Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “lokakuu, 2014”

Supermassive Festival @ Tavastia, Semifinal, Kuudes Linja / Helsinki 23.-24.10.2014

Vuonna 2011 aloittanut Supermassive-festivaali on muuttanut kokoaan ja muotoaan lyhyen historiansa ajan, mutta vuoden 2014 editio oli silti massiivisin, laajin ja musiikillisesti kattavin tähän mennessä. Festarin motto ”An Odyssey Through the Underground” toteutuu kyllä kirkkaasti, siksi laajalla skaalalla tänäkin vuonna kuultiin marginaalimusiikkia, outouksia ja hälyä. Alunperin Supermassive oli ankkuroitu toukokuulle, ja vain kahden klubin välille. Nyt lokakuu tuntuu vakiintuneen ajankohdaksi, ja hyvä niin, tapahtuma katkaisee syksyn mukavasti. Ja keikkapaikkojakin on nykyisellään monta, tapahtuma jakautuu Tavastian, Semifinalin, Kuudennen Linjan, Ääniwallin, Cirkuksen ja Korjaamon kesken. Valinnanvaraa siis on. Ja vielä kun kylkeen lyödään kohtuulliset lipunhinnat ja toimivat järjestelyt, voidaan puhua helposti yhdestä vuoden mielenkiintoisimmista festareista.

 

TORSTAI:

Tapahtuman kakkosiltana, eli torstaina, tapahtui vain Semifinalin ja Tavastian kompleksissa, joten paikanvalinnan vaikeutta ei vielä tänään ollut. Ennakkoon kovasti odottamani brittiläinen Bong sai kunnian avata illan. Newcastlessa vuonna 2005 perustettu kvartetti soittaa  psykedeelistä dronea hyvin raskaalla kädellä, voisi tavaraansa toki doom metalliksikin kutsua. Kolmen vartin festarislotti tarkoittaa Bongin tapauksessa, että ehtii soittaa yhden biisin. Tänään se oli kuluvan vuoden tammikuussa ilmestyneen, tuoreimman albumin ”Stoner Rock” kakkosbiisi (niistä kahdesta siis jälkimmäinen) ”Out of the Aeons”. Tätä olinkin salaa toivonut. Kyseessä on nimittäin kova levy. Mainittu, noin 36 minuuttia kestävä raita on ehdottomasti albumin parempi puolisko. Komea dronesaurus, jolla on aikaa nousta takajaloilleen ja tampata lussummat ketoon. Bongin kataloogi käsittää järjettömän määrän julkaisuja, siksikin on jollain tapaa mahtavaa, että tämä brittihituri ehti soittaa vain yhden tsibaleen. Hyvillä soundeilla jyrättiin heti alkuillasta, ja muutenkin Bongin vedosta jäi positiivinen dronemaku.

Bongin vielä ulvottaessa viimeistä sointuaan, syöksy alakerran pikkuruiseen Semifinaliin. Aika täyttä, mutta sopu antaa sijalle, niinhän se on. Alakerran orkesteri oli monelle tatuusti illan odotetuin. Tamperelais-seinäjokelainen Oranssi Pazuzu on julkaissut kolme täyspitkää, ja ollut ensisoinnuistaan lähtien näitä kotimaisia, jotka jossain vaiheessa pitää ehdottomasti nähdä. Eikä ihme, bändi lunasti odotukset mallikkaasti vain puolen tunnin kompaktilla vedollaan. Bändin kamaahan kutsutaan psykedeeliseksi black metalliksi, ja miksei nyt niinkin. Livenä kuitenkin, ainakin tänään, Oranssi Pazuzu oli rätväkkää, tummaa black’n’rollia, kunnon kähinävokaaleilla toki varustettuna. Lauluhan se onkin tällä kombolla, joka lähimmäksi bläkkistä vie. Eturivissä oltiin suorastaan innoissaan, ja orkesterilla vaikuttaakin olevan uskollinen ja armoitettu fanikanta. Itsekin lupaan liittyä siihen, kunhan näen bändin hiukan pidempänä otantana. Hatunnosto äänitiskille, että tällainen tavara saatiin näin hyvin erotelluksi. ”Vino verso” soi tänään erityisen komeasti. Ja ai niin, näillä on esimerkiksi ihan oikeat bassolinjat, ei tarvitse pelkästään jynkyttää, niinkuin liian moni mustisbändi tekee. Bändin viimeisin albumi ilmestyi viime vuonna, otsikolla ”Valonielu”, ja on kertakaikkiaan tsekkaamisen arvoinen, jos on vielä tsekkaamatta. Ja vaikka ei olisikaan.

Takaisin Tavastialle. Siellä Circle (tai kuten illan spessukokoonpanoa kutsuttiin, Circle vs. Circle)  olikin jo ehtinyt startata oman 65-minuuttisensa. Ensialkuun peräti kuuden sähkökitaran ja yhden basson erikoisryhmittymää piti yytsiä vähän aikaa ns. monttu auki. Ja kyllähän Mika Rätön oopperamainen laulu on pitkästä aikaa kuultuna kuulemisen arvoista sekin. Ehkä tälle harvinaiselle erikoiskokoonpanokeikalle oli tullut ladatuksi hiukan liikaakin odotuksia, sillä kävihän se puuduttavaksi noin puolen tunnin kohdalla viimeistään. Bändin melodinen NWoBHM oli kieltämättä komeaa kuultavaa kuuden kitaran seinän kaatuessa päälle, mutta turhan samankaltaisena keikka kuitenkin eteni. Kun ei tämä bändi ole koskaan ollut mikään showryhmä, ei viisi kitaristia nosta show’n astetta yhtään. Aika hyvillä soundeilla tämäkin onnistuttin ajamaan, hamaan kunnialliseen loppuun. Mitään en väitä kuulluista biiseistä, en tunne tapausta niin hyvin. Mutta siltähän tuo kuulosti, kuin oltaisiin oltu vuodessa 1980, ja laitettu samalle lavalle Iron Maiden ja Judas Priest. Ja se on jo todella paljon se.

Samaan aikaan alakerrassa olikin sitten jo todella kova tunku. Lavalle saatiin rapsakaksi puolituntiseksi Six Organs of Admittance, joka on amerikkalaiskitaristi-ja lauluntekijä Ben Chasnyn pääasiallinen musiikillinen inkarnaatio. Jonkinlaista puolipsykedeelistä uusfolkia soittava Chasny vaikuttaa myös muutamassa vinoumabändissä, joista varmaankin tunnetuin on ollut nyt kuivatelakalla makaava Comets On Fire. Kovin lämpimän vastaanoton Chasny sai täpötäydeltä Semmarilta, miestä oli selvästikin odotettu. Itse en oikein ollut ennakkoperehtynyt jamppariin. Minkä yleensä aina pyrin, vakavana alan harrastajana, tekemään, mutta nyt oli jäänyt väliin. Tavaransa oli siis minulle outoa, ja aika oudoksi jäi. Ensin ajattelin, että kaveri soittaa jotenkin jetlagpäissään väärin, mutta ilmeisimmin kaikki oli tahallisuuden taidetta. En kehdannut kysyä keneltäkään, tekeekö se sen tahallaan.

Jos olikin osaltani ollut Bong illan ennakkoon odotetuin bändi, niin illan viimeisen olisi kannattanut sitä olla. Mutta hyvä edes, että jälkikäteen. Belgian telatykkidivisioona, Kortrijkin hitaan toiminnan joukot Amenra, nimittäin lunastivat ns. lentolippunsa. Herramunvereni, miten kova keikka. Olin kotoisessa musacornerissani yrittänyt kuunnella bändiä ennakkoon, mutta jotenkin ei vain levyltä äkkiseltään iskenyt. Mutta livenä iski, bändi roiski kuin kenttähaupitsi ratsuväen sekaan. Bändin viimeisintä täyspitkää ”Mass V” (2012) pidetään modernin, sludgehtavan hardcoren klassikkona. Tämänkin bändin kataloogi on pitkä kuin piinaviikko, ja ken sen läpi kahlaa, niin toista tietää. Mutta Supermassiven illassa, tunnin otantana, bändi soitti nahat päältä. Kitaristien Lennart Bossu ja Mathieu J. Vandekerckhove yhteispeli on saumatonta. Solisti Colin H. Van Eeckhout huusi sieluaan ulos, käytännössä koko keikan ajan, selin yleisöön. Vahva valinta, joka rikottiin vain muutamin lausein kahdessa biisissä. Nihilismin laatu ja määrä. Mahtavaa. Eikä tämän bändin vedossa haitannut edes taustan kankaalle heijastetut elokuvaklipit. Ne tukivat tällä kertaa bändin synkeää sanomaa.

Keikan edetessä solisti Colin otti paidan pois, ja oli ajatellut asian aivan oikein; kannattaa riisua paita vasta, jos sen alla on jotain näytettävää. Jässikällä on koko selän mittainen roomalainen teloituspuu, taidolla laadittuna. Ja vieläpä siis aito asia, ei risti, vaan T:n muotoinen tappopuu, johon useimmiten naulattiin ryövärit pää alaspäin, paremman lopputuloksen saavuttamiseksi. Sivupolkuisuus. Mutta siis, todella kova veto, sanokaa mitä sanotte. Kun bändi tykitti settinsä lopuksi järisyttävän komean ”Silver Needle, Golden Nail”, jäi Supermassiven torstaista massiivisen hyvä mieli ajella maalle.

 

PERJANTAI:

Supermassive-perjantaini aloitin Kuudennelta Linjalta, sinne kun oli hyvää aikaa ehtiä tsekkaamaan avausartisti, ennen kuin Tavastialla päästäisiin tositoimiin. Tai niin ainakin teoriassa. Joku henkilökunnasta lienee ollut myöhässä, ja ovet Linjalle saatiin auki vasta, kun ekan bändin oli jo määrä aloittaa. Pikku kylmäkin meinasi tulla, minulle ja parillekymmenelle muulle musafriikille, mutta tässä sitä yhä ollaan. Illan avasi free jazz-trio Taco Bells, vieraanaan jouhikkomaestro Pekko Käppi. Ja toden totta, jatsi oli vapaata. Meikäläisen makuun jopa niin vapaata, että kun bändi joutui katkomaan myöhästymisen takia setistään vartin pois, ei se ainakaan mainittua meikäläistä sanottavammin haitannut. Keikka oli lajityypissään erinomainen, vaikkakin siis lyhyt, muusikkous oli kovaa luokkaa. Varsinkin perkussionisti Jaakko Tolvin soitantaa olisi voinut katsella ja kuunnella mainitun vartin pidempäänkin. Myös saksofonisti Sami Pekkolan saappaissa on jo jotain osattava, itseasiassa paljonkin. Mitä tulee Pekko Käppiin, niin pakko on mies nähdä myös omalla vedollaan pikapuoliin, jampparin sooloalbumi ”Rammat jumalat” (2013) on suorastaan huikea matka romunmakuiseen, tomwaitsmäiseen autokorjaamobluesiin, Käpin kansanmusiikkitaustaa unohtamatta.

Olin alunpitäen ollut kovinkin kiinnostunut näkemään Linjalla myös illan pääartistin, saksofonistilegenda Joe McPheen ja Chris Corsanon duon, mutta Tavastian kokonaisuus veti pidemmän korren. Joskus toiste sitten. llta jatkui Semifinalissa, jossa oli vielä tässä vaiheessa varsin väljää.

Paperilla Tornion hardcoreikoni Läjä Äijälän koneduo The Kolmas oli tietenkin näitä pakko nähdä-komboja. No, nyt on nähtynä. Sanotaan vaikka näin, että kyllä Läjän lahjat parhaiten kristallisoituvat pääbändissään Terveet Kädet. Tämänmuotoinen sivuprojekti Läjällä on ollut läjässä jo 70-luvun lopulta lähtien, mutta The Kolmannen keikat ovat varsin harvinaista herkkua. Kaksi miestä, kaksi konetta, setti jaettu viiteen sekvenssiin, jotka lausutaan numeroina mikrofoniin. Mitään oleelllista ei tapahdu uuden numeron alkaessa, en minä ainakaan huomannut. Lopussa vielä Läjä huutaa mikkiin suoraa huutoa. Hohhoijjaa. TK:n keikkaa odotellessa.

Brittiläinen Gnod jatkoi iltaa Tavastian puolella. Salfordin bändi on käsittääkseni jonkinlainen kulttinimi kotiseudullaan, pyörittäessään poikkitaiteellista klubiaan taidekoulun yhteydessä. Ehkä tämä bändi pitäisikin nähdä siellä, nyt jotenkin orkesterin krautrock meni hiukka sivu suun. Kyllä, nokkamies Neil Francis on ihan asialllinen saksofonisti, ja koko bändiltäkin jumitus sujui ihan mallikkaasti. Mutta miksi tuottaa se vasemmanlaidan kitaristi lentokoneella Suomeen asti juomaan kaljaa ja heilumaan? Maapallon sietokyky on jo rajoilla. Kaverin soitanta tai olemus ei tukenut millään tavalla bändin ilmaisua. Siksi Gnod taipuikin liian helposti bändistä ikäänkuin opiskelijakaaokseksi, taideprojektiksi. Musiikki sinänsä oli hyvää hidastelua, mutta jos puhutaan ihan oikeasti krautrockista, ja sen perinnön kannattelemisesta tähän päivään, niin pari bändiä myöhemmin saimme sitä oikeammin kuulla. Mutta jos koskaan eli ikinä eksyn Salfordiin, ja Gnodin taideklubi sattuu kohdalle, annan toisen tilaisuuden.

Seuraavan bändin jätin suosiolla väliin, alakerran Mr.Peter Haydenin, kovasti kehutun kotimaisen. Oli vain aika hengähtää ja avata Gnod-jumia tuopposella, ja kaverismiehen kanssa kuulumisia vaihtaen. Ihan hyvät oli kuulumiset puolin ja toisin, kiitos vaan, toivottavasti myös Haydenin keikka. Olen kuullut paljon hyvää bändistä, ja se tulee saamaan otannan mahdollisimman pian.

Tavastian puolella jatkettiin, ja hyvin jatkettiinkin. Vuonna 2001 perustettu Earthless tulee San Diegosta. Bändi nakkasi meidät aikakoneeseen ja viskasi kauas rockin historiassa taaksepäin, 70-luvun alkuun. Ja luukutti todella kovan vedon, niin kovan, että en ole tähän hetkeen mennessä kyennyt päättämään, kuka veti oman Supermassiveni kovimman kiskaisun. Ehkä nämä, ehkä Amenra. Bändi soittaa 13 vuoden jälkeenkin alkuperäisessä kokoonpanossaan. Rumpali Mario Rubalcaba mätkii sikäli tanakasti, että palvelukset kelpaavat myös Rocket From The Cryptille, ja tänään illan päättäneelle OFF!:lle. Tuntinen kiisi kuin siivillä, ja pääosin tietenkin kitaristi Isaiah Mitchellin ansiosta. Jampan luukuttamisesta tulee kovasti mieleen Steve Morse, mutta vertaamatta paras. Ja vaikka Earthlessin biisit venyvät lyhimmilläänkin varttisiksi, homma ei mene tekniseksi runkkaamiseksi, vaan kyse on koko ajan musiikista, ja vain musiikista. Ei kultaisia Rolexeja, ei Jack Danielsia lavajuomana, vaan upeita biisejä ja taituruutta. Kova veto. Joka sai taas miettimään, että joku ulkona tuolla, on nähnyt aikoinaan Jimi Hendrix Experiencen. Tosin se lohduttaa, että ne ovat nyt, hintana Jimin näkemisestä, vanhoja äijiä.

Semifinalin puolella todistettiin siis, että aitosaksalainen krautrock elää ja voi hyvin. Asialla oli berliiniläinen Camera, kraut nimeään myöten. En tunne bändin materiaalia riittävästi väittääkseni näidenkään kohdalla mitään mistään kuulluista biiseistä. En tiedä, onko se edes tällaisen kaman kyseessä ollen, mikään juttu sinänsä, että onko biisin nimi ”Camel” vai ”Gnortz”. Silti, kolmevarttia naulitsevaa jumitusta, joka ei pitkästyttänyt, vaan velloi eteenpäin ja kehittyi, mutta pienin askelin.

Tässä vaiheessa, katsoessani elämää taaksepäin, olisi pitänyt poistua. Mutta kiusaus nähdä yksi Supermassiven pääbändeistä oli tietenkin liian suuri. Olihan kyseessä punkin superkokoonpano OFF!, nokillaan alkuperäinen Circle Jerks-ja Black Flag-solisti Keith Morris. Ja lisäksi remmissä Red Krossin pitkäaikainen basisti Steven MacDonald, Burning Brides-kitaristi Dimitri Coats ja rummuissa jokunen rivi sitten mainittu, ja tänä iltana jo toisen vetonsa siis soittanut Earthless/Rocket From The Crypt/Hot Snakes-kannuttaja Mario Rubalcaba. Eli legendaa lauteilla.

Ehkä olisi pitänyt olla kovastikin enemmän ja hillittömämmin Morrisin äitibändien fani, jotta tästä olisi saanut riittävästi irti. Mutta jotenkin vain se koko hardcore-manerismi, että yy-kaa-koo-nee ja kymmenen sekunnin teaser biisistä, ja sitten yy-kaa-koo-nee ja kymmenen sekuntia seuraavaa. Ja se iänikuinen kitarankiertoulvotus näiden kiusankappaleiden välitäytteeksi. En tiedä. Kumpa tietäisinkin. Poistuin takavasempaan viimeistään siinä vaiheessa, kun Morris alkoi lässyttämään, että me ei olla täällä soittamassa Black Flag-biisejä, eikä Circle Jerks-biisejä, vaan OFF!:ia. Hei, mitäs vaikutit kahdessa aika käänteentekevässä punkbändissä? Ja luuletko, tai toivotko, ihan oikeasti, ettei jäbät toisella puolella maapalloa huutelisi toivebiisien nimiä? Huudella saa, pakko ei ole soittaa. Jos ahdistaa, kannattaa jäädä himaan.

Morris on, kuten keikkaseurani mainiosti totesi, Amerikan Pelle Miljoona. Nyt on teknisesti ottaen nähty OFF!, kyllä kai siihen riittää viisi kokonaista biisiä salin puolella, loput puolikasta bändiä baarin puolelta sivusilmäillen, ja se bändin toinen puolikas monitorista. Joskus käy näinkin, aina ei vain jaksa kyetä kiinostumaan tai kiinnostua riittävästi kykenemään.

Comme si, comme ca. Supermassivesta jäi vielä paljon hyvää näkemättäkin, siksi laaja oli tarjonta, ja mahdollisuuteni vain kahteen festaripäivään. Näkemättä jääneistä harmittavat eniten Roedelius ja Fabio Frizzi. Musiikillisesti, ainakin omalta kohdalta, Supermassive jäi erittäin plussan puolelle. Toivottavasti myös taloudellisesti järjestäjän kannalta, tämän soisi jatkuvan, ellei jopa laajenevan. Supermassive on Suomen Roadburn Festival, joka tekee arvokasta työtä meidän hyväksi, joilla ei joka vuosi, tai koskaan, ole mahdollisuutta matkustaa Hollannin Tilburgiin asti jumittamaan. Ja nykyään, kun 90%:lla kotimaisista festareista on samat esiintyjät, on Supermassive todella virkistävä poikkeus, ja aito odysseija halki undergroundin. KG

St.Vincent (us), Color Dolor @ The Circus, Helsinki 20.10.2014

Joskus käy niin, niinkuin kävi Helsingin Circuksessa, että lämppäribändi vetää ns. pidemmän korren, ja soittaa paremman, osaavamman ja keskittyneemmän keikan kuin pääesiintyjä konsaan. Tämän kunnian sai lokakuisena maanantaina helsinkiläinen, vuonna 2011 perustettu Color Dolor.

Niinhän sitä sanotaan, ettei nimi bändiä pahenna, jos ei bändi nimeä. Tarkistakaapa tämä ryhmä livenä, heti kun mahdollista. Kesäkuussa 2013 ilmestyneen esikoisalbuminsa ”Cuckoo in a Clock” valossa, orkesteri on (vähintäinkin pienimuotoinen) sensaatio suomalaisessa rockissa. Kun laadun käsite tässä ajassa yhä hämärtyy ja hämärtyy, ja kun tv suoltamistaan suoltaa kykyohjelmia ja vanhoja suomirockjurnuja itkemässä toistensa tulkinnoille, on mahtavaa nähdä ja kuulla jotain sydämellä tehtyä. Jotain, joka vaatii ihan oikeaa talenttia ja paneutumista. Hyvä Color Dolor. Tulen näkemään teidät uudelleen pikapuoliin.

Color Dolorin kantava voima on solisti Stina Koistinen, jolla on kertakaikkiaan upea ääni. Siinä kaikuvat Patti Smith, Björk ja Janis Joplin, mutta se on oma ääni. Jan Wälchlin puhaltimet on se toinen kantava elementti. Vaikka ne olivatkin hiukan hukkua yleiseen äänenpaineeseen illan keikalla, kuunnelkaapa vaikka esikoisalbumin avaava, William Blaken runoon sävelletty ”The Angel”. Jäätävää tulkintaa paitsi Koistiselta, nimenomaan myös Wälchiltä.

Olisi väärin väittää, että bändi on Suomen Sugarcubes, tai Suomen sitä sun tätä. Vaikutteita on aina otettu ja jaettu, ei siinä mitään. Color Dolorin tapauksessa niinsanottu syyttävä sormi ei kuitenkaan osoita mitään ihan oikeasti olemassaolevaa nimeä. Koistinen on opetellut muutamat Björkin maneerit, mutta mitä sitten? En ala väittämään tässä nyt mitään kuulluista lauluista, silkkaa perehtymättömyyttäni, mutta väitän kuitenkin, että lopun ”Wonderchild” oli kylmäävä lopetus kompaktille ja kertakaikkiaan erinomaiselle keikalle. Rakasta kolleegaani siteraaten, bändin laulusolisti ja henkilöitymä Stina Koistisen ”henkilökohtainen briljanssi” kristallisoitui takaariviin asti siksi kolmevarttiseksi, jonka muistan kohtuupitkään. Samaa ei voi sanoa tänään yhdysvaltalaisen St.Vincentin puolitoistatuntisesta. Valitettavasti.

St.Vincentista, oikeammin Annie Clarckista, on puhuttu paljon. Suomalaisessakin rockmediassa mimmi on hehkutettu suorastaan ruvelle. On puhuttu Kate Bushista ja David Bowiesta samoissa lauseissa. Jonkin verran, varsinkin Kate Bushin tuotantoa tuntevana, ja suoranaisen fanisuhteen Kateen taka-aikoina luoneena, en vain ymmärrä.

Tampereen Rolling Stone, eli sinänsä itsenikin korkealle arvostama Soundi-lehti, oli listannut viimehetken keikkaennakossaan kolme kovaa syytä nähdä St.Vincent. Numerolla yksi, ”(Annie) osaa soittaa kitaraa. Hän osaa soittaa sitä erittäin hyvin”. Ok. Jos näin, miksi pyytää ovelta 37 euroa, ja matkustaa kolmen muun muusikon kanssa Helsinkiin asti esittämään, että osaa soittaa erittäin hyvin kitaraa, mikäli osaa soittaa sitä vain todella auttavasti. Tai osaa vain ottaa sen huonon teatraalisuuden rekvisiitaksi. Kaksimetrinen, mallinvartaloinen nainen ja sähkökitara on kieltämättä näyttävä yhdistelmä, mutta voi kuinka vähän sillä onkaan musiikin kanssa tekemistä.

Soundin kakkosargumentti oli St.Vincentin ”musiikin vinksahtaneisuus”, mitä tulee lähinnä sovittamiseen. Kyllä juuri niin, olen samaa mieltä, kun kuuntelee Annien levyjä. Vaikkapa uusin platta (vain nimeltään ”St.Vincent”, kuinka olla) on upeasti sovitettu, mutta turhan moni ytimeltään komea biisi oli keikalla hukkua biitin monotoniaan ja tosiaankin, niihin aika huolettomiin kitarasooloihin, joilla voisi rekrytoida itsensä Lepakkomiehen yläkerran jatkoilla mihin tahansa Kallion yliarvostettuun punkbändiin, joka laulaa alkoholista.

Ja vielä kovin, ja ehkä hiljaisimmaksi vetävin Soundin prinsiipeistä; ”kyky täyttää Kurtin saappaat”. Uuuh. Puhutaan siis Kurt Cobainista, ja siitä faktasta, että St.Vincent kutsuttiin laulamaan Nirvanan nokilla muutama biisi seremoniassa, jossa bändi hyväksyttiin Rock’n’Roll Hall of Fameen. Kurt oli tunnetusti hiukan liian kuollut ja päätön osallistumaan, joten kunnia lankesi Annielle ja Joan Jettille, sekä Sonic Youthin Kim Gordonille. Pidän Cobainin saappaita koko rockhistorian yksinä ylinumeroisimmiksi hehkutettuina, mutta kyllä niissä silti ihan täytettävää on. Anteeksi nyt vain, tänään Annie ei täyttänyt edes omiaan.

Bändiä ei esitelty, eikä aina niin tarvitse tehdäkään, kaikki tiedämme valmiiksi, että Duffy Terävä soittaa Yössä tänäänkin, ja eilen. Se ei ole pointtini. Mutta taitavan rumpalin tunkeminen lavan ääritakavasempaan nurkkaan oli aliarvostavaa. Samoin konebiitistä ja sekvensseistä vastaava jamppari oli tungettu takaoikealle, niin kauas kuin lähtee. Ja kyljittäin yleisöön. Vain se nimettömäksi jäänyt aasialaistaustainen kosketinsoittajatar oli kelpuutettu eteen. Me tytöt hoidetaan tää, mutta pukeudu sinä mustaan, minä kimallan. Sitä paitsi, se aasiantyttö nykäisi, kuin salaa, illan komeimman kitarasoolon, en-nyt-muista-mihin biisiin.

Silti, uuden levyn ”Prince Johnny” soi komeasti ja pitkään. Silti, tupa oli täynnä hyvin käyttäytyvää yleisönosaa, joka ainakin volyymeista päätellen oli tunnelmassa mukana. Silti, illan toinen tunnelmahituri ”I Prefer Your Love” nosti sekin henkilökohtaiset ja ainoat korvani erityiseen kuunteluasentoon, komea biisi ja tulkintanakin kelpo. Eli oli pääesiintyjälläkin hetkensä, ei tämä nyt sitä tarkoita.

Voihan väittää, että en holahtanut kohderyhmään. Mutta mitä ne on, kohderyhmät? Niiden perässä jos tuolla ns. vaihtoehtomuusikko kiertää, voi olla välillä kohtuuhiljaista. Päinvastoin, osoitin kiinnostusta, ostin ennakkolipun ja matkustin oikein maalta, huutavien vauvojen kansoittamassa maitojunassa katsomaan itselleni tuntematonta artistia. Jokaisen kiertäjän haave tavallaan. Tänään ei vain pudonnut, enkä syytä yksin itseäni. St.Vincent yhtyeineen soitti epäkeskittyneesti, paikoin epätarkasti, ja illan avannutta Color Doloria huomattavasti laiskemmin. Ochre Room teki sen taannoin (hae hakusanalla ja lue, jos kiinnostaa) Mark Olsonin lämppärinä, ja nyt Color Dolor yliylistetyn amerikanihmeen lämmittelijänä. Lisää tällä tavalla yllättäviä iltoja, kiitos.

Laitan tähän vielä kiinnostuneille, jotka eivät paikalle päässeet, St.Vincentin settilistan: http://www.setlist.fm/setlist/st-vincent/2014/the-circus-helsinki-finland-23ccd81f.html

KG

Fu Manchu (us), Bloodnstuff (us) @ Nosturi, Helsinki 17.10.2014

Stonerin ja aavikkorockin ystäville, joita meitä olikin paikalla suorastaan täyteen pakattu nosturillinen, lokakuinen perjantaiehtoo oli pelkkää juhlaa. Nimittäin lajityypin ehkäpä juuri se kovin osaaja Fu Manchu saatiin keikalle Helsinkiin. Sekä lämmittelijäkseen kova nousija Minneapolisista, kriitikoiden ympäri maailmaa ylistämä Bloodnstuff.

Soittoajat oli laadittu peräti inhimillisiksi ollakseen perjantai, ja Bloodnstuff aloittikin oman lämppärislottinsa sekunnilleen sovitusti klo 21. Yhden albumin julkaisseen bändin haaste on siinä, että voi käytännössä soittaa mainitun platan läpi jos ehtii, tai valtaosan siitä, jos ei ehdi kokonaan. Ja jos sekaan heittäisikin uuden biisin siltä tulevalta, tärkeältä kakkosalbumilta, ei ketään kiinnostaisi. Joten, yhden albumin julkaissut Bloodnstuff soitti levynsä pääpiirteissään, ja antoi sitten tilaa isommalleen.

Paitsi että, Bloodnstuffin nimetön albumi on erittäin hyvää hard rockia. Se on parasta oikein miesmuistiin siitäkin huolimatta, että jos vaikka Bloodnstuff hiukan epäreilusti laskettaisiin niihin miljooniin bändeihin, jotka vannovat Black Sabbathin perintöön. Siinä genressä tekijää riittää, ja levyä pukkaa kuin sudelta kuraa. Mutta olla hyvä ja tehdä hyviä biisejä, on yhtä hankalaa lajityypissä kuin lajityypissä. Bloodnstuff on hyvä, ja osaa kirjoittaa biisejä. Vertailu Black Sabbathiin on epäreilua siksikin, ettei bändin materiaali ole väsynyttä retrodoomia, vaan jopa brittiläisestä popista paikoin ammentavaa kamaa, yksinkertaisesti hyvää musiikkia.

Mediassa on jaksettu jauhaa, koska median tehtävänä tuntuu nykyään olevan päivittely ja jauhanta, että Bloodnstuffissa on vain kaksi jäsentä. En aio tässä lisäjauhaa asiasta. Kovasti oli hehkutettu ennakkoarvioissa sitä, että miten voi kahdesta jäbästä lähteä näin takuumurea soundi, ja että miten ne sen oikein tekee, että miten Ed Holmberg soittaa basson ja kitaran yhtäaikaa. En tarkalleen tiedä, eikä tarkalleen ottaen edes kiinnosta, se kun ei ole tämän bändin pointti. Rumpali Dylan Gouert takaa tuhdit tahdit, ja kaksi miestä riittää mainiosti. Duokoonpanohan syntyi sattumalta, kun aikoinaan basisti teki ns. oharit. Holmberg ja Gouert tajusivat, ettei jampparia oltu edes välttämättä tarvittu.

Bloodnstuff selvitti lämppärislottinsa, niinkuin ne nyt selvitetään. Nopeasti, asiallisesti, pääbändiä kiitellen, encoreita soittamatta ja soundeista valittamatta. Hyvä pojat. Biisilistaa voi halutessaan tsekata kuuntelemalla bändin, sanoinko jo, mainiota esikoisalbumia. Itse ainakin aion pyörittää sitä vielä näin keikan jälkeenkin. Onko Bloodnstuffista koskaan kiertämään headlinerina Eurooppaa, jää nähtäväksi, mutta nyt duon lämmittelyosuudesta jäi hyvä maku.

Fu Manchun olin nähnyt aika tarkalleen kaksi vuotta aiemmin Tallinnan RockCafessa, jossa bändi soitti rennolla otteella läpi omassa maailmassaan klassikkoalbumin ”The Action Is Go” (1997). Tuosta ensimmäisestä Manchu-keikastani jäi ehkä hiukan suorittava maku aikoinaan, mikä voi johtua toki ihan itsestänikin, sekä albumiklassikkokeikkojen yleisestä luonteesta. Tänään jäi pelkästään hyvä maku.

Fu Manchu oli jalkautunut promoamaan uusinta albumiaan ”Gigantoid”, joka on suoraan sanottuna loistoplatta, jos stonerista tykkää. Koska edellisestä albumista oli kulunut peräti viisi pitkää vuotta, olivat odotukset tietenkin hirmuisen korkealla. Niihin tuore ”Gigantoid” vastaa heittämällä. Ja sikäli ylpeä bändi on itsekin tuotoksestaan, että uutukaiselta kuultiin neljä biisiä. Neljä tai viisi vetoa uudelta kuullaan nimittäin keskimäärin silloin, kun levyyn uskotaan, yksi veto silloin, kun se on jäänyt puolipakolliseksi välityöksi. Ja ei yhtään silloin, kun levy olisi pitänyt jättää tekemättä.

Klassikoilla kuitenkin iskettiin lapikas lattiaan. ”Eatin’ Dust”-albumin (1999) nimiraita sai kunnian aloittaa. Sen soittaminen kärkeen ei estänyt jotakuta kansanosaa toivomasta biisiä mahdollisesti kuultavaksi setin puolivälissä, johon tänään hyvin rennonoloisesti esiintynyt nokkamies Scott Hill: ”me soitettiin se jo”. Jatkoa seurasi ”Hells on Wheelsilla”. Tänään jotenkin poikkeuksellisesti oli niin, että soundit saatiin heti keikan alkajaisiksi sellaiseen kuntoon, millä sitten päästiinkin loppuun asti. Eikä ne huonot olleet, ei sillä, kunhan valitsi paikkansa hyvin. Kolmanella biisillä päästiin käsiksi tuoreeseen albumiin, ”Invaders on My Back” soi komean etukenoisesti ja räyhäkkäästi. Bändi selvästikin nautti saamastaan vastaanotosta, täydestä tuvasta ja Euroopan-rundin päättävästä keikasta kaikin puolin. Ja mikä oli nauttiessa, Fu Manchu oli nimittäin kovassa lyönnissä, Euroopan rundi oli siis tehnyt tehtävänsä. Joskus näkee erittäin kiertueväsyneitä ja kotiin valmiita pumppuja, mutta Fu Manchu vetäisi suorastaan häkellyttävän kovan vedon.

Viimeistään ”Boogie Van”, albumiklassikolta ”King of The Road” (2000), todisti että nyt on orkesterin tahtotila viihdyttämiseen kova. Ja että motivoivaa on päättää tämänkertainen rundi laadukkaaseen vetoon. Kovaa ajettiin, mutta silti Scott Hillin laulusta sai selvää, siitä hatunnosto tiskille, enkä puhu nyt baaritiskistä. Bob Balchin kitarasoolotkin tulivat kuulaasti läpi, ja mies malttoi pitää ne myös kompaktin mittaisina. Vasta aivan encorevaiheessa kuullussa Blue Öyster Cult-coverissa ”Godzilla” luukutti Balch pidempään, mutta toki niin kuuluu tavallaan progemman laidan lainassa tehdäkin. Uuden albumin raidoista parhaiten tänään kulki avausraita ”Dimension Shifter”, vaikka hyvin ne kyllä kulkivat kaikki.

Rumpali Scott Reeder ja basisti Brad Davis takaavat Fu Manchulle tanakat lähdöt telineistä, ja varsinkin Social Distortionissakin lyhyen stintin soittaneen Reederin mäiskimistä katselee ilokseen.

Yksi illan ehdottomasti kovimmista ajoista oli ”Push Button Magic”, mutta jos vain yhden saa valita, niin kyllä se kuitenkin oli komea ja miehekkäästi louhittu ”Laserbl’ast”. Kahden kitaran seinä vyöryi päälle ja hetken liiteri haisi aavikolle ja dieselille. Jos keikasta jotain kritisoitavaa yrittää tiristää, niin olisi se ehkä voinut olla biisin tai kaksi lyhyempi. Toisaalta bändi halusi palkita suomalaisyleisön pidemmällä vedolla, nyt kun kiertue päättyi tänne. Ainakin rouhea ”California Crossing” oli tänään tätä suomiekstraa. Jo mainittu ”Godzilla” soi komeasti ja pitkänä, Davisin ja Balchin stemmahuudoilla ryyditettynä.

Näitä keikkoja, joilla ei tarvitse kuikkia kelloa vähän väliä, on nykyään lopultakin kohtuullisen harvoin. Ja näitä, joiden päätteeksi on heti todettava, että ensi kertaan. Scott Hill vihjaisi, tai oikeastaan lupasi, että bändi palaa Suomeen ensi vuonna, kun ”King of The Road”-albumi tulee rippikouluikään. Jos on totta, että Fu Manchu palaa niinkin pian soittamaan kiekon läpi, aion olla paikalla.

Liiteri oli täynnä ruutupaitaa, ja ihan alkoi tulla hetkittäin nostalginen olo 90-luvun alun suhteen. Hyvät asiat pysyy ja paranee. Onneksi elävä ja laadukas stonerskene kaikkine näine mainioine bändeineen pitää elossa sitä, mikä grungessa aikoinaan oli hyvää ja kannatettavaa. Hienoa, että porukka äänesti jaloillaan Fu Manchun puolesta, ja täytti Nosturin. Nyt bändi saadaan entistä helpommin takaisin. Syksyn mittaan on tulossa myös todella kovan albumin juuri julkaissut ruotsalainen Truckfighters ja hiukan psykedeelisempää laitaa tallaava, kovissa nousuissa oleva yhdysvaltalainen The Golden Grass. Hyvää junttaa siis tulossa lisääkin. Nosturin lauantain perusteella sekä stoner että Fu Manchu voivat hyvin. Ja uusi poika on terve tapaus, laittakaahan kuunteluun. KG

Lee ”Scratch” Perry (jam), Asian Dub Foundation (uk), Red Snapper (uk), Peik @ Dubtoberfest, Klubi/Pakkahuone, Tampere 11.10.2014

Joskus käy niinkin, niinkuin kävi Tampereen Klubin ja Pakkahuoneen kesken jaetussa Dubtober-tapahtumassa, että illan avausesiintyjä vetäisee pisimmän korren ja energisimmän keikan.

Tänäkään vuonna tapahtuma ei jäänyt kiinni ulkomaisten artistien valovoimattomuudesta. Illan avaajaksi klo 21.00 oli kiinnitetty lontoolainen acid jazzin ja trip hopin voimakvartetti Red Snapper. Pakkahuone oli vielä silkkaa tilavuuttaan aivan häpeällisen tyhjä bändin astellessa lavalle. Ilmeisesti Pirkanmaan tanssikansa hapotti vielä himassaan, koska onhan niin halvempaa. Kaikkien onneksi Pakkahuoneen tyhjyyttä oli rajattu pois osittain nousevalla istumakatsomolla, ja kaikkien onneksi väkeä alkoi Red Snapperin päästyä vauhtiin ihan kiitettävästi myös paikalle valua.

Red Snapper toimittaa pääosin instrumentaalimusiikkia, muutamissa kohdin tosin pystybasisti Ali Friend hoitaa harvalukuiset vokaaliosuudet. Friend ei ole mikään eltonjohn varsinaisesti, joten bändin pysytteleminen instrumentaalissa groovessa tuntuikin ehdottomasti paremmalta.

Kovin mairittelevilla soundeilla ei tänään Pakkahuoneen puolella vedetty, mutta siedettävillä nyt ehkä kuitenkin. Ensin tuntui, että Snapper-kitaristi David Ayersin duuni menee tänään hukkaan, mutta loppua kohden mies ns. löytyi, ja setin ehtoopuolella kaveri luukuttikin todella komeaa brittiluukutusta. Arvostaa pitää, että Britannian 90-luvun alun acid/trip-aallon perinteen mukaisesti, Red Snapperkin takoo biitit ihan oikeista rummuista (Rich Thair). Ja kun tiukkaakin tiukempi kierre leivotaan lisäksi läskibassolla, sähkökitaralla, klarinetilla ja saksofonilla, niin ei auta kuin ihailla. Tuoreelta ”Hyena”-albumilta kuultiin muutama kipale, eli ”Card Trick” ja aivan ankarasti punttia tutisuttava ”Village Tap”. Tom Challengerin komeasti tööttäämästä fonista, ellei peräti klarinetista Red Snapper saa ainutlaatuisen potkun ilmaisuunsa, ja vaikea on lähteä nimeämään toista samanlaista ryhmää. Mieleen tosin nousi, että minne katosi  yksi kovimmista kotimaisista koskaan, eli Rinneradio, joka tuli aikonaan nähtyä peräti monta kertaa? Sanoinko jo, että Red Snapperin tiukka tuntinen osoittautui myöhemmin illan ehdottomasti tiukimmaksi? On yritettävä nähdä nämä joskus uudestaankin.

Seuraava reilu tunteroinen menikin sitten lusiessa. Toki ymmärrän, että  nämä ovat tanssikansalle suunnattuja iltoja, ja että häpän myyntiä voi parhaiten kai nostaa pitkittämällä iltaa (toinen vaihtoehto voisi olla maltillistaa hintoja), mutta silti seuraava artistivalinta oli kovin outo. Kaikillekin kai kohtuutuntematon Peik-niminen kaveri veti ihan sinänsä hyvin potkivan DJ-setin Klubin puolella. Mutta kun aikataulu oli tässä vaiheessa jo parikymmentä minuuttia myöhässä, olisi Peikin setistä voinut ihan mahtavasti leikata vartin pois. Rytmilihaksen lisälämmittämiseen Peikin setillä epäilemättä pyrittiin, mutta joku nouseva oikea bändi olisi ollut ehkä illan profiiliin sopivampi, mene, ja sitten vielä tiedä.

Pakkahuoneen puolella alkoi jo olla merkkejä juhlahumusta, kun Lontoon Hackneyssa vuonna 1993 alkunsa saanut biittihybridi Asian Dub Foundation kuulutettiin lavalle. Ryhmän näkemistä olin käytännössä odottanut koko sen olemassaolon ajan, sikäli merkittävästi jo bändin esikoisalbumista ”Facts and Fictions” (1995) piti aikoinaan innostua. Olihan ADF varsin raikas tuulahdus 90-luvun alussa, kaiken metallisen möyryyttämisen ja mannereurooppalaisen tanssipaskan keskellä. Näinkin pitkään odotteluun keikka ei tietenkään kyennyt vastaamaan, mutta ei se toisaalta huonokaan ollut.

Tuorein albumi on viime vuodelta, ”The Signal and the Noise”, ja sillä odotetusti lähdettiin liikkeelle. ”Hoveringin” aikana soundit olivat vielä melkoista jööttiä, samoin kakkosena kuullun ”A History of Now”-albumin (2011) nimiraidan. Kolmosbiisi ”Zig Zag Nation” alkoi olla sitä tuttua, etukenoista ja päällekäyvää Dub Foundationia. Vokaaliosuudet bändi jakaa Chandrasonic Savalen ja pahaa jokirosvoa muistuttavan legendaarisen Ghetto Priestin kesken. Mutta ilman ällistyttävää huilisti Nathan Leetä tämä bändi ei olisi puoliksikaan näin kova rytmiriihi, miehen energia ja taidot ovat omaa luokkaansa. Muutenkin tuntui, Leetä lukuunottamatta, että mihinkään tajuntaaräjäyttävään muusikkouteen tämä homma ei ole perustunut, vaan ennenkaikkea kipeään grooveen ja huikeisiin biiseihin. Ja niitä saatiin.

The Speed of Light” albumilta ”Punkara” alkoi jo mennä ihan kunnolla tamperelaisen tanssijalan alle, omastanikin jouduin suorastaan pitämään kiinni, vaikka se ei tamperelainen olekaan. Samannimistä ranskalaisrainaa varten sävelletty ”La Haine”, sekä ”Riddim I Like” kirvoittivat tääontää-huudot, paikalla oli jonkunkin verran bändin selvästikin myös aiemmin nähneitä. Nathan Leen poikkihuilun läpi nykäisemän beatboxsoolon kautta, soolon joka asetti monet menneiden keikkojen menneet soolot häpeään, päästiin illan kauneimpaan biisin eli aivan hillittömän komeaan ”Song for Samiraan”, joka ehkä tänään sai kuitenkin hiukan hätiköidyn luennan. ”Radio Bubblegum” oli takahuoneessa ilmiselvästi paksun höpsiskääryleen pajauttaneen Ghetto Priestin oma show. Ehkä kovimmin tänään lähti koko bändiltä kuitenkin ”Naxalite”. Pari encoreakin kuultiin, joista kaiken kauniiksi lopuksi kuultu esikoisalbumin iso hitti ”Rebel Warrior” käänsi viimeisenkin kannan kattoon. Ehkä vähän hätäisen makuinen keikka tänään ADF:lta, mutta toisaalta, mistäs minä tiedän, kun en ole ennen ollut. Paremmalta olisi Pakkahuoneen pitänyt kuulostaa, sen tiedän.

Illan päätti Klubin puolella, ainakin omista syistäni suurin olla paikalla tänään, eli dubin kummisetä, reggaelegenda ja Rastafari Lee ”Scratch” Perry. Mies, jota ilman koko dub ei genrenä olisi olemassa, yksi kaikkien aikojen upein punksingle kuultavissamme, eikä Bob Marleyn ura sitä, miksi se sittemmin muodostui. Perry istuu kuoltuaan, jos ylipäätään kuolee, reggaetaivaassa Jahvetin ja Marleyn oikella puolella, jos istumajärkkää minulta tullaan kysymään. Rolling Stone-lehden ”100 Greatest (Rock) Artists of All Time” on listana muutenkin mielenkiintoinen, mutta aika korkealta sieltä myös Perry löytyy.

Välillä vain on niin, että artistin legendaarisuusaste menee kaiken edelle. Myös siis listassa syitä, miksi olla paikalla. Näin nytkin kohdallani. Varmasti moni sai paljon itseäni enemmän Perryn sinänsä aika monotonisesta dubbaamisesta, mutta minä myönnän ihan auliisti olleeni tsekkaamassa 78-vuotta mittariinsa toastannutta Perrya miehen saavutusten takia. Silti, Perry on edelleen kelpo kunnossa, ja ukkelin habitus on sinänsä jo kokemisen arvoinen. Kuivakka vanha herra köpöttelee lavaa edestakaisin vaaleanpunaisissa varsilenkkareissa, kruunattu leijona paidassaan ja puolitoistatonnia kiiltäviä helyjä päällä. Vanhemmiten, eikä välttämättä ihan sattumalta, mies muistuttaa yhä enemmän ikääntynyttä keisari Selassieta, parran ja tukan trimmaus on sama.

Turhaa olisi väittää jotain toistatuntiseksi venyyn setin kuulluista dubeista tai rytmeistä, se ei ole tässä hommassa mikään pointti, että millä biisilistalla mentiin. Tämä on meditaatiota, siunausta, opetusta, rytmiä rytmin vuoksi. Perry toteutti Bob Marleyn lähestyskäskyä ”Chant Down Babylon!” ja höpötteli meille Saatanan juonista, Jumalaan luottamisen tärkeydestä ja nikotiinia sisältävien savukkeiden vaarallisuudesta. Ja sytytti sytkärillään eturivin veljen ison valkoisen kääryleen. Parikymmentä sekuntia myöhemmin kaksi paikan pokeista lennätti kaveria pihalle kuin leppäkeihästä. Tulipahan kuitenkin kokeiltua.

Joudun myös tunnustamaan, että aivan hamaan loppuun en Perryn höpöttelyäköpöttelyä nähnyt, sen monotonisuus ja kellonajan myöhäisyys saivat otteen, ja kun ei noissa otteluissa loputtomiin jaksa selvinpäin. Varmasti kunnon etumyötäinen olisi kohottanut illan kokonaisuutta, mutta siihen ei nyt ollut tilaisuutta. Tai suuri valkoinen käärö, mutta kun en harrasta. Kaksi artistia nähdyksi niistä, jotka on tyyliin aina pitänyt nähdä ja Red Snapperilta illan kovin veto. Siinä Dubtoberin 2014 saldo. Give tanks fi di mjusic yesideh!  KG

Lars Winnerbäck (swe) @ Savoy-teatteri, Helsinki 04.10.2014

Olin odottanut näkeväni Pohjoismaiden kovimman rocklaulujen kirjoittajan, Ruotsin Springsteenin, Lars Winnerbäckin jo vuodesta 2001, jolloin aivan sattumalta bongasin Ruotsin SVT:ltä miehen aivan jäätävän kovan livetaltioinnin. Kyseinen keikka julkaistiin ”Live – För Dig”-albumina, ja sehän piti heti konkreettisesti seuraavana päivänä hankkia. Seuraava merkkipaalu itselleni oli vuoden 2003 ”Söndermarken”-levy, ja muutenkin miehen tekemisiä tuli seurattua puoliaktiivisesti täältä Pajukosta käsin. Kahdesti olin jo varaamassa lentolippuja Tukholmaan, näkemään Winnerbäck ison bändin kanssa, mutta kummallakin kerralla työt tulivat väliin, ja ”varaa” jäi painamatta. Olisin aina halunnut nähdä Winnerbäckin ensimmäistä kertaa nimenomaan kotikentällään. Helsingin Savoy-teatterin lauantai-illassa tajusin, miksi.

En nimittäin pikku keikkaseurueeni kanssa kokenut oikein kuuluvani joukkoon. En tiedä tunsiko Winnerbäck itsekään. Keikka alkoi suhteellisen säntillisesti hieman klo 19 jälkeen. Ensin Lars, tai tuttavallisemmin ”Lasse”, soitti muutaman kappaleen vain akustinen kitara ja huuliharppu seuranaan. Sitten lavalle asteli kaksi hienoa multi-instrumentalistia, nimittäin Winnerbäckin vakiokalustoon kuuluva Hovet-kitaristi Johan Persson, ja rumpujen taakse Annika Granlund Jonsson. Illan edetessä kumpikin toimitti myös upeita stemmalauluja, Johan soitti lisäksi pianoa ja huulihappua, Annika perkussioita, trumpettia ja pianoakin.

Yleisö oli varsin syttynyttä heti alkumetreistä lähtien, mutta varsinaisesti sen sytytti kuitenkin ”Min älskling har ett hjärta av snö”, joka valitettavasti viimeistään sytytti suomenruotsalaisen yleisön myös hillittömään älypuhelinten räpläämiseen, valokuvaamiseen ja laitteita räpläämättömän porukan häirintään. Tai mistä minä tiedän, kuinka moni häiriintyi, mutta itse olin seurueeni kanssa suorastaan suuttunut ja pöyristynyt. Jos jengi olisi edes tajunnut ottaa ne esisalamat pois käytöstä, mutta koko sali leimahteli, varsinkin keikan alkupäässä, kun parempi väki valokuvasi toistensa takaraivoja. Ehkä johonkin ruutuun osui myös asiasta silminnähden häiriintynyt Winnerbäck, jonka koko ajan odotin huomauttavan asiasta. Sivistyneen ruotsalaisesti tietenkin, ja huumorin keinoin. Mutta ei, miehemme kesti moukkamaisuuden ja esitti meille liudan kauneimpia laulujaan upeasti triokokoonpanolle sovitettuna. Larsia oli odotettu Suomeen käsinkosketeltavasti liian kauan, ja se johti levottomaan täpinään yleisön puolelta.

Itse en itselleni mitään voi, olen kova häiriintymään keikoilla. Ja sekin on oikein ja sallittua, jos oikein ja sallittua on myös roiskia tovereita salamalla taka-taka-taka-taka takaapäin. Vapaa maailma. Mutta vapaan maailman Savoy-teatterin käytävillä luki moneen otteeseen ja isolla, että konserttien valo-ja videokuvaaminen kielletty. Ongelma onkin, että se luki suomeksi. Eli sitä ei tarvitse totella koska se oli ugria, tai minimissäänkin voi esittää, ettei ymmärrä. Niinkö?

Vain yksi hyvä asia seurasi ahkerasta älypuhelinten hieromisesta ; se itseäni vähintäinkin saman verran ärsyttävä, aivoton ja ajatukseton tahdinläpsyttäminen jäi tänään varsin vähälle. Siitä kiitos. Mutta kuten sanoin, olisin halunnut nähdä itselleni Erittäin Tärkeän Winnerbäckin keikan Ruotsin puolella, ruotsalaisen yleisön kanssa. Mutta nyt kävi näin.

Silti, Lars lauloi upeasti ja soitti kitaraa taidolla, ei vain silkkaa välttämättömyyttä, niinkuin kovin moni laulaja-lauluntekijä. Silti, Lars sai huuliharpun kuulostamaan keksimisen arvoiselta instrumentilta, ei vain folkhommiin kuuluvalta itsestäänselvyydeltä. Silti, bändi veti hillittömän kovan rock’n’rollversion biisistä ”Jag får liksom ingen ordning”. Silti, keikan loppupäähän säästetty ”Ingen soldat” nosti selkäruodon ihosta läpi. Silti, varsinaisen setin päättänyt ”Hosianna” samannimiseltä ja tuoreimmalta studioalbumilta (2013), oli kerrassaan jäätävä esitys. Jäätävän kaunis ylistyslaulu Tukholmalle ja Södermalmille, jäätävän upeasti tulkittuna. Tämän takia pelkästään kannatti kärsiä, ja ennenkaikkea, olla paikalla. Ei epäilystäkään, kuka täyttää Ulf Lundellin saappaita, ja jo 20-vuotisen uran tehneitä, varsin isonumeroisia omiaankin. Ja että kuka kirjoittaa Skandinavian komeimmat heartland-laulut.

Lars Winnerbäckin vertaaminen Bruce Springsteeniin itseensä on sikäli viiltävää, että se harvinaislaatuisella tavalla tekee oikeutta kummallekin. Biisit kasvavat samalla lailla, niillä on oma sisäinen dramaturgiansa, ne ovat hyvin (elo)kuvallisia ja koetun makuisia. Dramaturgia on myös keikoilla, eikä lavalle raahata puoliosaavia frendejä soittamaan, vaan kovimmat muusikot mitä Ruotsista löytyy, ja sehän ei ole välttämättä vähän. Pitkään Winnerbäckiä säestänyt Hovet on Ruotsin E Street Band isoine sointeineen, Hammondeineen ja naisvokaaleineen; tutut bassokuviot, tutut sovitukset ja kasvatukset, mutta ei liian tutut. Kukaan ei jäljittele ketään.

Encoreita saatiin muutama, mutta tänään Lars lopetti jo tunnin ja kahdenkymmenen kohdalla, ainakin itseni yllättäneen aikaisin. Ilman ”Elden”-biisiä ei poistuta Savoyn takahuoneeseen, eikä poistuttu. Jos kiinnostaa kaiken tämän marinan jälkeen, uskon että ”Elden” löytyy useana kymmenenä epävakaana iPhone-tallenteena YouTubesta. En ole tosin viitsinyt käydä katsomassa.

Kiitos keikasta Lars, ja kiitos että vihdoin tulit Suomeen. Lupaan nähdä seuraavan keikkasi Ruotsin puolella, ison bändin kanssa, jossa soittaa mahdollisimman monta tuttua Hovet-muusikkoa. Ehkä sitten voit myös soittaa ”Jag fattar alltihop”? Tänään en ihan jokaista sanaa tajunnut, ei riittänyt kouluruotsi. Vielä vähemmän tajusin ympärilläni touhuttua, keikoille kuulumatonta touhua. Nähdään Cirkuksessa siis. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: