa konsertissa Marlene Dietrichin, Burt Bacharahin ja Beatlesien kanssa.

Upeasti kulki myös ”Veronica”, vaikka en ole sitä minään erityisenä biisinä ikinä pitänyt. Ehkä se sittenkin on. ”Watching The Detectivesin” aikana taustan kankaalla, tai siis putkitelsussa, nähtiin kuvia 40-luvun film noir-leffojen mainoksista, hypnoottinen kuvan ja musiikin hetki.

Elvis Costello antoi valkoisen hattunsa lentää kulisseihin, ja tulkitsi yhden illan odotetuimmista, eli ”Allison (My Aim Is True)”, ensin mikrofoniin, mutta sitten ilman vahvistusta suoraan meille. Ja hyvin kantoi 62-vuotiaan taiteilijan ääni, kun toinen taiteilija oli aikoinaan 60-luvulla miettinyt, miten sen saisi taakse asti laadukkaasti kantamaan. Costellon klassikkoasemaan nopeasti kohonneelta esikoisalbumilta (”My Aim Is True”, 1977) kuultiin siis kolme biisiä, kun ”Allisonin” lisäksi keikka avautui kahdella levyn raidalla.

Takaisin flyygelin ääreen ja The Imposters-kokoonpanolla vuonna 2004  ”The Delivery Man”-albumille levytetty, aivan häkellyttävän kaunis valssi ”The Name of This Thing Is Not Love”. Koko illan komein veto, ja mahtavaa, että ainakin omiin korviini konsertin huikein biisi löytyy Costellon ”nykytuotannosta” (kyllä, 2004 on nyky, jos on aloittanut vuonna 1970). Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin vielä flyygelin säestyksellä Attractions-biisi ”Almost Blue”.

Mutta eihän tämä ollut tässä. Noin 10 minuuttia ilmoitettua myöhemmin startannut keikka kellotti reilusti yli kaksi tuntia, ja peräti niin, että kun viimeinen encore soi, oli salista poistunut jo lähes neljännes jengistä. Levottomuus. Kärsimättömyys. Jos lippu maksaa jopa 89 euroa parhaalle paikalle, eli ihan siihen 30 euroa vähemmän maksavan istuimen viereen, niin kannattaisiko kuunnella kuitenkin loppuun saakka. Taiteilija itse teki tänään säästelemättä kaikkensa, jotta kieltämättä aivan järjettömän suolaisille lipunhinnoille olisi saatu asiallinen kate. Mutta miksi kalleimmat liput sitten maksavat 89 euroa, jos lavalla on mies ja kitara, ja kiertuehenkilökuntaa lavan takana maksimissaan kolme? Rokotetaanko yleisöä siitä, että artisti ei suostu typerään, keikan ja tunnelman katkaisevaan väliaikaan, eikä talo näinmuodoin pääse myymään voikkareita ja brenkkua, ja kate pienenee?

Encoreita kuultiin peräti kolmessa osassa, ensin Costello soitti takuumurean särökitaran tukemana ”Pump It Up” televisiosetin sisältä kuin tyylikkäästi ikääntynyt Buddy Holly. Sitten ”45” akustisesti lavan edestä. Encoreiden kakkosvaiheessa Elvis palasi vielä kunnon toviksi muistelemaan isoisäänsä, ensimmäisen suuren rähinän veteraania ja sittemmin s/s Olympialla Cunard Linea palvellutta itseoppinutta soittajaa, josta McManusien musamiesten ketju alkoi. Ehkä se saa jatkoa Costellon nyt kymmenvuotiaista pojista, joista ylpeä isä moneen otteeseen jutusteli. Isoisälle omistettu ”Jimmy Standing In The Rain” kirvoitti isot suosionosoitukset yhä pienemmäksi valuvalta yleisöltä.

Lopuksi kuultiin tietenkin ”(What’s so Funny ’bout) Peace, Love and Understanding”, jota soittamatta Costello ei poistu yhdestäkään konsertista. Jykevä veto jälleen kerran, eikä biisin sanoma ole edellisestä kerrasta ainakaan epäajankohtaisemmaksi muuttunut. Yleisö taputti tässä vaiheessa jo seisaallaan, kun Costello nosti etusormensa ylös vielä yhden merkiksi, ja veti Attractions-kaudelta palavan tunteikkaan ”I Want Youn”.

Istuin paikoillani loppuun saakka, ja sain mahtavan katteen lipulle. Vielä joskus Elvis Costello olisi upeaa nähdä bändin kanssa, mutta se ei taida enää olla mahdollista. Siksi pahoillaan laulaja kuitenkin oli Helsinkiä kohdanneesta 39 vuoden mustasta aika-aukosta, että  mies nähtäneen täällä lähivuosina uudelleenkin, kenties täsmälleen samoilla lauteilla.

Illan settilista näytti, ja kuulosti, tältä: https://open.spotify.com/user/livenationfinland/playlist/3j0WGj1BD7fRo8zfWPxcHF

KG

Nina Hagen (ger) @ Kulttuuritalo, Helsinki 26.04.2016

Olin odottanut liian kauan nähdä Nina Hagenin. Liian monta vuotta, liian monta uskonnollista herätystä, liian monta tyylisuunnan vaihtoa, enkä nyt kahdella viimemainitulla viittaa itseeni. Ennuste huhtikuun 2016 keikalle Helsingin Kultsalla, ei omalta puoleltani ollut kovin hyvä, eivätkä odotukset korkella.

Pienen, eikä välttämättä niin pienenkään sekoilun jälkeen, löydämme keikkaseurani kanssa jotkut satunnaispaikat Kulttuuritalon yläkatsomosta. Nämä eivät ole meidän paikat, mutta Nina köpsii jo lavalle hillittömissä stilettikoroissaan, bändinsä saattelemana. Ilmenee, että todelliset paikkamme ovat paljon lähempänä lavaa. Mutta toteamme myös, että tänään ei ehkä ole paikasta kiinni. Se selviää oikeastaan ensimmäisen biisin aikana.

En aio tässä lausua kummoisiakaan illan soitetuista biiseistä. Settilista on sekava ja vailla mitään kaarta, niinkuin Nina Hagen itse on aina ollut. Siinä Hagenin koko ihanuus ja merkitys. Tehdään niinkuin ei odotettaisi tekevän. Siitähän on ollut kysymys jo vuodesta 1971. Sen verran tiedän, että Hagenin omia biisejä ja omaa tuotantoa ei riittävästi kuulla, vaikka en tuotantonsa kanssa läpituttu olekaan. Ne muutamat takarivin huutelijat joiden on jälleen, ja taas täälläkin voitava osoittaa koko kultsalliselle, että osaavat nimetä Hagenin hittibiisejä ihan oikein nimeltä, jäävät yksin toiveineen. Ja sinänsä hyvä niin. Black Sabbath soittaa huutelemattakin ”Paranoidin”, mutta Nina Hagenin postmoderni jukeboxi haluaa tänään esittää jotain ihan muuta, kuin omat paranoidinsa.

Alkuun kuullaan ihan vilpittömästi mielenkiintoista tarinointia Ninan lapsuudesta ja nuoruudesta Itä-Berliinissä. Keskitysleireillä kidutettu isä, niillä kuolleet isovanhemmat ja koko tuoreena muistissa ollut sodan paino. Tässähän on järkeä, enemmän kuin ikinä uskalsin odottaa Nina Hagenin show’lta, nyt se kertoo lapsuudestaan alkaen elämästään, ja tukee tarinaa itselleen tärkeillä biiseillä aina kultakin periodilta. Ja niin edetään tähän päivään, tyyliin miten minusta tuli Nina Hagen. Mutta ei. Nina pääsee lempiaiheeseensa Bertolt Brechtiin, ja homma hajoaa. Ja alkaa jumittamaan.

On vielä kiehtovaa kuulla nuoren Ninan innosta nähdä Brechtin näytelmiä 60-luvun  Berliinissä yhä uudestaan ja uudestaan. ”Brecht on tärkein historianopettajani.”  On kiehtovaa kuulla lauluja, tällä sinänsä uskomattomalla kähinällä tulkittuna, vaikkapa Kolmen Pennin Oopperasta. Mutta rauhan, sodanvastaisuuden ja rakkauden retoriikka saa keikasta ylivallan, ja lakkaa olemasta korvista pursuillessaan enää yhtään mielenkiintoista. Kuten keikkaseurani toteaakin, terrorisminvastainen retoriikka on kuin mummulan kahvipöydästä.

Nina Hagen löysi Jeesuksen käytyään kokeilemassa sitä ennen hindulaisuutta. Jeesuksen nimi lausutaan lavalta useammin kuin Bertolt Brechtin. Alkupäästä settiä jää jotenkin mieleen Kurt Weillin ja (jo mainitunkin Brechtin) ”Hoosiannah Rockefeller”. Se toimii jotenkin aasinsiltana, tai ninansiltana miten vaan, Woody Guthriehen ja Sister Rosetta Tharpeen, joilta molemmilta kuullaan muutama biisi. Enkä minä dissaa, pois se minusta. Oli kausi, jolloin kuuntelin pelkkää (80-luvun puolivälin) Nina Hagenia. Enkä ole edes pettynyt, ei sanaa pettymys voi käyttää Hagen-yhteyksissä. Olen toki myös tutustunut taannoisten keikkojen sekaviin settilistoihin, sikäli kun niitä nyt on saatavilla ollut. Minä kaipaan vain punaista lankaa tälle(kin) keikalle, kaipaan sitä peräti Nina Hageninkin tapauksessa. Eikä sen kaipaaminen ole kohtuutonta.

Herätyskokous olisi asia erikseen, jos joku nyt nousisi todistamaan Jeesuksesta, kädet viuhuen kohti kattoa, olisin ihan messissä. Tai jos Nina, omassa maailmassaan kurinalaisesti, soittaisi greatest hits-setin, olisin erittäin messissä. Mutta keikka ei tänään muodostu kummaksikaan edellä mainituista. Ja jengi alhaalla tuolla permannolla diggaa menemään, tiedän. Eikä siinä mitään, itsekin haluaisin diggailla menemään. Päästä fiiliksellä messiin, mutta kun en pääse, niin en pääse. Kyllä minä tunnen Jeesuksen rauhan sanoman, ja tiedän, ettei ketään saisi tappaa. Uskonnollisen kotikasvatuksen saaneena, ja sen jo pitkälti unohtaneenakin, en tarvitse minkään todistamiseen myöhäisherännyttä Nina Hagenia. Nina Hagenin taannottaisena fanina ja Nina Hagenin keikkaa katsomaan tulleena, haluaisin nähdä ja kokea Nina Hagenin, tai kuulla peräti muutaman biisin Nina Hagenin kestävimmästä osasta omaa tuotantoa. Siinä kaikki. Tai jos ilta osoittautuisi miten minusta tuli minä-retrospektiiviksi, niin se voisi mainiosti olla sellainen, mutta ei ole. Keskivaiheilta settiä jää paikallaolemattomille kerrottavaksi parhaiten vain Rammstein-cover ”Seemann”, jonka Apocalyptican ”Reflections”-albumille päätyneessä versiossa Nina vieraili vuonna 2003. Ja mainittakoot vielä David Bowien ”Better Future”, ihan mainio veto sekin. Eikä huono valinta illan settiin ole myöskään kristillisen rockin iskäpappa Larry Normanin ”Peace Pollution Revolution”, joka on todella komea kipale, vaikka hiukan ontuen eteneekin. (Biisin soidessa on aikaa muistella näkemääni Larry Normanin keikkaa joskus taka-aikoina, mieshän vaihtoi niin sanotusti hiippakuntaa vuonna 2008.)

Ninan ja bändin haparoivaan yhteissoittoon selviää syy vasta aivan lopulla keikkaa, kun porukka räpiköi läpi ”My Wayn” saksaksi. Managementti on pakottanut jättämään rumpalin kotiin, täältä Helsingistä ja myös kahden illan takaa Tukholmasta. Eli managementti ei ole ollut tyytyväinen ennakkolipunmyynnin numeroihin, ja päättänyt säästää jättämällä rumpalin himaan! Vaikka koko ”Nina Hagen Unplugged and Band”-rundi on harjoiteltu ja suunniteltu rumpalin kanssa soitettavaksi. Tiedoksi nimittäin sinne managementille, että rumpalin puuttuminen ei ole ainostaan lopulta bändiltä pois, se on pois myös maksaneelta yleisöltä. Tässä vaiheessa menee viimeistään tunnelma pilalle, ja Hagen saa horjuvasta show’n kuljettamisesta paljon anteeksi. Tosin on todettava, että sanat pilalle ja anteeksi, eivät nekään kuulu Hagen-mytologiaan. Mutta että pöyristymään joutuu maaseudun asukki ahneuden ja nihilismin edessä, viitaten edelleen kyseiseen kiertueoperaattoriin.

Mitäpä jos vain merkitsisin tämän illan nähtyjen keikkojen joukkoon, ja toivoisin kovasti, että Nina Hagen voisi palata vielä asiaan, valitsemansa ja haluamansa kokoonpanon kanssa? Ja soittaisi vaikka vain muutaman oman tuotantonsa kirkkaimman helmen. Olisin paikalla, ja kaikki ne odotuksen vuodet lunastuisivat. Ne nimittäin jatkuvat edelleen. KG

Adrian Belew Power Trio (us), Kimmo Pohjonen @ Tavastia, Helsinki 07.02.2016

Progen monitoimimies Adrian Belew on yksi rockin historian hienoimmista esimerkeistä, että joskus joku voi olla oikeassa paikassa peräti oikeaan aikaan. Vuonna 1977 Belew johti omaa Sweetheart-nimistä coverpumppuaan, joka toki oli coverpumpuksi saanut hyvää nostetta, mutta silti 27-vuotiaan kitaristin mieltä poltteli, tuleekohan tästä ikinä mitään. Eräälle keikalle sattui kuitenkin yleisön joukkoon muuan Frank Zappa, jonka autonkuljettaja oli vinkannut, että nyt kannattaa tsekata yksi nuori luukuttaja. Ei aikaakaan kun Belew soitti pääosin rytmikitaraa Zappan albumilla ”Sheik Yerbouti”, ja sitä seuranneella kiertueella, ja esiintyi näin ollen myös Zappan itsensä (kuinka ollakaan) ohjaamassa, tuottamassa ja leikkaamassa konserttielokuvassa ”Baby Snakes” (1979).

Muuan Brian Eno sattui puolestaan näkemään Zappan konsertin Saksan Kölnissä, ja vinkkasi ystävälleen David Bowielle, että nyt kannattaa tsekata yksi nuorehko luukuttaja. Näin Belew päätyi soittamaan Bowien ”Heroes”-kiertueelle, sekä kitaroimaan mestarin seuraavalle albumille  ”Lodger”. Miesten tiet kohtasivat vielä kerran, vuonna 1990, jolloin Belew toimi Bowien ”Sound+Vision”-rundin musical directorina.

Vuonna 1980 Belew perusti jälleen oman bändin GaGa, joka nopeasti löysi tiensä jo Bowien ”Heroes”-albumilla soittaneen, muuannen Robert Frippin League of Gentlemen-kokoonpanon lämmittelijäksi. Samaan aikaan Belew oli ystävystynyt Talking Headsien kanssa, ja oli enemmän kuin vakituinen vierailija bändin konserteissa, muistettavimmin biisissä ”Psycho Killer”. Belew päätyi Enon suosituksesta myös soittamaan sooloja TH-albumille ”Remain In Light”, ja vuodenvaihteen ’80-81 miehemme vietti Talking Headsien virallisena kiertuekitaristina.

Eikä tässä edes kaikki, Robert Frippiin törmäily eri yhteyksissä johti sekin nopeassa tahdissa siihen, että Belew löysi itsensä toimimasta päävokalistina, kitaristina, säveltäjänä ja tekstintekijänä myyttisessä King Crimsonissa peräti 22 vuoden ajan, kahdessa eri periodissa tosin. Toistaiseksi vain itse Fripp on vaikuttanut bändissä pidempään. Crimson-pestinsä lisäksi Adrian Belew on vuosien varrella musisoinut hirvittävän liudan huippuartisteja kanssa (Cyndi Lauper, Laurie Anderson, Mike Oldfield, Paul Simon, Joe Cocker, Nine Inch Nails, Ryuichi Sakamoto jne jne.)

Edellä palanen rockhistoriaa Belewin näkökulmasta, ja nyt asiaan. Sooloartistina Belewilla on vyönsä alla peräti 15 studioalbumia, niistä viimeisin vuodelta 2009, nimeltään ”e”. Kyseinen albumi oli samalla ensimmäinen levytys Belewin nykyiselle bändi-inkarnaatiolle, Power Triolle. Tavastian sunnuntai-illassa nähtiin Power Trio kokoonpanolla Belew (kitara, laulu ja Macbook), Julie Slick (basso) ja Tobias Ralph (rummut). Bändi on aivan oikein nimetty, harvoin saa todistaa näin tiukkaa, ammattimaista ja väliin varsin raskaskätistäkin progekonetta. Raskaskätisyys ei ole Belewilla tosin itsetarkoitus, mutta biisien dynamiikka tulee parhaiten esiin kun niitä rouhii hiukan ankarammalla otteella, on kyse sitten King Crimson-covereista tai miehen soolobiiseistä.

Tavastian hikinen veto oli tämänkertaisen rundin neljäs, takana oli avauskeikka Israelissa (jota sävytti rumpali Ralphin sijoiltaan lurpahtanut olkapää, ja siitä lopulta säikähdyksellä selviäminen), sekä Kööpenhamina ja Göteborg. Belewin välispiikin mukaan harjoittelemaankaan ei oltu juuri ehditty, mutta se ei Helsingin keikalla päässyt juuri missään näkymään, puhumattakaan että haittaamaan. Hienointa Power Triossa onkin sen maanläheinen meininki, se ei ole hionut itseään käymään atomikellon tahtiin ja tukahduttanut luovuuttaan, vaan voin kuvitella että tämä power house sykkii illasta toiseen aina hiukan fiiliksen mukaan. Bändillä oli erittäin hauska ilta, ja se tarttui yleisöönkin. Belew osoittautui tällä omalla kohdallani ensimmäisellä keikkakosketuksella leppoisaksi huumorimieheksi. ”Do you like King Crimson? That’s good. I like them too. I liked them even more, when being part of the band. But I still like them.” 

Illan settilista sisälsi parisenkymmentä stygeä, karvan alle puolet King Crimsonia Belewin kaudelta, ja loput soolotuotantoa. Keikka oli jaettu kahteen puoliskoon, välissä vartin hienkuivattelutauko, joka ainakin maestrolle itselleen tuli varsin tarpeeseen.

Kummankin setin alussa soitettiin lyhyitä versioita tutuista biiseistä, esim. kakkospuoliajan avanneesta ”Heartbeatsta” vain tyyliin kertosäkeen mittainen otanta. Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin muutama tärkeä Crimson-biisi, kuten ”Dinosaur” (vuoden 1995 ”THRAK”-albumilta) ja ”Frame By Frame”, bändin ensimmäiseltä Belew-kiekolta ”Discipline” (1981). Keikan alkupään ehdoton kohokohta oli kuitenkin peräkkäin soitettu Crimson-kaksikko; ensin ”THRAKlta” seesteisen kaunis ”One Time” ja sitten ”Three of a Perfect Pair”-albumin (1984) nimiraita. Näissä Power Trio pääsi näyttämään todellisen laatunsa, rumpali Tobias Ralph oli alun settiä ollut hieman vakan alla, mutta ei ollut enää.

Sekä Ralph että basisti Julie Slick ovat kumpikin Berklee College of Music’n kasvatteja, ja sen kyllä huomaa. Kumpikin on soittanut intohimoisesti noin nelivuotiaasta lähtien, ja senkin huomaa. Ralph on soittanut mm. Trickyn kanssa, ja tehnyt yhteislevyn nykyisen(kin) Crimson-rumpalin Pat Mastelotton kanssa. Julie Slick keräsi lavan vasemmalle reunalle kovan otannan miespuolisia progen ystäviä, eikä kyse ehkä ihan pelkästään ollut bassolinjojen seuraamisesta. Itsekin toki olin vasemmalla puolella ja varsin lähellä, mutta Tavastialla vasemman kautta nyt vain pääsee helpommin lähemmäs..Ralphin kannut oli tuotu lavan oikeaan etureunaan, mies soitti katsekontaktissa keppiosastoon. Kaikesta huokui, että bändi halusi olla yleisöä lähellä, ja pitää homman inhimillisen kokoisena.

Harvoin näkee keikalla näin mietittyä dramaturgiaa; kummankin setin alut lyhyitä versioita tutuista biiseistä, Belewin soolot keskimäärin maltillisen mittaisia, paitsi kerran kummallakin puoliajalla päästettiin ns. progehelvetti irti, jamiteltiin ja luukuteltiin niinkuin keikka ei päättyisi koskaan. Näiden sessioiden nimet olivat ”Beat Box Guitar” ja ”Of Bow and Drum”, ja hei, korjatkaa jos olen väärässä. Moni oli toki tullut pääosin Belewin luukutuksen takia paikalle, ja kahdessa pitkässä vedossa saatiinkin makiaa mahan täydeltä. Itse en koskaan ole ollut oikein kitarasoolomiehiä, joten omalla kohdalla upposi paremmin esim. kompakti ulvotus ”One Timessa”, mitä sooloiluun tulee. Ja kiitos herralle itselleeen, eli Adrianille, tänään ei kuultu rumpusooloa, eikä bassosooloa, vaikka kumpikin instrumentti oli maailmanluokan käsissä. Dramaturgia toimi.

Kakkospuoliajalla ylitse muiden nousivat Belewin soolotuotannon vakiosoitetut ”Ampersand” (”Side One”, 2004) ja ”Futurevision” (”Here”, 1994), varsinaisen session päätteeksi rymisteltiin vielä hillittömän pitkä versio kappaleesta ”e”. Ja kun tavastiallinen hyvän musiikin ystäviä halusi lisää, ainoana encorena kuultiin King Crimson-klassikko ”Indiscipline”, albumilta ”Discipline”. Viime mainittu voisi mainiosti toimia vastauksena kysymykseen ”isi, mitä on dynamiikka”, ja kovin räjähtävästi biisi lähti myös Power Triolta illan päätteeksi.

Adrian Belew lupasi tulla piakkoin uudestaan, rivien välissä mies tuntui puhuvan jo ensi vuodesta. Tietää siis enemmän kuin me. Tervetuloa, näin uskomattoman hienoja iltapuhteita mestarillisen yhteensoiton, virtuositeetin, komeiden biisien ja musisoinnin ilon parissa näkee lopultakin liian harvoin.

Nyt olen nähnyt viisi King Crimson-muusikkoa livenä eri yhteyksissä, mutta en vieläkään itse Jättiläistä. Sitä, miksi ja miten missasin bändin syksyllä 2003 Helsingissä, en jaksa edes ajatella, tulee vain paha mieli. King Crimson on syksyllä tien päällä sivistyneemmässä Euroopassa, sinne pitäisi päästä, mutta mihin ja miten, ja miten myöhään päätöksen uskaltaa jättää? Jääkää odottamaan, niin minäkin.

Tavastian illan avasi tuttuun ja totutun laadukkaaseen tapaansa Kimmo Pohjonen, tällä kertaa täysin soolona. Uutta ja yllättävää ei nähty tai kuultu, mutta Pohjonen on näitä taiteilijoita, jotka pitää kertauskatsastaa, aina kun tilaisuus. Kolmen vartin setti oli vaivaton seurata, vaikka mies onkin tullut nähdyksi liudan kertoja eri kokoonpanoilla. Luvattua tai ennusteltua Belewin ja Pohjosen yhteisesiintymistä ei nähty, mutta ei se oikein illan kaareen olisi mahtunutkaan, eikä tuonut kummankaan taiteeseen juuri mitään lisää. KG

 

 

Nits (ned) @ Tampere-talo, 19.05.2015

Hollantilaisbändi Nits täytti viime vuonna miehekkäät 40, ja kiertää nyt sen kunniaksi, samalla promoten tuoretta ”Hotel Europa”-tuplaliveä. Ahkeran rundaajan edellinen studioalbumihan on ”Malpesa” jo vuodelta 2012, ja kun juhlavuoden kunniaksikin ilmestyi peräti triplakokoelma, elää työteliäs bändi selvästi jonkinlaisen tilinpäätöksen aikaa. Kiertueella katsotaan sikälikin taaksepäin, että ”Hotel Europa”-teema näkyy paitsi biisivalinnoissa, myös taustan videoprojisoinneissa. Nokkamies ja perustajajäsen, kitaristi-laulaja Henk Hofstede on 90-luvun lopulta lähtien kuvannut videoklippejä konkreettisesti hotellihuoneidensa ikkunoista, ja hotellien lähikaduilla. Nuo pätkät rytmittävät tämänkertaisen Nits-keikan peräti 27-biisistä settiä.

Omallakohdalla Nits-kokemus oli kolmas laatuaan, itselleni tyypillisesti kaikki 2000-luvun keikkoja. Kevään 2008 Tavastian-veto oli niin kova (tuolloin kierrettiin tuoreen ”Doing the Dishes” albumin myötä), että se on säilynyt omassa keikkojen kymppikärjessä aika vaivatta, ja säilyy toki edelleen.

Ilta täräytetään käyntiin ”Radio Shoes’lla”. Vain avausbiisin aikana bändi kuulostaan aivan hetken puuroiselta, loppusetin ajan soundipuoli on pääosin kunnossa. Varhaisena lipunostajana, myyntiintulopäivänä tietenkin, istun Tampere-talon pienen salin alariveillä, näkyvyys on mahtava, bändi on kolmen metrin päässä, mutta veikkaanpa että muutaman rivin ylempänä kuulostaisi vielä himpun paremmalta. Kakkosbiisi ”daDaDa” kirvoittaa jo yleisön huutelemaan ja ottamaan osaa, tänään ollaan hyvällä jalalla liikeellä ja armoitetttu fanikanta täyttää suurimman osan ennakolta loppuunmyydystä salista. Nits on bändi, jota joko diggaillaan tai ei, satunnaisia herännäiskeikoillakävijöitä ei taida montaa olla illan yleisössä. Siksi väkevästi lähtee mielipidettä yleisöstä, kun Henk kolmeen otteeseen pyytää valitsemaan kahdesta tarjotusta biisistä toisen soitettavaksi. Yleisön valinnat ovat ”Home Before Dark”, ”Cars & Cars” ja haikeankaunis edithpiaftunnelmointi ”Adiue Sweet Bahnhof”. 

Lava on valaistu, talon tarjonnan lisäksi, kutakin soittajaa kohdistavilla vanhoilla teatterispoteilla, joissa on kaunis lämmin valo. Yläpuolella kiertelee hehkulamppuketjut. Nits on aina osannut luoda intiimin, olohuonemaisen tunnelman. Laulut lauletaan tekijältä kuulijalle, ihmiseltä ihmiselle. Ei lipunostajalle tai merchandisetiskin kautta kotiin kiiruhtajalle. Ja muutenkin, sen kerran, kun täällä ollaan ja 40 täytetään, niin annetaan lipun hinnalle vastine. Bändi soittaa yli kaksi tuntia, välissä toki vartin tauko. Eikä intensiteetti lerpahda missään vaiheessa. Siitä pitävät huolen Nitsien valtavaa dynamiikkaa sisältävät biisit, Henkin hetkittäiset sympaattiset juttutuokiot ja bändin rikas sointi. Se luodaan kolmeen pekkaan, bändi kiertää nyt klassisella ydintriollaan Hofstede, alkuperäisrumpali Rob Kloet ja vuodesta 1983 mukana ollut kiipparisti/laulaja Robert Jan Stips. Vuosikymmenien yhteissoitto kuuluu ällistyttävänä tarkkuutena ja sovitusten hioutuneena nerokkuutena.

Hofstede soittaa pääosin tulenpunaista akustista kitaraa, tarttuu sähköiseen vain muutamassa biisissä, istuu väliin lavan takaosaan lisäkoskettimien ääreen, sivaltaa muutamiin biiseihin tutusti huuliharpulla. Ja kuulostaa paikoin enemmän John Lennonilta, kuin saatoin muistaa.

Ensimmäiseen puoliaikaan bändi soittaa 11 biisiä, niistä ehdottomasti komeimmin rullaavat tänään ”daDaDa”, samannimiseltä vuoden 1994 albumilta, joka on oman levyhyllyni Nits-sektorin kulunein. Sekä uskomattomalla dynamiikalla ladattu ”Office at Night”, taustalla pyörii luuppina pariisilaishotellin ikkunasta salaa kuvattu vastapäisen toimiston iltainen ikkuna, josta mielikuvitusta kiihottavasti näkyy vain puhuva mieshahmo ja naisen sääri. ”Schwebebahn” soi haikeana kunnianosoituksena kauan sitten edesmenneelle hollantilaiselle rokkistarballe, Herman Broodille.

Rob Kloet osoittaa taas kerran olevansa rockin historian aliarvostettuja rumpaleita, mieshän tulee ”vain” Hollannista, ja on soittanut ”vain” Nitseissä. Napakka kanttilyönti, huikea peltityöskentely, ja paras näkemäni sutirumpali pitkiin pitkiin aikoihin.

Toinen puoliaika alkaa ”Panorama Man”-biisillä, joka tässä seurassa, kun soitetaan bändin parasta kataloogia läpi, ei ole kovin hyvä biisi. Paitsi että on hyvä biisi, mutta seura on nyt kovempaa kuin euroviisuissa. ”Ice Princess” soi pitkänä ja hartaana versiona, ”Crime and Punishment”  rakkaudenosoituksena Helsingille, viiltävänkaunis ”Lenin and the Wounded Angel” puolestaan Tampereelle. Henk Hofstede kertoo biisin syntytaustaa, miten Hugo Simbergin maalaus tuomiokirkossa teki lähtemättömän vaikutuksen, ja onnistui sotkeutumaan ajatukseen siitä, että Leninkin vieraili kaupungissa, ei vain Nits. Rumpali Kloet tarinoi hetken kohtaamisestaan Elvis Costellon kanssa koko tämän uran soittaneen virkaveljen Pete Thomasin kanssa, ja sitten soi ”Christina’s World”. Varsinaisen setin päätteeksi rymistellään tuttu lopetusbiisi ”Port of Amsterdam”, joka ei voisi paljoakaan enempää kuulostaa Sparkseilta, paitsi että kuulostaa myös täsmälleen Nitseiltä. Veljesbändejä kaarensa pituudessa, materiaalinsa laadukkuudessa ja elokuvallisessa dramaturgian tajussaan.

On selvää, tämänkin illan pohjilta, että Nits on yksi eurooppalaisen rockperimän parhaista bändeistä, yhtenä kirkkaimmin laadullisen ja filosofisen staminansa säilyttäneistä. Ei sekoilua, vaan sheikkausta, jo vuodesta 1974. Tajuan taas, että on pakko päästä jälleen Berliiniin (josta Henk useammassakin biisissä laulaa) ja Amsterdamiin, ja ties minne. Ja nähdä Nits vielä vastakin.

Encoreissa kuullaan peräti neljä biisiä, niistä muistettavimmin tietenkin pakollinen ”In the Dutch Mountains”, jota ilman bändi ei enää poistu mistään kaupungista, ja jonka soittamatta jättäminen olisi itsellekin pettymys. Erittäin laadukas Nits-ilta jälleen kerran, hyvää keski-ikää Nits. Vain yksi asia jäi askarruttamaan. Henk ei sanonut kertaakaan encoreiden ja kiitosten aikana ”see you next time”. Tietääkö Henk enemmän kuin me? Nimimerkillä ”Huolehdinko turhaan”, KG.

Elvis Costello (uk) @ Tampere-talo, Tampere 25.09.2014

En ole koskaan ollut minkäänasteinen Elvis Costello-diggari. Vika ei ole ollut artistissa itsessään tai tuotannossaan. En vain ole tullut yksinkertaisesti perehtyneeksi riittävästi, rockfriikillä kun riittää perehdyttävää yli yhden elämän kapasiteetin. Ja mitä tulee brittiläiseen Uuteen Aaltoon, olen aina ollut niin ylivoimaisesti Skids-miehiä, että moni muukin alan merkkitekijä on jäänyt paitsioon. Joten, vaikka lippu Elvis Costellon keikalle piti hankkia myyntiintulopäivänä jo keväällä, aika märkäkorvana tunnustan alapermannon penkille istuneeni. Tampere-talon Iso sali ei ollut tänään loppuunmyyty. Monia taatusti vieroksutti käsittämättömän kallis lipun hinta, joitakin ehkä keikan akustisuus ja se, että Costello esiintyi täysin yksin. Näillä rajaseuduilla tällaiset illat ovat todella harvinaista herkkua, olisi luullut keikan myyvän jo keväällä loppuun, vaan ei. Hyvä näin toisaalta, istumapaikoissa oli nyt jopa hiukan vaihdon varaa, jos koki saaneensa arvonnassa huonon. Konsertti starttasi muutamia minuutteja yli ilmoitetun iltakahdeksan. Legendaarinen hahmo asteli lavalle sinisessä puvussaan ja valkeassa lierihatussaan. Costellon taakse oli rintamaan aseteltu liuta erivireisiä akustisia kitaroita, ja hauskana yksityiskohtana kaksi valotaulua, joista toisessa paloi keikan alusta ”On Air”, ja toisessa myöhemmin ”Detour”. Pelkistäminen oli illan teema, niin ylöspanossa kuin biisien sovituksissakin. ”(The Angels Wanna Wear My) Red Shoes” avasi illan komeasti ja olikin, ainakin minusta siis, koko ensimmäisen puoliajan hienoimpia vetoja. Olkoonkin että (pääosin) akustisesti, mutta aika kovalla volyymilla Elvistä ajettiin, eikä sanoista aina tahtonut saada niin selvää, kuin olisi ollut periaatteessa mahdollista. Mutta kuten tavallista, soundi parani illan edetessä, joskaan ei koskaan riittävän hyväksi. Ensimmäisen erän huippuhetkinä koin myös räväkästi lähetetyn ”Come the Meantimes”, sekä vihellyssoololla varustetun ”Walking My Baby Back Home”. Jossain vaiheessa Costello esitteli itsensä omana ”special guestinaan” ja istuutui lavan oikealle syrjälle tuolille, tulkitsemaan hiukan rauhallisemman temmon lauluja. Ja osoittautui lisäksi todella hauskaksi mieheksi. Jutustelua ja tarinointia olisi mielellään kuullut lisääkin, toki ymmärrän että musiikkiahan tänne oli tultu kuulemaan. Sitten Costello yllättäen, ”My New Hauntn” jälkeen, teki ns. springsteenit ja poistui lavalta, vaikka kaikki tiesivät ettei tämä suinkaan ollut tässä, vain noin tunnin kohdalla. Encoreita, tai miksi näitä nyt voisi kutsua, tulikin sitten nimittäin liki kymmenen. Kyse ei ollut tietenkään encoreista sinänsä, vaan mietitystä dramaturgisesta tauosta. Ja kyllä, keikka sai kokonaan uutta virtaa. Sähköpianon avulla tulkittu kaunis ”Shipbuilding” käynnisti lopultakin koko illan mielenkiintoisimman osuuden. Väliin Costello tarttui kaiutettuun ja särötettyyn puoliakustiseen ja murjoi ilmoille napakat soolot. Tuli yhtäkkiä jostain mieleen,että mitä jos Buddy Holly olisi saanut elää pitkän elämän, millä tavalla kryptisemmin rockin kanoniaa olisi kirjoitettu. Eikä ajatus, väitän, todellakaan pelkästään lähtenyt Elviksen tunnusomaisista plekseistä. Ensimmäiseen encoresettiin saatiin vielä komea ”Slow Drag with Josephine”, johon MacManusin poika nykäisi salavihkaa illan toisen vihellyssoolon. Ja totesikin, ”olette onnekkaita, kuinka monella keikalla kuulette peräti kaksi vihellyssooloa?” Sitten herra irrotti kitarasta piuhan, astui pois mikrofonin luota aivan lavan etureunaan ja hiljensi katsomon esittämällä luomusti ”Alisonin”, klassikkoesikoiseltaan ”My Aim Is True” (1977). Aika harras hetki, sanoisin, jonka takia pelkästään kannatti olla paikalla. Ja sitten Elvis poistui jälleen lavan taakse. Mutta ei tämä ollut vielä tässäkään. Jälleen pianon takaa tulkittu ”I Dreamed of My Old Lover Last Night” aloitti lisäajan, ja upea ”Jimmy Standing in the Rain” jatkoi. Näillä vaiheilla Costello tarinoi olevansa kolmannen polven muusikko, ja isoisä Pat MacManusin soittaneen White Star-varustamon amerikanlinjalaivoilla vallasväelle 20-30-lukujen vaihteessa. Ja säestäneen sitä ennen mykkäelokuvia. Noiden aikojen ja menneiden muistoksi Elvis vetäisikin ”Jimmy Standingin” loppuun pätkän tunnetuinta Suuren Laman laulua, ”Brother, Can You Spare a Dime?”. Ja kaiken kauniiksi lopuksi, tulihan se sieltä. Costello tarttui vielä, ainoan kerran koko illan aikana, sähkökitaraan ja nykäisi yhden koko rockin historian keskeisimmistä biiseistä, eli Nick Lowen ”(What’s So Funny About) Peace, Love and Understanding”. Jonka ehkä tunnetuimmasta levytysversiosta itse vastaa. Olin kerran kuullut biisin livenä Lowen esittämänä, mutta tärkeää oli olla myös tänään, tässä ja nyt. Elvis Costello on vasta kuudenkymmenen ja tulee Suomeenkin vielä lähes takuuvarmasti. Olisi kerrassaan hienoa kokea mies minkätahansa muotoisen bändin kanssa, koen kuitenkin näiden biisien toimivan paremmin hiukan roisikätisempinä bändisovituksina. Raskaampaa kättä Elvis tänään myös yksin yritti, mutta joku tosifani sanoikin viisaasti, että ehkä myös hieman yliyritti. Silti, hieno ja intiimi ilta maailmanluokan laulunkirjoittamisen äärellä. Nyt on otettava Costellon tuotanto tehotarkasteluun. Parempi nimittäin myöhään kuin ei milloinkaan. KG

Simple Minds (uk) @ Cirkus, Tukholma 29.01.2014

Kun minä olin nuori poika, oli oikeastaan kolme (ulkomaista) bändiä ylitse muiden. Oli Big Country, U2 ja sitten oli Simple Minds. Kolme orkesteria, joissa kaikissa brittiläisen uuden aallon hienoimmat piirteet tulivat kristallisoiduimmin esiin. Ja joita kaikkia esikuvana, tai esiasteena, edusti The Skids. Noiden aikojen jälkeen on nähty Brittein saarilta monet tyylisuunnat, uudet kuumat nimet, rockmusiikin pari vuotta myöhemmin haudatut pelastajat. Mainitusta triosta Big Country on periaatteen tasolla olemassa edelleen (voin määritellä niitä periaatteita tällä palstalla joskus myöhemmin). U2 on omaan pöhötautiinsa ja maailman keskeneräisyyteen väsynyt stadiontyrannosaurus. Löydän itseni sanomasta vuonna 2014, että kaikki vuodet ja reunamerkinnät huomioiden, näistä itselleni käsittämättömän tärkeistä bändeistä kovimmassa eliniskussa on 1977 Glasgow’ssa muotonsa saanut Simple Minds.

Syksyllä ilmoitettiin Simple Mindsien saapuvan ”Greatest Hits+”-kiertueensa kanssa Tukholman historialliseen Cirkukseen. Kiertueen ideana yksinkertaisesti ja kursailematta soittaa kaikki isot ja hiukan pienemmätkin hitit läpi yhden illan aikana. Oli tullut aika lunastaa fanitus, jonka ajallista pituutta tuskin kehtaan tässä edes lausua. Konserttiliput varaukseen, eli varmistus sisäänpääsystä, sitten lentoliput ja lopuksi majoitus. Harrastamisen helppous. Jännittävän varailurumban jälkeisenä päivänä Helsinginkin Circus ilmoitti buukanneensa bändin. No eipä siinä, ennemmin minä tämän miellyttävän velvoitteen hoidan sivistyskaupungissa, jossa tulee nykyisin liian harvoin käytyä. Stadin keikka myi loppuun, itse pääsin Tukholmaan ja bändi osoitti olevansa hillittömässä lyönnissä. Kaikki voittivat.

Grönä Lundin huvipuiston kyljessä sijaitseva, vuonna 1892 avattu Cirkus, on kertakaikkisen hieno mesta rockin soittamiseen. Historialliset puitteet on pieteetillä remontoitu, mutta vain sieltä missä todella tarvis. Alkuperäinen tunnelma estradiviihteen kultakaudelta on tallella. Tuolla areenalla on vedetty naisia parrasta, tungettu daijua leijonan kitaan ja nielty tulta ja petroolia. Puolipyöreä, 1650 henkeä vetävä nouseva katsomo. Sekä puun ja tekstiilien ansiosta kovaakin soitatettuna hieno ja selkeä soundi. Upea paikka, jonka pääsin nyt vasta ensimmäistä kertaa korkkaamaan.

Cirkuksen kaikiltakin paikoilta näkee keikan varsin hyvin, itselle osui C-katsomon mainio istuin, tämän kokoluokan venuena Cirkus on käytännössä klubi. Ja mikä mahtavampaa, kuin nähdä myös maailman isoja stadikoita täyttänyt Simple Minds klubivedolla.

Miksaustiskin odotusmusiikiksi ajama tanssibiitti lupaa hyvää, soundeista ja dynamiikasta nyt vähintäinkin. Ruotsalaiset valuvat hitaasti paikoilleen, valuminen jatkuu vielä bändin alettuakin. Ja koska Ruotsissa jokaisella on yhtäläinen oikeus nähdä keikka, ja jaksaa silti aamulla nousta rakentamaan kansankotia entistä ehommaksi, on soittoajaksi ilmoitettu ihmisystävällinen 19.30! Ja se tietenkin pitää muutaman minuutin tarkkuudella paikkansa.

Ja sitten se on yhtäkkiä totta, minä näen Simple Mindsit! Keikka alkaa väkevällä ”Broken Glass Parkilla”, kuten Helsinginkin veto, ja käytännössä kaikki illat tällä kiertueella. Ensimmäisen biisin aikana selviää, että tänään ajetaan todella lujaa. Ei haittaa yhtään, jo toisessa biisissä soundit ovat huippuluokkaa ja paranevat styge stygeltä. Kakkosena kuultava ”Waterfront” sytyttää ruotsalaisyleisön. Laulaja, ja kahdesta jäljellejääneestä alkuperäis-Mindsista toinen, Jim Kerr huutaa ”show me your hands Stockholm”. Kuuliainen kansakunta, joka ei ole vuoden 1814 jälkeen sotinut päivääkään, ottaa neuvosta vaarin. Koko popkalaset kohottaa kätensä ilmaan ja heiluu tahdissa. Koko popkalaset. Tässä puhutaan nyt kulttuurien välisistä eroista. Yhtäkaikki, on selvää viimeistään viidenneksi kuultavan ”Let There Be Loven” kajahtaessa sirkusareenalle, että Simple Minds on hirvittävässä tikissä ja kuulostaa upealta. Bändi, jota minä olen todella pitkään pitänyt yhtenä maailman parhaista, on täällä tänään ja armottomassa iskussa. Let there be love!

Keikka on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliajalla 10 biisiä, eli siis yksi enemmän kuin Helsingissä. Erikoisherkkuna tänään kuullaan ilmiselvästi tietenkin settiin kuuluva ”Promised you a Miracle”. (Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta ainakaan nettitietojen perusteella sitä ei Stadissa soitettu..)  Jälkimmäisellä puoliskolla, 10 minuutin Eriksberg-tauon jälkeen, kymmenen vetoa plus neljä encorea. Aika mahtava kattaus siis koko bändin uraan. Ensimmäisen puoliskon ehdottomasti sykähdyttävin veto on komea ”War Babies”, uskomattoman komea biisi vuoden 1998 ”Neapolis”-albumilta. Kaudelta, jolloin moni oli tuominnut bändin jo hautaan. Eikä se ole siellä kuulkaas ja nähkääs vieläkään. ”War Beabiesissa” kulminoituu koko tämän illan laatu. Jim Kerrin ääni on yhä voimaa täynnä, ja saa vahvaa tukea Sarah Brown’lta, joka yläkorokkeella näyttää oppimishaluisille sekä naisen- että äänialan mallia. Charlie Burchillin (bändin säveltäjä eli mies hittien takana, sekä se toinen jäljellejäänyt perustajajäsen) kitara soi komeasti ja tarkasti. Vuodesta 2010 mukana ollut basisti Ged Grimes täyttää paikkansa lavalla, mutta ei ole mikään Derek Forbes. Nykyisin Big Countryssa soittava Forbes on instrumenttinsa parhaita maailmassa ja oli etabloimassa Simple Mindsissa bassoa melodiasoittimena. Eli siis luomassa Sitä Simple Minds-soundia. Tietenkään tämä bändi ei missään olosuhteissa ottaisi messiin puolinohevaa soittajaa, mutta silti oikeastaan se ainoa asia, mitä jään illan keikalta kaipaamaan, on Derek Forbes. Pitänee siis paikata asia pian, ja nähdä Big Country jälleen kerran. Kuunnelkaapa, jos asia kiinnostaa (tai ei ole tuttu), mikä tahansa raita vuoden 1982 ”New Gold Dream”-albumilta. Miten rockbasson soitto ei enää ole entisensä mainitun platan jälkeen. Jos minulta kysytään, Forbesin bassolinja ”Someone, somewhere in Summertimella” on ehkäpä rockhistorian komein. Se linja toki tänäänkin kuultiin, mutta jotain puuttui.

Ensimmäisen puoliajan päättävät komea ”Glittering Prize”, sekä jo edesmenneen jenkkibändi The Callin vuoden 1988 hitti ”Let the Day Begin”. Jim Kerr kehottaa ihmisiä katsomaan kakkossetinkin, sillä ”we have a job to finish here”. Tiedetään.

Oluet on horaistu, hattarat syötynä, Simple Minds nostaa homman uudelle taajuudelle. Ensimmäinen erä oli vasta tunnelman haistelua. Komeasti alkaa. Bändillä on varaa soittaa yksi isoimmista hiteistään instrumentaalina, eli ”Speed Yor Love to Me”. Eikä edes koko orkesterin voimalla, vaan Burchill ja vuodesta 2002 bändiä palvellut kosketinsoittaja Andy Gillespie kahdestaan. Sitten mukaan liittyvät Grimes ja Sarah Brown sekä lähes alusta alkaen bändiä tukenut rumpalislegenda Mel Gaynor. Vedetään näkemyksellinen versio Kraftwerkin hitistä ”Neon Lights”; brittiläisen uuden aallon yksi keskeisimmistä tunnustaa juuriaan. Sarah laulaa ensin pidätellen, mutta lataa sitten koko upealla äänialallaan. Ja kyllähän, varsinkin siinä ihan eturivissä, katseltavaakin riittää yhdeksi illaksi. Jim Kerr palaa johtamaan edestä, ja kuullaan setin vanhin hitti, vuoden 1980 ”Empires and Dance”-albumin komea ”I Travel”. Kyseinen albumihan merkitsi lopullista läpimurtoa bändille, ei vielä stadionluokalle pääsyä, mutta yleiseen tietoisuuteen kuitenkin.

Ja sitten. Sitten se tulee. Charlie Burchillin legendaarinen kitaraintro lähtee, ja Ged Grimes liittyy mukaan maailman upeimmalla bassolinjalla. On tullut aika kuulla livenä ”Someone, somewhere in Summertime”! Siinä se nyt soi. Tätä on kannattanut odottaa kaikki nämä vuodet. Tyylikäs veto, bändin koko voimalla, vimmalla ja parhaudella. Popkalaset joraa ja heiluu, Ruotsi huutaa. Itse keskityn olemaan paikalla ja muistamaan tämän hetken, kun yksi kolmesta eniten odottamastani biisistä koko keikoillakäyntihistoriassani soi. (Hetken tärkeys lienee tullut selväksi, sekä se, että olen monien kovasti diggailemieni bändien suhteen livenä varsin myöhään syntynyt.)

Huh. Hengissä yhä. Tänään, pikkupöhköllä melodialla varustettu ”The American”, saa toimia yleisönlaulatusbiisinä. Snapsilaulujen, euroviisujen ja Lasse Berghagenin maassa ei ole ongelma, kyllä lähtee. Tämän kansakunnan (joskus tosin hyvin päälleliimattua ja välillä teeskenneltyäkin) positiivisuutta on pakko ihailla. Mutta älkää nyt sanoko niille, että sanoin. Yksi illan todellisista pankinräjäyttäjistä on ”See the Lights”, myös sillä istuimella, jota henkilökohtaisesti kansoitan. Hillittömän komea veto.

Encoreita varten bändiä ei juurikaan tarvitse huudattaa, tämähän on kuitenkin kaikille ennalta tiedossa, että neljä vielä. ”New Gold Dream”, ”Sanctify Yourself”, ”Space” ja keski-ikää jo turvallisesti käyvien ruotsalaisrouvien kaikkein yksityisimpiinkin tallelokeroihin murtautuva ”Alive and Kicking”, joka saa aikaan huutomyrskyn ja huolellisen jorausaallon läpi sirkuksen lehtereiden. Vakilukija jo tietääkin, etten ole oikein encoresmiehiä, ja tämä neljän biisin lisäkaneetti upealle, huikeasoundiselle ja henkilökohtaisesti hillittömän tärkeälle keikalle on jo osastoa ruotsalainen laskiaispulla. Muoto alkaa kärsiä täytteen määrästä. Jos keikka olisi loppunut varsinaisen setin päättäneeseen ”Don’t You (Forget About Me)hen”, olisi ainakin oma lipunhintani ollut jo täysin kuitattu.

Alussa mainitsemastani bändikolmikosta Big Country julkaisi, jopa ilman myyttistä nokkamiestään Stuart Adamsonia, yhden uransa tiukimmista albumeista (”The Journey”) viime vuonna. U2:n tekemiset eivät ole jaksaneet kohottaa kulmakarvaa täällä päässä sitten vuoden 2000. Mutta Tukholman illan perusteella Simple Mindsien valmisteilla oleva albumi kiinnostaa kovasti jo ennakkoon. Ja  tietäneehän se myös uutta kiertuetta. Mutta tänään, täällä ja nyt, kuninkaiden kaupungissa, erittäin tärkeä ilta. Sanoinko jo?  KG

Depeche Mode (uk) @ Hartwall Areena, Helsinki 15.12.2013

Loputtomalta tuntuneen ja kovin kosteaksi kääntyneen pikkujouluviikon päätteeksi oli odotettavissa yksi kuluvan keikkavuoden ennalta tärkeimmistä illoista. Ja sen nähtyäni voinkin todeta, että pikku (etenkin kesäisistä) aallonpohjista huolimatta, kyllä tästä kuulkaa vielä kova keikkavuosi saadaan. Tai on jo saatu. Monta todella kovaa ja isoa nimeä on tähänkin herran vuoteen mahtunut, mutta kun vielä sai pikkujoululahjaksi legendasbändi Depeche Moden, niin alkaa olla piakkoin livevuosi 2013 kovassa ja näyttävästi käärityssä paketissa.

Aika monia tärkeitä bändejä joutuu joskus odottamaan kovinkin kauan nähtäväkseen. Kyse ei välttämättä ole siitä, etteikö orkesteri vierailisi omalla pelialueella. Joskus syyt voivat olla todella typeriäkin. Vaikkakin esimerkiksi Depeche Mode on ollut itselleni tärkeä bändi jo hamalta 80-luvulta, nyt vasta natsasi. Ensimmäisen Suomen keikan menetin asumalla ulkomailla, toisen olemalla töissä, mutta bändin kolmanteen vierailuun 2006 olin peräti ajoissa hankkinut ennakot. Menin kuitenkin ahneuttani ja typeryyttäni ottamaan kyseiselle päivälle umpiturhia työtehtäviä, vaikka ei olisi ollut pakko. Samaa virhettä en tosin nykyään enää tekisi, eihän juuri mikään ole niin tärkeää kuin käydä keikoilla. Myös DM:n edellinen veto 2010 jäi näkemättä, joten tämä Delta Machine Tourin Helsingin ilta oli sanalla sanoen aika odotettu. Ja mahtavasti lunastui.

Illan lämppäriksi oli valikoitunut Mute Recordsin katalogista brittiläinen Big Deal, johon en ollut edes vaivautunut ennakolta tutustumaan. Tiesin nimittäin käytännön tasolla varmasti, että bändi jää näkemättä. Hartwall Areena on onnistuneena iltana, onnistuneilta sijoilta koettuna ihan ok konserttipaikka, mutta kokemani mukaan se ei ole kertaakaan kohdellut lämmittelevää artistia hyvin. Kommentoikaa ihmeessä, jos itse koette toisin. Kun on nähnyt muurahaisen kokoisen Melrosen avaavan peliä Guns’n’Rosesille, joka aloittaa oman shownsa kaksi tuntia myöhemmin, tai sekavan sirinän jota kutsutaan Backyard Babiesiksi, niin Hartwallin lämppäysslotit ovat yksinkertaisesti lakanneet huvittamasta. Ja kyllähän Areenan soundejakin joutuu joka kerta erikseen jännittämään. On ollut puuroa ja huttua takavuosina, joskus kohtuullisen hyviäkin, artistista kovin paljon riippuen.

Tänään kuitenkin, tästä on hyvä vihdoin päästä asiaan, kuulin parassoundisimman keikkani ikinä Hartwall Areenan hornankattilassa. Kuinka ollakaan, lavalla oli niitä toimittamassa yksi koko pop/rockhistorian merkittävimmistä bändeistä, Depeche Mode. Sattumaa tuskin. Jo alun introksi ja pikku soundcheckiksi ajettu technobiitti todisti, että tänään tulee saamaan ns. sanoista selvää. Eikä tarvinnut turvautua korvatulppiin, niinkuin täällä niin monesti, kun istutaan kylkimyyryä artistiin ja liian kovaa ajettu sihinä ja kihinä ruuvaa toisesta korvasta sisään ja ulostuloaukosta pois. Kuulaasti tuli, eikä bändin huipputekninen video-ja valoshow mainittua kuulautta latistanut. Tämmöisiä konsertti-iltoja lisää, kiitos paljon!

Keikka startattiin niillä kahdella raidalla, joilla myös tuore ”Delta Machine”-albumi käynnistyy, eli ensin komean duranduransävyinen ”Welcome to My World” (kuin avausbiisiksi luotu), ja sitten ”Angel”. Muitakin äänenpainoja olen kuullut, mutta tämänvuotinen uutuusalbumi todistaa, että DM:lla on vielä paljon annettavaa. Kyse ei ole mistään jäähypiipaasta, vaan pääosin biiseistä, jotka eivät klassikoiden rinnalla häpeile. Ei bändien uusi materiaali ole aina automaattisesti paskaa. Se on uutta materiaalia.

Kovin suotuisalla jalalla liikkeellä ollut yleisö heräsi kautta lehtereiden viimeistään kolmanteen biisiin eli klassikkoon ”Walking in My Shoes”. Tämä ja vaikkapa loppupuolella kuultu ”Personal Jesus” osoittivat, että kun alkuperäisartisti näkemyksellisesti tuuttaa menemään, niin ei haittaa vaikka mainitutkin biisit on kuullut miljoona tai miljardi kertaa kaiken maailman kissanristimäyhteyksissä ja mitä kamalampina versioina, karaokesta radioon, kaatopaikalta miestenvessaan. Jälkimmäisenäkin mainittu ralli oikein ottaa nykyään päästä, kun joku taas jossain keksii sen soittaa. Mutta DM puhalsi umpikuluneisiinkin klassikoihin tuoreen hengen. Se on kuulkaa ammattitaitoa se.

Oman iltani kohokohta oli olla niinkin alussa kuin neljännessä biisissä, nimittäin sikäli komeasti lähti yksi itselleni tärkeimmistä eli ”Playing the Angel”-albumin ”Precious”. Lisäpisteitä rekallinen biisin liikuttavasta videokuvituksesta. Tässä kohtaa tuntui muutenkin, että Depeche Mode oli viimeistään onnistunut lämmittämään omat lauteensa itselleen. Martin Gorelta alettiin kuulla näkemyksellisiä kitarakuvioita ja Dave Gahan oli saanut lihakset lämpimiksi. Bändin kolmas kivijalka, alkuperäiskiipparisti Andrew Fletcher on ottanut roolinsa vähäilmeisenä omana itsenään. Nyky-DM:n ovat jo pitkään täydentäneet konserttikuntoon Peter Gordeno koskettimissa ja aika ajoin bassossa, sekä tämän vuoden jykevimmät iskut toimittanut rumpali Christian Eigner. Takarivi tärisi. Dave Gahanin ääni on kunnossa, ja ilmeisesti koko mieskin suhteellisen hyvässä. Vuodet heroiinin kanssa näkyvät, mutta onneksemme myös kuuluvat. Laululla on painoarvoa, sanottava on koettua ja nähtyä. Try walking in Dave’s shoes! Ahdistaa edes yrittää katsoa näitä TV:n loputtomia mukalahjakkuusohjelmia, kenelläkään kun ei tunnu olevan mitään käsitystä eletyn elämän vaikutuksista ilmaisuun. Tai kokemuksen, tai iän. Tai paljon minkään.

Ja vaikka Depskut ovat yhdessäkin nähneet monet alamäet, ei pelkät päihdekierteet, vaan myös musiikilliset spiraalit, tulee silti veljeyden ja keskinäisen arvonannon fiilis lavalta läpi. Osoituksena myös tästä, Martin Gore tulkitsee meille peräti kolme biisiä vain Gordenon piano tukenaan. Eli tämä on se keikkojen ”akustinen” osuus. Uudella albumilla vierastamani ”Slow” osoittautuu upeaksi lauluksi Goren laajalla äänellään tulkitsemana, mutta vielä selkäruotoonmenevämmin riipii ”But Not Tonight”. Järjettömän komea ja tunteikas veto. Yleisö osoittaa viimeistään tässä vaiheessa, että tänään koostutaan faneista ja aidolla asialla olevista, ei tuhansista firmalippulaisista, jotka usein kansoittavat Areenan lehtereitä. Tai jättävät lipun saatuaan peräti kansoittamatta (ja lippu menee hukille).

Jotenkin hittiraita ”Black Celebration” tuntuu tänään lähes renkutukselta, siksi kovaan sarjaan se joutuu, ja tämä antaa lisätodistusta myös uuden albumin laadusta. Mainitun ”Black Celebration”-albumin soundit lähinnä karmaisevat itseäni tänäpäivänä ja siksi tuon periodin tavaraan ei juurikaan tule kajottua kotioloissa, mutta silti tälle nykyiselle raskaskätiselle ja jykevälle DM:lle sovitettu ”Question of Time” soi lähes tunnistamattoman jyhkeästi.

Areenaan saapuneet tanssijalat alkoivat viimeistään isosti vipattamaan ”Enjoy the Silencen” kohdalla. Omasta näkökulmastani, alakatsomosta 109, keikkaa pystyi seuraamaan aivan mainiosti vaikka omaa tanssijalkaa ei niin kovasti vipattanutkaan. Kiitos Areenan avaruuden ja suht hyvien nousukulmien, aina jotain näkee, vaikka posse edessä nousisikin joraamaan. Ja passaahan sitä jorata, ei sillä. Kuten jo totesin, ehkä jopa ennakkopelkäämäni ”Personal Jesus” lähti suorastaan psykedeelisen hitaasti liikkeelle, mutta kasvoi sitten kolossaaliseksi luennaksi eittämättömästä, mutta puhkitahkotusta klassikosta.

Sitten hengähdystauko, eli bändi ei ikinä väittänytkään minkään olevan ”our last song tonight” tai ”we leave you with this”-jargoniin ei ollut syytä. Depeche Moden tapauksessa tietää täsmälleen mitä soitetaan, riittää kun tsekkaa edellisen konsertin settilistan. Näin huipputekninen show ajetaan tarkasti läpi joka ilta, yleisön plakaattitoiveille tai improille ei ole oikein paikkoja. Silti, kaikesta teknisyydestään ja tarkkuudestaan huolimatta show eli ja hengitti. Dave Gahan onnistui antamaan vaikutelman, kuin juuri tämä setti soitettaisiin läpi peräti ensimmäistä kertaa juuri tälläisenään.

Toki niitä viittä lopun biisiä voi myös kutsua encoreiksi, jos haluaa. Jälleen kaksin Gore ja Gordeno aloittavat, nyt vuorossa upea kasariosuma ”Shake the Disease” kovimpaan ytimeensä riisuttuna. Jopa ”Just Can’t Get Enough”, setin vanhin biisi, kohoaa alkuperäisen yksinkertaisesta syntikkarillumareistään paljon isommaksi, suorastaan teokseksi, kun nykyinen raskassoundinen DM paiskoo menemään, nyt koko bändin voimalla. Orkesterin koko paketti on sikäli visuaalinen, että välillä unohtaa kokonaan seurata itse hesseleitä lavalla, kun huomiota vie taustascreenin videot ja katosta alas laskeutuva räkkihässäkkä pyörivine valoineen. Mutta ei ainakaan voi sanoa, etteikö suolaiselle lipunhinnalle yritettäisi tarjota vastinetta.

Ilta päättyy komeaan ”Never Let Me Down Again”iin. Bändi kumartaa muutaman kerran kiitokseksi ja poistuu. Hallin valot syttyvät, homma on paketissa. Areenalta purkautuu tyytyväisen oloista jengiä. Tihkusade ei haittaa, Depeche Mode on nyt vihdoin nähtynä, eikä oikeastaan hetkenkään ajan tarvinnut olla pettynyt. Ja se on paljon kuulkaa sanottu Hartwall Areenalta kovahkon keikkavuoden loppumetreillä. Ja ennenkaikkea bändistä, jota ehti odottaa uskollisesti yli 20 vuotta. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: