Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “death metal”

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

Bloodred Hourglass, Silentium @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.03.2022

Ihan tulkintatavastakin riippumatta kansainväliset mitat täyttänyt koronaviruspanepidemia saavutti meidät kantahärmäläisetkin konkreettisesti viimeistään maaliskuun toisella viikolla 2020, siis tarkalleen kaksi vuotta sitten. Nopeassa tahdissa Suomi suljettiin, kulttuuritapahtumat kiellettiin muiden kokoontumisten tapaan. Rokkikeikoista saattoi seuraavaan vuoteen pääosin haaveilla. Itse näin ensimmäisen sulkuvuoden aikana 4 keikkaa, niistäkin kaksi juuri ennen sulkutoimia, ja kaksi työn merkeissä erittäin tiukkojen rajoitusten sisällä. Vuosi 2021 ja peräti 7 liveiltaa oli jo kuin olisi päässyt ehdonalaiseen, että kyllä tämä tästä. Viime vuodenvaihdekin käsitti vielä yhden sulkuperiodin, mutta kun maaliskuu tätä vuotta vihdoin koitti, saatiin kaikki loputkin rajoitukset purettua, anniskelu ja sitä kautta ihmiskunta vapautui. Ollaan uskomattoman äärellä, keikoille pääsee taas, salit ja klubit saavat ottaa täyden kapasiteetin sisään. Joten, heti kun työtilanteet sallivat, elävän rockmusiikin ääreen oli päästävä.

Hämeenlinnan ainoa oikea rockvenue Suisto-klubi selvisi, monen muun ohella, urheasti ja päättäväisesti koronasta, mitä ilmeisimmin pitkälti uskollisen kantajengin tuella. Yksi onnistunut joukkorahoituskampanjakin järkättiin, ja niissä tohinoissa piti itsekin hankkia koronaplösähdyksen takia saman tien liian piukaksi osoittautunut Suisto-paita. Maaliskuun jo vakavasti startattua olikin aivan sanoinkuvaamattoman mahtavaa nähdä käytännössä loppuunmyyty Suisto-klubi, ja tuttuja kasvoja sekä baari-että miksustiskin takana, liiteri aivan turvoksissa Hämptonia kauempaakin saapunutta jengiä spittari vinossa; ja millainen tunnelma ja meininki saavutettiinkaan kaiken tämän kärvistelyn ja kuivan kauden päätteeksi. Mieletön. Kunnian soittaa näissä Suiston todellisissa paluukekkereissä saivat kotimaisen raskasmelometallin ehkäpä kuumimpia nousuja tekevä Bloodred Hourglass ja jo vuonna 1995 perustettu, aina kotimaan metallitantereilla (pikku)rikollisen aliarvioitu ja aliarvostettu gootti/doom-yrittäjä Silentium.

Henkilökohtaisesti diggailin Silentiumia jo esikoisalbumin ”Infinita Plango Vulnera” (1999) aikoihin, mutta jämäkämmin bändi pääsi tutkakuvaan kakkosrieskalla ”Altum” (2001), edelleen relevantti levytys ja suomalaisen goottimetallin klassikko. Elettiin kotoperäisen metallin kultakautta, Spinefarm signasi bändejä liukuhihnalta, ja ne jotka eivät rosteriin mahtuneet, saivat eurolla tai kympillä sopparin ulkomailta. Markkinoinnin kanssa monen bändin kohdalla oli asiat niin ja näin, piti keskittää voimat HIMiin, Bodomiin ja Nightwishiin, joista mainituista vain yksi ylipäätään ikinä oli metallia. Eli yrittäjiä oli paljon ja jalkoihinjäämistä yhtä paljon. Silentiumin isompi läpilyönti jäi tekemättä, persoonallisuudesta tai biisimateriaalista homma ei kuitenkaan koskaan jäänyt kiinni. Pahimpaan koronakurimukseen, elokuussa 2020 bändi julkaisi kuudennen pitkäsoittonsa ”Motiva”, järjestyksessään kolmannen nykysolistinsa Riina Rinkisen kanssa. Ja on kuulkaas teinit ja piltit varsin kova pitkäsoitto, jos taidolla sävelletty ja ajatuksella sovitettu goottimetalli yhtään on ikinä uponnut. Kun albumia ei tuolloin 2020 päässyt keikoille promoamaan, niin saatiinpa Silentium edes nyt lauteille. Itselläkin oli ollut hankkeena nämä nähdä jo kohtuuttoman monta vuotta.

Silentiumin keikkasetti painotti tietenkin tuoreinta albumia, ja biisit oli harjaannutettu hyvään livekuosiin. Parhaiten uutuusmatskusta toimivat jo albumillakin suosikeiksi nousseet, kuten nyt vaikkapa törkeän kovalla kertsillä varustettu ”Unchained” ja ylipäätään vain upea ”Safer/Easier”, jossa Riina Rinkisen ääni pääsee ehkä uudella platalla parhaiten oikeuksiinsa. Jälkimmäinen on puhdasoppinen heavyballadi, jonka soittaminen pääbändiä kiihkeästi odottavalle ja takalinjoilla paikoin äänekkäästikin pulisevalle yleisölle on jo hattuanostattava teko sinänsä. Silentium on yhtä aikaa Suomen Anathema, Gathering ja Lacuna Coil, ja sen ilmaisussa ovat aina viehättäneet asiat kuten Sami Bomanin koskettimien käyttö isollaan, sovittamisen taito ja monimuotoiset biisit, suvantokohdista isosti ylös ja takaisin. Ei tarvitse juntata niin perseettömällä paahdolla koko aikaa, ei tarvitse tuntea jäävänsä sepelikuorman alle muovipussi päässä. Esimerkiksi tuoreen rieskan ”Vortex”-biisin salakavalasti hiipivistä, suorastaan itämaisista sävyistä nopeat nousut kiihkeästi tikkaaviin norjalaissinfonisiin sävyihin; diggaan.

Silentium päätti uutta tuotantoa painottaneen kompaktin settinsä esikoisalbumin raidan ”Forever Sleep” komeaan ajoon, ja vielä tutusti ja tietenkin ”Seducia”-levyn pitkänä ja hartaana kellottaneeseen ”Empress of The Darkiin”. Jälkimmäinen varsinkin alleviivaa sitä faktaa, että Silentium olisi toisessa maailmanajassa ja todellisuudessa voinut olla paljon paljon isompi ja kansainvälisempi kiertuekone. Upea veto, vaikka kai senkin voi sanoa ääneen, että Silentiumin keikka oli hienoinen pettymys, mutta nyt puhutaan hienoisesta. Näin pitkään odotetun ylipäätään minkään lunastaminen on vaikeaa, varsinkin kun diggailen bändin levytetystä tuotannosta varsin tavattomasti. Seuraavaa Silentium-keikkaa odotellessa. Tosin sen odotteluun ei kannata samaa aikaa laittaa kuin tämän tämänkertaisen.

Illan pääbändi Bloodred Hourglass saatiin lauteille kohtuullisen roudaustauon jälkeen, tässä välissä oli Suiston neliöistä hävinneet ne viimeisetkin vapaat jalansijat. Porukkaa oli yleisössä kuultujen kielten sekamelskan perusteella saapunut aina Tamperetta ja Helsinkiä myöten, ja ilmiselvää oli että eturivin jengistä moni katsoisi tämän rundin keikoista useammankin. BRHG nyki aivan jäätävän kovan keikan, bändin toimittamisessa ei kahden vuoden tauko näkynyt millään tavalla, korkeintaan vapautuneena soittamisen riemuna. Juuri niin, sinä kyllä, keikoille paluun puhtaana ilona. Näin suvereenin veret seisauttavaa settiä näkee harvoin ja niinpä bändi myllyttikin Suisto-klubillisen jengiä johonkin, jota näillä neliöillä näkee täyttä tupaakin harvemmin. Aika monta vetoa on tullut Suistolla nähdyksi, mutta ei yhtään sellaista että koko alalattiallinen pomppii, kun solisti käskyttää, enkä ollut täällä toisaalta pittiä eli kirnuakaan koskaan todistanut. Jollain takavuosien punkkikeikalla on kaksi hesseliä saattanut toisiaan läpällä töniä, mutta ei se ole pitti.

Ja aina sama juttu, kun puhutaan Suistosta. Soundi on joka kerta kunnossa. Vaikka Bloodredkin ajoi kolmen kitaran voimin, ei puuroutunut. En ole yhtään paskasoundista keikkaa todistanut tässä tanssihaalissa. Kannattaa tulla kokemaan kauempaakin. BRHG:n setin paino oli myöskin viimeisimmässä albumissa. Ja mainiota niin, ”Your Highness” on parhaita suomalaisia melodeath/raskasthrash-albumeita ikinä. Bloodred Hourglass on viidennellä pitkällään löytänyt aivan viimeistään oman, kansainvälisen äänensä ja maailman metallimarkkinoilla tällä kamitsulla vain horisontti on rajana. Bändin takakatalogia en riittävän hyvin tunne, joten pitkäksi venyneestä settilistasta on vaikeaa hirvittävän paljoa lausua. Mutta tuoreen rieskan biisit kuten ”Nightmares Are Dreams Too”, ”Kings & Queens”, ”My Prime Of Kneel” ja monet muut polkivat niin vastaanpanemattomalla tavalla, että tämäkin orkka on nähtävä uudestaan niin, että materiaali on ensi kerralla tutumpaa. Illan ylläri oli se, että BRHG:n vakirumpali oli tuntemattomasta syystä estynyt, ja paikkokannuttaja olikin hoidettu sitten ihan maailman huipulta, Paradise Lostin Waltteri Väyrysen hillitön groove syntyi rennosti ja vailla minkäänlaista etusivun jatkuvaa uusiksi panemista.

On paljon puhuttu ”uudesta normaalista”, siitä miten epidemian aikana asiat meni uusiksi ja miten nyt on sopeuduttava maailmaan jälkeen koronan. Suisto-klubin metallisessa paluuillassa piti vain ihmetellä mitä on ”uusi normaali”, kaikki oli niinkuin ennenkin, ennen mitään epidemioita ja sulkutiloja. Soitetaan suoraan vaan, niinkuin ennenkin. Ostetaan lippu, mennään mestoille ja nautitaan tunnelmasta. Ja se keväisessä liveillassa olikin miltei parasta, vanha normaali. KG

Prestige, Dethrone, National Napalm Syndicate, Dead Samaritan, Damage S.F.P. @ Speed Metal Party, Pakkahuone, Tampere 14.08.2021

Ensimmäinen Speed Metal Party järjestettiin Tampereen vastikään avatulla Pakkahuoneella 22. syyskuuta 1988. Mansessa, niinkuin koko Suomessakin, vallitsi lievästi ilmaistuna innostus uuteen vauhdikkasti tikkaavaan, Amerikasta alunperin vyöryneeseen heavygenreen, ja niinpä Speed Metal Party-nimisiä iltoja oli ennen joulua -88 järkätty innot piukeana jo peräti neljä kappaletta. Kaikissa niissä oli nähty vähintäinkin toinen kaupungin omien janttereiden vauhtibändeistä Prestige ja Dethrone. Neljänteen hulabalooseen saatiin oikein Stadin vieraita, eli juuri esikoisalbuminsa julkaissut Airdash. Muita iltojen bändejä olivat mm. jo sittemmin kadonneet tamperelainen Steelfrog ja Hyvinkään Necromancer. Osoituksena heavyjengin joviaaliudesta nähtiin tuolloin lauteilla myös hardcoremmat Kohu-63 ja Massacre, ja miksipä ei, olihan speedin juuret paitsi brittiheavyn uudessa aallossa, myös nimenomaan nopeammassa punkissa. Vuoden 1989 keväällä kaahattiin vielä yksi tapahtuma, mutta sitten konsepti menikin oikein kunnon tauolle. Metalliin virtasi uusia tyylejä, kuolot, blackit, doomit ja muut, innostukset laantuivat.

Speed Metal Party teki paluun 2018, täyttäessään aikuiset 30 vuotta, mukana edelleen nyt itsekin miehistyneet Prestige ja Dethrone, sekä ekaa kertaa ulkomainen pääesiintyjä, kanadalainen thrashpioneeri Razor ekalla ikinä Suomen keikallaan. 2019 tapahtumaa tähditti tanskalainen Artillery, ja surullisen tunnetuista syistä 2020 tapahtumaa ei tähdittänyt kukaan. Tuli epidemia, rutto laskeutui kansojen ylle. Aika veitsi kurkulla järkkäiltiin myös tämän kesän Partya, viime päiviin asti madonlukuja tarkkaillen, mutta homma saatiin kuin saatinkin pyöräytettyä kunnialla läpi, yhä mielivaltaisemmaksi ja sekavammaksi käyviä viranomaisohjeita tarkasti noudattaen. Eli esimerkiksi niin, että keikat siirrettiin Klubilta Pakkahuoneelle, mutta koko talo ja kaikki baarit pidettiin auki, kaikille taattiin pöytäpaikka ja kaikkien yhteystiedot otettiin ylös mahdollisten tartuntaketjujen jäljittämiseksi. Keikkajärjestäjän ankeaa arkea nyt, toivottavasti ei enää kauaa.

Toki tautitilanne heijastui myös soittoaikoihin, pitihän valomerkki antaa jo klo 22. Joten koko happening oli tuomittu tämän kesäisellä bändimäärällä alkamaan jo iltapäivällä varttia yli kolme. Harkinnanvaraisesti kaksi uudempaa bändiä olisi ihan hyvin voinut jättää pois, ja varata koko ilta veteraaneille. Mutta toisaalta, tapahtuman henki oli jo 1988 se, että annetaan alan uusille tilaisuus soittaa. Iltapäivän avasi paikallismanselainen Rain of Terror, jonka keikkaseurani kanssa ihan suosiolla skippasimme. Kakkosena soittaneesta liminkalaisesta Damage S.F.P:stä tuli niin ikään menetetyksi pari ekaa biisiä. Damage-nimellä ensimmäisen tulemisensa (1989-1996) toiminut pumppu operoi edelleen alkuperäisjäsentensä triona. Bändi kehitti sittemmin nimeään vähän vuoden 2018 comebackiin, jottei tulisi sekoitetuksi kuopiolaiseen Damageen, joka musiikillisesti kaahottaa samanhenkisillä lakeuksilla. Limingan Damage on tosin ihan selkeästi perinteisempää thrash metallia, kuopiolaiset speedia.

Kultakaudella Damage S.F.P. sai aikaiseksi kaksi demoa, mutta levytyssopparia ei irronnut, ja muutenkin toki näitä Airdashin ja Stonen suosion jalkoihin jääneitä yrittäjiä oli surullisen pitkä liuta. Bändi kuitenkin tuli aikuisiällä takaisin ja julkaisi vihdoin 2019 eponyymin albumin, siis 30 vuotta perustamisensa jälkeen. Albumi on tanakkaa ja tiukkaa thrashia, ei erityisen mieleen jäävää, mutta hyvää. Pitkäsoitto tehtiin puhtailta pöydin, vanhojen demojen biisejä ei sillä kuulu, ei ainakaan alkuperäisillä nimillä. Pakkahuoneen setti koostui platan biiseistä, ja muistettavimmin niistä nyki ”Tragedy”. Kuultiin myös uusi ja vielä julkaisematon ”Face Your Demons”. Aika mahdottomaan paikkaanhan nämä alkupään bändit laitettiin, tunnelma oli kuitenkin enemmänkin osastoa Rauman pitsiviikko, ei ihan vielä thrashmyllytykseen antautuvaista. Damage S.F.P:llä on energinen laulaja-kitaristi Jarkko Nikkilässä, ja botnethan bändissä toimittaa peräti 11 vuoden stintin Poisonblackissa soittanut basisti Antti Remes. Näille suomimetallin alkuhämärähkön työn sankareille suotakoot uusintamahdollisuus vaikka jossain oululaisessa musaklitsussa, nyt bändi oli aikalailla olosuhteen uhri. Sounditkin olivat tässä vaiheessa vielä melkomoisesti hakusessa.

Vuoron sai 2003 Tampereella perustettu Dead Samaritan, jolta on ulkona tuore ja erittäin mainio EP ”Come Plague Upon Us”, jolla varsinkin nimistyge ja ”Nosferatu” ovat tosi asiallista deaththrashia, dödörässiä. Mutta livenä ei jotenkin lähtenyt, vai oliko vika kuulijassa, joka kieli pitkällä oli odottanut illan kolmea viimeistä bändiä aivan lausumattoman monta vuotta. EP:n nimibiisillä Dead Samaritan lähti liikkeelle, mutta tuli niinikään kärsineeksi vielä kehitysvaiheen soundeista. Ja valitettavasti sellainen kollektiivinen bändikarismakin loistaa poissaolollaan, joten otanta jäi tällä kertaa muutamaan biisiin. Lupaan yrittää joskus uudestaan, sikäli asianmukainen orkka Samaritan levyillä on.

National Napalm Syndicate perustettiin Pudasjärvellä 1986 (siis samana vuonna kuin vaikkapa Airdash), liekki paloi viisi vuotta. Neljä demoa ja omanniminen esikoisalbumi myöhemmin pillit pantiin pussiin kymmeneksi vuodeksi. Paluu tapahtui 2001, ja sen jälkeen bändi onkin ollut erittäin aktiivinen. Konttorin ovi on myös käynyt, orkesterissa on vaikuttanut ainakin 17 soittajaa tähän mennessä. Kitaristi ja biisintekijä Jukka Kyrö on urheasti pitänyt bändiä pystyssä, ei nostalgiaan nojaten, vaan tehden mitä tahtoo. Siitä oivana esimerkkinä ”Lex Talionis”-EP (2014), josta itse suosittelisin aloittamaan bändiin tutustumisen. Aina myös suomenkielisiä biisejä ohjelmistossaan mukana pitänyt yhtye coveroi sillä Vivisektiota, Kansanturvamusiikkikomissiota ja Nuclear Assaultia, ja mukana on toki myös pari omaa orggista.

Ainahan näihin iltoihin tullaan kuulemaan ja huutelemaan niitä alkupään biisejä, ekan levyn ralleja, oli ne sitten aikaa kestäneitä tai ei. Tähän faktaan NNS suhtautui ihan hyvällä ironialla, varsinkin kun lauluvastuun oli vasta viime vuonna ottanut Riihimäen mies Vesa ”Epe” Mänty, jonka kanssa bändillä oli takana muutamat treenit ja yksi keikka ennen tätä. Epe Mäntyhän muistetaan mm. Saattue-orkesterista, jossa NNS:n komppikitaristi Hapa Lampinen edelleenkin soittaa, mutta onpa Männyllä taustaa myös rockabillyn ja punkin parista. Treenaamattomuutta ja keikattomuutta vasten kun ajattelee, niin aivan häkellyttävään ja hillittömään livekuntoon National Napalm oli itsensä piiskannut. Kyrön ja Lampisen kitaroiden aukoton vuororaasto ja Sir Luttisen Legenda-duossakin vaikuttaneen Niko Karppisen erittäin alakertainen ja munakas basso takasivat pääosin niin hillittömän ajon, että tässä tuli ekaa kertaa mieleen, jääkö illan muille bändeille luu käteen. Ei jäänyt. Siltä toivotulta ekalta albumilta NNS soitti ansiokkaasti ”Lucyn” ja ”Deathwishin”, ja olihan se nyt hienoa kun ovi oli auki suomimetallin alkusumuun, erityisesti aivan upeassa, Karppisen jynkkyintrolla aloittamassa ”Life Is Pain”-lanauksessa, ekan demon eka biisi vuodelta 1987. Arvostan. Suomenkielisiäkin biisejä tutusti kuultiin, mutta kyllä tällä kertaa niistä Riistetyt-cover vei voiton. Viimevuotinen sinkku ”God Plutonium” todisti, ettei homma ole vielä läheskään paketissa. Illan toinen todistus oli se, ettei sota kaipaa yhtä tai kahta miestä, vain yhdellä alkuperäisjäsenellä operoiva bändi on yhä kaikesta huolimatta ja ilman epäilyksiä legendaarinen National Napalm Syndicate.

Henkilökohtaisen musacornerin levystöstäni löytyy kunniapaikalta Dethronen kakkosalbumi ”The Decay of a Man”, C-kasettina luonnollisestikin. Pidän sitä, hiukan ajalleen tyypillisesti käppänöistä soundeistaan huolimatta, yhtenä suomimetallin parhaista albumeista koskaan, ja relatiivisen usein se kuunneltavaksi myös edelleen pyörähtää. Vuonna 1988 aloittaneen (niinpä, bändi pystyyn ja suoraan ekoihin Speed Metal Partyihin) Dethronen esikoislevy ”Let The Day Begin” oli vielä aika geneeristä kasarispeediä, mutta mainittu kakkonen on jo suorastaan avantgardea, sisältäen vaikka mitä, varhaista funk metallia, arabialaisia kitaraliidejä, torvisektion ja paljon muuta. Tehtiin mitä tahdottiin. Ei tosin ihme, että Dethronen ensimmäinen tuleminen hyytyi tuohon kokeelliseen albumiin, ja pillit löytyivät siitä legendaarisesta pussista jo 1993. Mutta juhla-Speed Metal Party toi Dethronen takaisin, soittamisen ilo oli nytkin Pakkahuoneella aivan silminnähtävää ja kitaristi-laulaja Niko Airaksisen ihan ääneen toteamaakin. Ulkona on myös tuore sinkku ”Raise The Dead”, joka myös Dethronen Erittäin kovassa vajaassa tuntisessa setissä toki alkupäässä kuultiin. Yleisö yllätettiin myös vielä julkaisemattomalla uudella biisillä, ”Light Corpses”, joka oli vielä oikeastaan sinkkuraitaa parempi jopa. Lupaa hyvää albumilta, joka pian julkaistaneen. Ei tule olemaan avantgardea, vaan suorempaa raskasthrashia, ja varmaan hyvä niin. Olisihan nämä illan veteraanibändit pitänyt toki kaikki nähdä jo golden days, mutta erityisesti kauan odotettu Dethrone todisti myös muuta. Liuhuletit ovat lyhentyneet, mutta ei sekään haittaa, että ollaan opittu paremmin soittamaan, löydetty bändin linja, ja paljon muuta hyvää, joka puoltaa nähdä näitä nyt.

Parasta Dethronen laadukkaassa ja (ankaralle Decay of a Man-fanille) hämmentävänkin raskaskätisessä setissä oli kuitenkin loppupään doomisti introttu ja Black Sabbathille kumartanut ”Beyond The Wall”, tuttua progressiivista speediä. Olin paikalla. Dethrone vihdoin nähtynä. Aion palata asiaan. Viimeisenä biisinä luonnollisesti Dethronen tunnusbiisi ja ”hitti”, ekan albumin ”Powermad”, kaikkien keikkojen yhteishuutoon päättäjä.

Illan päättänyt Prestige aloitti vuonna 1987 ja ehti levytyskantaan Pokon signaamana albumillaan ”Attack Against Gnomes” 1989. Ennen kartalta katoamistaan bändi oli ehtinyt ponnistaa pihalle peräti vielä kaksi pitkäkiekkoa lisää, ”Selling The Salvation” 1990 ja ”Parasites In Paradise” 1992. Siinä vaiheessa olikin jo alkanut kuolobändien ja raa’an norskibläckin invaasio, muodit muuttuivat. Seuraava elonmerkki oli vuoden 2007 kokoelmalevy, mutta Prestigen todellinen henkiin herääminen, pistokeikkoja lukuunottamatta, ajoittuu vasta viime vuoteen. Paluusinkku ”Exit” esitteli ärhäkkänä takaisin tulleen bändin, ja viimein nyt Speed Metal Partyssa kuultiin sitten Prestigen paluualbumia ”Reveal The Ravage” juhlistanut julkkarikeikka. Ja aikamoinen keikka kuultiinkin. Jos Dethronelle suotiin illan parhaat soundit, ei toimitus paikoin pikkuisen puuroutuessaankaan yhtään häiriintynyt, kun Prestige ajoi toista sataa lasissa niin jäätävän raivokkaan tuntisen, ettei vankeja otettu, eikä olisi siinä kaahauksessa ehtinytkään ottamaan. Hillitön, hillitön veto. Ja kyllähän yleisönkin tunnelma oli alkanut hissukseen kosteutua ja nousujohteistua, mikä toki siivitti Tampereen miehet entistä kovempaan lentoon. Pakkahuoneen henkilökunta suhtautui myös ihailtavalla joviaaliudella vapautuvaan ja rentoutuvaan yleisöön, vaikka joku jopa ihan jätti pöytänsä ilman maskia, ja pikku pittiäkin virisi.

Prestige marssi lavalle asianmukaisesti ja takavuosien tunnelmiin vieden, Ritari Ässä-tunnarin soidessa. Oikein. Parin ekan biisin aikana Aku Kytölän laulu uhkasi hukkua, mutta löytyi sittemmin ihan kelvollisesti, miehen spiikeistä sen sijaan oli puolivaikeaa saada selvää. Kolmantena ladattiin tiskiin NNS-hengessä ekan demon (melkein) eka biisi, ”Force of My Hate” suoraan vuodelta 1988. Jälleen oikein. Mielettömän hienoja ralleja kirjoittaneet jo ihan nuoret kölvit ja C-kassuille laatineet. Tämäkästi tärähtivät tantereeseen uuden albumin lukuisat soitetut raidat, parhaiten kolmossinkku ”Innocent”, mutta kyllä itse nostalgiahesselinä setin kovimmaksi anniksi nostan sen wanhan tawaran. Ekan albumin avaava ”It’s Over”, mainittu demokaivuu ”Force of My Hate” ja kakkosalbumilta kynnetty ”Maggots”. Lapikas lattiaan. Muutamat kitaristi JanÖrkki” Yrlundin laulamat biisit lähtivät niin tyylillä, että toivoisi miehelle lisää lauluvastuuta, jopa ihan paljon. Ja kyllä on kitarapartio kovassa yhteislyönnissä tälläkin bändillä, Örkin ja Ari Karppisen luukutus oli ankarasta vauhdista huolimatta tarkkaa ja terävää. Takalinjoilla tuhdimmat tahdit takasi bändin tuorein mies, pitkäaikainen Korpiklaani-kannuttaja Matti Johansson. Toki Prestigen oli soitettava suomenkielinen ”hittinsä” myös, ”Veijo”. Uuden albumin ”Burn My Eyes” päättyi Örkin kauniiseen ja herkkään kitaraoutroon. Prestige on palannut vimmalla ja tyylillä. Prestige, paikka on teidän.

Speed Metal Partylla 33 vuotta tiimalasissa, ja kaikki ydinbändit hillittömässä livelyönnissä. Yrlundin sanoin, nähdään vuoden päästä, sama paikka. Ensi vuonna sitten ebolan hellitettyä, joku isompi ulkomaan nimi takaisin rosteriin. Annihilator? Exciter? Voivod? Toivoisin olevani mestoilla. KG

Vader (pl), Hate (pl), Thy Disease (pl) @ Republika, Riga, LV 06.09.2019

Riikan vanhan kaupungin takakujien takakujalta löytyy Republika, kaikkien tähän asti koluamieni rokkiluolien äitirockluola. Aivan mahtava mesta, ja uusi suosikki koko rockluolastojen maailmankinkartalla. Sokkeloinen, ahdas, hikinen ja hapeton, mutta juuri sellainen kuin rockluolan isolla Ro:lla pitääkin olla. Tallinnan Rockstars tai Helsingin Semifinal tuntuvat lähes areenoilta Republikan rinnalla, jälkimmäinen myös liiteriltä. Republikan vetoisuus ei voi olla sataa henkeä enempää millään matikalla, tila on parempi mitata kuutioina kuin neliöinä, ja olisikohan niitä kuutioitakin korkeintaan 16 ja puoli. Lava on niin pieni, että rumpali soittaa kyljittäin yleisöön ja vieläpä pääosin PA:n takana piilossa. Encoret soitetaan samoilta jalansijoilta, mitään muita jalansijoja ei ole mihinkään poistua. Ja kaikki edelläkuvattu takaa ihan vähintäinkin yhden asian, oikean keikkatunnelman.

Kun päivän etäisesti työntekoa muistuttavat sekoilut hiukan venähtivät, oli Republikan kuolonmetalli-illan ensimmäinen akti jo ennättänyt aloittaa. Vaikka klubi onkin syvällä kellarissa, on kyseessä kuitenkin asuintalo, joten keikat yritetään saada ennen yhtätoista pakettiin. Ja mikäs sen sivistyneempää. Illan avaaja, Lilla Veneda Puolan Wroclawista takoi jo omaa osuuttaa, kun sain itseni raahattua rokkiklitsuun. Yleisöä oli tässä vaiheessa paikalla vasta muutama kourallinen, eikä Lilla Venedan black’n’death oikein jaksanut itseäkään innostaa, mutta yrityksen puutteesta ei avauskokoonpanoakaan voinut syyttää. Pientä pittiäkin viriteltiin jo, ja jokainen voi kuvitella, että kun 16 ja puolen kuutiometrin tilassa lähtee pitti pyörimään, niin ilmassa on vaaran tunnetta.

Republikan tärkeän keikkaillan epävirallinen otsikko oli siis Puola ja äärimetalli muutamassa eri muodossaan. Omalla kohdalla ehtoo oli kauan sitten kalenteriin hakattu, olihan illan pääesiintyjä, jo peräti vuonna 1983 Puolan Olsztynissa perustettu Vader saatava vihdoin pois siltä rokkifriikin kalmankatkuisemmalta bucket listiltä. Piti oikein ennakkolippu ostaa. Kommunistinen ja nihkeä Puola vuonna 1983 ei ollut ilmeisin paikka maailmassa perustaa death metal-bändiä, ja muutenkin alan kanoniaa kirjoitettiin enimmäkseen ja pioneereimmin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Vader oli siis jotain tavatonta, ja jos katsoo dödön aikajanaa, niin oli se sitä jo pelkästään perustamisvuotensa takia, samana vuonna nimittäin aloittivat Bathory, Possessed ja itse Death, eli lajityypillä ei ollut edes nimeä vielä, kun Vaderia heräteltiin eloon, tai kuoloon, miten vaan. Vader on siis ollut pakko nähdä-listoilla jo lausumattoman kauan, mutta nyt onnisti, kun lähti oikein ulkomaille asti.

Illan kattauksessa oli tarkoitus olla mukana myös yhdysvaltalainen The Noctambulant, levyiltä tutustuttuna erittäinkin asiallinen bläkkisrykmentti, mutta jostain syystä ja kuinka ollakaan jenkkiblackbändi ei päässyt puolanmiesten messiin. Ei ihan eka kerta maailmassa, kun alan yrittäjä kohtaa mitä lie ongelmia saapua mihin lie maahan. Kuuluu bläkkiksen normitoimintatapoihin. Lilla Veneda jäi siis otannaltaan yhden biisin mittaiseksi, sen verran janotti, ja Republikan ainoa baari on kaukana yläkerrassa.

Thy Disease Krakowasta aloitti mustanpuhuvalla kuololla vuonna 1999, mutta on sittemmin ottanut toimitukseensa industrial-vaikutteita, jotka nyt livenä lähinnä ovat nauha-aloituksia ja välikkeitä, muuten homman nimi on kuitenkin aika suora paahto, vasta viime vuonna bändiin liittyneellä solisti Marcin Parandykilla on olemuksessaan ja huudossaan hiukan corempaakin otetta, mutta ei onneksi liikaa. Bändin ainoa alkuperäinen on kitaristi Yanuary, muut on laitettu vaihtoon tehokkaasti 2010-luvulla. Näissä genreissä ei kannata olla niin nuuka perustajajäseniä laskiessaan, death-ja blackpiireissä ovi käy kuin K-Marketin tuulikaapissa. Thy Diseasella on rustattuna kuusi pitkäsoittoa, ja kyllä sen 40-minuuttisen louhintaslotin tämäkimmät vedot kuultiin kahdelta viimeisimmältä, vuoden 2009 ”Anshur Zalta” ja ”Costumes of Technocracylta” (2014). Varsinkin jälkimmäisen nimiraita ponnistettiin maailmaan jo kovinkin kovilla tehoilla, ja muutenkin Thy Disease pääsi yllättämään takaa, ei vaan edestäpäin. Turha luulla palaavansa näiden ääreen juurikaan enää kotoisessa musacornerissa, mutta mainio ja anteeksipyytelemätön lämppäriveto silti, erityisesti ilahdutti rumpali Ireqin rento, suorastaan humppabändimäisen rento kannutus. Ei ollut kiire minnekään, mutta silti hyvin pysyi mukana. Edellisestä pitkäsoitosta on Thy Diseasella aikaa jo viisi vuotta, joten ennuste ei lupaa enää pitkää ikää, mainio yhden illan tuttavuus silti.

Pieni rouduutauko, kaikki soittivat tosin Vaderin rummuilla, koska ei täällä mahdu mitään rumpusettejä vaihtelemaan enää, kun kaikki kamat on pystyssä. Hyvä kun yhdetkään kannut mahtuu lavalle. Sitten niinikään bändi, jonka näkemistä olen jo vuosia väijynyt, ja Tallinnassa asuessa muutaman mahdollisuuden jo hassannutkin, kuinka olla. VIhdoin oli kuitenkin aika nähdä varsovalainen Hate, joka kuuluu ihan keskeisiin bändeihin, kun listataan blackened death metallin ansioituneimpia. Bändi aloitti jo vuonna 1990 nimellä Infected, ja mehän tiedämme kuinka tärkeätä ajanjaksoa rock’n rollin tummemmassa historiassa silloin elettiin, ei vain Norjassa ja Ruotsissa, mutta myös jo siinä vaiheessa ei enää niin kommunistisessa, mutta toki entistäkin nihilistisemmin katolisessa Puolassa. On saanut Hatekin selitellä tekemisiään ja sanoituksiaan. Sotamaalit naamalla Hate ajoi erittäin tummaa extreme metalliaan ääritehokkaan 40-minuuttisen, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Joku voisi peräänkuuluttaa nyansseja, ja kuulutankin. Haten keikka oli kuin olisi jäänyt saman, uudelleen ja uudelleen sortuvan seinän alle toistuvasti, siinä alkaa kuitenkin seinä tulla jossain kohtaa tutuksi. Eli joku hieman hienovireisempi biisi, emme ymmärrä nyt väärin, olisi keskellä settiä tehnyt todella tissiä. Muuten bändin paahdossa, vasenta kaistaa kolmeasataa, ei ollut sinänsä vikaa. Ja jos saa Haten kuulostamaan näin hyvältä näillä volyymeillä ja tässä kellariluolassa, jotain pitää jo osata.

Hatelta on tuoreeltaan ulkona uransa peräti 11. albumi ”Auric Gates of Veles”, ja kyllä sen kakkosraita ”Triskhelion” oli bändin lapioinnissa täysin ylivoimainen veto. Jollain ihmeen tavalla Hate-solisti (ja ainoa alkuperäisjäsen, kuinka olla) Adam The First Sinner (tirsk) onnistui suorastaan lakonis-eleettömällä olemuksellaan tuomaan tilaan lisää mainittuakin vaaran tunnetta, keskilattialla yltyneen kirnun lisäksi. Paha hahmo, mutta niin kannattaa tässä lajityypissä jo ollakin. Ei se kynttilöiden sammuksiin puhaltelu ja maapallon näköisen rantapallon parsinneulalla uhkaaminen nyt niin true ole.

Tarkoitus oli jäädä klitsuun tsiigaamaan Vaderin soundcheckia ja varmistella eturivin paikkaa, mutta siinä samassa ystävällinen floor managerlady tulikin latviaksi ajamaan ystävällisesti kaikki ulos virittelyn ajaksi. Ymmärrän tavallaan kovinkin hyvin, ettei kukaan pääse arvioimaan keskeneräistä, mutta Republikan holding alueet on jo niin pieniä, että ahtaaksi meni. Onneksi heavykansa on kaikkialla kohteliasta ja aina yhteisellä asialla. Sopu antoi sijaa.

Oli tullut aika todistaa Vader, yksi death metallin legendabändeistä livenä. Paikka, jos ei nyt ihan eturivistä mutta jo heti toisesta varmistui, basisti Hal Halickin puolelta. Matkaa Vaderiin alle kolme metriä. Sitten lähti, tuorettakin tuoreemman ”Grand Deceiver”-EP:n nimiraidalla lapikas lattiaan, muovipussi päähän ja ruumis suohon. Ei vankeja, ensimmäisistä tahdeista oli selvää, että nyt mennään, eikä meinata mennä. Hillitön paahto päälle, riehakkaalla ja iloisella ilmeellä, tunteroinen planeetanluokan kuoloa, soittamisen ja onnistuneeksi tuomitun työpuhteen tuottamaa riemua, joka ei voinut olla ensimmäisestä stygestä lähtien tarttumatta Republikan ääriään myöten täyttäneeseen yleisöön. Kuolonmetalli ja ilo ei välttämättä yhdisty paperilla eikä piirustuspöydällä, mutta käytännössä niin voi olla. Basisti Halilla ja Vaderin vuonna 1983 perustaneella Peterillä oli ainakin niin silmiinpistävän hyvä meininki, että liian harvoin näkee. Huikea tunnelma täytti Republikan kellarin ja Vaderin aivan törkeän kova paahto laatusoundeilla kilautti itsensä ennen puoltaväliä parhaaksi ikinä näkemäkseni deathkeikaksi. Ei mitään jakoa niillä muilla, vaikka paljon hyvää on tullutkin yytsittyä. Hirvittävän hieno veto, ja vieläpä ulkomailla, josta saa aina lisäfjongaa keikalle, paikallismaustein.

Vaderin 15 kihvelöinnin keikka oli tehokas katsaus bändin pitkään uraan, moni bändi hylkii kaukaista esikoisalbumiaan nykysetissään, mutta ei tämä. Vader on pioneerisjuuristaan ylpeä, edelleen todella hyvässä hapessa sylkevä kuolonkone, jonka syssymmällä ilmestyvältä seuraavalta albumilta on lupa odottaa hyvää. Elokuinen EP oli jo niin kova, että eihän se kuolo ollutkaan kuollut. Kolmantena kuultu ”Black To The Blind” aivan viimeistään ravisti neuvostoaikaiset amalgaamit leegoista, hillitöntä ajoa, eikä Republikan lava, jolla juuri ja juuri mahtuu soittamaan suorassa, voi tehdä tunninkaan nykäisystä näillä energioilla bändille helppoa. Kitaristi-solisti Peter, jonka visio Vader on, vaikka miehet ovat moneen otteeseen vaihtuneet (bändissä on vaikuttanut lisäkseen peräti 15 soittajaa), ei paljoa puhellut, ei turinointia tai jorinointia, vaan suoraan päälle kovalla sykkeellä. Vasta lopussa, kun alkoi kiitos seisoa, kuultiin solistilta ihan muutama lausekin, kovin kiittävä yhteisestä intensiivisestä dödöpuhteesta. Sympaattinen ukko kertakaikkiaan, ja ainakin tänään Riikassa, Vader vaikutti todella hyvältä työpaikalta.

”The Final Massacre” ja tuntui jo että loppuu ylisanat kesken, ja loppuuhan ne. ”Epitaph”, albumilta ”Revelations” (2002) ja ”The Crucified Ones” saattoivat edustaa jonkinlaisia kohokohtia, mutta sikäli se oli mahdotonta, että koko keikka oli yhtä kohokohtaa. Ja sitten, varsinaisen setin loppuliukuun, olin paikalla kun Vader porasi esikoisalbuminsa ”The Ultimate Incantation” (1992) klassikkoraidan ”Dark Age”, jota louhimatta se ei juuri ole yhdestäkään luolasta poistunut. Vielä täysin kellot seisauttava ”Cold Demons”, ja sitten olikin jo aika encoreiden. Ne vedettiin samoilla jalansijoilla ja liukkailla, tältä lavalta kun ei ihan noin vain poistuta, piti oikein keikan päätyttyä jäädä seuraamaan miten esimerkiksi rumpali James Stewart (kyllä, James Stewart) pääsi könyämään työpisteeltään pois. Menihän se nykytanssin ja kuminivelakrobatian puolelle vahvasti. Vielä naputettiin siis ennenkuin kukaan könysi minnekään huima ”Sword of the Witcher” ja ehkä ennenkaikkea, kun Vader on tunnettu maulla valituista covereistaan myös levyillä, Judas Priest-laina ”Steeler”. Bändi kuulosti alkuaikojen likaiselta ja ilkeältä Motörheadilta, ja nykyiseltä ja likaisenilkeältä itseltään upealla tavalla yhtäaikaa. Kiitos Vader, kaikkien aikojen parhaasta koskaan death metal-keikasta, jos nyt tuttuun ja totuttuun tapaan saa toistaa itseään. Oli vielä tarkoitus pölliä kitaristi Spiderin settilista lattialta rockmemorabiliaan, mutta joku nuorempi jantteri ehti ensin, kuinka olla. KG

Tomb of Finland, Khiral @ Semifinal, Helsinki 28.03.2019

Mikähän siinä on, että Stadissa on ihan mahdotonta saada jengiä keikoille arki-iltana, jos kyseessä on yhtään tuntemattomampi bändi tai musa naksunkaan marginaalimpaa? Oli taas nimittäin niin hiljaista Semifinalin alalattialla viittä vaille ennen keikkaa, että kun oikein laskemalla ynnäsi ja ynnäsi, henkilökunnan ja bändit mukaan lukien, niin kyllä kahden käden sormet riitti. Jos mikäli ne kaikki on kelläkulla tallella. Ahdistaa bändien puolesta, että kun viikkokaupalla treenaat ja hiot harvinaista liveiltaa varten, niin paikalla on synkimmässä skenaariossa viisi maksanutta. Tarjonnan laadusta ei nytkään ollut kyse, toistan itseäni, sillä monena iltana Semifinal on Helsingin keikkalistauksissa yllättäen se kaikkein mielenkiintoisin mesta. Kyse ei voi myöskään olla Semmarin lippuhinnoista, kaksi asiallista bändiä kuudella eurolla, Helsingin pelipaikoilla.

Semifinalin iltaan houkutteli suomalaisen synkemmän metallin juuri nyt ehkä aliarvostetuin bändi, kaksi todella kovaa ja omaehtoista pitkäsoittoa julkaissut, kertakaikkiaan hillittömän tyylikkäällä nimellä itseään paiskonut Tomb of Finland. Bändin viime syyskuussa julkaistu kakkosalbumi ”Frozen Beneath” on pyörinyt kotoisassa musacornerissa edessuntaa, on todella napakka rieska. On ääriharvinaista löytää mistään metallin alalajista bändi 2010-luvulla, joka ei ihan suoraan kuulosta joltakulta toiselta, tai jota ei samantien tule pakonomainen tarve verrata johonkin muuhun saman genren yrittäjään. Tomb of Finland kurmoottaa persoonallisesti, omalla näkemyksellä muilta kyselemättä, ja pääosin hillittömän kovilla biiseillä. ”Frozen Beneathin” soundit, Hiili Hiilesmaan luomat, tuovat mieleen 90-luvun alun skandinaavisen melokuolon ja siihen sekoittuneen varhaisbläkkiksen, eli toisin sanoen alan kultakauden. Levy voisi yhtähyvin olla Kemin Tico-Ticolla äänitetty ja vuodelta 1993. Arvostan.

Kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin Tomb of Finland iskee lapikkaan lattiaan ja murjoo napakan keikan, ulkoisesti ainakaan vähät välittämättä siitä, että paikalla ei ole juuri ketään. Just näin pitääkin menetellä, bändillä on tavoitteet Semifinalin lauteita huomattavasti korkeammalla, ja niihin se voi tällä asenteella hyvinkin yltää. Soitetaan suoraan vaan, vaikka paikalla ei olisi kuin lämmöt ja valo. Tuoreen levyn avaava ”Dead Again” avaa myös keikan. Lava on koristeltu asianmukaisesti hautakivin ja luurangoin. Eka biisi menee soundin puolesta hiukan hukille, ja ehtiikin jo hetken masentaa että meneekö koko Tompan levyllä upeasti nyanssinen kama saman ruumiinpesuveden mukana, mutta onneksi tiski saa potikat laatuasentoon heti kakkosena lanattavassa ”Left to Diessa”. Aivan perseettömän kova biisi, Tombia tyylikkäimillään. Vokalisti Olli Suvannon ihmisviemäri ja kitarapartion Mikko Hannuksela/ Jasse von Hast itkuinen ajo, tulevat kaikki asianmukaisesti läpi. Mitään ensimmäistä kertaa pappia kyydissä olevaa porukkaahan bändistä ei löydy, von Hast oli Charonin alkuperäinen ja pitkäaikainen keppimies, Hannuksela on suomidödön pioneereita jo 90-luvun aivan alun Cartilage-ja Vomiturition-taustoillaan. Suvanto vaikuttaa myös mm. Kaunis Kuolematon-orkesterissa ja End of Aeonissa. Kuolemanpartion täydentävät basisti Oskari Hakala-Rahko ja rumpali Janne Lukki, jonka patteristo onkin asianmukaisesti kiedottu hämähäkin seitteihin.

Kahdeksanbiisisen kompaktin vedon komeimpia lapiointeja on vuoden 2015 esikoisalbumilta ”Below The Green” löytyvä ”Death of The Sun” ja tuoreemman levyn kierteellä groovaava ”From Eternity to Dust”, sekä tietenkin setin päättävä, jäätävä ”Scattering Ashes”, jossa ehkä kaikkein sakeimmin kokoonkeittyy Tomb of Finlandin persoonallinen doomia, deathia ja peräti kultakauden norskiblackia yhdistelevä myrkytys. Kansi kiinni, hän se oli.

Illan päättää niinikään yritteliäs ja yleisön lähes täydellisestä puuttumisesta piittaamaton helsinkiläinen Khiral. Vuonna 2008 perustettu, ensimmäisen vuotensa Ivana Red-nimellä operoinut death-thrash-partio soittaa kuitenkin huomattavasti paljon kuolevaisempaa (jos sallitte) metallia, eikä onnistu kovasta yrityksestä huolimatta innostamaan avausbändin lailla. Khiralilla on vyönsä alla viimevuotinen esikoisalbumi ”Chained”, ja sen ”Stain”– ja ”Ultraviolent”-biisit soivatkin settinsä tehokkaimmin. KG

Helloween (ger), Accept (ger), Mustasch (swe), Lost Society, Mokoma, Amorphis, Beast In Black, S-Tool, Night Nurse @ South Park, Tampere 09.06.2018

Yhden välivuoden pitänyt ja uusin voimin palannut Tampereen South Park jatkoi festarikesää, ja teki sen tuttuun ja totuttuun tapaansa rennosti, mutta täsmällisesti, ja erinomaisella ohjelmistolla. Sitäpaitsi, rohkeasti Hyvinkään nyt toista kertaa järjestetyn massiivisen festivaalimolookki Rockfestin kanssa samalla viikolla tapahtuneena, ja muutenkin kesän ensimmäiseen superviikonloppuun sijoitettuna, on huikeaa että South Park ylsi myös yleisöennätykseensä. Kahden päivän aikana Ratinan rantamaastoon flaneerasi peräti 13 000 heavyn ja hard rockin ystävää. Vaikkakin, lauantain pääesiintyjät olivat samat kuin kaksi vuotta sitten. Mutta lipunmyyntilentoon South Parkin lienee tänä kesänä eniten siivittänytkin perjantain päättänyt Ruotsin paha paavi Ghost, joka on ihan hilkulla olla luokkaa stadion, joten lienikin viimeinen hetki saada bändi Eteläpuistoon.

Itselle tarjoutui valitettavasti siviiliasiain takia tänä vuonna mahdollisuus olla South Parkissa vain jälkimmäisenä päivänä eli lauantaina. Mikä tarkoitti, paitsi Ghostin missaamista (no, ne nyt soittaa koko ajan vaikka melkein missä), mutta ennenkaikkea näkemättä jäi Kanadan ukkosjumala, Vancouverin teutoni, jo vuodesta 1976 kolikärryillään ympäri heavya palvovaa maailmaa rymistellyt muskelimies Jon Mikl Thor yhtyeineen. Thor saapui Tampereelle Ruotsin aina yhtä upeaohjelmaisen Muskelrockin kautta, ja samanhenkistä reittiä pitkin bändi saataneen tänne vastakin, kunnes Mikl ripustaa ukkosvasaransa naulaan. Mutta suht harvinaisesta herkusta, ja bändistä joka on pitänyt nähdä niin pitkään etten kehtaa lausua, oli kuitenkin kyse.

Lauantain festaripäivä valkeni seesteisen puoliviileänä, mutta iltapäivän tunteina Thor loihtikin heavykansaa oikeinkin suosivan, lähes helteisen sään, vaikka ei ollut enää edes paikalla. Lauantain päälavan sai korkata Beast In Black, näitä kotimaisia, jotka on pitänyt jo tovi tsekata. Bändihän syntyi vuonna 2015, kun kitaristi Anton Kabanen jätti Battle Beastin. Ympärilleen Kabanen rekrysi kovaa tulosta tekevää väkeä, ja bändi onkin kovissa metallinousuissa, listasijoituksia on viimevuotiselle esikoisalbumille ”Berserker” herunut ympäri sivistys-Eurooppaa. Ja kovan festarikolmevarttisen Beast In Black pystyykin nykimään enemmän tai vähemmän yhden albumin materiaalilla. Bändin nimibiisi täräytti homman käyntiin todella röyhkeästi, ja samalla saatiin osviittaa myös siitä, että päälavan soundit olisivat tänäkin vuonna asianmukaisessa kunnossa. Vielä suhteellisen rajatulle jengille mätkinyt Beast In Black hoiti alkupään settiään perinteisemmällä power metallilla, jossa sen vaikuttimet, kuten nyt vaikkapa Judas Priest, tulevat selkeämmin esiin. Kolmen kepin priestmäistä synkronissa heilutteluakin nähtiin. KISSin Gene Simmonshan muuten ilmoitti hiljattain, että synkronoidut lavaliikkeet ovat hänen keksintöään. Seuraavaksi Simmons patentoinee ruuan kypsentämisen tulella, kahdella raajalla etenemisen ja maailman luomisen kuudessa päivässä.

Jotain kuitenkin tuntui omilta korvien sijoilta, että sinänsä mainiosti ryskineen Beastin toimittamisesta jäi vajaaksi, vaikka upeat melodiat seurasivat toisiaan. Alulla settiä ehdottomasti niistä toimivimpana ”Blood of a Lion”. Sitten selvisi, mitä uupui, kun setin loppupäässä Beast In Black tarttui popimpaan (ei saa ymmärtää väärin), entistä melodisempaan ja suoranaisella tanssibiitillä ryyditettyyn materiaaliinsa. Tällä bändi erottuu joukoista, vaikka ei se tämäntyyppisellä materiaalillakaan tietenkään ainoa yrittäjä maailmassa ole. Mutta on se niin, että kyllä upeasti tamppaavat ”Crazy, Mad, Insane” ja ”Blind and Frozen” ovat olleet mainittuja listasijoja takaamassa. Beast In Black pitää nähdä uudestaan (lupauksia, lupauksia) omalla, pidemmällä sisäilmavedollaan, onhan bändillä kitarassa Gamma Rayn livekeikoilla paikkomiehenä kansainvälisen läpilyöntinsä tehnyt, ja useamman vuoden U.D.O:ssa soittanut umpisympaattinen ex-Amberian Dawn-mies Kasperi Heikkinen. Epäkristillisesti Kabasen kanssa jaetut soolot tuovat lyhykäisyyksissäänkin hienon lisäkierteen Beastin power metallin, ja onhan selvää että Thessalonikin mies Yannis Papadopoulos (kovia paiskomaan itseään nimillä nuo kreikkalaiset) on aivan maailmanluokan solisti. Viimeistään Thunderstone-rumpali Atte Palokankaan liityttyä remmiin, on myös bändin tulilinja kunnossa (bassossa nähdään Unkarin mies Mate Molnar). Beast In Blackin kompakti setti päättyi komeaan ”End of The Worldiin”.

Sitten korkkaamaan radikaalisti uudelleen sijoitettu kakkoslava. Ennenhän South Parkin pikkulava oli aivan pääsellaisen läheisyydessä, telttalavana, ja ikäänkuin baarin jatkeena. Toki sen kapasiteetti oli rajattu, ja soundikin usein todella karmaiseva. Nyt asiat on paremmin, kakkoslavan soundi on jo pelkästään maastonmuodoista johtuen lähtökohtaisesti loistava, ääni ei karkaile minnekään. Ja lavan on uudessa paikassa mahdollista olla myös isompi. Toki matkaa päälavalle on monta minuuttia, nimmarijonojen ja lihamäiskejonojen ja teepaitajonojen läpi, mutta yllättävän ripeästi kaikki sujui. Toki, jos suosikkinsa keikan haluaa nähdä alusta asti, on jätettävä edellinen veto viimeistä biisiä vaille vajaaksi. Alueen uusi sijoittelu lienee tullut jäädäkseen, mutta baarin ja VIP-alueen väliin jäävää solaa kannattaa vielä miettiä, siihen pakkautuu kansaa, joka mahtuisi päälavan eteen, mutta ei välttämättä tajua mennä. Nyt alueesta muodostuu, vähän turhaan, pitkä putki. Moni lippunsa lunastanut jää kauas takalinjoille.

Kakkoslavan lauantain avasi kotimainen psychobilly/horror punk-bändi Night Nurse. Se on kiertänyt alan väen parissa jo pitkin Keski-Eurooppaa, ikää sillä on kuutisen vuotta ja vyöllään pari albumia. Ihan ensin tuntui, että nyt ei lähde kyllä niin millään, mutta meininki vetreytyi kummasti, eteläpuistolaisten tanssijalkakin alkoi vipattamaan ja kaiken kaikkiaan bändi sai aivan mahtavan vastaanoton, olkoonkin että päivä oli vasta aivan aluillaan. Night Nurse on ihan okej bändi omassa genressään, jota siis psychobilly eniten määrittää. Mutta se operoi lajityypissä, jossa on kertakaikkiaan lähes mahdoton olla persoonallinen, eikä solisti Camilla Rauhalan ääni tai olemus riitä sitä persoonaa luomaan. Night Nursen konseptointi on isosti kesken, sen kannattaisi ottaa nimestään ja uhoisista loglineistaan kaikki irti ja lunastaa se kaikki erikoisuus, mikä nettipresentaatiosta välittyy. Silloin voisin itsekin nähdä bändin uudestaan, nykyisen perusteella tuskinpa. Kieltämättä vaikkapa ”Let Me Out” niputettiin ihan tehoilla, samoin yleisön kovasti odottama ja toivoma Donna Summer-cover ”Hot Stuff”, bändin keikkavakio. Ja kieltämättä Mike Bayend, bändin Kikkeliksikin (kihihihi) kutsuma läskibasisti, on kova länkyttäjä, ei voi kieltää.

Seuraavaksi oli räntättynä ohjelmalehtiseen kotimaisten heavybändien ehkä ahkerin jokapaikanhöylä Amorphis. Kerran maailman parhaita bändejä, jonka suhteen olin kolmen keikkaotannan jälkeen nostanut kädet täysin pystyasentoon, kun en vain jaksanut laiskanpulskeaa esiintymättömyyttä ja ympäripyöreyttä. Pohjakosketuksien synnyttäjäpohjakosketus oli yhden rockhistorian kovimmista albumeista (”Tales From The Thousand Lakes”, 1994) sieluton ja bändiään itseäänkään lainkaan sytyttämätön läpilanaus taannoin Tuskassa. Mutta festarikansalle kelpaa, Amorphis oli nytkin koko päivän suosituimpia artisteja, jo pelkästään alueella liikkuneista paidoista päätellen. Eikä bändi soittaisi joka niemennotkelmassa joka ikinen kesä, ellei kansa niin haluaisi. Ongelma on siis omani. Mutta mutta, silti oli annettava klassikkobändille vielä yksi tilaisuus, olihan orkesteri nähtävillä nyt peräti neljällä alkuperäisjäsenellä, kun Niklas Etelävuoren tilalle bassoon otettiin ainoa oikea mahdollinen, eli Olli-Pekka Laine. Kokoonpanoasiat on nyt siis todella kunnossa, ja tiedän että tuore ”Queen of Time”-albumi on bändiltä loistava, vaikka minä en siitä yrityksistä huolimatta saa otetta. Siitäkään. Olinko se vain minä, vai onko Oppu Laineen kierteisesti groovaava basso tuonut bändiä lähemmäs juuriaan, lähemmäs sen rokkibändimenneisyyttä? Jokatapauksessa joku raikas purske lavalla oli, ja väitänpä että se jäljittyi pitkälti Laineen bassotteluun, ja vanhan taistelutoverin kenties synnyttämään innostuksenpoikaseen. Parhaiten uuden levyn biiseistä toimi ”Golden Elk”, ei vähiten siksi, että se muistuttaa kultaisten päivien bändistä ehkä eniten. Mutta ”Tales”-albumin ainoa settilistaan jäljellejäänyt raita ”Castaway”, on tässä joukossa täysin ylivoimainen sävellys. Ei voi mitään, tai en voi mitään. Pelkästään ”Castawayn” ja Olli-Pekka Laineen basson takia, tiedättehän…

Kaiken sanotun jälkeen olikin mahtavaa nähdä kakkoslavalla aivan äärettömän kova ja todistusvoimainen veto Lost Societylta, on bändejä, ja sitten on bändejä. Jyväskylässä vuonna 2010 perustetulla Lost Societylla on myös valtavasti vientiä tällä hetkellä, ulkomaita myöden. Eikä mikään ihme, crossover thrash lähti niin että takarivi tärisi. Nuorten miesten itsevarmuus lavalla, kitaristi-laulaja Samy Elbannan suvereeni tilanteen hallinta ja yleisön huikea mukanaolo takasivat aivan hillittömän iltapäivän rässihetken, ja päälavan mielipaha oli hetkessä poissa. Bändin veto muistutti talvella nähdystä teksasilaisen Power Tripin myllytyksestä, jota sitäkin kehua retostin, mutta kyllä Lost Society silti ajoi vuoden thrashajon, jos kohta aika monen muunkin viime vuoden. ”Hollow Eyes”, ”Terror Hungry” ja monet muut menoraidat piiskasivat South Park-yleisön senmaailmaiseen kirnuun, että asfaltti-ihottumalta tuskin täysin vältyttiin. Keikan kovin nyintä oli kuitenkin bändin ihka ensimmäinen julkaistu biisi aikoinaan, ”Kill (those who oppose me)”. Porasi kuin rakastaja Nylkynen. Ei vankeja, hädintuskin eloonjääneitä. Iskä, mitä se oli se thrash metal? En oikein enää muista, mutta nyt se on Lost Society. Onko Jyväskylästä tullut yhtään huonoa bändiä? Kuka muistaa, kädet ylös? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono?

180609_southparkla-36

South Park-yleisöä, lauteella Helloween. Kuva: Mikko Pylkkö.

Illan ensimmäisestä ulkomaan bändistä, ruotsalaisesta radioasemiemme lemmikistä Mustaschista jäi jollain tapaa aika valju maku. Bändi oli kyllä ollut tarkoitus nähdä jo kesällä 2007 Göteborgissa, mutta paikallisliiteri oli tuolloin loppuunmyyty, ja hyvä niin, lähistöllä soitti samana iltana The Mission aivan huiman keikan. Sitten Mustasch jotenkin jäi, varmaan siksikin että eräskin stadialais-metropolialainen radioasema on soittanut sen muutamaa hittibiisiä suut ja silmät täyteen. Kaikki ne hitit nytkin kuultiin, mutta jotenkin ne livenä muistuttivat liikaa toisiaan, ja keikan paksuimmaksi plussaksi jäikin solisti-kitaristi Ralf Gyllenhammarin stand-up-henkinen lavavenkoilu ja välispiikkailu. Ahkerana Suomen kävijänä Mustasch-nokkamiehelle oli tarttunut myös kunnioitettava määrä mutkikasta kieltämme. Jos yhden joutuisi nostamaan tasapaksuhkosta Mustasch-setistä, niin kakkosena soineen ”Thank You For The Demon”. Onneksi ei tarvitse.

Entisen Sentenced- ja Poisonblack-solisti Ville Laihialan nykyiselle kvartetille, S-Toolille oli käydä South Parkin iltapäivässä ns. ohrakyrsä. Bändin basisti Kimmo Hiltunen oli joutunut aiemmin päivällä sairaalaan ja festarin porteista sisään oli saatu vain triomuotoinen S-Tool. Rohkeasti bändi otti haasteen vastaan, ja varmistettuaan yleisöltä, että ilman basistiakin voidaan vetää, piiskasi Laihiala yhdessä rumpali Aksu Hantun ja kitaristi Sami Leppikankaan kanssa vajavaisen S-Toolin sellaiseen lentoon, että lopulta kyseessä oli koko päivän yksi parhaita keikkoja. Bändi ei kuulostanut Laihialan ennakoimalta ”nuhapumpulta”, vaan bassottomuus takasi tietyllä tapaa likaisen ja saastaisen kuuloisen lisäkierteen S-Toolin heavyyn, joka ei oikein esikoisalbumiltaan ole itseäni sytyttänyt, mutta nyt sytytti. Puolessa välissä ankaraa työvoittoa ei enää edes muistanut, että näillä piti olla basisti. Erityisen vähän kärsi komea ”Shovel Man” ja sitä seurannut keikkavakio, Metallica-cover ”Hit The Lights”, joka soi kolmimiehiseltä S-Toolilta valovuoden paremmin kuin se todennäköisesti soisi tämän päivän Metallicalta itseltään. Hyvä jätkät, hattu nousee ja hattu nousee näin. Palaamme asiaan jollain hikisemmällä klubivedolla. Sitäpaitsi, Laihiala välispiikkasi ja kikkaili päivän kaikki muut spiikkaajat aivan suohon.  Sitäpaitsi, osa II, keikka viimeistään alleviivasi sitä faktaa, että kakkoslavalla oli aivan järkyttävän hyvä soundi. Nurmikkoinen rinne ja puusto ei päästä soundia karkailemaan, eikä altista tuulelle, ja ammattimiehet hoitaa loput.

Jos jäikin, vaikkakaan en enää muista miksi, hiukan väljähtänyt maku teutoniheavyn legendan Acceptin toissavuotisesta South Parkin päälavavedosta, niin ei jäänyt tästä tämänkertaisesta. Huhhuijjaa kuinka ankara veto ikämiehiltä. Lava oli setattu jonkinlaiseksi hylätyksi teollisuushalliksi viimeisimmän albumin, viimevuotisen ”The Rise of Chaosin” teemoja mukaillen. Lavan takalakanassa luki isoillaan Accept ja tunnelma oli katossa, kun edelleenkin kahdella alkuperäisjäsenellä operoiva, ja näköjään elämänsä lyönnissä oleva orkesteri marssi lavalle. Uuden levyn raidalla ”Die By The Sword” lähdettiin väkevästi liikkeelle, ja hei, säveltäkää perässä, yli 40 vuoden uran jälkeen settiin avausbiisi, joka ei yhtään häpeile klassikkohittien rinnalla. Alusta asti Peter Baltesin basso näytteli merkittävää roolia kokonaissoinnissa ja jynkytti koko keikan ajan selvästi esillä, pinnassa ja allekirjoittamassa sitä, että kun Baltes lopettaa, tai kun kitaristi Wolf Hoffmann lopettaa, Accept on siinä. Niin kauan kuin tamppoo on tätä luokkaa, ja keikat näin kovia, ei tarvitse lopettamista edes harkita. Vuoden 2012 (aika rientää) albumin ”Stalingrad” nimiraita soi pitkänä ja hartaana ja toisti itäisen diktatuurimme kansallishymnia mausteeksi sekaan. Bändillä on varaa ripotella isoja hittejä pitkin settilistaa, ”Restless and Wild” kuultiin jo kolmantena. Niinikään ”Stalingrad”-albumilta soinut ”Shadow Soldiers” kuljetti solisti Mark Tornilloa robottina ympäri lavaa, ja kaikesta loppusetin jumalmateriaalista huolimatta tämä marssin rytmissä jynkkäävä lanaus oli ehkä sittenkin koko Accept-keikan kovin veto. Järjenvastaisen hieno biisi. Sitten soi yksi niistä pakollisista, ”Princess of The Dawn” jota soittamatta ei Accept, eikä U.D.O. omillaan, poistu miltään juhla-alueelta. South Parkin yleisö oli täysillä messissä. Mitä sitten, jos nämä olivat täällä edelliskerrallakin? Jos on hyvä, voi tulla vaikka joka kerta.

180609_southparkla-15

Acceptin Mark Tornillo ja Wolf Hoffmann. Kuva: Mikko Pylkkö.

Mark Tornillon ääni ei ollut tänään ehkä ihan 100%:n suorituskunnossa, mutta ei sekään menoa haitannut. Ja toisaalta, hitostako tiedän, en kuuntele Tornillon laulua livenä joka päivä. Mutta settilista, jonka heikoin lenkki uhkasi olla ”Midnight Mover”, on kuulkaas kova settilista. Stemmalaulut lähtivät Acceptilta koko rykmentin voimalla, ja ainakin nyt Accept näytti myös olevan kadehdittavan kiva työpaikka. Isot hitit oli toki säästetty loppuun, ne kuultiin vakiokohdassa listaa ja vakiojärkässä, kaikki päättyy aina ”Balls To The Wallsiin”. Ja ainakin omalle hermostolle tällainen festarislotti, tunti tai hiukka rapia, on aivan mahtava. Juuri kun ollaan parhaimmillaan, aika loppuu, ja nälkää jää. ”See you soon again”, huusi Mark Tornillo. Aion olla paikalla.

Mokoma jyysti kovasti suosittua suomimetalliaan kakkoslavalla seuraavaksi, ja itsekin olin kulmilla ihan silkasta velvollisuudesta. Ikinä en ole ymmärtänyt tätä bändiä, ja sen suosiota oikeastaan vielä vähemmän. Toistan itseäni, mutta ainoa oikeasti onnistunut yrittäjä suomenkielisen raskauden saralla on Maj Karma. Mutta ei kaiken tarvitse upota, ei kaikki voi tykätä. Makuasioista ei voi kiistellä niinkuin kiert…peruskoulussa aina jauhettiin, ja samalla kiisteltiin niin maan perseettömästi. Mokomalta on tuore levy ulkona, ja ehkä sen raidan, missä linnut eivät enää laula, voi nyt joskus kaivaa kuunteluun. Ehkä. Kerran. Katotaan.

180609_southparkla-29

Helloween. Kuva:Mikko Pylkkö.

Helloween teki viime vuonna sen, mistä fanit olivat salaa nähneet unia varmaan pitkäänkin. Se hautasi sota-ja muut kirveet kahden entisen, ja erittäin merkittävän, jäsenensä kanssa. Homman nimeksi laitettiin ”Pumpkins United”, ja kyllä, Helloweenissa soittaa jälleen kolme alkuperäisjäsentä, yhden niistä ollessa itse kitarajumala Kai Hansen. Ja se toinen merkittävä exä, oli ja on, vuodet 1986-1994 bändissä laulanut Michael Kiske. Esikoisalbumilla laulut hoiti Hansen, mutta kakkoslevyllä ”Keeper of the Seven Keys” hyppäsi Kiske remmiin ja siitä seuraavat neljä albumia ovatkin heavyn historiaa. Nykyinen solisti Andi Deris tuli mukaan Kisken lähdettyä 1994. Silti, vieläkin kuulee puhuttavan Helloweenin ”uudesta laulajasta”. Festarislottina tämä United-veto oli tuomittu kestämään vain puolitoista tuntia, mitä Deriskin pahoitteli. Varsinaiset Pumpkins-show’t ovat olleet lähes kolmetuntisia. Hyvät biisit ei nimittäin lopu tällä bändillä kesken, ja kolmen kitaran voimin kun mennään (toisessa alkuperäisjäsen Michael Weikath, ja siinä kolmannessa bändin juniori Sascha Gerstner), niin niihin luukutuksiinkin uppoaa aikaa.

En tiedä, johtuiko se Kai Hansenin läsnäolosta, mutta temmot oli Tampereen keikalla Helloweenilla aivan hillittömät. Kaikki pysyivät hyvin kyydissä, paitsi että ”Eagle Fly Freen” kohdalla kävi jo mielessä, että vaihtakaa nyt pykälää hitaammalle, että Kiskekin ehtii mukaan. Mutta se oli ainoa kerta, muuten hillitön tikkaaminen sopi illan dramaturgiaan, varsinkin setin alkupään medleyosuudessa, ja varsinkin sen ”Ride The Sky”-kohdassa, aivan käsittämättömän hienoa ajoa. Muuten on sanottava, että vaikka täällä tänään oli oltava todistamassa Kisken ja Hansenin edes (ja todennäköisesti) ohimenevää paluuta Helloweeniin, niin neljäs näkemäni veto bändiltä ei ollut kuitenkaan se paras, legendaarisuuspisteistä huolimatta. Kaksi jäsentä pienempi nyky-Helloween on vetänyt huomattavasti rennompia keikkoja.

Vuoden 2010 (aika rientää) ”7 Sinners”-albumin avausraita ”Are You Metal” tuntui tässä biisiseurassa turhalta, mutta yleisön sillä saa aina laulatettua. Illan komein veto, vaikka muitakin mieliä taatusti on, oli ”Power”, Derisin kauden kakkoslevyltä ”The Time of The Oath”. ”How Many Tears” jakaantui ihan turhaan kahteen osaan, ja soi hyvin pitkänä versiona. Päävastuun illan lauluista kantoi edelleenkin Helloweenin vakiosolisti ja merkittävä biisinkirjoittaja Andi Deris, Kiske lauloi vain muutaman biisin täysin yksin. Jäämme jännittyneinä odottamaan, mikä on projektin jatko, tuskin Kai Hansen haluaa haudata Gamma Rayta, tai edes Unisonic-yhtyettään, joka on myös Kisken pääasiallinen työpaikka tällä hetkellä. Eli Helloween-mytologia elää nyt tahoillaan neljän hienon bändin voimin (samaan sarjaan paiskaamme vielä ex-kitaristi Roland Grapowin johtaman Masterplanin), joten faneilla riittää nähtävää ja kuultavaa, vaikka Pumpkins United-konsepti jäisikin vain väliaikaiseksi herkuksi.

I Want Outin” kuuntelin jo matkalla kiesille, en oikein ole ruuhkassaulostautuja, en edes festareilla. South Park on tullut takaisin, hengähdysvuosi teki hyvää, moni asia oli nyt entistäkin paremmin. Keskisuurista festivaaleista tämä on järjestelyiltään ja ennenkaikkea tunnelmaltaan aivan ykkösiä. Siksi yleisöennätys, ja heti seuraavana päivänä julkistettu fakta myös jatkuvuudesta ensi vuonna, otettakoon suurella ilolla vastaan. KG

 

Trivium (us), Power Trip (us), Venom Prison (uk) @ Nosturi, Helsinki 19.03.2018

Floridan Orlandossa vuonna 1999 perustettu Trivium on aina kärkikahinoissa, kun listataan melodista metalcorea tikkaavia orkestereita, joskin on heti sanottava ettei lokerointi tästäkään bändistä riittävästi kerro. Trivium on progressiivista nykymetallia, thrashilla maustettua groove metallia, jollaista tekee toki kovin moni muukin. Mutta nämä tekevät sen yhtenä parhaista. Trivium on ahkera bändi, kiertueet ovat pitkiä ja intensiivisiä, ja satunnaisesti hämmentävän pieniinkin kaupunkeihin ulottuvia. Ja uusi albumi puskee itsensä ulos maksimissaan kahden vuoden välein. Toisin sanoen, Trivium oli esimerkiksi Helsingissä viimeksi viime vuoden helmikuun lopulla Circuksessa, ja nyt taas kaupungissa uudestaan. Tämänkertainen veto oli sijoitettu Nosturiin, ja oli laskujeni mukaan jo bändin 14. keikka Suomessa.

 

Ennakolta loppuunmyydyn Nosturin kolmen bändin illan aloitti tasan ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan, klo 20, walesilainen Venom Prison. Bändillä on outo nimi, tyylikäs logo ja yksi toissavuotinen albumi vyönsä alla. Sillä on myös hienoja perinnetietoisia biisien otsikoita, ja lauluvastuussa, tai oikeastaan huuto-ja murinavastuussa venäläinen nuori nainen, Larissa Stupar. Mutta mitä sitten? Jos mikään ei tunnu miltään, tällaista äärigeneeristä death metal-jöötiä kuunnellessa, niin mitä väliä jollain hienoilla nimillä? Ei mitään. Bändi louhi puolen tunnin avaussettinsä toki ihan tarkalla taidolla, harjoituskämpällä nämä ovat viihtyneet.

Kaksi ensimmäistä biisiä meni ihan osoittaessa, että kyllä walesilaisetkin kaahata osaa. Ja kun, kuinka olla, avausbändinä Venom Prison kärsi myös illan keskentekoisimmista soundeista, niin oli aika pian selvää, että ei tämä tästä. Parhaiten tykitti ”Womb Forced Animus”, mutta siitäkään ei mitään kerrottavaa jäänyt. Biisimateriaali ei yksinkertaisesti riittänyt mihinkään. Sateisena lauantai-iltana Cardiffissa, kävelymatkan päässä hotellilta, muutaman real alen jälkeen, jos kaupungissa ei olisi mitään muuta bändiä nähtävillä, tämmöisestä voisi ihan hetkeksi fiilispäissään innostua. Mutta ei tänään, tässä ja nyt.

Omalla kohdalla illan odotetuin bändi soitti kakkosena, itse kun en tunnustaudu miksikään kovan siiven Trivium-faniksi. Se kun on kuitenkin vain tärkeä alan nykymeiningin bändi, jonka mielellään katsoo kerran pari pois, mutta ei sen enempää. Illan keskimmäisen slotin hoiti Power Trip Dallasista, Teksasista. Bändiä ei pidä sekoittaa Powertripiin, yhden demon pihalle saaneeseen jenkkiläiseen thrashryhmään, eikä se edes ole kovin mahdollista, Powertrip kun yhteenkirjoitettuna hajosikin jo varhain 90-luvun lopulla. Tämä Dallasin Power Trip on julkaissut kaksi albumia, joista varsinkin viimevuotinen ”Nightmare Logic” on erittäin kovaa junttanpoota. Bändi soittaa hyvinkin kierteisellä groovella ladattua crossover thrashia, maustettuna bourbonilla kostutetulla southern rockilla. Erittäin esiinkaivamisen arvoinen lätty, jos kuvailtu meininki yhtään iskee. Jos nämä eivät olisi liittyneet Triviumin kiertuekumppaniksi, olisin saattanut skipata koko illan. Power Trip aloitti todella tämäkästi ”Soul Sacrifice”-runttauksella, ja millä soundeilla! Nosturi ei ollut pitkään aikaan kuulostanut näin hyvältä. Rumpali Chris Ulshin soundit pelkästään takasivat tahdon nähdä nämä joskus seuraavan levyn myötä uudestaan, mätke kuin elävää alligaattoria tamppaisi Rio Granden penkereeseen. Chris Ulsh kannuttaa myös varsin tunnetussa austinilaisessa Mammoth Grinderissa. Power Trip julkaisee levynsä Southern Lord Recordsin suojissa, mikä sekin on pelkästään krediitti, Southern Lordilla on tallissaan käytännössä kaikki näiden alagenrejen parhaat.

Todella harvoin on niin, että odottaa monta päivää kuulevansa lämppäribändin yksittäistä biisiä. Kakkosena kuultu uutuuslevyn raita ”Executioner’s Tax (Swing of The Axe)” oli sellainen. Blake Ibanezin upeasti itkevä liidikitara ja Chris Whetzelin miehekkään eteläinen bassolinja nostivat biisin levyversiostaan vielä muutaman kyynärän korkeammalle. Pelkästään tämän takia, tiedättehän…  Kolmevarttisen puhteen puolimaissa oli yhden kipaleen ajan (tuoreen platan nimibiisi) käydä ajatus päässä, että näilläkin loppuu biisit kesken, mutta setin loppuliuku taas todisti toista; ”Executionerin kanssa samanhenkistä southernjunttausta edustava ”Murderer’s Row”, kipakka ajo ”Firing Squad” ja viimeinen lapiollinen arkulle vainaan, ”Manifest Decimation”. Kyllä, hän se on, kannen voi sulkea. Hoitakaapa nämä nyt joku vaikka Tuskaan, jos ei tälle kesää ehdi, niin sille kesää, mille ehtii.

Loppuilta ei sitten ollutkaan mitään elävän musiikin juhlaa. Ehkä siksi, että en ole pääbändin varsinainen fani, tulin menettäneeksi todella hyvät jalansijat Power Tripin nykäisystä innostuneena, että kyllä tämä sittenkin tästä. No siihen alkoi pukkaamaan pitkää poikaa eteen ja miksaustiskin takuinen mellakka-aidan maastokin oli ahtautumaan päin. Okej, olkoot. Käynti yläkerrassa muistuttumassa, että eihän sieltä näe hevon huttua, ellei pääse parvekkeen kaiteelle. Ja loppuunmyyty Nosturi kun on erittäin piinallinen paikka, happi loppuu, ahdistaa, niin oli sitten tyytyminen aika läämäisiin sijoihin takabaarin maastossa, parvekkeen alla. Kun Nosturin kapasiteetti on noin 900 päätä, puhutaan sijoista 879-890. Ei asiaa pisteille tällä kertaa. Näkyvyys oli todella huono Triviumin aloittaessa. Ihan nätti niska edessäolevalla tytöllä, mutta bändejä tänne oli tultu katsomaan. Välillä homma menee näin, kun en oikein ole tungosihmisiä.

Trivium on tällä rundilla soittanut joka ilta käytännössä saman 16 biisin setin, joka kellottaa noin markka neljäkymmentäviisi. Kuusi biisiä lokakuussa ilmestyneeltä uutukaiselta ”The Sin and The Sentence”, ja sen tappavan tehokas nimistyge heti keikan avaukseksi, kun ensin oli lavalletulobiisinä kuunneltu kokonaan(!) Iron Maidenin ”Run To The Hills”. Heti kolmantena palattiin uutuuslevyyn, ”Betrayer”. Ilma oli sakeana perspiraateista, hiilidioksidista ja älypuhelimista, mikä nyt ei näkyvyyttä ainakaan parantanut. Omassa saippuarasiassa on sen verran löyhkäinen äänen-ja kuvantoisto, ettei tulisi mieleenkään elää keikkaa puhelimen kautta. Mutta meitä, ja puhelimia, on moneksi. Varmaan 75 % illan yleisöstä osasi jo uutuuslevynkin sanat ulkoa, eikä puhuta ainoastaan kertseistä. Hämmentävää ja ihailtavaa harrastuneisuutta. Arvostan. Solisti-kitaristi Matt Heafy muisti mainita monesti, että Oslossa (kolme iltaa aiemmin) oli ollut rundin paras yleisö. Mutta että tendenssi oli Helsinkiin kallellaan, ja harvoinpa tämmöistä meininkiä arkena näkeekään.

Triviumin jäsenten keski-ikä on 30.75 ja myytyjä albumeita on maailmanlaajuisesti toista miljoonaa yksikköä, eli paljon on tehty oikein lyhyessä ajassa ja nuorella iällä. Onneksi olkoon. Tuore albumi on sitä myöten asiallinen kokonaisuus myöskin, ettei bändillä ole tulevaisuuden suhteen hädän päivää. Loppuunmyyty Nosturi minä tahansa annettuna maanantaina on kova juttu, ja keikka olisikin aivan hyvin voinut olla Jäähallin Black Boxissa.

Keikan alkupuoliskon ehdottomasti tehokkain veto oli ”The Sin and The Sentence”-albumin raita ”Sever The Hand”. Ankara groove, vaikka omille korviensijoilleni parhaiten kantautuivatkin vain pellit, ja kitaraliidit. Kaikki alapää oli oikeastaan poissa, ja puhun nyt siis soundista. Myös biisikaksikko ”Until The World Goes Cold” ja sitä seurannut ”Becoming The Dragon” polkivat ankarasti. Voi kun olisi saanut vähän paremman selon. Jopa täältä takabaarin varikkoalueelta kuunnellen, illan kovin nyintä Triviumin osalta taisi olla kuitenkin ”In Waves”-albumin (2011) ”Caustic Are The Ties That Bind”. Viimeisimmän levyn ”The Heart From Your Hate” ja ”Beyond Oblivion” sulkivat varsinaisen setin. Tänään(kään) en kyennyt encoreihin venymään, niitä tiedettiin tulevan kolme, ja niin tulikin. Nämä kuultiin ja nähtiin, mikäli jotain näki ja paremmin kuuli: https://www.setlist.fm/setlist/trivium/2018/nosturi-helsinki-finland-7bef2a10.html  KG

 

Max and Igor Cavalera ”Back To Roots” (br/us), Lapin Helvetti @ Aulanko Areena, Hämeenlinna 09.12.2016

Cavaleran rouvan pojat Max ja Igor Brasilian Belo Horizontesta tekivät, tuolloin tietämättään, raskasmusiikin historiaa vuonna 1984 perustamalla yhden kaikkien aikojen tärkeimmäksi ja vaikutusvaltaisimmaksi sittemmin muodostuvan bändin, Sepulturan. Bändi on ollut esikuva monille jälkeensä alan kartalle ponnistaneille ja ponnistusta yrittäneille. Varsinkin vuoden 1993 ”Chaos A.D.”-albumista lähtien Sepultura sekoitti kierteisen groovaavaan thrashmetalliinsa yhä enemmän vaikutteita Brasilian viidakoista, tribaalirytmeistä, mutta myös jopa hip hopin poljentoa. Tällä tavoin bändi oli johdattamassa 90-luvun metalliajattelua uusiin suuntiin ja voimakkaasti vaikuttamassa nu-metalaallon syntyyn, ja sitä kautta karkeasti puolen miljoonan bändin. ”Chaos A.D.:n” vuoden 1996 seuraaja ”Roots” täytti juuri miehekkäät 20 vuotta, ja niinpä perustamansa Sepulturan vuosina 1996 (Max) ja 2006 (Igor) jättäneet veljekset, jalkautuivat kiertueelle soittamaan kyseisen thrashklassikon alusta loppuun läpi. Nyt siis kun veljekset taas samalle lavalle mahtuvat. Maxin lähtö Sepulturasta otti puolin ja toisin koville, miehet eivät olleet kymmeneen vuoteen puheväleissä. Sovinto sinetöitiin perustamalla uusi yhteinen bändi, Cavalera Conspiracy, vuonna 2007. Ja se kokoonpano lavalla käytännössä ”Return To Roots”-kiertueella nähtiin ja nähdään. Sillä nimellä tosin kiertuetta ei soiteta, joskaan en voi käsittää miksi. Veljesten mukana siis kiertää Conspiracyn nykyiset kitaristi Marc Rizzo ja basisti Johny Snow. Eli tien päällä on Conspiracy, mutta julisteessa ja lipussa lukee Max and Igor Cavalera.

Cavaleran veljesten saaminen kotikaupunkiin oli tietenkin iso asia, ja vieläpä lanaamaan itsellekin tärkeä klassikkolevy läpi, joten tapahtumaan oli reagoitava jo kauan sitten kesällä, lippujen myyntiintulopäivänä. Ja hyvä niin, Aulanko Areena, joka ottaa ensiaskeleitaan kansainvälisenä venuena, olikin jo varhain loppuunmyyty. Legendaarisen hotellin kyljessä sijaitseva Areena on käytännössä urheiluhalli, mutta toisaalta mitä sitten, ei täällä samaan aikaan kuitenkaan urheilla. Jos jotakuta hämää lattiaan piirretty koriskenttä, niin katse lavalle. Arvostan kovasti tämänhetkisiä ponnistuksia saada Areena kuukausittaiseen keikkakäyttöön, asialla ovat Warner, LiveNation ja paikallisvoimat. Jospa Hämeenlinnasta tulisi taas pysyvämmin ihan oikea keikkakaupunki, nyt merkit ovat todella hyvät (Verkatehdas toimii, Kantolan puisto vetää isosti, Suisto-klubi pysyy hengissä ja mielenkiintoisia hotellikeikkojakin viritellään harva se kuukausi). Mutta toki, minkä järjestäjätkin taatusti tietävät, aika ainutlaatuisia ja eksklusiivisiä keikkoja Aulangolle on syytä tuoda, niin että kunkin bändin kovat fanit saadaan kerättyä kasaan koko maasta.

Edellisen kerran veljekset olivat soittaneet Hämeenlinnassa 6. heinäkuuta 1991, Ahveniston moottoriradan Giants of Rockissa. Samalla lavalla nähtiin tuolloin U.D.O., Winger, Rage, The Almighty, Airdash ja muutama muu. Illan keikkaseurani oli tuolloin niinikään paikan päällä ja voikin leuhota nähneensä klassisen Sepulturan, itse en. Bändistä on vain yksi livekokemus 2000-luvulta. Maxin oman bändin, vuodesta 1997 ankarasti groovanneen Soulflyn olin nähnyt Wackenissa 2009.

 

Aulanko Areenan illan, jatkosuunnitelmien kannalta äärettömän tärkeän onnistua, aloitti täsmälleen sovitulla sekunnilla Läjä Äijälän uusi bändi-inkarnaatio Lapin Helvetti.  ”Lapin helvetti” oli nimeltään myös Terveiden Käsien viimeiseksi jäänyt albumi. Ja kun Äijälä sitten kyllästyi pyörittämään Käsiä, keikasta toiseen aika raskaaksi käyneillä ennakko-odotuksilla ladattua bändiä, oli aika siivota pöytä. Käytönnössä TK:n viimeinen kokoonpano jatkaa uudella nimellä, rumpali tosin on vaihtunut. Tässä vaiheessa jo mukavasti täyttymässä ollut Aulanko Areena sai todistaa Lapin Helvetin ihka ensimmäistä keikkaa. Eikä siinä kaikki, TK:n ”Ääretön joulu”-EP:llä (1982) ensi kertaa julkaistu hardcorehitti ”Pissaa ja paskaa” soi tänään viimeistä kertaa livenä, niin ainakin Läjä ilmoitti, eikä tinkimättömän miehen sanaa ole syytä epäillä. Joten, pieni havahdus kuultiin ja nähtiin rockhistorian siiveltä siis jo Lapin Helvetin setin aikana, mutta lisää oli tuleman. LH soitti pöydänpuhdistamisesta saadulla uudella energialla todella napakan vedon, Läjä koikkelehti tutusti ympäri lavaa Motörhead-paidassaan. Äijälän laulut, ja varsinkin spiikit olisivat saaneet tulla hiukan paremmin läpi. Mutta ymmärrän toki, että Tornion miehen ääni ei niitä helpoimpia ole nostaa bändin myllytyksen seasta kuuluviin. Kovimmin Lapin Helvetin esikoiskeikalla kulkivat jo mainittu hittibiisi, jota ei enää mainita eikä soiteta, ”Verinen Jeesus” ja ”Luonto kutsuu”. Uudella nimellä ja tuulilla varustettu bändi on hillittömässä keikkatikissä, kannattaa tsekata, jos tilaisuus tulee. Ja vaikka ei tulisikaan, niin kannattaa silti.

Yllättävän vähän jonoutui keskikeijon ostaminen tiskiltä, vaikka Areenan kapasiteetti eli 850 ja risat oli myyty täyteen. Muutenkin kapasiteetti on laskettu varsin inhimilliseksi, hallissa mahtui vielä jotakuinkin jopa liikkumaan, ja taaempaakin uskoakseni näki. Jatkossa muutama kaljakassa lisää tekisi hommaa sujuvammaksi.

Aika eteen oli yritettävä tunkeutua, Cavaleran veljekset nähdään Hämeenlinnassa 25 vuoden välein. Ja koska keskelle ei voinut mennä, siihen oletettavasti syntyisi ankara pitti tai kirnu, niin hiukan sivusuuntaisiin jalansijoihin oli tyydyttävä tänään. Mutta näkyvyys pääbändiin oli silti ihan hyvä, ja Maxin massiivinen olemus toki auttoi asiaa. Albumiklassikkokeikoilla albumi soitetaan alusta loppuun läpi, se on homman nimi. Ja biisit soitetaan järjestyksessä, missään muussa ei ole mitään järkeä. Tämän onneksi on aika moni näkemistäni klassikkoalbumin soittaneista oivaltanut, mutta eivät toki edelleenkään kaikki.

Jokaisella albumilla on, sallikaa, täyteraita tai pari. Niin myös thrashmetallin ja nu-metallin suuntaa näyttäneellä ”Rootsilla”. Mutta supertiukastihan platta toki alkaa, ja niin alkoi keikkakin. Maxin itkevällä liidikitaralla ja Igorin napsakoilla tomeilla terästetty ”Roots Bloody Roots” soi alakerrasta, lyhyenä versiona, se kun oli määrä viimeisenä encorea soittaa pidemmin. Todella räyhäkäs aloitus, Mighty Max eturivissä osoitti että tänään ollaan tosissaan. Rumpujen takana veli Igor (joka muuten nykyisin haluaa nimensä kirjoitettavan kahdella g:llä, siinä missä vaihdokkina basisti Johny yhdellä n:llä) jäi ihan luxienkin määrässä pimentoon, mutta jostain sieltä hämärästä paukahti kova ja todella tarkka lyönti, ja mitä tribaalimpi komppi, sen parempi. Igor jää metallin historiaan pelkästään ”Rootsin” rumpuraidoilla, joille albumilla on luotu tuottaja Ross Robinsonin avustuksella aivan häkellyttävän hienot soundit. Siksikin oli mahtavaa, että tänään soundipuoli toimi, ja erityisesti Igorin rumpujen osalta. Asiaa auttoi maltillinen volyymi, jolla Conspiracy tänään maltettiin soitattaa. Eikä urheiluhalli ole välttämättä soundien kannalta huono vaihtoehto, näistä pääosin puuttuvat kihisevää resonanssia aiheuttavat trussirakenteet ja soundia leikkaavat parvet, ja myös urheilulattian ”pehmeä” pinta auttaa asiaa.

Setin alkupää luikerteli todella mehevissä humuksissa, viidakko haisi. Kohti keikan puoltaväliä ihan konkreettisesti jonkun suupieleensäkin kääräisemänä. Peräkkäin jyskityt ”Cut-Throat” ja ”Ratamahatta” olivat alkukeikan ehdottominta timangia. Mukaan oli muistettu roudata myös albumilla kuultavia perinnesoittimia. Xavante-kansan soturit oli sentään jätetty kotiin, intiaanien lauluosuuksia ja muita tuli tietenkin intronauhoilta. Muilta osin, albumi soitettiin tunnelmiltaan ja sovituksiltaan todella uskollisesti läpi. Maxin murea huutolaulu tuli kenties komeimmin läpi ”Straighthatessa”. Sitten alkoi jotenkin useamman biisin suvanto, niinkuin ainakin omasta mielestäni alkaa albumillakin. Suvantokohdan tunnistaa siitä, että kännykkä saapuu taskusta käteen, kaveri lähtee hakemaan tiskiltä ketterää ja mieli harhailee muuallekin kuin lavalle.

Asiaan palattiin instrumentaalissa ”Itsari”, jonka perkussiot Igor hoiti terävästi ja alkuperäiselle uskollisesti. Pelkästään tämän takia kannatti olla paikalla ja näköetäisyydellä. ”Endangered Species” hyvällä sykkeellä, ja vielä albumin päättävän ”Dictatorshipin” ilkeä ajo , niin oli varsinainen homma paketissa.

Albumiklassikkokeikoilla kun varsinainen epistola on hyvinkin tiedossa etukäteen, muu soitettava materiaali, kakkossetti tai encoret, ovat useimmiten lopulta se mielenkiintoisin osuus, tai siis ennalta-arvaamattomuudessaan ehkä jopa odotetumpi. Encoreosuus alkoi Maxin ja myös Soulflyssa soittavan rytmikitaristi Marc Rizzon pienellä Black Sabbath-kiusoittelulla, joka ei oikein biisiksi asti kasvanut. Sen sijaan vedettiin tällä kiertueella tutuksi tulleesti Celtic Frostin ”Procreation (of The Wicked)”, joka soi pitkänä ja hartaana tribuuttina Sveitsin metallipioneerille. Sitten käsittämätön, sekava ja omiin korviini täysin turha medley, jonka veljekset hoitivat kaksin, rummut ja kitara-periaatteella. Oli jo aikomus lähteä, mutta tieto siitä että Läjä Äijälä on samassa hallissa, ei sallinut. Hyvä niin, medleyn lopulta päätyttyä tehtiin taas todellista rockhistoriaa. Lavalle kutsuttiin Tornion suuri mies. Max piti lyhyen puheen, jossa kertoi hänen ja Igorin jo ihan pikkuskloddeina diggailleen suomalaisesta varhaishardcoresta; Rattus, Kaaos, Terveet Kädet. Hyvät ystävät, Cavaleran veljekset lavalla, Rattus, Kaaos ja TK mainittu mikrofoniin, ja sitten Max esitteli ystävänsä Läjän, että tässäpä meidän veljessarjalle erittäin tärkeä esikuva. Vedettiin kovalla kaahauksella Motörheadin ”Ace of Spades”. Mahtavaa, pelkästään tämän takia, tiedättehän. Sitten vielä keikan avannutta versiota huomattavsti laaduttomampi ”Roots Bloody Roots”. Momentum oli jo ohi. Keskellä salia pyöri iso ja vinha pitti, loppuun asti.

Cavaleran veljekset ovat väläytelleet haastatteluissa myös muiden albumikiertueiden mahdollisuutta, vaikka tasavuosijuhlia ei klassikkoalbumeista mikään ole ihan kohtsilleen  viettämässä. Jos suunnitelmat toteutuvat, aion olla paikalla. Aion myös katsastaa talvella nyky-Sepulturan, en ole ihan yhtä nihilisti bändin olemassaolon suhteen kuin haastatteluiden Max. Aulanko Areena selvisi tulikastekeikastaan mainiosti. Minusta oli vain sympaattista vaeltaa keikalle kylpylän aulan läpi, ohi keilakenkien. Henkilökunta oli äärettömän ystävällistä, kapasiteetti terveesti mitoitettu, narikka veti ja soundi pääsi yllättämään todella iloisesti, joten kaikki kunnossa. Kohti uusia keikkoja. Ehkä, mutta vain ehkä, myös hitaan varmasti kohti klassisen kauden Sepulturan paluuta, siihen Cavaleran veljesten salaliitto ja huippusoittokunnossa pysytteleminen voisivat huikeimmillaan johtaa. Mene ja tiedä.  KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: