Die Krupps (ger), The Red Paintings (aus) @ Klubi, Tampere 26.09.2015
Tampereen Klubilla on hiljaista vielä illan kakkosartistinkin aloittaessa, vaikka luvassa on ehtoon päätteeksi industrialin todellinen legenda, tai sen raskaamman laidan lähestulkoon keksijäbändi, saksalainen Die Krupps. Tai no, hiljaistahan täällä siis ei ole, väkeä vain vähänlaisesti, ollakseen vieläpä lauantai-ilta. Lämppäribändi The Red Paintingsia ajetaan nimittäin niin kovaa, että lasit täristelevät pöydiltä. (Ilan oli aloittanut saksalainen konemuusikko Janosch Moldau, jonka setti siis tällä kertaa jäi näkemättä.)
Vuonna 2000 Australian etelärannikon Geelongissa kasattu The Red Paintings soittaa paperilla, tai Wikipedian mukaan, taiderockia, ”orchestral rockia”. Ensinmainittu ei toteudu sillä, että solisti-kitaristi Trash McSweeney on pukeutunut karvahattuun ja hameeseen, ja kantaa selässään R2-D2-robotin muotoista reppua. Tai, että basisti ja viulisti ovat pukeutuneet geishoiksi. Jälkimmäinen väittämä taas vaatisi orkesterointia, jota bändi käsittääkseni levyillä harrastaa enemmänkin, livenä sähköviulu ei sellaiseksi yksinkertaisesti riitä. Joten, kutsukaamme Reddareiden musiikkia ihan vaan vaikka rockmusiikiksi. Sitä se on, ja vieläpä varsin laadukasta sellaista.
Setti venähtää kolmenvartin paremmalle puolelle, ja loppuu juuri, kun on alkamaisillaan pahasti kyllästyttää. Bändillä on upeita melodiakulkuja, mutta kokonaisiksi biiseiksi näillä katkelmilla on vielä matkaa, jää jotenkin hajanainen vaikutelma. Kaikki kappaleet noudattavat samaa kaavaa; rauhaisa alku, kova purkaus grungehtavaksi melskaksi, viulusoolo ja taas rauhaisampi osuus. Taitoa ja asennetta on, ja komeita melodioita, sanoinko jo. Bändillä on Yhdysvalloissa ja Euroopassa vankka kulttisuosio, ja sen vuoden 2013 albumikin, ”The Revolution Is Never Coming” julkaistiin käytännössä fanien rahoittamana. Nirvana ja Radiohead samasta tötteröstä läpi tunkien, ja toisesta päästä tulee ulos outoihin kostyymeihin sonnustautuva The Red Paintings. Aika paljon tulee nähtyä bändejä, joihin ei enää ikinä tarvitse palata, näihin voi hyvinkin. Nämä myös osoittavat, että Australia on jälleen (tai edelleen, kuinka vaan) kiinnostava rockmaa, ellei peräti rockmantere. Tänäkään vuonna en ole nähnyt yhtään huonoa bändiä niiltä suunnin. The Red Paintingsin konseptissa on sitäpaitsi paljonkin samaa, kuin kesällä todistamassani Ne Obliviscaris-orkesterissa, joka ainakin oman katseeni käänsi Australiaan suorastaan pitkästä aikaa. (Ne Obliviscaris muuten palaa kulmille marraskuun 21.pvä, Nosturiin. Lämmin suositus.)
Lämppärislotin venähtäminen myöhästyttää Die Kruppsin aloitusta kymmenisen minuuttia, mikä Tampereen Klubin nykymeiningillä, jota kovastikin arvostan, on suorastaan pikkutavatonta. Tehokkaasti saksalaiset roudaavat ja asentavat, pian ollaan jo tositoimessa. Alkaa puolentoista tunnin ankara junttanpoo, joka ei hengähdystaukoja suo. Avausbiisi ”Crossfire” menee vielä soundia haeskellessa, mutta yhtä biisiä kauempaa sekään toimi ei onneksi kestä. Kovaa tulee, mutta tulkoon. Vain alkuperäissolisti ja nokkamies Jurgen Englerin välispiikit menevät puuroksi, ja laulusoundikin jättää toivomisen varan.
Muutenkin ihan keikan alussa tulee tunne, että noinkohan tästä isoja odotuksia vastaava rockpuhde saadaan aikaiseksi. Bändi on aavistuksen jäässä, konepohjat luova Ralf Dörper antaa jotenkin insinöörin vaikutelman itsestään, samoin laiskasti lätkivä liverumpali Volker Borchert. Mutta kun Dusseldorfin hiukkaskiihdytin pääsee matkavauhtiin viimeistään kolmantena kuultavalla ”Isolationilla”, ei se enää ole pysäytettävissä. Uraani halkeaa. Elokuussa julkaistun uutuusalbumin ”V- Metal Machine Music” kakkosraita ”Kaltes Herz” uhkaa olla koko illan kovin veto. Muutenkin tuoreen levyn raidat lähtevät jotenkin erityisen kimmoisasti, eivätkä ainakaan tänään kuullut häpeile klassikkoseurassa hetkeäkään. Viimeisimmältä platalta kuullaan peräti kuusi vetoa, Die Krupps ei kierrä 2015 Greatest Hits-periaatteella, vaan promoaa uutta, laadukasta levyään. Arvostan.
Meininki rentoutuu, biitti alkaa käydä pirkkahämäläisen jalan alle, nyrkit nousevat ilmaan. Silti edelleen jää kysymys roikkumaan industrialilmaan, missä kaikki ovat? Die Krupps ei käy täällä joka vuosi, ja silloin kun käy, sen nähdäkseen kannattaa vaivautua paikalle.
Illan komein veto kuullaan ennen puoltaväliä, ”III-Odyssey of the Mind”-albumin (1995) nimiraita. Keikan viimeinen kolmannes on kokonaisuutena pelkkää juhlaa; ”Nazis Auf Speed”, ikihitti ”Metal Machine Music”, ”Robo Sapien”, ”To The Hilt”, sekä fasisminvastainen, varsinaisen setin päättävä ”Fatherland” osoittavat kaikki yhtenä hittirintamana, miksi Die Krupps on niin merkittävä bändi. Ilman Kruppsia ei olisi Eisbrecheria tai Rammsteinia, yhdessä Laibachin kanssa se on ollut muovaamssa kokonaista lajityyppiä Eurooppaan, vieläpä samasta perustamisvuodesta lähtien, eli 1980.
Rumpali Borchert ei valitettavasti koko keikan aikana pääse laiskimusimagostaan. Mietityttää, mihin bändi ylipäätään tarvitsee liverumpalia. Varsinkaan näin ajattelemattomasti sovitettuna. Miksi ei ennemmin niin kovat konepohjat, että Tammelantorilla tulee köntsät housuun. Liiteristä katto irti. Kahden kitaran vuororunttaus toimii, ja alun insinööri-imagostaan huolimatta, pitää kuitenkin muistaa, kuinka legendaarinen ukko koskettimien ja samplereiden takana bostailee. Ralf Dörper oli perustamassa vuonna 1982 Propaganda-yhtyettä, jonka senkään vaikutus uuden aallon syntsapopille ja myöhemmin koko konemusiikille ei ole ihan vähäisimmästä päästä. Ja nyt kun Dörper on olennainen osa Die Kruppsia, on siinä rockhistoriaa jo yhden hesselin harteille. Propagandakin on edelleen näkemättä, mutta onneksi myös toiminnassa, ainakin puoliaktiivisesti. Kruppseissa kitaristi Marcel Zurcher on virallinen jäsen myös, ja pääsee promokuviin, rumpali Borchert ja toinen kepittäjä Niels Finkeisen ovat livevierailijoita.
Lavan keskustaa hallitsevat metalliputkiperkussiot eivät tuo kokonaissoundiin juuri mitään, ja Engler takookin niitä lähinnä lopun hittiputkessa. Olin odottanut suurimman osan keikkaa, että noita takomalla lähtee puntit housuista, mutta ei. Lähinnä kyse on legendaarisesta esineestä, joka kuuluu Krupps-keikoille jo hamalta 90-luvulta. En tiedä, onko muilla keikoilla metallituubeja sämplätty lennättämään jengiä takaseinään, mutta ei ainakaan tänään.
Ilman encoreita ei tänäänkään selvitä, niitä tulee kaksi: ”Machineries of Joy” ja lopuksi vielä lopullisen läpimurtoalbumin ”II-The Final Option” (1993) iskuraita ”Bloodsuckers”. Homma on paketissa, mutta Die Kruppsin tarina ei. Jurgen Engler on pitänyt itsensä kuosissa, ainakin päällisinpuolin ja lavalla Engleriä lopun veljellisesti kaulailevat Zurcher ja Dörper ovat ne oikea ja vasen käsi, mihin bändi juuri nyt perustuu. Tuore albumi nähtiin Saksan virallisella listalla sijalla 49, eli germaanikuluttajallekin yhä maistuu kunnon rytke. Kruppsien industrialperintö voi hyvin. KG