Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Crossfire”

Ida Nielsen (dk), Strandberg Funk Unit @ Olympia, Tampere 09.03.2017

Tanskalainen Ida Nielsen on sähköbasistien kansainvälistä eturiviä, ja päässyt harjoittamaan ammattiaan erittäin hyvässä seurassa. Nielsen soitti kahdessakin Princen taustalla ja rinnalla vaikuttaneessa bändissä, nimittäin legendaarisessa The New Power Generationissa, sekä 3rdeyegirl-triossa. Ensinmainittuhan oli aktiivinen vuosina 1990-2013, ja erittäin keskeinen osa vajaa vuosi sitten liian varhain päättynyttä Prince-saagaa. The New Power Generation uudelleenaktivoitui hetkeksi vuonna 2015, ja soitti Taiteilijan viimeiseksi jääneellä albumilla ”Hit’n’Run Phase Two” (järjestyksessään peräti 39. studiolevy). Albumi julkaistiin neljä kuukautta ennen Princen kuolemaa. Tuolla jäähyväislevyllä (ja NPG:n toistaiseksi viimeisessä kokoonpanossa) Ida Nielsen siis soitti bassoa, samoin kuin Princen yhdessä 3rdeyegirlin kanssa vuonna 2014 julkaisemalla ”Plectrumelectrum”-albumilla. Jälkimmäinen on sitäpaitsi varsin pätevä ja monipuolinen levy, jolla Nielsenin funkbasso on erittäin keskeisessä roolissa. Livenä Ida Nielsen nähtiin Suomessa myös heinäkuussa 2011, jolloin Prince vihdoin saatiin Suomeen, loppuunmyydylle Hartwall Areenalle. Itse en ollut paikalla, tälläkin hetkellä edelleen täysin käsittämättömästä syystä. Kai ajatus oli jotenkin, että Princehän tulee vielä, ensi kerralla ehtii.

Tällä kertaa Nielsenin toi kahdelle Suomen-keikalle yhteistyö suomalaisen sähköbasismin mestarin, Jan-Olof ”Puppe” Strandbergin kanssa. Nielsen nousi lavalle Strandbergin johtaman Funk Unitin kanssa Espoon Sellosalissa, ja Tampereen tuoreimmassa keikkapaikassa, viime lokakuussa avatussa Olympiassa, jonka näin ollen itsekin pääsin vihdoin korkkaamaan, ja erinomaiseksi toteamaan.

 

Olympian keikalla kuultiin tukku biisejä mustaan nahkaan ja valtavaan lierihattuun sonnustautuneen Ida Nielsenin sooloalbumeilta, joita on tähän mennessä ilmestynyt kolme. Niistä mainittavimmin kulki pikkuhitti ”Showmewhatyougot”, viimeisimmältä albumilta ”TurnItUp” (2016). Pakko on todeta, että Nielsenin oma tuotanto ei levyltä innosta yhtään, vaan on suorastaan laiskaa hissifunkia ja aulatilojen diskanttista kertakäyttökamaa, joka tulee yhtä nopeasti toisesta korvasta ulos. Livenä biiseihin saatiin sentään kunnon takapotku ja lisäkierre, mutta kyllä illan ehdottomasti tärkeämpi anti, ulkomaan vieraasta huolimatta, oli itse Funk Unit ja sen osaaminen. On toki kunnioitettavaa, ettei Nielsen kierrä maailmalla soittamassa ”Purple Rainia”, ”When The Doves Cryta” tai ”Red Corvettea”, niinkuin liian moni Princen bändeissä soittanut voisi ahneuksissaan tehdä. Mutta Nielsenin nytkyttävä perusfunk ei ole kovin innovatiivista, biisit ovat turhan samankaltaisia. Silti, peukkubassottelijana lady on yksi parhaista, mitä olen livenä päässyt lähietäisyydeltä todistamaan.

idanielsen

Onneksi Puppe Strandberg joukkoineen pelasti puolitoistatuntisen. Komesti kulki ”Dominique”, ranskalaiselle sähköbassotaiturille Dominique Di Piazzalle omistettu biisi, joka löytyy Strandbergin ”At The Seasound”-albumilta. Strandberg on aiemmin tuonut Di Piazzan kanssaan Suomeen yhteiskeikoille. Muutenkin Strandberg on laajasti kontaktoinut itsensä progen ja fuusion elittiin maailmalla, soitettuaan mm. muutaman vuoden stintin Simple Minds-rumpali Mel Gaynorin The Fusion Project-kokoonpanossa. Vuonna 1975 Rauli Baddingin bändissä uransa aloittanut Puppe Strandberg on soittanut vaikka missä, ja vaikka kenen kanssa. Ja pitää aina tilaisuuden tullen nähdä livenä, viimeksi itse todistin miehen taituruutta taannoin kotimaisen Paidarion-progebändin ja brittiläisen England-yhtyeen legendaarisen Robert Webbin kanssa Hämeenlinnan Suisto-klubin fuusioillassa.

Kova on myös Strandbergin kasaama Funk Unit; koskettimissa Jukka Gustavson (Wigwam), rummuissa yli 5000:lla levyraidalla musisoinut Jartsa Karvonen, nuorempaa sukupolvea edustava saksofonisti William Suvanne, ja kitarassa Sami Virtanen. Strandberg on syystäkin ylpeä bändistään, mutta toki muutaman kerran vähemmän bändin olisi voinut esitellä ja muutamat ylisanat leikata pois. Toisaalta, ei tällä tavalla hengittävää pumppua näe ihan joka kuukausi edes. Gustavson, suomiprogen yksi iskähahmoista, on aivan huikea kiipparisti, mutta myös taidokas solisti, varsinkin mitä bluesimmaksi tavara menee. Bändi soitti ilman Nielseniä todella upean sovituksen Beatles-klassikosta ”Eleanor Rigby”, sovituksen takana oli nimenomaan Gustavson, joka biisin lauluosuudet myös tunteella tulkitsi. Suvanne saksofoneineen on otettava seurantaan, ja Sami Virtanen kitarassa hoiti osuutensa viileällä tyylillä, ja muutaman kerran lähti aivan huikea soolo. Muutenkin, Karvosta lukuunottamatta, kaikki saivat soolotilaa, mutta käyttivät sen maltilla, mitään iisakinkirkkoja ei tänään rakenneltu.

Keikka vain parani loppua kohti, ja varsinaisen setin päättänyt ”Yes, This Is It!” nousi jo todella komeaksi yhteisprogeiluksi (korjatkaa, jos olen väärässä, mutta tuosta Strandbergin ”Made In Finland”-albumin raidasta uskon olleen kyse). Strandberg on omissa projekteissaan, ja soololevyillään, jollain tapaa jatkanut siitä mihin Pekka Pohjola aikoinaan jäi. Eikä näin sanottu ole kummaltakaan bassomestarilta pois, vaan päinvastoin.

Ida Nielsen oli toki mukana setin päätösnumerossa, jossa myös kahden sähköbasson yhteistyö oli Nielsenin soolobiisejä paremmin ja tehokkaammin hyötykäytössä. Ainoaksi jääneessä encorebiisissä Nielsen ei ollut lavalla, kun Funk Unit louhi aivan häkellyttävän komean ja alakertaisen version Stevie Ray Vaughanin hitistä ”Crossfire”. Mahtavaa, parasta vähään aikaan. Hetken Karvonen ja Strandberg olivat The Double Trouble, Gustavson hoiti laulut sielukkaasti ja ennenkaikkea Virtanen nykäisi alkuperäistä kunnioittavan upean soolon, huonoahan ei tähän biisiin ikinä kannattaisi vetäistäkään. Tiedättehän, pelkästään tämän yhden encorebiisin takia piti olla paikalla. Vaikka Ida Nielsenin osuus jollain tapaa tuottikin pikku pettymyksen, niin Funk Unit ei. Suosittelen näkemään nämä muusikot yhdessä ja/tai erikseen, kun tilaisuus koittaa.

Omalta kohdalta yksi keskeinen syy jalkautua Tampereen torstai-iltaan oli tokikin päästä korkkaamaan kaupungin keikkamestojen tuore ja erittäin tärkeä lisä, Olympia-korttelin perinteikäs ja komeasti restauroitu sali. Vuonna 1908 työväen kokoontumistarkoituksiin rakennettu sali toimi vuoteen 1986 asti vuosikymmenien ajan leffateatterina. Todettava on, että yhdessäkään rokkivenueksi muutetussa entisessä elokuvateatterissa, joka olisi toiminut huonosti, en ole onnistunut olemaan. Nämä on alunperin tehty viihtymiseen ja jonkinlaista äänentoistoakin ajatellen, ja ennenkaikkea sitä, että jokaisen lipun maksaneen on nähtävä jotain. Lava tämänkaltaisessa salissa on yleensä riittävän korkealla, koska se myötäilee entisen kankaan korkeutta, eikä keskellä parasta yleisöaluetta ikinä ole kantavaa tolppaa. Olympia on ensikeikan valossa todella onnistunut, kansainvälisen tason paikka. Täällähän pitää alkaa käymään. Jos soittomestasta tulee mieleen Lontoo tai Berliini, ollaan hyvällä asialla. Sali tuntuu soivan hyvin, ja palvelukin pelasi. Lavan ja miksaustiskin välissä on riittävästi tilaa, baaristakin näkee artistin, yläaulassa on mukava loungemeininki ja salin puolella pystypöytiä laskea juoma ja ottaa vähän tukea, monta asiaa on mietitty oikein. Vielä kun suurimman osan illoista soittoajat saadaan aikaistettua sivistys-Euroopan tasolle, puhutaan todella laadukkaasta keikkapaikasta. Torstainen funkilta ei ollut loppuunmyyty, mutta silti väkeä oli mukavasti liikkeellä. Nyt onkin tärkeää, että tamperelaiset ottavat Olympian omakseen, ei millään jaksaisi lukea syksyllä mitään konkurssiuutisia. Yo-Talon konkurssiuhastakin kun selvittiin säikähdyksellä, Tampereella on edelleen monta erinomaista soittopaikkaa, jotka ovat sitäpaitsi varsin linjakkaasti profiloituneet. Tampereen asema maan toiseksi kovimpana keikkakaupunkina vahvistui Olympian myötä entisestään.  KG

 

Die Krupps (ger), The Red Paintings (aus) @ Klubi, Tampere 26.09.2015

Tampereen Klubilla on hiljaista vielä illan kakkosartistinkin aloittaessa, vaikka luvassa on ehtoon päätteeksi industrialin todellinen legenda, tai sen raskaamman laidan lähestulkoon keksijäbändi, saksalainen Die Krupps. Tai no, hiljaistahan täällä siis ei ole, väkeä vain vähänlaisesti, ollakseen vieläpä lauantai-ilta. Lämppäribändi The Red Paintingsia ajetaan nimittäin niin kovaa, että lasit täristelevät pöydiltä. (Ilan oli aloittanut saksalainen konemuusikko Janosch Moldau, jonka setti siis tällä kertaa jäi näkemättä.)

Vuonna 2000 Australian etelärannikon Geelongissa kasattu The Red Paintings soittaa paperilla, tai Wikipedian mukaan, taiderockia, ”orchestral rockia”. Ensinmainittu ei toteudu sillä, että solisti-kitaristi Trash McSweeney on pukeutunut karvahattuun ja hameeseen, ja kantaa selässään R2-D2-robotin muotoista reppua. Tai, että basisti ja viulisti ovat pukeutuneet geishoiksi. Jälkimmäinen väittämä taas vaatisi orkesterointia, jota bändi käsittääkseni levyillä harrastaa enemmänkin, livenä sähköviulu ei sellaiseksi yksinkertaisesti riitä. Joten, kutsukaamme Reddareiden musiikkia ihan vaan vaikka rockmusiikiksi. Sitä se on, ja vieläpä varsin laadukasta sellaista.

Setti venähtää kolmenvartin paremmalle puolelle, ja loppuu juuri, kun on alkamaisillaan pahasti kyllästyttää. Bändillä on upeita melodiakulkuja, mutta kokonaisiksi biiseiksi näillä katkelmilla on vielä matkaa, jää jotenkin hajanainen vaikutelma. Kaikki kappaleet noudattavat samaa kaavaa; rauhaisa alku, kova purkaus grungehtavaksi melskaksi, viulusoolo ja taas rauhaisampi osuus. Taitoa ja asennetta on, ja komeita melodioita, sanoinko jo. Bändillä on Yhdysvalloissa ja Euroopassa vankka kulttisuosio, ja sen vuoden 2013 albumikin, ”The Revolution Is Never Coming” julkaistiin käytännössä fanien rahoittamana. Nirvana ja Radiohead samasta tötteröstä läpi tunkien, ja toisesta päästä tulee ulos outoihin kostyymeihin sonnustautuva The Red Paintings. Aika paljon tulee nähtyä bändejä, joihin ei enää ikinä tarvitse palata, näihin voi hyvinkin. Nämä myös osoittavat, että Australia on jälleen (tai edelleen, kuinka vaan) kiinnostava rockmaa, ellei peräti rockmantere. Tänäkään vuonna en ole nähnyt yhtään huonoa bändiä niiltä suunnin. The Red Paintingsin konseptissa on sitäpaitsi paljonkin samaa, kuin kesällä todistamassani Ne Obliviscaris-orkesterissa, joka ainakin oman katseeni käänsi Australiaan suorastaan pitkästä aikaa. (Ne Obliviscaris muuten palaa kulmille marraskuun 21.pvä, Nosturiin. Lämmin suositus.)

Lämppärislotin venähtäminen myöhästyttää Die Kruppsin aloitusta kymmenisen minuuttia, mikä Tampereen Klubin nykymeiningillä, jota kovastikin arvostan, on suorastaan pikkutavatonta. Tehokkaasti saksalaiset roudaavat ja asentavat, pian ollaan jo tositoimessa. Alkaa puolentoista tunnin ankara junttanpoo, joka ei hengähdystaukoja suo. Avausbiisi ”Crossfire” menee vielä soundia haeskellessa, mutta yhtä biisiä kauempaa sekään toimi ei onneksi kestä. Kovaa tulee, mutta tulkoon. Vain alkuperäissolisti ja nokkamies Jurgen Englerin välispiikit menevät puuroksi, ja laulusoundikin jättää toivomisen varan.

Muutenkin ihan keikan alussa tulee tunne, että noinkohan tästä isoja odotuksia vastaava rockpuhde saadaan aikaiseksi. Bändi on aavistuksen jäässä, konepohjat luova Ralf Dörper antaa jotenkin insinöörin vaikutelman itsestään, samoin laiskasti lätkivä liverumpali Volker Borchert. Mutta kun Dusseldorfin hiukkaskiihdytin pääsee matkavauhtiin viimeistään kolmantena kuultavalla ”Isolationilla”, ei se enää ole pysäytettävissä. Uraani halkeaa. Elokuussa julkaistun uutuusalbumin ”V- Metal Machine Music” kakkosraita ”Kaltes Herz” uhkaa olla koko illan kovin veto. Muutenkin tuoreen levyn raidat lähtevät jotenkin erityisen kimmoisasti, eivätkä ainakaan tänään kuullut häpeile klassikkoseurassa hetkeäkään. Viimeisimmältä platalta kuullaan peräti kuusi vetoa, Die Krupps ei kierrä 2015 Greatest Hits-periaatteella, vaan promoaa uutta, laadukasta levyään. Arvostan.

Meininki rentoutuu, biitti alkaa käydä pirkkahämäläisen jalan alle, nyrkit nousevat ilmaan. Silti edelleen jää kysymys roikkumaan industrialilmaan, missä kaikki ovat? Die Krupps ei käy täällä joka vuosi, ja silloin kun käy, sen nähdäkseen kannattaa vaivautua paikalle.

Illan komein veto kuullaan ennen puoltaväliä, ”III-Odyssey of the Mind”-albumin (1995) nimiraita. Keikan viimeinen kolmannes on kokonaisuutena pelkkää juhlaa; ”Nazis Auf Speed”, ikihitti ”Metal Machine Music”, ”Robo Sapien”, ”To The Hilt”, sekä fasisminvastainen, varsinaisen setin päättävä ”Fatherland” osoittavat kaikki yhtenä hittirintamana, miksi Die Krupps on niin merkittävä bändi. Ilman Kruppsia ei olisi Eisbrecheria tai Rammsteinia, yhdessä Laibachin kanssa se on ollut muovaamssa kokonaista lajityyppiä Eurooppaan, vieläpä samasta perustamisvuodesta lähtien, eli 1980.

Rumpali Borchert ei valitettavasti koko keikan aikana pääse laiskimusimagostaan. Mietityttää, mihin bändi ylipäätään tarvitsee liverumpalia. Varsinkaan näin ajattelemattomasti sovitettuna. Miksi ei ennemmin niin kovat konepohjat, että Tammelantorilla tulee köntsät housuun. Liiteristä katto irti. Kahden kitaran vuororunttaus toimii, ja alun insinööri-imagostaan huolimatta, pitää kuitenkin muistaa, kuinka legendaarinen ukko koskettimien ja samplereiden takana bostailee. Ralf Dörper oli perustamassa vuonna 1982 Propaganda-yhtyettä, jonka senkään vaikutus uuden aallon syntsapopille ja myöhemmin koko konemusiikille ei ole ihan vähäisimmästä päästä. Ja nyt kun Dörper on olennainen osa Die Kruppsia, on siinä rockhistoriaa jo yhden hesselin harteille. Propagandakin on edelleen näkemättä, mutta onneksi myös toiminnassa, ainakin puoliaktiivisesti. Kruppseissa kitaristi Marcel Zurcher on virallinen jäsen myös, ja pääsee promokuviin, rumpali Borchert ja toinen kepittäjä Niels Finkeisen ovat livevierailijoita.

Lavan keskustaa hallitsevat metalliputkiperkussiot eivät tuo kokonaissoundiin juuri mitään, ja Engler takookin niitä lähinnä lopun hittiputkessa. Olin odottanut suurimman osan keikkaa, että noita takomalla lähtee puntit housuista, mutta ei. Lähinnä kyse on legendaarisesta esineestä, joka kuuluu Krupps-keikoille jo hamalta 90-luvulta. En tiedä, onko muilla keikoilla metallituubeja sämplätty lennättämään jengiä takaseinään, mutta ei ainakaan tänään.

Ilman encoreita ei tänäänkään selvitä, niitä tulee kaksi: ”Machineries of Joy” ja lopuksi vielä lopullisen läpimurtoalbumin ”II-The Final Option” (1993) iskuraita ”Bloodsuckers”. Homma on paketissa, mutta Die Kruppsin tarina ei. Jurgen Engler on pitänyt itsensä kuosissa, ainakin päällisinpuolin ja lavalla Engleriä lopun veljellisesti kaulailevat Zurcher ja Dörper ovat ne oikea ja vasen käsi, mihin bändi juuri nyt perustuu. Tuore albumi nähtiin Saksan virallisella listalla sijalla 49, eli germaanikuluttajallekin yhä maistuu kunnon rytke. Kruppsien industrialperintö voi hyvin.  KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: