post punk | Keikkaguru

Archive for the category “post punk”

24 huhti 2026

Korine (us), Zanias (au/de) @ Lepakkomies, Helsinki 22.04.2026

Harvoin, jos kohta koskaan on tarvinnut jonottaa Helsingin yhteen asianmukaisimmista rock-kellareista, elikkäs Lepakkomieheen alias Lepikseen. Pitikin oikein todeta tässä taannoin, että koska kyseisklitsu on Stadin ihan oikeasti parhaita keikkamestoja, niin useammin pitäisi kyetä ryhtymään. Tuumasta toimeen, ja niin näytti ajatelleen moni muukin, semminkin kun illan kahden tummanpuhuvan artistin maine oli selvästikin kiirinyt edelleen. Club Bete Noire-otsikon alla toimivalle goth/synthwave/postpunk/industrial-klubille oli tällä kertaa onnistuttu nappaamaan kaksi ulkomaanduoa, nimittäin Korine Yhdysvaltain Philadelphiasta, ja australialaissyntyinen, mutta Berliinissä budjaava Zoe Zanias, eli kiertävässä duo-muodossaan Zanias. Äkkiä jonokin onneksi eteni ja kaikki halukkaat mahtuivat hyvin Lepiksen potentiaalisesti pikkuklaustrofobiseen, mutta tunnelmalliseen tunneliin.

Kasteessa, tai sitten ei, Zoe Zanias sai nimen Alison Lewis, tapahtumat sijoittuivat Australian Melbourneen. Taiteiljanimen ottanut Zanias muutti sittemmin Lontooseen ja perusti siellä Ryan Ambridgen kanssa mainion dark wave-duon Linea Aspera, jota pidetään niin sanotun minimal waven aivan pioneeribändinä. Genrejen alagenreisyys. Linea Asperan kanssa Zanias myös edellisen kerran vieraili Helsingissä, vuoden 2012 paikkeilla. Bändi on edelleen hengissä, omillakin jossain kohtaa nähtävien listoilla toki. Nykyisin Zanias vaikuttaa Berliinistä käsin ja on julkaissut omiin nimiinsä jo kuusi pitkäsoittoa oman levy-yhtiönsä kautta. Omien touhujen ohessa Zoe on toiminut mm. vierailevana laulajana The Jesus and Mary Chainin keikoilla.

Zanias pääsi aloittamaan oman osuutensa parikymmentä minuuttia ilmoitettua myöhemmin, tarina ei kertonut miksi. Lavalla ei ainakaan kukaan mitään säätänyt, joten tuskin kyse oli mistään erityisen teknisestä. Zanias oli, ja on, kymmenen Euroopan-keikan (mini)rundilla, joista illoista 8 on yhteisiä illan pääakti Korinen kanssa. Zanias soitti yhdessä, taiteilijanimellä Dream Dilate Decay itseään paiskoneen lontoolaisen kiertuerumpalinsa kanssa, noin 45-minuuttisen setin, siten että hoiti itse laulun lisäksi sekvensserit ja muun tiskin, ja DDD jyskytti tanakat pohjat sähköisillä rummuillaan. Zanias julkaisi viimeisimmän pitkäsoittonsa lokakuussa, ja siltä kuultiin tasaisesti pitkin settilistaa tasan puolet, eli viisi biisiä. Zanias toimitti livenä onneksi tummemmin ja raskaammin kuin levyillään, joista varsinkaan tuoreinta nyt ei voi oikein dark waveksi kutsua. Pikemminkin levy on etherealia light wavea, joka maustuu trapahtavilla, trip hopeilla ja tribaaleillakin sävyillä, mutta joka on kyllä levytettynä välillä turhankin pintaan tuotua ja tuotettua diskantismia, kovin täynnä tavaraa. Syykin ehkä selvisi keikalla, Zoe ei ole laulajana sieltä pophistorian vahvimmasta päästä. Itse tuotettujen levyjen säksätyksellä faktaa voi peitella, mutta ei livenä. Tiskin hoitaminen piti Zaniaksen myös aivan liian kiireisenä lauluvelvollisuuksien ohella, välillä tuli ihan konkreettinenkin hoppu. Setissä parhaiten kulkivat uutuusalbumin erittäin björkmainen nimiraita ”Cataclysm”, missä Zoen laulu olikin vahvimmillaan, sekä levyllä että livenä. Björkista puheen ollen, eipä vissiin ole ollut vaikuttamassa jälkeensä tulleisiin aivan valtavasti silloin ennen ja hämmentävästi yhä, tunnustivat sitten tai eivät. Zanias on siitä jälleen yksi esimerkki. Hyvin sujui myös ”Naiad”, joka voisi toisessa todellisuudessa olla Duran Duranin albumin kakkossinkkuirroitus. Zanias soitti myös vanhempia biisejään, mutta ne jättivät omalle kohdalle vähän muistijälkiä.

Piskuisen rouduutauon aikana oli aikaa ihmetellä aikataulua, ja sitä iloista faktaa, että tänään ehtisi katsoa pääbändin koko keikan, kiiruhtamatta illan viimeisiin joukkoliikennevälineisiin. Ihmetellä piti myös sitä tosiasiaa, että Lepiksen alakerrasta saa tuopin Auraa 5 eurolla(!). Golden days. Kannattaa tulla kauempaakin. Täällä säästää kahdella stobella pääsylipun hinnan takaisin. Monin paikoinhan narikka maksaa jo lähes mainitun vitosen. Takki roikkuu itsekseen naulassa, eikä häiritse ketään, neljä ja puoli euroa. Täällä saa femmalla Auran, jossa ei ole sinänsä mainittavaa vikaa, kunhan on hanat ja pumput puhtaana. Lepiksessä pitää alkaa käymään.

New wave/dark pop-duo Korine tulee siis Philadelphian kaduilta, ja tuli perustetuksi 2015 kun Trey Frye ja Morgy Ramone (ei sukua Niille) olivat samoissa päiväduuneissa. Eivät käsittääkseni ole enää, ahkera kiertäminen ja viisi albumia takaavat jo kannattajakuntaa ympäri maailmaa. Biisit synnytetään yhdessä, livenä homma menee niin, että Morgy hoitaa laulut ja tiskin, Trey erittäin alakertaisen post punkisti jynkkäävän basson. Livenä levyjä, jälleen kerran ja onneksi, huomattavasti raskaskätisempi toimittaminen sekoittaa jälkipunkia, emoa, vanhan liiton new wavea ja electroa. Perinnetietoinen keitos, levytetyllä Korinella varsinkin, mutta nyt livenä taittui ihastuttavan persoonallisesti ja kyllä, oli todella kova kolmevarttinen. Ilman että tarvitsi osata Korinen tuotantoa ulkoa, tai olla mikään ultrafani. Korine kurmootti upean iltapuhteen, Joy Division kääntyili haudassaan. Onhan näissäkin lajityypeissä aika valtavasti jo tähän mennessä sävelletty ja tehty, että kovin omaperäinen on vaikea olla, mutta livenä Korine todisti olemassaolonsa puolesta. Ja kyllä ne hieman keskinkertaisemmatkin new wave-raidat tämänkaltaisella kynnöllä nousivat ihan kivasti laadun piiriin. Morgy Ramonen sielukas ja feminiininen laulu koristeli taidokkaasti tummat tamppootaustat.

Korineltakin tuli ulos viime vuonna aivan mainio pitkäkiekko ”A Flame In The Dark”. Bändin neljänneltä varsinaiselta studioalbumilta kuultiin nyt kolme vetoa, tykimmin donkkasi ”Anhedonia”. Muita laatusetin vääjäämättömiä huippuhetkiä olivat vuoden 2023 ”Tear”-albumin tymäkkä ”Dream Dancer” ja setin vanhin biisi, vuoden 2018 esikoisplatan ”New Arrangements” päättävä ja ainakin tällä rundilla kaikki keikat päättänyt ”Elegance and You”. Kovaa toimittamista, arvostan. Ja vaikka oman mukavuusalueen sisällä onkin monasti enemmän se femman tuoppi, kuin lukemattomat uudet dark pop-artistit, niin välillä sinne alueelle kannattaa vain väkisin tunkeutua. Vain sillä tavalla, tai vähintäinkin sillä tavalla, voi löytää uutta mielenkiintoista musiikkia ja kasvattaa positiivisesti yllättävien keikkakokemusten pitenevää sarjaa. KG

Posted in dark wave, EBM, electro, industrial, minimal wave, post punk, Synth pop, synthwave, techno and tagged A Flame in the Dark, Alison Lewis, Cataclysm, Club Bete Noire, Dream Dancer, Dream Dilate Decay, Elegance and You, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Korine, Lepakkomies, Linea Aspera, Morgy Ramone, Naiad, New Arrangements, Ryan Ambridge, Tear, The Jesus and Mary Chain, Trey Frye, Zanias, Zoe Zanias | Leave a comment

26 heinä 2025

Puntala Rock 2025: Rat Cage (uk), Sanctus Iuda (pl), Nao (de), Ruidosa Immundicia (at), Diskelmä, Ien, Putkipommi, Flags of Unity, Hero Dishonest, Kismet, Disappoint @ Puntala, Lempäälä 25.07.2025

Tässähän ei enää ihan mikään rippikouluskloddi ole itse kukaan, mutta niin vaan piti aika kauan maapallon lisälitistyä napojen kohdilta, ennenkuin meikämannerheim pääsi korkkaamaan Lempäälän legendaarisen DIY-punk-festivaalin, elikkäs Puntala Rockin. Monasti ihmiselämässä oli ollut mielessä mennä, mutta aina oli ns. jäänyt. Tänä vuonna Puntalan line-up ei sisältänyt mitään pakko-nähdä bändejä (vaikka sellainen ihan hyvin olisi voinut olla lauantain päättänyt Newtown Neurotics), mutta onneksi Puntalan perjantain keikkaseurana toiminut Keikkaseura sai houkuteltua messiin ja meininkiin, ja niinpä neitsyyden (jos sallitte) vieneestä Puntalasta muodostuikin varsin positiivinen ja henkevä kokemus. Niin positiivinen ja henkevä, että taas piti ihmetellä, miksi kesti näin kauan, ja että miksipä ei laatisi tästä jokakesäistä traditiota itselleen, niin kauan kuin viimeiset polvet elikkäs lonkat festarinurmia-ja mutia kestää. Eli, Del Monte-mies sanoo ”kyllä”.

Ensimmäinen asia, mikä a) hämmästytti, ja b) kummastutti pientä kulkijaa oli se, että Puntala ei myy perjantaille päivälippua, eli jos omalle kohdalle onnistuu vain perjantai, pitää silti ostaa kahden päivän lippu. Silti, lauantaille myydään päivälippua, jolloin näkee puolet enemmän bändejä 20 euroa halvemmalla. Ihan ei omat lyhyen logiikan opintopisteet tämän ymmärtämiseen riittäneet, mutta näin on ollut aina, ja kun omalle kohdalle vain perjantai oli mahdollinen, niin turvat kiinni ja kukkaro auki. Toinen hämmentävä asia oli, ja on, se että Puntalaan saa viedä omat janojuomat, kunhan ei vie lasipulloissa. Kukaan ei portilla pullojen valmistusmateriaalia tosin tsekkaa, joten DIY ja vastuu on jokaisella itsellään. Kolmas hämmennyksen aihe oli kaiken pienuus ja plutuisuus, kannentiiviste-ja vaihdelaatikkovikainen Subaru maaseututien varteen parkkiin, ja alle 10 minuutissa olet jo yyteröimässä ekaa bändiä. Oma, tärkeä Lempäälän S-Marketin muovipussi kainalossa, keskikilj..kaljaa puolillaan messiin, ja portista heittämällä sisään. Ja pakkohan Puntalaan on ottaa omat evulit, niin kauan kuin tässä sääntöyhteiskunnassa se on mahdollista. Ja vielä kun sattui olemaan oma ja syvästi henkilökohtainen syntymäpäivä, eipä sitä ihminen olisi hellepäivälle paljonkaan parempaa päätöstä voinut kuvitella.

Puntalassa on kaksi lavaa, Mökkilava, ja alle minuutin katkokävelyn päässä Nurmilava. Siinä välissä noin 15 asiakaspaikan terassi ja yksi safkateltta, josta kokolihaa, kebabia ja siankylkeä on turha kysellä. Ja hyvä niin. Bändit soittavat minuuttiaikataululla vuorotellen kummallakin lavalla, ja vaikka tapahtuman henki on punk, minuuttiaikataulu pitää. Tänä vuonna, ja miksei mahdollisesti muinakin vuosina, kaikki ehdottomasti tärkeämpi tapahtui pienemmällä Mökkilavalla.

Illan avanneen, ja Möksälavan korkanneen jyväskyläläisen Disappoint-yhtyeen vedosta tuli nähtyä noin 12 minuutin otanta, mutta oleellinen ehti mainiosti välittyä. Onko Jyväskylästä koskaan tullut yhtään huonoa bändiä? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono? Jos ei, vastaus on ”ei”. Disappoint jyysti illan ankarassa ja helteisessä myötävalossa erittäin tummanpuhuvaa raakapunkiaan ja d-beatiaan vimmalla, joka jäi kättelyssä mieleen. Viimevuotinen EP ”Peace..Achieved By War” välittää oleellisimman niille, jotka eivät nytkään päässeet paikalle. Nämä pitää nähdä uudestaan Lepakkomiehessä, jos missään.

Alkuillasta Puntalassa ajellaan puolen tunnin slotteja, ja monelle alkuillan bändille siinäkin on 10 minuuttia liikaa. Loppuehtoosta toimitetaan jo 40-minuuttisia settejä, joissa on mahku vähän välispiikata pidempään, ja luoda katsetta koko uran varrelle. Ja tässä on Puntalan yksi hienouksista, jos joku bändi ei ihan iske, kaikki on ohi parissakymmenessä minuutissa, eikä encoreja soitella. Ei tarvitse nukahtaa tuhatvuotiseen ikiuneen, kun joku von Amorphis Brothers laatii musiikillista hiukkaskiihdytintä tai suhteellisuusteoriaa kaksi tuntia kasaan. Soitetaan, ja pois.

Päälavan korkkaamiskunnian sai tänä suvena kvartetti nimeltään Kismet. Jos joku keksii miksi, ottakaa yhteyttä apinaan, kiinnostelee kovasti. Puoli tuntia sinänsä sympaattista, mutta niin huojuvaa oletettuihin muniin puhaltelua, että oli pakko kuluttaa aikaa jollain muulla metodilla ja käydä tsekkaamassa merkkaritelttaa, joka Puntalassa toki on tuplasti isompi kuin ruokatarjonta. Merchandisepisteen tyylikkäin t-paita oli se, jossa Muumipeikko hakkaa vasaralla hakaristiä paskaksi. Maailmojen sota.

Mökkilavalla nuori oululainen Putkipommi yllätti edestäpäin. ”Sattuneesta” syystä nuoren orkesterin solisti Atte oli estynyt, mutta kitaristi Osku paikkasi oman toimen ohella niin mainiosti, että kukaan ei jäänyt ketään kaipaamaan. Ja Putkipommi soittikin Puntala-perjantain ehdottoman työvoiton. Bändin Bandcamp-sivulta löytyy digi-LP ”Tuhottu tulevaisuus”, ja siihen kannattaa ihan oikeastikin tutustua. Putkipommi todistaa, yhtenä muista, mutta myös yhtenä etevimmistä, että miksi Kaaos (1980-2005) oli niin järjettömän merkittävä bändi, maailmankinlaajuisesti. Oulun jannut jatkaa siitä, mihin Kaaos jäi. Laittakaapa soimaan vaikkapa ”Miksi” tai mainiosti keikalla polkenut ”Politiikka”. Putkiksen vedolla viritettiin ensimmäistä maltillista lavanedustan kirnuakin.

Jo vuonna 1999 aloittaneen Hero Dishonestin olin nähnyt kerrattain aiemmin, Oulun Tukikohdassa mainiolla ja energisellä vedolla joskus kauan sitten. Nyt vain ei päälavan mitalta oikein lähtenyt. Kaikesta ei aina tarvitse digata, ja bändi itsekin tuntui olevan vähän läpikävelykeikalla, joten maailmaakin ahkerasti kiertävä ja mainetta nauttiva Hero Dishonest, ensi kertaan. Puntalaa 2025 kuvaa hyvin se, että Hero Dishonest oli avausillan toiseksi iäkkäin bändi. Ihan ei oltu nykykustannustasoilla saatu punkin legendaosastoa paikalle, tai sitä mitä siitä nyt on jäljellä. Tiedän, että Sex Pistols tulee Poriin, ja tiedän, että meidellä oli lippu sinne, mutta ei nyt puhuta siitä miksi en pääse paikalle.

Mökkilavalla seuraavaksi, erikoisella tavalla itsensä nimennyt helsinkiläinen Ien-yhtye toimitti mainion, mutta biisimatskultaan valitettavasti monotoniseksi kääntyneen puolituntisensa Killing Joken ja Siouxie Siouxin hengessä, eli vahvasti post-punk oli homman nimi. Kertakaikkiaan ihastuttavasti esiintyneen solistinsa Alisan kanssa bändi voi yltää jälkipunkskeneissä pidemmällekin, minkä näyttää vain aika. Nämä voisi illan kotimaisista nähdä uudelleenkin.

Tamperelainen, vasemmistosti julistava Flags of Unity voisi olla genreissään kova bändi, sillä on kuitenkin historiaa takanaan jo aika pitkälti. Mustaksi maalattu banjo, joka saatiin jopa päälavan relatiivisen keskeneräisillä soundeilla kuulumaan, oli ilahduttava lisä, mutta jos yhteissoitto (syystä tai ketään kiinnostamattomasta syystä) ei toimi, puolisen tuntia ei riitä todistamaan mitään. Flags Of Unity on antifasistinen ska/punk-bändi, ja hyvä niin, harvahan tässä nyt varsinaisesti fasistinen haluaa olla, ja jos haluaa, niin Puntalasta ei soittoslotti irronne. Tahtoo sanoa, ja sanonkin, illan bändeistä ne, jotka julistivat yhtään mitään, olivat ylivoimaisesti mielenkiintoisimpia. Ottamatta julistamiselta mitään pois. Tiedän, että Puntalassa on tapana julistaa, mutta jokainen sivistynyt ihminen tietää jo, että Palestiinassa on menossa kansanmurha, ja Ukrainassa hieman eri tavalla etenevä vastaava. Pakko antaa Flags of Unitylle jossain toinenkin mahku tai mahdollisuus, olette kuitenkin erittäin hyvällä asialla.

Maukas hamppuburgeri safkateltalta äänihuulien läpi, ja lyhyt siirtymä takaisin Mökkilavalle, jossa itävaltalainen Ruidosa Immundicia päätti 24-minuuttisessaan, että vankeja ei oteta, eikä vaihdeta (jos sallitte). Ankaraa hardcorepyyhintää multikansainvälisellä miehistöllä. Solisti Carolina ei ollut yhtään punk (mitä ikinä sekään on koskaan ollut, ja ainakaan tänä päivänä enää on), tämän ladyn voisi yhyttää ennemmin jostain Wienin lähiöstä hiekkalaatikon reunalta, mutta niin vain lähti rouvalta väkevästi julistava hoocee Lempäälän iltaan. Sanaakaan en saanut selvää tai ymmärtänyt, mutta tajusin että asiaa oli, ja siksi Ruidosa Immundician jäätävän vakuuttava veto oli yksi illan kovimmista, mutta myös poliittisimmista. Ei se, mitä sanotaan, vaan miten sanotaan.

Oman esikois-Puntalan illassa yksi havainto oli ylitse muiden, ulkomaan bändit soittivat ja asennoituivat kotimaamme yrittäjät ainakin jossain määrin suohon. Anteeksi nyt vaan. Niin ei tarvitsisi automaattisesti olla, ulkomaalaisuus ei ole itseisarvo tietenkään, mutta jos bändi tulee Euroopan toiselta puolelta, niin todennäköisemmin se ei lässytä helteen rankkuudesta mikrofoniin, ja todennäköisemmin se käyttää joka fucking arvokkaan sekunnin soittaakseen punk-musiikkia niin kovalla raivolla, kuin kunakin iltana suinkin lähtee. Vaikka päälavalla soittanut, ja kovastikin arvostettu Diskelmä veti aivan sinänsä raivokkaan setin, itävaltalaisten ajon jälkeen se ei tuntunut juuri miltään. Diskelmä on kova bändi, ja sen veto oli laadukas, mutta itävaltalaisten kaahaus oli vastikään ollut vieläkin laadukkaampi.

Saksalainen Nao todisti juuri sitä samaa seuraavaksi Mökkilavalla, että ei kandee Härmägeddoniin asti tulla jäähdyttelemään. Naolla on solistinokillaan kovasti nuoren (onneksi ei vanhan) Nina Hagenin mieleen tuova Morgana, ainakin nyt noin 7,5 metrin päästä yytsittynä. Naon hardcoreajo oli yksi ehdottomasti illan kovimmista seteistä. Bremen on Saksan punkeimpia kaupunkeja, ja sieltä tulee myös Nao.

Nurmilavalla, jota ei ole nimetty Paavo Nurmen, vaan nurmen mukaan, jatkoi puolalainen Sanctus Iuda. Bialystokissa herran vuonna 1995 perustettuna sillä oli kunnia olla illan veteraanein bändi, joka viettää pitkähköjä hiljaiselon aikoja, ja taas kokontuu yhteen soittamaan. Puolapunkin harvinaisempaa herkkua siis. Sanctus Iudalla oli välispiikeissään paljon asiaa, mm. Palestiinasta, mutta sillä oli myös aivan jäätävän kovia biisejä. Bialystokin vennaskond toimittikin yhden illan parhaista vedoista, ja päälavan parassoundisen. Bändi julkaisi splitin vuonna 1997 hämeenlinnalaisen, jo edesmenneen Sharpeville-yhtyeen kanssa, ja tuolta splitiltä kuultiin ymmärtääkseni ”Wolny Wybor, Wolne Zycie”, joka polkikin todella mainiosti setin loppuliu’ussa. Jäi mieleen, kun bändi koki dissata vasiten spiikissään toki sinänsä raskaspompöösiä Katolisen kirkon paavi-instituutiota. Ja miksipä ettei, onhan siinä dissattavaa siinäkin paljon, mutta esimerkiksi edellinen ja edesmennyt paavi teki rauhan ja solidaarisuuden eteen enemmän näkyvää työtä kuin yksikään puolalainen never-heard punkbändi nyt, tai tyyliin ikinä.

Oli melkein odotettavissa, kun ilta pimeni ja Lempäälän marketin harmaa muovipussi tyhjeni, että illan henkilökohtaisesti odotetuin bändi, Britannian Sheffieldistä paikalle hoidettu Rat Cage saisi jäädä illan päättäjäisbändiksi. Ja niin sitten kävikin. Rat Cage oli myös se illan bändeistä, jonka tuotantoa olin kahlannut suurimmalla mielenkiinnolla ennakkoon läpi. Ja kannatti. Ja aina kannattaa, Iso-Britannia on aina ollut, ja tulee aina olemaan maailman tärkein rockmaa, josta ei tänne asti lähetetä keikalle juurikaan muuta kuin pelkkää laatua. Lempäälän pimenevässä ehtoossa Rat Cage nakutti kaikki ennakko-odotukset täyttäneen 40-minuuttisen. Tuokaa nämä jonnekin, Vastavirralle, Looseen, Torveen, Lepikseen, olen paikalla. Dischargen perintö elää, brittiläinen punk voi hyvin. Epäilevämpi tuomas voi laittaa soimaan vaikka toissavuotisen ”Live in Sundeland”-liven, kuule ja ihmettele.

Rat Cagen jälkeen kotimaisen Puhelinseksin slotti Nurmilavalla tuntui lähinnä epäreilulta, ja silkasta kunnioituksesta kaikkia kohtaan, oli seurattava vierestä laatikko-ja kannentiivistevikaisen Subarun käynnistyminen, ja poistuttava kohti Kanta-Hämettä. Ensi kesään, Suomen suvaitsevaisin ja rennoin festivaali, Puntala Rock. KG

Posted in crust punk, festival, hardcore punk, open air, post punk, punk and tagged Carolina Demarchi Gonzales, Disappoint, Diskelmä, Flags of Unity, Hero Dishonest, Ien, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kismet, Lempäälä, Live In Sundeland, Mökkilava, Miksi, Morgana, Nao, Newtown Neurotics, Ntsipellet, Nurmilava, Peace...Achieved By War, Politiikka, Puhelinseksi, Puntala Rock, Putkipommi, Rat Cage, Ruidosa Immundicia, Sanctus Iuda, Sharpeville, Tuhottu tulevaisuus, Wolny Wybor Wolne Zycie | Leave a comment

26 elo 2024

Kauan, Murheenlaakso, Tunnit, Gasthaus Orkesteri, Tams @ Yöväen Musiikkijuhlat, Kutilan Juhlatalo, Iittala 24.08.2024

Hämeenlinnan Iittalan asujaiskeskittymä oli otsikoissa viimeksi talvella, kun kylän maineikas lasintekoyhtymä Iittala julkisti uuden logonsa ja sen tekstityypin, josta jälkimmäisestä näki sokeampikin reetta, että kirjasimet oli tylysti pöllitty paikallisen Tuulan Pubin kyltistä. Kukaan ei myöntänyt mitään, semminkin kun kirjasinuudistukseen oli upotettu galaktisia rahasummia. Pöly laskeutui, Iittalan kylä hiljeni päivittäiseen arkeensa. Seuraava mainitsemiskynnyksen ylittänyt tapahtumasarja koittikin sitten kesän päätteeksi, kun ohjelmatoimisto Blow Up That Gramophone ja Sonic Rites-festivaalin taustajehut toteuttivat aidosti nerokkaan ideansa Yöväen Musiikkijuhlista. Jos, ja kun, kerran naapuripitäjä (Valkea)Koskissa on työväelle (keitä ne nykyään on?) omat musajuhlansa, niin olkoon sitten kuntarajan takana yöväelle omansa. Tapahtumasta alettiin heti huhuta pysyväisluonteista, aihepiirinään dark folk, black metal, ambient, post-punk, syntsapop, doom ja muunkintyyppinen vaihtoehtosurina. Ja kun tapahtuman venue on vieläpä erittäin tunnelmallinen, vuonna 1937 valmistunut entinen Kutilan kylän työväentalo, konsepti on enemmän kuin mielenkiintoinen, eikä tapahtuman tsekkaamista ensi kesänä voi kuin suositella. Itsellä ainakin menee early bird-liput ostoon, heti kun myyntiin tulevat.

Kutilan Juhlatalo oli itselle ennestään tuttu erittäin monien vuosien takaa, serkkulikan häistä. Pikkuserkku. Monet häät talossa onkin tanssittu, tuhannet pullakahvit horaistu, ja haitari on haikeasti soinut, mutta rockmusiikin kuuloon ei premisseihin tiettävästi juurikaan aiemmin oltu kokoonnuttu. Ensimmäiset ikinä Yövikset todistivat mestan käyttökelpoisuuden puolesta, ja kun vetoisuus on noin 200 yöväkeläistä, tapahtuma pysyy asiallisen intiiminä, mikäli jatkuu täällä. Iittalan rautatieseisakkeelta dallaa mestoille puoli tuntia, kiesin saa parkkiin ihan viereen, ja Stadista tulijoille järkätään bussikuljetukset.

Kaksipäiväinen happening oli mennä itseltä kokonaan ohi, vaikka entisillä rakkailla kotihoodeilla musisoitiinkin ja vaikka varsinkin perjantaiehtooseen teki kovasti mieli suhtautua. Onneksi vanha toveri hälytti viime hetkillä messiin, ja niinpä sitten mainion lauantaisen rockillan tarjosi Blow Up That Gramophone, kiitän ja arvostan. Perjantaina vanhan hirsitalon lauteilla oli nähty Taneli Jarvan Dark Place, Dragsvik, italialainen Lili Refrain, ranskalainen black metal-orkka Sordide ja kotimainen Arktau Eos.

Lauantaina Juhlatalon piha-alue aukesi myöhäiskesän iltachillailuun klo 17, ja roudaustaukojen aikana yleisöä viihdytti ja kiihdytti legendaarinen DJ Tixa, Kallion Scratch Perry. Musaa laidasta laitaan, ja levottoman kingiä läppää, sekä vanhan kunnon englanninkielen keksimistä uudelleen. Mainittakoot muuten, että Tixa juhliin Sörnäisten Siltasen ilmaisbileissä 18.syyskuuta 40 vuottaan alalla, ja tuo ceccereihin takaisin bändinsä Hevospistoolin. Mainittakoot muuten, osa II, että tuoreet huhut Yöviksen illassa kertoivat Tixan saavan ensi vuoden juhliin kenties ihan oman livekeikan. Millä ylöspanolla, sitä on vuosi aikaa jännittää.

Illan ensimmäinen artisti saapui kitaroineen ja koneineen Joensuusta, Tuukka Tams, alias vain yksinkertaisesti Tams. Mainio illanavauskolmevarttinen yhden miehen orkesterilta, Tams on monituisista yrittäjistä huolimatta ainoita oikeita Gösta Sundqvistin perinnön jatkajia, on se sitten kuinka tarkoituksellista tai alitajuista tahansa, mene tiedä. Tams sekoittaa suomialakuloa ja italodiscoa mielenkiintoisella tavalla, lyriikat pyörivät muutaman avainlauseen ympärillä. Erittäin sääli vain, että niistä avainlauseista ei tahtonut saada mitään selvää. Koneet jyräsivät miehen laulun yli armotta. Muutenkin, ainoa asia mikä jäi oikeastaan yhtään mietityttämään ekoista Yöviksistä, oli soundipolitiikka. Kokopuisen soittomestan pitäisi pystyä kuulostamaan paljon paljon paremmalta. Sanoistahan ei saanut rehellisesti ottaen riittävästi selvää kuin vasta illan viimeisen orkesterin aikaan, ja sillä taas ei niitä sanoja kovin montaa ollut. Illan soundi muuttui artisti artistilta toki erottelevammaksi, mutta paranettavaa jäi. Tamsille tekeekin mieli antaa toinen tilaisuus myöhemmin jossain, siksi hienoja tsibaleita gaiffarin tuotannosta erottui, ajankohtainen ”Elokuu”, ”Surkeat bileet”, ja Tuukan alkukotikonnuille omistettu, kaikki radiohitin ainekset sisältävä ”Kittilä”, joka saikin jo etuparketilla pienimuotoista haltioitumista aikaiseksi.

Seuraavaksi lavalle saatiin 8-henkinen Gasthaus Orkesteri, joka oli jo pitkään pitänyt yytsiä livenä. Bändin alkuperäinen konsepti oli, ja on yhäkin, esittää musiikkia David Lynchin elokuvista, Angelo Badalamentin kynästä lähteneitä, ja muitakin. Homma on sittemmin laajentunut, ja bändi on säveltänyt omiakin biisejä ja tehnyt mm. mykkäelokuvasäestyksiä. Itselle ei Lynchin elokuvat ole oikeastaan ikinä merkinneet yhtään mitään, enkä ole taiteilijan neroutta ymmärtänyt allekirjoittaa, joten isolle bändille sovitetut Twin Peaks-raidat ja niiden hengenheimolaiset soljuivat omalla kohdalla hiukka vasemmasta sisään, ja oikeasta ulos. Korvasta. Erittäin taitavasti sovitettuna ja soitettuna toki, ei kahta sanaa. Ja se Jari Kankareen saksofonisoolohan oli yksinäänkin eräs koko yöväenillan huippuhetkistä. Susanna Tikkasessa orkesterilla on upeaääninen solisti, joka todisti huikeasti pääsevänsä sekä erittäin ylös, että erittäin alas, mutta joku semmoinen kollektiivinen karisma bändiltä puuttuu. Savuisa yökerho, upottava samettinen selkänoja ja pari maailmanluokan geeteetä toimisi kenties puitteina paremmin tämän orkan kohdalla. Aina kun Janne Storm tarttui siihen outoon sello-kitaraansa, meininki terävöityi, ja parhaimmillaan myös Kankareen fonin ja Mari Vuolahden trumpetin yhteissoitto oli komeaa kuultavaa. Parhaiten jäi mieleen setin päättänyt, alkuperäisessä Twin Peaks-sarjassa aikoinaan soinut Muddy Magnolias-cover ”American Woman”, Susanna Tikkanen, paikka on teidän.

Olimme paikalla, kun illan kolmas combo, erittäin 80-lukulaista (ja hyvä niin) post-punkia ja tummaa syntsailua toimittava Tunnit heitti kaikkien aikojen ensimmäisen keikkansa. Ikinä. Ei olisi uskonut. Bändin lavavalmius oli aivan häkellyttävä, vaikka sitä ei oltu koskaan aiemmin missään testattu. Toki Tuntien taustalla on iso pala suomipunkin lähihistoriaa, solisti Kiti Eloranta muistetaan The Splits-yhtyeestä, Matti Reinola on tuttu mm. Kuudes Silmä-orkesterista, kitaristi Aleksi Kohti Tuhoa-bändistä ja Ydinperheestä, jälkimmäisestä myös basisti Vilja. Tunnit ei ihan saanut tuntista soittoslottiaan täyteen, mutta kuultiin sitäkin laadukkaampi 35-minuuttinen. Tuskin nyt kolme sinkkua julkaiseella bändillä kauheasti enempää edes olisi ollut soitettavaa. Mutta mieluummin näin, lyhyestä virsi kaunis. Tuntien herrasoletetut cureilivat lavan hämärissä erittäin perinnepost-punkisti ja jättivät esiintymisen sen suvereenisti hallitsevalle Kiti Elorannalle. Ja jälleen, kiva olisi ollut saada Tuntienkin lyriikoista selkoa. Mutta ensi kertaan. Itseäni toistaen, toistamiseen nämäkin on nähtävä, jos vielä tilaisuuden saan. Sitä ennen, bändin esikoissinkku (2017) ”Pois” kotoisassa musacornerissa soimaan. Täysiä.

Murheenlaakso jatkaa siitä, mihin Jouni Mömmön jo vuonna 1986 perustama Mana Mana, suomenkielisen raskastelun ehkäpä tärkein bändi ikinä, jäi. Näkemyksellisen ja lahjakkaan Mömmön tarina päättyi miehen kaikilla mittareilla ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 1991. Alkuperäinen Mana-kitaristi Otra koosti Mömmön arkistoista bändille postuumin kakkosalbumin ”Murheen laakso” (2000), seuraajaksi kotimaisen metallin vääjäämättömälle klassikolle ”Totuus palaa” (1990). Välillä eloonjääneet ja sitä yhä olevat Mana Mana-jäsenet, sekä tuoreemmat vahvistukset ovat soittaneet alkuperäiselläkin nimellä, mutta sittemmin myös otsikolla Murheenlaakso. Ja jopa yllättävän ahkera keikkakone Murhiksesta onkin ajan mittaan sukeutunut. Ja kyllähän bändi ainakin henkilökohtaisilta conversensijoilta yytsittynä ja arvostettuna myös ekojen Yövisten oma ja odotetuin pääesiintyjä oli. Kulunutta sanontaa jos saa käyttää, niin Murheenlaakso takoi ns. tunti turpaan-periaatteella aivan järkyttävän kovan keikan. Lepää edelleen rauhassa Jouni Mömmö, homma toimii ja perintö elää.

Lapikas työväentalon lattiaan ja illan toiseksi parhailla soundeilla homma käyntiin, ”Totuus palaa”. Niin palaa. Ja nimenomaan niin, että todistusvoimaiset biisit olivat nytkin keskiössä, ei esiintyminen. Mennään ja jyhmitään menemään, se riittää. Solisti Kimmo Kuosmasen lakoninen olemus sopii juuri tämän tavaran toimittamiseen kuin nyrkki korvaan. Enkä nyt muista, ainakaan nykykuosisella lähimuistilla, että olisin kuullut näin tanakkaa kolmen kitaran seinämää kenties koskaan. Joskus keppejä on ollut lavalla toistakin kymmentä, mutta silloin ollaan jo erikoisuudentavoittelun puolella. Aivan törkeän hienosti huusi Murheenlaakson kitaravalli, ja aivan ihastuttavan perinteikästä jälkipunkia jyskytettiin, mutta tietenkin sillä persoonallisen mömmöllä kierteellä. Ehkä se olin vain minä, mutta muutamissa biiseissä Murhiksen murhaaminen kuulosti The Cultilta. Ja hyvä niin. Tanakimmin kokonaisvaltaisen tanakassa tamppoossa tamppasivat ”Ketä sä rakastat” ja kuinka olla, legendaarinen ”Maria Magdalena”.

Illan pimetessä juhlapaikan maastoon ja työviksen seinille posautetut Par-kannut alkoivat tuottaa asianmukaista tunnelmaa, ja talon takametsässä saattoi ottaa itsestään asenteellisen black metal-selfien, koivujen väliin sijoitettujen alavalojen ja mallinukketorsojen seassa. Sisällä juhlasalissa illan viimeinen orkesteri ja ensimmäisten Yöväen Musiikkijuhlien päättäjä oli kauan odotettu ja toivottu Kauan. Kitaristi-laulaja Anton Belov perusti Kauan’n Venäjän Chelyabinskissa vuonna 2005 ja on aina ollut oman bändinsä ainoa pysyväisjäsen. Belov pyöritti bändiään pitkään Ukrainasta käsin, sittemmin Tallinnasta, ja nyttemmin Suomesta. Minkäänlaisen vaihtoehtoisuuden esittäminen, levyttäminen tai kannattaminen kun ei ole Venäjällä kovinkaan helppoa, on Belovistakin tullut musiikillinen maanpakolainen. Sikälikin, että Kauan on nimensäkin mukaisesti jo vuoden 2007 esikoisalbumista lähtien levyttänyt suomen kielellä, väliin joskin myös venäjäksi.

Belov aloitti keikan lyhyellä puheella, esittelemällä itsensä ja pitkän, vaikean matkan juuri tälle lavalle ja tähän iltaan. Taiteilija myös totesi, että eka biisi on sitten 40 minuuttia pitkä, että älkää ihmetelkö, ja olis kiva jos ei tarvitsisi teoksen osien välillä taputtaa, hän kyllä kertoo sitten, kun homma on ohi. Ja niin Kauan soitti vuoden 2015 albuminsa ”Sorni Noi” kokonaan läpi, yhtenä taukoamattomana biisinä. Järjettömän komeaa doomin sekaista jälkimetallia pienin folk-maustein. Ja erityisesti, aina kun Helena Dumell tarttui alttoviuluunsa, toivoi ettei tämä biisi loppuisi edes siellä 40 minuutin kohdilla. Jäätävän kauniisti soitettua kaunista musiikkia, eikä mikään ihme että Kauan nauttii maailmanlaajuista kulttisuosiota. Nyt kun Belov pyörittää bändiä Suomesta käsin, toivokaamme että bändi saadaan lavalle hieman useamminkin. Pitkän ja hartaan ”Sorni Noin” loppupuolella eturivin fanitus alkoi saada kuumia muotoja ja Belovin kiipparistivaimo Alina Belova joutui vähän ojentamaan liian innokkaaksi käynyttä doomin ystävää. Liekö jokunen mökäölsäkin vaikuttanut tapahtumain kulkuun, mene ja vieläpä tiedä. Anton uhkasi keskeyttää keikan, jos ei meininki rauhoitu, ja taisipa järjestysmiesosasto saattaa häiriötekijän pihan puolelle. Kauan soitti vielä muutaman omassa maailmassaan lyhyen biisin, mutta itsellä alkoi vuosikausien lähmäinen nukkuminen korjata taas sen verran tuuleentunutta viljaa, että oli pakko poistua Kanta-Hämeen yöhön hieman etuajassa.

Kiitos Sonic Rites, kiitos Blow Up That Gramophone, uskotaan huhuja siitä, että Iittalan Yöväen Musiikkijuhlat ovat tulleet jäädäkseen. Mikä mainio tapa päättää kesä, noin kalenteriteknisesti, vaikka vielä on mambaa jäljellä. KG

Posted in cabaret, chamber rock, doom metal, heavy metal, pop, post punk, postrock, singer-songwriter, Synth pop and tagged Alina Belova, American Woman, Angelo Badalamenti, Anton Belov, Blow Up That Gramophone, David Lynch, Elämä on murheen laakso', Elokuu, Gasthaus Orkesteri, Hämeenlinna, Helena Dumell, Iittala, Janne Storm, Jari Kankare, Jouni Mömmö, Kauan, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kimmo Kuosmanen, Kiti Eloranta, Kittilä, konserttiarvio, Kristian Merilahti, Kutilan Juhlatalo, Matti Reinola, Menolippu ei minnekään, Muddy Magnolias, Murheen laakso, Murheenlaakso, Niko Salminen, Otra Romppanen, Pete Korhonen, Romanssi, Silmätön, Soita mulle, Sonic Rites, Sorni Nai, Sua pukee kauneus, Surkeat bileet, Suruni tie, Susanna Tikkanen, Syyttömänä kirottu, Tams, The Splits, Tie vie, Totuus palaa, Tunnit, Tuomas Moilanen, Tuukka Tams, Twin Peaks, Vaarallista, Yöväen Musiikkijuhlat, Ydinperhe | Leave a comment

05 syys 2023

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Teleoperaattori MEOn sponsoroima Kalorama Festival on uusin ja näyttävin tulokas Lissabonin loppukesän kuumaan festarisesonkiin. Kolmipäiväinen happening järjestettiin nyt vasta toista kertaa, eli se on Covidin jälkeinen rohkea uusi yritys. Viime vuonna täällä nähtiin mm. Kraftwerk, Arctic Monkeys ja The Chemical Brothers, eikä tämän vuoden line-up kalvennut edellisen rinnalla, ehkä jopa päinvastoin. Vuoden 2023 isoiksi nimiksi oli hankittu mm. The Prodigy, Aphex Twin, Florence+The Machine ja Blur. Erittäin moni artisti saapui Lissabonin ympäryskukkuloilla sijaitsevaan Bela Vistan puistoon Espanjasta, samana viikonloppuna järkättävä Recinto Sonora-festari Aurinkorannikon La Cala de Mijasin kylässä on Kaloraman selkeä kumppanuustapahtuma. Festareiden väliä on maanteitse kuutisen tuntia siirrellä bändejä seuraavaksi illaksi naapurimaasta toiseen. Omalla kohdalla otanta Kaloramasta osui päätöspäivä lauantaille, lippu helposti haltuun, Uber alakaupungista alle ja menoksi.

Festareiden ekan tunnin tunnelma on yleensä aina erittäin ainutlaatuinen. Tunkua ei ole, paikalla flaneeraa alueeseen tutustuen muutama sata innokkainta ja myyntipisteetkin vasta herättelevät itseään. Ekan tunnin fiilis hieman eksoottisemmassa ympäristössä oli itsekin koettava, joten ajoissa paikalle. Portillakaan ei tarvinnut sekuntiakaan äppästellä eikä hillota, kun samaan aikaan saapui vain muutama muu tulija. Portti-ja turvahenkilöstön massiivinen määrä, samoin alueella päivystävien poliisien, oli ensimmäinen silmiinpistävä ero koti-Härmään. Ja toinen oli toki sitten festarialueen neroutta lähentelevä toimivuus ja suunnittelu pieniäkin yksityiskohtia myöten. Vielä myöhemminkään, joskus kello 23:n aikaankaan mihinkään myyntipisteelle ei tarvinnut jonottaa käytännössä yhtään sekuntia, ja yösydännä myös bajamajoissa saattoi ihan vaivatta käydä kahlaamatta kenkiään samantien liekinheitinkuntoon. Kaikki säilyi siistinä, kohteliaana, tönimättömänä ja hymyilevänä koko pitkän festaripäivän. Arvostan. Pitänee alkaa oikein käymään ulkomailla rocktapahtumissa. Ei tekisi monelle suomalaiselle festivaalijärjestäjällekään välttämättä pahaa. Ainoa nillityksen aihe Kaloramassa löytyi oikeastaan päälavan soundeista, eikä sekään koskenut kaikkia siellä soittaneita.

Mainitun päälavan alias MEO Stagen korkkasi paikallisjanttereiden hip hop-kollektiivi Necxo. Portugaliksi kun räpättiin, oli kohtuuvaikea pysyä jäbien sanottavan tasolla, mutta hyviä tuneja tai melodioita 25-minuuttinen sisälsi ihan runsaastikin. Kuinka omaperäisiä, se jää asiaa enemmän tuntevan arvioitavaksi, itsellä kun diggailu ja myös laajeneva vinyylikokoelma hip hopin suhteen on erittäin ja pelkästään 80-luvun Yhdysvaltain itärannikkoon painottuva. Ei ole tullut nykyskenejä satunnaisuuksia enempää seurattua. Nexcon ”Tiro Certeiro” on kuitenkin ihan oikeasti hyvä biisi, toimittamisen taustalla pyöri jamppojen musavideo, jossa hengattiin Lissabonin oranssiksi valaistuilla kaduilla, heiluttiin, notkuttiin ja spliffi paloi. Ja paloi muuten ihan ensi sekunneista päälavan maastossakin, eikä laantunut höpöhaju koko iltana. Alan harrastus Portugalissa vaikuttaa vahvalta muutenkin. Necxon vedon näki silmämääräisesti alle sata henkeä, mutta tunnelma oli pikku hiljaa tiivistymään päin.

Kakkoslava San Miguel Stage oli sijoitettu puiston kukkulan korkeimmalle kohdalle, niin että yleisö yyberöi artisteja lievään ylämäkeen. Harvoin näkee. Mutta eipä siinä, näkymät lavalle olivat erinomaiset. Baari oli sijoitettu nerokkaasti miksausteltan taakse pitkittäin, niin että yleisön pelitilaa ei käytönnössä mennyt näkyvyyden suhteen yhtään hukkaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Charlie Cunningham oli saapunut vastoin ennakko-odotuksia kolmihenkisen bändin kanssa. Orkan lämmin ja iso kokonaissointi toi jotenkin mieleen maailmanmainion Nits-yhtyeen, eikä vähiten siksi, että Cunninghamin biiseissä niinikään on vaikutteita ympäri Euroopan musiikkikulttuureita. Kaveri asui Espanjan Sevillassa monta vuotta ja hioi siellä kitarismiaan, ja niinpä Cunninghamin akustinen puhuikin upealla tavalla espanjaa melkein joka biisissä. Flamencomaiset juoksutukset ja kopautukset kaikukoppaan sävyttivät laadukasta brittifolkia, jota omissa lajityypeissään nousuja tekevä Cunningham toimitti arviolta 300:lle kuulijalle noin 40-minuuttisen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto ”Frame” on suorastaan loistava. Siltä kuultu ”Breather” uhkasi olla koko setin kuulain veto, mutta kokonaisuudessaan Charlien bändi soitti kerrassaan upeasti. Hetken meinasi olla lavan edessä kuuma, elettiin päivän lämpimintä tuntia, mutta kun muisteli ihan taannottain syntynyttä omaa lämpöenkkaa Portugalin maaseudulla, plus 41 astetta taulussa, ei enää ollutkaan niin kuuma.

Päälavan iltapäivää jatkoi mosambikilaissyntyinen, mutta koko aikuisikänsä Portugalissa asunut Selma Uamusse. Tämä lady on paljon esillä, hänestä puhutaan ja kohistaan, ja tämähän piti nähdä. Tiukka kolmevarttinen erittäin jalan alle käyvää afrikkameininkiä, mutta paikallismaustein. Esimerkiksi Uamussen ääriupeasti tulkitsema ”Mama” oli sekoitus fadon tuskaa ja kaukokaipuuta, yhdistettynä gnu’n lailla laukkaavaan afrobeatiin. Ympärillään Selmalla on asiansa osaava nelihenkinen bändi, jonka miehistöstä perkussionisti Nataniel Rego äityi muutamassa stygessä lavan etureunaan joraamaan liiderin rinnalle. Valkoinen mies, sinullakin on rytmi veressäsi. Uamusse latoi oman kataloginsa hittejä peräperää, niinkuin ”Mani” ja tietenkin entiselle ja ikuiselle kotimaalle omistettu haikea ”Mozambique”. Energinen, upeaääninen ja karismaattinen Uamusse kannattaisi tuoda Suomeen esmees Maailma kylässä-tapahtumaan, niin kauan kuin siellä vielä musiikkiohjelmaa on.

Festarialueen hiukan syrjäisemmällä Samsung Stagella seuraavaksi esiintynyt irlantilainen CMAT olikin sitten ennakko-odotuksiin nähden pettymys. CMAT sai kasteessa nimen Ciara Mary-Alice Thompson, joka nimi ymmärrettävästi vähän lyheni kun levytysura alkoi. CMAT on kotimaassaan iso nimi, ja saada esikoispitkäkiekko (”If My Wife New I’d Be Dead”) Irlannin albumilistan ykköseksi, on tietysti kova juttu. Omalle kohdalle CMATin humoristis-ironinen kama ei oikein toiminut, alkaen siitä että Ciaran 4-henkinen bändi oli kaikki puettu valkoisiin ja päähän oli lyöty joku punainen baretti tai vastaavat päähinetiedot. Eikös Devo ollut jo? Ja muutenkin, Ciaralla oli kyllä muutama aivan hieno styge, mutta saksalaishenkiset paikallaan ja ilman vauhtia toteutetut voimisteluliikkeet jäi kyllä nyt henkilökohtaisesti heittämättä. CMATin seitsemänbiisisestä Kalorama-vedosta parhaiten kirmasivat Ciaralle tyypilliseen tapaan iskelmälliset ”2 Wrecked 2 Care” ja radiohitti ”Where Are Your Kids Tonight?”.

CMATin vedon keskittyneeltä seuraamiselta oli toki pois sekin, että seuraavaksi päälavan oli ottava hän, jonka takia itse itseni olin tänään pääosin paikalle raahannut, eli itse goottirockin kruunattu kuningatar ja post-punkin itseoikeutettu princess of the dawn, Siouxsie Sioux. Vuonna 1976 Lontoossa perustettu Siouxsie & The Banshees oli 20-vuotisen uransa ajan suunnannäyttäjä niin monelle seuraajabändille, että palstatila loppuisi saman tien. Esikoisalbumi ”The Scream” (1978) on yhä yksi rockhistorian tärkeimmistä esikoissellaisista. Liudasta upeita kanssamuusikoitaan huolimatta, bändi henkilöityi aina solistiinsa Siouxsiehen, joka on tehnyt soolouraa suunnilleen vuodesta 2004 saakka. Oleskelin Lontoossa, ei, asuin Lontoossa 1996, kun Siouxsie & The Banshees soitti jäähyväiskeikkojaan. Arvatkaa, olinko paikalla? Joo kiitos, kädet voi laskea. Nyt oli siis paikattava tuokin synti, ja hakeuduttava hyvissä ajoin ihan siihen mellakka-aidan tuntumaan.

Siouxsie soitti asianmukaisine, jynkkyine bändeineen 12-biisisen setin täynnä The Banshees-klassikoita, ja pari biisiä vuoden 2007 ”Mantaray”-sooloalbumilta. Tärkeää kokemusta häiritsi oikeastaan vain, ja kyllä ainoastaan, päälavan Siouxsien kohdalle osunut koko päivän paskin soundi. Olin toki aika edessä ja suoraan PA-linjalla, mutta silti. Tuuleton kuuma laakso, kohtuupaljon yleisöä, voiko olla niin vaikeaa, että Banshees-hittien tunnistaminen tuntui vaikealta jopa huomattavasti kovemmilta faneilta kuin meide. Välispiikit jälleen puuroudessaan omaa luokkaansa, toki vanhana englannin osaajana arvailin menemään suurimman osan. Setin alkuun peräkanaa ”Night Shift” ja ”Arabian Knights”. Jokainen Banshees-hitti kirvoitti kasvavassa yleisömassassa hurraa-huutoja, mutta saako edes sanoa? Saa, hyvä. Kumpainenkin Siouxsien soolokatalogin biiseistä, kolmantena kuultu ”Here Comes The Day” ja koko tärkeän rupeaman päättänyt ”Into The Swan” kulkivat koko tuntisen parhaiten. Ei voi mitään, eikä tarvitse voida. Onhan selvää, että bändi ja Susan itse pystyvät nämä soolobiisit vetämään paineettomammin ja rennommin. Mutta mutta, silti oli iso juttu kuulla Banshees-kanoniaa taidolla toimitettuna, ja ehkä se huono(hko) soundi jopa vähän kuului asiaan. Yhä, 66-vuotiaana aivan käsittämättömän hienossa psyko-fyysisessä kuosissa oleva Siouxsie Sioux elävänä lavalla, ja peräti klubietäisyyksiltä. Bändi louhi kuin The Banshees aikoinaan, tai varmasti paremminkin, ja Susan hopeanvärisessä iltahousupuvussaan oli tunteroisen silkkaa ja puhdasta läsnäoloa. Olin paikalla. Myös, kun koko setin kolmanneksivikana soi ”Happy House”. Bucket list ja punakynä, tiedämmehän?

Mutta kuinka ollakaan, näilläkään kunnian kentillä tai näissäkään karkeloissa, se kaikkein odotetuin ei osoittautunut mieleenjäävimmäksi. Kunnian sellaisena olemisesta sai seuraavaksi päälavan haltuun ottanut brittibändi Foals, tai FOALS, miten vaan. Päälavan äänenpainehaasteista vähiten kärsinyt combo soitti niin kovan brittipopkeikan, että harvoin kokee. Bändiä ajatettiin kovilla volyymeillä, mutta homma pysyi tiskin hallussa, ja kun Foals ei ollut katalogistaan valinnut yhtään täyteraitaa, ei hassutellut, ei viettänyt aikaa, soitti vain ankaralla pieteetillä kesänsä viimeistä festarikeikkaa, kaikki oli just eikä melkein. Myös asialliset conversensijat Bela Vistan rinteessä takasivat hyvät näkymät lavalle. Vuonna 2005 Oxfordissa perustettua Foalsia pidetään yhtenä nykybrittirockin kovimmista livebändeistä, enkä enää ihmettele yhtään. Samaan aikaan toisaalla, Tampereen Ratinassa, Popeda jynkytti viimeistä keikkaansa Paulin kanssa. Siellä oli ollut tarkoitus olla paikalla, mutta kiitos Siouxsie Sioux ja Foals, ettei harmittanut (juuri) yhtään.

Foals veti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/foals/2023/parque-da-bela-vista-lisbon-portugal-63a2b22b.html, kesän 2023 muiltakin isoilta festareilta tuttu lista. Aivan maagiseksi hetkeksi äityi aavikon tuulella alkanut ja Jimmy Smithin kauniilla kitaraintrolla jatkanut ”Spanish Sahara”. Tehdääs perässä. Biisi voisi olla Jamesin kaksi ja puolituntisen areenashow’n keskisuvanto, ja NYT on paljon sanottu. Ja kyseisestä settilistan kasiraidasta alkanut loppuliuku vasta olikin raskaskätisen, perinnetietoisen, mutta omaehtoisen britpopin juhlaa. ”Inhaler” ja perään lanattu pitkän jamittelusession sisältänyt ”What Went Down”. Ja vaikka nokkamies Yannis Philippakis onkin välispiikkaajana osastoa keskinkertainen, ei ollut keneltäkään pois. Huikea keikka bändiltä, josta oli aiemmin hädin tuskin kuullut. Nyt on. Tuokaa nämä Flow’hon, niin olen paikalla. Muuten en välttämättä.

Oli jotenkin häkellyttävän kotoinen olo nähdä ruotsalainen The Hives seuraavaksi San Miguel-alamäkilavalla, vaikka ruotsalaisuus sinänsä yleensä aiheuttaa kaikkia muita paitsi kotoisia fiiliksiä. 1990-luvun garage rock revivalin aikaan suosioon noussut, ja kyseisen post-genren ehkä suurin selviytyjä on pellebändi, ollaan nyt erittäin rehellisiä. Yhtenäinen pukeutuminen, hjuumoursanoitukset, solisti Pelle Almqvistin itseään toistava stand-up ja tyylin puolet keikan ajasta ottava skeidanjauhuu ja yleisönotto ovat kaikki pellebändin tavaramerkkejä. Mutta tähän asti itseltäkin livetutkan katveeseen aina aiemmin jäänyt The Hives on siinä mitä se tekee, yksinkertaisesti ruotsalaisärsyttävän ääritaitava. Uskon joskus nimittäin näkeväni Hivesit uudestaankin, siksi kovasta iltapuhteesta puhuttiin. The Hives oli näillä seuduin promoamassa tuoreinta albumiaan, kataloginsa kuudennetta ”The Death of Randy Fitzsimmons”. Sen viidestä soitetusta raidasta portugalilaisyleisöön upposi parhaiten ”Stick Up” setin puolimaissa, mutta tottahan toki bändin iso taannottaishitti ”Hate To Say I Told You So” oli se joka räjäytti pankin. Almqvist otti, jo runsaasti mökäölsää tässä vaiheessa sisuksiinsa kietonutta possea toisteisilla spiikeillään (”Ladies! Gentlemen! And everybody in between!”), mutta myös lukemalla paperilta pitkiä lauseita portugaliksi. Bändi lupasi tulla lokakuussa takaisin Lissaboniin venuevedolle, eikä epäilystäkään, etteikö olisi liiteri täynnä.

Oli aika lauantain ehdottoman pääesiintyjän, kanadalaisen Arcade Firen. Itselle bändi ei ole koskaan ollut iso tai tärkeä, mutta rockin yleissivistykseen ei kai kukaan voi kiistää tämän kollektiivin kuuluvan. Lavan läheisyyteen pakkautui parisenkymmentätuhatta fania, Arcade Firea yritettiin ajattaa yhä isommalla ja isommalla volyymillä, Bela Vistan laakso täyttyi tottumattoman keuhkon päälle käyvällä möyhön käryllä, viime viikkojen työrupeama alkoi painaa kintereissä. Viimeistään neljän biisin jälkeen, näkyvyyden lavalle yhä kavennuttua, oli selvää, että kohtuullisen pian tämä olisi jätettävä kesken. Kun otanta rockin yleissivistykseen olisi täytetty. Hittipitoisen setin, joka alkoi pariskunta Win Butler/Regine Chassagne tunnustellen tulkitsemalla ”Rabbit Holella”, yhdeksäntenä soinut vuoden 2007 ”Neon Bible”-albumin iso hitti ”No Cars Go” jäi osaltani viimeiseksi. Majoitus kutsui, oli vielä säädettävä uberajelu kauas alakaupunkiin. Kuskin nimi oli Mario, hemmo kyseli Arcade Firesta ja soitti Meksikosta lähetettävää smooth jazz-nettiradiokanavaa. Alan miehiä, arvostan. Arcade Firen setistä tuli koettua, ja välähdyksin jopa nähtyä naksun yli puolet, lupaan palata joskus asiaan paremmilla energioilla. Kalorama Festival, Lisboa, pitkää ikää. Pitää oikein alkaa vissiin käymään rocktapahtumissa ulkomailla. KG

Posted in afrobeat, alternative rock, art pop, art rock, britpop, electronic music, festival, folk, funk, garage rock, gothic rock, hip hop, indie rock, mathrock, New Wave, post punk, rap, singer-songwriter, world music and tagged (summer sky), 2 Wrecked 2 Care, 2001, Afterlife, Another Day, Arabian Nights, Arcade Fire, Barely Legal, Bela Vista Park, Black Bull, Bogus Operandi, Charlie Cunningham, Ciara Mary-Alice Thompson, CMAT, Come Back!, Countdown To Shutdown, Crazymad For Me, Creature Comfort, Everything Now, festival, Foals, Frame, Funeral, Go Right Ahead, Good Samaritan, Hate To Say I Told You So, Have Fun!, Hope, I Don't Really Care For You, I Wanna Be a Cowboy, I Wanna Be a Cowboy Baby!, I'm Alive, If My Wife Knew I'd Be Dead, In Degrees, Inhaler, Israel, Jack Bevan, Jimmy Smith, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Le Cala De Mijas, Lex Hives, Lissabon, Main Offender, Mama, Mati, MEO Kalorama 2023, MEO Stage, Mountain At My Gates, Mozambique, My Number, Nataniel Melo Rego, Necxo, Neon Bible, No Cars Go, Olympic Airways, Parque de Bela Vista, Pathways, Pelle Almqvist, Power Out, Rabbit Hole, Rebellion (Lies), Recinto Sonora, Red Socks Pugie, Reflektor, Regine Chassagne, Richard Reed Parry, Rigor Mortis Radio, Samsung Stage, San Miguel Stage, Sarah Neufeld, Selma Uamusse, Shame I Know, Sink In, Siouxsie, Siouxsie & The Banshees, Siouxsie Sioux, Spanish Sahara, Stick Up, The Death of Randy Fitzsimmons, The Hives, The Lightning, The Suburbs, Tiro Certeiro, Trapdoor Solution, Two Steps Twice, Tyrannosaurus Hives, Veni Vidi Vicious, Wake Me Up, Walk Idiot Walk, Walter Gervers, What Went Down, Whatever's Inconvenient, Where Are Your Kids Tonight?, Win Butler, Won't Be long, Yannis Philippakis | Leave a comment

09 huhti 2018

Tallinn Music Week 05.-07.04.2018 @ Tallinn, EST

TORSTAI 05.04.2018

Tallinn Music Week on pitkin ja poikin Tallinnaa levittäytyvä keväinen kaupunkifestivaali, joka järjestettiin nyt jo kymmenettä kertaa. Juhlavuoden kunniaksi festivaali todellakin levittäytyi kauppakeskuksista hotellien sviitteihin, ravintoloista teattereihin. Liikennevaloissakin taidettiin soittaa, jos kohta ei ihan autiotaloissa kuitenkaan. Tallinn Music Weekia (jatkossa vain TMW) voi äärettömän lämpimästi suositella festarikesän avaukseksi, ja vaihtoehtoiseksi tavaksi tutustua kaupunkiin pitkän viikonlopun merkeissä. Kaupunki muuttuu nimittäin niin hurjaa vauhtia, että ensi vuonna voi taas puitteet olla melkomoisen erinäköiset. Esimerkiksi festarilla isossa roolissa ollut Telliskiven alue on, muutamana kaupungista poissaolon vuotenani, kasvanut erittäin laadukkaaksi kulttuurikeskittymäksi, pieneksi kaupungiksi kaupungin sisällä. On kuin Berliinissä olisi.

Periaate on se, että jo pitkin viikkoa TMW:lla kokoonnutaan alan seminaareihin ja happeningeihin, alussa festivaalin historiaa pääosin musiikkibusineksen sellaisiin, mutta homma on sittemmin laajentunut hyvinkin globaaleihin tulevaisuusteemoihin. Pelkän musiikkitarjonnan, joka kestää kolme päivää, näkee 70 eurolla, ja jos minuuttiaikataululla tikkaa, voi suorittaa vaikka 30 artistia aika helposti, joten keskihintaa ei paljoa jää. Keikat on showcase-sellaisia, pituudeltaan ja ytimekkyydeltään 20-40 minuuttia keskimäärin, musiikin lajista ja venuesta hiukan riippuen. Ambientia konemusaa ja technoa jyskitään yöllä pidempään, kaukaakin ulkomailta tuleva bändi voi saada alkuillasta 20 minuuttia, ja siinä pitää ehtiä osoittamaan, mitä osaa ja millä materiaalilla liikutaan. Tulla monen maan rajan yli 20 minuutin takia ei silti tunnu bändien puolesta lainkaan turhalta, paikat ovat mustanaan musamaailman vaikuttajia, mediaa ja levy-yhtiöiden hesseleitä. Miksi Helsingissä ei ole tällaista? Suomessa lähin yritys on Tampereen Musiikki ja Media, mutta ei sekään tähän laajuuteen pääse.

Oma TMW käynnistyi von Krahlin alasalissa Vanhan kaupungin Rataskaevu-kadulla. Varsinkin remontin läpikäytyään von Krahl on todella hieno keikkamesta, käykää tsekkaamassa, kun kaupungissa. Hyvät soundit, baarit ei tukkeudu, kaikki näkee jotain. Alakerran lava on käännetty sitten viime näkemän 90 astetta ja tilaa on tullut sekä soittajille, että yleisölle lisää. Ennen vanhaan tiiliseinälle roiskiminen ei aina kauhean hyvältä kuulostanut, nyt sijoittelu on soundinkin kannalta parempi. Parveke on puolet entistä pienempi, joka on sekin äänelle hyvä, resonoivia elementtejä on vähemmän. Von Krahl onkin suosikkikeikkamestojani Tallinnassa. Ja pitelee äänekkäimmän koskaan kokemani keikan ennätystä yläsalillaan (amerikanlegenda Swans toukokuussa 2011), ikimuistettavasti tutisi puntti.

TMW:n lavat vaihtelevat teemoiltaan ja kuraattoreiltaan, mutta myös ohjelman tarjoavilta sponsoreiltaan. Von Krahlin torstai-illan tarjosi Live Nation Baltics. Ja aivan hillittömän kovan festariavauksen hoitikin tallinnalainen action rock-trio, kaksi pitkäsoittoa julkaissut Dead Furies. Vastikään ilmestynyt kakkosalbumi ”Rock City A Go Go” alkaa jo olla lajityypissään todella rätväkkää kamaa. Ruotsalaistyyppistä kaahausta, ei ehkä se mahdollisin lajityyppi olla omaperäinen, mutta tämä lajityyppi ei omaperäisyyteen perustu. Komeaa ajoa, just sen ihanan 25-minuuttia, ja pois. Parhaat biisit, ja paras mahdollinen show. ”Feast of The Vampire”, ”Take a Chance With Me”, ja muut klassisen makuiset rokkistyget lähtivät kuin Tuusulan pojan ori voltista. Kova avaus festarille.

Siirtymä yläkertaan ja ei edes minuutilleen, vaan sekunnilleen sovittuun aikaan aloitti New York Cityn kakkosaallon skalegenda The Toasters, joka kävi muuten muutamalla vedolla Suomessakin samalla, toivottavasti joku näki. The Toasters oli hillittömässä tikissä. Kaikki bändin hitit jo vuodelta 1981 alkaen ehdittiin kuulla. Tämäkin vielä, uusi bändi voi esitellä itseään, ja ikääntyneempi vetää greatest hits, ja löytää uusia faneja. Mahdollisesti löysi nytkin, sikäli hyvin kävi ska tallinnalaisten jalan alle, tanssilattia alkoi kuumeta, eikä kello ollut iltakahdeksaa. The Toastersissa on tyypillinen skatilanne, että vain bändin perustanut nokkamies Bucket Hingley on enää jäljellä alkuperäisistä. Skabändeissä tarvitaan henkilökuntaa, suhdanteetkin tulevat ja menevät, ovet käyvät. Hingleyllä on yhä ääni omassa lakonisen nasaalissa kunnossaan. Energinen pomppubasisti Tim Karns toi eloa lavalle. Ja jos matsku käy bändin jalan alle, käy se silloin yleisönkin. Gilbert Covarrubiaksen pasuuna viilsi komeasti ja asiat oli just niin hienosti, kuin niiden pitää vanhoilla ska-asiain ministereillä ollakin. Hingley lupasi tuoda bändin takaisin, nythän kyse oli The Toastersien ekasta ikinä Eestin keikasta. Harvoja vetoja koko festarilla, jonka olisi suonut venyttävän lyhyen soittoslotin rajoja. Elämänohjeeksi kaikille meille, The Toasters päätti kompaktin hittipakettinsa tietenkin niinkuin aina, ”Don’t Let The Bastards Grind You Down”. New Yorkin katujen ääni.

Sitten jalan suoritettu siirtymä Telliskiven vanhalle veturi-talli-ja teollisuusalueelle, joka on kokenut melkoisen kasvojenkohotuksen aivan viime vuosina. Löytyy huikeita ravintoloita ja mielenkiintoisia, hyvin varusteltuja soittopaikkoja. Ei jää keikkamestojen määrästä ainakaan enää kiinni Tallinnassa. F-Hoone-ravintolan takayhteyden soittosali Must Saal tuli korkatuksi seuraavaksi. Lavan täytti yksin ja intensiivisesti 25 minuutin ajan monesti Suomessakin nähty kansanmuusikko Mari Kalkun. Punaisessa koltussaan Kalkun vangitsi hetken, ei ole ihan helppo laji löytää tunnetta tällaiseen minikeikkaan, mutta hienosti tuli läpi. Eestin parhaat asiat tulevat alunperin maan eteläosista, niin tämäkin. Kalkunin instrumentti on kannel, mutta soitin ei kuulosta käsissään sietämättömältä, niinkuin liian usein. Eteläisen Eestin kansanmusiikkiin soljuu mukaan appalakkialaisen americanan sävyjä. Tänäkin vuonna Kalkun on jo kahdesti soittanut Suomessa, lisää ei ole juuri nyt sovittuna, mutta kyllä niitä tulee vielä. Kalkunin oli täällä tarkoitus esiintyä saamelaisen räppäri-joikaaja Ailu Vallen kanssa, mutta poroilla lähti vasominen käyntiin ja Valle jäi ns. oikeisiin töihin.

Oli tarkoitus nähdä erittäin kiinnostava, isoa brittirockia soittava tallinnalainen Colors of Today, mutta Erinevate Tubade Klubilla pyydettiin ottamaan kengät pois, ja laittamaan semmoiset tyhmät kiinteistönvälityspussukat tilalle. Ei oikein iskenyt, joten pyörsin ovelta pois. Syytä stiflattoman tilan olemukseen en koskaan saanut tietää, ei tuommoisia sitten kuitenkaan aleta kyselemään ovella päivystävältä tytöltä, tuskin se hänen henkilökohtaiseen mieltymykseensä perustuu. Ensi kertaan Colors of Today, tulkaa Suomeen. Tai kai Härmäänkin tulisi vaikka kuka, jos joku kutsuisi. Juttelin eräänä iltana ehkä kovimman eestiläisen bändin, Sibyl Vanen basistin Heiko Leesmentin kanssa, että miksi te(kään) ette käy Suomessa soittamassa? No, on oltu kai kerran, mutta kun kukaan ei kutsu. Suomalaisten rockpromoottereiden kannattaa siis jatkossakin ahkerasti käydä TMW:lla ja kaupungin keikoilla, ja poimia mielenkiintoisia artisteja vaikkapa nyt minimissäänkin Flow’hon ja Sidewaysiin, Valoa Festivalille, klubeillekin. Bändien pyynti on varmasti maltillinen, lentää ei tarvitse ja pikku rundin voi järkätä kohtuu kuluilla. Onko kyse vain siitä, että Eestiä katsotaan yhä rockmaana vähän kuitenkin yläkulmasta? Colors of Today voisi soittaa isonkin vedon vaikkapa Flow’ssa, ja jos est-pääte mistään syystä bändin nimen perässä häiritsee, niin close your eyes and think about England. Kenkäepisodin takia jäi näkemättä myös paperilla kiinnostava venäläinen The Karovas Milkshake. Ja tästä nyt puhumatta, että miksi venäläisbändejä nähdäkseen pitää pääosin matkustaa Tallinnaan. Tuli nähtyä kaupungissa asutun neljän vuoden aikana todella kovia vetoja sieltä puolen esirippua, eikö Helsingin venäläisasujaimisto jo riittäisi pohjaksi tuoda artisteja myös Stadiin. Juna tulee keskustasta keskustaan Pietarista, ei voi olla vaikeaa. Sitäpaitsi, ne venäläisbändit, jotka ulkomaille lähtee, siitä valtavasta massasta yrittäjiä, on aina järjettömän ammattimaisia ja kovia.

Ilta jatkui jälleen von Krahlissa, jossa eestiläinen I Wear* Experiment ei oikein onnistunut vakuuttamaan yläparveltä väijytyllä keikallaan. Jotenkin ohi valui myös kanadalainen Cari Cari, mutta sen sijaan belgialainen The Intergalactic Lovers vakuutti kyllä. Nämäki saisi joku hoitaa Suomeen, MOT, tsekkaa vaikka vuonna 2008 perustetun bändin käsittääkseni viimeisin singlejulkaisu ”Between The Lines”.

PERJANTAI 06.04.2018

Tallinn Music Weekilla on myös City Stage-ohjelmisto, jossa musiikki levittäytyy ilmaiseksi kaiken kansan kuultavaksi. Tässä skenaariossa tulikin nähdyksi mielenkiintoinen ruotsalainen poptrio Pajalan Vittulanjänkältä. Ei ehkä maailman helpoin mesta olla poptähti, erilaisuuden sietäminen ei ehkä ihan Pajalan peruskivessä taida olla hakattuna. Tai mistä minä tiedän, mutta ponnistaa sieltä tänne, vaatii kovaa naisenergiaa ja asennetta. Siitä The Magnettesissa onkin kyse. Bändi veti neljän biisin puoliakustisen keikan Nordic Hotel Forumin sviitissä. Kyllä, ensimmäinen kokemani hotellihuonekeikka oli totta. Oli meitä siellä ehkä kymmenen, lisääkin olisi mahtunut. Tomas Bäcklund Thuneström soitti sähkökitaraa pikku vahvistimen kautta, ja Sanna Kalla ja Rebecka Digervall lauloivat kauniisti yhteen sointuvilla äänillään. Bändin jäsenet ovat meänkieliseen maailmaan syntyneitä, mutta eivät koskaan saaneet oppia itselleen kuuluvan äidinkielen puhumista. Siksi paljon asiaa rajaseudulla hävettiin, nyt kai asiat ovat taas piirun paremmin. Tosin, ensin pitää määritellä piiru. Hieno poppisbändi, jonka toivoisi pääsevän lähtökohdistaan pitkälle. Nämä pitää nähdä oikealla sähköiselläkin keikalla. Toimivinta lyhykäistäkin lyhykäisemmässä sviittisetissä oli äärettömän kaunis, viime vuonna sinkkuna julkaistu ”Young and Wild”. Tämän kuuluisi ollut olla Brittien sinkkulistan kakkosena, mutta ei ollut.

Illan oli tarkoitus jatkua Sadaman alueella Loomelootsik-ravintolan yläkerrassa, jossa FatCat Records esitteli kokeellisemman pään signauksiaan. Mutta jotenkin brittiläisen pianistin Simon Vincentin kokeellistakin kokeellisempiin suhinoihin meni aivan samantien hermo. Sointu antoi odottaa toistaan, sävel seuraajaansa. Vielä kun pikkuiseen saliin oli varsin vaikea nähdä yleisön läpi, kymmenen minuutin otantakin tuntui pitkältä. Anteeksi nyt vaan, mutta tämäkin kaveri on tullut lentokoneella tänne esittämään nämä muutamat suhinat. Joskus ei vaan tajua. Kiitos Vincentin, jäi näkemättä myös levyiltä erittäin kiinnostava japanilainen Hatis Noit, samassa tilassa hetkeä myöhemmin.

Raitiovaunusiirtymä Telliskiven alueelle jälleen, ja parempaa yritystä pystyyn. Jotain piti yrittää Suomestakin nähdä, joten mahdollisuus piti antaa The Gentlemen Losers-duolle, jonka muodostavat Kuukan veljekset Helsingistä. Eikä ainostaan kaksi veljestä, vaan myös kaksi Applen tietokonetta. Ja valitettavasti meikäläinenkin, joka on kuunnellut ns. edellisessä elämässään todella paljon ambientia ja kaiken maailman kokeellista sätkettä, ei vaan saa mitään irti silloin, kun pimeydessä loistaa pari valkoista, haukun verran vajaata omenaa. Toinen Kuukka soitti sentään jotain kitarascapeja siihen oheen, mutta en ollut kohderyhmää, joten ei vaan lähtenyt. Yhtään ansiokkaammin ei sujunut toinenkaan illan suomalaisotanta, paria tuntia myöhemmin samassa Must Saalissa soittanut duo Pohjonen/Alanko. Kaksi aika kovaa nimimiestä pantu yhteen ja todella pitkään jo pitänyt tämä combo tarkistaa, mutta ei pidä enää. Arvostan kumpaakin suuresti omillaan, ja Kimmo Pohjosenkin olen nähnyt tosi monesti ja myös ihan soolona, mutta tämä ei nyt toiminut. Ismo Alanko on Suomen kovimpia lauluntekijöitä, mutta siellä ne istuivat Galactica-valokypärät päässä ja musiikki oli ihmeellistä öninää ja älinää. Jälkikäteen kuulin, että havaintoni koski reiluuden nimissä ehkä enemmänkin keikan alkua, loppua kohti meininki muuttui.

Tässä välissä oli ollut kuitenkin laatua kulman takana. Ensin Vaballa Lavalla eestiläinen kansanmusiikkipoljentoinen Curly Strings, joka on maansa suosituimpia bändejä, ja kiertää paljon, minne ikinä pyydetään — sekä paljon ennakkoon odottamani mainio maanmiesbändinsä, progressiivisen rockin kulta-aikaan kumartava Pöhja Konn. Curly Strings on perustettu 2012, ja sen nopean nousun keskiössä on ollut kaunisäänisen Eeva Talsin laulu ja viulu. Bändi sekoittaa eestiläiseen kansanmusiikkiin bluegrassmeininkiä ja skotlantilaisia tunnelmia. Sillä on takanaan kaksi albumia, jotka molemmat valittiin Eestin parhaaksi ilmestymisvuonnaan. Muutama kesä takaperin radiohitiltä ”Kauges kulas” ei voinut Tallinnassa mitenkään välttyä. Curly Strings aloitti keikkansa parhaalla mahdollisella tavalla, surumielisen kauniilla ”Miks sa murrad mind”-laulullaan. Ja toki se kesähittikin kuultiin, tupa oli täynnä, ellei peräti loppuunmyyty. Pitää arvostaa porukoita, jotka ostavat lipun alle puolen tunnin keikalle, jos vaikka mikään muu ei saman salin ohjelmistossa nappaakaan. Curly Strings on nähtävissä Tampereella 15.kesäkuuta, sinne siis.

Pöhja Konn soitti napakan ja hyväsoundisen keikan Rohelisessa Saalissa nurkan takana. Bändi antaa kunniaa Genesikselle, Gentle Giantille ja muille brittiprogen suurille, mutta itselle siitä tulee kyllä eniten mieleen kotimainen legenda 70-luvulta, Tabula Rasa. Johtui osittain toki laulukielestäkin, eesti kun on hiukan semmoista progressiivista suomea. Festarin bändeistä ainakin Pöhja Konn on yksi niistä, joka tulee soimaan kotikoneissa vielä jonkin aikaa. Se oli myös yksi niistä bändeistä, joka sai soittaa festareilla useammin kuin kerran. Tallin Music Weekillehan saa myös avoimen haun kautta tarjoutua soittamaan, ja tarjota bändejä levy-yhtiönsä katalogista showcasekeikoille.

Elephants From Neptune oli pitänyt nähdä jo vuosia, nyt vasta onnisti. Bändi ponnahti alunperin pikkuisesta Vösusta, Tallinnasta Narvaan päin puolimatkaan. Sittemmin silläkin on ollut aika isot nousut, bändi on tehnyt keikkoja Britanniassakin, mikä on aina meriitti. Se soittaa periaatteessa erittäin tehokasta aavikkorockia tanssittavalla biitillä ja mukaan sekoittuu hiukan brittipsykedeliaa, kitarat pörisevät ja rumpusoundi on iso. Jotenkin oma viritystila ei juuri nyt ollut Elephantseille otollinen, uuden otannan on siis joskus syytä tulla. Mutta jos annatte alle kymmenelle eestiläiselle bändille ikinä mahdollisuuden, antakaa näiden olla yksi. Kiitos levystä, rumpali Jon, lupaan kuunnella sen pikapuoliin.

Oman iltani päättänyt Trad.Attack! iskikin sitten jo kovemmin, ja oli hyvä lopetus kakkospäivälle. Jengiä oli Rohelisessa Saalissa paikalla erittäin paljon, hyviä näkösijoja oli vaikea saada, mutta eipä paljoa haitannut. Porukat pähkinöinä, eikä bändillä ollut nytkään aikaa kuin puoli tuntia. Trad.Attack! (kirjoitusasu siis täsmälleen tuo) soittaa (sekin) kansanmusiikkipohjaista puoliraskasta, jalan alle käypää rockia. Melodisesti ei olla kaukana jostain Metsatöllista, mutta toki se thrashmetal-kitaraseinä uupuu. Puhutaan samasta traditiosta kuitenkin, Trad.Attackin soundia leimaa Sandra Vabarnan säkkipilli. Välillä pillit soivat myös hyvin irlantilaisesti. Ei siis ihme, että bändi kiertää ahkerasti maailmalla, ja onkin ilmoittanut haluavansa soittaa kaikissa maailman maissa. Projekti alkoi ekojen keikkojen välispiikkivitsistä, ja on jo hyvässä vauhdissa. ”Söit”-hittibiisi polki todella tehokkaasti, tanssilattia möyri kuumana, ja muutenkin Trad.Attack! soitti yhden koko festarin kovimmista nykäisyistä.

LAUANTAI 07.04.2018

Päätöspäivä lauantai oli omalta osalta festivaalin tehokkain päivä. Latvialainen Polifauna aloitti homman Viru Keskuksen lavalla kello 14.30. Ja osoitti, että hyvän keikan voi soittaa vaikka päällään, tai vaikka ostosmaailman läpi flaneeraaville ohikulkijoille. Ja osoitti, että Latviasta tulee paitsi äärikovia metallibändejä, myös popimpaa laatua. Polifaunalla on karismaattinen laulaja-kitaristi Andris Strazds. Bändi soitti levyiltä tuttua unelmapoppiaan livenä pari naksua raskaammin, ja oikein hyvä niin. Levyiltä tähän on anti-shoegazemiehen hiukan vaikea suhtautua, mutta livenä toimisi uudemmankin kerran. Mahtava puolituntinen. Polifauna on kiertänyt pääosin Latviaa, joten toivottavasti sille oli iloa jatkon kannalta myös illan klubikeikasta. Bändin puolesta todistakoon vaikka tanssittavan tehokas ”Hurt Me”. Polifaunan toisen biisin aikana kauppakeskuksen uumenista horjui lavan eteen joraamaan jo todennäköisimmin neuvostoaikoina itsensä työttömäksi ryypännyt osapäiväspurgu, jolla oli bändin soittaessa ihan aidosti hauskaa. Tämmöistä jortsuamista näkee todella harvoin. Ja noihan sitä jorataan huikan päivägänätsyissä. Mies sentään pysyi pystyssä, eikä häirinnyt ketään. Mutta piankos kaksi vakavailmeistä vartijaa saattoi jo herramme häpässä pois bändin näkökentästä. CityStage-konsepti, että taide kuuluu kaikille, ei nyt toteutunut. Muuten oli mahtavaa nähdä näillä ilmaiskeikoilla paljon ohikulkevia eläkeläisiä, äitejä lapsineen ja ilmiselvästi paikalle sattumalta eksyneitä suomalaisia ostelijoita.

Joku paikallinen hiphop-ryhmä tuli samalta Viru Keskuksen lavalta sivukorvailtua, mutta sitten lavan otti yksi kovimmista nykyajan eestiläisistä bändeistä, vuonna 2010 Pärnussa perustettu Sibyl Vane. Nyt on kova, jos yhtään kiinnostaa bluespohjainen voimarock, niin nyt on NIIN kova trio, että loppui jo päivän kauppakeskusvedolla ylisanat kesken. Illan klubikeikasta puhumattakaan. Olin nähnyt Sibyl Vanen jo 2012 Tallinnan Rockstar’sissa ja siitä lähtien joutunut seuraamaan bändin uraa. Kokoonpano on edelleen sama, käsittämättömän upealla äänellä varustettu Helena Randlaht kitara ja laulu, Heiko Leesment bassossa ja Hendrik Liivik rummuissa. Soitto on kuudessa vuodessa entisestään tiivistynyt ja bändi on aivan huiman tiukassa kunnossa. Anteeksipyytelemätön puolituntinen kauppakeskuksessa keskellä päivää, vetäkää perässä. Ja tuokaa nämä nyt Suomeen. Toisena soineen ”Thousand Wordsin” aikana ilmestyi tuttu juoppo joraamaan, kuin ei olisi huomista. Eikä välttämättä ollutkaan. Rumpali Liivikilla meni pokka samantien, mutta komppi pysyi. Helena yritti ja yritti pitää pokeria, mutta hankalaa oli. Jostain ilmestyivät jälleen tutut vartijat, ja uudet lähdöt tuli. Meininki kuin kotimaisessa komediassa. Kun keikka oli ohi, tuiki tuntematon jäbä ojensi Helenalle kukkakimpun, ja poistui sitten. Aivan mahtavaa reagointia.

Seuraavaksi soitti intialainen laulaja-lauluntekijä Shriram Alluri bändeineen. Alluri laulaa eteläintialaisella tegulun kielellä, mutta mitä biisejä! Aivan huimaa tavaraa, välillä kuulosti post-punkilta, välillä Jersey Shoren isoilta miehiltä, ja kuusimiehinen bändi oli viritetty kovaan lyöntiin. Loistoesimerkki siitä, miten aina kannattaa mennä kuulemaan uutta ja itselleen ennenkokematonta. Aina voi yllättyä, harvoin pettyä.

Lauantain iltaohjelma alkoi, ja ihan suunnitellusti, yhteistyössä Tuska Festivaalin kanssa toteutetulla metallilavakonseptilla Von Krahlissa. Sekunnilleen sovitusti illan päräytti käyntiin nuorehko tallinnalainen death metal-rykmentti Deceitome. Bändillä on takanaan vasta yksi albumi, mutta herran pieksut miten paiskoi komeaa kuoloa, kovaa, mutta hyvillä soundeilla. Ja biisitkin kestivät vertailun lajityypissä, jossa jo paljon on kuultu. Eniten tuli mieleen Obituary, mutta ei sekään nyt oikeutta tee, kummallekkaan. Paperilla mielenkiintoisinta bändissä oli sen solistirekrytointi, eli Forgotten Sunrisen jo golden days 1992 perustanut, ja tuota maailmanluokan industrialbändiä edelleenkin johtava Anders Melts. Parimetrisen hongankolistajan kiusattu ääni sopi tummaan kuoloraastoon livenä erittäin hyvin. Ja hei tiedoksi, näin kannattaa valaista dödöbändi. Himmeästi ja takaapäin, valojen loputon liike on sivuseikka. Ja hei, kuinka monessa kuolonmetallibändissä olette nähneet nuoren naisen bassossa, ja siis sormilla, ei plektralla. Diggasin. Parhaita etukäteisvalintoja tulla nähdyksi koko tapahtumassa.

Seuraavaksi alakerrassa raastoi paikallinen Socialysum grindcoreaan ihan osaavasti, jo kasvamaan päin olleen yleisön edessä, mutta ei tämmöinen oikein iskenyt tähän väliin. Grindissä pitää olla sitä ihan oikeaa maailmanluokkaa, että se noin lajityyppinä toimii livenä.

Liettualainen, Vilnassa seitsemän vuotta sitten perustettu Delvsy kiiruhtaa hitaasti sekä toiminnassaan, että musiikissaan. Se eteni viime vuonna kakkosalbumiinsa ”Private Suite”, ja kyseessä on kyllä ihan laatukokonaisuus. Tämmöistä post-black metallia oli puolisen tuntia juuri sopiva annos, vaikka kotioloissa huomasikin kykenevänsä kuuntelemaan tuoreen albumin kokonaan läpi. Ja hei, kuka keksi termin, post-black metal, ja miksi? Kaikki Darkthronen ”Transylvanian Hungerin”, Mayhemin ”De Mysteriis Dom Satanasin” ja Burzumin ”Hvis Lyset Tar Ossin jälkeen on ollut post, black metal. Miksi musiikkia(kin) pitää aina niin tavattomasti lokeroida ja kategorisoida?

Venäläinen Show Me A Dinosaur ja latvialainen Omerta jatkoivat peräjälkeen, ensinmainittu soitti umpitylsää, mutta muodikasta shoegazebläkkiä (en ole itse näistä yhtään keksinyt!) ja jälkimmäinen lähes yhtä tylsää instrumentaaliraskasrockia, ihan kelpo groovella kyllä. Mutta sen verran meni tunti geneeriseksi, että pakko oli vaihtaa maisemaa. Uusi maisema oli Kivi Paber Käärid-niminen ravintola Telliskivessä.

Pekko Käpin olin nähnyt useamminkin, viimeksi syksyllä privaatimmassa tilaisuudessa Amsterdamissa, jossa miehen ugrit murhaballadit saivat kansainvälisen jengin ihan oikeasti hetkeksi hiljentymään, mutta vain hetkeksi. Kerrattain aiemmin olin nähnyt myös Käpin K.H.H.L.-trion. Tutkittua laatua oli siis luvassa, ja vaikka Käppi itse piti puolen tunnin otantaa selvästikin liian hätäiseksi puskettuna, niin hyvinhän se meni. Tutut hirttosilmukkalaulut pääkallojouhikon säestämänä, K.H.H.L:n äärettömän eleettömästi komppaamana. Kyllä ”Piika Kaarin” on näissä lajityypeissä upea biisi. Taatusti kohtuu huonosti sanoja ymmärtänyt yleisökin jaksoi ihan malttaa menemään, hetken tuntui ok:lta olla suomalainen.

Heti Käpin lopeteltua piti rynniä pihan yli Sveta Bariin varaamaan hyviä paikkoja näkemään yksi ehkä kaikkienkin aikojen tärkeimmistä eestibändeistä, eli Allan Vainolan johtama, todella komeaa isojen stadioneiden rockia soittava Söpruse Puiestee. Ei tokikaan niin, että orkesteri olisi rockiaan päässyt stadionluokkaan soittamaan. Olin nähnyt bändin Tarton Rock’N’Roll-klubilla vuosia sitten, ja halunnut uusinnan siitä lähtien. Vainolan ura alkoi Vennaskondissa 90-luvun alussa, oma bändi syntyi omien biisien ympärille 2003. Neljä studioalbumia julkaisseella orkesterilla tuntuu olevan kotimaassaan vankka kannattajakunta, siksi pieteetillä keikkaa kuvattiin ja lauluja laulettiin mukana. Sveta Bar kuulosti ehkä koko festivaalin heikoimmalta venuelta, mutta Puiestee selvisi soundihommista silti ihan ok. Ultrakauniiseen 2011 julkaistuun biisiin ”Rahu, ainult rahu” saatiin mukaan sen levyversiossakin laulanut Merili Varik, joka viihtyikin sittemmin stemmalauluissa koko keikan ajan. Alkupuolella kuultu triphopraita ”Ma olen onnelik et inimesed on nii iluset ja head” kulki komeasti, ja toi esiin Allan Vainolan uskonnolissävytteistä tekstittämistä. Koko setti päättyi upeaan radiohittiin ”1905”, ja kenties koko TMW:in eniten odottamani keikka oli paketissa.

Sitten vielä yksi lokaationvaihto, ja illan päätteeksi tsekkaamaan Sibyl Vane toista kertaa samana päivänä, nyt hikisemmällä sisäilmakeikalla Kino Söpruksessa. Joka on Tallinnan vanhin toimiva elokuvateatteri, mutta myös keikkapaikka. Sibyl Vane ei pettänyt nytkään, ja koska kyse oli illan viimeisestä vedosta, suotiin sille myös hiukan vapaampi aika. Bändi on raskautunut aika paljon vuoden 2012 esikoisalbumin tietämiltä, mutta se raskautuminen ei ole kyllä ollenkaan pahaa tehnyt. MOT, kakkosalbumin raita ”Rocket Song” on maailmanluokan rockia, Helena Randlahtin häkellyttävä ääni ja äärettömän viehättävä tapaa laulaa englantia, ja herrain tiukka komppi riittäisivät vaikkapa pelkästään viemään nämä pidemmällekin. Uskotaan, että vielä lunastuu, olisi todella sääli hukata tällainen bändi soittamaan vain kotimaan luolissa vuosi toisensa jälkeen. Todella kova päätös vuoden 2018 Tallinn Music Weekille. Jota voi vain tapahtumana erittäin lämpimästi suositella, sanoinko jo? KG

Posted in acoustic, alternative rock, ambient, art rock, blues, blues rock, britpop, contemporary classical, death metal, dream pop, electric blues, electronica, electropop, festival, folk, folk rock, garage rock, heavy metal, hip hop, improvisational music, indie pop, indie rock, indoor festival, instrumental rock, jazz, melodic death metal, minimalistic music, murder ballads, noise, pop, poprock, post metal, post punk, progressive rock, rock'n'roll, rocksteady, shoegazing, singer-songwriter, ska, world music and tagged #tallinnmusicweek, 1905, Ailu Valle, Allan Vainola, Alluri, Anders Melts, Andris Strazds, Anton Sevidov, Bucket Hingley, City Stage, concert report, Dead Furies, Deceitome, Devlsy, Don't Let The Bastrads Grind You Down, Eeva Talsi, Elephants From Neptune, Erinevade Tubade Klubi, Ewert and The Two Dragons, F-hoone Must Saal, FatCat Records, Feast of The Vampire, Forgotten Sunrise, Gilbert Covarrubias, Heiko Leesment, Helena Randlaht, Hendrik Liivik, Hurt Me, I Wear Experiment, Intergalactic Lovers, Kauges kulas, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kimmo Pohjonen, Kivi Paber Käärid, konserttiarvio, Live Nation Baltics, live report, livearvio, Loomelootsik, Ma olen onnelik et inimesed on nii iluset ja head, Mari Kalkun, Merili Varik, Miks sa murrad mind, Musiikki ja Media, Nordic Hotel Forum, Omerta, Pekko Käppi, Pekko Käppi & K.H.H.L., Piika Kaarin, Pohja Konn, Pohjonen/Alanko, Polifauna, Rahu Ainult Rahu, Rebecka Digervall, Rock City a Go Go, Rocket Song, Roheline Saal, Sami Kuukka, Sandra Vabarna, sanna Kalla, Söit, Söpruse Puiestee, Show Me a Dinosaur, Shriram Alluri, Sibyl Vane, Simon Vincent, Sociasylum, Swans, Take a Chance with Me, Tallinn Music Week, Telliskivi, The Gentlemen Losers, The Grand Astoria, The Magnettes, The Toasters, Thousand Words, Tim Karns, Tomas Bäcklund Thuneström, Tommi Laine, Trad.Attack!, Tuska Open Air, Vaba Lava, Ville Kuukka, Viru Keskus, von Krahl | Leave a comment

09 touko 2017

Skids (uk), The Filthy Tongues (uk) @ The Liquid Room, Edinburgh 05.05.2017

Muutaman päivän matka Skotlannin pääkaupunkiin rakentui Skids-yhtyeen 40-vuotisjuhlarundin ensimmäisen virallisen keikan ympärille. Bändillä oli allaan, ennen Edinburghin Vanhan kaupungin The Liquid Room-klubin vetoa, kaksi harjoituskeikkaa kotikaupunkinsa Dunfermlinen PJ Molloys’ssa. Tieto Skidsien paluusta tuli jo varhain syksyllä. Lippujen osto Suomesta käsin osoittautui lapsellisen helpoksi, ja muutaman viikon päästä postimies Pate kantoi kotilaatikkoon valkoisen kirjekuoren Britanniasta. Oli erittäin tärkeää nähdä bändi tourneen virallisella avauskeikalla ja nimenomaan koti-Skotlannissa, sitäpaitsi esimerkiksi Lontoon vetoa olisi joutunut odottamaan tulevaan syksyyn asti. On nimittäin todettava, että vuonna 1977 uuden aallon harjalle perustettu Skids on ns. pyhä bändi, enkä voi edes lausua tässä sitä aikaa, minkä olin ehtinyt odottaa bändin näkemistä. Puhumattakaan, että olisin uskonut sen enää edes toteutuvan, semminkin kun olin onnistunut missaamaan muutamat hajanaiset reunion-keikat edellisellä kerralla, vuosina 2007-2010.

Skidsit löysin aikoinaan Big Countryn kautta, joka jälkimmäinen on itselleni se kaikkein pyhin bändi, niinkuin (ainoalle, tai hyvin harvalle) vakilukijallekin lienee jo selvinnyt. Big Countryn pääasiallinen biisintekijä, laulaja ja soolokitaristi Stuart Adamson (1958-2001), kun oli perustamassa Skidsejä Richard Jobsonin (laulu ja lyriikat) ja Bill Simpsonin (basso ja taustalaulu) kanssa. Muut miehet tulivat ja myös menivät, tämä trio muodosti Skids-ytimen vuosina 1977-80. Bändi eli nopeasti ja kiihkeästi, toinen toistaan klassisempia melodisen punkin kansallislauluja syntyi kuin sieniä sateella, suosio ja pääsy Top of The Pops-ohjelmasta lähtien joka paikkaan oli niin vauhdikasta, että myös lopahdus koitui samalla sykkeellä. Stuart lähti omille teilleen vuonna 1980, kolmannen albumin ”The Absolut Game” jälkeen, ja perusti pian Big Countryn. Jobson ja Simpson julkaisivat vielä yhden albumin ”Joy” (1981), jolla oli mukana enää yksi Adamsonin osin kirjoittama biisi, ja miehen yksi kitarasoolo. Viimeinen albumi yritti epätoivoisesti etsiä uusia tyylisuuntia ja yleisöjä, mutta suuri biisintekijä ja kitarasankari oli poissa, homma kuivui kokonaan kasaan jo seuraavana vuonna. Stuart Adamson pyöritti Big Countrya ylä-ja alamäet urheasti kohdaten, 80-luvun puolivälin supersuosiosta levymyynnin ja arvostuksen pohjamutiin, aina vuoteen 2000 asti. Turhautuminen musiikkibisnekseen, pari hajonnutta avioliittoa ja otettaan kiristänyt alkoholiongelma saivat Stuart Adamsonin päätymään traagiseen oman käden kautta poistumiseen havaijilaisessa hotellihuoneessa joulun alla 2001. Olin ollut onnekas näkemään Stuartin aikaisen Big Countryn livenä kerran, Lontoon Hammersmith Apollossa. Perustajajäsenien Mark Brzezicki (rummut) ja Bruce Watson (kitara) tahdonvoimalla Big Countryn tarina jatkuu yhä, ja varsin kunniakkaasti jatkuukin. On ollut ilo nähdä uusimuotoinen BC peräti kolmesti, Lontoossa ja Dublinissa.

Edelläesitetty ei sulje pois nykyisin pääosin elokuvaohjaajana toimivan Richard Jobsonin merkitystä Skidseille, se oli nimenomaan Jobsonin ja Adamsonin bändi. Jobsonin huikean visionääriset, usein Britannian ei aina niin kunniakkaasta sotahistoriasta kumpuavat sanoitukset, kestävät päivänvalon tänäkin päivänä. Ja väitänpä, että Jobsonin tapa lyrikoida toimi isona esikuvana Adamsonille, joka otti BC:ssa sanoitusvastuun. Skids-katalogin ensimmäisellä albumilla ”Scared To Dance” (helmikuu 1979) Adamson sävelsi kaiken ja Jobson sanoitti kaiken, jo samana vuonna julkaistulla kakkosella ”Days In Europa” (lokakuu 1979) miehet jakoivat biisintekovastuuta varsin demokraattisesti. Vuoden 1980 kolmosalbumilla ”The Absolut Game” koko bändi on merkitty kirjoittajiksi. Toisin sanoen, Jobsonilla on kaikki oikeus pyörittää Skids-yhtyettä vuonna 2017, varsinkin kun mukana on alkuperäinen basisti Simpson, ja ”The Absolut Gamella” kannuttanut rumpali Mike Baillie. Mutta kuka paikkaa Adamsonin jättämän valtavan aukon kitaraosastolla? Kyllä vain, uskollinen Big Country-toveri Bruce Watson, joka parhaiten kykenee kitaroimaan nämä klassikkobiisit Stuartin tyyliin ja hengessä, sekä Brucen poika Jamie Watson, BC:n komppikitaristi jo viimeiset seitsemän vuotta.

Edinburghin vanhan kaupungin Victoria Streetille kätketty kellariklubi The Liquid Room on monen mutkan ja kapeiden portaiden takana maan alla, mutta osoittautui mainiosti soivaksi rockluolaksi. Ennakkoon oli tiedossa, että paikan sisäänottokapasiteetti on 750 päätä. Se on liikaa, ei epäilystäkään, se tuli illan kuluessa selväksi. Liikkumatilaa ei loppuunmyydyllä keikalla ollut yhtään, happi loppui, ainoa baari tukkeutui. Liquid Room on aika tarkalleen kuin minikokoinen Tavastia, puolet lyhyempi, mutta hiukan isommalla parvella varustettu. Soundi oli erinomainen, osin varmaankin valtavan brittiladien massan takaamana, mutta myös volyymit maltettiin pitää maltillisina. Välillä jopa toivoi bändin soittavan kovempaa, siksi pauhaavaksi muodostui skottigeezereiden takavuosimuistelot keikan edetessä. Asiaa tuskin helpotti tiskiltä tarjoillut kahden (!!) pintin ämpärit, joihin sai vieläpä ovella jaetulla kupongilla punnan alennuksen.

Illan aloitti edinburghilainen, vuonna 2005 perustettu The Filthy Tongues napakalla 40-minuuttisellaan. Bändistä löytyy entisiä Goodbye Mr Mackenzie-yhtyeen jäseniä, ja Garbagen skottilaulaja Shirley Mansonin bändikavereita Angelfishin (1992-94) ajoilta. The Filthy Tongues soittaa jonkinlaista folkahtavaa post-punkkia, mutta pakenee varsinaisia määritelmiä, ja ennenkaikkea, sillä on upeita biisejä. Komeimmin soi kitaristi-laulaja Martin Metcalfen edesmenneelle veljelleen omistama ”Holy Brothers” ja bändin ainoan albumin ”Jacob’ Ladder” syntyessään klassikkoraita, järjettömän komea ”Children of The Filthy”. Jos näistä ei tule isoja, ihmettelen suuresti. Nämähän voisi joku fiksumpi tuoda vaikka Sidewaysiin, Tavastialle, Flow’hon. Ihan sama, kunhan toisi.

Skidsien settilista oli Dunfermlinen harjoituskeikoilta tuttu ja ennakkoon julkistettu, eikä sisältänyt yllätyksiä. Yhdeksäntoista raitaa bändin kolmelta ensimmäiseltä albumilta, ja muutama muu. Adamsonin lähdön jälkeiseltä ”Joy”-albumilta soi vielä edellisellä reunionilla ”Fields”, mutta nyt ei kuultu yhtään biisiä bändin itsensäkin mielestä epäonnistuneelta levyltä. Tämän faktan Jobson spiikissään huumorilla kuittasi, ja yleisö ymmärsi. Muutenkin Jobson kertoili hauskoja anekdootteja bändin alkuajoilta, vielä kun olisi uuden aallon poliisien huudolta niitä paremmin kuullut. Ihan hirveästi ei asiaa helpottanut myöskään Jobsonin mailien levyinen Fifen aksentti.

skids-40th

Pari ensimmäistä biisiä meni soundia asetellessa ja yleisömassaa toistensa varpaille töniessä, mutta kolmantena kuultu ”Melancholy Soldiers” viimeistään polkaisi keikan täyteen lentoon. Sitä seurasi kakkosalbumilta löytyvä ”Thanatos”, jota kultakauden Skids ei koskaan suostunut soittamaan keikoilla, koska bändissä oli vain yksi kitara, ja biisi vaati kaksi. Nyt isä ja poika-Watsonin Big Countrysta tutulla kitaraseinällä kurmoottama styge pääsi oikeuksiinsa, ja olikin yksi setin alkupään upeimmista vedoista. Pakko on ihailla sitä tarkkuutta ja rentoutta, johon Watsonien kahden kitaran vuoropuhelu on seitsemässä vuodessa kehittynyt. Keikkaa tehdään paljon, ja se näkyy. Kaikista Skids-biiseistä eniten Stuart Adamsonin ideaa BC-soundista enteili aikoinaan ”Dulce et Decorum Est (Pro Patria Mori)”. Sen alun kitaraintro ja myöhemmin soolo, saivat Bruce Watsonin ulvottamana ultrafanin suorastaan herkistymään. ”Working For The Yankee Dollar” ja ennenkaikkea hämmentävän varhain setissä kuultu ikoninen ”The Saints Are Coming” kirvoittivat jo ankaraa yhteislaulua yhä kovemmin perspiroivalta, ja varsin miesvoittoiselta yleisöltä. ”The Saints Are Coming” on juuri se sama biisi, jonka U2 ja Green Day yhteiscoveroivat isoksi maailmanhitiksi 2006, ja jota edelleen kuulee hoilattavan Dunfermline Athletic FC:n otteluissa, tuli sitten voitto tai tappio.

Bändi oli hionut itsensä tiukkaan tikkiin, Mike Baillien tarkassa kannutuksessa ei kuulunut vuosien poissaolo soittohommista, ja Bill Simpson hoiti bassovastuunsa rennolla varmuudella. Stemmalaulut hoituivat peräti neliäänisesti. Jobsonin kunto kesti mainiosti koko lähes kaksituntia kellottaneen keikan. Eikä mies todellakaan ollut scared to dance, vaan jorasi kaikki soolokohdat kuin villivatussi. Biisien intensiteetti vain kasvoi loppua kohden, hiki lensi lavalla ja lattialla. ”Scared To Dance”, Charles”, ”Charade”, ja yleisölaulatukseksi äitynyt ”Hurry On Boys”, jonka Jobson ilmoitti kaikista kaikkein Skids-suosikikseen, jos joutuisi yhden valitsemaan. Varsinaisen setin loppukiidon upein veto oli alakerrasta mollivoittoisesti jynkännyt ”A Woman In Winter”. Keikka päättyi kaikkien valtavaan yhteisymmärrykseen Skidsien brittirockille vuosiksi eteenpäin langettamasta merkityksestä, ”Masqueraden” kohdalla ilma oli jo nyrkeistä sakeana. ”Into The Valley”, bändin suurin listahitti (UK Single Charts numero 10, maaliskuussa 1979) päätti varsinaisen setin. Omastakin levyhyllystä ”Into The Valley” löytyy toki alkuperäisenä seiskatuumaisena, mutta soittokiellossa se keräilyesineenä luonnollisestikin on.

Skids on pitkin talvea työstänyt uutta materiaalia, ja paluualbumin ”Burning Cities” on määrä ilmestyä tänä vuonna, ennen 40-vuotisjuhlien päättymistä. Ensimmäisenä encorena kuultiin uusi biisi ”A World On Fire”, joka oli kyllä todella kova raita ja ennakoi erittäin odottamisen arvoista albumia, jonka postimies Pate jonain päivänä kiikuttaa kotilaatikkoon useammalla kuningattaren kuvalla varustettuna. Uusi biisi oli hiottu yhtä kovaan kuosiin, kuin paljon soitetut klassikotkin, ja kulki tummasävyisenä post-punkina. Sokeampi olisi voinut luulla, ettei lavalla edes ole Skids, eikä se ole lainkaan huono asia. Vielä lyhyt nykäisy aina keikat päättävästä ”TV Starsista” ja yksi koko rokkidiggariurani ennakkoon tärkeimmistä keikoista oli paketissa. Mikään keikka ei voi juuri koskaan vastata vuorenkorkuisiksi nousseisiin ennakko-odotuksiin, mutta energinen, kompakti ja hienoon tämminkiin hiottu Skids-veto oli ehdottomasti kaiken odottamisen arvoinen. KG

Posted in New Wave, post punk, punk, rock, Uncategorized and tagged A Woman In Winter, A world on Fire, Angelfish, Big Country, Bruce Watson, Burning Cities, Charade, Charles, Children of the Filthy, Days In Europa, Dulce et Decorum Est (Pro patria mori), Dunfermline, Dunfermline Athletic FC, Edinburgh, Fields, Garbage, Goodbye Mr Mackenzie, Hammersmith Labbat's Apollo, Holy Brothers, Hurry On Boys, Into the Valley, Jacob's Ladder, Jamie Watson, Joy, Mark Brzezicki, Melancholy Soldiers, PJ Molloy's, Richard Jobson, Scared to Dance, Shirley Manson, Skids, Stuart Adamson, Thanatos, The Absolut Game, The Filthy Tongues, The Liquid Room, The Saints are Coming, Top of The Pops, TV Stars, William Simpson, Working For A Yankee Dollar | Leave a comment

05 joulu 2016

Tiger Army (us), Relentless @ Klubi, Tampere 04.12.2016

Tampereen Klubilla on yleisön ja lavan väliin viritetty mellakka-aita, oikein virallinen, eikä mitään pikkupoikien tapahtuma-aitaa. Ensimmäinen ajatus on, että toivottavasti tämä ei ole mikään kukkahattuosaston uhkailemalla vaatima pysyväisratkaisu. Vaan että toivottavasti tämä viittaa vain illan pääesiintyjän, kalifornialaisen Tiger Armyn maineeseen hurjana livebändinä. Veikkaan vahvasti jäkimmäistä syytä. Seuraavalla keikallahan tuon sitten näkee. Mellakka-aitaa ei tänään onneksi alkuperäiseen tarkoitukseensa tarvita, loppuunmyyty Klubi käyttäytyy hyvin ja bändi soittaa energisen, mutta ei kuitenkaan väkijoukkoja riehumaan yllyttävän sunnuntai-illan keikan.

Tapahtuman avaa joensuulainen Relentless, jonka olin aiemmin tsekannut livenä kerran, joskin edellisestä on yli kuusi vuotta aikaa. Tässä välissä Relentlessin ote on vain tiukentunut, tulevalta albumilta kuultu maistiainen lupaa todella hyvää, ja bändi hoitaa vain reilun puolen tunnin lämppärisettinsä erittäin hyvällä sykkeellä. Relentless voisi jopa soittaa pari stygeä pidempään, siksi turhauttavan pitkäksi jää roudaustauko tänään kahden bändin välillä. Trion vedosta käy jalan alle parhaiten kitaristi-laulaja Jannen huuliharpulla introilema ”(Not) Forever Young”, vuoden 2013 ”Dropout!”-albumilta, sekä itseasiassa saman levyn heti seuraava raita, mainio ska-biisi ”I’m Gonna Be Strong”. Levyllä biisi ryydittyy koskettimilla, mutta toimii näin riisuttuna keikkaversionakin mahtavasti. Jos punkmausteinen billy tuntuu omalta jutulta, ja ylipäätään haluaa nähdä kovan kotimaisen livebändin, tsekkaa ihmeessä Relentless. On nimittäin kova trio. Luvata voi, ettei omaankaan ensi kertaan mene kuutta vuotta.

tiger_army_logo

Illan pääbändi Tiger Army on nyt ensimmäistä kertaa Tampereella, ja Suomessakin ylipäätään kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Porukka ei kuitenkaan ole unohtanut, Tiger Armylla on uskollinen fanikuntansa, ja nytkin sekä Tavastia että Tampere myivät ennakkoon loppuun. Tänään bändi soittaa aiemmilta kiertueen keikoilta tutun settilistan, biisijärjestystä hiukan hämmentäen. Keikka kellottaa reilun tunnin, ja todella hyvät lämmöt liiteeriin saadaan nostatettua. Itselle ja omalle kohdalle ei jotenkin tänään napsahda erityisellä tavalla, mutta on mahtavaa nähdä että jengi viihtyy. Kuten todettua, Tiger Armyn fanikanta on erityistä, ihan jo senkin takia näiden keikka kannattaa joskus kokea, jos siis punkilta maistuva billy tuntuu yhtään omalta jutulta. Sen verran tuntui, että ennakkoflaba piti hankkia ja bändin levytettyyn tuotantoon luoda kertaava korva.

Bändi aloittaa hetkisen myöhässä, kiertuehenkilökunnan jampat sinkoilevat edestakaisin. Hiljattainen keikka Malmön Kulturbolagetissa on jouduttu perumaan flunssa-aallon iskettyä orkesteriin, ja kitaristi-nokkamies Nick 13:lle kiikutetaan kuumaa mukia kesken keikankin. Ei ole tainnut tauti täysin hellittää. Silti, bändi vetää energisen setin, josta varsinkin huomattavan ja ilahduttavan naisvaltainen yleisö menee varsin pähkinöiksi. Toukokuussa ilmestyneen, erittäin oudosti nimetyn paluulevyn (kai se nyt on paluulevy, jos edellisestä on aikaa 9 vuotta) ”V….” raitoja osataan ulkoa.

Tuoreelta rieskalta vedetään neljä biisiä, eivätkä ne erityisesti häpeile vanhempiensa seurassa. ”Fireball” avaa illan, karmivilla soundeilla tosin. Vasta neljäntenä kuultuun, kakkosalbumin raitaan ”When Night Comes Down” saadaan äänenpaine paremmalle tolalle, mutta Nickin laulun suhteen ei välttämättä tyydyttävää ihmeellisemmäksi. Nämäkin on toki vähän veteen piirrettyjä viivoja, veikkaan ettei ultrafaneilla ole nipon sijaa mitä illan soundeihin tulee. Oma sijoittuminenkaan ei välttämättä tänään auta asiaa, vaikka ei se huono ole. Uuden platan biiseistä itselleni toimii parhaiten alulla settiä kuultava ”I am The Moth”. Monin paikoin, niin tässäkin kohtaa, tulee mieleen että kuinka käänteentekevä bändi vähintäinkin oli, ellei edelleen ole, näitä 18 vuotta aiemmin perustettu Social Distortion.

Tiger Armyn kokoonpano meni viime vuonna (taas) uusiksi, ovi on käynyt suht ahkeraan, vain Nick 13 itse on jäljellä hamasta alusta. Järjestyksessään viides rumpali on Mike Fasano. Mies on nähty aiemmin mm. ex-Gun’n’ Roses-kitaristi Gilby Clarken bändissä. Ystävänsä Matt Sorumin kautta Fasano päätyi aikoinaan soittamaan myös Gunnareiden ”Spaghetti Incident?”-albumille, ja onpa miehellä takanaan muutaman vuoden stintti myös heavyorkesteri Warrantissa. Monipuolinen paukuttaja siis, ei puritaani psykobillymies. Se kuuluu hyvällä tavalla. Lyönti on jykevä ja temmot kovia. Serbialaistaustainen basisti Djordje Stijepovic on lavan energisin hahmo, ainakin tänään. En ole oikein soolomiehiä, mutta Stijepovicin lopussa vetämä läskibassosoolo on ehdottomasti näkemisen ja kuulemisen arvoinen. Kovassa seurassa on tämäkin jäppinen koulittu, miehellä oli Motörheadin Lemmyn ja Stray Catsien Slim Jimin kanssa raskasbillyprojekti The Head Cat. Hyvää työtä on siis Nick tehnyt rekrytointiosastolla.

Eddie Cochran-laina ”Twenty Flight Rock” kulkee napakasti, ja on setin vakiokalustoa. ”FTW-Fuck The World” on silkkaa hardcorea, vain ujosti billyn valepukuun naamioituna. Uuden levyn raita ”Devil Lurks On The Road” on myös yksi illan tehokkaimmista. Sekä lavalla että eturivissä alkaa olla hiki. Tiikeriarmeijan yhteinen tunnuslaulu ”Never Die” lähtee jo yleisönkin puolelta niin railakkaasti, ettei uskoisi olevan sunnuntaiehtoon. Encoreita kuullaan kahdessa osassa, kaikki huipentuu kolmosalbumin ”Sea of Fireiin”, kuten käsittääkseni niin usein ennenkin.

Aivan kova puhde psykobillyn ja vaihtoehtoisen punkin parissa. Ja vaikka oma fiilis ei ihan kattoon tänään kajahtanut, niin hyvä oli nähdä, että olin poikkeus. Tiger Army tulee taatusti takaisin, eikä siihen varmaankaan mene kahdeksaa vuotta. KG

Posted in post punk, psychobilly, punk, rock'n'roll, rockabilly, ska, Uncategorized and tagged (Not) Forever Young, Devil Lurks on The Road, Dropout!, Eddie Cochran, Fireball, FTW, Fuck The World, Gilby Clarke, Guns'n'Roses, I am the Moth, I'm Gonna Be Strong, Lemmy Kilmister, Malmö Kulturbolaget, Matt Sorum, Mike Fasano, Never Die, Pakkahuone, Relentless, Sea of Fire, Slim Jim Phantom, Social Distortion, Spaghetti Incident?, Tampere Klubi, The Head Cat, Tiger Army, Twenty Flight Rock, V..., Warrant | Leave a comment

06 elo 2016

Twisted Sister (us), Metal Church (us), Maj Karma, Stam1na, Reckless Love @ Porispere, Pori 05.08.2016

Suistomaa soi, kuudetta kertaa nyt järjestetty Porin Kirjurinluodon Porispere-festivaali tukevoittaa vuosi vuodelta asemaansa kesän festarikartan tärkeänä ja persoonallisena osana. Tänä vuonna itselleni mahdollistui olla paikalla vain perjantaina, mutta sitäkin kovempia täkyjä oli taas Porispere heittänyt ohjelmistoonsa: viimeistä kertaa Suomessa soittava heavylegenda Twisted Sister ja toinen muuten vain harvinainen vieras Metal Church, riittivät lähtökynnyksen ylittämiseen enemmän kuin mainiosti.

Matkalla Poriin satoi vettä kuin sääjumala Estherin perseestä, liikenne hidastui ja kun tien päällekin oli lähdetty hiukan vaiheillen, totesimme keikkaseurani kanssa, että päälavan klo 16.30 korkkaava Diablo tulee jäämään näkemättä. Itse ehdin mukaan viimeiseen biisiin, enkä nyt käytä tilaisuutta lausua Diablosta mitään yhden biisin perusteella. Bändin tuore albumi on kovin hehkutettu ja paluukin vuosien tauon jälkeen tärkeänä nähty, joten jengi ei voi olla täysin väärässä. Itse kuuntelin bändiä varsin paljon ”Renaissance”-kiekon (2002) aikoihin, jolle olin mukana synnyttämässä peräti musiikkivideotakin, mutta sitten oma into hiivahti ja pian sen jälkeen alkoi 7 vuoden levytystauko, bändillä siis. Vaan nythän tuo on paluu tehtynä, tilaisuuksia tarkistaa orkan nykymoodi tullee lisää.

Sitten Tuulivoima-lavalle ja takabaarista iltapäivän ensimmäinen kylmä keskiketterä, autolla liikkuvalle festarivieraalle kebardien siepominen on insinöörilaji, hyvät hermot ja lyhyt matematiikka riittävät kuitenkin kohtuulliseen lopputulokseen pääsemiseksi. Takalinjoilta tuli siis pääosin yyberöityä Reckless Love, jonka näin nyt toistamiseen vuoden sisään. Ja mikäpäs se siinä, bändillä on uusia kovia biisejä heittää heti setin kärkeen, aina yhtä rento ja ammattimainen ote, sekä päivän hetkestä täysin riippumatta erittäin vastaanottavainen yleisö.

Solisti Olli Herman kiittää kaikilla keikoilla faneja bändin jätkien unelman konkretisoimisesta, mikäpä bändi voisi kiertää tyhjille saleille. Kuopion unelmatehdas laittoi nytkin hyvän kiertämään ja soitti Kirjurinluodon teltassa erittäin hyvällä sykkeellä, eikä setissä ollut yhtään turhakemelodiaa tai huonoa biisiä. Tätäkin bändiä voi arvostella, mutta ponnistakaa itse Kuopiosta ja hoitakaan itsenne Los Angelesiin keikalle, niin mietitään sitten uudestaan. Ja mitä hullua, varsinkin naispuolinen ja naispainotteinen yleisö tuntui diggaavan. Näiden show’ssa jokainen paikalle laittautunut lady voi hetken olla ”randy scandinavian girl (northern looks incredible when you’re with randy scandinavian girl)” ja ”beautiful beautiful bomb, made of dynamite”. Mikä ongelma? Ja vaikka ihan jokainen sointukulku ei välttämättä olekaan Reckless Lovella ihan kaikkein ainutlaatuisimman kuuloinen, niin eletään vuotta 2016, kaikki popmusiikki on jo sävelletty moneen kertaan. KISSin Paul Stanleykin antoi juuri ”anteeksi” Bruce Springsteenille, vaikka totesikin muutaman Pomon biisin kulkevan erittäin lähellä ”I Was Made For Lovin’ You Babyn” melodialinjaa.

Helmikuussa ilmestyneen”InVader”-nelosalbumin raita ”We Are The Weekend” rullasi aivan järkyttävän hienosti, oli otettava muutama askel edemmäs. ”Edge of Our Dreams” ja kakkoslevyn ”On The Radio” kulkivat ehkä naksun kaikkia muita mallikkaammin, mutta sanottava on, että yhtään huonoa tai löysää hetkeä ei Recklessin vedossa ollut. Vastaanpanematonta settiä, monessakin mielessä. Olisi kandennut Metal Churchin ukkojenkin olla ottamassa mallia, miten rokkia soitetaan (aiheesta lisää tuonnempana). ”Hot”-hitin kohdalla Ollille tuli tunnetusti niin hiki, että olihan se otettava paita pois. Ja mikäs siinä, kun kerrankin on joku jolla on jotain näytettävää. Paidalla tai ilman, näiden keikoillehan saattaa joutua vastakin. Kova bändi.

Porispere 2016

Murkinatauko, jonka aikana paitsi nuori Sanni esiintyi bändeineen pää-eli Lokki-lavalla, niin myös me keikkaseuran kanssa lähinnä pohdimme, että kuka keksi nasaalin? Oliko se Nylon Beat, joka antoi luvan laulaa nenästä? Miksi Sanni esiintyy täällä? Osaako Sanni soittaa jotain instrumenttia? Kuka keksi, että Sannin radiohitissä pitää sanoa vittu, niin että nyt jokainen eskari-ikäinen fani on pakotettu saamaan tietää, mikä on vittu. Kysymys toisensa perään poukkoili päässä. Niin vähän vastauksia.

San Franciscossa vuonna 1980 perustettu Metal Church nauttii raskaan rockin kronikoissa mainetta erittäin tärkeänä bändinä vaikkapa thrashmetallin kehityskululle. Eikä Porisperen telttalavalla heitetty keikka sitä voi heiltä ottaa pois. Bändi oli itsellekin ehdoton kakkostyypin syy tulla tänä vuonna Poriin, mutta aiheutti kyllä senmaailmaisen pettymyksen. Keikan kompaktiudessa tai settilistassa ei ollut mitään vikaa. Yleisön vastaanottokin oli todella suopeaa, paikalla oli montakin kourallista tosifaneja ja meininki muodostui hyväksi. Omalla kohdalla en kuitenkaan syytä ruokailun jälkeistä masennusta, osaan erottaa sen puolihuolimattomasta keikasta. Lukemattomilla listoilla yhdeksi maailman parhaista metallikitaristeista kanonisoitu Kurt Vanderhoof (ainoa jäljelläoleva perustajajäsen) sooloili epätarkasti, ei tahtonut pysyä omien soolojensa kyydissä. Muutenkin koko bändin soitossa oli epätarkkuutta ja epärytmiikkaa. Kuulivatko ne toisiaan huonosti? Enpä usko, koska mitään kommunikointia en nähnyt monitorimiksaajan suuntaan, ja muukin tyytymättömyys loisti poissaolollaan. Bändillä oli hauskaa ja hyvä meininki.

Solisti Mike Howe (mukana vuodesta 1988 ja tärkeästä kolmosalbumista ”Blessing In Disguise” alkaen) kiitteli vuolaasti yleisöä useammassakin välissä, mutta jotenkin epäaidon tuntuisesti. En tarkoita, että metallisolistilla olisi pakko olla Urho Tulitukka-tyyppinen haba ja kolmemetrinen teutonifleda. Ei, eihän hauis tai tukka muodosta ääntä. Mutta Mike Howe ei missään määrin sovi metalliyhtyeen nokille, eteenkään tilanteessa, jossa bändin kollektiivinen karisma puuttuu täysin. Karisma, jota Vanderhoofista ei ole kantamaan. Howe ei vain näytä, vaan myös tuntuu valkeakoskelaiselta zumbaohjaajalta, ja se häiritsi itseäni jopa bändin epätarkkaa soitantaa enemmän. Sorry siitä ja kaikesta muustakin, mutta aina ei vain uppoa. Sanottava on myös, että olin odottanut kieli märkänä Metal Churchin keikkaa sen julkistussekunneista lähtien, joten ei jäänyt nyt siitäkään kiinni.

Olin paikalla, kun setin loppuliu’ussa Metal Church louhi ”Beyond The Black”, tärkeä hetki olla läsnä. Parhaiten tänään kulki kuitenkin tuoreimman ”XI”-levyn raita ”No Tomorrow”. Toisin sanoen biisi, jota näistä kaikista on vähiten soitettu. Viimeisenä kuullussa ”The Human Factor”-biisissä Howe revitteli kuin ei olisi huomista, ilmeisesti mies oli jännittänyt äänensä kestävyyttä koko keikan mitalla, siksi iso ero oli Miken ulosannissa loppubiisissä, kun hävittävää ei enää ollut. Mike Howe totesi vielä mikrofoniin, että toivottavasti näemme pian. Erittäin samaa mieltä, aion olla paikalla ja antaa tälle merkittävälle pioneerijoukkojen soittokunnalle huolella uuden mahdollisuuden. Bändi veti nämä: http://www.setlist.fm/setlist/metal-church/2016/kirjurinluoto-pori-finland-73fcae19.html

Päällekkäisyyksien takia jäi tällä erää näkemättä Penniless-mies Ossi Alisaaren turkulaisponnisteinen Salaliitto, mutta se on ehdottomasti tsekattavien pitkällä listalla, kunhan vain tilaisuus koittaa. Bändistä, ja nytkin sen Porispere-vedosta, on kuulunut pelkkää hyvää.

Pettymystä Metal Churchin isosti odottamastani keikasta ei kyennyt paikkaamaan päälavan Stam1na, johon itsellä ei ole koskaan ollut oikeastaan minkäänlaista suhdetta. Eikä paikannut liioin anniskelualueella nopeasti kiedottu illan kakkoskeijo. Oli kuitenkin edes yritettävä lähestyä Stam1naa—josko nyt, Porin pyhällä suomirockin suistomaalla ymmärtäisin, mikä Lemin Pantera on närhiään ja muniaan. Mutta kun ei ymmärrä, ei ymmärrä. Kovan luokan toimittamista, taitavaksi hiottua yhteissoittoa, helketin hyvät soundit ja loppupäätä kohden myös hyviä melodioita. Mutta, en ole kohderyhmää.

Vaadittiinkin seuraava veto, Harjavallan Killing Joken huikea tuntinen telttalavan tunnelmassa, että saatoin muotoilla asian ääneen: Maj Karma on ainoa suomeksi laulava tai laulanut raskasorkesteri, jota olen vilpittömästi koskaan ymmärtänyt, sietänyt ja diggaillut. Muu on mennyt ohi, vähän jopa valitettavasti. Näin aikoinaan liudan Helsingin keikkoja Maj Karman Kauniilta Kuvilta, kun tuttu mies oli noina vuosina miksaustiskin takana. Niiltäkin keikoilta on muistona tinkimätön toimittaminen, hillitön tummanpuhuva postpunk-groove, ja itseironinen omien tekemisien ymmärtäminen, koko ajan liian vakavat karikot kiertäen.

Herra Ylppö tietää mistä laulaa, ja on laittanut paperille vain sanoja, joiden takana voi seistä. Kimmo Kuritun ja Häiriön mustanpuhuva ja kierteinen svengi on ihan omaa luokkaansa tässä maassa. Maj Karma debytoi vihdoin Porisperessä järjettömän kovalla vedolla. Kesän festariputki päättyi rennoissa merkeissä, lavalla tyhjenneltiin Jack Daniel’s-pottua. Viimeisessä biisissä lavalle kutsuttiin joukko faneja joraamaan, ja annas olla kun jengi keksi mainitun Daniel’s-halon.

Maj Karma piti peräti seitsemän vuoden levytystauon, katosi kartalta. Mutta kun teki paluun, teki sen laadulla. Tuore albumi ”Peltisydän” on erittäin hyvä, sen raita ”Sotaa ei tule” avasi keikan aivan maagisella tavalla. ”Telekineesi” oli uudelta levyltä niin ikään keikan kohokohtia. Ja sitten ”Ukkonen”, ”Paina” ja ”Rukous”. Jengi lauloi mukana, liiteri oli täynnä. Maj Karma, pitkää ikää. Tämän bändin keikalle voi edelleen huoletta mennä myös lähitulevaisuudessa milloin vain. Ja menenkin. Näin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/maj-karma/2016/kirjurinluoto-pori-finland-7bfcae18.html

Maj Karman takia pelkästään kannatti tulla Poriin asti. Mitä vielä? Ai niin, Twisted Sisterin kaikkien aikojen viimeinen Suomen keikka. Vuonna 1972 perustettu heavy metallin pioneeribändi on päättänyt lopettaa saappaat jalassa, kunniakkaasti ja kerralla. Porin jälkeen jäljellä on viisi show’ta, homma päättyy näillä näkymin lokakuun alussa New Jerseyssä, bändin alkuperäisellä kotikentällä.

Solisti Dee Snyder, heavyrockin Randy The Ram, kaikkien heavyhemmojen kruunamaton motherfucking äiti ja isä yhtäaikaa totesi alun puheessaan, että kaikki ne valehtelivat meille: Ozzy, Scorpions, Judas Priest ja monet muut. Uhosivat lopettavansa, mutta kiertävät yhä. Twisted fucking Sisterin tapauksessa on kyllä huomattavasti helpompi uskoa lopulliseen lopettamispäätökseen, ja sen pitävyyteen. Kuin vaikkapa nyt yhteenkään lauseeseen koskaan Ozzy Osbournen suusta. Mutta siis toivoa sopii, että nämä olivat ihan oikeat jäähyväiset. Sen verran haikeaksikin meni keikan kestäessä, että toivon todella.

Bändin ainoa perustajajäsen, kitaristi Jay Jay French uhosi Satakunnan Kansan haastattelussa, että illan show on kovin mitä todennäköisesti koskaan kukaan meistä tulee näkemään. No niin. Mies itse tuotti vähiten show’ta koko iltana, homma lepäsi täysin Dee Snyderin harteilla. Mutta silti, ei French täysin väärässä ollut, show kilahti omaan Top20:een kohtuullisen vaivattomasti, ja uskokaa kun sanon, että siellä on tiukkaa. Siis siellä Top20:ssä. Tai siellä nyt ainakin.

Setti oli hittipainotteinen, niinkuin jäähyväisten kuuluu ollakin. Deellä oli runsaasti aikaa myös huudattaa yleisöä ja jutella pitkiä pätkiä. Bändillä oli hauskaa, yleisöllä vielä hauskempaa. Nämä on oikeastaan hetkiä, joita on puolimahdotonta selittää. Näissä pitää olla paikalla, sillä tämä tunnelma ei koskaan palaa, Twisted Sister ei koskaan palaa. Sattui myös olemaan kitaristi Eddie ”Fingers” Ojedan syntymäpäivä, mutta Dee ei suostunut että lauletaan lälly ”Happy Birthday”, vaan tietenkin ”We’re Not Gonna Take It”, joka oli juuri kuultu muutenkin pitkän hartaana versiona.

Twistareiden kaikkein tunnetuimman hittibiisin lisäksi illan ehdottominta pelkkää juhlaa olivat ”I Am (I’m Me)” ja edesmenneille sankareille Jimmy Bain, AJ Pero ja Lemmy Kilmister omistettu häkellyttävän kaunis ”The Price”, johon Fingers Ojeda luukutti todella upean soolon. Bändin pitkäaikainen ja legendaarinen rumpali, blood brother AJ Pero kuoli reilu vuosi sitten, nyt kannujen takana paikkasi itse Mike Portnoy, fakta joka nosti näiden monttubileiden rockhistoriallista arvoa entisestään arvaamattoman paljon. Portnoy malttoi olla myös kihistelemättä ja kolistelematta, veti niinkuin Pero olisi vetänyt. Ja tunnettu fakta on myös se, että Pero oli kuin varmuudeksi ilmoittanut bändille, että jos hänelle joskus jotain sattuisi, niin ottakaa Portnoyn poika paikkaamaan.

Twisted Sistersin viimeinen keikka Suomessa oli yksi hillittömimmistä rockjuhlista koskaan, joita olen todistanut. Ei maailmankaikkeuden ehkä kovin keikka sinänsä, mutta rock’n’rollshow, joka ei ehkä koskaan unohdu. Juuri niinkuin Jay Jay French lupasi, mies joka ei koskaan valehtelisi Satakunnan Kansalle. Tämän rock’n’rolljuhlan tuomisesta Suomeen, suuri hatunnosto Porisperelle. Viime kesänä jäähyväiset Nuclear Assaultille, entä ensi kesänä. Kiitos, ja hyvästi, Dee, Jay Jay, Eddie ja Animal Mendoza. Iso pala rockhistoriaa on lokakuussa paketissa, vain 15 jäähyväisshowta bändiltä joka on urallaan soittanut 37 maassa, olimme onnekkaita. Lupaamme pysyä nälkäisinä! Näillä biiseillä saatettiin TS ikuisuusmatkalle: http://www.setlist.fm/setlist/twisted-sister/2016/kirjurinluoto-pori-finland-63fcae1b.html

En ole kuullut vielä keneltäkään poikkipuolista sanaa Porisperen järjestelyistä. Paljon on siis onnistuttu tekemään oikein. Keskeisintä on nyt olla nostamatta yleisömääriä. Nykyinen posse mahtuu Kirjurille mainiosti, toivottavasti se riittää. Erityismaininta saaren iltavalaisusta, puhelimien latauspisteistä, myöhään illallakin jonoutumattomista myyntipisteistä, päälavan soundista, järjettömän ystävällisestä henkilökunnasta, ja monesta muusta seikasta, jotka tekevät Porisperestä ainutlaatuisen. Ensi kesään. Toi. KG

Posted in alternative rock, festival, glam metal, glam rock, hard rock, heavy metal, heavy rock, indie rock, open air, pop, post punk, power metal, rock, speed metal, thrash metal, Uncategorized and tagged AJ Pero, Beautiful Bomb, Beyond The Black, Blessing In Disguise, Dee Snyder, Diablo, Eddie Fingers Ojeda, Eddie Ojeda, Edge of Our Dreams, festariraportti, Häiriö Pirinen, Herra Ylppö, Hot, I aM (I'm Me), I Was Made For Loving You Baby, InVader, J.Savolainen, Jay Jay French, Jimmy Bain, Judas Priest, keikka-arvio, keikkaraportti, Kimmo Kurittu, Kirjurinluoto, Kurt Vanderhoof, Lemmy Kilmister, Lokki-lava, Maj Karma, Maj Karman Kauniit Kuvat, Mark Animal Mendoza, Metal Church, Mike Howe, Mike Portnoy, No Tomorrow, Nuclear Assault, Olli Herman, On The Radio, Ossi Alisaari, Ozzy Osbourne, Paina, Peltisydän, Penniless, Porispere, Reckless Love, Rukous, Salaliitto, Sanni, Satakunnan Kansa, Scandinavian Girls, Scorpions, Sotaa ei tule, Stam1na, The Human Factor, The Price, Tuulivoima-lava, Twisted Sister, Ukkonen, We are the Weekend, We're Not Gonna Take It, XI | Leave a comment

16 touko 2015

Mike Watt & The Missingmen (us), Uz Jsme Doma (cze) @ Klubi, Tampere 15.05.2015

Lavalla on neljä ison vauvan näköistä jamppaa, ahtautuneina kokovalkoisiin kosmonautin alusaluihin. Kasvoista ei saa hämärässä selvää. Musiikki velloo funkin, itäeurooppalaisen kansanmusiikin, jonkinlaisen proto- tai postpunkin ja polkan väliaallokossa. Lavalla on Uz Jsme Doma, tsekkiläisen dadan ykköslyönti jo vuodesta 1985. Bändi onnistuu energisessä kolmevarttisessaan kuulostamaan kaikelta Ebba Grönista Piirpaukkeeseen, Talking Headsista Fugaziin, Frank Zappan ja Damnedin kautta. Ja meininki on koko ajan hirmuinen. Orkesteria ei edes haittaa, vaikka paikalla on Tampereen kokoisesta kaupungista 15 rokkifriikin otanta, se on tottunut myllyttämään hämyisissä luolissa salakeikkoja kommunismin aikaan, silloin kun oli parempikin olla näkemättä, ketä kaikkia paikalla on.

Prahan oudolla smurffilaumalla on takanaan seitsemän studioalbumia. Kukaan ei teknisesti ottaen, eikä tarvitse edes mennä kovin tekniseksi, ole enää perustajajäsen, mutta koskettimissa, kitarassa ja laulussa vaikuttava bändin (nykyään) yksinoikeudellinen biisintekijä Miroslav Vanek on ollut remmissä vuodesta 1986. Vanek on maassaan arvostettu runoilija ja avantgardisti, jonka ura alkoi jo 1981 punkryhmä Fourth Price Bandissa. Renessanssisihmisenä Vanek on myös elokuvasäveltäjä, kirjailija, levytuottaja ja leffakoulu FAMUn musiikkidramaturgian opettaja.

Uz Jsme Doman hämmentävän vedon aikana tajuaa, miksi niin monet itäeurooppalaiset bändit kuulostavat siltä kuin kuulostavat. Vaikkapa nyt meille suomalaisille tutummat veljesbändit Eestistä, samoihin aikoihin perustetut, kuten Singer Vinger, Vennaskond, J.M.K.E., Röövel Ööbik ja monet muut. Puolimaissa 80-lukua alkoi esiripun raoista kulkeutua länsimaisia rocklevyjä salaa tai tuttujen kautta idässä kuultaviksi, ja monet niistä iskivät niin kovaa, että syntyi pakonomainen aalto perustaa bändejä. Paljon hyvää syntyi noina vuosina, vaikka muuten innovatiivisista ajoista ei ehkä kannatakaan puhua. Bändeillä ja tekijöillä kuten David Bowie, Talking Heads, Pere Ubu, Public Image Ltd. jne oli valtava vaikutus, ja se tausta kuuluu Uz Jsme Domankin tuotannon läpi. Bändi kuuluu olennaisesti siihen jälkipunkin ja glasnostin synnyttämään bänditsunamiin Itä-Euroopasta, johon monen noista maista koko rockperintö perustuu.

Eikä tässä kaikki, Uz Jsme Doman veto on kaikessa energisyydessään, kuviakumartelemattomuudessaan ja häpeilemättömyydessään parasta todella pitkään aikaan. Korostan parasta, vaikka tälläkin sivustolla tulee kehaistua yhtä ja toista artistia pelkästään siksi, että on oppinut välttelemään ilmiselvästi kehnoja keikkoja. Edellisen kerran Uz Jsme Doma oli soittanut Tampereella 1991, ja kuten Vanek totesikin spiikissään, kannattaa tulla (tai mennä) katsomaan bändi uusintana Tsekin maaperälle, mikäli täkäläisvierailut ovat näin harvinaista herkkua. Hehkuttamatta paras, sitä kohti, että näkee nämä kotikentällä, voi olla aika hikiset bileet.

Sitten lavalle nousee toinen jälkipunkin legenda, vuonna 1980 The Minutemen-yhtyettä perustamassa ollut Mike Watt, monissa kronikoissa maailman parhaiden basistien joukkoon ylennetty. Eikä suotta, miehen jazzahtavan funkahtava ote Minutemenin levyillä toimi innoittajana hirvittävälle liudalle bändejä 80-luvun lopulla ja 90-luvun vaihtoehtorockin aallossa. Minutemenin vaikutusta ei voi aliarvioida, eikä sen arvoa rockin kehityskaarissa vähätellä. Tunnetuin varmasti noista vaikuttuneista on ollut Red Hot Chili Peppers, jonka kokonainen albumi, vuonna 1991 kryptoniittia myynyt ”Blood, Sugar, Sex, Magik”, on omistettu Mike Wattille. (Iso ympyrä sulkeutui marraskuussa 2008, kun RHCP-basisti Flea ojensi Wattille Bass Player Magazinen elämäntyöpalkinnon.)

Tuota funkahtavan jazzahtavaa bassottelua kuullaan aimo annos Tampereenkin illassa. Wattin ja nykybändinsä The Missingmenin aloittaessa on alalattialle kertynyt sentään viitisenkymmentä asiainharrastajaa. Watt muistaakin kiittää vuolaasti ”good people of Tampere”, Miken omin sanoin siksi, että vuodessa on vain 54 perjantai-iltaa, ja valita antaa niistä yksi hänelle ja bändilleen, saa mielen nöyräksi. Mahtavaa. Tähden, tai minkäänlaisen alternativejumalan elkeet, Wattin suoraviivaisesta ja konstailemattomasta esiintymisestä muutenkin puuttuvat.

Illan kaava on selkeä. Ollaan ”Third and Thirty Opera”-kiertueella, ja soitetaan ensin alusta loppuun, ilman spiikkejä tai taukoja, Wattin viimeisin sooloalbumi ”The Hyphenated Man”. Se on Wattin neljäs sooloplatta, ja löyhästi teemallinen kokonaisuus perustuen ja inspiraationsa saaden Hieronymus Boschin (1450-1516) maalauksien hahmoihin ja hahmoista. Teoksista Wattiin eniten on vaikuttaneet ”The Garden of Earthly Delights” ja ”The Last Judgement”. Bosch tunnetaan todellisena lopunaikojen maalarina, jonka tuomionäyt ovat jälleen ja aina ajankohtaisia, loppuhenkosiaan vetelevässä, pelottavasti uskonnollistuvassa ja fundamentaloituvassa maailmassamme.

Watt itse kutsuu ”Hyphenated Mania” punkoopperaksi (miehen jo kolmanneksi sellaiseksi). Sitä se tavallaan onkin, se vain koostuu 30 lyhyestä biisistä, joiden keskikesto on puolisentoista minuuttia. Levy kellottaa 47 minuuttia ja rapiat, livenä setti laskujeni mukaan hiukan vähemmän. Biisit ajetaan läpi ilman taukoja tai mahdollisuuksia välitaputuksiin, seuraava lähtee juuri kun edellinen sammuu. Lyhyitä spoken word-kohtia kuullaan, välillä Wattin laulu on kuiskauksia, välillä huutoja. Dynamiikkaa löytyy, niinkuin oopperassa kuuluukin. Watt murjoo bassoaan kuin sen viimeisellä keikalla, rumpali Raul Morales tikkaa taustatuen. Kitaristi Tom Watson on toinen missingman. Trio soittaa osin toisiinsa päin kääntyneenä, kuin Crazy Horse ikään, varmistaen että tämä tehdään juuri tässä ja nyt tämä show, eikä niinkuin sekuntikello kaulassa treenikämpällä harjoiteltiin. Vaikka konseptilevyä soitetaankin, orgaanisuus säilyy. Parhaiten 30 lyhärin setistä mieleen jäävät ”Mouse-Headed-Man” ja loppupään ”Man-Shitting-Man” (kaikki albumin raidat on nimetty samaan tyyliin ja jokainen hahmo löytyy Boschin mestarillisista lopunajan kuvista).

Hikisen kolmevarttisen jälkeen bändi kokoontuu lavan taakse kiittelemään toisiaan, piskuinen tamperelaisyleisö on settilistansa lukenut ja tietää, että Watt ja Missingmen palaavat vielä soittamaan kahdeksan biisin Minutemen-setin, kaikki vuoden 1983 albumilta ”What Makes a Man Start Fires?”. Ja kappas, niinhän nuo palaavatkin. Räyhäkkäästi lähtee setti käyntiin biisillä ”Bob Dylan Wrote Propaganda Songs”, Minutemen-osuuden aikana Tom Watson kantaa laulamisen päävastuun, Watt soittaa setin enimmäkseen rumpujen takana, Moralesin olan yli kuikkien. Rätväkimmin Minari-biiseistä lähtee jo mainitun lisäksi ”Beacon Sighted Through Frog”.

Hikinen keikka kellottaa aika tarkkaan tunnin, pieni mutta valikoitu yleisö on tyytyväinen. Minutemen ei koskaan palaa, ilmeisistä syistä, se tiedetään. Mutta jospa Watt onnistuttaisiin Suomessa näkemään vielä, soolokeikkojen lisäksi, myös uudelleenaktivoiduissa The Stooges-riveissä, joissa mies niinikään bassottaa. Toivossa on hyvä elää. KG

Posted in alternative rock, art rock, avantgarde, post punk, proto punk, punk and tagged Beacon Sighted Through Frog, Blood Sugar Sex Magik, Bob Dylan Wrote Propaganda Songs, Fourth Price Band, Hieronymus Bosch, Klubi Tampere, Man-Shitting-Man, Mike Watt & The Missingmen, Miroslav Vanek, Mouse-Headed-Man, Raul Morales, Red Hot Chili Peppers, The Hyphenated Man, The Minutemen, The Stooges, Tom Watson, Uz Jsme Doma, What Makes a Man Start Fires? | Leave a comment

31 tammi 2014

Simple Minds (uk) @ Cirkus, Tukholma 29.01.2014

Kun minä olin nuori poika, oli oikeastaan kolme (ulkomaista) bändiä ylitse muiden. Oli Big Country, U2 ja sitten oli Simple Minds. Kolme orkesteria, joissa kaikissa brittiläisen uuden aallon hienoimmat piirteet tulivat kristallisoiduimmin esiin. Ja joita kaikkia esikuvana, tai esiasteena, edusti The Skids. Noiden aikojen jälkeen on nähty Brittein saarilta monet tyylisuunnat, uudet kuumat nimet, rockmusiikin pari vuotta myöhemmin haudatut pelastajat. Mainitusta triosta Big Country on periaatteen tasolla olemassa edelleen (voin määritellä niitä periaatteita tällä palstalla joskus myöhemmin). U2 on omaan pöhötautiinsa ja maailman keskeneräisyyteen väsynyt stadiontyrannosaurus. Löydän itseni sanomasta vuonna 2014, että kaikki vuodet ja reunamerkinnät huomioiden, näistä itselleni käsittämättömän tärkeistä bändeistä kovimmassa eliniskussa on 1977 Glasgow’ssa muotonsa saanut Simple Minds.

Syksyllä ilmoitettiin Simple Mindsien saapuvan ”Greatest Hits+”-kiertueensa kanssa Tukholman historialliseen Cirkukseen. Kiertueen ideana yksinkertaisesti ja kursailematta soittaa kaikki isot ja hiukan pienemmätkin hitit läpi yhden illan aikana. Oli tullut aika lunastaa fanitus, jonka ajallista pituutta tuskin kehtaan tässä edes lausua. Konserttiliput varaukseen, eli varmistus sisäänpääsystä, sitten lentoliput ja lopuksi majoitus. Harrastamisen helppous. Jännittävän varailurumban jälkeisenä päivänä Helsinginkin Circus ilmoitti buukanneensa bändin. No eipä siinä, ennemmin minä tämän miellyttävän velvoitteen hoidan sivistyskaupungissa, jossa tulee nykyisin liian harvoin käytyä. Stadin keikka myi loppuun, itse pääsin Tukholmaan ja bändi osoitti olevansa hillittömässä lyönnissä. Kaikki voittivat.

Grönä Lundin huvipuiston kyljessä sijaitseva, vuonna 1892 avattu Cirkus, on kertakaikkisen hieno mesta rockin soittamiseen. Historialliset puitteet on pieteetillä remontoitu, mutta vain sieltä missä todella tarvis. Alkuperäinen tunnelma estradiviihteen kultakaudelta on tallella. Tuolla areenalla on vedetty naisia parrasta, tungettu daijua leijonan kitaan ja nielty tulta ja petroolia. Puolipyöreä, 1650 henkeä vetävä nouseva katsomo. Sekä puun ja tekstiilien ansiosta kovaakin soitatettuna hieno ja selkeä soundi. Upea paikka, jonka pääsin nyt vasta ensimmäistä kertaa korkkaamaan.

Cirkuksen kaikiltakin paikoilta näkee keikan varsin hyvin, itselle osui C-katsomon mainio istuin, tämän kokoluokan venuena Cirkus on käytännössä klubi. Ja mikä mahtavampaa, kuin nähdä myös maailman isoja stadikoita täyttänyt Simple Minds klubivedolla.

Miksaustiskin odotusmusiikiksi ajama tanssibiitti lupaa hyvää, soundeista ja dynamiikasta nyt vähintäinkin. Ruotsalaiset valuvat hitaasti paikoilleen, valuminen jatkuu vielä bändin alettuakin. Ja koska Ruotsissa jokaisella on yhtäläinen oikeus nähdä keikka, ja jaksaa silti aamulla nousta rakentamaan kansankotia entistä ehommaksi, on soittoajaksi ilmoitettu ihmisystävällinen 19.30! Ja se tietenkin pitää muutaman minuutin tarkkuudella paikkansa.

Ja sitten se on yhtäkkiä totta, minä näen Simple Mindsit! Keikka alkaa väkevällä ”Broken Glass Parkilla”, kuten Helsinginkin veto, ja käytännössä kaikki illat tällä kiertueella. Ensimmäisen biisin aikana selviää, että tänään ajetaan todella lujaa. Ei haittaa yhtään, jo toisessa biisissä soundit ovat huippuluokkaa ja paranevat styge stygeltä. Kakkosena kuultava ”Waterfront” sytyttää ruotsalaisyleisön. Laulaja, ja kahdesta jäljellejääneestä alkuperäis-Mindsista toinen, Jim Kerr huutaa ”show me your hands Stockholm”. Kuuliainen kansakunta, joka ei ole vuoden 1814 jälkeen sotinut päivääkään, ottaa neuvosta vaarin. Koko popkalaset kohottaa kätensä ilmaan ja heiluu tahdissa. Koko popkalaset. Tässä puhutaan nyt kulttuurien välisistä eroista. Yhtäkaikki, on selvää viimeistään viidenneksi kuultavan ”Let There Be Loven” kajahtaessa sirkusareenalle, että Simple Minds on hirvittävässä tikissä ja kuulostaa upealta. Bändi, jota minä olen todella pitkään pitänyt yhtenä maailman parhaista, on täällä tänään ja armottomassa iskussa. Let there be love!

Keikka on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliajalla 10 biisiä, eli siis yksi enemmän kuin Helsingissä. Erikoisherkkuna tänään kuullaan ilmiselvästi tietenkin settiin kuuluva ”Promised you a Miracle”. (Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta ainakaan nettitietojen perusteella sitä ei Stadissa soitettu..) Jälkimmäisellä puoliskolla, 10 minuutin Eriksberg-tauon jälkeen, kymmenen vetoa plus neljä encorea. Aika mahtava kattaus siis koko bändin uraan. Ensimmäisen puoliskon ehdottomasti sykähdyttävin veto on komea ”War Babies”, uskomattoman komea biisi vuoden 1998 ”Neapolis”-albumilta. Kaudelta, jolloin moni oli tuominnut bändin jo hautaan. Eikä se ole siellä kuulkaas ja nähkääs vieläkään. ”War Beabiesissa” kulminoituu koko tämän illan laatu. Jim Kerrin ääni on yhä voimaa täynnä, ja saa vahvaa tukea Sarah Brown’lta, joka yläkorokkeella näyttää oppimishaluisille sekä naisen- että äänialan mallia. Charlie Burchillin (bändin säveltäjä eli mies hittien takana, sekä se toinen jäljellejäänyt perustajajäsen) kitara soi komeasti ja tarkasti. Vuodesta 2010 mukana ollut basisti Ged Grimes täyttää paikkansa lavalla, mutta ei ole mikään Derek Forbes. Nykyisin Big Countryssa soittava Forbes on instrumenttinsa parhaita maailmassa ja oli etabloimassa Simple Mindsissa bassoa melodiasoittimena. Eli siis luomassa Sitä Simple Minds-soundia. Tietenkään tämä bändi ei missään olosuhteissa ottaisi messiin puolinohevaa soittajaa, mutta silti oikeastaan se ainoa asia, mitä jään illan keikalta kaipaamaan, on Derek Forbes. Pitänee siis paikata asia pian, ja nähdä Big Country jälleen kerran. Kuunnelkaapa, jos asia kiinnostaa (tai ei ole tuttu), mikä tahansa raita vuoden 1982 ”New Gold Dream”-albumilta. Miten rockbasson soitto ei enää ole entisensä mainitun platan jälkeen. Jos minulta kysytään, Forbesin bassolinja ”Someone, somewhere in Summertimella” on ehkäpä rockhistorian komein. Se linja toki tänäänkin kuultiin, mutta jotain puuttui.

Ensimmäisen puoliajan päättävät komea ”Glittering Prize”, sekä jo edesmenneen jenkkibändi The Callin vuoden 1988 hitti ”Let the Day Begin”. Jim Kerr kehottaa ihmisiä katsomaan kakkossetinkin, sillä ”we have a job to finish here”. Tiedetään.

Oluet on horaistu, hattarat syötynä, Simple Minds nostaa homman uudelle taajuudelle. Ensimmäinen erä oli vasta tunnelman haistelua. Komeasti alkaa. Bändillä on varaa soittaa yksi isoimmista hiteistään instrumentaalina, eli ”Speed Yor Love to Me”. Eikä edes koko orkesterin voimalla, vaan Burchill ja vuodesta 2002 bändiä palvellut kosketinsoittaja Andy Gillespie kahdestaan. Sitten mukaan liittyvät Grimes ja Sarah Brown sekä lähes alusta alkaen bändiä tukenut rumpalislegenda Mel Gaynor. Vedetään näkemyksellinen versio Kraftwerkin hitistä ”Neon Lights”; brittiläisen uuden aallon yksi keskeisimmistä tunnustaa juuriaan. Sarah laulaa ensin pidätellen, mutta lataa sitten koko upealla äänialallaan. Ja kyllähän, varsinkin siinä ihan eturivissä, katseltavaakin riittää yhdeksi illaksi. Jim Kerr palaa johtamaan edestä, ja kuullaan setin vanhin hitti, vuoden 1980 ”Empires and Dance”-albumin komea ”I Travel”. Kyseinen albumihan merkitsi lopullista läpimurtoa bändille, ei vielä stadionluokalle pääsyä, mutta yleiseen tietoisuuteen kuitenkin.

Ja sitten. Sitten se tulee. Charlie Burchillin legendaarinen kitaraintro lähtee, ja Ged Grimes liittyy mukaan maailman upeimmalla bassolinjalla. On tullut aika kuulla livenä ”Someone, somewhere in Summertime”! Siinä se nyt soi. Tätä on kannattanut odottaa kaikki nämä vuodet. Tyylikäs veto, bändin koko voimalla, vimmalla ja parhaudella. Popkalaset joraa ja heiluu, Ruotsi huutaa. Itse keskityn olemaan paikalla ja muistamaan tämän hetken, kun yksi kolmesta eniten odottamastani biisistä koko keikoillakäyntihistoriassani soi. (Hetken tärkeys lienee tullut selväksi, sekä se, että olen monien kovasti diggailemieni bändien suhteen livenä varsin myöhään syntynyt.)

Huh. Hengissä yhä. Tänään, pikkupöhköllä melodialla varustettu ”The American”, saa toimia yleisönlaulatusbiisinä. Snapsilaulujen, euroviisujen ja Lasse Berghagenin maassa ei ole ongelma, kyllä lähtee. Tämän kansakunnan (joskus tosin hyvin päälleliimattua ja välillä teeskenneltyäkin) positiivisuutta on pakko ihailla. Mutta älkää nyt sanoko niille, että sanoin. Yksi illan todellisista pankinräjäyttäjistä on ”See the Lights”, myös sillä istuimella, jota henkilökohtaisesti kansoitan. Hillittömän komea veto.

Encoreita varten bändiä ei juurikaan tarvitse huudattaa, tämähän on kuitenkin kaikille ennalta tiedossa, että neljä vielä. ”New Gold Dream”, ”Sanctify Yourself”, ”Space” ja keski-ikää jo turvallisesti käyvien ruotsalaisrouvien kaikkein yksityisimpiinkin tallelokeroihin murtautuva ”Alive and Kicking”, joka saa aikaan huutomyrskyn ja huolellisen jorausaallon läpi sirkuksen lehtereiden. Vakilukija jo tietääkin, etten ole oikein encoresmiehiä, ja tämä neljän biisin lisäkaneetti upealle, huikeasoundiselle ja henkilökohtaisesti hillittömän tärkeälle keikalle on jo osastoa ruotsalainen laskiaispulla. Muoto alkaa kärsiä täytteen määrästä. Jos keikka olisi loppunut varsinaisen setin päättäneeseen ”Don’t You (Forget About Me)hen”, olisi ainakin oma lipunhintani ollut jo täysin kuitattu.

Alussa mainitsemastani bändikolmikosta Big Country julkaisi, jopa ilman myyttistä nokkamiestään Stuart Adamsonia, yhden uransa tiukimmista albumeista (”The Journey”) viime vuonna. U2:n tekemiset eivät ole jaksaneet kohottaa kulmakarvaa täällä päässä sitten vuoden 2000. Mutta Tukholman illan perusteella Simple Mindsien valmisteilla oleva albumi kiinnostaa kovasti jo ennakkoon. Ja tietäneehän se myös uutta kiertuetta. Mutta tänään, täällä ja nyt, kuninkaiden kaupungissa, erittäin tärkeä ilta. Sanoinko jo? KG

Posted in alternative rock, New Wave, pop, post punk and tagged Alive and Kicking, Andy Gillespie, Big Country, Broken Glass Park, Charlie Burchill, Cirkus Stockholm, Derek Forbes, Don't You Forget about Me, Empires and Dance, Ged Grimes, Greatest Hits+ Tour, I Travel, Jim Kerr, Kraftwerk, Let the Day Begin, Let There Be Love, Mel Gaynor, Neapolis, Neon Lights, New Gold Dream, Promised You a Miracle, Sanctify Yourself, Sarah Brown, See the Lights, Simple Minds, Someone Somewhere in Summertime, Space, Speed your Love to Me, The Call, War Babies, Waterfront | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “post punk”

Korine (us), Zanias (au/de) @ Lepakkomies, Helsinki 22.04.2026

Tykkää tästä:

Puntala Rock 2025: Rat Cage (uk), Sanctus Iuda (pl), Nao (de), Ruidosa Immundicia (at), Diskelmä, Ien, Putkipommi, Flags of Unity, Hero Dishonest, Kismet, Disappoint @ Puntala, Lempäälä 25.07.2025

Tykkää tästä:

Kauan, Murheenlaakso, Tunnit, Gasthaus Orkesteri, Tams @ Yöväen Musiikkijuhlat, Kutilan Juhlatalo, Iittala 24.08.2024

Tykkää tästä:

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Tykkää tästä:

Tallinn Music Week 05.-07.04.2018 @ Tallinn, EST

Tykkää tästä:

Skids (uk), The Filthy Tongues (uk) @ The Liquid Room, Edinburgh 05.05.2017

Tykkää tästä:

Twisted Sister (us), Metal Church (us), Maj Karma, Stam1na, Reckless Love @ Porispere, Pori 05.08.2016

Tykkää tästä:

Mike Watt & The Missingmen (us), Uz Jsme Doma (cze) @ Klubi, Tampere 15.05.2015

Tykkää tästä:

Simple Minds (uk) @ Cirkus, Tukholma 29.01.2014

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “post punk”

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot