Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Propaganda”

Sparks (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.05.2022

Taidepopin ja -rockin väsymätön äänenkannattajaveljespari, Russell ja Ron Mael eli Sparks saatiin Helsinkiin konsertoimaan viiden vuoden odottelun jälkeen. Edellinen keikka nähtiin 2017 Flow Festivalilla, kun kaiken maailmanlaajuisen kiertuetoiminnan pysähdyksiin niitannut koronaepidemia oli vasta pilkkeenä kiinalaisen lepakon silmäkulmassa. Ennen vuotta 2017 Sparks oli toki Suomessa nähty kiitettävänkin useasti, itsekin Tavastialla huikealla duo-vedolla 2012 (miten kaikesta on aina minimissään 10 vuotta?). Edellinen Sparks-keikka onkin ollut henkilökohtaisesti kaikkien aikojen parhaiden nähtyjen joukossa, jos niitä nyt jostain absurdista syystä joutuisi järjestykseen laittamaan. Ei siis ollut valinnanvaraa jättää Kulttuuritalon vetoa väliin, kun liput yli vuotta aiemmin myyntiin tulivat. Ei ollut siltikään Kulttuuritalo myynyt loppuun, liekö vielä niin, että jengiä jännittää lähteä tunkuisiin konsertteihin, vaikka nytkin illan teemana oli, että maski edelleen velvoitetusti kaikilla naamarin päällä, jos tohtii yleisössä istua. Ja ihan oikein niin, tässä vaiheessa maskitus tehdään jo enemmänkin maailmaa kiertävän henkilöstön suojelemiseksi kuin itsemme. Kaikki tavat pitää toiminta pyörinnässä ovat oikeita.

Tällä kertaa Sparks saatiin Suomeen isolla bändikokoonpanolla (kaksi kitaraa, toiset kiipparit Ron Maelin tueksi, basso ja rummut) ja mahtavaa niin, nyt tältä koko pophistorian yhdeltä tärkeimmistä hybrideistä on tullut nähtyä sekä pieni-että isomuotoinen keikka. Koronaepidemian kiertuetaukoa Sparks-veljekset olivat onnekkaita täyttämään kahdellakin elokuvaprojektilla, britti Edgar Wrightin pitkään synnytetyllä dokkarilla ”The Spark Brothers”, sekä itse Ranskan mestarin Leos Carax’n ohjaamalla musikaalilla ”Annette”, jonka jälkimmäisen scoren Sparks-raidalla ilta käynnistettiin, bändille asiaankuuluvalla ironialla tokikin; ”So, May We Start Now”. Ja niin käynnistyi minuutilleen kaksi tuntia kellottanut keikka, ja tänään onneksemme ilman typerää dramaturgian katkaisevaa konserttitaloväliaikaa. Ja kyllä, nähty iltapuhde oli toki tälläkin kertaa meille sadoille paikalle raahautuneille Sparks-diggareille, pelkkää juhlaa. Sen verran kihisee ja kohisee vassarilaululiikkeelle ja kamarimusalle aikoinaan suunniteltu Kultsa, kun bändi soittaa isoillaan, että permannon kuutosrivillä oli turvauduttava ammattimiehen korvatulppiin, ei niinkään volyymin takia, vaan saadakseen paremmin selon sanoituksista, jotka tämän bändin monin paikoin hyvinkin humoristisessa toimituksessa ovat enemmän kuin tärkeitä.

Maelin veljekset olivat koonneet tuekseen itseään puolet tai enemmänkin nuoremman taustabändin, jonka annettiin soittaa varjoista, mutta silti voimakkaasti läsnäollen. Täyteläisellä ja isolla soundilla mentiin, kahden kitaran voimin. Muistettavin ja huomattavin hahmo tämänkertaisesta rundikokoonpanosta on toki huikea rumpali Steven Nistor, jonka olin jo kerran nähnyt Daniel Lanois’n kiertuebändissä takavuosina (kaikesta on minimissään 10 vuotta).

Keikan jälkipuinneissa kuultiin nurinaa siitä, miten Sparks soitti liian vähän ”vanhaa matskua”, katsaus settilistaan osoittaa viisareita kyllä ihan muuhunkin suuntaan. Toki ”vanhastakin” voi olla niin montaa mieltä. Heti kakkosena mentiinkin klassikko-osastolle, kun paketoitiin ytimekäs ja tiukka ”Angst In My Pants”. Toiseksi viimeisimmän elokuvaprojektinsa hengessä Sparksien veto oli vanhan liiton kabareeshow, tai ainakin paljon kabaree-elementtejä sisältävä, ja ehkäpä settilistakin oli niillä silmin laadittu. ”Annetten” scorelta kuultiin toinenkin poiminta, aivan järkyttävän kaunis ”We Love Each Other So Much”, joka alkoi herkkänä musikaalinumerona ja kasvoi sitten tanssibiittiseksi sekvensserisäksätykseksi. Tässä monimuotoisuudessa ja jatkuvassa uuden etsinnässä, vähätvälittämisessä, on aina ollut Sparks-veljesten pointti, merkitys ja erityisyys. Tehdään mitä tahdotaan, koko musiikin historiaan sivistyksellisesti nojaten. Kuten osoitti myös viimeisimmän varsinaisen studioalbumin ”A Steady Drip Drip Drip” raita ”Igor Stravinsky’s Only Hit”, joka tämän keikan dramaturgiassa kylläkin kuulosti omiin korviini hiukan turhalta väliprogeilulta. Sparksien kun ei tarvitse enää mitään todistaakseen olla proge, nykyveljekset ovat sitä paremmillaan, mitä enemmän puhutaan musikaalinomaisista sävelkuluista, elokuvallisista tunnelmista. Eikä ihme, kumpikin veljes opiskeli elokuvaa 60-luvulla ja ajatus oli kai alkaa niitä tekemäänkin, ennekuin ajan brittirock innosti ja vei mennessään.

Russell Maelin falsetti on edelleen hienossa kuosissa ja kummasti jaksaa 73-vuotias nokkamies edelleen jorailla ympäri lavaa. Isoveikka Ronin tehtävänä on koko bändin historian ajan ollut esittää eleetöntä ja hymytöntä hahmoa kiippareiden takana, niin että joka keikan huipentumana ihmetellään, että on se iahn oikea, kyllä se elää sittenkin. Ja nähtiinhän se Kultsankin illassa, setin loppupäässä kun ”The Number One Song In Heaven” soi, että Ron nousi tutusti palliltaan, riisui takkinsa ja vetäisi legendaarisen eeromäntyranta-koreografiansa. Tukka takana, liian lyhyet puntit ja housunkaulus kohti kainaloita; Sparks-keikat ovat tietyssä tuttuudessaan kuin kotiin tulisi.

Illan peräti 23 siivua sisältänyt settilista on ollut käytännössä koko kiertueen ajan sama, tarkoin harjoiteltu, yllätyksiä ei ole kuultu. Illan ainoa coverkin, FFS:n ”Johnny Delusional” on kuultu kaikissa konserteissa. Yllättäen coverveto olikin yksi illan raikkaimmista, eikä sinänsä toki mikään ihme, kyllähän Maelit ovat peräti jo 56 vuotta kestäneellä urallaan ehtineet klassisia hittejään kohtuumonesti veivaamaan. Mutta veljesten taito muuntautua ja sovittaa mille tahansa konseptille tai combolle, on toki pitänyt omankin matskun ajattomana. Tämänkin rundin setissä soiva ”Lawnmover” (2020) on kuin 70-luvun tuotantoa, toisaalta vuoden 1974 albumilta ”Propaganda” (ainoa joka omasta vinyylikokoelmasta toistaiseksi ja valitettavasti vasta löytyy) soinut huikean kaunis ”Never Turn Your Back To Mother Earth” ei voisi enempää olla akuutti ja tätä päivää.

Kultsan yleisö alkoi syttyä entistä enemmän loppua kohti, toki kun vanhan ajan hitteihin päästiin, ja lopussa melkein tuntuikin että alla dansar på Kultsan, lavan eteen alkoi kerääntyä ladypuolista väkeä, yhteislaulu raikasi ja tunnelma oli katossa. Tätä oli selvästikin odotettu hartaudella, ei vain Sparkseja, vaan mahdollisuutta kokea jotain yhdessä, mahdollisuutta ulkoilla. Monille paikallaolijoille tämä oli taatusti ensimmäinen isompi ulkomaan artistin keikka sitten taudin puhkeamisen, itsellekin. Edellisestä ulkomaanbändin keikasta oli omallakin kohdalla rontti kaksi vuotta aikaa. Siksi nähdä jälleen Sparks, ja kuulla ison orkan voimalla soitettu ja huolellisesti korvamadoksi keikalta jäänyt ”When Do I Get To Sing ’My Way’ ”, olihan tämä nyt tärkeää. Ja erityisesti tähän kohtaa vuotta, elämää, kevättä, keikkailuhistoriaa, ja mitä kaikkia näitä nyt on.

Oikeinkin huolella kulunutta sanontaa jos käyttää, niin Kultsan ilta eteni kuin siivillä, eipä tuntunut 23:n biisin settilista yhtään liian pitkältä. Päinvastoin, kun keikan loppuliukuma alkoi ilman kitaroita jyskityllä tanssihitillä ”Music You Can Dance To”, Sparksien konepop-kaudelta (1986) ja jatkui ilman rumpuja soitetulla ”The Rhythm Thiefilla, tuli tunne että ei tämä saa vielä loppua. Ja että onko tämä viimeinen kerta kun näkee Sparksit? Varsinaisen setin päätteeksi, kun ”This Town Ain’t Big Enough For Both of Us” oli intoiltu ja jorailtu läpi, Russell Mael äityi pitämään pitkän puheen, kiitti vuolaasti meitä paikalle tulleita ja keräsikin ison käden toteamalla että Sparks soitti tällä samalla lavalla edellisen kerran 46 vuotta sitten. Huhheijaa, jos kaikesta onkin minimissään kymmenen vuotta, niin joistakin asioista on jo vähän enemmänkin. Silti Sparks ei ole rockdinosaurus tai reliikki, se on edelleen musiikillisesti innovatiivinen ja luova, ja edelleen erittäin relevantti bändi (tai duo) nähdä livenä. Pitkän bändiesittelyn jälkeen saatiin peräti Ron Mael itse sanomaan jotain mikrofoniin, kyllä, Ron osaa puhua. Ja totesipa Russell Mael vielä sen odotetunkin, ”we try to be back soon”. Hyvä. Alan samantien suhtautua. Tällä kertaa nähty meni siis näin: https://www.setlist.fm/setlist/sparks/2022/kulttuuritalo-helsinki-finland-2bb7a85e.html

Kauniiksi lopuksi kuultiin vielä kiertueen aikana tutuksi tulleet kaksi encorea, jotka Russell Mael tulkitsi Helsingistä ostettu kapteeninlakki päässään (kiertueaikataulua tutkimalla saattaisi jopa olettaa, että bändi vietti Vapun Helsingissä). Ensin klassisen musiikin sävyjä paljon sisältäneeltä albumikaunokilta ”Lil’ Beethoven” (2002) raita ”Suburban Homeboy”, joka kirvoitti Kultsan iltaan kunnon yhteislaulut, sekä lopuksi vielä erittäin kaunis ja viiltävä ”All That”. Viimemainittu on hiipinyt puolisalaa keikkojen päättäjäksi, upea laulu fanien uskollisuudesta ja jälleennäkemisistä, mutta laajemmin tulkittuna myös hillittömän pitkästä työtoveruudesta oman veljen kanssa. Russell ja Ron, entistäkin pidempää ikää. Tulkaa vielä takaisin, ja all that. Me odotamme, ja all that. KG

Die Krupps (ger), The Red Paintings (aus) @ Klubi, Tampere 26.09.2015

Tampereen Klubilla on hiljaista vielä illan kakkosartistinkin aloittaessa, vaikka luvassa on ehtoon päätteeksi industrialin todellinen legenda, tai sen raskaamman laidan lähestulkoon keksijäbändi, saksalainen Die Krupps. Tai no, hiljaistahan täällä siis ei ole, väkeä vain vähänlaisesti, ollakseen vieläpä lauantai-ilta. Lämppäribändi The Red Paintingsia ajetaan nimittäin niin kovaa, että lasit täristelevät pöydiltä. (Ilan oli aloittanut saksalainen konemuusikko Janosch Moldau, jonka setti siis tällä kertaa jäi näkemättä.)

Vuonna 2000 Australian etelärannikon Geelongissa kasattu The Red Paintings soittaa paperilla, tai Wikipedian mukaan, taiderockia, ”orchestral rockia”. Ensinmainittu ei toteudu sillä, että solisti-kitaristi Trash McSweeney on pukeutunut karvahattuun ja hameeseen, ja kantaa selässään R2-D2-robotin muotoista reppua. Tai, että basisti ja viulisti ovat pukeutuneet geishoiksi. Jälkimmäinen väittämä taas vaatisi orkesterointia, jota bändi käsittääkseni levyillä harrastaa enemmänkin, livenä sähköviulu ei sellaiseksi yksinkertaisesti riitä. Joten, kutsukaamme Reddareiden musiikkia ihan vaan vaikka rockmusiikiksi. Sitä se on, ja vieläpä varsin laadukasta sellaista.

Setti venähtää kolmenvartin paremmalle puolelle, ja loppuu juuri, kun on alkamaisillaan pahasti kyllästyttää. Bändillä on upeita melodiakulkuja, mutta kokonaisiksi biiseiksi näillä katkelmilla on vielä matkaa, jää jotenkin hajanainen vaikutelma. Kaikki kappaleet noudattavat samaa kaavaa; rauhaisa alku, kova purkaus grungehtavaksi melskaksi, viulusoolo ja taas rauhaisampi osuus. Taitoa ja asennetta on, ja komeita melodioita, sanoinko jo. Bändillä on Yhdysvalloissa ja Euroopassa vankka kulttisuosio, ja sen vuoden 2013 albumikin, ”The Revolution Is Never Coming” julkaistiin käytännössä fanien rahoittamana. Nirvana ja Radiohead samasta tötteröstä läpi tunkien, ja toisesta päästä tulee ulos outoihin kostyymeihin sonnustautuva The Red Paintings. Aika paljon tulee nähtyä bändejä, joihin ei enää ikinä tarvitse palata, näihin voi hyvinkin. Nämä myös osoittavat, että Australia on jälleen (tai edelleen, kuinka vaan) kiinnostava rockmaa, ellei peräti rockmantere. Tänäkään vuonna en ole nähnyt yhtään huonoa bändiä niiltä suunnin. The Red Paintingsin konseptissa on sitäpaitsi paljonkin samaa, kuin kesällä todistamassani Ne Obliviscaris-orkesterissa, joka ainakin oman katseeni käänsi Australiaan suorastaan pitkästä aikaa. (Ne Obliviscaris muuten palaa kulmille marraskuun 21.pvä, Nosturiin. Lämmin suositus.)

Lämppärislotin venähtäminen myöhästyttää Die Kruppsin aloitusta kymmenisen minuuttia, mikä Tampereen Klubin nykymeiningillä, jota kovastikin arvostan, on suorastaan pikkutavatonta. Tehokkaasti saksalaiset roudaavat ja asentavat, pian ollaan jo tositoimessa. Alkaa puolentoista tunnin ankara junttanpoo, joka ei hengähdystaukoja suo. Avausbiisi ”Crossfire” menee vielä soundia haeskellessa, mutta yhtä biisiä kauempaa sekään toimi ei onneksi kestä. Kovaa tulee, mutta tulkoon. Vain alkuperäissolisti ja nokkamies Jurgen Englerin välispiikit menevät puuroksi, ja laulusoundikin jättää toivomisen varan.

Muutenkin ihan keikan alussa tulee tunne, että noinkohan tästä isoja odotuksia vastaava rockpuhde saadaan aikaiseksi. Bändi on aavistuksen jäässä, konepohjat luova Ralf Dörper antaa jotenkin insinöörin vaikutelman itsestään, samoin laiskasti lätkivä liverumpali Volker Borchert. Mutta kun Dusseldorfin hiukkaskiihdytin pääsee matkavauhtiin viimeistään kolmantena kuultavalla ”Isolationilla”, ei se enää ole pysäytettävissä. Uraani halkeaa. Elokuussa julkaistun uutuusalbumin ”V- Metal Machine Music” kakkosraita ”Kaltes Herz” uhkaa olla koko illan kovin veto. Muutenkin tuoreen levyn raidat lähtevät jotenkin erityisen kimmoisasti, eivätkä ainakaan tänään kuullut häpeile klassikkoseurassa hetkeäkään. Viimeisimmältä platalta kuullaan peräti kuusi vetoa, Die Krupps ei kierrä 2015 Greatest Hits-periaatteella, vaan promoaa uutta, laadukasta levyään. Arvostan.

Meininki rentoutuu, biitti alkaa käydä pirkkahämäläisen jalan alle, nyrkit nousevat ilmaan. Silti edelleen jää kysymys roikkumaan industrialilmaan, missä kaikki ovat? Die Krupps ei käy täällä joka vuosi, ja silloin kun käy, sen nähdäkseen kannattaa vaivautua paikalle.

Illan komein veto kuullaan ennen puoltaväliä, ”III-Odyssey of the Mind”-albumin (1995) nimiraita. Keikan viimeinen kolmannes on kokonaisuutena pelkkää juhlaa; ”Nazis Auf Speed”, ikihitti ”Metal Machine Music”, ”Robo Sapien”, ”To The Hilt”, sekä fasisminvastainen, varsinaisen setin päättävä ”Fatherland” osoittavat kaikki yhtenä hittirintamana, miksi Die Krupps on niin merkittävä bändi. Ilman Kruppsia ei olisi Eisbrecheria tai Rammsteinia, yhdessä Laibachin kanssa se on ollut muovaamssa kokonaista lajityyppiä Eurooppaan, vieläpä samasta perustamisvuodesta lähtien, eli 1980.

Rumpali Borchert ei valitettavasti koko keikan aikana pääse laiskimusimagostaan. Mietityttää, mihin bändi ylipäätään tarvitsee liverumpalia. Varsinkaan näin ajattelemattomasti sovitettuna. Miksi ei ennemmin niin kovat konepohjat, että Tammelantorilla tulee köntsät housuun. Liiteristä katto irti. Kahden kitaran vuororunttaus toimii, ja alun insinööri-imagostaan huolimatta, pitää kuitenkin muistaa, kuinka legendaarinen ukko koskettimien ja samplereiden takana bostailee. Ralf Dörper oli perustamassa vuonna 1982 Propaganda-yhtyettä, jonka senkään vaikutus uuden aallon syntsapopille ja myöhemmin koko konemusiikille ei ole ihan vähäisimmästä päästä. Ja nyt kun Dörper on olennainen osa Die Kruppsia, on siinä rockhistoriaa jo yhden hesselin harteille. Propagandakin on edelleen näkemättä, mutta onneksi myös toiminnassa, ainakin puoliaktiivisesti. Kruppseissa kitaristi Marcel Zurcher on virallinen jäsen myös, ja pääsee promokuviin, rumpali Borchert ja toinen kepittäjä Niels Finkeisen ovat livevierailijoita.

Lavan keskustaa hallitsevat metalliputkiperkussiot eivät tuo kokonaissoundiin juuri mitään, ja Engler takookin niitä lähinnä lopun hittiputkessa. Olin odottanut suurimman osan keikkaa, että noita takomalla lähtee puntit housuista, mutta ei. Lähinnä kyse on legendaarisesta esineestä, joka kuuluu Krupps-keikoille jo hamalta 90-luvulta. En tiedä, onko muilla keikoilla metallituubeja sämplätty lennättämään jengiä takaseinään, mutta ei ainakaan tänään.

Ilman encoreita ei tänäänkään selvitä, niitä tulee kaksi: ”Machineries of Joy” ja lopuksi vielä lopullisen läpimurtoalbumin ”II-The Final Option” (1993) iskuraita ”Bloodsuckers”. Homma on paketissa, mutta Die Kruppsin tarina ei. Jurgen Engler on pitänyt itsensä kuosissa, ainakin päällisinpuolin ja lavalla Engleriä lopun veljellisesti kaulailevat Zurcher ja Dörper ovat ne oikea ja vasen käsi, mihin bändi juuri nyt perustuu. Tuore albumi nähtiin Saksan virallisella listalla sijalla 49, eli germaanikuluttajallekin yhä maistuu kunnon rytke. Kruppsien industrialperintö voi hyvin.  KG

Post Navigation

%d