Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “blues”

Zoe Sky & Rick Stickney (th/us) @ Overground Bar and Cafe, Bangkok, TH 29.10.2015

Pimeys laskeutuu seitsemän miljoonan kanssakulkijan Bangkokiin, kaupunkiin joka ei koskaan nuku. Valtavien metropolien ystävälle Bangkok on yksi kaikkein mieluisimmista. Ilta ja yö tuovat toki kaduille viimeistään myös elämän varjopuolta; kaikki on kaupan, kaikki on ostettavissa. Ihmiset eivät ole sen ulkopuolella. Hierontapaikkojen naiset huutelevat ohikulkevalle valkonaamalle ”massaaaaaaz”, toisaalla tyttö tarttuu kylkeen ja ehdottaa klassislegendaarista ”bum bumia”. Sisäpihalle, korkean tornihotellin kainaloon piilotettu Overground Bar on asiallinen musiikkimesta, jossa saa olla saukkoamiselta ja tyrkyttämiseltä rauhassa. Tämän baarin tytöt eivät ole kaupan. Nurkan varjoihin sitä varmistamaan on palkattu entisen kickboxingsensein näköinen kossi, jolle ei tee kenenkään mieli tuhnuilla.

Overground on nimensä mukaisesti yläkerran baari, siitä on käytännössä seinät auki, lempeä iltatuuli pitää paikan siedettävän vilpoisena, bändien soittaessa tuoppi Singhaa maksaa 100 bahtia, eli Suomen kiisselihintoihin tottuneelle ei paljon mitään, ollaan kuitenkin alakaupungin pelikaduilla. Livemusaa Overgroundissa on harva se ilta, niinkuin niin miljoonassa muussakin musabaarissa tässä maassa. Maan tavan mukaan kyse on käytännössä aina coverseteistä, ja aika monia läpilaahustuksia Lännen ikihiteistä onkin Thaimaassa tullut kuultua. Aina mestoilla ollessa on ollut idea ottaa tanakampi niskalenkki Bangkokin liveskenestä, mutta ei sitä kovin helpoksi ole tehty. Ihan oikeita rokkikonsertteja on varsin harvoin, ja niistä on vaikea löytää koottua infoa. Merkit ovat paremmat täälläkin, maailmanluokan artisteja vierailee jo ihan mukavasti, tänä vuonna tähän asti esim. Muse, Maroon 5 ja Avenged Sevenfold. Seuraavaksi kohistaan Madonnan stadionvedosta. Itse olin viimeksi keväällä kaupungissa, ja virittänyt oikein ennakkoflaban nähdä Mogwai, mutta tuli muutama muuttuja, ja keikka jäi.

Paikallisväritteiseen tapaan tänäänkin Overgroundissa on kyse pääosin coversetistä, ja illan artistikin on vaihtunut ennakkoilmoitetusta. Ei ole täälläseuduin niin nuukaa. Alunpitäen lavalla piti nähdä ruotsalais-thaimaalainen Jennifer Lackgren, laulaja-lauluntekijä, joka on kovahkoissa nousuissa, ja saattaa jonain päivänä lyödä jollain skaalaa läpikin.

Jennyn tilalla nähdään tänään Zoe & Rick Duo, joka keikan päätteeksi esittääkin toiveen, että kun originaalibiisejä sisältävä esikoisalbuminsa kohdakkoin julkaistaan, niin tulkaa ihmeessä ehdottamaan duolle parempaa nimeä. No se nyt tällä kertaa jää, mutta voi olla ettei levykään välttämättä huomenna ilmesty. Zoe Sky on häkellyttävän kaunis nainen, paino on sanalla häkellyttävä. Tällaisella ulkonäöllä on pakko olla myös huikea lauluääni, muuten kukaan ei usko mihinkään. Ja Zoella on, varsinkin silloin kun tempo ja oktaavit laskevat ja hätyytellään vaikkapa vanhoja soulhittejä, tai kun homma pannaan kitaristi-laulajakumppani Rick Stickneyn kanssa bluesiksi.

Duo soittaa kolme settiä, a 35 minuuttia. Rick sähkökitarassa ja laulussa, Zoe päävokaaleissa ja perkussioissa. Muuta ei tarvita. Tänään ei onneksi myöskään raahata mukana Hotel Californiaa tai biitleksejä, coversetti on todella maulla valittu ja dramaturgioitu. Ensimmäisessä osiossa kuullaan vaikkapa maukkaan letkeä Eric Claptonin ”Lay Down Sally”, johon Zoen tumma ääni ja pariskunnan (näin ainakin Rickin puolesta sopii toivoa) stemmat naksahtavat komeasti kohdilleen. Rohkeasti tartutaan myös Santanan ”Black Magic Womaniin”, johon Rick nykäisee mustalla ESP:llään todella upean soolon. Nyt älkää ymmärtäkö väärin, se alkuperäinen on rockhistorian hulppeimpia sooloja, jos muuta yrittää, pitää jotain osata. Rick Stickney on erittäin laadukas kitaristi, ja uskaltaa yrittää. Rima ylittyy väpäjämättä myöhemminkin, kun vedetään Pink Floydin ”Comfortably Numb”.

Stickney aloitti ammattimaisen kitaroinnin jo 80-luvun lopulla kotona Seattlessa, asettui sittemmin LA:iin, mutta sai pian pestin Tokiosta ison rokkivenuen talon kitaristina. Tuossa toimessaan Stickney pääsi soittamaan mm. Toto-solisti Joseph Williamsin kanssa, sekä vetäisemään jamit basistilegenda Marcus Millerin kera. Vyön alle on kertynyt myös pari pitkäsoittoa omalla nimellä. Aivan eilisen teeren pojasta ei siis ole kyse. Joku voisi ajatella, että tällaiset talentit menevät hukkaan Bangkokin takakujien baareissa ja Macaon-risteilyjen houseduoina, mutta hei. Jos läpilyönti joskus tulee, ympärillä on mielettömät markkinaraot takoa, ja kummankin artistin oleskelu Bangkokissa on täysin vapaaehtoista. Kova on kitaristikisa nimittäin Sunset Stripilläkin.

Sonny Bonon taivasosuus, eli alunperin Cher-hitti ”Bang Bang” lähtee Zoelta siihen malliin, että hädintuskin pystyy katselemaan sinne päin. Kaunista, herkkää, hienoa, ja vaikka duo on tämänkin taatusti lanannut miljoonille ihmisille jo, tuoreus säilyy. Se on ammattitaitoa. Piskuinen yleisö antaa raikuvat ablodit, niinkuin nyt seitsemästä käsiparista mitään raikuu (keikan alussa paikalla oli sentään 11 ihmistä. Jaa no, kolme osoittautui henkilökunnaksi). Tämän ”Bang Bangin” takia pelkästään kannatti raahautua hotellin lähimaastoon ilmaiskeikalle. Välillä varsin palkitsevakin harrastus; kannattaa haarukoida, ottaa selvää ja mennä, aika vähän voi hävitä.

Zoe ja Rick valmistelevat siis yhdessä pitkäsoittoa, siltä kuultiin yksi Stickneyn sävellys, varsin nykystandardien mukainen nykysoulkappale, joka valitettavasti illan biisien joukossa ei juurikaan säväyttänyt. Mutta kunniallista silti vetää joukkoon oma biisi, joka vieläpä oli yleisön toive. Omalla kohdalla keikkafriikkinä edes yhden orggisbiisin soittaminen tuntuu todella tärkeältä, maailmassa on niin paljon vielä nähtävää, että ihan silkkoja coversettejä hyvin harvoin jaksaa kahlata läpi, tai sitten kyse pitää olla jostain korkealle kanonisoidusta tribuuttibändistä. Mutta hyvä tänään näin. Vihoviimeisen puolituntisen kruunaa duomme veto Neil Youngin ”Cinnamon Girlista”. Sen laulaa Rick, ja itse cinnamon girl hoitaa taustat. KG

 

Valoa Festival, Tampere la 07.02.2015

Valoa Festivalin lauantai oli paperilla minimissäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin avauspäivä, jossa tosin onnistuin näkemään vain vaatimattomat kolme aktia. Lauantaiehtoolle tavoite oli korkeammalla, ja sen saavutinkin. Alkajaisiksi jälleen Kauppakadun turboahdettuun Pub Artturiin. Kaikki Artturin keikat olivat festarilla ilmaisia, ja se on tokikin hyvää kaupunkikulttuuria se. Tungos tosin ei Suomessa minkään ilmaisen äärellä ole vältettävissä, mutta käytännössä aina ne kaikkein halukkaimmat kuitenkin sisään mahtuvat. Asiain harrastuneisuuteen nimittäin liittyy, että jos ei ole ajoissa paikalla, voi syyttää pääosin itseään.

Illan nimi oli mitä vahvimmin Jukka Nousiainen. Mieheltä tulin nähneeksi peräti kolme keikkaa illan aikana, kolmella eri kokoonpanolla. Samalla tulin synnyttäneeksi näin termein oman ennätykseni. Edellinen enkka on nimittäin ollut maksimissaan kaksi. Siitä kuka oli ”mies joka toi rock’n’rollin Suomeen” kiistellään yhä. Mutta siitä, kuka toi sen uudestaan Suomeen, rock’n’rollin jo lähes unohduttua, ei ainakaan juuri tänään itselläni ole epäselvyyksiä. Oli nimittäin tämä Nousiainen, Nastolan poikia. Mies aloitti illan urakkansa soolovedolla Artturin nurkassa istuen. Dramaturgia oli kunnossa, nousiaisvetojen intensiteetti nousi illan kuluessa kuin seiväs.

Nousiaisen albumi ”Huonoa seuraa” on mainio kokonaisuus, ja ennenkaikkea mahdoton määritellä. Tekee todella hyvää tälle maailmalle, joka perustuu pelkkiin määritelmiin, että joku taho on ymmärtänyt päästää Nousiaisen levyttämään. Soolomateriaalin tunnetuin ralli lienee ”Roskalavojen rokkitähti”, joka voisi periaatteessa olla ihan oikeakin radiohitti. On virkistävää nähdä taiteilija, joka keskeyttää muutenkin sekavan settinsä sanomatta sanaakaan, ja marssii baaritiskille. Odottaa tuoppinsa kärsivällisesti ja palaa mitään selittelemättä soittamaan. Valmis maailma, ilmaiskeikka, ei ole keneltäkään pois.

Nousiainen on (soolona siis) merkillinen hässäkkä Peitsamoa, Pekka Strengia ja äärettömän mudanmakuista suobluesia, ja vielä kymmeniä nimeämättömiä asioita siihen kylkeen. Tekee mitä tahtoo, laulaa mistä tahtoo. Nousiaisen kunniaksi esiintyjänä on myös sanottava, sama päti nimittäin miehen bändikeikoillakin, että sillä saako sanoista selvää tai ymmärtääkö niitä, ei ole mitään merkitystä. Minä luulin, että Risto on jotenkin omaleimainen artisti, mutta luulo ei ole sama kuin tieto. Sitäpaitsi, mies joka mainitsee lavalta Jolly Jumpersit, saa jakamattoman huomioni samantien.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Nousiainen oli lavalla taas. Paita oli vaihtunut kultaiseen, ja seurakseen mies oli saanut rytmiryhmänsä Mara Balls (basso) ja Raaka-Gini (rummut). Nimet kuin J.M.K.E:n takalinjoilta, meininki kuin Roky Ericksonin tai Hawkwindin hulluilta päiviltä. Happoista jytää ala Jukka ja Jytämimmit. Bändin nimi oikeastaan kertoo kaiken, Nousiaisen maanisuus kiedottuna puolipsydeeliseen jyräämiseen, pitkiin kitarasooloihin ja raivokkaaseen lavashowaamiseen. Musiikillisesti Jytikset ei aivan loputtomasti eroa Nousiaisen kolmannesta olomuodosta, eli illan päätteeksi nähdyistä Räjäyttäjistä. Ja vaikka jyystö olikin osaavaa ja hyvää, tällaiselle bändille rapian puolen tunnin setti on juuri se oikea. Jytäsetti myös osoitti, kun en ollut miestä aiemmin livenä nähnyt, että kyseessä kuitenkin on erittäin osaava kitaristi. Siksi soolosetissä kuullut maailman huonoimmat soolot, osoittivat ironian kärkeä ainakin omassa mielessäni kovastikin Peitsamoa kohti.

Sitten siirtymä Pakkahuoneelle, jossa vielä 10 minuuttia ennen ensimmäistä bändiä oli hiljaista kuin huopatossumuseossa. Mutta tamperelainen yleisö tulee paikalle tapansa mukaan juuri ja juuri ajoissa, ja bändin syöksyessä lavalle, porukkaa oli jo ihan keikkafiiliksen arvoisesti. Ensimmäisellä Suomen rundillaan ollut norjalainen Kakkmaddafakka oli vissiin kuullut takahuoneeseenkin asti, ettei mitään yleisöä ole. Kundit vaikuttivat aidon ilahtuneilta, kun eturiviin alkoi sittenkin pakkautua väkeä. Ja aika paljon niitä kundeja lavalle sitten yksi kerrallaan syöksyikin, loppulukemaksi sain kahdeksan. Pari kitaraa ja liidilaulua, rummut, perkussiot, kiipparit, basso ja pari taustalaulavaa go-go-karpaasia muodostavat tämän norjalaishybridin, joka on kotimaassaan monesti palkittu ja kullitettu, ja nousut on kovia ulkomaillakin.

Bergenin kollit sekoittavat keitokseensa aivan pokkana lähes mitä vain, mutta avainsanoina mieleen nousevat ska, hip hop, reggae, lattarirytmit, jonkinlainen house ja diskopumppaus. Määrittelemätön paikka, ja siksi tämä ennakkoon koko festareilla (uusista nimistä) eniten odottamani bändi, jaksoikin kantaa kolmevarttisensa aivan hamaan loppuun saakka. Kovin moni tuntui osaavan sanoja ulkoa, joten oli aikakin saada nämä härskejä puhelevat naapurinpojat Suomeen soittamaan. Kakkmaddafakka on ikäänkuin diskomusiikin Steel Panther, en ainakaan itse voi välttyä siltä, että kyllähän tässä voimakasta poikabändiparodiaakin haetaan. Ollaan siistejä, näytetään ylikasvaneilta ripari-isosilta, mutta on härskit muuvit ja läpät. Ero on toki, että perinnepoikabändillä musiikki lokeroituu helposti vähintäinkin sieluttomaksi skeidaksi, näillä ei. Pirteä tuttavuus, joka sitäpaitsi lupasi solisti/kitaristi Axel Vindenesin suulla, tulla jo kesällä takaisin. Provinssi? Flow? Valtteri?

Sitten siirtymä jäätävässä viimassa YO-Talon jonoon. Vaikka kaikilla jonossaolijoilla ennakkolippu tai ranneke olikin, jonoon jouduttiin narikan hitauden takia. Jos ei ole YO-Taloa aikoinaan suunniteltu rokkiliiteriksi, niin ei ole sen narikkaakaan narikaksi. Sumppuun menee, mutta sitä toisaalta kangella silmään, joka muutaman minuutin jonotusta edes muistelee.

Vielä sen verran YO-Talosta, että vaikka upean historiallisesta ja paljon nähneestä miljööstä puhutaankin, ei ole kyllä suunniteltu talon baariakaan lähes 400 henkeä vetävän rokkiklubin baariksi. En viitsinyt heittäyttyä jonoon edes kokeillakseni. Kun saavuin paikalle oli Teksti TV 666 juuri lopettanut, mutta tuttu mies yleisössä todisti, että hyvä oli ollut ja varsin hyvältä kuulostanut. Uskon. Joten, ensi kertaan siis. Ehkä. Todellinen syyni tulla premisseihin oli kuitenkin paljon puhuttu Räjäyttäjät, jonka näkemisen nyt tiedän kuuluvan suomirockin tämänhetkiseen yleissivistykseen. Toki ajatuksena oli myös saada Nousiais-keikkatripla täydeksi, ja suorittaa siinä sivussa aina tähän asti näkemättä jäänyt Pää Kii.

Olin nähnyt aiemmin Teemu Bergmanin bändeistä Kakka-Hädän pari kertaa ja Nazi Death Campin kerran. Jälkimmäisenä mainitun keikka on tämänkin illan jälkeen näistä kaikista edelleen paras. Pää Kii on pitkään pitänyt suorittaa, mutta paino on kyllä sanalla suorittaa. Nyt on nähtynä, en ole kohderyhmää. Moni oli, YO-Talon alalattialla, ja varmasti saivat vain rapian puolen tunnin keikasta mitä hakivatkin. Pää Kii roiski karmaisevilla soundeilla, niin että ne muutamat loppupään sävellyksellisesti suorastaan nerokkaat punkrallitkin tulivat mitenkuten läpi.

Sama lava, sama sali, varttia myöhemmin. Räjäyttäjät, tuo ”miksaajan painajainen” olisi niinikään voinut roiskia sinnepäin karmaisevilla soundeilla, mutta ei. Kovaa ajava ja arvaamaton Räjäyttäjät tulikin yllättävän kirkkaasti läpi, ja kuten aiemmin jo sanoin, sillä saako Nousiaisen joka sanasta selvää, ei edes ole väliä. Tai mitä soitettiin, missäkin järjestyksessä. Aivan tavallaan sama, Räjäyttäjät on tajunnanblosauttava rokkikone, joka kannattaa heti tsekata, kun mahdollisuus tulee lähelle sinua. Tai vaikka kauemmaskin. Tämänhetkisten tärkeimpien kotimaisten livebändien kärkipaikoille orkesteri junttasi itsensä ensibiisillään. Puolessavälissä Nousiaiselta alkoivat pudota puolitankoon kultaiset housut. Ei haittaa, vedetään perse paljaana. Pari stygeä myöhemmin housut antautuivat kokonaan. Ei haittaa, vedetään munasiltaan. Vaikka kuulostaisin kuinka kamalalta, tai peräti Rumban toimittajalta, niin sanon silti: Räjäyttäjät on palauttanut vaaran tunteen rock’n’rolliin. Enkä edes väitä, että kyseinen lause olisi itse keksimäni.

Valoa Festival ansaitsee ison kiitoksen nimensä täyttämisestä. Ainoa asia mitä se nimessään lupaa, on tuoda valoa talven synkkyyteen, ja siinä se onnistui tänäkin vuonna mahtavasti. Vielä kun aikataulut pitivät, henkilökunta oli ystävällistä ja tarjonta jo todetunkin moniulotteista, voi jo siirtää katseensa huoletta vuoden päähän. Kiitäen, KG.

Marianne Faithfull (uk) @ Musiikkitalo, Helsinki 09.11.2014

Minulla ei juurikaan ole pahaa sanottavaa Helsingin Musiikkitalosta konserttipaikkana. Henkilökunta on ystävällistä, käytävät väljiä kulttuuriväen flaneerata, pääsali soi upeasti ja joka istuimelta näkee. Talo sijaitsee, niinkuin kulttuuritalon tuleekin sijaita, keskellä kaupunkia ja vallan ydintä. Musiikkitalon kaksi parasta asiaa ovatkin häpeilemätön sijainti ja häpeilemättömän hyvä sointi, joka jälkimmäinen hakkaa mm. Finlandia-talon vastaavan varsin vaivatta. Kritiikkini kohdistuukin vain salista poistumiseen, joka on aivan liian hidasta ja takkuista, Hartwall Areenakin tyhjenee suhteessa nopeammin. Sekä tietenkin, näinä kansainvälisinä iltoina, lippujen hintoihin. Ne kun ovat lähteneet lapasesta jo kauan sitten, ja varmistavat, että vain tietty kansanosa on ns. tervetullut näihin iltoihin. Mutta, Musiikkitalo on siis konserttitalona erittäin tarpeellinen, kaikki se rakennusaikainen suomiporu tuntui silloin turhalta, ja erityisen turhalta nyt.

Isänpäivän iltana homman nimi oli legendaarinen ja ikoninen Marianne Faithfull itse. Musiikkitalon sali oli täynnä. Sen toki tapahtuman promoottori oli osannut ennakoida, ja siksi lyönyt sen hinnan lipuille, mikä niillä oli. Vain artistin takana olevat istuimet olivat myymättä, ne toki toimivatkin sinfoniaorkesterin ollessa lavalla aivan toisella tavalla, jos haluaa seurata enemmänkin kapellimestarin työskentelyä. Rokkibändit kannattaa nähdä etupuolelta. Oma arvontakorini oli tuottanut paikan alas ja eteen, mutta aivan seinän viereen. Bändin näin kokonaan kyllä, mutta soundista tänään vääjäämättä osa meni paremmille penkeille.

Marianne Faithfull mursi lonkkansa toukokuussa lomamatkalla Rhodoksella. Itse en ole koskaan lonkkaani murtanut, edes vahingossa, mutta voin vain kuvitella toipumisen hitauden ja kivuliaisuuden. Ja tuo tuskaisa toipumisprosessi toki on omiaan voimakkaasti värittämään Faithfulllin meneillään olevaa 50-vuotistaiteilijajuhlaa kiertueineen. Moneen kertaan, ja aivan ymmärrettävästi toki, taiteilija joutui kipuunsa referoimaan. Ja johtihan se toki myös siihen, että  noin joka toisen laulun Faithfull tulkitsi istualtaan. Eikä se voi olla vaikuttamatta laulusuoritukseen ja äänentuottoon. Joka äänentuotto, kuten tunnettua, on Mariannen tapauksessa jo muutenkin pitkän taiteilijaelämän leimaamaa. Aito kipu kuvastui välillä Faithfullin kasvoilta, mutta urheasti hän silti illasta suoriutui, nuorekkaan ja taitavan bändinsä tukemana.

Kaikki edellä sanottu siksi, että totean ymmärtäväni täysin konsertin tietynlaisen alavireyden. En kokenut sen olevan ainakaan itseltäni pois, olin kotiläksyni tehnyt, ja osasin odottaa. Olin kuitenkin samassa salissa puolitoista tuntia Marianne Faithfullin kanssa, maailmanluokan laulujen äärellä, joten mikäs tässä.

Uuden albumin nimiraidalla lähdettiin liikkeelle. Sen Faithfull on kirjoittanut yhdessä ”yhdysvaltain viimeisen sosialistin” eli Steve Earlen kanssa.  ”Give My Love to London” on komeassa marssin rytmissä etenevä merirosvolaulu, jonka tunnelmiin on kaupungissa viisi vuotta asuneena todella helppo samaistua. Laulu tavoittaa vanhan Lontoon tunnelman, ajan jolloin kaupunkiin vielä matkattiin purjevoimalla, ja ajan jolloin silvottiin pimeillä kujilla ilolintuja jäämättä koskaan kiinni. Ennenkaikkea, se on kuitenkin kaukokaipuinen rakkauslaulu ihmiskunnan upeimmalle kaupungille. Rumpali Rob Ellis, joka tunnetaan parhaiten P.J.Harveyn oikeana kätenä, takoi tummat marssipoljennot alle ja Rob McVeyn resonaattorikitara tunnelmoi surumieliset siirtolaistunnelmat kylkeen, niin että näin jälkikäteen ajatellen biisi on helposti ajateltavissa yhdeksi illan komeimmista vedoista. Heti kärkeen siis. Ja kun mollissa mentiin, Faithfullin nykykuosinen ääni soveltuu tällaiseen yksinkertaisesti hyvin, ja paremmin. Mahtava startti.

Tuore albumi on kuin kurkistus rockin lähihistoriaan, palstatila ei edes riitä luettelemaan kaikkia asianosaisia. Mutta mukaan saatujen lista kertoo koko rockmaailman kunnioituksesta Faithfullia ja tämän saavutuksia kohtaan. Rumpali Ellisin lisäksi levyn muusikoista on kiertueella mukana Ed Harcourt koskettimissa, ansioitunut laulaja-lauluntekijä itsekin. Joka osoittautui muutamissa biiseissä suorastaan kovaksi pianistiksi. Kakkosbiisin ”Falling Back” Faithfull on kirjoittanut yhdessä Anna Calvin kanssa, ja illan biisimateriaalissa se erottuikin yhtenä kovimmista sävellyksistä. Tässä seurassa paljon todettu.

McVey vaihtoi kullanväriseen Gibsoniin ja osoitti olevansa todella tyylitietoinen kitaristi. Mieshän vaikuttaa myös manchesteriläisorkesteri Longview’ssa. Soolot pysyivät inhimillisen mittaisina, ja muutenkaan kitarismi ei ollut illan päähuomiosta mitenkään pois.

Väliin Faithfull imaisi sähkötupakastaan henkoset, ja enpä tiedä, olinkohan se vain minä, mutta minusta ladyn ääni oli aina hetken kirkkaampi henkosten jälkeen. Näin vaikkapa vuoden 1979 isossa hitissä ”Broken English”. Samannimiseltä albumilta kuultiin myös harvinaisempi ”Witch’s Song” ja aivan setin loppumetreillä Shel Silversteinin ”The Ballad of Lucy Jordan”. Kuluvan kiertueen covervakioita on ollut myös John Lennonin ”Working Class Hero”, mutta se jäi nyt Helsingissä soittamatta. Yksi toinenkin coverveto kuitenkin saatiin, eli The Everly Brothersien ”The Price of Love”, johon Ed Harcourt sivalsi tyylikkäät huuliharput. Biisi tosin ei tässä seurassa tavallista rokettirollia kummoisempi ole, mutta bändille taatusti mukava soittaa.

Faithfull on ilmeisen ylpeä uudesta levystään, kuultiinhan siltä peräti seitsemän vetoa. Lieneekö jopa oman keikkahistoriani ennätys, sivuten nyt ainakin. Mutta näinhän sen pitäisikin olla, tehdään niin hyvä levy, että sitä on ilo livenäkin esittää. Vanha tuttu ”As Tears Go By” soi tänään alavireisesti, ollen illan vähiten odottamisen arvoinen veto. Onko jopa niin, että biisi ei enää tahdo sopia Faithfullin yhä tummuvalle nykyäänelle? Sen sijaan se toinen Rollari-biisi, eli ”Sister Morphine” helmikuulta 1969 kulki suorastaan jäätävän komeasti. Aikaikkuna laulun syntyhetkiin oli hetken auki. Pitkään päihdekoukuissa pyristelleen Faithfullin tulkinta, yhdessä Jaggerin ja Richardsin kanssa kirjoittamastaan klassikosta, saavutti niin sanotusti uskottavuuden asteen. Kaikissa taiteenlajeissa pitäisi olla suorastaan vaatimus, että laulettaisiin tai kirjoitettaisiin pääosin vain siitä, mistä jotain tiedetään. Jäätävyydestä puheen ollen, ilman välispiikkejä tai taukoa morfautui ”Sister MorphineNick Caven Faithfullille vartavasten uutuusalbumille kirjoittamaan ”Late Victorian Holocaustiin”. Pelkästään tämä biisipari lunastutti olla paikalla tänään.

Yhden tai kaksi biisiä oli varsinainen setti lyhennetty siitä, mikä aiemmin rundilla on tutuksi tullut. Syynä tähän taatusti Faithfullin ”pahan kivun päivä”. Illan viimeisenä kuultiin huikea tulkinta Faithfullin yhdessä Angelo Badalamentin kanssa tekemästä ”Who Will Take Your Dreams Awaysta, joka on alunperin sävelletty vuoden 1995 elokuvaklassikkoon The City of Lost Children. Ja joka kuultiin neljä vuotta myöhemmin myös Patrice Leconten rainassa Girl on The Bridge. Pakahduttavan kaunis laulu, joka annettiin tänään vain Faithfullin ja Harcourtin kahdestaan tulkittavaksi, muun bändin uskollisesti odotellessa loppukumarrusten koittamista. Niiden jälkeen, täysi musiikkitalollinen jaksoi vielä hetken uskoa yhteen encoreen, mutta tänään ei sellaista kuultu.

Konsertin alussa, kun Marianne Faithfull köpötteli lavalle kävelykeppi apunaan viitisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin, jännitti varsin paljon, mitäköhän tästä tulee. Mutta loistobändi (bassossa muuten mainitsematta jäänyt Johnny Bridgewood, tuttu Morriseyn bändistä vuosina 1990, ja 1993-97) ja taiteilijan itsensä suunnaton kokemus ja kyky elää hetkessä, tekivät illasta lopultakin muistettavan. Faithfull vihjaisi, ettei tämä jää viimeiseksi kiertueeksi. Seuraavalla kerralla kuntokin lienee parempi. Parempaa levyä kuin ”Give My Love To London” on jo tosi vaikea synnyttää, paremman bändinkin kasaaminen on kiven takana. Näitä kaikkia, ja sitä ensi kertaa, kuitenkin samantien odottaen, KG.

Louise Distras (uk), Kari Peitsamo, Eppu Normaali, Softengine @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 25.07.2014

Henkilökohtaisena syntymäpäivänäni minusta tuli Valkeakosken paahtavassa helteessä parinkin asian fani. Ensinnäkin perinteisen Työväenmusiikkitapahtuman. Ja toisekseen muuannen Louise Distrasin, joka huimalla keikallaan päätti Työviksen pikkulavan perjantain. Aiheesta kohta lisää.

Olin kaikki nämä vuodet onnistunut olemaan osallistumatta Musiikkitapahtumaan varsinaisena festivaalina, olin takavuosina nähnyt vain muutaman irtonaisen urheiluhalli-ja laululavakeikan tapahtuman oheisina. Vihdoin koitti aika paikata tilanne, ja hyvin kävi. Tosi hyvin. Työväen Musiikkitapahtuma osoittautui sujuvasti järjestetyksi, positiiviseksi, rennoksi ja pääosin ruuhkattomaksi kaupunkifestariksi, jonne aion jatkossakin tulla. Varsinkin, ja semminkin, jos ohjelmisto pysyy nykyisenkaltaisen laadukkaana, ja jopa hiukan jatkossa kansainvälistyy.

Missä muualla festivaalin voi järjestää kaupungin keskustassa ja paperitehtaan pihassa, yhtäaikaa? Koskissa voi. Tehtaan piiput ja iltavalot antavat ainutlaatuiset puitteet Paperitorille, jolle kahden lavan osalta tapahtumat painottuvat. Miljöötä ei myöskään pilaa sijainti kanavan rannassa ja Myllysaaren vanhojen tiilirakennusten kupeessa.

Oman iltani avasi varsinaisesti Kari Peitsamo. Olin toki antanut muutaman biisin mahdollisuuden seinäjokelaiselle Softenginelle, joka edusti ansiokkaasti maatamme tiedättekyllämissälaulukisoissa Köpiksessä taannoin (tässä blogissa ei laulukisoja mainita nimeltä). Kaikki kunnia nuorille janttereille sinänsä. Soitto sujuu, lavaliikunnasta saa kevättorkkaan helposti kasin ja käytös on muutenkin korrektia. Mutta jotain valtavan tärkeää puuttuu. Jotain, mikä tekee vaikkapa White Liesista maailmanluokan bändin, mutta Softenginesta ei. Biisit. Monin paikoin yritystä on, oikein siis kovaakin, mutta biisimateriaali ei vain tunnu riittävän. Edes laulukisahitti ”Something Better” ei väräytä henkilökohtaista kylkiviivaani. Pieni linjantarkistuskin voisi toimia, ollako brittiläistä kitaravetoista, vai enemmänkin elektroon kallellaan olevaa tanssimusaa. No, hyviä poikia, minä vain en solahda kohderyhmään. Jonne solahti yhä kasvava joukko nuoria tyttäriä, ja hyvä heille niin.

Entä Kari, vastikään Georg Malmstenin suomenennätyksen levyttävänä artistina rikkonut mies (mitä tulee siis levytettyihin biiseihin määrällisesti). Olen nähnyt aikamoisen tukun Peitsamon keikkoja pitkähköllä otannalla. Viime vuosina on kuitenkin ollut niin, että kun näkee yhden, on nähnyt samalla kaikki seuraavalta kolmelta vuodelta. Kari pyörittelee samoja lauluja, toistelee samoja supliikkeja, puhuu enemmän kuin soittaa, ja poistuu kun keikka on parhaassa vauhdissa. Näin on ollut jo pitkään. Uusia levyjä tulee sitä tahtia, ettei biisejä voi edes livekuntoon opetella. Silti on sanottava, että Peitsamo suplikoi todella monen stand-up-koomikon suohon, Kari on hauska mies hillittömässä rocktähdettömyyden itseironiassaan. Toisaalta, kun on kuullut samat läpät viimeisen viiden vuoden aikana monesti, alkaa jo väsyttää, vaikka nyt puhutaankin pitkäaikaisesta fanisuhteesta, ja vain 45-minuutin vedosta. Ja taas kolmaalta, onhan se tälle illalle järjettömän hauska hetki, kun Peitsamo omistaa ”Lennon elää”-klassikkonsa Twist Twist Erkinharjulle.

Päälavan takaseinään on tällä välin nostettu valtava gobeliini, murheellisten laulumaiden teemalla. Kuvan kohoava kirveskäsi ja lavalle roudatut Marshall-niput enteilevät tietenkin suomirockin mastodontin, Ylöjärven Rollareiden keikkaa. Lavan eteen alkaakin pakkautua työväestöä oikein huolella. Päivällä tapahtunut pohdinta siitä, niinköhän jengi tällä helteellä liikahtaa, on ollut turhaa. Reppujen jupinalla käynnistää puolitoistatuntisensa Eppu Normaali. Hittipitoista settiä lupaili Martti Syrjä jo alun spiikeissään. Ja sellainen toki saadaankin. Hittipitoisuutta rikotaan muutamin kohdin, mutta ei kovin kiinnostavasti. Eppujen keikasta jää itselle hyvinkin suorittava fiilis, mutta osasin kyseistä tunnelmaa toki odottaa, siksi kaikki osaltani ihan ok. Kun näkee ympärillään tuhansien ihmisten tipitiin ja kuulee käytännössä kaikki biisit laulettavan mukana, ei voi kuin ihailla Eppujen saavuttamaa sinänsä. Varsinkin setin alkupäässä bändi on tosin sovittanut biisejä jo itselleenkin liian vaikeaksi, käsittämätön kompastelu muutamin kohdin aiheuttaa ainakin meikäläisen kohdalla asfalttia kiusaantumista. Mutta kun päästään osastoon ”Tahroja paperilla”, ja sen suoraviivaisen raskaaseen (Eppu-termein raskaaseen) sovitukseen, ja unohdetaan progeilu ja itsensä viihdyttäminen, ollaan saman tien asiain ytimessä. Mielettömän komea veto, jonka takia pelkästään Eppu-keikka kannatti tähän väliin nähdä. Sitäpaitsi tässä lama-Suomen tehdasmiljöössä, rakkauslauluksi tarkoitettu klassikko onnistuu saamaan myös syvempiä merkityksiä.

Varsinaisesti repullinen hittejä päättyy niinikään käsittämättömän komeaan tulkintaan ”Kahdeksas Ihme”-albumin liveklassikosta ”Voi kuinka me sinua kaivataan”. Olin pitänyt vuosikausia tätä biisiä jollotuksena, mutta tämän nykäisyn jälkeen, en pidä enää. Bändi soittaa niin komeasti, kuin vain tällä kokemuksella pitääkin, ja Akun loppurumpujen ukkosjumalasoundi saa päät pyörimään yleisössä, mistä tämä nyt tulee? Huikea lopetus, jonka todellakin olisi pitänyt olla lopetus. Kun Eput kävelevät lavalle encoreihin, rikkomaan oman huolella rakentamansa dramaturgian, poistun takaoikealle. En ole encoresmiehiä, enkä ainakaan tälläisen setinlopetuksen jälkeen, joka juuri on nähty. Yksi komeimmista varsinaisen setin päätöksistä kotimaiselta artistilta ehkä koskaan. Siitä Epuille iso kämmen.

Työviksen perjantain todellisen jymypaukun tarjoavat kuitenkin nuori nainen Britanniasta, ja hänen akustinen kitaransa. Homman nimi on melodinen, ohuesti folkahtava punk kantaaottavilla sanoituksilla. Toisin sanoen, muodikkainta mitä nyt voi tehdä, mutta kun tämän tekee tosissaan ja oikein, ollaan muodeista kaukana. Julistajan nimi on Louise Distras, ja kolmevarttisella vedollaan Louise näyttää, mistä Työväen Musiikkitapahtumassa yhä voi, ja voisi, olla kyse. Minusta tulee kolmannen biisin kohdalla fani, ja näin pääsee harvoin sanomaan. Distrasilla on upea, tumma ääni. Ja sitä ei säästellä. Viimeistään ”The Hand You Holdin” kohdalla päätän palata paitsi joskus Distrasin keikalle, myös Tehtaanpuistoon, jos mikäli täällä tämmöisiä asioita kuulee. Distrasin setin alkaessa PAM-lavan edustan penkit ovat tyhjiä, yleisö on pieni ja kaukana. Mutta muutaman biisin kuluessa sana leviää ja tunnelma kohoaa. Nuori nainen ottaa työvoiton, ja alunpitäen oudoksi ja vääräksi tuomitsemani keikan aloitusaika onkin juuri oikea. Mahtava meininki. Distrasista puhutaan tämän vuosisadan Joe Strummerina, eikä oikeastaan ihme. Jos Louisen iso esikuva Billy Bragg sanoo, Strummerin ohella, nimenä mitään, kannattaa tutustua Distrasin melodiseen julistukseen. Ja hoitakaas hei joku nyt tyttö klubirundille talvella, jooko?

Siinä Työväen perjantai osaltani. Puitteet kunnossa, soundit kohdillaan, palvelu ystävällistä ja nopeaa, eikä kukaan seissyt varpailla tai töninyt.  Ja hei, älkää antako tapahtuman nimen hämätä. Työväestöähän tässä ollaan kaikki, kaikki me työssäkäyvät. Työväen Musiikkitapahtuma ei ole poliittinen, se kantaa solidaarisuuden perintöä. Suuria, ja monet inflaatiot kärsineitä sanoja, mutta sanoja siinä missä muutkin. KG

Alvin Youngblood Hart (us) @ Kulttuurikahvila Kivi, Tampere 16.04.2014

Alvin Youngblood Hart on country bluesin ihmemies; uudisraivaaja, rajankävijä, tyylien sekoittelija, mies joka tekee mitä itse tahtoo. Toisin sanoen, oman bluestiensä kulkija. Häntä on kutsuttu muusikoiden muusikoksi, ja miehen tyyliä ja taitoja ovat julkisilla foorumeilla äityneet kehumaan mm. Eric Clapton, Mick Taylor, Bob Dylan ja Taj Mahal, herroista kaikki kuitenkin jotain rockin historiasta ja bluesista tietävät. Joten, kun Pirkanmaan Bluesyhdistys ylpeänä esitti Down Home-klubillaan Alvin Youngblood Hartin, olihan paikalle itsensä hoidettava.

Ennakkotutustuminen miehen katalogiin vahvisti kuullut ylistyssanat. Alvinin oma tuotanto on äärettömän omaperäistä ja monipuolista, mutta nojaa samalla bluesin koko historian mittaiseen perinteeseen. Vuoden 1998 ”Territory”-albumilla kaikuu bluessävyjen väliin reggae. Huikealla bändialbumilla ”Motivational Speaker” (2005) kummittelevat niin Bo Diddley, Howlin’ Wolf, Jimi Hendrix, tai vaikkapa Johnny Winter. Alvin Youngblood Hart’sta on moneksi. Miehen esikoisalbumi vuodelta 1998, ”Big Mama’s Door” puolestaan kumartaa niin syvään Hartin äidin puolen juurille Mississipillä, kuin vain mahdollista. Ja niitä lajityyppejä joita ei vielä ole mainittu, mutta jotka löytyvät kokeiluina Hartin levyilta, ovat mm. fuusiojazz, ragtime ja dixieland. Kaikki edellämainittu takaa Oaklandin ison miehen nimen amerikkalaisen juurimusiikin nykykanoniaan.

Tampereen Teatterin kylkeen sijoittuva, tunnelmallinen Kivi vetää täyteen tungettuna ehkä 100 henkeä sisuksiinsa, ja paikka olikin hyvissä ajoin loppuunmyyty. Lipunlunastusproseduurin yhteydessä tulin liittyneeksi ansiokasta työtä tekevään bluesyhdistykseen, mikäpäs siinä. Vaikka aivan jokaiseen tilaisuuteen ei tulisikaan lähdettyä, hyvällä asialla kannattaa olla aina. Tämänkaltaista toimintaa todellakin tarvitaan, että yhteisö voi omilla jaloillaan äänestää paremman musiikin puolesta.

Alvin Youngblood Hart on lavalla vaikuttava ilmestys, uskottava ja kunnioitettava Suistomaan Bluesasiain Hoitaja. Biisien väleihin Hart kertoilee tarinoita kuivakalla huumorillaan, tai oikeastaan tarinan aihioita. Tarinoiksi ne eivät koskaan oikein kasva, tarinat kuullaan lauluissa. Hart on jättänyt kotiin ukulelensä, banjonsa, resonaattorikitaransa ja pedal steelinsä. Kaikki hoidetaan yhdellä ja samalla kitaralla, ja hyvin taittuu, vaikka Hart väliin pahoitteleekin soitinrepertuaarin kapeutta. Mies kun tunnetaan armoitettuna multi-instrumentalistina.

Rapian puolentoista tunnin setissä kuullaan useita vetoja ”Big Mama’s Doorilta”; komea Mississippi Sheiksien ”Livin’ in a Strain” ja suorastaan aavemainen Charlie Patton-cover ”Pony Blues”. Pattonin nimi mainitaan useastikin, eikä suotta. Suiston salaisuus ei avaudu ilman Pattonin rahisevaan tuotantoon tutustumista. Myös esikoislevyn nimibiisi kuullaan, sen Hart säästää ensimmäiseksi encoreksi, ja kertoo alle muistelun matkoista isoäidin luo Caroll Countyyn.

Upean käsittelyn Alvin antaa Lead Bellyn klassikolle ”When I Was a Cowboy (Western Plains)”, mutta suorastaan jäätäviä ovat Bukka White-tulkinta ”How Long Before I Can Change My Clothes” ja trad-blues ”Will I Ever Get Back Home”. Suistomaa soi. Hart tulkitsee vahvasti, ääntä riittää. Muutamissa biiseissä soitto ryydittyy huuliharpulla. Miehen oma biisi ”Jesse James”, tarina yhdestä Lännen historian räjähtävimmin väkivaltaisista hahmoista, on samaa traditiota kuin Hartin esikuvat. Kaverilla on homma hallussa myös laulunkirjoittajana.

Aina juuri kun akustisen bluesin tietynlainen meditatiivinen monotonia alkaa tehdä tehtäväänsä, Hartilta löytyy pikku tarinanalku kerrottavaksi tai musiikillinen, kulmista nuhjuinen ässä hihasta pudotettavaksi. Ja vaikka mainitun Bukka White-biisin tueksi ehkä olisikin kaivannut levyversiosta tuttua saluunapianoa ragtimekaikuineen, pitää silti Hart komeasti yksinkin salillista bluesdiggareita otteessaan.

Mutta kuten kaikki hyvät keikat, tämäkin loppuu. Ennenkaikkea aikanaan, mutta myös ennenkuin kääntyy liian pitkäksi. Toki porukka taputtaa Youngbloodin kahdesti lavalle encorehommiin, ja kuullaan mm. lisää Charlie Pattonia. Sitten ilta deltabluesin (country bluesin, folk bluesin, miten vain) ansiokkaimman amerikkalaisen nykylipunkantajan tulkintojen äärellä on paketissa. Youngblood jatkaa matkaansa halki Suomen, tällä kiertueella miehemme soittaa Härmässä peräti seitsemän vetoa. Ja hyvä niin. Aikamme tarvitsee aitoja asioita, ja niitä tänään kuultiin Mississipin mitalla. Komeaa, että Tampereen alakaupungissa voi kuulla näin mielenkiintoista amerikantuontitoimintaa arki-iltana, ja että tupa on kaikenlisäksi täynnä. Pitkää ikää Down Home-klubille. KG

The Quarrymen (uk) @ Gloria, Helsinki 12.04.2014

Päivälleen, ellei jopa melkolailla tunneilleen, 60 vuotta sen jälkeen kun Bill Haley and His Comets hikoili ”Rock Around the Clock”-levytyssessioissaan, nähtiin Helsingin Glorian lavalla hillitön tihentymä Haleyn aikoinaan (käytännössä) käynnistämää rockmusiikin historiaa. Vanhan elokuvateatterin lauteillle nousi keväisenä lauantaina nimittäin The Quarrymen Liverpoolista. Lyhyt oppimäärä bändin historiasta, jos sallitte:

Skiffleksi kutsuttu kotikutoinen rytmimusiikki saavutti kovan suosion Englannissa 50-luvun puolivälissä. Muuan nuori John Lennon perusti kesällä 1956 oman skiffleryhmänsä kotikulmillaan Liverpoolissa. Porukkaa tuli ja meni, mutta Lennonin varhaisimpia hankintoja bändiin olivat kuitenkin Rod Davis banjoon ja Len Garry kitaraan. Nuorten miesten orkesteri harjoitteli ja keikkailikin ahkerasti, hyvin paikallisesti toki. Ensiesiintymisensä Quarrymen-riveissä teki 18. lokakuuta 1957 nuori Paul McCartney, yhteisten tuttujen kautta löytynyt lahjakkuuden alku. Jo kesän 1956 aikana oli mukaan tarttunut myös rumpali Colin Hanton. McCartneyn ehdotuksesta porukkaan liittyi helmikuussa 1958 pianisti John Duff Lowe, kaverukset olivat tunteneet jo vuosia. McCartneyn 15-vuotias koulutoveri George Harrison sensijaan näki bändin keikalla Wilson Hallissa 6.2.1958, ja päätti pyrkiä mukaan. Koesoitossa Harrison esitti Bert Weedonin ”Guitar Boogie Shufflen”, mutta oli Lennonin mielestä aivan liian juniori liittyäkseen bändiin. Paul sai kuitenkin ennen pitkää vakuutettua Johnin, ja Harrison tuli kuvioihin jäädäkseen. Davis ja Garry olivat jo omista syistään liuenneet bänditoiminnasta pois, kun The Quarrymen kokoonpanolla Lennon, McCartney, Harrison, Hanton ja Lowe päättivät laittaa shillnkinsä yhteen ja asetaattilevyttää pari biisiä elektroniikkakauppias Percy Phillipsin liikkeen takahuoneessa. A-poskelle oli jo päätetty Buddy Hollyn ”That’ll Be the Day”, mutta varhainen McCartney-sävellys ”In Spite of All the Danger” päätyi hauraalle asetaatille Paulin omasta ehdotuksesta, kun maksettu studioaika jo uhkasi loppua. Luonnollisesti varsin karkealta kuulostava single julkaistiin Beatlesien ”Anthology 1:lla” vuonna 1995. Vuoteen 1960 mennessä Lowe ja Hanton olivat niinikään jättäneet Quarrymenin, ja kun toukokuussa 1960 Stuart Sutcliffe aloitti bändin basistina, vaihtui pikapuoliin myös joukkion nimi. Ja sen uuden nimen tiedämme kaikki, se oli muutaman välivaiheen jälkeen oleva THE BEATLES.

Vuonna 1997, Lennonin ja McCartneyn ensitapaamisen muistopäivänä, kokoontuivat elossaolleet alkuperäis-Quarrymenit yhteen ja päättivät jatkaa siitä, mihin 40 vuotta aiemmin oli jääty. Ja siitä lähtien nykyinen ydin-Quarrymen, eli Hanton, Garry ja Davis onkin kiertänyt maailmaa varsin hyvällä sykkeellä, useimmiten mukanaan siis Percy Phillips-sessioista tuttu pianisti John Duff Lowe. Tällä kokoonpanolla bändi nytkin soitti Helsingissä, kaikkien aikojen toisella Suomen keikallaan (viime vuonna herrat nähtiin Hankasalmen skiffle-tapahtumassa Kihveli Soikoon).

Kulttuuriareena Gloria oli Quarrymen-keikkaa varten viritetty alalattian pöydillä ja tuoleilla, kabareemalliin. Hyvä näin, silti etulattialle oli jätetty tilaa tanssia ja mahdollisuus nähdä bändi lavan viereltä. Illan avasi Jiri Nikkinen The Beatles Tribute Band, joka niinikään ahkerasti kiertää alan tapahtumia ja konventioita. Beatles-harrastus on nimittäin edelleen äärettömän laajaa ja omistautunutta, Suomessa sen vuotuinen näkyvin ilmenemismuoto on Tampere Beatles Happening, jolla Nikkinenkin on vakiovieras, ja peräti maailmanmaineensa tributoijana luonut. En ota kantaa väitteeseen, että Nikkisen bändi olisi peräti maailman paras alallaan. Siihen ei kokemukseni riitä, mutta siihen se riittää, että varsin mukavasti settinsä aikana pääsi ns. tunnelmaan, bändin pukeutumisesta alkaen. Nikkinen miehineen keskittyi lähes tuntiseksi (ja siksi liian pitkäksi, sanoisin) venyneessä setissään Beatlesien Hampurin kauteen 1960-62. Monia varhaisklassikoita kuultiin, ja erittäin taidolla tulkittuna, sekä tietenkin Beatlesien ohjelmistossa tuolloin ollutta runsasta lainakataloogia. Nikkisen lauluääntä oli (kuultuihin baarijonokeskusteluihin viitaten) tainnut rokottaa viheliäinen kevätflunssa, mutta varsinkaan salin takaa keikkaa seurattuani, en löydä erityisiä moitteen paikkoja. Parhaiten itselleni putosivat Carl Perkinsin ”Honey Don’t” (joka alunperin löytyy ”Blue Suede Shoes”-sinkun B-poskelta), sekä yllättäen ja kuinka ollakaan, ”Twist and Shout”. Vuosiin en ollut täysin ymmärtänyt jälkimmäisenä mainitun hienoutta rokettirollina, kunnes Bruce Springsteen lopetti sillä nelituntisen ennätysvetonsa Olympiastadionilla kesällä 2012. Silloin ymmärsin.

Yhtäkaikki, Nikkisen Beatles-tribuuttikokoonpano kannattaa ehdottomasti tsekata, kun tilaisuus tarjoutuu. Ja parhaiten se tarjoutuu alan tapahtumissa, kuten todettua. Yhä uusien sukupolvien Beatles-fanatismissa (ja f-sana tässä pelkästään positiivisella klangilla) on jotain näkemisen ja läheltä kokemisen arvoista nimittäin.

The Quarrymen soitti kaksi noin kolmen vartin settiä, ilman sen kummempia temaattisia jakoja. Glorian illassa olikin paljon wanhojen hyvien aikojen glooriaa; istumapaikat pöytineen, bändin setti jaettu kahteen osaan, ja tilaisuudella ajan tapaan juontaja (itsekin muutamissa biiseissä pyykkilaudan soitolla bändiä avustanut Pilli Pajukallio). Ilta alkoi vanhojen herrojen osalta Elviksen hitiksi nostamalla ”Mean Woman Bluesilla”. Muutenkin Kuninkaan nimi lausuttiin illan mittaan aika usein, mutta ei turhaan. Kitaristi-laulaja Len Garry, bändin ilmiselvä nykyinen nokkamies, ilmoittautui kovaksi Elvis-diggariksi, ja toki sitä aikoinaan olivat myös John ja Paul. Spiikissään Garry totesikin huumorin keinoin, että ”Elvis on ainoa artisti, jonka näkemisestä suostuisin maksamaan, mutta sitä varten taidan joutua odottelemaan taivaspaikkaa”. Toisaalta, jos Taivaassa pitää maksaa Elviksen näkemisestä, menen mieluummin muualle…

Rock Island Linella” jatkettiin, biisillä jonka Glasgow’n mies Lonnie Donegan eli  ”Skifflen Kuningas” teki maailmanhitiksi 1955, ja käytännössä sytytti koko Englannin skiffleboomiin tunnetuin seurauksin. Pienistä haparoinneista ja epätarkkuuksista huolimatta bändi soitti rennon ja huumorinsävyttämän iltapuhteen. Ennenkaikkea on nostettava esiin pianisti Lowen eleettömän varma groove. Elviksen ”That’s All Right Mama” sai parhaan koskaan kuulemani käsittelyn, ja jo pelkästään tämän kuullakseen olisi voinut olla paikalla, legendaariset herrasmiehet tulkitsemassa vähintäin yhtä legendaarista biisiä rockhistorian alkuhämäristä. The Quarrymen nykäisi Lonnie Doneganin ohjelmistosta toisenkin vedon, eli ”Putting on the Style”. Väliin bändi huuteli lavalle kanssaan ”soittamaan” toista washboardia kauniita naisia, mutta vain yksi sellainen illan mittaan onnistuttiin mukaan samaan, sitäkin kauniimpi tosin. Loput hengailut hoiti miespuolinen fanisto. Pajukallionkaan pyykkilauta ei juuri isoa lisäarvoa illan sointiin tuonut, mutta kuuluu skifflebändin kanssa toki elementtinä lavalle kuin nyrkki päähän. (Pajukallio kreditoitakoon muuten tuon alun Bill Haley-yhteyden kaivamisesta esiin illan alkujuonnossaan, itseltäni kyseinen merkkipäivä olisi livahtanut ohi.)

Ensimmäinen setti päättyi muisteloihin Percy Phillips-sessioista, ja peräjälkeen kuultiinkin asetaattiaarteen molemmat puolet, eli ensin ”That’ll Be the Day” ja sitten ”In Spite of All Danger”. Rockhistorian siipi ei ainoastaan havahtanut, se kätki meidät kaikki hetkeksi suojiinsa tuolle lyhyelle ”singleklassikkokeikalle”. Legendaarista. Bändi rytmitti esitystään biisien väleissä kerrotuilla muisteluksilla, jokainen sai oman vuoronsa. Mutta niin äänekästä oli Beatle-väen oma muistelo Glorian takalinjoilla, että väliin oli illan pääesiintyjistä vaikeuksia kuulla juuri mitään. Ja jos artisti itse joutuu pyytämään hiljaisuutta ja keskittymistä puheensa tueksi, on joku jossain ymmärtänyt jotain hiukan väärin. Eikä siinä kaikki, monet paikalla olleet fanitkin joutuivat pyytämään hiljaisuutta, mutta siihen ei nyt ihan päästy. Toki on enemmän kuin ok muistella Liverpoolin matkoja ääneen bändin soittaessa, ei sitä kukaan kiellä vapaassa maassa, mutta artistin kunnioittaminen on ihan oma hienovireinen lajinsa, muun yleisön kunnioittamisen hienovireisyydestä puhumattakaan. Muutenkin on sanottava, nyt kun aiheeseen pääsin, että Gloriassa tuli taas todennettua sekin, millaiseen yleisöön ainakin itseni on vaikeinta sopeutua mukaan eli messiin. Kyllä, noin kuusikymppisiin vanhoihin rokkipoliiseihin, jotka vetää ankarat kuohuviinitunnelit jo ennen pääbändin keikkaa ja horjuu sitten illan mittaan kaikkien tielleosuvien mokkakengät linttaan anteeksipyytelemättä. Sainpahan sanottua.

Kakkospuoliajan parhaat maalipaikat Liverpool sai, omasta katsantokannastani, Bill Monroen ”Blue Moon of Kentuckylla” ja klassisella ”Freight Trainlla” (Englannin skiffleboomissa tämän takoi listahitiksi Chas McDevitt), mutta ehdottomasti se kohta jossa verkko ns. heilahti, oli kuitenkin The Beatles-hitti ”In My Life”, jonka Len Garry isolla tunteella omisti edesmenneen bänditoverinsa ja ystävänsä John Winston Lennonin muistolle. ”The Band That Became Beatles” paketoi illan yhdellä encorella (jota sitäkään varten ei tarvinnut typerästi mukapoistua lavalta minuutiksi, vaan suoraan jatkettiin) vasta lähempänä puoltayötä. Inhimillisen hintaiselle tiketille saatiin näin täysi vastine. Hieno kurkistus rockin syntyhämyyn, onnittelen itseäni paikallaolosta. Ja vaikka olinkin nähnyt Paul McCartneyn kertaalleen takavuosina stadionkeikalla, on selvää, että itse en ole näin lähellä Beatlesia ollut koskaan. Kovin monia 1950-luvulla aloittaneita rockin soittajia ulkona tuolla ei enää pyöri, siksi ne kaikki pitää pyrkiä näkemään, kun vielä vähänkin mahdollista. Jos kuitenkin joku ehtii poistua Elviksen ja Johnin seuraan ennen sitä, sekin on vain elämää, ei sen enempää.  KG

 

John Mayall (uk) @ The Circus, Helsinki 07.04.2014

Täällä jälleen Keikkaguru. Pitkän poissaolon eetteristä selittää yhdistetty loma-ja työmatka Thaimaahan. Siellä olleet tietävät, että maa ei ole mikään rockfriikin paratiisi, Thaimaa on muita harrastuksia varten. Musiikki soi toki jokapaikassa ja koko ajan, mutta sen laadusta voin ainakin itse olla vain yhtä mieltä. Paikallispop on kuraa. Mutta muusikot työllistyvät käsittääkseni varsin hyvin, jokatoisen currypaikan nurkassa soittaa coverpumppu mitenkuten tunnistettavia länsihittejä. Kuukausi mainitunlaisessa muzakympäristössä, ja paine elävän rockin ääreen olikin jo valtava. Toki paluu kuvioihin hoidettiinkin sitten laadukkaimalla mahdollisella tavalla, kun Helsingin Circuksen lavalle nousi orkestereineen itse brittibluesin Kummisetä, lähestulkoon keksijäkin, sähköisen bluesin valkoinen B.B., itse herra John Mayall. Kannatti odottaa.

John Mayall aloitti soittamisen itseoppineena puoliammattilaisena jo 1956, eli niihin aikoihin kun rock’n’rollia synnytettiin. Ammattilaiseksi Mayall siirtyi jossain vuoden 1963 kohdilla. Ja loppu, sallikaa väsähtänyt ilmaus, on juurimusiikin historiaa. Jos Suomen epävirallista rockin korkeakoulua ovatkin pyörittäneet Raittisen väsymättömät veljekset, Mayall on hoitanut Britanniassa oman leiviskänsä. Mayall perusti Bluesbreakers-kokoonpanon mainittuna vuonna 1963, ja vuosien myötä siinä soittivat mm. niinkin legendaariset alan jannut kuin Eric Clapton, Jack Bruce, Mick Taylor, Peter Green, John McVie, Larry Taylor, Aynsley Dunbar, Mick Fleetwood ja monet monet muut blueskronikoissa legendoiksi yltäneet. Mayall laittoi monet inkarnaatiot kokeneen Bluesbreakersin kuivatelakalle viimeisimmän kerran loppuvuodesta 2008, ja on sen jälkeen kiertänyt ja levyttänyt ahkerasti nykyisen kokoonpanonsa kanssa. Viime marraskuussa Mayall täytti jo legendan mittaiset 80 vuotta, mutta sekään fakta ei tunnu hidastavan tahtia, eikä merkittävästi kuntoakaan rapistavan. Äijä on edelleen käsittämättömässä lyönnissä. Ja mikä upeinta, tikeimmilllään aina niissä kohdin, kun itse tarttuu kitaraan.

Jo useamman vuoden Mayallia palvelleet nykybänditoverit ovat Rocky Athas kitarassa, Greg Rzab bassossa ja Jay Davenport rummuissa. Heistä Rzab on soittanut 12 vuotta Buddy Guyn bändissä ja vuosia myös Otis Rush työantajanaan. Rumpali Davenport on ollut vuosikausia Chicagon bluesnäyttämön luotettu gun for hire, ja kitaristi Athas oli paitsi Stevie Ray Vaughanin lapsuudenkaveri, soittanut Black Oak Arkansas’ssa, mutta luonut myös omaa soolouraansa koti-Texasista käsin. John Mayall on sanonut nykykokoonpanoaan kaikkien aikojen parhaaksi bändikseen, enkä oikeastaan Circuksen puolitoistatuntisen (tai hiukan niukan) jälkeen ihmettele yhtään.

Tasan ilmoitettuun aikaan (yhteiskuntaa ylläpitävää yleisönosaa kunnioittavasti 20.30) Mayall bändeineen astuu lavalle ja aloittaa räväkästi Otis Rushin ”All Your Lovella”. Soundit on kerralla kunnossa, Circushan tunnetusti kyllä soi hyvin. Tupa on täynnä, liiteri on loppuunmyyty. Ja kerrankin voi tuntea keikalla itsensä nuoreksi, sen verran korkealle kohoaa yleisön keski-ikä. Joukossa on myös ilahduttava määrä ladyikäistä naisväestöä ja nuorempaakin bluesdiggaria, vähemmistönä siis joskin. Kakkosena kuultava Jimmy Rogersin ”That’s All Right” pitää kivet vierimässä ja ilmiselvää on jo tässä vaiheessa, että Mayallin itsensäkin ylistämä bändi on kova ja kovassa tikissä. En muista näin huikeaa rytmiryhmää bluesgenreissä nähneeni miesmuistiin, jos kohta koskaankaan. Rzabin ja Davenportin vuosien yhteissoitto näkyy, tuntuu ja kuuluu.

Kolmantena kuultavassa ”One Life to Live”-biisissä Mayall muistelee palvelusaikojaan Korean sodassa (kyllä, pitkän elämän hienous on siinä, että monenlaista mahtuu). Rouhea, komea ja tunteikas sähköinen blues, joka louhitaan alhaalta ja raskaalla kädellä. Mayall tarttuu itsekin kitaraan, ja ilta on täydessä käynnissä. Illan biisiseurassa Eddie Taylorin klassikko ”Big Town Playboy” tuntuu liiankin standardilta, mutta vuoden 1990 ”A Sense of Place”-albumin ”Congo Square” saa taas unohtamaan pienimmätkin moitteen sijat settilistaa kohtaan. Ja sanokaa mitä sanotte, mutta tuoreen, tämänkeväisen uutuusalbumin nimiraita ”A Special Life” on todella komea biisi, ja tänään hieno veto. Nimittäin, voi julkaista 80-vuotiaana hyvää musiikkia, olla edelleen alansa huippuja ja suunnannäyttäjiä, ja ylpeästi myös esitellä uusimpia laulujaan. Jokainen muusikko saa myös soolotilaa, joka tila ei juuri tänään tunnu lainkaan turhalta. Siksi lähellä virtuositeetin ydintä mennään. On vain mahtavaa olla mestoilla ja antautua bluesin vietäväksi; Davenportin rennon takakenoinen rumpalointi, Rzabin tanakka tuki ja Athasin todella tyylitajuiset soolot kiertyvät kaikki yhteen ja samaan sylttytehtaaseen. John Mayalliin. Jolle on kertynyt näkemys jo vuodesta 1956 siitä, mikä on hyvää muusikkoutta ja miten sitä kannattaa ruokkia.

Keikan loppupään vedoista itselleni komein on Otis Rush-laina ”So Many Roads”, jonka jälkeen varsinainen setti päättyy ”Mail Orderiin”. Tiedossa on, että yhden encoren saa pyytämällä. Ja tänään täysi Circus pyytääkin ihan vimmalla, Mayall bändeineen palkitsee innostuneen bluesdiggarijoukon, millä muullakaan kuin ”Room To Movella”, maestron omalla ikiklassikolla, joka näki päivänvalon vuoden 1969 livelevyllä ”The Turning Point”. Ilta on paketissa, mutta Mayallin ura ei. Tällä vireystasolla edessä on vielä monia hyviä vuosia. Kiltit promoottorit ja keikkajärjestäjät, Chuck Berrya älkää enää päästäkö tänne rahastamaan, ja saakoon B.B:kin jo nauttia eläkehommista. Mutta John Mayallin mainioine bändeineen näkisin todella mieluusti piakkoin uudestaankin, niin kauan kuin Kummisedällä kiertämisen halua, ja ilmiselvää riemua, riittää. Lakki! Päästä!  KG

Jarboe (us), Void ov Voices (hu) @ Kuudes Linja, Helsinki 19.12.2013

Attila Csihar nousi rockin maailmankartalle 80-luvun loppupuoliskolla unkarilaisen blackmetalryhmä Tormentorin nokilla. Bändin esikoisalbumi ”Anno Domini” vakuutti alan nousevat ja laajenevat piirit, ja bändistä tulikin varhaisen mustuuden kulttinimi. Samaan aikaan Norjassa laulu-ja soitinyhtye Mayhemin vokalisti (olisi liikaa sanoa laulaja), ruotsalainen Dead, tapetoi yhteiskämpästä tunnelman pilalle, aseenaan haulikko ja ainoat aivonsa. Mayhem oli alkamaisillaan ensimmäisen pitkänsä levytyksiä, ja solisti piti jostain löytää. Paikka oli Attila Csiharin ja loppu on äärimetallin historiaa. Yhteistyön tulos on niinkin legendaarinen platta kuin ”De Mysteriis Dom Satanas”, yksi kaikkien aikojen parhaista blacklevytyksistä koskaan. Ja tärkeimmistä. Vuodesta 2004 lähtien Attila on sitten toiminut myös Mayhemin vakiokokoonpanossa solistina, nyt jo kolmella pitkäsoitolla, ja tietenkin kiertueilla.

Mayhemin lisäksi miehemme Budapestista on toiminut ikäänkuin ulkojäsenenä yhdysvaltalaisessa hidasteluorkesterissa Sunn O))) ja vieraillut vaikka kenen levyilla, mutta pyörittänyt myös vuodesta 2008 lähtien yhden miehen sooloprojektiaan Void ov Voices. Viimeksi keväällä Void ov Voices esiintyi Helsingin Korjaamolla, missä Attila säesti mykkäelokuvan ”Tohtori Caligarin Kabinetti”. Jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä, jonka täytyy olla hyvä, menetin tuon tilaisuuden. Nyt oli tilanne paikattava ja hankkiuduttava Budapestin nuuttipukin pikkujoulushow’n äärelle Sörnäisten Kuudes Linja-klubille.

Otsikko Void ov Voices on varsin kuvaava. Tänään, ja varmaankin muinakin iltoina, Attila veti rapsakan puolen tunnin show’n valkoiseen kaapuun ja mustaan huppuun pukeutuneena. Tunnelmakynttilät paloivat ja ainakin itse vannoutuneempana blackmetalhesselinä pääsin aika ajoin jopa ns. tunnelmaan. Mutta korostan, vain hetkittäin. Csiharin setti oli yksi pitkä (en sanoisi biisi) musiikkiseinä joka vyöryi päälle niin, että mies ääntelehti, murisi, lauloi ja voihki mikrofoniin, luuppasi oman äänensä ja loi siitä kollaasin. Välillä kama kuulosti kieroutuneelta, modernilta oopperalta, välillä fransiskaaniluostarin kuorolta, joka on saanut yöllisiin harjoituksiinsa vihreänkarvaista tahtikättä heiluttamaan itsensä Vanhan Huoripukin. Alussa vetoa olin varma, että tästä syntyy jotain täysin ainutlaatuista. Parinkymmenen minuutin kohdalla ajatus karkaili jo pahasti, mikä todistaa kuitenkin jonkinasteisen meditaation puolesta, ja loppua kohden olin taas varma, että tämä kannatti nähdä. Olin nähnyt Attila Csiharin kerran aiemmin, nyky-Mayhemin nokilla, pahaksi Joulupukiksi naamioituneena. Nyt teema oli enemmänkin antikirkollinen. Väitän edelleen, että paikalla kuitenkin kannatti olla, syventämässä kuvaa Unkarin bläkkislegendan taiteilijaolemuksesta. Attilan setti loppui juuri ja juuri, kun se oli käydä ylipitkäksi, miehemme Kehnossa kumarsi ja poistui takahuoneeseen.

On paha mennä sanomaan, kumpi illan esiintyjistä itseäni houkutteli enemmän paikalle. Tänään taisi tulla aika tavalla vähämaalinen tasapeli sen suhteen. Illan pääesiintyjä toki meni niiden joukkoon, jotka pitää nähdä, heti aiemmin syksyllä kun keikka julkistettiin. Jarboe on neworleanssyntyinen laulaja-lauluntekijä, joka hankki kannuksensa Swans-yhtyeen tärkeänä jäsenenä vuosina 1985-96. Niin tärkeänä, että Swansien nokkamies Micheal Gira suorastaan muutti bändin musiikillista linjausta Jarboen liityttyä remmiin, ja molemmat mainitut olivatkin tämän merkityksellisen metelibändin ainoat pysyväisjäsenet orkesterin kultaisina vuosina. Swansien paluuseen Jarboe ei ole livenä ottanut enää osaa, mutta laulaa kuitenkin vuoden 2012 comebacklevyllä muutamalla raidalla.

Nyttemmin Jarboen soolokatalogi on jo valtavan pitkä, lauluja ja levyjä on syntynyt kuin kärpässieniä sateella, ja niillä vierailijoidenkin lista pelkästään on jo vinoutumamusiikin kaanonia kovimmillaan. Esimerkiksi kiintoisalle, mutta kuuntelukokonaisuutena aah niin raskaalle ”Mahakali”-albumille (2008) Jarboe sai vieraikseen mm. Phil Anselmon ja jo mainitunkin Attila Csiharin. Levylle kannattaa antaa eittämätön mahdollisuus, vaikka itse aloittaisinkin Jarboen maailmaan tutustumisen hiukan helpommasta ”The Men Album”-levystä (2005).

En ala väittämään mitään Jarboen illan settilistasta, tuotantonsa on vain osin tuttua, eikä tämä muutenkaan ole mitään ”hei tän mä tiiän, tää on soinu Rockilla”-kamaa. Jarboe tekee ja esittää jonkinlaista uusfolkia, joka väliin sisältää pikkupsykedeelisiäkin sävyjä, mutta on kuitenkin rakenteeltaan varsin tunnistettavaa. Enkä malta olla mainitsematta, että muutamin biisein ammennettiin Amerikan alkuperäisväestön rytmiikasta. Jotain tälläistä ovat saattaneet olla ne varsin varhaiset Patti Smithin kirjallisuusiltakeikat, kun ilmaisu on pikku hiljaa alkanut kehittyä puhutusta runoudesta biiseiksi. Mene tiedä, kun en ollut paikalla. Mutta sen tiedän, että Jarboella on vahvin, upein ja superseksikkäin lauluääni, mitä olen taas toviin kuullut. Meni nimittäin linjoista läpi. Ja siksi, vaikka en ladysta paljoa tiennytkään ennalta, olin myyty. Sen intensiivisen kolmevarttia nimittäin, kun Jarboen preesens oli samaa tilaa täyttämässä. Hetken musiikkia, mutta hetken joka tuntui. 

Lähin mieleeni nouseva vertailukohta on toinen klassista koulutusta saanut amerikkalainen naisääni isolla Nai:lla, nimittäin Zola Jesus. Vaikka Zola toimittaakin uskomatonta ääntään ison rumpubiitin tukemana, ja puite on massiivisempi, jotain samaa näissä upeissa mimmeissä on. Että joutuu vielä ulkona kadullakin miettimään, mitähän tuli juuri kuultua, ja ennenkaikkea, tuliko se ääni ihmisestä?

Jarboen rinnalla soitti tänään, 12-kielistä akustista kitaraa, mies joka toi blackmetallin Yhdysvaltoihin, eli herra P.Emerson Williams, nyrjähtäneen musiikin moniottelija ja multitaiteilija. Lienevätkö Williams ja Jarboe suorastaan pariskunta, sitä ei edes lähdekirjallisuudelle antautuminen paljastanut, mutta sellaiseen käsitykseen jäin. Yhtä kaikki, hyvä oli nähdä Williamskin livenä, miehen ison katalogin tummin, nopein ja nihilistisin osa on alan harrastajan erittäin laadukasta peruskamaa. (Jos hillitön, mutta näkemyksellinen ajo kiinnostaa, kannattaa ottaa kuunteluun Williamsin Choronzon-nimellä julkaisemat  industrialblackin klassikot ”Magog Agog” (1998) ja ”Era Vulgaris” (2000).

Illan lauteilla kolme nyrjähtäneen, mutta ison näkemyksen taiteilijaa, joita ei listoilla näy. Onneksi sana sentään oli kiirinyt, ja paikalla oli edes kiitettävästi väkeä. Tällaisten artistien tuonnista maahan kesken kiihkeimmän joulunrakentelusesongin, iso hatunnosto Fullsteam Agencylle ja Kutoselle.  KG

Robbin Thompson (us) @ Malmitalo, Helsinki 20.09.2013

Yhdysvaltain Virginian Richmondista koko matkan Helsingin Malmille täksi illaksi matkannut Robbin Thompson on yksi rockhistorian suuria unohdettuja. Marraskuun 11.pvnä 1969 tuolloin 20-vuotias Thompson (Mercy Flight-yhtyeineen) avasi lämmittelybändin ominaisuudessa illan tuntemattomalle, mutta ahkerasti keikkailevalle bändille New Jerseyn rannikolta. Bändin nimi oli Steel Mill.  Sitä johti, ja sille lauluja kirjoitti, muuan Bruce Springsteen. Alkuvuoden 1970 aikana Mercy Flight tuli avanneeksi useammankin Steel Mill-illan, ja kun Springsteen kaipasi rinnalleen lisää lauluvoimaa, paikka oli Robbin Thompsonin. Ensimmäisen Steel Mill-keikkansa Thompson soitti 29. elokuuta 1970 Nashvillessä, illan line-upiin kuului myös mm. Roy Orbison.

Pesti bändissä jäi suhteellisen lyhyeksi, sillä tammikuun 23.pvä 1971 Steel Mill soitti viimeisen keikkansa Asbury Parkin legendaarisella The Upstagella. Mutta Thompsonin periodilla bändi ehti lämmitellä mm. Cactusta, Ike & Tina Turneria, sekä Black Sabbathia! Ja ehtipä Thompson myös kirjoittaa muutamia biisejä Steel Millin ohjelmistoon, joita kuultiin tuolloin keikoilla, levylle astihan yhtye ei koskaan ehtinyt. Robbin Thompson lähti bändin hajottua rakentelemaan soolouraansa, muu bändi jatkoi yhdessä useammallakin nimellä ja sulautui viimein The E Street Bandiksi vuonna 1972. Loppu on muiden herrojen osalta historiaa; Thompsonin bändikaverithan olivat, Pomon lisäksi, Vini ”Maddog” Lopez rummuissa, Danny Federici uruissa ja Steve van Zandt kitarassa.

Mutta minne katosi Robbin Thompson, kun 70-luvun kuluessa bändikavereiden ura lähti koviin nousuihin ja Springsteenin tietä multilijonääriksi pohjustettiin? Ei noin periaatteessa minnekään. Mies julkaisi ensimmäisen soolokiekon 1976, ja voitti American Song Festivalin. Tuolta levyltä alkoi myös pitkä yhteistyö Eagles-basisti Timothy B. Schmitin kanssa.  Vuoden 1980 ”Two B’s Please”-albumilta löytyy Thompsonin Steel Millille kirjoittama raita ”Train Ride”. Ja niin edelleen, eri nimillä julkaistuja Thompson-albumeita on kertynyt toistakymmentä, ja bändilevyt päälle. Viimeisin sooloplatta on tuore, tältä vuodelta, ja nimeltään ”A Real Fine Day”.

Tunnustettakoon, että minut houkutteli paikalle Thompsonin varhaisuraan liittyvä Springsteen-mytologia. Mutta ennen keikkaa tutustuin paremmin miehen materiaaliin ja paljastui (tietenkin ja  tottakai), että kyllä tämä herra kannattaa tsekata ihan omillaan. Ja ne meistä jotka odottivat välispiikkianekdootteja 70-luvun alusta, saivat pettyä, ja aivan oikein niin. Oli vain mies ja kitara, ja kantavat, vahvat laulut.

Silminnähden flunssainen ja väsynyt Thompson aloitti tarkalleen ja minuutilleen sovittuun aikaan, vaikka paikalle oli vaivautunut vain alle 30 henkeä, joten 200-paikkaisen Malmisalin on täytynyt näyttää todella tyhjältä. Istuin kakkosrivissä yksin, enkä uskaltanut edes vilkuilla taakseni. On tunnettua, että kaupungin kulttuurisalit eivät juuri itseään mainosta, mutta missä kaikki olivat? Missä oli koko Suomen suuri Springsteen-yhteisö? Oletin kuitenkin alan jengiä vaivautuvan paikalle aika paljon, kun herroilla yhteistä historiaa on. Jos lentopallon EM-kisat, vaatimaton tihkusade tai keikkamestan sijainti pikkuisen junamatkan päässä keskustasta karsivat rivejä yhtään tänä iltana, niin onpa asiain tila surkea.

Thompson soitti ensin tunnin, ennen pikku taukoa. Avauserän intensiteetti oli selkeästi parempi ja sillä kuultiin varsin monta tuoreen albumin raitaa. Joista ehdottomasti sykähdyttävimmät olivat kaunis ”Ain’t Love Crazy Like That” ja kotiseutulaulu aivan Thompsonin kotiterassin maisemasta, ”All along the River James”. Biisit toimivat itseasiassa huomattavasti paremmin kuin levyllä, näin luurangoiksi karsittuna, ja Thompsonin karhealla äänellään tulkitsemana. Mainittu ääni muistuttaa livenä, paikoin levylläkin, hämmentävästi Southside Johnnyn vastaavaa ja kun moni biisikin itseasiassa sopisi Johnny Lyonin katalogiin, ollaan taas aika isojen asioiden äärellä. Vaikkapa keikallakin kuullulla ”I’m Going to Take You Homella” yhteys on suorastaan ilmeinen.

Upea veto oli myös ”Just a Blur in the Rearview”-albumin (2007) nimiraita, jossa sivupeilissä vilisevä epäselvä maantien laita vertautuu elämään itseensä. Muutenkin monissa lauluissa oli selkeänä vanhenevan miehen näkökulma, että elämä karkaa käsistä liian nopeasti. Välillä Thompson tarttui phin’iin, perinteiseen thaimaalaiseen luuttuun ja soitti komean gospelin ”Heaven’s Gonna Call you Up”. Phin kuulosti hiukan resonaattorikitaran ja banjon yhdistelmältä, ja mikäs sen paremmin sopii puuvillapeltojen taivaslauluun.

Kaikkien aikojen ensimmäisen Suomen-keikkansa jälkimmäisellä puoliajalla Robbin Thompson soitti muutaman coverin, joista Procol Harum-klassikko ”Whiter Shade of Pale” sai niin raikuvat ablodit, kuin vain 27 käsiparista lähtee. Tulkinta oli hieno, mutta sensijaan ”I Heard it Through the Grapevine” ei oikein tarjonnut mitään uutta. Oma suosikkini koko illassa oli huiman hieno, elokuvallisia sävyjä maalaillut ”One Horse Town”, jossa tarinaa ja peräti nimeäkin myöten tallattiin jo samoja polkuja kuin Springsteen, tai Steve Earle. Mainittujen nimien mainitseminen kertoo Thompsonin biisinkirjoitustalentista aika paljon, silloin kun se on terävimmillään, kuten mainitussa  pikkukaupungin tositarinassa.

Viimeiseksi biisiksi tarkoitettu ”That was then, this is Now” päättää myös tuoreen levyn. Pari pakollista encorea vielä ja ilta oli paketoitu. Thompson ei soittanut Steel Mill-aikaista biisiään, ja aivan oikein niin, tässä seurassa se olisi ollut aika kalvakka veto. Robbin Thompson on upea lauluntekijä ja armoitettu tulkitsija. Ja vaikka miehen tarinasta voi halutessaan löytää surumielisiäkin elementtejä, silti herra kiertää maailmalla esittämässä omia laulujaan, joista monet kuuluisivat huikeasti paljon isompienkin artistien katalogiin. Mikäs sen kunniakkaampaa. KG.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: