Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Daniel Lanois”

Lucinda Williams (us), Darling West (no) @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 28.08.2017

Lucinda Williams esiintyi edellisen kerran Helsingissä toukokuussa 2013, ja jotain maagista tuossa Finlandia-talon illassa on ilmassa ollut, siksi lämmöllä ja hehkutellen roots-ja americanayleisö on keikkaa muistellut. Nyt tarjoutui onneksi meille edellisen kerran hassanneillekin uusi tilaisuus nähdä ja kokea vuonna 1978 uransa aloittanut ja vuosikymmenten myötä yhdysvaltalaisen lauluntekijäparhaimmiston aivan terävimpään kärkeen tiensä taistellut Williams. Tämänkertaisessa illassa Williams bändeineen tarjoili laadukkaan puolitoistatuntisen peruskeikan, legendaarisen maagisesta vedosta jos nyt ei ehkä voikaan puhua. Mutta ei joka kerta tarvitsekaan voida.

Helsingin Juhlaviikot ansaitsee artistien esille-ja maahantuojana kyllä todella korkean arvosanan. Tänäkin vuonna ulkomaan vierailijakattaus oli sanalla sanoen huikea, Daniel Lanois, Stax Recordsin soul-legenda William Bell, Trinidadin ääni Calypso Rose ja tulevaisuuden iso brittinimi Sundara Karma (josta myöhemmin lisää), vain muutama mainiten. Huvilateltan ohjelmistoon jo pelkästään, on joka elokuu jossain muodossa pakko suhtautua. Ilman Juhlaviikkojen kesänpäättäjäisiä Helsingin vuotuinen konserttitarjonta olisi minimissäänkin kapeampi, jos kohta paljon köyhempikin.

Illan avasi minuutilleen ja sovitusti klo 19 lavalle kuulutettu norjalainen Darling West, vuonna 2011 Oslossa perustettu folk/americanatrio, joka on alan piireissä kovissa nousuissa. Ennakkotiedot hehkuttivat bändin soinnissa kuuluvan paitsi Nashvillen kaikujen, myös Norjan vuonomaisemien, mutta itse en jälkimmäisiä kyllä kuullut. Eikä siinä mitään, amerikantraditio soi bändillä niin hyvin, että itse en jäänyt kaipaamaan hardangerinviuluja tai munniharppuja. Darling Westiltä ilmestyi vuosi sitten kakkosalbumi ”Vinyl and a Heartache”, jonka nimibiisi toimikin yhtenä parhaimmista peräti 50-minuuttiseksi venyneessä lämppärislotissa. Nöyrällä asenteella hoidettu keikka ei kuitenkaan tuntunut minuuttiakaan liian pitkältä, ja suurin osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä, vastaanotto oli lämmin ja bändi niin kiitollinen, että harvemmin näkee. Kitaristi-laulaja Tor Egil Kreken tunnustikin, että kun tarjous tulla Helsinkiin avaamaan Lucinda Williamsille tuli, se oli kuin ”olisi voittanut miljoona dollaria”. Darling West otti leiviskästään kaiken irti, ja sai taatusti muutaman uuden pidemmänkin tähtäimen kuuntelijan, ja niinhän hyvien keikkojen on tarkoituskin toimia. Ja jos biisikynä pysyy yhtä terävänä kuin vaikkapa aivan järjettömän kauniin ”Lonelinessin” kohdalla, hätää ei ole. Bändin kunniaksi on myös sanottava, että setin ainoa cover, Fleetwood Mac-standardi, tuntui koko keikan laimeimmalta biisiltä. Plakkarissa Darling Westillä on jo Norjan Grammy eli Spellemannprisen parhaasta countryalbumista viime vuodelta. Bändin kolmi(kin)ääninen laulu ja laaja instrumenttivalikoima (pedal steel, banjo, mandoliini, huuliharppu, puoliakustinen jazzkitara ja sähköiset kitara ja basso) pitävät homman persoonallisena, ja kovasti Nashvilleen kallellaan olevat laulut ankkurin vahvasti kiinni countryn perinnesedimentissä. Mari Krekenin kaunis lauluääni ja bändin harvinaisen nöyrä asenne hoitanevat loput esteet matkalle (toivottavasti) pitkälle.

huvilateltta2017_darling_west_joonas_brandt0511

Kuva: Joonas Brandt.

Lucinda Williams taisteli itseään yli kymmenen vuotta vaihtoehtoisemman countryn ja americanan eturiviin jo vuodesta 1978 lähtien, kirjoitti ja esitti lauluja vailla merkittävämpää huomiota. Vuonna 1988 julkaistu kolmosalbumi ”Lucinda Williams” sisälsi laulun ”Passionate Kisses”, jonka Mary Chapin Carpenter myöhemmin levytti hitiksi, ja joka takasi Williamsille ensimmäisen Grammy-palkinnon 1994. Suosio oli siis jo hajullaan, mutta vasta 1998 julkaistu ”Car Wheels On a Gravel Road” toi Lucindan laajemman maailman tietoisuuteen. Omastakin levyhyllystä albumi toki löytyy, mutta on jäänyt vähäiselle pyöritykselle, varmaankin lähinnä siksi, että sen ympäriltä löytyy muutama muukin levy. Läpimurtoalbumi myi nopeasti kultaa, ”Still I Long For Your Kiss” soi elokuvassa ”The Horse Whisperer” ja Williams kiersi Tom Pettyn, Bob Dylanin ja The Allman Brothers Bandin kanssa. Lucinda Williams tuli jäädäkseen, ja on tänä päivänä yksi kaikkein korkeimmalle kanonisoiduista americanan laulunkirjoittajista. Eikä syyttä.

Monet Williamsin laulut ovat rakenteeltaan äärettömän yksinkertaisia, elleivät välillä peräti hypnoottisen sellaisia, kuten nyt vaikkapa Huvilateltan illan täsmälleen sovittuun aikaan klo 20.45 käyntiin polkaissut ”Protection” (vuoden 2014 ”Down Where the Spirit Meets the Bone”-albumilta). Huvilateltta nousevine katsomoineen ja kangaskattoineen on aina kuulostanut hyvältä, niin tänäänkin. Parhaiten se soveltuukin puoliakustisille artisteille, tai hillitymmillä äänenpaineilla soitatettaville sähköisille. Paitsi että, teltan ulkopuolisen baarin sijoittelulle olisi syytä tehdä jotain. Sieltä kuuluva huuto ja pulina häiritsee paikoin erittäin paljon lämmittelybändien keikkoja, jos kohta niiden yleisöjäkin. Sitäpaitsi, miksi maksaa tämänhintainen lippu ja tinata korkealaatuisten lämppäreiden aikana 7 ja puolen euron oluita kangasseinän takana, kymmenen metrin päässä. Ylimielistä, sanon minä, jos kohta sanon myös, että jokaisen oma asia. Paitsi että se mekkala ei enää ole, pelkästään oma.

Onneksi baari oli Williamsin aloittaessa tyhjentynyt ja silminnähden suurin osa istuimista myös myyty. Hyvä niin, vain täytetyt istuimet voivat taata minkään artistin paluun ikinä takaisin. Kolmantena kuultu, hyvinkin Steve Earle-henkinen ”Drunken Angel” käynnisti keikan todella. Siitä encoreihin asti kaikki oli äärettömän kovaa amerikan rockin juhlaa, mutta tänään encoreosuus ei tuonut mitään lisää itse keikkaan, ja olisikin saanut suorastaan jäädä pois. Erittäin laadukas tunti ja varttinen varsinainen setti olisi tänään ollut juuri mahtavan napakka. Encoren pitkitetyt soolot ja yleisömyönnytysbiisi Nro 1, eli Neil Youngin ”Rockin’ In The Free World” laiskoine kättenläpsytyksineen onnistui jotenkin latistamaan varsinaisen setin huipuista huipuimpia hetkiä, vaikka biisivalinnan tai sen tulkinnan, ei taatusti ollut tarkoitus niin tehdä.

West Memphis”-biisiä Lucinda taustoitti kertomalla laulun pohjana olevan tositarinan kolmesta syyttömänä vankilaan tuomitusta nuoresta miehestä, eli ns. Memphis Threestä. Läpimurtolevyltä ”Car Wheels On a Gravel Road” kuultiin kolme stygeä, eikä voi mitään, kyllä niistä kaksi illan mieleenpainuneimpia vetoja myös olivat, nimittäin jo mainittu ”Drunken Angel”, sekä hartaasti tulkittu häkellyttävän kaunis ”Lake Charles”.  Tänä vuonna 25 täyttänyttä ”Sweet Old World”-albumia Lucinda juhlisti soittamalla siltä niinikään kolme biisiä, niistä jynkky ”Hot Blood” soi komeimmin. Illan kärkikahinoihin nousi myös Patti Smithin julistuksen erittäin kovasti mieleen tuonut hypnoottinen ”Foolishness”, naisasialaulu, ihmisasialaulu. Varsinaisen setin päättänyt tanakan kankinen ”Honey Bee”-rytmiblues kertoi aikuisten välisestä vetovoimasta, se soi pitkänä ja rouheana keikan päättäjänä (jota se oikeastaan olisikin siis voinut olla). Varsinkin basisti David Sutton pääsi louhimaan kunnolla alakerrasta. Lucinda Williams on nyt soittanut jo kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän tämän kokoonpanon kanssa, eli Sutton bassossa, Butch Norton rummuissa ja perkussioissa ja Stuart Mathis kitarassa. Trio tunnetaan myös omillaan, se on levyttänyt Buick 6-nimellä muutaman albuminkin raskaskätistä grooveaan ja boogietaan, ja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen combo, jos vaikka Govt’ Mulen kaltainen jytä käy jalan alle, ja ihan vaan vaikka ei kävisikään. Varsinkin kitaristi Mathis osoittautui niin innovatiiviseksi ja dramaturgiantajuiseksi keppimieheksi, että liian harvoin näkee. Liian usein sen sijaan näkee ja kuulee aivotonta luukuttamista, kun kerran soolo pitää olla. Mathis oli ajatellut biisien sanomaa läpi, kitarasoolot olivat tulkintoja, eivät juonetonta paahtoa.

Vuosien odotuksiin ei Lucinda Williamsin juhlaviikkokeikka kyennyt vastaamaan, mutta muodostui kuitenkin kaikessa laadukkuudessaan tyylikkääksi läpileikkaukseksi huikean laulunkirjoittajan tuotantoon. Ja milloin näkee Emmylou Harrisin? KG

Daniel Lanois (can) @ Tavastia, Helsinki 11.12.2012

Joulukuu on osoittautunut hiukan nihkeäksi keikkakuukaudeksi, minkä lisäksi palkkatyöt ovat viime päivinä vieneet meikäläistä kuin vuohta valjaissa. Siksi kanadalaisen tuottajaslegenda Daniel Lanoisinkin keikkaan pitää suhtautua näin pikku viiveellä. Lippuhan oli kyseiseen iltaan hankittu jo varhain kesällä, heti myyntiintulopäivänä, mikä kielii keikan merkittävyydestä, jopa koko tänä huikeaksi muodostuneena armon livevuonna 2012. Ja hyvin tuntui kauppa käyneen, ovilippuja sai toki, mutta varsin täynnä liiteri silti oli.

Saavuin Tavastialle kun taustan kankaalla jo pyöri (Lanoisin itsensä tekemiä, näin otaksun) elokuvaklippejä ambientin musiikin tukemana. Lanois siis ikäänkuin lämmitteli itse itseään, olematta kuitenkaan lavalla. Nerokasta. Pelolla nimittäin joutui odottamaan jotakin aivotonta viimehetken kotimaista lämppärikiinnitystä. Onneksi sellaista ei ilmennyt, tämän tason herrrasmiehet ei lämppäreitä tarvitse, tai ainakaan kaipaa.

Keikka alkoi jälleen tasan ilmoitettuun kellonlyömään, Tavastialla(kin) tästä on tullut jo rutiinia ja arvostukseni on iso. Ja vaikka toistankin vakiolukijan silmissä itseäni pahasti, sanon edelleen, että Tavastian eteishenkilökunnan uusi, rento ilme on kyllä todella tärkeä ja viihtyvyyttä huimasti lisännyt asia. Hyvä miehet.

Daniel Lanois on siis Kanadan Quebecistä kotoisin oleva, vastikään 61 täyttänyt muusikko, säveltäjä, multi-instrumentalisti (niinkuin nykyään on muodikasta sanoa) ja tuottaja. Jälkimmäisessä roolissaan mies ei esittelyjä kaipaa, CV on enemmän kuin kunnossa, ja sieltä löytyy mm. U2, Willie Nelson, Emmylou Harris, Brian Eno ja Bob Dylan. Eikä nyt puhuta mistä tahansa välilevyistä, vaan mainittujen artistien taiteellisista merkkipaaluista. Hyvällä syyllä voi esim. sanoa, että syvälle tunnustavan kristillisyyden suohon vajonneen Bob Dylanin uran pelasti, ja kultakantaan palautti, Lanoisin tuottama ”Oh Mercy”-albumi vuonna 1989. Eikä siinä kaikki, kun U2 vielä oli hyvä bändi, eikä ollut sairastunut mammuttitautiin ja hyväntekeväisyyteen, otti bändi uransa isoimman askeleen eteenpäin albumilla ”The Unforgettable Fire” (1984). Omassa soittohistoriassani yksi eniten koskaan edestakaisin sahatuista albumeista, tuotantovastuussa Lanois ja Brian Eno yhdessä, joka yhteistyö sitten jatkui ”The Joshua Treella” 1987. Ja niin edespäin, jolla viittaan siis Lanoisin tuotanto-CV:een, joka enemmän kuin ansiolistaa, muistuttaa taivasosuutta ja vertautuu omasta näkövinkkelistäni vain brittiläisen Steve Lillywhiten vastaavaan.

Niin, se itse keikka. Ensimmäinen kolmannes alusta oli itselleni silkkaa juhlaa. Hesarin Arto Pajukallio käytti illan annista, ja sitäkautta Lanoisin soolotuotannosta, mainiota nimitystä ambient americana. Minulla mieleen nousi varsinkin keikan alkupuolella ihan oma termi progressiivinen americana. Niin tai näin, taidolla ja maulla Lanois yhdistelee albumeiltaan tuttuja äänikuvia rakenteeltaan ydinkoviin biiseihin, ja synnyttää äärettömän mielenkiintoista, hiukan kokeilevampaa juurimusiikkia. Itse olen mestarimme levytettyyn soolokyytiin hypännyt vasta vuoden 1993 albumilla ”For the Beauty of Wynona”, ja ehkä se kaikkein americanoin albumi eli esikoinen ”Acadie” on jäänyt valitettavan huonolle kuuntelulle. Mutta ei jää enää. Setin alkupäässä kuultinkin varsin monta raitaa mainitulta esikoiselta.

Lanoisin trio oli linnoittautunut aivan lavan etureunaan, maestro Les Pauleineen keskellä, rumpaliguru Brian Blade (ex-Steve Earle & The Dukes)  sivuttain yleisöön lavan vasemmalla laidalla (meistä katsottuna) ja oikealla basisti Jim Wilson (Mother Superior, ex-Rollins Band). Blade soitti milloin sudeilla, milloin nuijilla ja välillä jopa kyynärpäillään, mutta yhtäkaikki täräytti meikäläisen aikajanalla itsensä nähtyjen rumpaleiden Top 4:een erittäin rennosti ja helposti. Jim Wilson puolestaan meritoitui ennenkaikkea takaamalla upeat stemmalaulut ja tuomalla biiseihin soulmaisia kaikuja. Eikä Daniel Lanois ollut roudannut lavalle miljoonaa kitaraa, vaan selvisi yhdellä. Ja soitti tyylikkäästi, itseään korostamatta.

Minulle Lanoisin soolotuotanto, joka nykyään käsittää 10 albumikokonaisuutta ja pari leffasoundtrackia, ei ole umpituttu, joten haluan settilistan suhteen rehellisesti olla besserwissaamatta eli paremmintietämättä, varsinkin kun tällä erää ei muualtakaan netin syövereistä löytynyt tähän apua. Palaan toki asiaan täydennyksenä, jos pikapuoliin biisilistaa löytyy, onhan KG kuitenkin ennenkaikkea yleisön palvelija.

Yhtäkaikki, nautinnollinen kokonaisuus upeiden amerikanbiisien parissa. Lanoisin lauluissa ei välttämättä bourbon virtaa, eivätkä autot ole nopeita, enemmänkin niissä preeriatuuli ujeltaa kaipaustaan. Miehen bravuurisoitinta eli pedal steelia kuultiin tänään vain parissa biisissä. Sanon onneksi, en ole oikein koskaan ollut pd-miehiä. Hieno keikka ja aika mahtava ukko nähdä vielä tänne keikkavuoden kauniiksi lopuksi (vaikka ei tämä nyt ihan vielä ohi ole). Iltaa ei pystynyt pilaamaan edes se yläparvella takanani nillittänyt tärkeä pikkudirika tai pukumies, jonka vakaa mielipide oli, että minä ja keikkaseurani seisomme väärässä paikassa, koska Herra ei näe. Herraa hyvää kiittäkää, siitä muistutuksesta, että onneksi itse on jo oppinut operoimaan aika rennolla otteella keikkaharrastuksessaan, eikä iltoja enää pilata ihan noin vain.  Ja rokkiklubilla saa kyllä seistä. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: