Vesa Aaltonen Proge Band @ Koko Jazz Club, Helsinki 28.04.2016
Muutaman korttelin päässä Viron presidentti valmistautui omaan, historiallisista historiallisimpaan DJ-settiinsä. Sinne, Sörnäisten Kaiku-klubille olisi toki musafriikin pitänyt itsekin ängetä, mutta tapahtuma myytiin niin varhain ja nopeasti loppuun, että vain nopeat elivät. Vaihtoehdoksi tarjoutui tutustua ensimmäistä kertaani Hakaniemen Koko Jazz Clubiin, ja nähdä siellä suomiprogen grand old man Vesa Aaltonen uudehkoine kokoonpanoineen. Valinta osoittautui erinomaiseksi.
Koko Jazz Club on parisen vuotta toiminut laadukas vaihtoehto Helsingin liveskeneen. Pääosin kotimaisia jazzcomboja, mutta väliin myös progea, fuusiota ja muuta; silloin tällöin myös ulkomaan artisteja. Soittoajat ihmimilliset, arkisin jopa jo klo 19 aloittaen, viimeistään klo 21 kuitenkin. Pöydissä istutaan, ja nautitaan siitä ihan itse pääasiasta, eli hyvästä musiikista. Täällähän täytyy poiketa useamminkin. Toivoa sopii, että kansa löytää paikan, ehkäpä myös kaupungissa satunnaisesti vierailevat, ettei tämäkin rohkea yritys karahda. Sijainnista, ohjelmistosta, soundista tai henkilökunnasta tuo yritys ei ainakaan ensikosketuksen perusteella jäänyt kiinni. Ilta sai kriittiseltä keikoilla heilujalta täydet pojot.
Vesa Aaltonen ei juuri esittelyjä kaipaa, mutta esitellään silti. Tasavallan Presidentin yksi perustajajäsenistä vuodelta 1969 ja koko bändin uran ajan, vuoteen 2007, mukana ollut vankkumaton suomiprogressiivisuuden selkäranka. Lyhyeksi jäänyt Eero Raittisen Help-yhtye, Albert Järvinen Band, suomalais-ruotsalainen superkokoonpano Made In Sweden, Kirkan ja Hectorin bändit kummankin kultakaudella, siinä vain muutama maininta Aaltosen bändihistoriasta. Ja ehkä ennenkaikkea, tai ainakin itselleni merkittävimmin, pitkä ja ansiokas yhteistyö edesmenneen Pekka Pohjolan kanssa, levyillä ja lavalla.
Koko Jazz Clubin ilahduttavan runsaslukuinen yleisö, noin torstai-illaksi Vapun alla nyt vähintäinkin, oli käsinkosketeltavan täynnä kunnioitusta ja jollain tapaa hartaalla mielelllä liikkeellä, mutta bändin huikea veto ja Aaltosen hauska ja rento välispiikkailu vapautti tunnelman. Tai kuten illan alkujuontanut klubin edustaja mainiosti totesikin, tänään progeinta täällä lienee itse yleisö. Kaikella kunnioituksella toki lausuttuna. Yleisön keski-ikä ylitti tänään bändin keski-iän.
Kuultiin noin puolitoista tuntia kellottanut kumarrus 60-ja 70-lukujen parhaaseen progeen, Suomihan oli alan aivan johtavia maita maailmassa. Eikä biisivalintojen kriteereinä todellakaan ollut hampaita kiristellen se, että Aaltonen olisi edes ollut kaikilla niillä alunperin mukana. Kuten nyt vaikkapa Jukka Tolosen esikoisalbumilta ”Tolonen!” (1971) poimittu jamittelutyyppinen ”Last Night”, joka toimi yleisesti vain mainiona kunnianosoituksena ajan hengelle.
Bändin eturivissä oli nyt aivan ensimmäistä keikkaansa mukana nuori saksofonisti Max Zenger, ja pakko on todeta kuten maestro Aaltonen itsekin, että mahtavasti meni. Muuna Proge Bandinä nähtiin ja kuultiin Tuomo Dahlblom kitarassa, Seppo Kantonen koskettimissa ja Jari Heino bassossa. Huikea tihentymä osaamista, mutta tänään kävi erityisesti niin, että Dahlblom nousi samantien listalleni ”10 kotimaista kitaristia seurattavaksi”.
Puoleentoista tuntiin mahtui monta hienoa biisiä, vaikka stygejen keskipituudet nyt toki olivatkin perusrockin pidemmällä puolella. En tiedä olinko se vain minä, mutta ehdottomasti upeimmin tänään kulkivat Pekka Pohjolan soolotuotannosta poimitut helmet; vuoden 1979 ”Visitations”-albumin raita ”Vapour Trails” aivan setin loppupäässä, sekä ennenkaikkea aivan jumalattoman kaunis ”Kädet suoristavat veden”, maailmanluokan kiekolta ”Keesojen lehto” (1977). Jälkimmäisen tulkitsivat Kantonen ja Dahlblom kahdestaan, muun bändin ja yleisön hiljentyessä kuuntelemaan. Enpä muista mitään näin pysäyttävää kuulleeni peräti pitkään aikaan. Näillä kahdella mainitulla Aaltonen toki rummutti jo levyilläkin, ehkä ne siksikin tulivat isoimmalla fiiliksellä läpi. Ja jos muutama muu nosto illan setistä, niin Tasavallan Presidentin ainoa ”radiohitti” kolmosalbumiltaan, eli ”I Love You Teddy Bear” kulki todella kuulaasti Dahlblomin kitaran komeasti korvatessa Frank Robsonin alkuperäiset lauluosuudet. Ja vielä, noin teknisesti ottaen encorena kuultu (vaikka ei bändi, aivan oikein, tokikaan jaksanut vaivautua typerästi minnekään verhon taakse) Frank Zappan ”Peaches en Regalia”, albumilta ”Hot Rats” (1969). Ilman Zappaa ei olisi ollut Pressaa, eikä Aaltosta ammattimuusikkona.
Kärkivetoihin kuuluivat myös Made In Sweden-yhtyeen ”Where Do We Begin”-albumin nimiraita, sekä Pressan ”Lambertland”-albumin avaava ”Lounge”, josta Aaltonen miehistöineen nykäisi nyt aivan inhimillisen pituisen luennan. Levyllä rapiat kahdeksan minuuttia kellottava biisi venyi Aaltosen mukaan joillain aikakauden Britannian keikoilla helposti yli puolen tunnin. Aaltonen myös kutsui ”Loungea” illan ainoaksi oikeaksi progebiisiksi. Maestron itsensä rumpusooloa saatiin odottaa aivan keikan loppumetreille, muiden jannujen saadessa isostikin soolotilaa. Ja oikeastaan aivan mahtavaa niin, että Aaltonen antoi oman kannuttelunsa jäädä biisien palvelukseen.
Hieno ilta laadukkaimman kotimaisen takavuosien progen ja fuusion parissa. Koko Jazz Clubin koeponnistus meni myös paremmin kuin hyvin. KG
