Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “post punk”

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Teleoperaattori MEOn sponsoroima Kalorama Festival on uusin ja näyttävin tulokas Lissabonin loppukesän kuumaan festarisesonkiin. Kolmipäiväinen happening järjestettiin nyt vasta toista kertaa, eli se on Covidin jälkeinen rohkea uusi yritys. Viime vuonna täällä nähtiin mm. Kraftwerk, Arctic Monkeys ja The Chemical Brothers, eikä tämän vuoden line-up kalvennut edellisen rinnalla, ehkä jopa päinvastoin. Vuoden 2023 isoiksi nimiksi oli hankittu mm. The Prodigy, Aphex Twin, Florence+The Machine ja Blur. Erittäin moni artisti saapui Lissabonin ympäryskukkuloilla sijaitsevaan Bela Vistan puistoon Espanjasta, samana viikonloppuna järkättävä Recinto Sonora-festari Aurinkorannikon La Cala de Mijasin kylässä on Kaloraman selkeä kumppanuustapahtuma. Festareiden väliä on maanteitse kuutisen tuntia siirrellä bändejä seuraavaksi illaksi naapurimaasta toiseen. Omalla kohdalla otanta Kaloramasta osui päätöspäivä lauantaille, lippu helposti haltuun, Uber alakaupungista alle ja menoksi.

Festareiden ekan tunnin tunnelma on yleensä aina erittäin ainutlaatuinen. Tunkua ei ole, paikalla flaneeraa alueeseen tutustuen muutama sata innokkainta ja myyntipisteetkin vasta herättelevät itseään. Ekan tunnin fiilis hieman eksoottisemmassa ympäristössä oli itsekin koettava, joten ajoissa paikalle. Portillakaan ei tarvinnut sekuntiakaan äppästellä eikä hillota, kun samaan aikaan saapui vain muutama muu tulija. Portti-ja turvahenkilöstön massiivinen määrä, samoin alueella päivystävien poliisien, oli ensimmäinen silmiinpistävä ero koti-Härmään. Ja toinen oli toki sitten festarialueen neroutta lähentelevä toimivuus ja suunnittelu pieniäkin yksityiskohtia myöten. Vielä myöhemminkään, joskus kello 23:n aikaankaan mihinkään myyntipisteelle ei tarvinnut jonottaa käytännössä yhtään sekuntia, ja yösydännä myös bajamajoissa saattoi ihan vaivatta käydä kahlaamatta kenkiään samantien liekinheitinkuntoon. Kaikki säilyi siistinä, kohteliaana, tönimättömänä ja hymyilevänä koko pitkän festaripäivän. Arvostan. Pitänee alkaa oikein käymään ulkomailla rocktapahtumissa. Ei tekisi monelle suomalaiselle festivaalijärjestäjällekään välttämättä pahaa. Ainoa nillityksen aihe Kaloramassa löytyi oikeastaan päälavan soundeista, eikä sekään koskenut kaikkia siellä soittaneita.

Mainitun päälavan alias MEO Stagen korkkasi paikallisjanttereiden hip hop-kollektiivi Necxo. Portugaliksi kun räpättiin, oli kohtuuvaikea pysyä jäbien sanottavan tasolla, mutta hyviä tuneja tai melodioita 25-minuuttinen sisälsi ihan runsaastikin. Kuinka omaperäisiä, se jää asiaa enemmän tuntevan arvioitavaksi, itsellä kun diggailu ja myös laajeneva vinyylikokoelma hip hopin suhteen on erittäin ja pelkästään 80-luvun Yhdysvaltain itärannikkoon painottuva. Ei ole tullut nykyskenejä satunnaisuuksia enempää seurattua. Nexcon ”Tiro Certeiro” on kuitenkin ihan oikeasti hyvä biisi, toimittamisen taustalla pyöri jamppojen musavideo, jossa hengattiin Lissabonin oranssiksi valaistuilla kaduilla, heiluttiin, notkuttiin ja spliffi paloi. Ja paloi muuten ihan ensi sekunneista päälavan maastossakin, eikä laantunut höpöhaju koko iltana. Alan harrastus Portugalissa vaikuttaa vahvalta muutenkin. Necxon vedon näki silmämääräisesti alle sata henkeä, mutta tunnelma oli pikku hiljaa tiivistymään päin.

Kakkoslava San Miguel Stage oli sijoitettu puiston kukkulan korkeimmalle kohdalle, niin että yleisö yyberöi artisteja lievään ylämäkeen. Harvoin näkee. Mutta eipä siinä, näkymät lavalle olivat erinomaiset. Baari oli sijoitettu nerokkaasti miksausteltan taakse pitkittäin, niin että yleisön pelitilaa ei käytönnössä mennyt näkyvyyden suhteen yhtään hukkaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Charlie Cunningham oli saapunut vastoin ennakko-odotuksia kolmihenkisen bändin kanssa. Orkan lämmin ja iso kokonaissointi toi jotenkin mieleen maailmanmainion Nits-yhtyeen, eikä vähiten siksi, että Cunninghamin biiseissä niinikään on vaikutteita ympäri Euroopan musiikkikulttuureita. Kaveri asui Espanjan Sevillassa monta vuotta ja hioi siellä kitarismiaan, ja niinpä Cunninghamin akustinen puhuikin upealla tavalla espanjaa melkein joka biisissä. Flamencomaiset juoksutukset ja kopautukset kaikukoppaan sävyttivät laadukasta brittifolkia, jota omissa lajityypeissään nousuja tekevä Cunningham toimitti arviolta 300:lle kuulijalle noin 40-minuuttisen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto ”Frame” on suorastaan loistava. Siltä kuultu ”Breather” uhkasi olla koko setin kuulain veto, mutta kokonaisuudessaan Charlien bändi soitti kerrassaan upeasti. Hetken meinasi olla lavan edessä kuuma, elettiin päivän lämpimintä tuntia, mutta kun muisteli ihan taannottain syntynyttä omaa lämpöenkkaa Portugalin maaseudulla, plus 41 astetta taulussa, ei enää ollutkaan niin kuuma.

Päälavan iltapäivää jatkoi mosambikilaissyntyinen, mutta koko aikuisikänsä Portugalissa asunut Selma Uamusse. Tämä lady on paljon esillä, hänestä puhutaan ja kohistaan, ja tämähän piti nähdä. Tiukka kolmevarttinen erittäin jalan alle käyvää afrikkameininkiä, mutta paikallismaustein. Esimerkiksi Uamussen ääriupeasti tulkitsema ”Mama” oli sekoitus fadon tuskaa ja kaukokaipuuta, yhdistettynä gnu’n lailla laukkaavaan afrobeatiin. Ympärillään Selmalla on asiansa osaava nelihenkinen bändi, jonka miehistöstä perkussionisti Nataniel Rego äityi muutamassa stygessä lavan etureunaan joraamaan liiderin rinnalle. Valkoinen mies, sinullakin on rytmi veressäsi. Uamusse latoi oman kataloginsa hittejä peräperää, niinkuin ”Mani” ja tietenkin entiselle ja ikuiselle kotimaalle omistettu haikea ”Mozambique”. Energinen, upeaääninen ja karismaattinen Uamusse kannattaisi tuoda Suomeen esmees Maailma kylässä-tapahtumaan, niin kauan kuin siellä vielä musiikkiohjelmaa on.

Festarialueen hiukan syrjäisemmällä Samsung Stagella seuraavaksi esiintynyt irlantilainen CMAT olikin sitten ennakko-odotuksiin nähden pettymys. CMAT sai kasteessa nimen Ciara Mary-Alice Thompson, joka nimi ymmärrettävästi vähän lyheni kun levytysura alkoi. CMAT on kotimaassaan iso nimi, ja saada esikoispitkäkiekko (”If My Wife New I’d Be Dead”) Irlannin albumilistan ykköseksi, on tietysti kova juttu. Omalle kohdalle CMATin humoristis-ironinen kama ei oikein toiminut, alkaen siitä että Ciaran 4-henkinen bändi oli kaikki puettu valkoisiin ja päähän oli lyöty joku punainen baretti tai vastaavat päähinetiedot. Eikös Devo ollut jo? Ja muutenkin, Ciaralla oli kyllä muutama aivan hieno styge, mutta saksalaishenkiset paikallaan ja ilman vauhtia toteutetut voimisteluliikkeet jäi kyllä nyt henkilökohtaisesti heittämättä. CMATin seitsemänbiisisestä Kalorama-vedosta parhaiten kirmasivat Ciaralle tyypilliseen tapaan iskelmälliset ”2 Wrecked 2 Care” ja radiohitti ”Where Are Your Kids Tonight?”.

CMATin vedon keskittyneeltä seuraamiselta oli toki pois sekin, että seuraavaksi päälavan oli ottava hän, jonka takia itse itseni olin tänään pääosin paikalle raahannut, eli itse goottirockin kruunattu kuningatar ja post-punkin itseoikeutettu princess of the dawn, Siouxsie Sioux. Vuonna 1976 Lontoossa perustettu Siouxsie & The Banshees oli 20-vuotisen uransa ajan suunnannäyttäjä niin monelle seuraajabändille, että palstatila loppuisi saman tien. Esikoisalbumi ”The Scream” (1978) on yhä yksi rockhistorian tärkeimmistä esikoissellaisista. Liudasta upeita kanssamuusikoitaan huolimatta, bändi henkilöityi aina solistiinsa Siouxsiehen, joka on tehnyt soolouraa suunnilleen vuodesta 2004 saakka. Oleskelin Lontoossa, ei, asuin Lontoossa 1996, kun Siouxsie & The Banshees soitti jäähyväiskeikkojaan. Arvatkaa, olinko paikalla? Joo kiitos, kädet voi laskea. Nyt oli siis paikattava tuokin synti, ja hakeuduttava hyvissä ajoin ihan siihen mellakka-aidan tuntumaan.

Siouxsie soitti asianmukaisine, jynkkyine bändeineen 12-biisisen setin täynnä The Banshees-klassikoita, ja pari biisiä vuoden 2007 ”Mantaray”-sooloalbumilta. Tärkeää kokemusta häiritsi oikeastaan vain, ja kyllä ainoastaan, päälavan Siouxsien kohdalle osunut koko päivän paskin soundi. Olin toki aika edessä ja suoraan PA-linjalla, mutta silti. Tuuleton kuuma laakso, kohtuupaljon yleisöä, voiko olla niin vaikeaa, että Banshees-hittien tunnistaminen tuntui vaikealta jopa huomattavasti kovemmilta faneilta kuin meide. Välispiikit jälleen puuroudessaan omaa luokkaansa, toki vanhana englannin osaajana arvailin menemään suurimman osan. Setin alkuun peräkanaa ”Night Shift” ja ”Arabian Knights”. Jokainen Banshees-hitti kirvoitti kasvavassa yleisömassassa hurraa-huutoja, mutta saako edes sanoa? Saa, hyvä. Kumpainenkin Siouxsien soolokatalogin biiseistä, kolmantena kuultu ”Here Comes The Day” ja koko tärkeän rupeaman päättänyt ”Into The Swan” kulkivat koko tuntisen parhaiten. Ei voi mitään, eikä tarvitse voida. Onhan selvää, että bändi ja Susan itse pystyvät nämä soolobiisit vetämään paineettomammin ja rennommin. Mutta mutta, silti oli iso juttu kuulla Banshees-kanoniaa taidolla toimitettuna, ja ehkä se huono(hko) soundi jopa vähän kuului asiaan. Yhä, 66-vuotiaana aivan käsittämättömän hienossa psyko-fyysisessä kuosissa oleva Siouxsie Sioux elävänä lavalla, ja peräti klubietäisyyksiltä. Bändi louhi kuin The Banshees aikoinaan, tai varmasti paremminkin, ja Susan hopeanvärisessä iltahousupuvussaan oli tunteroisen silkkaa ja puhdasta läsnäoloa. Olin paikalla. Myös, kun koko setin kolmanneksivikana soi ”Happy House”. Bucket list ja punakynä, tiedämmehän?

Mutta kuinka ollakaan, näilläkään kunnian kentillä tai näissäkään karkeloissa, se kaikkein odotetuin ei osoittautunut mieleenjäävimmäksi. Kunnian sellaisena olemisesta sai seuraavaksi päälavan haltuun ottanut brittibändi Foals, tai FOALS, miten vaan. Päälavan äänenpainehaasteista vähiten kärsinyt combo soitti niin kovan brittipopkeikan, että harvoin kokee. Bändiä ajatettiin kovilla volyymeillä, mutta homma pysyi tiskin hallussa, ja kun Foals ei ollut katalogistaan valinnut yhtään täyteraitaa, ei hassutellut, ei viettänyt aikaa, soitti vain ankaralla pieteetillä kesänsä viimeistä festarikeikkaa, kaikki oli just eikä melkein. Myös asialliset conversensijat Bela Vistan rinteessä takasivat hyvät näkymät lavalle. Vuonna 2005 Oxfordissa perustettua Foalsia pidetään yhtenä nykybrittirockin kovimmista livebändeistä, enkä enää ihmettele yhtään. Samaan aikaan toisaalla, Tampereen Ratinassa, Popeda jynkytti viimeistä keikkaansa Paulin kanssa. Siellä oli ollut tarkoitus olla paikalla, mutta kiitos Siouxsie Sioux ja Foals, ettei harmittanut (juuri) yhtään.

Foals veti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/foals/2023/parque-da-bela-vista-lisbon-portugal-63a2b22b.html, kesän 2023 muiltakin isoilta festareilta tuttu lista. Aivan maagiseksi hetkeksi äityi aavikon tuulella alkanut ja Jimmy Smithin kauniilla kitaraintrolla jatkanut ”Spanish Sahara”. Tehdääs perässä. Biisi voisi olla Jamesin kaksi ja puolituntisen areenashow’n keskisuvanto, ja NYT on paljon sanottu. Ja kyseisestä settilistan kasiraidasta alkanut loppuliuku vasta olikin raskaskätisen, perinnetietoisen, mutta omaehtoisen britpopin juhlaa. ”Inhaler” ja perään lanattu pitkän jamittelusession sisältänyt ”What Went Down”. Ja vaikka nokkamies Yannis Philippakis onkin välispiikkaajana osastoa keskinkertainen, ei ollut keneltäkään pois. Huikea keikka bändiltä, josta oli aiemmin hädin tuskin kuullut. Nyt on. Tuokaa nämä Flow’hon, niin olen paikalla. Muuten en välttämättä.

Oli jotenkin häkellyttävän kotoinen olo nähdä ruotsalainen The Hives seuraavaksi San Miguel-alamäkilavalla, vaikka ruotsalaisuus sinänsä yleensä aiheuttaa kaikkia muita paitsi kotoisia fiiliksiä. 1990-luvun garage rock revivalin aikaan suosioon noussut, ja kyseisen post-genren ehkä suurin selviytyjä on pellebändi, ollaan nyt erittäin rehellisiä. Yhtenäinen pukeutuminen, hjuumoursanoitukset, solisti Pelle Almqvistin itseään toistava stand-up ja tyylin puolet keikan ajasta ottava skeidanjauhuu ja yleisönotto ovat kaikki pellebändin tavaramerkkejä. Mutta tähän asti itseltäkin livetutkan katveeseen aina aiemmin jäänyt The Hives on siinä mitä se tekee, yksinkertaisesti ruotsalaisärsyttävän ääritaitava. Uskon joskus nimittäin näkeväni Hivesit uudestaankin, siksi kovasta iltapuhteesta puhuttiin. The Hives oli näillä seuduin promoamassa tuoreinta albumiaan, kataloginsa kuudennetta ”The Death of Randy Fitzsimmons”. Sen viidestä soitetusta raidasta portugalilaisyleisöön upposi parhaiten ”Stick Up” setin puolimaissa, mutta tottahan toki bändin iso taannottaishitti ”Hate To Say I Told You So” oli se joka räjäytti pankin. Almqvist otti, jo runsaasti mökäölsää tässä vaiheessa sisuksiinsa kietonutta possea toisteisilla spiikeillään (”Ladies! Gentlemen! And everybody in between!”), mutta myös lukemalla paperilta pitkiä lauseita portugaliksi. Bändi lupasi tulla lokakuussa takaisin Lissaboniin venuevedolle, eikä epäilystäkään, etteikö olisi liiteri täynnä.

Oli aika lauantain ehdottoman pääesiintyjän, kandalaisen Arcade Firen. Itselle bändi ei ole koskaan ollut iso tai tärkeä, mutta rockin yleissivistykseen ei kai kukaan voi kiistää tämän kollektiivin kuuluvan. Lavan läheisyyteen pakkautui parisenkymmentätuhatta fania, Arcade Firea yritettiin ajattaa yhä isommalla ja isommalla volyymillä, Bela Vistan laakso täyttyi tottumattoman keuhkon päälle käyvällä möyhön käryllä, viime viikkojen työrupeama alkoi painaa kintereissä. Viimeistään neljän biisin jälkeen, näkyvyyden lavalle yhä kavennuttua, oli selvää, että kohtuullisen pian tämä olisi jätettävä kesken. Kun otanta rockin yleissivistykseen olisi täytetty. Hittipitoisen setin, joka alkoi pariskunta Win Butler/Regine Chassagne tunnustellen tulkitsemalla ”Rabbit Holella”, yhdeksäntenä soinut vuoden 2007 ”Neon Bible”-albumin iso hitti ”No Cars Go” jäi osaltani viimeiseksi. Majoitus kutsui, oli vielä säädettävä uberajelu kauas alakaupunkiin. Kuskin nimi oli Mario, hemmo kyseli Arcade Firesta ja soitti Meksikosta lähetettävää smooth jazz-nettiradiokanavaa. Alan miehiä, arvostan. Arcade Firen setistä tuli koettua, ja välähdyksin jopa nähtyä naksun yli puolet, lupaan palata joskus asiaan paremmilla energioilla. Kalorama Festival, Lisboa, pitkää ikää. Pitää oikein alkaa vissiin käymään rocktapahtumissa ulkomailla. KG

Skids (uk), The Filthy Tongues (uk) @ The Liquid Room, Edinburgh 05.05.2017

Muutaman päivän matka Skotlannin pääkaupunkiin rakentui Skids-yhtyeen 40-vuotisjuhlarundin ensimmäisen virallisen keikan ympärille. Bändillä oli allaan, ennen Edinburghin Vanhan kaupungin The Liquid Room-klubin vetoa, kaksi harjoituskeikkaa kotikaupunkinsa Dunfermlinen PJ Molloys’ssa. Tieto Skidsien paluusta tuli jo varhain syksyllä. Lippujen osto Suomesta käsin osoittautui lapsellisen helpoksi, ja muutaman viikon päästä postimies Pate kantoi kotilaatikkoon valkoisen kirjekuoren Britanniasta. Oli erittäin tärkeää nähdä bändi tourneen virallisella avauskeikalla ja nimenomaan koti-Skotlannissa, sitäpaitsi esimerkiksi Lontoon vetoa olisi joutunut odottamaan tulevaan syksyyn asti. On nimittäin todettava, että vuonna 1977 uuden aallon harjalle perustettu Skids on ns. pyhä bändi, enkä voi edes lausua tässä sitä aikaa, minkä olin ehtinyt odottaa bändin näkemistä. Puhumattakaan, että olisin uskonut sen enää edes toteutuvan, semminkin kun olin onnistunut missaamaan muutamat hajanaiset reunion-keikat edellisellä kerralla, vuosina 2007-2010.

Skidsit löysin aikoinaan Big Countryn kautta, joka jälkimmäinen on itselleni se kaikkein pyhin bändi, niinkuin (ainoalle, tai hyvin harvalle) vakilukijallekin lienee jo selvinnyt. Big Countryn pääasiallinen biisintekijä, laulaja ja soolokitaristi Stuart Adamson (1958-2001), kun oli perustamassa Skidsejä Richard Jobsonin (laulu ja lyriikat) ja Bill Simpsonin (basso ja taustalaulu) kanssa. Muut miehet tulivat ja myös menivät, tämä trio muodosti Skids-ytimen vuosina 1977-80. Bändi eli nopeasti ja kiihkeästi, toinen toistaan klassisempia melodisen punkin kansallislauluja syntyi kuin sieniä sateella, suosio ja pääsy Top of The Pops-ohjelmasta lähtien joka paikkaan oli niin vauhdikasta, että myös lopahdus koitui samalla sykkeellä. Stuart lähti omille teilleen vuonna 1980, kolmannen albumin ”The Absolut Game” jälkeen, ja perusti pian Big Countryn. Jobson ja Simpson julkaisivat vielä yhden albumin ”Joy” (1981), jolla oli mukana enää yksi Adamsonin osin kirjoittama biisi, ja miehen yksi kitarasoolo. Viimeinen albumi yritti epätoivoisesti etsiä uusia tyylisuuntia ja yleisöjä, mutta suuri biisintekijä ja kitarasankari oli poissa, homma kuivui kokonaan kasaan jo seuraavana vuonna. Stuart Adamson pyöritti Big Countrya ylä-ja alamäet urheasti kohdaten, 80-luvun puolivälin supersuosiosta levymyynnin ja arvostuksen pohjamutiin, aina vuoteen 2000 asti. Turhautuminen musiikkibisnekseen, pari hajonnutta avioliittoa ja otettaan kiristänyt alkoholiongelma saivat Stuart Adamsonin päätymään traagiseen oman käden kautta poistumiseen havaijilaisessa hotellihuoneessa joulun alla 2001. Olin ollut onnekas näkemään Stuartin aikaisen Big Countryn livenä kerran, Lontoon Hammersmith Apollossa. Perustajajäsenien Mark Brzezicki (rummut) ja Bruce Watson (kitara) tahdonvoimalla Big Countryn tarina jatkuu yhä, ja varsin kunniakkaasti jatkuukin. On ollut ilo nähdä uusimuotoinen BC peräti kolmesti, Lontoossa ja Dublinissa.

Edelläesitetty ei sulje pois nykyisin pääosin elokuvaohjaajana toimivan Richard Jobsonin merkitystä Skidseille, se oli nimenomaan Jobsonin ja Adamsonin bändi. Jobsonin huikean visionääriset, usein Britannian ei aina niin kunniakkaasta sotahistoriasta kumpuavat sanoitukset, kestävät päivänvalon tänäkin päivänä. Ja väitänpä, että Jobsonin tapa lyrikoida toimi isona esikuvana Adamsonille, joka otti BC:ssa sanoitusvastuun. Skids-katalogin ensimmäisellä albumilla ”Scared To Dance” (helmikuu 1979) Adamson sävelsi kaiken ja Jobson sanoitti kaiken, jo samana vuonna julkaistulla kakkosella ”Days In Europa” (lokakuu 1979) miehet jakoivat biisintekovastuuta varsin demokraattisesti. Vuoden 1980 kolmosalbumilla ”The Absolut Game” koko bändi on merkitty kirjoittajiksi. Toisin sanoen, Jobsonilla on kaikki oikeus pyörittää Skids-yhtyettä vuonna 2017, varsinkin kun mukana on alkuperäinen basisti Simpson, ja ”The Absolut Gamella” kannuttanut rumpali Mike Baillie. Mutta kuka paikkaa Adamsonin jättämän valtavan aukon kitaraosastolla? Kyllä vain, uskollinen Big Country-toveri Bruce Watson, joka parhaiten kykenee kitaroimaan nämä klassikkobiisit Stuartin tyyliin ja hengessä, sekä Brucen poika Jamie Watson, BC:n komppikitaristi jo viimeiset seitsemän vuotta.

Edinburghin vanhan kaupungin Victoria Streetille kätketty kellariklubi The Liquid Room on monen mutkan ja kapeiden portaiden takana maan alla, mutta osoittautui mainiosti soivaksi rockluolaksi. Ennakkoon oli tiedossa, että paikan sisäänottokapasiteetti on 750 päätä. Se on liikaa, ei epäilystäkään, se tuli illan kuluessa selväksi. Liikkumatilaa ei loppuunmyydyllä keikalla ollut yhtään, happi loppui, ainoa baari tukkeutui. Liquid Room on aika tarkalleen kuin minikokoinen Tavastia, puolet lyhyempi, mutta hiukan isommalla parvella varustettu. Soundi oli erinomainen, osin varmaankin valtavan brittiladien massan takaamana, mutta myös volyymit maltettiin pitää maltillisina. Välillä jopa toivoi bändin soittavan kovempaa, siksi  pauhaavaksi muodostui skottigeezereiden takavuosimuistelot keikan edetessä. Asiaa tuskin helpotti tiskiltä tarjoillut kahden (!!) pintin ämpärit, joihin sai vieläpä ovella jaetulla kupongilla punnan alennuksen.

Illan aloitti edinburghilainen, vuonna 2005 perustettu The Filthy Tongues napakalla 40-minuuttisellaan. Bändistä löytyy entisiä Goodbye Mr Mackenzie-yhtyeen jäseniä, ja Garbagen skottilaulaja Shirley Mansonin bändikavereita Angelfishin (1992-94) ajoilta. The Filthy Tongues soittaa jonkinlaista folkahtavaa post-punkkia, mutta pakenee varsinaisia määritelmiä, ja ennenkaikkea, sillä on upeita biisejä. Komeimmin soi kitaristi-laulaja Martin Metcalfen edesmenneelle veljelleen omistama ”Holy Brothers” ja bändin ainoan albumin ”Jacob’ Ladder” syntyessään klassikkoraita, järjettömän komea ”Children of The Filthy”. Jos näistä ei tule isoja, ihmettelen suuresti. Nämähän voisi joku fiksumpi tuoda vaikka Sidewaysiin, Tavastialle, Flow’hon. Ihan sama, kunhan toisi.

Skidsien settilista oli Dunfermlinen harjoituskeikoilta tuttu ja ennakkoon julkistettu, eikä sisältänyt yllätyksiä. Yhdeksäntoista raitaa bändin kolmelta ensimmäiseltä albumilta, ja muutama muu. Adamsonin lähdön jälkeiseltä ”Joy”-albumilta soi vielä edellisellä reunionilla ”Fields”, mutta nyt ei kuultu yhtään biisiä bändin itsensäkin mielestä epäonnistuneelta levyltä. Tämän faktan Jobson spiikissään huumorilla kuittasi, ja yleisö ymmärsi. Muutenkin Jobson kertoili hauskoja anekdootteja bändin alkuajoilta, vielä kun olisi uuden aallon poliisien huudolta niitä paremmin kuullut. Ihan hirveästi ei asiaa helpottanut myöskään Jobsonin mailien levyinen Fifen aksentti.

skids-40th

Pari ensimmäistä biisiä meni soundia asetellessa ja yleisömassaa toistensa varpaille töniessä, mutta kolmantena kuultu ”Melancholy Soldiers” viimeistään polkaisi keikan täyteen lentoon. Sitä seurasi kakkosalbumilta löytyvä ”Thanatos”, jota kultakauden Skids ei koskaan suostunut soittamaan keikoilla, koska bändissä oli vain yksi kitara, ja biisi vaati kaksi. Nyt isä ja poika-Watsonin Big Countrysta tutulla kitaraseinällä kurmoottama styge pääsi oikeuksiinsa, ja olikin yksi setin alkupään upeimmista vedoista. Pakko on ihailla sitä tarkkuutta ja rentoutta, johon Watsonien kahden kitaran vuoropuhelu on seitsemässä vuodessa kehittynyt. Keikkaa tehdään paljon, ja se näkyy. Kaikista Skids-biiseistä eniten Stuart Adamsonin ideaa BC-soundista enteili aikoinaan  ”Dulce et Decorum Est (Pro Patria Mori)”. Sen alun kitaraintro ja myöhemmin soolo, saivat Bruce Watsonin ulvottamana ultrafanin suorastaan herkistymään. ”Working For The Yankee Dollar” ja ennenkaikkea hämmentävän varhain setissä kuultu ikoninen ”The Saints Are Coming” kirvoittivat jo ankaraa yhteislaulua yhä kovemmin perspiroivalta, ja varsin miesvoittoiselta yleisöltä. ”The Saints Are Coming” on juuri se sama biisi, jonka U2 ja Green Day yhteiscoveroivat isoksi maailmanhitiksi 2006, ja jota edelleen kuulee hoilattavan Dunfermline Athletic FC:n otteluissa, tuli sitten voitto tai tappio.

Bändi oli hionut itsensä tiukkaan tikkiin, Mike Baillien tarkassa kannutuksessa ei kuulunut vuosien poissaolo soittohommista, ja Bill Simpson hoiti bassovastuunsa rennolla varmuudella. Stemmalaulut hoituivat peräti neliäänisesti. Jobsonin kunto kesti mainiosti koko lähes kaksituntia kellottaneen keikan. Eikä mies todellakaan ollut scared to dance, vaan jorasi kaikki soolokohdat kuin villivatussi. Biisien intensiteetti vain kasvoi loppua kohden, hiki lensi lavalla ja lattialla. ”Scared To Dance”, Charles”, ”Charade”, ja yleisölaulatukseksi äitynyt ”Hurry On Boys”, jonka Jobson ilmoitti kaikista kaikkein Skids-suosikikseen, jos joutuisi yhden valitsemaan. Varsinaisen setin loppukiidon upein veto oli alakerrasta mollivoittoisesti jynkännyt ”A Woman In Winter”. Keikka päättyi kaikkien valtavaan yhteisymmärrykseen Skidsien brittirockille vuosiksi eteenpäin langettamasta merkityksestä, ”Masqueraden” kohdalla ilma oli jo nyrkeistä sakeana. ”Into The Valley”, bändin suurin listahitti (UK Single Charts numero 10, maaliskuussa 1979) päätti varsinaisen setin. Omastakin levyhyllystä ”Into The Valley” löytyy toki alkuperäisenä seiskatuumaisena, mutta soittokiellossa se keräilyesineenä luonnollisestikin on.

Skids on pitkin talvea työstänyt uutta materiaalia, ja paluualbumin ”Burning Cities” on määrä ilmestyä tänä vuonna, ennen 40-vuotisjuhlien päättymistä. Ensimmäisenä encorena kuultiin uusi biisi ”A World On Fire”, joka oli kyllä todella kova raita ja ennakoi erittäin odottamisen arvoista albumia, jonka postimies Pate jonain päivänä kiikuttaa kotilaatikkoon useammalla kuningattaren kuvalla varustettuna. Uusi biisi oli hiottu yhtä kovaan kuosiin, kuin paljon soitetut klassikotkin, ja kulki tummasävyisenä post-punkina. Sokeampi olisi voinut luulla, ettei lavalla edes ole Skids, eikä se ole lainkaan huono asia. Vielä lyhyt nykäisy aina keikat päättävästä ”TV Starsista” ja yksi koko rokkidiggariurani ennakkoon tärkeimmistä keikoista oli paketissa. Mikään keikka ei voi juuri koskaan vastata vuorenkorkuisiksi nousseisiin ennakko-odotuksiin, mutta energinen, kompakti ja hienoon tämminkiin hiottu Skids-veto oli ehdottomasti kaiken odottamisen arvoinen. KG

Tiger Army (us), Relentless @ Klubi, Tampere 04.12.2016

Tampereen Klubilla on yleisön ja lavan väliin viritetty mellakka-aita, oikein virallinen, eikä mitään pikkupoikien tapahtuma-aitaa. Ensimmäinen ajatus on, että toivottavasti tämä ei ole mikään kukkahattuosaston uhkailemalla vaatima pysyväisratkaisu. Vaan että toivottavasti tämä viittaa vain illan pääesiintyjän, kalifornialaisen Tiger Armyn maineeseen hurjana livebändinä. Veikkaan vahvasti jäkimmäistä syytä. Seuraavalla keikallahan tuon sitten näkee. Mellakka-aitaa ei tänään onneksi alkuperäiseen tarkoitukseensa tarvita, loppuunmyyty Klubi käyttäytyy hyvin ja bändi soittaa energisen, mutta ei kuitenkaan väkijoukkoja riehumaan yllyttävän sunnuntai-illan keikan.

Tapahtuman avaa joensuulainen Relentless, jonka olin aiemmin tsekannut livenä kerran, joskin edellisestä on yli kuusi vuotta aikaa. Tässä välissä Relentlessin ote on vain tiukentunut, tulevalta albumilta kuultu maistiainen lupaa todella hyvää, ja bändi hoitaa vain reilun puolen tunnin lämppärisettinsä erittäin hyvällä sykkeellä. Relentless voisi jopa soittaa pari stygeä pidempään, siksi turhauttavan pitkäksi jää roudaustauko tänään kahden bändin välillä. Trion vedosta käy jalan alle parhaiten kitaristi-laulaja Jannen huuliharpulla introilema ”(Not) Forever Young”, vuoden 2013 ”Dropout!”-albumilta, sekä itseasiassa saman levyn heti seuraava raita, mainio ska-biisi ”I’m Gonna Be Strong”. Levyllä biisi ryydittyy koskettimilla, mutta toimii näin riisuttuna keikkaversionakin mahtavasti. Jos punkmausteinen billy tuntuu omalta jutulta, ja ylipäätään haluaa nähdä kovan kotimaisen livebändin, tsekkaa ihmeessä Relentless. On nimittäin kova trio. Luvata voi, ettei omaankaan ensi kertaan mene kuutta vuotta.

tiger_army_logo

Illan pääbändi Tiger Army on nyt ensimmäistä kertaa Tampereella, ja Suomessakin ylipäätään kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Porukka ei kuitenkaan ole unohtanut, Tiger Armylla on uskollinen fanikuntansa, ja nytkin sekä Tavastia että Tampere myivät ennakkoon loppuun. Tänään bändi soittaa aiemmilta kiertueen keikoilta tutun settilistan, biisijärjestystä hiukan hämmentäen. Keikka kellottaa reilun tunnin, ja todella hyvät lämmöt liiteeriin saadaan nostatettua. Itselle ja omalle kohdalle ei jotenkin tänään napsahda erityisellä tavalla, mutta on mahtavaa nähdä että jengi viihtyy. Kuten todettua, Tiger Armyn fanikanta on erityistä, ihan jo senkin takia näiden keikka kannattaa joskus kokea, jos siis punkilta maistuva billy tuntuu yhtään omalta jutulta. Sen verran tuntui, että ennakkoflaba piti hankkia ja bändin levytettyyn tuotantoon luoda kertaava korva.

Bändi aloittaa hetkisen myöhässä, kiertuehenkilökunnan jampat sinkoilevat edestakaisin. Hiljattainen keikka Malmön Kulturbolagetissa on jouduttu perumaan flunssa-aallon iskettyä orkesteriin, ja kitaristi-nokkamies Nick 13:lle kiikutetaan kuumaa mukia kesken keikankin. Ei ole tainnut tauti täysin hellittää. Silti, bändi vetää energisen setin, josta varsinkin huomattavan ja ilahduttavan naisvaltainen yleisö menee varsin pähkinöiksi. Toukokuussa ilmestyneen, erittäin oudosti nimetyn paluulevyn (kai se nyt on paluulevy, jos edellisestä on aikaa 9 vuotta) ”V….” raitoja osataan ulkoa.

Tuoreelta rieskalta vedetään neljä biisiä, eivätkä ne erityisesti häpeile vanhempiensa seurassa. ”Fireball” avaa illan, karmivilla soundeilla tosin. Vasta neljäntenä kuultuun, kakkosalbumin raitaan ”When Night Comes Down” saadaan äänenpaine paremmalle tolalle, mutta Nickin laulun suhteen ei välttämättä tyydyttävää ihmeellisemmäksi. Nämäkin on toki vähän veteen piirrettyjä viivoja, veikkaan ettei ultrafaneilla ole nipon sijaa mitä illan soundeihin tulee. Oma sijoittuminenkaan ei välttämättä tänään auta asiaa, vaikka ei se huono ole. Uuden platan biiseistä itselleni toimii parhaiten alulla settiä kuultava ”I am The Moth”. Monin paikoin, niin tässäkin kohtaa, tulee mieleen että kuinka käänteentekevä bändi vähintäinkin oli, ellei edelleen ole, näitä 18 vuotta aiemmin perustettu Social Distortion.

Tiger Armyn kokoonpano meni viime vuonna (taas) uusiksi, ovi on käynyt suht ahkeraan, vain Nick 13 itse on jäljellä hamasta alusta. Järjestyksessään viides rumpali on Mike Fasano. Mies on nähty aiemmin mm. ex-Gun’n’ Roses-kitaristi Gilby Clarken bändissä. Ystävänsä Matt Sorumin kautta Fasano päätyi aikoinaan soittamaan myös Gunnareiden ”Spaghetti Incident?”-albumille, ja onpa miehellä takanaan muutaman vuoden stintti myös heavyorkesteri Warrantissa. Monipuolinen paukuttaja siis, ei puritaani psykobillymies. Se kuuluu hyvällä tavalla. Lyönti on jykevä ja temmot kovia. Serbialaistaustainen basisti Djordje Stijepovic on lavan energisin hahmo, ainakin tänään. En ole oikein soolomiehiä, mutta Stijepovicin lopussa vetämä läskibassosoolo on ehdottomasti näkemisen ja kuulemisen arvoinen. Kovassa seurassa on tämäkin jäppinen koulittu, miehellä oli Motörheadin Lemmyn ja Stray Catsien Slim Jimin kanssa raskasbillyprojekti The Head Cat. Hyvää työtä on siis Nick tehnyt rekrytointiosastolla.

Eddie Cochran-laina ”Twenty Flight Rock” kulkee napakasti, ja on setin vakiokalustoa. ”FTW-Fuck The World” on silkkaa hardcorea, vain ujosti billyn valepukuun naamioituna. Uuden levyn raita ”Devil Lurks On The Road” on myös yksi illan tehokkaimmista. Sekä lavalla että eturivissä alkaa olla hiki. Tiikeriarmeijan yhteinen tunnuslaulu ”Never Die” lähtee jo yleisönkin puolelta niin railakkaasti, ettei uskoisi olevan sunnuntaiehtoon. Encoreita kuullaan kahdessa osassa, kaikki huipentuu kolmosalbumin ”Sea of Fireiin”, kuten käsittääkseni niin usein ennenkin.

Aivan kova puhde psykobillyn ja vaihtoehtoisen punkin parissa. Ja vaikka oma fiilis ei ihan kattoon tänään kajahtanut, niin hyvä oli nähdä, että olin poikkeus. Tiger Army tulee taatusti takaisin, eikä siihen varmaankaan mene kahdeksaa vuotta. KG

Twisted Sister (us), Metal Church (us), Maj Karma, Stam1na, Reckless Love @ Porispere, Pori 05.08.2016

Suistomaa soi, kuudetta kertaa nyt järjestetty Porin Kirjurinluodon Porispere-festivaali tukevoittaa vuosi vuodelta asemaansa kesän festarikartan tärkeänä ja persoonallisena osana. Tänä vuonna itselleni mahdollistui olla paikalla vain perjantaina, mutta sitäkin kovempia täkyjä oli taas Porispere heittänyt ohjelmistoonsa: viimeistä kertaa Suomessa soittava heavylegenda Twisted Sister ja toinen muuten vain harvinainen vieras Metal Church, riittivät lähtökynnyksen ylittämiseen enemmän kuin mainiosti.

Matkalla Poriin satoi vettä kuin sääjumala Estherin perseestä, liikenne hidastui ja kun tien päällekin oli lähdetty hiukan vaiheillen, totesimme keikkaseurani kanssa, että päälavan klo 16.30 korkkaava Diablo tulee jäämään näkemättä. Itse ehdin mukaan viimeiseen biisiin, enkä nyt käytä tilaisuutta lausua Diablosta mitään yhden biisin perusteella. Bändin tuore albumi on kovin hehkutettu ja paluukin vuosien tauon jälkeen tärkeänä nähty, joten jengi ei voi olla täysin väärässä. Itse kuuntelin bändiä varsin paljon ”Renaissance”-kiekon (2002) aikoihin, jolle olin mukana synnyttämässä peräti musiikkivideotakin, mutta sitten oma into hiivahti ja pian sen jälkeen alkoi 7 vuoden levytystauko, bändillä siis. Vaan nythän tuo on paluu tehtynä, tilaisuuksia tarkistaa orkan nykymoodi tullee lisää.

Sitten Tuulivoima-lavalle ja takabaarista iltapäivän ensimmäinen kylmä keskiketterä, autolla liikkuvalle festarivieraalle kebardien siepominen on insinöörilaji, hyvät hermot ja lyhyt matematiikka riittävät kuitenkin kohtuulliseen lopputulokseen pääsemiseksi. Takalinjoilta tuli siis pääosin yyberöityä Reckless Love, jonka näin nyt toistamiseen vuoden sisään. Ja mikäpäs se siinä, bändillä on uusia kovia biisejä heittää heti setin kärkeen, aina yhtä rento ja ammattimainen ote, sekä päivän hetkestä täysin riippumatta erittäin vastaanottavainen yleisö.

Solisti Olli Herman kiittää kaikilla keikoilla faneja bändin jätkien unelman konkretisoimisesta, mikäpä bändi voisi kiertää tyhjille saleille. Kuopion unelmatehdas laittoi nytkin hyvän kiertämään ja soitti Kirjurinluodon teltassa erittäin hyvällä sykkeellä, eikä setissä ollut yhtään turhakemelodiaa tai huonoa biisiä. Tätäkin bändiä voi arvostella, mutta ponnistakaa itse Kuopiosta ja hoitakaan itsenne Los Angelesiin keikalle, niin mietitään sitten uudestaan. Ja mitä hullua, varsinkin naispuolinen ja naispainotteinen yleisö tuntui diggaavan. Näiden show’ssa jokainen paikalle laittautunut lady voi hetken olla ”randy scandinavian girl (northern looks incredible when you’re with randy scandinavian girl)” ja ”beautiful beautiful bomb, made of dynamite”. Mikä ongelma? Ja vaikka ihan jokainen sointukulku ei välttämättä olekaan Reckless Lovella ihan kaikkein ainutlaatuisimman kuuloinen, niin eletään vuotta 2016, kaikki popmusiikki on jo sävelletty moneen kertaan. KISSin Paul Stanleykin antoi juuri ”anteeksi” Bruce Springsteenille, vaikka totesikin muutaman Pomon biisin kulkevan erittäin lähellä ”I Was Made For Lovin’ You Babyn” melodialinjaa.

Helmikuussa ilmestyneen”InVader”-nelosalbumin raita ”We Are The Weekend” rullasi aivan järkyttävän hienosti, oli otettava muutama askel edemmäs. ”Edge of Our Dreams” ja kakkoslevyn ”On The Radio” kulkivat ehkä naksun kaikkia muita mallikkaammin, mutta sanottava on, että yhtään huonoa tai löysää hetkeä ei Recklessin vedossa ollut. Vastaanpanematonta settiä, monessakin mielessä. Olisi kandennut Metal Churchin ukkojenkin olla ottamassa mallia, miten rokkia soitetaan (aiheesta lisää tuonnempana). ”Hot”-hitin kohdalla Ollille tuli tunnetusti niin hiki, että olihan se otettava paita pois. Ja mikäs siinä, kun kerrankin on joku jolla on jotain näytettävää. Paidalla tai ilman, näiden keikoillehan saattaa joutua vastakin. Kova bändi.

Porispere 2016

Murkinatauko, jonka aikana paitsi nuori Sanni esiintyi bändeineen pää-eli Lokki-lavalla, niin myös me keikkaseuran kanssa lähinnä pohdimme, että kuka keksi nasaalin? Oliko se Nylon Beat, joka antoi luvan laulaa nenästä? Miksi Sanni esiintyy täällä? Osaako Sanni soittaa jotain instrumenttia? Kuka keksi, että Sannin radiohitissä pitää sanoa vittu, niin että nyt jokainen eskari-ikäinen fani on pakotettu saamaan tietää, mikä on vittu. Kysymys toisensa perään poukkoili päässä. Niin vähän vastauksia.

San Franciscossa vuonna 1980 perustettu Metal Church nauttii raskaan rockin kronikoissa mainetta erittäin tärkeänä bändinä vaikkapa thrashmetallin kehityskululle. Eikä Porisperen telttalavalla heitetty keikka sitä voi heiltä ottaa pois. Bändi oli itsellekin ehdoton kakkostyypin syy tulla tänä vuonna Poriin, mutta aiheutti kyllä senmaailmaisen pettymyksen. Keikan kompaktiudessa tai settilistassa ei ollut mitään vikaa. Yleisön vastaanottokin oli todella suopeaa, paikalla oli montakin kourallista tosifaneja ja meininki muodostui hyväksi. Omalla kohdalla en kuitenkaan syytä ruokailun jälkeistä masennusta, osaan erottaa sen puolihuolimattomasta keikasta. Lukemattomilla listoilla yhdeksi maailman parhaista metallikitaristeista kanonisoitu Kurt Vanderhoof (ainoa jäljelläoleva perustajajäsen) sooloili epätarkasti, ei tahtonut pysyä omien soolojensa kyydissä. Muutenkin koko bändin soitossa oli epätarkkuutta ja epärytmiikkaa. Kuulivatko ne toisiaan huonosti? Enpä usko, koska mitään kommunikointia en nähnyt monitorimiksaajan suuntaan, ja muukin tyytymättömyys loisti poissaolollaan. Bändillä oli hauskaa ja hyvä meininki.

Solisti Mike Howe (mukana vuodesta 1988 ja tärkeästä kolmosalbumista ”Blessing In Disguise” alkaen) kiitteli vuolaasti yleisöä useammassakin välissä, mutta jotenkin epäaidon tuntuisesti. En tarkoita, että metallisolistilla olisi pakko olla Urho Tulitukka-tyyppinen haba ja kolmemetrinen teutonifleda. Ei, eihän hauis tai tukka muodosta ääntä. Mutta Mike Howe ei missään määrin sovi metalliyhtyeen nokille, eteenkään tilanteessa, jossa bändin kollektiivinen karisma puuttuu täysin. Karisma, jota Vanderhoofista ei ole kantamaan. Howe ei vain näytä, vaan myös tuntuu valkeakoskelaiselta zumbaohjaajalta, ja se häiritsi itseäni jopa bändin epätarkkaa soitantaa enemmän. Sorry siitä ja kaikesta muustakin, mutta aina ei vain uppoa. Sanottava on myös, että olin odottanut kieli märkänä Metal Churchin keikkaa sen julkistussekunneista lähtien, joten ei jäänyt nyt siitäkään kiinni.

Olin paikalla, kun setin loppuliu’ussa Metal Church louhi ”Beyond The Black”, tärkeä hetki olla läsnä. Parhaiten tänään kulki kuitenkin tuoreimman ”XI”-levyn raita ”No Tomorrow”. Toisin sanoen biisi, jota näistä kaikista on vähiten soitettu. Viimeisenä kuullussa ”The Human Factor”-biisissä Howe revitteli kuin ei olisi huomista, ilmeisesti mies oli jännittänyt äänensä kestävyyttä koko keikan mitalla, siksi iso ero oli Miken ulosannissa loppubiisissä, kun hävittävää ei enää ollut. Mike Howe totesi vielä mikrofoniin, että toivottavasti näemme pian. Erittäin samaa mieltä, aion olla paikalla ja antaa tälle merkittävälle pioneerijoukkojen soittokunnalle huolella uuden mahdollisuuden. Bändi veti nämä: http://www.setlist.fm/setlist/metal-church/2016/kirjurinluoto-pori-finland-73fcae19.html

Päällekkäisyyksien takia jäi tällä erää näkemättä Penniless-mies Ossi Alisaaren turkulaisponnisteinen Salaliitto, mutta se on ehdottomasti tsekattavien pitkällä listalla, kunhan vain tilaisuus koittaa. Bändistä, ja nytkin sen Porispere-vedosta, on kuulunut pelkkää hyvää.

Pettymystä Metal Churchin isosti odottamastani keikasta ei kyennyt paikkaamaan päälavan Stam1na, johon itsellä ei ole koskaan ollut oikeastaan minkäänlaista suhdetta. Eikä paikannut liioin anniskelualueella nopeasti kiedottu illan kakkoskeijo. Oli kuitenkin edes yritettävä lähestyä Stam1naa—josko nyt, Porin pyhällä suomirockin suistomaalla ymmärtäisin, mikä Lemin Pantera on närhiään ja muniaan. Mutta kun ei ymmärrä, ei ymmärrä. Kovan luokan toimittamista, taitavaksi hiottua yhteissoittoa, helketin hyvät soundit ja loppupäätä kohden myös hyviä melodioita. Mutta, en ole kohderyhmää.

Vaadittiinkin seuraava veto, Harjavallan Killing Joken huikea tuntinen telttalavan tunnelmassa, että saatoin muotoilla asian ääneen: Maj Karma on ainoa suomeksi laulava tai laulanut raskasorkesteri, jota olen vilpittömästi koskaan ymmärtänyt, sietänyt ja diggaillut. Muu on mennyt ohi, vähän jopa valitettavasti. Näin aikoinaan liudan Helsingin keikkoja Maj Karman Kauniilta Kuvilta, kun tuttu mies oli noina vuosina miksaustiskin takana. Niiltäkin keikoilta on muistona tinkimätön toimittaminen, hillitön tummanpuhuva postpunk-groove, ja itseironinen omien tekemisien ymmärtäminen, koko ajan liian vakavat karikot kiertäen.

Herra Ylppö tietää mistä laulaa, ja on laittanut paperille vain sanoja, joiden takana voi seistä. Kimmo Kuritun ja Häiriön mustanpuhuva ja kierteinen svengi on ihan omaa luokkaansa tässä maassa. Maj Karma debytoi vihdoin Porisperessä järjettömän kovalla vedolla. Kesän festariputki päättyi rennoissa merkeissä, lavalla tyhjenneltiin Jack Daniel’s-pottua. Viimeisessä biisissä lavalle kutsuttiin joukko faneja joraamaan, ja annas olla kun jengi keksi mainitun Daniel’s-halon.

Maj Karma piti peräti seitsemän vuoden levytystauon, katosi kartalta. Mutta kun teki paluun, teki sen laadulla. Tuore albumi ”Peltisydän” on erittäin hyvä, sen raita ”Sotaa ei tule” avasi keikan aivan maagisella tavalla. ”Telekineesi” oli uudelta levyltä niin ikään keikan kohokohtia. Ja sitten ”Ukkonen”, ”Paina” ja ”Rukous”. Jengi lauloi mukana, liiteri oli täynnä. Maj Karma, pitkää ikää. Tämän bändin keikalle voi edelleen huoletta mennä myös lähitulevaisuudessa milloin vain. Ja menenkin. Näin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/maj-karma/2016/kirjurinluoto-pori-finland-7bfcae18.html

Maj Karman takia pelkästään kannatti tulla Poriin asti. Mitä vielä? Ai niin, Twisted Sisterin kaikkien aikojen viimeinen Suomen keikka. Vuonna 1972 perustettu heavy metallin pioneeribändi on päättänyt lopettaa saappaat jalassa, kunniakkaasti ja kerralla. Porin jälkeen jäljellä on viisi show’ta, homma päättyy näillä näkymin lokakuun alussa New Jerseyssä, bändin alkuperäisellä kotikentällä.

Solisti Dee Snyder, heavyrockin Randy The Ram, kaikkien heavyhemmojen kruunamaton motherfucking äiti ja isä yhtäaikaa totesi alun puheessaan, että kaikki ne valehtelivat meille: Ozzy, Scorpions, Judas Priest ja monet muut. Uhosivat lopettavansa, mutta kiertävät yhä. Twisted fucking Sisterin tapauksessa on kyllä huomattavasti helpompi uskoa lopulliseen lopettamispäätökseen, ja sen pitävyyteen. Kuin vaikkapa nyt yhteenkään lauseeseen koskaan Ozzy Osbournen suusta. Mutta siis toivoa sopii, että nämä olivat ihan oikeat jäähyväiset. Sen verran haikeaksikin meni keikan kestäessä, että toivon todella.

Bändin ainoa perustajajäsen, kitaristi Jay Jay French uhosi Satakunnan Kansan haastattelussa, että illan show on kovin mitä todennäköisesti koskaan kukaan meistä tulee näkemään. No niin. Mies itse tuotti vähiten show’ta koko iltana, homma lepäsi täysin Dee Snyderin harteilla. Mutta silti, ei French täysin väärässä ollut, show kilahti omaan Top20:een kohtuullisen vaivattomasti, ja uskokaa kun sanon, että siellä on tiukkaa. Siis siellä Top20:ssä. Tai siellä nyt ainakin.

Setti oli hittipainotteinen, niinkuin jäähyväisten kuuluu ollakin. Deellä oli runsaasti aikaa myös huudattaa yleisöä ja jutella pitkiä pätkiä. Bändillä oli hauskaa, yleisöllä vielä hauskempaa. Nämä on oikeastaan hetkiä, joita on puolimahdotonta selittää. Näissä pitää olla paikalla, sillä tämä tunnelma ei koskaan palaa, Twisted Sister ei koskaan palaa. Sattui myös olemaan kitaristi Eddie ”Fingers” Ojedan syntymäpäivä, mutta Dee ei suostunut että lauletaan lälly ”Happy Birthday”, vaan tietenkin ”We’re Not Gonna Take It”, joka oli juuri kuultu muutenkin pitkän hartaana versiona.

Twistareiden kaikkein tunnetuimman hittibiisin lisäksi illan ehdottominta pelkkää juhlaa olivat ”I Am (I’m Me)” ja edesmenneille sankareille Jimmy Bain, AJ Pero ja Lemmy Kilmister omistettu häkellyttävän kaunis ”The Price”, johon Fingers Ojeda luukutti todella upean soolon. Bändin pitkäaikainen ja legendaarinen rumpali, blood brother AJ Pero kuoli reilu vuosi sitten, nyt kannujen takana paikkasi itse Mike Portnoy, fakta joka nosti näiden monttubileiden rockhistoriallista arvoa entisestään arvaamattoman paljon. Portnoy malttoi olla myös kihistelemättä ja kolistelematta, veti niinkuin Pero olisi vetänyt. Ja tunnettu fakta on myös se, että Pero oli kuin varmuudeksi ilmoittanut bändille, että jos hänelle joskus jotain sattuisi, niin ottakaa Portnoyn poika paikkaamaan.

Twisted Sistersin viimeinen keikka Suomessa oli yksi hillittömimmistä rockjuhlista koskaan, joita olen todistanut. Ei maailmankaikkeuden ehkä kovin keikka sinänsä, mutta rock’n’rollshow, joka ei ehkä koskaan unohdu. Juuri niinkuin Jay Jay French lupasi, mies joka ei koskaan valehtelisi Satakunnan Kansalle. Tämän rock’n’rolljuhlan tuomisesta Suomeen, suuri hatunnosto Porisperelle. Viime kesänä jäähyväiset Nuclear Assaultille, entä ensi kesänä. Kiitos, ja hyvästi, Dee, Jay Jay, Eddie ja Animal Mendoza. Iso pala rockhistoriaa on lokakuussa paketissa, vain 15 jäähyväisshowta bändiltä joka on urallaan soittanut 37 maassa, olimme onnekkaita. Lupaamme pysyä nälkäisinä! Näillä biiseillä saatettiin TS ikuisuusmatkalle: http://www.setlist.fm/setlist/twisted-sister/2016/kirjurinluoto-pori-finland-63fcae1b.html

En ole kuullut vielä keneltäkään poikkipuolista sanaa Porisperen järjestelyistä. Paljon on siis onnistuttu tekemään oikein. Keskeisintä on nyt olla nostamatta yleisömääriä. Nykyinen posse mahtuu Kirjurille mainiosti, toivottavasti se riittää. Erityismaininta saaren iltavalaisusta, puhelimien latauspisteistä, myöhään illallakin jonoutumattomista myyntipisteistä, päälavan soundista, järjettömän ystävällisestä henkilökunnasta, ja monesta muusta seikasta, jotka tekevät Porisperestä ainutlaatuisen. Ensi kesään. Toi. KG

Mike Watt & The Missingmen (us), Uz Jsme Doma (cze) @ Klubi, Tampere 15.05.2015

Lavalla on neljä ison vauvan näköistä jamppaa, ahtautuneina kokovalkoisiin kosmonautin alusaluihin. Kasvoista ei saa hämärässä selvää. Musiikki velloo funkin, itäeurooppalaisen kansanmusiikin, jonkinlaisen proto- tai postpunkin ja polkan väliaallokossa. Lavalla on Uz Jsme Doma, tsekkiläisen dadan ykköslyönti jo vuodesta 1985. Bändi onnistuu energisessä kolmevarttisessaan kuulostamaan kaikelta Ebba Grönista Piirpaukkeeseen, Talking Headsista Fugaziin, Frank Zappan ja Damnedin kautta. Ja meininki on koko ajan hirmuinen. Orkesteria ei edes haittaa, vaikka paikalla on Tampereen kokoisesta kaupungista 15 rokkifriikin otanta, se on tottunut myllyttämään hämyisissä luolissa salakeikkoja kommunismin aikaan, silloin kun oli parempikin olla näkemättä, ketä kaikkia paikalla on.

Prahan oudolla smurffilaumalla on takanaan seitsemän studioalbumia. Kukaan ei teknisesti ottaen, eikä tarvitse edes mennä kovin tekniseksi, ole enää perustajajäsen, mutta koskettimissa, kitarassa ja laulussa vaikuttava bändin (nykyään) yksinoikeudellinen biisintekijä  Miroslav Vanek on ollut remmissä vuodesta 1986. Vanek on maassaan arvostettu runoilija ja avantgardisti, jonka ura alkoi jo 1981 punkryhmä Fourth Price Bandissa. Renessanssisihmisenä Vanek on myös elokuvasäveltäjä, kirjailija, levytuottaja ja leffakoulu FAMUn musiikkidramaturgian opettaja.

Uz Jsme Doman hämmentävän vedon aikana tajuaa, miksi niin monet itäeurooppalaiset bändit kuulostavat siltä kuin kuulostavat. Vaikkapa nyt meille suomalaisille tutummat veljesbändit Eestistä, samoihin aikoihin perustetut, kuten Singer Vinger, Vennaskond, J.M.K.E., Röövel Ööbik ja monet muut. Puolimaissa 80-lukua alkoi esiripun raoista kulkeutua länsimaisia rocklevyjä salaa tai tuttujen kautta idässä kuultaviksi, ja monet niistä iskivät niin kovaa, että syntyi pakonomainen aalto perustaa bändejä. Paljon hyvää syntyi noina vuosina, vaikka muuten innovatiivisista ajoista ei ehkä kannatakaan puhua. Bändeillä ja tekijöillä kuten David Bowie, Talking Heads, Pere Ubu, Public Image Ltd. jne oli valtava vaikutus, ja se tausta kuuluu Uz Jsme Domankin tuotannon läpi. Bändi kuuluu olennaisesti siihen jälkipunkin ja glasnostin synnyttämään bänditsunamiin Itä-Euroopasta, johon monen noista maista koko rockperintö perustuu.

Eikä tässä kaikki, Uz Jsme Doman veto on kaikessa energisyydessään, kuviakumartelemattomuudessaan ja häpeilemättömyydessään parasta todella pitkään aikaan. Korostan parasta, vaikka tälläkin sivustolla tulee kehaistua yhtä ja toista artistia pelkästään siksi, että on oppinut välttelemään ilmiselvästi kehnoja keikkoja. Edellisen kerran Uz Jsme Doma oli soittanut Tampereella 1991, ja kuten Vanek totesikin spiikissään, kannattaa tulla (tai mennä) katsomaan bändi uusintana Tsekin maaperälle, mikäli täkäläisvierailut ovat näin harvinaista herkkua. Hehkuttamatta paras, sitä kohti, että näkee nämä kotikentällä, voi olla aika hikiset bileet.

Sitten lavalle nousee toinen jälkipunkin legenda, vuonna 1980 The Minutemen-yhtyettä perustamassa ollut Mike Watt, monissa kronikoissa maailman parhaiden basistien joukkoon ylennetty. Eikä suotta, miehen jazzahtavan funkahtava ote Minutemenin levyillä toimi innoittajana hirvittävälle liudalle bändejä 80-luvun lopulla ja 90-luvun vaihtoehtorockin aallossa. Minutemenin vaikutusta ei voi aliarvioida, eikä sen arvoa rockin kehityskaarissa vähätellä. Tunnetuin varmasti noista vaikuttuneista on ollut Red Hot Chili Peppers, jonka kokonainen albumi, vuonna 1991 kryptoniittia myynyt ”Blood, Sugar, Sex, Magik”, on omistettu Mike Wattille. (Iso ympyrä sulkeutui marraskuussa 2008, kun RHCP-basisti Flea ojensi Wattille Bass Player Magazinen elämäntyöpalkinnon.)

Tuota funkahtavan jazzahtavaa bassottelua kuullaan aimo annos Tampereenkin illassa. Wattin ja nykybändinsä The Missingmenin aloittaessa on alalattialle kertynyt sentään viitisenkymmentä asiainharrastajaa. Watt muistaakin kiittää vuolaasti ”good people of Tampere”, Miken omin sanoin siksi, että vuodessa on vain 54 perjantai-iltaa, ja valita antaa niistä yksi hänelle ja bändilleen, saa mielen nöyräksi. Mahtavaa. Tähden, tai minkäänlaisen alternativejumalan elkeet, Wattin suoraviivaisesta ja konstailemattomasta esiintymisestä muutenkin puuttuvat.

Illan kaava on selkeä. Ollaan ”Third and Thirty Opera”-kiertueella, ja soitetaan ensin alusta loppuun, ilman spiikkejä tai taukoja, Wattin viimeisin sooloalbumi ”The Hyphenated Man”. Se on Wattin neljäs sooloplatta, ja löyhästi teemallinen kokonaisuus perustuen ja inspiraationsa saaden Hieronymus Boschin (1450-1516) maalauksien hahmoihin ja hahmoista. Teoksista Wattiin eniten on vaikuttaneet ”The Garden of Earthly Delights” ja ”The Last Judgement”. Bosch tunnetaan todellisena lopunaikojen maalarina, jonka tuomionäyt ovat jälleen ja aina ajankohtaisia, loppuhenkosiaan vetelevässä, pelottavasti uskonnollistuvassa ja fundamentaloituvassa maailmassamme.

Watt itse kutsuu ”Hyphenated Mania” punkoopperaksi (miehen jo kolmanneksi sellaiseksi). Sitä se tavallaan onkin, se vain koostuu 30 lyhyestä biisistä, joiden keskikesto on puolisentoista minuuttia. Levy kellottaa 47 minuuttia ja rapiat, livenä setti laskujeni mukaan hiukan vähemmän. Biisit ajetaan läpi ilman taukoja tai mahdollisuuksia välitaputuksiin, seuraava lähtee juuri kun edellinen sammuu. Lyhyitä spoken word-kohtia kuullaan, välillä Wattin laulu on kuiskauksia, välillä huutoja. Dynamiikkaa löytyy, niinkuin oopperassa kuuluukin. Watt murjoo bassoaan kuin sen viimeisellä keikalla, rumpali Raul Morales tikkaa taustatuen. Kitaristi Tom Watson on toinen missingman. Trio soittaa osin toisiinsa päin kääntyneenä, kuin Crazy Horse ikään, varmistaen että tämä tehdään juuri tässä ja nyt tämä show, eikä niinkuin sekuntikello kaulassa treenikämpällä harjoiteltiin. Vaikka konseptilevyä soitetaankin, orgaanisuus säilyy. Parhaiten 30 lyhärin setistä mieleen jäävät ”Mouse-Headed-Man” ja loppupään ”Man-Shitting-Man” (kaikki albumin raidat on nimetty samaan tyyliin ja jokainen hahmo löytyy Boschin mestarillisista lopunajan kuvista).

Hikisen kolmevarttisen jälkeen bändi kokoontuu lavan taakse kiittelemään toisiaan, piskuinen tamperelaisyleisö on settilistansa lukenut ja tietää, että Watt ja Missingmen palaavat vielä soittamaan kahdeksan biisin Minutemen-setin, kaikki vuoden 1983 albumilta ”What Makes a Man Start Fires?”. Ja kappas, niinhän nuo palaavatkin. Räyhäkkäästi lähtee setti käyntiin biisillä ”Bob Dylan Wrote Propaganda Songs”, Minutemen-osuuden aikana Tom Watson kantaa laulamisen päävastuun, Watt soittaa setin enimmäkseen rumpujen takana, Moralesin olan yli kuikkien. Rätväkimmin Minari-biiseistä lähtee jo mainitun lisäksi ”Beacon Sighted Through Frog”.

Hikinen keikka kellottaa aika tarkkaan tunnin, pieni mutta valikoitu yleisö on tyytyväinen. Minutemen ei koskaan palaa, ilmeisistä syistä, se tiedetään. Mutta jospa Watt onnistuttaisiin Suomessa näkemään vielä, soolokeikkojen lisäksi, myös uudelleenaktivoiduissa The Stooges-riveissä, joissa mies niinikään bassottaa. Toivossa on hyvä elää. KG

Simple Minds (uk) @ Cirkus, Tukholma 29.01.2014

Kun minä olin nuori poika, oli oikeastaan kolme (ulkomaista) bändiä ylitse muiden. Oli Big Country, U2 ja sitten oli Simple Minds. Kolme orkesteria, joissa kaikissa brittiläisen uuden aallon hienoimmat piirteet tulivat kristallisoiduimmin esiin. Ja joita kaikkia esikuvana, tai esiasteena, edusti The Skids. Noiden aikojen jälkeen on nähty Brittein saarilta monet tyylisuunnat, uudet kuumat nimet, rockmusiikin pari vuotta myöhemmin haudatut pelastajat. Mainitusta triosta Big Country on periaatteen tasolla olemassa edelleen (voin määritellä niitä periaatteita tällä palstalla joskus myöhemmin). U2 on omaan pöhötautiinsa ja maailman keskeneräisyyteen väsynyt stadiontyrannosaurus. Löydän itseni sanomasta vuonna 2014, että kaikki vuodet ja reunamerkinnät huomioiden, näistä itselleni käsittämättömän tärkeistä bändeistä kovimmassa eliniskussa on 1977 Glasgow’ssa muotonsa saanut Simple Minds.

Syksyllä ilmoitettiin Simple Mindsien saapuvan ”Greatest Hits+”-kiertueensa kanssa Tukholman historialliseen Cirkukseen. Kiertueen ideana yksinkertaisesti ja kursailematta soittaa kaikki isot ja hiukan pienemmätkin hitit läpi yhden illan aikana. Oli tullut aika lunastaa fanitus, jonka ajallista pituutta tuskin kehtaan tässä edes lausua. Konserttiliput varaukseen, eli varmistus sisäänpääsystä, sitten lentoliput ja lopuksi majoitus. Harrastamisen helppous. Jännittävän varailurumban jälkeisenä päivänä Helsinginkin Circus ilmoitti buukanneensa bändin. No eipä siinä, ennemmin minä tämän miellyttävän velvoitteen hoidan sivistyskaupungissa, jossa tulee nykyisin liian harvoin käytyä. Stadin keikka myi loppuun, itse pääsin Tukholmaan ja bändi osoitti olevansa hillittömässä lyönnissä. Kaikki voittivat.

Grönä Lundin huvipuiston kyljessä sijaitseva, vuonna 1892 avattu Cirkus, on kertakaikkisen hieno mesta rockin soittamiseen. Historialliset puitteet on pieteetillä remontoitu, mutta vain sieltä missä todella tarvis. Alkuperäinen tunnelma estradiviihteen kultakaudelta on tallella. Tuolla areenalla on vedetty naisia parrasta, tungettu daijua leijonan kitaan ja nielty tulta ja petroolia. Puolipyöreä, 1650 henkeä vetävä nouseva katsomo. Sekä puun ja tekstiilien ansiosta kovaakin soitatettuna hieno ja selkeä soundi. Upea paikka, jonka pääsin nyt vasta ensimmäistä kertaa korkkaamaan.

Cirkuksen kaikiltakin paikoilta näkee keikan varsin hyvin, itselle osui C-katsomon mainio istuin, tämän kokoluokan venuena Cirkus on käytännössä klubi. Ja mikä mahtavampaa, kuin nähdä myös maailman isoja stadikoita täyttänyt Simple Minds klubivedolla.

Miksaustiskin odotusmusiikiksi ajama tanssibiitti lupaa hyvää, soundeista ja dynamiikasta nyt vähintäinkin. Ruotsalaiset valuvat hitaasti paikoilleen, valuminen jatkuu vielä bändin alettuakin. Ja koska Ruotsissa jokaisella on yhtäläinen oikeus nähdä keikka, ja jaksaa silti aamulla nousta rakentamaan kansankotia entistä ehommaksi, on soittoajaksi ilmoitettu ihmisystävällinen 19.30! Ja se tietenkin pitää muutaman minuutin tarkkuudella paikkansa.

Ja sitten se on yhtäkkiä totta, minä näen Simple Mindsit! Keikka alkaa väkevällä ”Broken Glass Parkilla”, kuten Helsinginkin veto, ja käytännössä kaikki illat tällä kiertueella. Ensimmäisen biisin aikana selviää, että tänään ajetaan todella lujaa. Ei haittaa yhtään, jo toisessa biisissä soundit ovat huippuluokkaa ja paranevat styge stygeltä. Kakkosena kuultava ”Waterfront” sytyttää ruotsalaisyleisön. Laulaja, ja kahdesta jäljellejääneestä alkuperäis-Mindsista toinen, Jim Kerr huutaa ”show me your hands Stockholm”. Kuuliainen kansakunta, joka ei ole vuoden 1814 jälkeen sotinut päivääkään, ottaa neuvosta vaarin. Koko popkalaset kohottaa kätensä ilmaan ja heiluu tahdissa. Koko popkalaset. Tässä puhutaan nyt kulttuurien välisistä eroista. Yhtäkaikki, on selvää viimeistään viidenneksi kuultavan ”Let There Be Loven” kajahtaessa sirkusareenalle, että Simple Minds on hirvittävässä tikissä ja kuulostaa upealta. Bändi, jota minä olen todella pitkään pitänyt yhtenä maailman parhaista, on täällä tänään ja armottomassa iskussa. Let there be love!

Keikka on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliajalla 10 biisiä, eli siis yksi enemmän kuin Helsingissä. Erikoisherkkuna tänään kuullaan ilmiselvästi tietenkin settiin kuuluva ”Promised you a Miracle”. (Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta ainakaan nettitietojen perusteella sitä ei Stadissa soitettu..)  Jälkimmäisellä puoliskolla, 10 minuutin Eriksberg-tauon jälkeen, kymmenen vetoa plus neljä encorea. Aika mahtava kattaus siis koko bändin uraan. Ensimmäisen puoliskon ehdottomasti sykähdyttävin veto on komea ”War Babies”, uskomattoman komea biisi vuoden 1998 ”Neapolis”-albumilta. Kaudelta, jolloin moni oli tuominnut bändin jo hautaan. Eikä se ole siellä kuulkaas ja nähkääs vieläkään. ”War Beabiesissa” kulminoituu koko tämän illan laatu. Jim Kerrin ääni on yhä voimaa täynnä, ja saa vahvaa tukea Sarah Brown’lta, joka yläkorokkeella näyttää oppimishaluisille sekä naisen- että äänialan mallia. Charlie Burchillin (bändin säveltäjä eli mies hittien takana, sekä se toinen jäljellejäänyt perustajajäsen) kitara soi komeasti ja tarkasti. Vuodesta 2010 mukana ollut basisti Ged Grimes täyttää paikkansa lavalla, mutta ei ole mikään Derek Forbes. Nykyisin Big Countryssa soittava Forbes on instrumenttinsa parhaita maailmassa ja oli etabloimassa Simple Mindsissa bassoa melodiasoittimena. Eli siis luomassa Sitä Simple Minds-soundia. Tietenkään tämä bändi ei missään olosuhteissa ottaisi messiin puolinohevaa soittajaa, mutta silti oikeastaan se ainoa asia, mitä jään illan keikalta kaipaamaan, on Derek Forbes. Pitänee siis paikata asia pian, ja nähdä Big Country jälleen kerran. Kuunnelkaapa, jos asia kiinnostaa (tai ei ole tuttu), mikä tahansa raita vuoden 1982 ”New Gold Dream”-albumilta. Miten rockbasson soitto ei enää ole entisensä mainitun platan jälkeen. Jos minulta kysytään, Forbesin bassolinja ”Someone, somewhere in Summertimella” on ehkäpä rockhistorian komein. Se linja toki tänäänkin kuultiin, mutta jotain puuttui.

Ensimmäisen puoliajan päättävät komea ”Glittering Prize”, sekä jo edesmenneen jenkkibändi The Callin vuoden 1988 hitti ”Let the Day Begin”. Jim Kerr kehottaa ihmisiä katsomaan kakkossetinkin, sillä ”we have a job to finish here”. Tiedetään.

Oluet on horaistu, hattarat syötynä, Simple Minds nostaa homman uudelle taajuudelle. Ensimmäinen erä oli vasta tunnelman haistelua. Komeasti alkaa. Bändillä on varaa soittaa yksi isoimmista hiteistään instrumentaalina, eli ”Speed Yor Love to Me”. Eikä edes koko orkesterin voimalla, vaan Burchill ja vuodesta 2002 bändiä palvellut kosketinsoittaja Andy Gillespie kahdestaan. Sitten mukaan liittyvät Grimes ja Sarah Brown sekä lähes alusta alkaen bändiä tukenut rumpalislegenda Mel Gaynor. Vedetään näkemyksellinen versio Kraftwerkin hitistä ”Neon Lights”; brittiläisen uuden aallon yksi keskeisimmistä tunnustaa juuriaan. Sarah laulaa ensin pidätellen, mutta lataa sitten koko upealla äänialallaan. Ja kyllähän, varsinkin siinä ihan eturivissä, katseltavaakin riittää yhdeksi illaksi. Jim Kerr palaa johtamaan edestä, ja kuullaan setin vanhin hitti, vuoden 1980 ”Empires and Dance”-albumin komea ”I Travel”. Kyseinen albumihan merkitsi lopullista läpimurtoa bändille, ei vielä stadionluokalle pääsyä, mutta yleiseen tietoisuuteen kuitenkin.

Ja sitten. Sitten se tulee. Charlie Burchillin legendaarinen kitaraintro lähtee, ja Ged Grimes liittyy mukaan maailman upeimmalla bassolinjalla. On tullut aika kuulla livenä ”Someone, somewhere in Summertime”! Siinä se nyt soi. Tätä on kannattanut odottaa kaikki nämä vuodet. Tyylikäs veto, bändin koko voimalla, vimmalla ja parhaudella. Popkalaset joraa ja heiluu, Ruotsi huutaa. Itse keskityn olemaan paikalla ja muistamaan tämän hetken, kun yksi kolmesta eniten odottamastani biisistä koko keikoillakäyntihistoriassani soi. (Hetken tärkeys lienee tullut selväksi, sekä se, että olen monien kovasti diggailemieni bändien suhteen livenä varsin myöhään syntynyt.)

Huh. Hengissä yhä. Tänään, pikkupöhköllä melodialla varustettu ”The American”, saa toimia yleisönlaulatusbiisinä. Snapsilaulujen, euroviisujen ja Lasse Berghagenin maassa ei ole ongelma, kyllä lähtee. Tämän kansakunnan (joskus tosin hyvin päälleliimattua ja välillä teeskenneltyäkin) positiivisuutta on pakko ihailla. Mutta älkää nyt sanoko niille, että sanoin. Yksi illan todellisista pankinräjäyttäjistä on ”See the Lights”, myös sillä istuimella, jota henkilökohtaisesti kansoitan. Hillittömän komea veto.

Encoreita varten bändiä ei juurikaan tarvitse huudattaa, tämähän on kuitenkin kaikille ennalta tiedossa, että neljä vielä. ”New Gold Dream”, ”Sanctify Yourself”, ”Space” ja keski-ikää jo turvallisesti käyvien ruotsalaisrouvien kaikkein yksityisimpiinkin tallelokeroihin murtautuva ”Alive and Kicking”, joka saa aikaan huutomyrskyn ja huolellisen jorausaallon läpi sirkuksen lehtereiden. Vakilukija jo tietääkin, etten ole oikein encoresmiehiä, ja tämä neljän biisin lisäkaneetti upealle, huikeasoundiselle ja henkilökohtaisesti hillittömän tärkeälle keikalle on jo osastoa ruotsalainen laskiaispulla. Muoto alkaa kärsiä täytteen määrästä. Jos keikka olisi loppunut varsinaisen setin päättäneeseen ”Don’t You (Forget About Me)hen”, olisi ainakin oma lipunhintani ollut jo täysin kuitattu.

Alussa mainitsemastani bändikolmikosta Big Country julkaisi, jopa ilman myyttistä nokkamiestään Stuart Adamsonia, yhden uransa tiukimmista albumeista (”The Journey”) viime vuonna. U2:n tekemiset eivät ole jaksaneet kohottaa kulmakarvaa täällä päässä sitten vuoden 2000. Mutta Tukholman illan perusteella Simple Mindsien valmisteilla oleva albumi kiinnostaa kovasti jo ennakkoon. Ja  tietäneehän se myös uutta kiertuetta. Mutta tänään, täällä ja nyt, kuninkaiden kaupungissa, erittäin tärkeä ilta. Sanoinko jo?  KG

Kauko Röyhkä & Narttu, Kosmikud (est) @ von Krahl, Tallinna 28.09.2012

Voiko olla sattumaa (ei, ei voi olla), että viimeksi kuluneen vuoden aikana kolme kovinta kotimaisen bändin vetämää keikkaa ovat kaikki tapahtuneet Tallinnassa, olleet suomirockin konkareiden kokoonpanoja ja kahdessa näistä bändeistä on lavalla ollut kitaristi Tommi Viksten. Mainitut keikat ovat olleet J.Karjalaisen Polkabilly Rebelsien veto RockCafessa, Sielun Veljet samaisella lavalla ja nyt Kauko Röyhkä Narttuineen Vanhan Kaupungin von Krahl-baarissa.

Röyhkä ilmoitti keväällä tekevänsä Nartun kanssa muutamia kesän festarikeikkoja, ja nyt paluu sai jatkoa syksyisellä klubikiertueella. Ja jos yhden suomirockin kautta aikain kovimmista kokoonpanoista haluaa nähdä vielä yhdessä, se kannattaa tehdä nyt lähiklubillasi, jatkoa nimittäin ei tiettävästi ole luvassa. Itselläkin päätös rantautua Tallinnaan juuri tänä viikonloppuna hakemaan ns. täyttä lastia, päivittyi lopulta juuri Narttu-keikan takia. Bändi esiintyy tällä kiertueella pitkälti 80-luvun aivan lopun kokoonpanossaan (1988-90), ryyditettynä kitaristi Jarmo Heikkisellä, joka soitti aivan ensimmäisessä Nartussa 1981 ja uudelleen 1985-86. Ja ne muuthan ovat itse Kaukon lisäksi siis Mats Hulden (basso), Heikki Tikka (rummut), Tommi Viksten (kitara) ja Pekka Gröhn (koskettimet). Aikamoisen taitava poppoo nimittäin. Varsinkin kitaristien Heikkinen ja Viksten vuoropuhelu on upeaa seurattavaa, ja kyllähän se on todettava että Viksten on koko maan parhaita ja tyylitajuisimpia kitaristeja, varsinkin puoliakustisella operoidessaan. Miehen soittoa bändissä kuin bändissä voisi katsella ja kuunnella erittäin pitkiä pätkiä ja usein.

Soitto pärähti käyntiin peritallinnalaiseen tapaan vasta lähempänä puoltayötä, täällä kun ei porukat tahdo ennen yhtätoista oikein jalkautua kaupungille, on viikonloppuiltoina päädytty soitattamaan bändejä erittäin myöhään. Muistanpa nimittäin odotelleeni jenkkiläisen Tragedyn vetoa samaisessa von Krahlissa pitkään, pitkään ja kun yöyhteen mennessä ei tapahtunut mitään, oli vain antauduttava seuraavan päivän töille ja jätettävä bändi väliin. Suomessa asiat ovat sikäli paljon asiallisemmin, että moni paikka (viimeksi nyt Helsingin Bar Loose) on siirtynyt jo ns. mannereurooppalaisiin soittoslotteihin, jotka palvelevat myös työssäkäyvää kansanosaa, jolla nyt järjen mukaan on eniten varaa keikoilla rampata.

Ja sekin vielä, että eihän von Krahl (siis alakerran baarilava, jolla tänään soitettiin) ole varsinaisesti kauhean hyvä keikkamesta. Hienot puitteet ja tunnelmallinen paikka sinänsä, ystävällinen henkilökunta ovimiehet mukaanlukien ja päivisin hyvää ruokaakin, mutta lava on hirvittävän pieni, parvi leikkaa soundin tylysti poikki ja yleisölle on leveyssuunnassa tilaa, mutta lavan edessä ei juuri nimeksikään. Yläkerrassa on toinen lava hiukan isommassa salissa, jossa olen nähnyt huiman keikan Swans-yhtyeeltä, ja sen urani kovaäänisimmän samalla. Tutisi nimittäin blogistiikkapäälliköllä puntti. Ja käsittääkseni muillakin.

Itse keikka alkoi (äskenmainittuja syitä sivuten) likipitäen karmaisevan huonoilla soundeilla ja etenikin niin puoleenväliin, mutta sitten miksaaja sai talon hengestä kiinni ja loppukeikan äänenpäine olikin sitten erinomainen, ja Narttu soi kuulaasti ja erotellen. Varsinkin Mats Huldenin käsittämättömän komeat bassolinjat murisivat niinkuin ne aikoinaan murisivat niillä puhkisoittamillani klassikkolevyillä, ja jo mainittu kahden kitaran vuorottelu tuli sekin loppukeikalla komeasti läpi. Ei voi nimittäin olla kauhean helppo miksattava tämä von Krahl, tila on kivinen, lyhyt ja korkea ja miksaustiski on parvekkeen alla.

Nämä kuultiin: 1. Ennen olin kokonaan toinen, 2. Nivelet, 3. Talo meren rannalla, 4. Maa on voimaa, 5.Ruosteinen kuu, 6. Paha maa, 7. Majavalakki, 8. Mieluummin vanha kuin aikuinen, 9. Kovat pojat, 10. Onnenpäivä, 11. Ihmelapsen viimeiset hetket, 12. Lauralle, 13. Vihaiset miehet (Marat Marat), 14. Onnellinen laiva ja encoreina  Pikku enkeli, sekä Kanerva.

Eli hulppea katsaus suomalaisen rockin kovaan ytimeen. Jos en ole tätä koskaan aiemmin sanonut, niin sanonpa nyt, että kyllä vuodet 1984-87 olivat huimaa aikaa suomalaisessa rockmusiikissa, aikaa jollaista ei enää tule.  Ja Röyhkä oli sen aikakauden aivan kärkinimi biisintekijänä, sanoittajana niin aikaansa edellä että moni ei ole saanut vieläkään kiinni. Narttu soitti tänään siis noin tuntisen setin ja sai porukassa kyllä liikettä aikaan. Käsittääkseni Suomesta oli tullut paikalle aika paljonkin kovan linjan Kauko-diggareita ja noin puolet porukasta lienee tullut taloon illan pääbändin eli eestiläisen Kosmikudin takia. Jonka miehistö on erittäin kovaa ja tunnustavaa Röyhkä-diggailijaa, jopa niin että bändi perustettiin aikoinaan Nartun innoittamana.

Itse olin nähnyt Kosmikudin aiemminkin ja uskalsin odottaa kovaa vetoa, ja sellainenhan sieltä tuli. Bändin muista varhaisvaikuttimista lienee paikallaan mainita Joy Division ja Nick Cave. Minun korviini Kosmikud muistuttaa eniten ehkä kombinaatiota New Model Army ja Killing Joke. Eli melodinen tummuus on homman nimi. Ja upeita biisejähän näillä äijillä on, ei pääse mihinkään. Ja kun ikää bändinäkin on jo 13 vuotta, niin homma toimii ja yhteissoitto kulkee. Kosmikud on esiintynyt monesti Suomessakin ja Kaukon ohella se toinen kaveribändinsä on Viikate, kolmas tummenpien vesien tulkki. Kova keikka Kosmikudilta(kin) siis. Kello oli bändin lopetellessa jo taatusti lähempänä kahta, mutta jatkaahan yötä piti sitten takahuoneessa suomalais-eestiläisenä kaljoittelumaaotteluna, joten aamuviidestä taidetaan puhua kun pääsi könyämään majoitukseen. Mutta eipä siinä, odotetun kova keikkailta, kannatti lähteä ihan kauempaakin. Ja kyllä Kauko Röyhkä ja Narttu tulee samaan tänä syksynä vielä meikäläiseltä toisenkin merkinnän, on nimittäin niin tärkeä ryhmä ja niin lähtemättömän vaikutuksen aikoinaan tehnyt. KG

Liikkuvat Lapset, Musta Köksä etc. @ Alpon Kesävestari, Loimaa 14.07.2012

Enpä muista olleeni yhtä pienimuotoisessa rocktapahtumassa iäisyyksiin. Muistikuvat jopa Toijalan legendaarisesta Satamarockista 80-luvun lopulta tai Iittalan urheilukentän rannan Äimärockeista ovat muistikuvia massatapahtumista tämän rinnalla. Loimaalla, Suomen Kansas Cityssa, on noin 17 000 asukasta. Silti vain noin kolmisenkymmentä onnistui olemaan paikalla, kun kerrankin edes oletettavasti jotain tapahtuu. Ja vieläpä heistäkin osa järkkäreitä ja muiden bändien jäseniä.

Homman nimi oli Alpon Kesävestari, kyllä ”vestari”, koska näillä murrealueilla ei voi mitään sanoa kunnolla. Joskin uskon, että ”v”-kirjaimen käyttö viittaa myös tapahtuman pienimuotoisuuteen ja kotikutoisuuteen. Se Alpo puolestaan viittaa kuvataiteilija Alpo Jaakolaan (1929-97), jonka muistoa vaalivan ateljeekodin ja patsaspuiston miljöössä tänään rokattiin. Jaakola oli Loimaan Picasso tai Lounais-Hämeen Särestöniemi, hieno ihmisen kuolevaisuuden kuvaaja.

No, Vestarin iltapäivästä jäi varsin vähän kerrottavaa kenellekään. Puoliltapäivin startanneet akustiset aloittajat skippasin kaikki, enkä voi mitenkään käsittää ketä muitakaan siellä on paikalla ollut. Saapuessani  pelialueelle, parkkipaikan reunaan pystytetyn rekkalavan piirissä oli tarkalleen 18 ihmistä. Ensimmäinen bändi Huruluoto soitti koko olemassaolonsa ekan keikan, ja suoriutui yllättävän hyvin. Mutta kaman pienimuotoisuus ja laulajan äänen ohuus hukkui osittain etelätuulen vietäväksi. Kuitenkin, hieno veto säveltää Lauri Viidan runo ”Alfhild”.  Turkulainen Dasputnik oli iloinen yllätys. Itseni toistaminen on jo tavaramerkki, joten mikäs tässä on toistellessa, mutta suomiproge on osaavissa nuorissa käsissä ja voi todella hyvin. Ja avaruusrockillaan myös Dasputnik osoitti jälleen, kuinka tärkeä hahmo suomirockissa on ollut ja on Sakari Kukko. Piirpaukkeen perintö elää. Ja soipa bändi välillä suorastaan kingstonwallistikin. Orkesterilta on viime vuonna ilmestynyt pitkäsoitto ”Cyclokosmia”, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Sitten menikin pari tuntia alle penkin. Turkulainen The Reed Fags dusasi ja dusasi soundcheckiaan, eikä aloittamisesta tahtonut tulla mitään. Bändi muisti spiikeissään koiduttaa kaikki soundiongelmat miksaustiskille, joka ei ole kauhean korrektia, vaikka se totta olisikin. Bändin puolustukseksi, sivustaseuraten tiskin maaston työskentely täytti kyllä kaikki puolukoinnin tunnusmerkit. Vauhtiin päästyään The Reed Fags toimitti energialla ja taidolla collegerockiaan ja brittipoppiaan, ei siinä sinänsä. Mutta fiiliksenhän se valittaminen valitettavasti vei. Vähänpä tiesin vielä poikain soittaessa mitään huonoista fiiliksistä. Tamperelainen Bad Honey sai kolmenvartin(!) treenikämppäsession, tai sitten se otti sen omin luvin. Flayerissa luki ”Bad Honey with Heikki Salo”. Eli kyse on jollain tapaa ex-Miljoonasateen maestron suojattibändistä. Mutta mikä ihmeen ”with”? Tulivatko ne samalla autolla? Salo nähtiin kyllä yleisössä käyskentelemässä (ja myöhemmin iltaklubilla, mutta ei päivälavalla). Nyt on yhden suomirockin kovimmista lauluntekijöistä usko kova näihin kolleihin, mitään pohjaa ei nimittäin ole. Tästä voisi soittaa poskea pitkäänkin, mutta en jaksa. Ensin opetellaan soittamaan, ja myös olemaan bändi, ja sitten vasta huulet törölle ja kieli ulos ja Angus Young-kumara käyttöön. Jooko? Ja jokainen voi kotona kuunnella ”Sweet Child O’Mine” levyltä, levyversiossa se näetsen osataan soittaa ja laulaa. Ja tämä kaikki, ihan totta, kaikella kunnioituksella rockharrastuksen valinneita nuoria kohtaan. Minä jos kukaan komppaan.

Kun aikataulu oli myöhässä, pitkän linjan lauluntekijä Sami Kukka siirrettiin sisätiloihin esiintymään. Mieli oli sikäli huonona edellisestä vedosta, että Kukka ei nyt saanut mahdollisuutta, ei ammattimiehiä voi kuunnella fiiliksettömissä tiloissa. Kävin autossa hengittelemässä ja palasin asiaan Musta Köksä-yhtyeen aloitellessa.

Mustaa Köksää johtaa kitaristi-laulaja Antti Tammela, joka muistetaan perustajajäsenenä 80-ja 90-lukujen vaihteessa vaikuttaneesta Noitalinna Huraa!-yhtyeestä. Noitis oli tärkeä bändi, joka näytti suuntaa pitkälle tulevaisuuteen, antoi luvan olla mahdollisimman pienimuotoinen ja laulaa todella pienistä asioista. Itse ostin kaikki julkaisut heti ilmestyessään ja pidänpä esikoisalbumia ”Hulalalaa” (1986) edelleen yhtenä Suomen rockhistorian tärkeimmistä pitkistä kiekoista. Onnistuin myös kerran näkemään bändin livenä Hämeenlinnan Ämyrockissa. Ja nyt jo siis muutamia vuosia Antti Tammela on Köksän nokilla pitänyt upeasti Noitalinnan perintöä elossa. Setti alkoi nimikkobiisillä ”Musta Köksä”, joka löytyy Noitalinna-albumilta ”Kalan silmä” (1988). Mutta muuta Noitis-matskua ei sitten, onneksi, kuultukaan. Vaan omillaan oltiin ja ollaan. Ihana bändi, jonka toimittamisessa on jotain täysin vastustamatonta. Ei näitä kannata lähettää Roskildeen, mutta rekkalavoilla ja pikkunurkissa bändi on kotonaan. Tsekatkaa ihmeessä.

Illan odotetuin ja ainakin oma todellinen syyni (yhdessä Köksän kanssa) lusia pitkä iltapäivä oli viimeisenä soittanut Liikkuvat Lapset. Bändi juhlistaa 2012 peräti 30-vuotista uraansa. Esikoisalbumi ilmestyi omakustanteena jo 1983, mutta vasta vuoden -85 ”Viettelyksen vaunu” oli se, jolla itse hyppäsin kyytiin. Näin pitkään piti kuitenkin odottaa, että näkisi bändin. Eikä Loimaan pikkuvestari nyt ideaali tapahtuma ollut Lapsien ensinäkemiselle, mutta hyvän keikan ansiosta erittäin kelpo. Liikkuvat Lapset soitti nimittäin työvoittokeikan, oli aluksi piskuinen yleisö sikäli jäässä. Koko homma perustui vahvahkoon biisimateriaaliin ja solisti Tuula Amberlan periksiantamattomaan yrittämiseen. Ja lopulta se palkittiin. Bändi soitti lähes kokonaan vuoden 2011 paluualbuminsa ”Murhe ja melankolia”, haluten varmaankin osoittaa, että menneitä ei pidä liikaa muistella. Vaan että elämä bändinä jatkuu. Silti itselle tärkeimpiä oli kuulla ”Palavat sillat” ja ”Huomenna hän tulee” (1985). Ja vaikka kuulematta jäivätkin ”Viettelyksen vaunu” ja ”Marssi”, niin en valita. Kannatti kuitenkin olla vihdoin paikalla, vaikka tunnelman ja yleisön vähyys, sekä suomalaisen kesäillan jäätävä viileys veivätkin terävimmän fiilksen.

Mutta hei, jos ei ole tuttu, niin kehotan kaivamaan arkistojen aarteistoista Liikkuvien Lasten mainitun albumin ”Viettelyksen vaunu” ja juuri ”Marssin” kaltaisia lauluja. Upea bändi ja tuolloin T.T.Oksalan oivaltavasti tuottama. Suomi oli 80-luvun puolivälissä huikea rockmaa. Kertakaikkiaan huikea. (Ja jäihän sieltä Loimaaltakin lopulta jotain kerrottavaa…).KG.

Killing Joke (uk) @ The Circus, Helsinki 04.05.2012

Helsingin rokkiklubikartta sai kauan odotetun ja mainion lisäyksen keväällä 2009, kun Kampin The Circus avattiin. Ilahduttavasti paikka on pysynyt pystyssä jo kolme vuotta, ja toivottavasti pysyy vastakin. Itsellä kesti kuitenkin mainitut kolme vuotta päästä ensimmäisellekään keikalle Circukseen. Vaan eipä siinä, tulipahan korkattua laatukeikalla ja maailmanluokan orkesterilla. Illan nimi oli Killing Joke.

Syksyllä 1978 Lontoon Notting Hillissa perustettu Killing Joke on paitsi tehnyt jo 34 vuotta laadukasta uraa, myös vaikuttanut niin pitkään listaan tärkeitä bändejä maailmalla, että ei esim. tässä riitä palstatila eikä lukijan hermo. Itse olin nähnyt Killing Joken edellisen (ja valitettavasti vasta ensimmäisen) kerran Ilosaarirockin päälavalla 2009. Silloin vedettiin kompakti tuntinen festarisetti kirkkaassa päivänvalossa, mikä ei  yhtään onnistunut haittaamaan bändin tummaa, hypnoottista toimitusta. Kun sitten joukkio asteli Circuksen lavalle, tunne oli kuin kotiin palatessa. Kaikki hyvin. Laulaja Jaz Colemanilla tutusti naama maalattuna mustavalkoiseksi, tutut ”korjaamohaalarit” päällä ja basisti Martin ”Youth” Gloverilla mainittua tuttuakin tutumpi aurinkolippa päässä. Aseet tanaan ja rumpali Paul Fergusonin tulikomennolla liikkeelle. Soundit olivat lähes valmiit ensitahdeista, valtava lediseinä toisti bändin nimeä ja avaava biisi oli esikoisalbuminkin (1980) aloittava ”Requiem”. Homma samantien kasassa, ja keikan edetessä meno vain parani.

Yleisö oli jäyhää ja kylmää muutamat ensimmäiset numerot, mutta hämmentävän varhaisvaiheeseen settiä sijoitettu iso hitti ”Wardance” (ehkäpä bändin tunnetuin biisi) alkoi saada liikettä niveliin. Bändi on ilmeisen ylpeä tuoreesta albumistaan suomalaiselle Spinefarm-yhtiölle, ”MMXII”, siltä kun on kuultu kiertueen kestäessä peräti viittä biisiä per ilta. Niistä ainakin itselleni putoili parhaiten ”Corporate Elect”. Keskellä settiä kuultu, esikoisalbumin sessioista peräisin oleva, hypnoottinen ”Change” oli muutoin meikäläiselle se illan tarkin ja kovin veto.

Keikka oli pitkän Euroopan-kiertueen toiseksi viimeinen, ja sehän kuului soiton täsmällisyytenä ja hioutuneena ilmaisuna. Vain laulusoundissa oli toivomisen varaa, mutta eipä se nyt tätä bändiä kaada, Jaz kun ei muutenkaan ole laulajana mikään Ronnie James. Mutta kitaristi Geordie Walkerin soitto esimerkiksi tuli läpi isosti ja kuulaasti. Ja mainita pitää, että toki muutamin tauoin historiassaan, Killing Joke kiertää alkuperäiskokoonpanollaan vuodelta 1978. Hattuni nousee korkealle. Nyt keikkakokoonpanoa ryyditti vielä sessiokosketinsoittaja. Killing Joke malttoi olla varmaankin toista minuuttia lavan takana, ja antaa yleisön oikeasti pyytää lisää, ennen niitä kahta pakollista encorea, jotka olivat kyllä sitten pelkkää juhlaa eli ”The Wait” ja aivan sen esikoisimman EP:n avannut ”Turn to Red” eli todellinen juuribiisi.

Henkilökohtaisesti iltaa laimensi vain äärimmäinen uupumus raskauttavasta työviikosta, ja siihen kylkeen orkesterin myöhäinen aloitusaika. Joten omiani olivat ongelmat tänään. Ensitutustuminen The Cirkukseen oli pelkästään positiivinen. Vihdoinkin Helsingissä on kansainväliset mitat täyttävä keikkamesta, myös fiilikseltään ja ylöspanoltaan. Paikka toi mieleen esimerkiksi Lontoon Islington Academyn. Valot toimivat, baarit on oikein sijoitettu, ja jokapuolella on juuri sen verran ylimääräistä tilaa, että varpailleastujaa on vähemmän kuin keskimäärin. Tila on avara ja ainakin nyt soundi oli hyvä. Ja mikä ehkä parasta, ilmastointi toimii, paikka ei perspiroidu sillä henkeäsalpaavalla tavalla kuin vaikkapa Nosturi, Tavastiasta puhumattakaan. The Circus asettuu tilana sellaiseen väliin, että nyt Helsinkiin voidaan tuoda hiukan isompiakin bändejä klubikeikalle, ilman että tarvitsee mennä turhautumaan puolityhjään Jäähalliin tai kolistelemaan Kultsan betoniseinille (joiden ongelma keskenolevassa remontissa uskoakseni ratkeaa). Tosin Circuksen valoista vielä se, että miksaustiskin välittömään etuosaan jumittaneelle ainakin ylimmän lavarackin heittimet porasivat suoraan päästä läpi. Että jos jollakulla uskonveljellä/sisarella piili epilepsia, niin ei välttämättä piile enää. Itselläni ei näköjään piillyt. Enkä siksi osannut oikein häiriintyä, pitäähän maailmanluokan liiterissä olla tuntuvat valot.

Vielä pitää kehaista The Circuksen maahantuontitoimintaa, joka osoittaa sitä niin kutsuttua siviilirohkeutta. John Cale esim. piti olla Circuksen lauteilla nyt toukokuussa, mutta siirsikin kiertueensa syksyyn. Erittäin vaikea artisti kapasiteetiltaan näin isoon paikkaan. Samoin kevään molemmet venäläisvieraat Mumiy Troll ja Korol i Shut. Pitää arvostaa, että vaihtoehtoja tarjotaan. Kunhan ei Circus äidy yrittämään liian vaikean kautta, eikä joudu ”vaikeille” artisteille nakkaamaan liian korkeaa lipunhintaa.

Keikkaguru SUOSITTELEE kuuntelemaan Killing Joken vuosien 1979-81 John Peel-sessioita (”The Peel Sessions 79-81”), nuori bändi innoissaan antamassa parastaan tuoreeltaan syntyneistä biiseistä, jotka viitoittivat isosti suuntaa koko New Wave-skenelle.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: