Possessed (us) @ Olympia, Tampere 03.08.2023
Harva bändi tai artisti voi väittää olleensa ihan terävimmällä piikkipaikalla, kun uutta rockmusiikin genreä tai lajityyppiä on synnytetty, mutta vuonna 1983 San Franciscossa ensi kerran kasattu Possessed voi. Dubin synty voidaan jäljittää yhteen sound systemiin Jamaikalla ja vaikkapa hip hopin synty yhteen DJ:hin New Yorkissa. Death metalin katsotaan melko yleisen mielipiteen mukaan syntyneen, ainakin näin jälkikäteen taaksepäin katsottuna, kun Possessed julkaisi raskaalla kädellä speedia ja thrashia piiskanneen esikoisalbuminsa ”Seven Churches” vuonna ’85 (kauan on aikaa siis), ja erityisesti siksi, että laulusolisti ja nokkamies Jeff Becerra keksi ottaa vokaaleissaan käyttöön korinat ja murinat. Muutamaa muutakin mieltä on oltu, mutta käytännössä death metal oli syntynyt. Ja sekä esikoisplatta että bändi itse sinkosivat itsensä lajityypin legendaluokkaan, jos ei nyt saman tien, mutta ajan hautajaissaatossa. Possessedin ensimmäinen elämä kesti vain kiihkeät 4 vuotta, syntyi vielä toinen klasarialbumi 1986, ”Beyond The Gates”. Hetikohta seuraavan vuoden ”The Eyes of Horror”-EP:n jälkeen erimielisyyksiin ajautunut bändi pisti pillit mustaan muovipussiin ja vetoketjun kiinni. Kyllä se hän oli. Possessed.
Kaksi vuotta myöhemmin Jeff Becerraa kohtasi äärimmäinen henkilökohtainen tragedia aseellisen ryöstön uhrina, ja halvaantuminen rinnasta alaspäin. Vuodesta 1989 lähtien Jeff on istunut pyörätuolissa. Eli pienen ihmisiän. Vuonna 2007, selätettyään päihdeongelmat ja saatuaan vuosien alamäkiajon vihdoin pysähtymään, Jeff Becerra koki hyväksi, ja hyvä niin, tuoda Possessedin takaisin. Melko luonnollisesti toki itse ja yksin alkuperäismiehistöä edustaen. Ja tiettävästi loppuelämäkseen pyörätuoliin sidottuna, siitä välineestä käsin Becerra on myös korina-ja murinatonttinsa hoitanut, ja vastakin hoitaa. Aiemmin tänä vuonna nähtiin videopätkä, jossa Jeff otti ensiaskeleita robottijalkojen avulla, aika näyttää oliko kyseessä pidempi projekti vai kertaluonteinen testi.
Paluun tehnyt Possessed julkaisi mainion ”Revelations of Oblivion”-albumin 2019, ja senkin jälkeen on tullut jo yksi livealbumi ja demokokoelma. Elämä jatkuu. Ellei peräti kuolema. Tampereen parhaaseen klubikoon keikkapaikkaan elikkäs Olympiaan bändin toi Oblivion European Tour 2023, matka jatkui Tampesterista Helsingin On The Rocksin kautta Wackenin mudille.
Kello 21.15 melkomoisen tarkkaan asteli se muu posse(ssed) lavalle, ja Jeff pitkine laulumikkipiuhoineen avustuskärrättiin lavan etuoikeutettuun keskustaan. Tuoreimman albumin kakkosraita ”No More Room In Hell” käynnisti senmaailmaisen myllytyksen, että valitettavan harvoin näkee. Täydellinen tai aukoton myllytys se ei ollut, mutta silti tämänkaltaista paahtoa näkee liian harvoin, edes näiltä aika paljon kokeneilta alansa konkareilta. Taannottainen Vaderin lihamylly Latvian Riikassa piskuruisella kellarilavalla, jonne edes rummut eivät mahtuneet muun bändin sekaan, on ylivoimaisesti kovin death metal-keikka ikinä, jota olen todistanut. Mutta kyllä Possessed’kin itsensä sinne Top5:een/Top6:een vaivatta löylytti. Todistan tätä kaikkea, alleviivattakoon, alan myöhempisyntyisenä harrastajana; ensiaallon Nokia-skene tai Chuck Schuldinerin aikainen Death kun jäivät aina näkemättä.
Miksi Possessedin kauan odotettu 16 biisin blitzkrieg ei sitten ollut täydellinen keikkakokemus? Ensinnäkin, Jeffin laulumikki kiersi alkupäässä keikkaa niin, että maksa ja perna vaihtoivat sekunnissa paikkaa, kun ulvahti, onneksi ulvotus saatiin nopeasti kuriin. Toisekseen, Possessedia ajatettiin aivan saatanallis-perheellisen kovaa, niin termein pelkästään keikka nasahti omissa kronikoissa Top3:een, edellään vain Motörhead ja lobotomialohkoa pysyvästi muutaman millin taaksepäin siirtänyt Swansien meluseinä. Harvoin tulee valitettua, mutta loppuelämää pelastivat paljon ammattitason korvatulpat (Alpinet, lämmin suositus) ja sijoittuminen keskituuttauslinjasta voimakkaasti sivuun. Jota sijoittumista tuki toki sekin, ettei jaksa keskimäärin jäädä pitin tai kirnun välittömästi tönimäksi. Aikuinen mies. Kolmaalta(ko se jo oli), hetkittäin tuntui että vasta tänä vuonna remmiin hypännyt kiertuerumpali Chris Aguirre II takoi eri bändissä ja tahdin verran eteen, mutta toki vain hetkittäin. Ja sanottava toki on myös, että Aguirre oli saanut kyllä varsinkin tomiosastolle aivan mahtavat soundit. Enemmän ehkä jannun kannuttamisessa häiritsi se, että kaveria ajettiin ihan yksinkertaisesti ylikovaa, ja mm. Jeffin laulu jäi koko ajan jalkoihin. Possessed on dödön pioneeri kaikilla rintamilla, voisihan sitä sieltä täältä aina saada jonkun lyriikanpätkänkin selvää. Becerran välispiikit olivat siinä selvänsaamisessa sitten jo ihan oma epistolansa, arvaamalla loput.
Comme si, comme sa. Kitarapartion Daniel Gonzalez / Claudeous Creamer tarkka kaksivuorotikkaaminen ja hillitön kuolongroove yhdistettynä koko bändin silminnähtävään soittamisen riemuun ja keikan henkilökohtaisen tason tärkeyteen, ellei pikku pyhyyteen, takasi kovan luokan iltapuhteen, pienistä edellismarinoista huolimatta. Tuoreimmalta albumilta aurattiin 6 biisiä, eli pelkkään kasarinostalgiaan ei nojattu, eikä toisaalta nykymatsku yhtään häpeillyt itseään. Oli vain hiukan klassikko-osastoa suoraviivaisempaa, kuolompaa. Ihanaahan näissä alan ekoissa yrittäjissä oli se speed metalin pieni progressiivisuus, mikä deathmurinoiden-ja teemojen takaa yhä kuulsi läpi. Tuoreimman ”Revelations of Oblivion”-rieskan raidoista syvimpään kynnettiin keskisetin ”Shadowcult” ja loppupään ”Demon”. Siellä missä Becerran laulu meni puristeiseksi tai hukkui yleiseen mökätsunamiin, auttoivat basisti Robert Gardenasin stemmahuudot merkittävästi, olisi saanut huutaa enemmänkin. Muutenkin aika tavalla ukkeli paikallaan, soittanut nähkääs Agent Steelissa ja Malicessa, muiden muassa.
Klassikko-osastoahan moni oli tänne lähtenyt ihan kotoaan asti kuulemaan. Ja 10 stygen verran sitä kasarin tummaa paahtoa saatiinkin nauttia. Jeff Becerra istualtaan, pyörätuolistaan tulkitsemassa, oli myös näissä vanhoissa biiseissä enemmän kotonaan. Hymy alkoikin levitä nokkamiehen kasvoille yhä maireampana keikan loppua kohti, kun myös yleisö lämpeni ja tekniikan murheet saatiin selätettyä. Hyvillä fiiliksillä veti Jeff, vaikeannäköisessä kumarassa ääntä tuottaen, merirosvouden kultakaudelta tuttu lappu oikean öögan päällä, ysimillinen luoti selkärangan viereen koteloituneena. Miehen salamannopeat pikku käsikoreografiat olivat kohtuupersoonallisia myös, ja miten se onkin niin, että Becerran nostaessa pikkurillin ja etusormen tiedätte kyllä mihin tervehdykseen, ei tarvinnut yhtään vaivaantua. Mutta kun sama sormikombo nousee jossain Apulannan keikalla, niin jo hävettää kuin hississä pierevää.
Aika tämäkkä äestys oli jo ensimmäinen ”Seven Churches”-raita, neljäntenä kuultu ”Pentagram”. Mutta loppua kohden, kuinka olla, hulppea deathin meining vain parani myös klassikkoalbumin osalta; ”The Exorcist” ja köpöiltä kuulostaneilla kirkonkelloilla startannut huima ”Fallen Angel”. Köpöiltä ne kellot levylläkin kuulostaa, ja se kuuluu asiaan. Vasta black metalhan oli eka hevigenre, joka otti itsensä liian vakavasti 90-luvun alussa, ja yhteiskunnallis-sosiopaattinen jälkihän oli sitten todella rumaa. Tällä keikalla kun ei loppuliu’usta voinut puhua, nosteesta pikemminkin, niin sinne vielä tietenkin hirvittävällä energialla jyystetty esikoisalbumin ”Death Metal”, kyllä death metal, ja koko tärkeä ehtoo päättyi ”Burning In Hell”-klassikkoon. Ja tietenkin ilman mitään eriteltyä encorea, sillä mitä järkeä olisi ajella ahtaudessa pyörätuolilla takahuoneeseen, mikäli sinne edes ajelemalla pääsee, ja sitten taas ajella takaisin soittamaan vielä se yksi biisi, jonka joka jonne jo ennalta arvaa, jos ei peräti tiedä. Encorettomat keikat on ihan mahtavia, mutta yhtä harvinaisia. Ja nyt kun Possessed on vihdoin nähty, voi seuraavalla rundilla ottaa rennommin, tutustua tuoreeseenkin matskuun paremmin ja varautua taas kunnon vanhan liiton pieksentään. KG