Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Zola Jesus”

Mew (dk), Lydmor (dk) @ The Circus, Helsinki 07.12.2017

Vakilukija tai kestotilaaja tietää, kuinka kohtuullisen moni tämän median keikkaraportti on päättynyt toteamukseen, että nämä ja nuo ja nämäkin, on joskus tilaisuuden tullen nähtävä ja katsastettava uudestaan. Pitkästä aikaa tuli nähtyä bändi, jolle kertakatsastus riittää aivan mainiosti, varsinkin kun katsastuksen laatu osoittautui siksi, miksi osoittautui. Tanskan indie/dreampop/proge/post-suosikki Mew’n maine kovana livebändinä ja ahkerana kiertäjänä on toki kiirinyt orkesterin edelle. Suomessakin bändi on rampannut hyvää tahtia, viimeksi Mew nähtiin menneen kesän Ilosaarirockissa. Tänä vuonna bändin toi Suomeen peräti siis kahdesti ”Visuals”-albumin maailmankiertue, kiekkohan ilmestyi huhtikuussa. Ei ollut myöskään Helsingin The Circuksen loppuunmyydyn keikan tinnitus ehtinyt laantua, kun jo seuraavana aamuna uutisoitiin Mew’n tulevan ensi kesän Tammerfestiin.

Tanska-illan avasi Mew’n maannainen Lydmor. Nainen, kannettava tietokone ja sekvensseri. Täsmälleen ilmoitettuun aikaan eli klo 20 settinsä aloittanut Lydmor vaikutti alun osuuttaan hyvinkin kiireiseltä, koneen ja laulun vuorottainen hallinta ei kaikin kohdin tahtonut sujua. Syykin selvisi ensimmäisissä pidemmissä välispiikeissä, Jenny Rossander, niinkuin Verovirasto ja postinkantaja häntä ilmeisimmin kutsuvat, kertoi olleensa ennen keikkaa suunnattoman jännittynyt, ellei peräti peloissaan. Syitä emme koskaan saaneet täsmälleen tietää, mutta Jennyn vuosia jatkuneella Mew-diggailulla ja bändin paineita aiheuttaneella, tärkeällä rundin päätöskeikalla lienee osuutta asiaan. Lydmor sai juonesta kuitenkin kiinni yleisön ystävällisellä kannustuksella ja suoriutui 35-minuuttisestaan vallan mainiosti. Tiski ajoi Lydmorin konebiittiä tässä vaiheessa jo niin kovaa, Circuksen trussit helisten ja kilisten, että kokenut keikkakävijä vääjäämättä arvasikin, mitä tuleman pitää. Eli paskaa soundia suurimmaksi osaksi iltaa, ja sitähän saatiin.

Alun settiä, kun Lydmorin esityksessä oli joku hiljaisempi hetki, erotin lähimmältä baaritiskiltä yhden sanan: ”Björk”. Totta, kolmisen ensimmäistä biisiä ei olisi voinut olla enempää björkiä, rajuina ja yhtäkkisinä purkautuvine tanssiliikkeineen, skandiaksentteineen ja fraseerauksineen. Björk on tehnyt hienoja asioita popmusiikissa, mutta koska Björk on ne jo tehnyt, ei niitä tarvitsisi muiden enää tehdä. Lydmor kertoi asuneensa viimeisimmät muutamat vuodet Kiinan Shanghaissa ja laatineensa siellä uutta musaa uudella innolla. Kaksi Kiina-kauden biisiä onneksi veikin björkmielikuvat mennessään ja antoi tilan Lydmorin omemmalle ilmaisulle. Upea ”Claudia” ja vielä hienompi ”Money Towers” jyskivät mainiosti ja mieleen nousi jopa niinkin kova nimi kuin Zola Jesus, ja tämä on toki paljon sanottu. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että Lydmorin lopulta ihan mainioksi kääntynyt lyhykäinen setti oli ehdottomasti illan parempi, dynaamisempi, musiikillisesti haastavampi ja mielenkiintoisempi. Nyt tiedän.

mew-424x600

Jo toinen keikka lyhyen ajan sisään, jonka tiski pilaa. Enkä nytkään puhu baaristiskistä. Niiden toiminnassa ei Circuksessa ole suurempaa moittimista ja paikka muutenkin periaatteessa edelleen täyttää kansainväliset kriteerit rockluolana. Olen ollut omiaan myös puolustamaan Circuksen soundia, enkä vieläkään oikein muuhun suostu, nyt vain miksaustiskillä valahti homma sikäli sisäreisille, että (onneksi) harvoin kuulee. Takaportaan tietotoimistosta sain ymmärtää, että bändi oli soundcheckissä vetänyt kaksi biisiä, joista jälkimmäinen oli tänään varsinaisen setin toiseksi viimeinen lanaus, eli ”Apocalypso / Saviours of Jazz Ballet” (saatan hyvinkin palata näihin tekotaiteellisiin otsikoihin tuonnempana). Ja kuinka olla, juuri tämä soundcheckissä tyhjälle salille vedetty biisi kulminoi illan karmeuden. Se soitatettiin jo niin kovaa, ja niin puuroisesti, että en muista pitkään aikaan kuulleeni. Muistanpa, Eestissä joulukuussa 2008 Rakveren koripallohallissa, kun Norjan raskasprogeilijat Enslaved kuulosti särkijän läpi ajetulta Kurskin panssaritaistelulta 1943, kylkeen lyötynä vielä hallikaikua viiveellä. Sitä ei kestänyt selvinpäin, ja oli myös mentävä tiskille huutamaan enkuksi, että tee jotain. Mutta kaveri ei tietenkään kuullut. Muistelen jonkun vaakasuuntaisen käsimerkin tulleen paremmin ymmärretyksi.

Yhtäkaikki, tarkkailin nuoria kauniita Mew-faneja ympärilläni. Kellään ei tuntunut olevan hätää. Monilla toki asialliset korvatulpat, mutta ei suinkaan kaikilla. Olinko se vain minä? EN ollut. Mew’n keikan sössi miksaaja, bändin oma, ja lopussa basisti Johan Wohlertin oikein nimeltä varta vasten esittelemä ja kiittelemä. Järkyttävää touhua. Tätä kaveria bändi on roudannut mukanaan noin 30 maahan tälläkin kiertueella. Kyllä, käyn relatiivisen paljon edelleen keikoilla. Kyllä, kuulen niitä suht paljon, hyvinkin erilaisissa paikoissa. Kyllä, olen ollut keikalla siis ennenkin. Kyllä, olen avarakatseinen rockmusiikin lajityyppien suhteen. Kyllä, tiedän miltä linjalta bändi parhaimmalta todennäköisimmin kuulostaa. Miksaajan linjalta kohti lavaa, silloin kun hanikoissa on hereillä oleva ammattimies, jonka Levikset ei kastu siitä, että on kiertueen päätöskeikka ja kohta saa kaljaa. Että nyt luukutetaan, kun tää päättyy tähän. Olen myös tottunut kovaäänisiin keikkoihin, mutta jos Motörhead soitti ”kuulaammin” Kaapelitehtaalla aikoinaan, niin jotain meni tänään mönkään.

Kolme ensimmäistä encorea kuuntelin parven alta, pääbaaritiskin tuntumasta. Ja heti kuulosti paljon paljon paremmalta, suorastaan hyvältä. Mutta se ei ollut se kuulokuva, josta miksaaja itse tänään nautti, plus että noille sijoille mahtuu koko klubillisesta viitisen prosenttia. Eikä se ole se kuulokuva, baaritiskiltä parven alta, josta suostun juuri minkään artistin kohdalla maksamaan 40 euroa, tai pahimmillaan täälläkin puolet enemmän.

Kaikkihan alkoi ihan lupaavasti, vartin verran ilmoitettua myöhemmin. ”In A Better Place” tuoreelta ”Visuals”-albumilta on ihan tehokas keikan avaaja. Eikä äänenpaineesta kannata lausua ekan stygen aikana juuri minään iltana mitään. Kakkosena kuultu ”Special” meni jo puuroksi, ja loppu on äänentoiston lähihistoriaa. Muutakin mieltä saa olla, mutta tämä blogi ei käsittele muita mieliä, ainoastaan henkilökohtaista. Parhaiten alulla settiä erottui ja kulki ”Satellites”. Myönnän, omat korvatulpat olivat jääneet himaan, olen niiden ahkera ja tottunut käyttäjä. Mutta riittävän monta empiiristä pikkusormen korvakäytävään työntämistä myöhemmin totesin, että ei jäänyt tulpattomuudesta kiinni tänään.

Mew tykkää soittaa isosti, se on stadionbändi. Mutta stadionbändinkin pitäisi osata soittaa klubeilla, mikäli soittaa klubeilla. Jännityksellä odotin räjähtääkö ensin ainoa ja viimeinen daijuni, Circuksen PA, vai Mew’n keppimiesten piukea into, kova oli silminnähden halu soittaa vielä isommin, massiivisemmin, kovempaa. Väliin kosketinsoittaja Nick Watts tarttui toiseen kitaraan, eikä onnistunut tuomaan musiikillisesti mitään lisää lavalle, ainoastaan yhä pahemmin puuroutuvaa äänivallia. Väliin Wattsin kiipparit saatiin kuulostamaan ihan asiallisilta, mutta liian kovaa niitä ajettiin kitaraseinää vasten. Volyymin nostaminenhan on loputon kierre, kun siihen lähtee, aina jokin soitin tahtoo hukkua. Wattsin sekvensseripörinät kuulostivat kautta linjan kammottavilta, vain pianosoundit tulivat asiallisesti läpi.

Merkittävää on myös, että soundi paheni kohti setin loppua, eikä niin saisi koskaan käydä. Loppupäässä kuultiin myös rauhallisempia biisejä, peräti suvantojakin muuten Mew’n hyvinkin puuduttavassa biisimassassa, kuten uutuusplatan ”Carry Me To Safetyssa”, jonka aikana ensimmäistä kertaa kuulin itseni sanovan sanan dynamiikka. Biisin erittäin Pink Floyd-mallinen kertosäe on yksinkertaisesti hienoa kertsinkirjoitusta ja olisi ansainnut kuulostaa paremmalta. Niinkuin koko keikkakin toki, ja bändi, joka sinänsä hoiti leiviskänsä kunnolla. Iltaa pelasti paljon taustakankaalla pyörineet ja varsin kunnossa olleet visuaalit, joiden toki tämännimisellä rundilla pitääkin olla kunnossa. Pitänee palata antamaan Mew’lle mahdollisuus nimenomaan levyiltä, niiltä olen löytänyt hatarammallakin tutustumisella paljon nyansseja ja mainittuakin dynamiikkaa. Livenä jokainen biisi tuntui alkavan hätäisen lyhyellä kitaraintrolla, sitten täysi hööki päälle ja lopetus kuin seinään. Kaksi kolmasosaa keikan alusta kaikki biisit näin. Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/mew/2017/the-circus-helsinki-finland-63e05a67.html

Circuksen ilta ei kuluvaa ja loppua kohti hiipuvaa rockvuotta onnistunut pelastamaan tai parantamaan, onpahan ollut heikko, kuiva ja ankea livevuosi. Vaikka toki merkittävää ja hyvääkin on tullut nähdyksi. Uutta ja parempaa kohti siis. Jos puolellekaan vuoden 2018 merkittävistä keikoista ihminen venähtää, niin kaikki hyvin. KG

Jarboe (us), Void ov Voices (hu) @ Kuudes Linja, Helsinki 19.12.2013

Attila Csihar nousi rockin maailmankartalle 80-luvun loppupuoliskolla unkarilaisen blackmetalryhmä Tormentorin nokilla. Bändin esikoisalbumi ”Anno Domini” vakuutti alan nousevat ja laajenevat piirit, ja bändistä tulikin varhaisen mustuuden kulttinimi. Samaan aikaan Norjassa laulu-ja soitinyhtye Mayhemin vokalisti (olisi liikaa sanoa laulaja), ruotsalainen Dead, tapetoi yhteiskämpästä tunnelman pilalle, aseenaan haulikko ja ainoat aivonsa. Mayhem oli alkamaisillaan ensimmäisen pitkänsä levytyksiä, ja solisti piti jostain löytää. Paikka oli Attila Csiharin ja loppu on äärimetallin historiaa. Yhteistyön tulos on niinkin legendaarinen platta kuin ”De Mysteriis Dom Satanas”, yksi kaikkien aikojen parhaista blacklevytyksistä koskaan. Ja tärkeimmistä. Vuodesta 2004 lähtien Attila on sitten toiminut myös Mayhemin vakiokokoonpanossa solistina, nyt jo kolmella pitkäsoitolla, ja tietenkin kiertueilla.

Mayhemin lisäksi miehemme Budapestista on toiminut ikäänkuin ulkojäsenenä yhdysvaltalaisessa hidasteluorkesterissa Sunn O))) ja vieraillut vaikka kenen levyilla, mutta pyörittänyt myös vuodesta 2008 lähtien yhden miehen sooloprojektiaan Void ov Voices. Viimeksi keväällä Void ov Voices esiintyi Helsingin Korjaamolla, missä Attila säesti mykkäelokuvan ”Tohtori Caligarin Kabinetti”. Jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä, jonka täytyy olla hyvä, menetin tuon tilaisuuden. Nyt oli tilanne paikattava ja hankkiuduttava Budapestin nuuttipukin pikkujoulushow’n äärelle Sörnäisten Kuudes Linja-klubille.

Otsikko Void ov Voices on varsin kuvaava. Tänään, ja varmaankin muinakin iltoina, Attila veti rapsakan puolen tunnin show’n valkoiseen kaapuun ja mustaan huppuun pukeutuneena. Tunnelmakynttilät paloivat ja ainakin itse vannoutuneempana blackmetalhesselinä pääsin aika ajoin jopa ns. tunnelmaan. Mutta korostan, vain hetkittäin. Csiharin setti oli yksi pitkä (en sanoisi biisi) musiikkiseinä joka vyöryi päälle niin, että mies ääntelehti, murisi, lauloi ja voihki mikrofoniin, luuppasi oman äänensä ja loi siitä kollaasin. Välillä kama kuulosti kieroutuneelta, modernilta oopperalta, välillä fransiskaaniluostarin kuorolta, joka on saanut yöllisiin harjoituksiinsa vihreänkarvaista tahtikättä heiluttamaan itsensä Vanhan Huoripukin. Alussa vetoa olin varma, että tästä syntyy jotain täysin ainutlaatuista. Parinkymmenen minuutin kohdalla ajatus karkaili jo pahasti, mikä todistaa kuitenkin jonkinasteisen meditaation puolesta, ja loppua kohden olin taas varma, että tämä kannatti nähdä. Olin nähnyt Attila Csiharin kerran aiemmin, nyky-Mayhemin nokilla, pahaksi Joulupukiksi naamioituneena. Nyt teema oli enemmänkin antikirkollinen. Väitän edelleen, että paikalla kuitenkin kannatti olla, syventämässä kuvaa Unkarin bläkkislegendan taiteilijaolemuksesta. Attilan setti loppui juuri ja juuri, kun se oli käydä ylipitkäksi, miehemme Kehnossa kumarsi ja poistui takahuoneeseen.

On paha mennä sanomaan, kumpi illan esiintyjistä itseäni houkutteli enemmän paikalle. Tänään taisi tulla aika tavalla vähämaalinen tasapeli sen suhteen. Illan pääesiintyjä toki meni niiden joukkoon, jotka pitää nähdä, heti aiemmin syksyllä kun keikka julkistettiin. Jarboe on neworleanssyntyinen laulaja-lauluntekijä, joka hankki kannuksensa Swans-yhtyeen tärkeänä jäsenenä vuosina 1985-96. Niin tärkeänä, että Swansien nokkamies Micheal Gira suorastaan muutti bändin musiikillista linjausta Jarboen liityttyä remmiin, ja molemmat mainitut olivatkin tämän merkityksellisen metelibändin ainoat pysyväisjäsenet orkesterin kultaisina vuosina. Swansien paluuseen Jarboe ei ole livenä ottanut enää osaa, mutta laulaa kuitenkin vuoden 2012 comebacklevyllä muutamalla raidalla.

Nyttemmin Jarboen soolokatalogi on jo valtavan pitkä, lauluja ja levyjä on syntynyt kuin kärpässieniä sateella, ja niillä vierailijoidenkin lista pelkästään on jo vinoutumamusiikin kaanonia kovimmillaan. Esimerkiksi kiintoisalle, mutta kuuntelukokonaisuutena aah niin raskaalle ”Mahakali”-albumille (2008) Jarboe sai vieraikseen mm. Phil Anselmon ja jo mainitunkin Attila Csiharin. Levylle kannattaa antaa eittämätön mahdollisuus, vaikka itse aloittaisinkin Jarboen maailmaan tutustumisen hiukan helpommasta ”The Men Album”-levystä (2005).

En ala väittämään mitään Jarboen illan settilistasta, tuotantonsa on vain osin tuttua, eikä tämä muutenkaan ole mitään ”hei tän mä tiiän, tää on soinu Rockilla”-kamaa. Jarboe tekee ja esittää jonkinlaista uusfolkia, joka väliin sisältää pikkupsykedeelisiäkin sävyjä, mutta on kuitenkin rakenteeltaan varsin tunnistettavaa. Enkä malta olla mainitsematta, että muutamin biisein ammennettiin Amerikan alkuperäisväestön rytmiikasta. Jotain tälläistä ovat saattaneet olla ne varsin varhaiset Patti Smithin kirjallisuusiltakeikat, kun ilmaisu on pikku hiljaa alkanut kehittyä puhutusta runoudesta biiseiksi. Mene tiedä, kun en ollut paikalla. Mutta sen tiedän, että Jarboella on vahvin, upein ja superseksikkäin lauluääni, mitä olen taas toviin kuullut. Meni nimittäin linjoista läpi. Ja siksi, vaikka en ladysta paljoa tiennytkään ennalta, olin myyty. Sen intensiivisen kolmevarttia nimittäin, kun Jarboen preesens oli samaa tilaa täyttämässä. Hetken musiikkia, mutta hetken joka tuntui. 

Lähin mieleeni nouseva vertailukohta on toinen klassista koulutusta saanut amerikkalainen naisääni isolla Nai:lla, nimittäin Zola Jesus. Vaikka Zola toimittaakin uskomatonta ääntään ison rumpubiitin tukemana, ja puite on massiivisempi, jotain samaa näissä upeissa mimmeissä on. Että joutuu vielä ulkona kadullakin miettimään, mitähän tuli juuri kuultua, ja ennenkaikkea, tuliko se ääni ihmisestä?

Jarboen rinnalla soitti tänään, 12-kielistä akustista kitaraa, mies joka toi blackmetallin Yhdysvaltoihin, eli herra P.Emerson Williams, nyrjähtäneen musiikin moniottelija ja multitaiteilija. Lienevätkö Williams ja Jarboe suorastaan pariskunta, sitä ei edes lähdekirjallisuudelle antautuminen paljastanut, mutta sellaiseen käsitykseen jäin. Yhtä kaikki, hyvä oli nähdä Williamskin livenä, miehen ison katalogin tummin, nopein ja nihilistisin osa on alan harrastajan erittäin laadukasta peruskamaa. (Jos hillitön, mutta näkemyksellinen ajo kiinnostaa, kannattaa ottaa kuunteluun Williamsin Choronzon-nimellä julkaisemat  industrialblackin klassikot ”Magog Agog” (1998) ja ”Era Vulgaris” (2000).

Illan lauteilla kolme nyrjähtäneen, mutta ison näkemyksen taiteilijaa, joita ei listoilla näy. Onneksi sana sentään oli kiirinyt, ja paikalla oli edes kiitettävästi väkeä. Tällaisten artistien tuonnista maahan kesken kiihkeimmän joulunrakentelusesongin, iso hatunnosto Fullsteam Agencylle ja Kutoselle.  KG

Zola Jesus (us) @ Tavastia, Helsinki 01.04.2012

Tässähän kuulkaa synnytellään aivan mieletöntä keikkavuotta. Nyt tulee näytille laatua sitä tahtia että hirvittää, ja juuri kun oli vaahto kuivunut suupielestä tuosta Zombbari-keikasta, niin likitäydelle tavastialliselle ilmestyy Zola Jesus (aka Nika Rosa Danilova).

Zola Jesus  on vasta 22-vuotias ja kantaa nyt jo harteillaan lupausta jostain ihan valtavasta. Tämä tyttö kasvoi venäläistaustaisessa perheessä Wisconsinin takametsissä, vailla nettiä ja TV:tä, vähäisillä kontakteilla muuhun maailmaan. Päätettyään 7-vuotiaana ryhtyä oopperalaulajaksi Nika itseopiskeli ja kouli ääntään vuosikaudet ja kehitti pikkuhiljaa ilmaisuaan nykysuuntaan.

Kun taitelijanimi on sekoitus Jeesus Kristusta ja Emile Zolaa, se kuvannee paitsi omistautumista asialle, myös musiikkiaan sinänsä. Itse lähdin Tavastialle vailla mitään ennakko-odotuksia, olin vain tsekannut Zolan perustiedot ja kuunnellut Spotifysta löytyvät 6 biisiä. Mutta voima ja vimma, jolla Zola keikan toimitti, ei oikein tahdo tulla levyiltä läpi.

Kun Zolan bändi asteli hämärässä lavalle ja taustanauha lähti soimaan erittäin isolla volyymilla, mietin että taasko yksi niistä illoista kun Tavastiaa pitää yrittää soitattaa yltiöpäisen kovaa. Mutta ei. Mies tiskin takana tiesi missä mennään. Enpä ole musiikilla nähnyt ja kuullut tällaista voimaa todella pitkään aikaan.

Jokin biisirakenteissa ja melodioissa muistutti tukusta upeita brittibändejä kuten vaikkapa White Lies  ja ihan ennenkaikkea James ( upea hituri ”Collapse” voisi olla Jamesin kataloogista, miksei myös ”Shivers”). Mutta toki Zolan bändin soitinnus on hiukan erilainen (sekvensseri, sähköviulu ja efektilaitteen läpiajetut perkussiot), eikä musiikit sinänsä täsmää. Lyömäsoittaja takoi punttiatutisuttavat aavetanssit pohjiksi, ja siihen päälle muutamat viulusoolot ja koskettimia. Mutta myös Zola itse on instrumentti, hän ei pelkästään laula, vaan soittaa itseään.

Toinen mielikuva mikä musiikista vahvasti nousi oli Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön tanssit ja laulut, liittyi varmaankin Zolan tapaan liikkua, elehtiä ja artikuloida lauluaan mutta myös sanoitusten tuolle puolelle laajentuviin vokaali(ellei peräti huuto)osuuksiin sekä tanakkaan rumpupoljentoon. Tämä jos mikä on tärkeää amerikkalaisen perimän jatkumoa. Jälkimmäisessä encorebiisissä ”Poor Animal” kun Zola lopuksi  syöksyili ja laukkasi lavalla villiä intiaanitanssiaan, tuli kohtuukokeneelle keikkaratsulle kyyneleet silmiin. Herkun harvinaisuus. Nimittäin kovinkaan usein ei saa todella todistaa tämän tason antaumuksellisuutta, paneutumista ja keskittymistä omaan olemassaoloon lavalla. Tuokaa nyt hyvät järkkääjät tämä tyttö Flow’hon tai syksyllä uudestaan klubille. Ja jos näin, niin hankkikaa lipunne ajoissa. Näistä keikoista puhutaan kaupungilla, yliopistoilla, liikennevaloissa ja seuraava myy loppuun erittäin nopeasti.

Vielä pari asiaa. Tiedättehän indiepoliisin? Se on sellainen uusista tuulista erittäin tietoinen muodikas jäbä joka linnoittautuu lähelle juomapistettä salin takaosaan ja huutaa lähimmän kaverin korvaan koko keikan ajan, millainen oli se ja se esikois-EP ja musavideo ja mikä Björkin keikka oli parempi kuin nyt nähtävä ei-Björkin-keikka. Zolan kuulossa heikäläisiä oli harvinaisen monta ja jouduinkin vaihtamaan varmaan viidesti paikkaa ympäri salia. Mutta tulipa samalla todistetuksi sekin, että joka kolkka kuulosti yhtä hyvältä. Olen pitkään ollut Tavastian soinnin dissaaja (en tokikaan tavan vuoksi vaan kuulokokemusten perusteella), mutta kai se on alettava uskoa että siellä voi kovaakin luukuttaa, kun on tolkun mies tiskin takana. Enkä puhu siis baaritiskistä. Tänään Tavastian peräbaari oli suljettu eli sali oli lyhennetyssä muodossaan. Näin alavatsatuntumalla lyhennetyn salin keikat kuulostavat aina paremmilta, kun soundi ei ”valu” matalaan takatilaan. Vain yksi asia jäikin illasta harmittamaan. Että en käynyt kiittämässä miksaajaa.

Keikkaguru SUOSITTELEE tutustumaan mihin tahansa osaan Zola Jesuksen tuotantoa, ja vaatimaan äänekkäästi sitä tuttua tai tuntematonta promoottoria uusimaan tämän illan pikapuoliin.

Post Navigation