Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “festival”

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Teleoperaattori MEOn sponsoroima Kalorama Festival on uusin ja näyttävin tulokas Lissabonin loppukesän kuumaan festarisesonkiin. Kolmipäiväinen happening järjestettiin nyt vasta toista kertaa, eli se on Covidin jälkeinen rohkea uusi yritys. Viime vuonna täällä nähtiin mm. Kraftwerk, Arctic Monkeys ja The Chemical Brothers, eikä tämän vuoden line-up kalvennut edellisen rinnalla, ehkä jopa päinvastoin. Vuoden 2023 isoiksi nimiksi oli hankittu mm. The Prodigy, Aphex Twin, Florence+The Machine ja Blur. Erittäin moni artisti saapui Lissabonin ympäryskukkuloilla sijaitsevaan Bela Vistan puistoon Espanjasta, samana viikonloppuna järkättävä Recinto Sonora-festari Aurinkorannikon La Cala de Mijasin kylässä on Kaloraman selkeä kumppanuustapahtuma. Festareiden väliä on maanteitse kuutisen tuntia siirrellä bändejä seuraavaksi illaksi naapurimaasta toiseen. Omalla kohdalla otanta Kaloramasta osui päätöspäivä lauantaille, lippu helposti haltuun, Uber alakaupungista alle ja menoksi.

Festareiden ekan tunnin tunnelma on yleensä aina erittäin ainutlaatuinen. Tunkua ei ole, paikalla flaneeraa alueeseen tutustuen muutama sata innokkainta ja myyntipisteetkin vasta herättelevät itseään. Ekan tunnin fiilis hieman eksoottisemmassa ympäristössä oli itsekin koettava, joten ajoissa paikalle. Portillakaan ei tarvinnut sekuntiakaan äppästellä eikä hillota, kun samaan aikaan saapui vain muutama muu tulija. Portti-ja turvahenkilöstön massiivinen määrä, samoin alueella päivystävien poliisien, oli ensimmäinen silmiinpistävä ero koti-Härmään. Ja toinen oli toki sitten festarialueen neroutta lähentelevä toimivuus ja suunnittelu pieniäkin yksityiskohtia myöten. Vielä myöhemminkään, joskus kello 23:n aikaankaan mihinkään myyntipisteelle ei tarvinnut jonottaa käytännössä yhtään sekuntia, ja yösydännä myös bajamajoissa saattoi ihan vaivatta käydä kahlaamatta kenkiään samantien liekinheitinkuntoon. Kaikki säilyi siistinä, kohteliaana, tönimättömänä ja hymyilevänä koko pitkän festaripäivän. Arvostan. Pitänee alkaa oikein käymään ulkomailla rocktapahtumissa. Ei tekisi monelle suomalaiselle festivaalijärjestäjällekään välttämättä pahaa. Ainoa nillityksen aihe Kaloramassa löytyi oikeastaan päälavan soundeista, eikä sekään koskenut kaikkia siellä soittaneita.

Mainitun päälavan alias MEO Stagen korkkasi paikallisjanttereiden hip hop-kollektiivi Necxo. Portugaliksi kun räpättiin, oli kohtuuvaikea pysyä jäbien sanottavan tasolla, mutta hyviä tuneja tai melodioita 25-minuuttinen sisälsi ihan runsaastikin. Kuinka omaperäisiä, se jää asiaa enemmän tuntevan arvioitavaksi, itsellä kun diggailu ja myös laajeneva vinyylikokoelma hip hopin suhteen on erittäin ja pelkästään 80-luvun Yhdysvaltain itärannikkoon painottuva. Ei ole tullut nykyskenejä satunnaisuuksia enempää seurattua. Nexcon ”Tiro Certeiro” on kuitenkin ihan oikeasti hyvä biisi, toimittamisen taustalla pyöri jamppojen musavideo, jossa hengattiin Lissabonin oranssiksi valaistuilla kaduilla, heiluttiin, notkuttiin ja spliffi paloi. Ja paloi muuten ihan ensi sekunneista päälavan maastossakin, eikä laantunut höpöhaju koko iltana. Alan harrastus Portugalissa vaikuttaa vahvalta muutenkin. Necxon vedon näki silmämääräisesti alle sata henkeä, mutta tunnelma oli pikku hiljaa tiivistymään päin.

Kakkoslava San Miguel Stage oli sijoitettu puiston kukkulan korkeimmalle kohdalle, niin että yleisö yyberöi artisteja lievään ylämäkeen. Harvoin näkee. Mutta eipä siinä, näkymät lavalle olivat erinomaiset. Baari oli sijoitettu nerokkaasti miksausteltan taakse pitkittäin, niin että yleisön pelitilaa ei käytönnössä mennyt näkyvyyden suhteen yhtään hukkaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Charlie Cunningham oli saapunut vastoin ennakko-odotuksia kolmihenkisen bändin kanssa. Orkan lämmin ja iso kokonaissointi toi jotenkin mieleen maailmanmainion Nits-yhtyeen, eikä vähiten siksi, että Cunninghamin biiseissä niinikään on vaikutteita ympäri Euroopan musiikkikulttuureita. Kaveri asui Espanjan Sevillassa monta vuotta ja hioi siellä kitarismiaan, ja niinpä Cunninghamin akustinen puhuikin upealla tavalla espanjaa melkein joka biisissä. Flamencomaiset juoksutukset ja kopautukset kaikukoppaan sävyttivät laadukasta brittifolkia, jota omissa lajityypeissään nousuja tekevä Cunningham toimitti arviolta 300:lle kuulijalle noin 40-minuuttisen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto ”Frame” on suorastaan loistava. Siltä kuultu ”Breather” uhkasi olla koko setin kuulain veto, mutta kokonaisuudessaan Charlien bändi soitti kerrassaan upeasti. Hetken meinasi olla lavan edessä kuuma, elettiin päivän lämpimintä tuntia, mutta kun muisteli ihan taannottain syntynyttä omaa lämpöenkkaa Portugalin maaseudulla, plus 41 astetta taulussa, ei enää ollutkaan niin kuuma.

Päälavan iltapäivää jatkoi mosambikilaissyntyinen, mutta koko aikuisikänsä Portugalissa asunut Selma Uamusse. Tämä lady on paljon esillä, hänestä puhutaan ja kohistaan, ja tämähän piti nähdä. Tiukka kolmevarttinen erittäin jalan alle käyvää afrikkameininkiä, mutta paikallismaustein. Esimerkiksi Uamussen ääriupeasti tulkitsema ”Mama” oli sekoitus fadon tuskaa ja kaukokaipuuta, yhdistettynä gnu’n lailla laukkaavaan afrobeatiin. Ympärillään Selmalla on asiansa osaava nelihenkinen bändi, jonka miehistöstä perkussionisti Nataniel Rego äityi muutamassa stygessä lavan etureunaan joraamaan liiderin rinnalle. Valkoinen mies, sinullakin on rytmi veressäsi. Uamusse latoi oman kataloginsa hittejä peräperää, niinkuin ”Mani” ja tietenkin entiselle ja ikuiselle kotimaalle omistettu haikea ”Mozambique”. Energinen, upeaääninen ja karismaattinen Uamusse kannattaisi tuoda Suomeen esmees Maailma kylässä-tapahtumaan, niin kauan kuin siellä vielä musiikkiohjelmaa on.

Festarialueen hiukan syrjäisemmällä Samsung Stagella seuraavaksi esiintynyt irlantilainen CMAT olikin sitten ennakko-odotuksiin nähden pettymys. CMAT sai kasteessa nimen Ciara Mary-Alice Thompson, joka nimi ymmärrettävästi vähän lyheni kun levytysura alkoi. CMAT on kotimaassaan iso nimi, ja saada esikoispitkäkiekko (”If My Wife New I’d Be Dead”) Irlannin albumilistan ykköseksi, on tietysti kova juttu. Omalle kohdalle CMATin humoristis-ironinen kama ei oikein toiminut, alkaen siitä että Ciaran 4-henkinen bändi oli kaikki puettu valkoisiin ja päähän oli lyöty joku punainen baretti tai vastaavat päähinetiedot. Eikös Devo ollut jo? Ja muutenkin, Ciaralla oli kyllä muutama aivan hieno styge, mutta saksalaishenkiset paikallaan ja ilman vauhtia toteutetut voimisteluliikkeet jäi kyllä nyt henkilökohtaisesti heittämättä. CMATin seitsemänbiisisestä Kalorama-vedosta parhaiten kirmasivat Ciaralle tyypilliseen tapaan iskelmälliset ”2 Wrecked 2 Care” ja radiohitti ”Where Are Your Kids Tonight?”.

CMATin vedon keskittyneeltä seuraamiselta oli toki pois sekin, että seuraavaksi päälavan oli ottava hän, jonka takia itse itseni olin tänään pääosin paikalle raahannut, eli itse goottirockin kruunattu kuningatar ja post-punkin itseoikeutettu princess of the dawn, Siouxsie Sioux. Vuonna 1976 Lontoossa perustettu Siouxsie & The Banshees oli 20-vuotisen uransa ajan suunnannäyttäjä niin monelle seuraajabändille, että palstatila loppuisi saman tien. Esikoisalbumi ”The Scream” (1978) on yhä yksi rockhistorian tärkeimmistä esikoissellaisista. Liudasta upeita kanssamuusikoitaan huolimatta, bändi henkilöityi aina solistiinsa Siouxsiehen, joka on tehnyt soolouraa suunnilleen vuodesta 2004 saakka. Oleskelin Lontoossa, ei, asuin Lontoossa 1996, kun Siouxsie & The Banshees soitti jäähyväiskeikkojaan. Arvatkaa, olinko paikalla? Joo kiitos, kädet voi laskea. Nyt oli siis paikattava tuokin synti, ja hakeuduttava hyvissä ajoin ihan siihen mellakka-aidan tuntumaan.

Siouxsie soitti asianmukaisine, jynkkyine bändeineen 12-biisisen setin täynnä The Banshees-klassikoita, ja pari biisiä vuoden 2007 ”Mantaray”-sooloalbumilta. Tärkeää kokemusta häiritsi oikeastaan vain, ja kyllä ainoastaan, päälavan Siouxsien kohdalle osunut koko päivän paskin soundi. Olin toki aika edessä ja suoraan PA-linjalla, mutta silti. Tuuleton kuuma laakso, kohtuupaljon yleisöä, voiko olla niin vaikeaa, että Banshees-hittien tunnistaminen tuntui vaikealta jopa huomattavasti kovemmilta faneilta kuin meide. Välispiikit jälleen puuroudessaan omaa luokkaansa, toki vanhana englannin osaajana arvailin menemään suurimman osan. Setin alkuun peräkanaa ”Night Shift” ja ”Arabian Knights”. Jokainen Banshees-hitti kirvoitti kasvavassa yleisömassassa hurraa-huutoja, mutta saako edes sanoa? Saa, hyvä. Kumpainenkin Siouxsien soolokatalogin biiseistä, kolmantena kuultu ”Here Comes The Day” ja koko tärkeän rupeaman päättänyt ”Into The Swan” kulkivat koko tuntisen parhaiten. Ei voi mitään, eikä tarvitse voida. Onhan selvää, että bändi ja Susan itse pystyvät nämä soolobiisit vetämään paineettomammin ja rennommin. Mutta mutta, silti oli iso juttu kuulla Banshees-kanoniaa taidolla toimitettuna, ja ehkä se huono(hko) soundi jopa vähän kuului asiaan. Yhä, 66-vuotiaana aivan käsittämättömän hienossa psyko-fyysisessä kuosissa oleva Siouxsie Sioux elävänä lavalla, ja peräti klubietäisyyksiltä. Bändi louhi kuin The Banshees aikoinaan, tai varmasti paremminkin, ja Susan hopeanvärisessä iltahousupuvussaan oli tunteroisen silkkaa ja puhdasta läsnäoloa. Olin paikalla. Myös, kun koko setin kolmanneksivikana soi ”Happy House”. Bucket list ja punakynä, tiedämmehän?

Mutta kuinka ollakaan, näilläkään kunnian kentillä tai näissäkään karkeloissa, se kaikkein odotetuin ei osoittautunut mieleenjäävimmäksi. Kunnian sellaisena olemisesta sai seuraavaksi päälavan haltuun ottanut brittibändi Foals, tai FOALS, miten vaan. Päälavan äänenpainehaasteista vähiten kärsinyt combo soitti niin kovan brittipopkeikan, että harvoin kokee. Bändiä ajatettiin kovilla volyymeillä, mutta homma pysyi tiskin hallussa, ja kun Foals ei ollut katalogistaan valinnut yhtään täyteraitaa, ei hassutellut, ei viettänyt aikaa, soitti vain ankaralla pieteetillä kesänsä viimeistä festarikeikkaa, kaikki oli just eikä melkein. Myös asialliset conversensijat Bela Vistan rinteessä takasivat hyvät näkymät lavalle. Vuonna 2005 Oxfordissa perustettua Foalsia pidetään yhtenä nykybrittirockin kovimmista livebändeistä, enkä enää ihmettele yhtään. Samaan aikaan toisaalla, Tampereen Ratinassa, Popeda jynkytti viimeistä keikkaansa Paulin kanssa. Siellä oli ollut tarkoitus olla paikalla, mutta kiitos Siouxsie Sioux ja Foals, ettei harmittanut (juuri) yhtään.

Foals veti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/foals/2023/parque-da-bela-vista-lisbon-portugal-63a2b22b.html, kesän 2023 muiltakin isoilta festareilta tuttu lista. Aivan maagiseksi hetkeksi äityi aavikon tuulella alkanut ja Jimmy Smithin kauniilla kitaraintrolla jatkanut ”Spanish Sahara”. Tehdääs perässä. Biisi voisi olla Jamesin kaksi ja puolituntisen areenashow’n keskisuvanto, ja NYT on paljon sanottu. Ja kyseisestä settilistan kasiraidasta alkanut loppuliuku vasta olikin raskaskätisen, perinnetietoisen, mutta omaehtoisen britpopin juhlaa. ”Inhaler” ja perään lanattu pitkän jamittelusession sisältänyt ”What Went Down”. Ja vaikka nokkamies Yannis Philippakis onkin välispiikkaajana osastoa keskinkertainen, ei ollut keneltäkään pois. Huikea keikka bändiltä, josta oli aiemmin hädin tuskin kuullut. Nyt on. Tuokaa nämä Flow’hon, niin olen paikalla. Muuten en välttämättä.

Oli jotenkin häkellyttävän kotoinen olo nähdä ruotsalainen The Hives seuraavaksi San Miguel-alamäkilavalla, vaikka ruotsalaisuus sinänsä yleensä aiheuttaa kaikkia muita paitsi kotoisia fiiliksiä. 1990-luvun garage rock revivalin aikaan suosioon noussut, ja kyseisen post-genren ehkä suurin selviytyjä on pellebändi, ollaan nyt erittäin rehellisiä. Yhtenäinen pukeutuminen, hjuumoursanoitukset, solisti Pelle Almqvistin itseään toistava stand-up ja tyylin puolet keikan ajasta ottava skeidanjauhuu ja yleisönotto ovat kaikki pellebändin tavaramerkkejä. Mutta tähän asti itseltäkin livetutkan katveeseen aina aiemmin jäänyt The Hives on siinä mitä se tekee, yksinkertaisesti ruotsalaisärsyttävän ääritaitava. Uskon joskus nimittäin näkeväni Hivesit uudestaankin, siksi kovasta iltapuhteesta puhuttiin. The Hives oli näillä seuduin promoamassa tuoreinta albumiaan, kataloginsa kuudennetta ”The Death of Randy Fitzsimmons”. Sen viidestä soitetusta raidasta portugalilaisyleisöön upposi parhaiten ”Stick Up” setin puolimaissa, mutta tottahan toki bändin iso taannottaishitti ”Hate To Say I Told You So” oli se joka räjäytti pankin. Almqvist otti, jo runsaasti mökäölsää tässä vaiheessa sisuksiinsa kietonutta possea toisteisilla spiikeillään (”Ladies! Gentlemen! And everybody in between!”), mutta myös lukemalla paperilta pitkiä lauseita portugaliksi. Bändi lupasi tulla lokakuussa takaisin Lissaboniin venuevedolle, eikä epäilystäkään, etteikö olisi liiteri täynnä.

Oli aika lauantain ehdottoman pääesiintyjän, kandalaisen Arcade Firen. Itselle bändi ei ole koskaan ollut iso tai tärkeä, mutta rockin yleissivistykseen ei kai kukaan voi kiistää tämän kollektiivin kuuluvan. Lavan läheisyyteen pakkautui parisenkymmentätuhatta fania, Arcade Firea yritettiin ajattaa yhä isommalla ja isommalla volyymillä, Bela Vistan laakso täyttyi tottumattoman keuhkon päälle käyvällä möyhön käryllä, viime viikkojen työrupeama alkoi painaa kintereissä. Viimeistään neljän biisin jälkeen, näkyvyyden lavalle yhä kavennuttua, oli selvää, että kohtuullisen pian tämä olisi jätettävä kesken. Kun otanta rockin yleissivistykseen olisi täytetty. Hittipitoisen setin, joka alkoi pariskunta Win Butler/Regine Chassagne tunnustellen tulkitsemalla ”Rabbit Holella”, yhdeksäntenä soinut vuoden 2007 ”Neon Bible”-albumin iso hitti ”No Cars Go” jäi osaltani viimeiseksi. Majoitus kutsui, oli vielä säädettävä uberajelu kauas alakaupunkiin. Kuskin nimi oli Mario, hemmo kyseli Arcade Firesta ja soitti Meksikosta lähetettävää smooth jazz-nettiradiokanavaa. Alan miehiä, arvostan. Arcade Firen setistä tuli koettua, ja välähdyksin jopa nähtyä naksun yli puolet, lupaan palata joskus asiaan paremmilla energioilla. Kalorama Festival, Lisboa, pitkää ikää. Pitää oikein alkaa vissiin käymään rocktapahtumissa ulkomailla. KG

Metsatöll (est), Idisi (rus), 7 Stout Clan @ Hämeen Keskiaikafestivaali, Linnanpuisto, Hämeenlinna 17.08.2018

Edellisestä otannasta eestiläisen Metsatöllin keikkakuntoon oli kulunut jo peräti kuusi vuotta, mutta kun Hämeen Keskiaikafestivaali (joka täksi vuodeksi oli muuttanut nimensä siis markkinoista festivaaliksi) tarjoaa mahdollisuutta nähdä bändin peräti kotikaupungissa, on tietenkin oltava paikalla. Ja toki luvassa on festivaalin musiikkitarjonnassa muutakin mielenkiintoista, ainakin paperilla.

Metsatöll on yksi parhaista eestiläisistä bändeistä ikinä, ja käsityskykyni rajoissa myös kaikkien aikojen eniten myynyt edelleen, tai ainakin kärkikahinoissa. Se ammentaa melodiansa ja lyriikkansa maansa muinaisuudesta ja mytologiasta. Bändi soittaa pitkälti alkuaikojensa kokoonpanossa, Markus Teeäär (kitara ja laulu) ja Lauri Öunapuu (perinneinstrumentit) täysin alkuperäisinä jäseninään vuodelta 1999. Basisti Kuriraivo Piirsalu liittyi mukaan jo seuraavana vuonna. Miehet kannujen takana ovat vaihtuneet, pitkäaikaisin rumpali Marko Atso jätti bändin viime vuonna, uusi mies Tonis Noevere on lunastanut paikkansa mainiosti, ainakin Hämeenlinnan keikan perusteella. Ja hei, olenko se vain minä, mutta onko bändissä nyt kaikin puolin parempi fiilis? Ainakin tunnelma yleisön suuntaan näytti erittäin hyvältä,  joskus takavuosien useammallakin keikalla aistittavissa ollut nihkeys loistaa poissaolollaan. Tiedän sikäli mistä puhun, että olin ennen Keskiaikafestivaalien vetoa nähnyt virallisesti kahdeksan Metsatöll-keikkaa ja muutaman vielä lavan takaa siihen päälle. Oli todella hieno fiilis nähdä näin hyväntuulinen ja veljellinen Metsatöll kotinurkkien lauteilla. Sitäpaitsi, keikka oli samantien yksi parhaista bändiltä näkemistäni. Rentous, vapautuneisuus, rutiini, taituruus; siinä Metsatöllia tänä päivänä leimaavia avainsanoja. Eikä siinä kaikki, yhdeksän nähtyä keikkaa takaavat orkesterille edelleen jatkuvan ykkössijan useimmin näkemänäni ulkomaan bändinä.

Metsatöll aloittaa todella tymäkasti muutamalla lyhennetyllä biisiversiolla, ikäänkuin esitelläkseen itseään ja soundiaan myös ensikertalaisille, joita taatusti tämäntapaisen festarin yleisö paljonkin sisältää. Alueella on illan aikana liikkunut hämmentävän vähän väkeä, paljon takavuosia niukemmin, mutta Töllin aloittaessa lavanedusta tiivistyy, ja aikaiseksi saadaan kuin saadaankin kunnon kinkerit. Bändi soittaa Linnanpuiston ulkolavalla ja soundi onkin kertakaikkisen mainio. Metsatöll soittaa aina todella kovaa, ja aika monta otantaa bändistä onkin itsellä Tallinnan RockCafen betonipylväiköstä, missä lujaa luukutettu folk metalli ei välttämättä aina ole kuulostanut täydellisen timantilta. Mutta nyt kuulostaa. Laurin ja Markuksen vuorolaulu tulee komeasti läpi, kummankin ominainen soundi myös. Ja ennenkaikkea, Laurin säkkipilli, kantele, jouhikko ja muut perinnesoittimet saadaan esille arvoisellaan tavalla, sillä ilman niitä ja eestinkielistä runouttaan Metsatöll ei olisi edes olemassa, tai se olisi yksi kymmenestätuhannesta tylsästä alan louhijasta.

Metsatöll.

Alulla keikkaa tehokkaimmin tamppaavat ”Metslase Veri” ja ”Must Hunt”, kumpikin bändin viimeisimmältä studioalbumilta ”Karjajuht” (2014). Tämäkin on ilahduttavaa, tuoreehkot biisit ovat välittömiä keikkaklassikoita jo pian synnyttyään, biisikynä ei ole tylsymään päin. ”Karjajuhtin jälkeen ilmestyi kokoelma vuonna 2016, ja nehän ovat aina välitilinpäätöksiä, sitten vaihtui rumpali. Ja nyt näyttää bändillä olevan uusi smurgula katapultissa, tuoreet tervat airoissa. Seuraavalta studiolevyltä on helppo odottaa aikamoisen hyvää.

Markus ja Lauri spiikkaavat kumpikin erinomaisella suomen kielellä, ja lauluvastuukin jakaantuu nyt takavuosia enemmän herrojen kesken. Moniin biiseihin stemmalaulu lähtee peräti koko bändin voimin. Suomelle omistettu ”Kivine Maa” herättää yleisönkin jo viimeistään, vastaanotto pimenevässä elokuun illassa on mainio. Keskiaikaleirin savut, kärtsättävän sian, nuotioiden ja taottavan raudan dunkkikset risteilevät ilmatilassa, lavan taustalla kohoaa iltavalaistu keskiaikainen linna; kyllä täällä halutessaan tunnelmaan pääsee.

Perinnesoittimia hallinnoivan Laurin tulkitsema ”Saaremaa Vägimees” on nykysetin vanhin biisi, vuoden 2004 esikoisalbumilta ”Hiiekoda”. Eestin kieltä jonkin verran, jos ei nyt tohdi sanoa osaavana, mutta relatiivisen paljon ymmärtävänä, Metsatöllin tekstien seuraaminen on keskimäärin helpompaa kuin keskivertokeskiaikakansalaiselle. Silti, jokin bändin tavassa toimittaa on sellaista, että sanoma tulee läpi, väitän, vaikka ei tajuaisi sanaakaan. Välispiikit auttavat toki. Metsatöllia on vuosien mittaan taatusti painostettu ryhtymään geneeriseksi thrash metal-juntaksi ja vaihtamaan kielensä enkuksi, mutta muun muassa siksi, ettei se ole suostunut, arvostan bändiä todella paljon. Ja voin nähdä bändin keikan milloin tahansa, missä tahansa, semminkään kun se ei vaikuta soittavan huonoja vetoja.

Vastikään kymmenen vuotta täyttäneeltä ”Iivakivi”-albumilta soi hiljattain ohjelmistoon kaivettu ”Veelind”, ja hyvä niin, se tuo asiallista vaihtelua nykysettiin. ”Ulg”-albumin (2011) jälkeinen ärhäkkä thrash metal-vaihe tuntuu olevan bändin tyylihistoriassa ohimennyt, itse näin sillä kaudella toki muutaman todella raivokkaan keikan, mutta kyllä juurilleen uskollinen, folkimpi Metsatöll on kuitenkin se oikeampi. Eestin susi ulvoo edelleen, ja jos joku väittäisi, että elämänsä kunnossa, allekirjoittaisin.

Tuoreimman albumin täsmäiskuisin raita on tänään ”Torrede Kohtudes”, mutta koko mainion, rennon ja energisen Tölli-illan kruunaa kuitenkin oma ehdoton suosikkini, ensimmäisenä encorena kuultava, viiltävän kauniisti kansanmusiikkipoljentoinen ”Minu Kodu”. Suorastaan yllättävän pitkään bändi saa luvan soittaa, vaikka lava ja soitto suuntaa itsensä kaupunkiin päin, ja lähikortteleiden asujaimistossa taatusti joku asukasyhdistysaktiivi jo a) narskuttaa proteesejaan, ja b) laatii vielä bändin soittaessa tekstaria Kaupunkiuutisiin, miten kaikki yhteisöllisyys, viihtyminen ja laadukkuus pitää siirtää Linnanpuistosta pois. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Keskiaikafestivaali ei siis enää ole markkinat, vaan vähemmän rahvaanomainen festivaali. Mutta mitäpä, jos nimenvaihdoksen myötä mietittäisiin myös uudistuksia konseptiin. Tai muistettaisiin vaikka ensi vuonna myös markkinoida tapahtumaa, ennenkuin se kuihtuu keskiaikaharrastajien keskinäiseksi pikku piirien larppailuksi. Jos väki katoaa, tai ei ymmärrä tulla, myyjät ja esiintyjät kaikkoavat ja tapahtuma kuihtuu. Ja vaikkapa vain, koska kaikella nykytietämyksellä Metsatöllin keikka on ainoa Suomessa koko kuluvana vuonna, olisi tapahtuman tiedottamiseen kannattanut käyttää muutakin metodia, kuin ihmisten luontaista uteliaisuutta.

Venäläinen, neljän nuorehkon naisen kollektiivi, moskovalainen Idisi soittaa instrumentaalista muinaisfolkiaan kahden sylirummun, säkkipillin ja nimeämättömäksi jäävän…niin, pillin säestyksellä. Rapia puoli tuntia on toisiaan muistuttavia biisejä aivan riittävästi, vaikka sanottava on, että Idisin setti on varsin viihdyttävä. Hyvää vaihtelua esitykseen tuo Finntroll-cover, joka sekin vedetään instrumentaalina. Kansa vaatii Idisiltä pari encoreakin, siksi hyvin Venäjän eteeristen valkyrioiden keski-ja myöhempienkin aikojen folkmelodiat käyvät kantahämäläisen jalaston alle. Sitäpaitsi, korkealle nousee hattu aina, kun joku on opetellut laadukkaasti soittamaan säkkipilliä. Itse kerran vempeleen äänentuottoa kokeilleena voin todeta, että jos pihinä kuuluu äänentuottajan klyyvarista, tai alempaa ja taaempaa, joku ei ole oikein.

Idisi.

Kotimainen kelttipunkbändi 7 Stout Clan soittaa, no jalkain alle niinikään mahdollisesti kovastikin käyvää…no, kelttipunkkia. Mutta olepa näissä lajityypeissä persoonallinen, niin ei olekaan enää ihan helppoa. Bändillä on omiakin biisejä, joista ”Bastards Clap Your Hands” nostattaa kiltin helmat korkeimmalle, mutta silti Hämeenlinnan keskiaikaan painuvassa illassa coverit soivat parhaiten, niinkuin nyt se pakollinen Pogues-veto, tosi komea tulkinta. Myös 1800-luvun irlantilaisen folk-klassikon ”Mrs.McGrath” ottaminen ohjelmistoon on erittäin arvostettavaa, mutta kun kerran on kuullut tämän livenä Bruce Springsteenin ja Seger Sessions Bandin toimittamana, ei voi olla takaraivonsa mustassa laatikossa haluamattaankin vertailematta, mikä ei tokikaan tee oikeutta kenellekkään. KG

Kreator (ger), Emperor (no), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tuska Festivalin kakkospäivä, ja samalla itselle siviiliasiain osaston velvoitteiden takia viimeinen, alkaa muutaman minuutin jonotuksella porttien ulkopuolella. Pitää olla ajoissa paikalla, että saa nykäistyä kotona nykimättä jääneet kahvit ja että ehtii ottaa asianmukaiset jalansijat ennen ensimmäistäkään bändiä. Joka on tänään päälavan korkkaava helsinkiläinen nuorten miesten viiksiheavytrio Tyrantti. Tästä on Stadin hevipiireissä kuiskuteltu, vasta naksun päälle vuoden ikäinen bändi, ja nyt jo Tuskan päälavalla. Mutta kuuluuko Tyrantti sinne oikeasti ja mitä annettavaa sillä on kenellekkään? Aivan napakan puolituntisen toki Tyrantti louhii, semminkin kun tietää että sillä on takanaan vasta yksi virallinen julkaisu, C-kasetilla ulospantu ”Toteemi”-sinkku. Bändin tekstit ovat kuin suoraan sanakirjan kanssa käännettyä Dioa tai Dokkenia, mutta enpä nyt itse osaa pitää tätä kovin hauskana, tosikkosmiehiä kun olen. ”Konesydän” on ihan hieno melodia, mutta viiksekkään huumoribändin kun perustaa, ymmärtäneekin jo valmiiksi, ettei kaikki voi tykätä.

Kiitti ja moi. Helsinki Stagelle katsastamaan paperilla aivan erinomaisen kiehtova bändikonsepti Yhdysvalloista, eli John Williamsin Star Wars-teemoja metallisovituksin soittava, ja alan kledjuihin pukeutuva Galactic Empire. Nyt alkaa lupaavasti, Tuskan kakkospäivä uhkaa lähteä todella hyvin liikkeelle, bändi aloittaa ”Main Themen”, juuri Sen Star Wars-teeman. Komeasti soi. Orkesteri on ymmärrettävästi, tekijänoikeusuniversumin aivan sallituille rajoille matkanneissa sotisovissaan hiukan jäykkä, eikä kypärienkään alta näe välttämättä kovin hyvin. Basisti Bass Commander pystyy sentään jonkin verran liikehtimään, mutta hänelläkin on haasteita kypärän kanssa. Sitäpaitsi sovitukset ovat hirvittävän monimutkaista luokkaa, samaan aikaan ei kovasti voi viitta selässä viilettää ympäri lavaa. Monimutkaisuus onkin bändin haaste, se alkaa heti kakkosena kuultavassa ”The Imperial Marchissa kuulostaa erittäin tylsältä djentbändiltä, ylitekniseltä ja erikoiselta vain erikoisuuden vuoksi. Valitettavasti, nimittäin näistä olisi kiva ihan aidosti pitää. Nokkamies Dark Vader spiikkaa meille ”maan ihmisille” asiaankuuluvilla kähinöillä kuolemaa hönkivine loppuhenkosineen. Konsepti on kunnossa, mutta livenä toimiminen vaatii niin paljon muutakin. Bändiltä on tullut juuri kakkosalbumi ulos, ja sen nimi on ”Episode II”.

Galactic Empire.

Päälavalla seuraavaksi soittava Beast in Black tuli juuri nähdyksi Tampereella, joten suunta kohti Tuskan sisälavaa eli Inferno-sellaista, vuorossa vain kerran aiemmin näkemäni folk metal-rykmentti Crimfall. Bändin kehys on Mikko Häkkisen ja Helena Haaparannan uskomattoman kaunis ja sävykäs yhteis-ja vuorolaulu, beauty and the beast, jos sallitte. Toki Crimfallilla on myös upeaa biisimateriaalia, aivan heittämällä ainakin kolmen vartin festarislottiin. Se aavikonmakuinen itämäinen biisi, johon Haaparanta aivan veretseisauttavan upeasti tulkitsee tuhatta ja yhtä yötä (biisin nimeä en juuri nyt keksinyt mistään), ”Far From Any Fate” ja ”Silver and Bones” pelkästään takaavat yhden parhaista Tuska-vedoista tänä vuonna. Crimfall soittaa myös todella kovaa, mutta yllättävän hyvin erottuu. Näiden kuuluisi kiertää ahkerammin ja entistä kauempana.

Telttalavalla soittaa seuraavaksi koko festarin positiivisin yllättäjä, The 69 Eyes. Muutama viikko sitten tuli nähdyksi Hollywood Vampires Helsingissä ja nyt Helsinki Vampires kotihoodeillaan. Homma käyntiin tehokkaasti ”Framed In Bloodilla”. Ahkera kiertäminen näkyy, bändi on kovassa lyönnissä. Se olisi pitkällä urallaan voinut, maailmalta tulleen menestyksen myötä, taantua umpiluokattomaksi pikkumimmien poppibändiksi. Mutta jo vuonna 1989 startannut The 69 Eyes on edelleen relevantti, ihan oikeasti synkkä ja gootti, jäätävän miehekkäästi ikääntyvä bändi. Viimeisimmältä albumilta soi kaksi biisiä, ”Feel Berlin” ja koko setin päättävä ”Lost Boys”, jotka kummatkin osoittavat biisikynän olevan edelleen terässä. Keskellä keikkaa soi ”Never Say Die” pitkänä ja hartaana ja kun katselee yleisössä ympärilleen, voi todeta tämän olevan useammallekin lauantain pääesiintyjä. Toiseksi viimeisenä soitettava ”Brandon Lee” on edelleen aivan huikea biisi lajityypissään ja vaikka ihan ilman mitään lajityyppejä. Tiedättehän, näiden klubikeikalle on mentävä, kun seuraava albumi joskus ilmestyy.

Inferno Stagella kiertuekumppanit, helsinkiläinen Foreseen ja washingtonilainen  Red Death soittavat peräkkäisissä sloteissaan kovinkin samanmuotoiselta kuulostavaa hardcorea ja crossoveria, nämä kaksi olisi voinut sijoittaa aikataulussa hiukan kauemmas toisistaan. Jotenkin kuitenkin Foreseen vie voiton, ehkä siksi että olen nähnyt sen aiemminkin ja jopa kuunnellut levyiltä. Red Deathin keikan aikana tulee mieleen, onko bändillä jotain teknistä ongelmaa, kun se puolen tunnin slotissa heittäytyy rumpusooloilemaan. Tiukka setti kummaltakin bändiltä, Foreseenin myllytys varsinkin päätösbiisissä ”Power Intoxication” on ankaraa luokkaa.

Pieni tauko, jonka aikana voi aivan hyvin skipata tämän vuotisen Tuskan oudokkeen, synthwave-artisti Carpenter Brutin. En edes käy katsomassa onko siellä MacBook tai parikin lavalla kansi auki, vähän huonosti sopii MacBook omaan musiikkimakuuni. Omissa lajityypeissään Carpenter Brut on tärkeä artisti, mutta ei ennen Emperorin keikkaa voi katsella kannettavia tietokoneita.

Lavan taustakankaassa lukee Emperor. Vierelleni lipuu herrasmies, joka kysyy että onko nää semmoisia entisiä kirkonpolttajia. Vastaan, että ei, tai ei nyt ainakaan pahimmasta päästä, ikäänkuin kirkkojen polttelussa olisi jotenkin isotkin astevaihtelut. Ja toki kitaristi Samoth istui aihepiiristä ihan kivenkin sisällä, mutta tarina olisi ollut liian pitkä satunnaislähimmäiselle referoitavaksi. Sitäpaitsi, Emperor on täällä musiikkinsa takia, juhlistamassa albumiklassikkokeikallaan vuoden 1997 mestariteosta ”Anthems To The Welkin At Dusk” ja sen vaikutusta avantgarde-ja black metalliin. Vuonna 2014 Emperor juhli samalla lavalla ”In The Nightside Eclipse”-albumiaan ja tänään, heti parin biisin jälkeen tuntuu, että tuo edellinen kerta oli merkittävämpi. Vaikkakin itselle(kin) ”Welkin” on tärkeämpi albumi. Jotain puuttuu, ehkä bändi on jo tottunut tähän klassikkolevykiertämiseen, ainutlaatuisuus on poissa. Laulaja-kitaristi Ihsahn tuntuu lavalla myös edelliskertaa yksinäisemmältä. Mutta pitäähän täällä olla ja pitäähän tämä nähdä. Tuleeko Emperor myös ensi vuonna, kun ”IV Equilibrium” täyttää vuosia? Viimeisen biisin jälkeen Ihsahn ei sano ”see you next time”, Emperor päättää vuoden kerrallaan missä mennään. Klassikkolevy soi asianmukaisesti ja tutuksi tulleesti päälavan erinomaisilla soundeilla. Sen päätteeksi kuullaan vielä kolme vakkariklassikkoa, joista komeimmin lanataan tänään koko homman paketoiva ”Inno A Satana”, siltä edeltävältä kiekolta. Vähän suorittava maku jää Emperorin vedosta. En ehkä edes sanonut tätä, kyseessä on kuitenkin Emperor.

Ihsahn ulkoilee, kuva ei liity raportoituihin tapahtumiin.

Helsinkiläinen Hexhammer soittaa sisälavalla napakan setin black’n’rolliaan, ja paikkaa samalla viime hetkellä peruuntunutta kanadalaista ONIa. Ansiokkaasti paikkaa, mutta kärsii lavan soundihaasteista ehkä tänä vuonna eniten. Olenko se vain minä, mutta onko Inferno-lava aiempina kesinä tosiaankin kuulostanut paremmalta?

Kreator.

Transportaatiosyistä illan viimeinen bändi osaltani on Kreator. Ensinnäkään, illan päättävä Gojira ei vain kiinnosta ja usko siihen, että sinänsä tärkeä At The Gates pystyisi telttalavan soundeilla lähellekkään Kreatoria, on heikko. Mille Petrozza käskee, ja keskelle Tuskan yleisömerta avautuu musta aukko, Mille avaa jengin kahtia kuin Mooses Punaisen meren. Käskystä porukka syöksyy maailmanlopun kirnuun, valtava pitti pyörii. Ei epäilystäkään etteikö lavalla ole vanha kunnon Kreator. Ja onhan se pakko päästä sanomaan, että kyllä amerikkalaisen thrashmetallin Big Four alkaa olla aika papparaista verrattuna Saksan Big Fouriin. Samaan aikaan, kun Millen mylly pyörii, joku Metallica keskittyy täysin toisseikkaisiin asioihin. Kreatorin lavarakennelmat ovat upeat, soiton alkaessa katedraalin gootti-ikkunat osoittautuvat led-seiniksi, ja rumpukorokkeen ylle projisoituu tyylikkäin esitys Saatanasta tai siis Vanhan Kehnon daijusta, sitten 1600-luvun. ”Enemy of God” ja ”Satan Is Real”, vanha isäntä katselee meitä ylhäältä ja sen silmät kiiluvat punaisina. Tämä ei ole kovin näkemäni Kreator-keikka, se tapahtui sisäilmassa Tallinnan Rock Cafessa taannoin. Mutta Mille on lyönnissä, bändillä hyvä fiilis ja yleisö täysillä messissä. Miksaustiskin edessä alkaa jalansijat loppua, siksi iso törmäilygalaksi pyörii lavan edessä. Järkkäreillä ja innokkaimmilla pittaajilla on tulla sanomista, mutta keikka loppuu juuri ajoissa. ”Fallen Brotherin” Mille omistaa Pantera-veljeksille Dimebag Darrell ja Vinnie Paul, joista jälkimmäinenkin kannuttaa nyt hiippakunnallisemmassa hevibändissä. Sami Yli-Sirniö soittaa kauniin soolon äijille sinne jonnekin, ja ledtauluissa pyörii kuvia muistakin kaatuneista veljistä, Bowiesta Ronnie Jamesiin. Sitten vielä pari encorea, joista koko keikan päättävä ”Pleasure To Kill” lähtee kuin paavi pahanteosta. Ankarasti myllyttää. Kreator on siitä hieno bändi, että sen voi nähdä milloin tahansa, ja minkä tahansa albumin jälkeen. Usko siihen, että se ei osaa soittaa laiskoja keikkoja, elää edelleen. Kiitos Tuska. Ensi vuonna toivottavasti hiukan lisää variaatiota bändien alalajistoon, eksoottiset ulkomaan ensivieraat takaisin sisälavalle ja pääesiintyjiksi harvemmin käyviä vieraita, ala Body Count, niin todella hyvä tulee. Siihen asti, KG.

Hollywood Vampires (us) @ Kaisaniemi, Helsinki 10.06.2018

The Hollywood Vampires oli Alice Cooperin 70-luvun Los Angelesissa perustama rokkistarojen juopottelukerho, jonka toimintaidea yksinkertaisuudessaan oli, että muut kerholaiset pitää voittajan pystyä juomaan pöydän alle. Useimmiten viimeinen mies tuolilla oli klubin presidentti itse, Alice Cooper. Pöydän alta löytyi illasta riippuen vaikkapa Keith Moon, Harry Nilsson, Joe Walsh, John Belushi, Marc Bolan, John Lennon tai Ringo Starr. Juonnin tukikohtana toimi legendaarinen LA:n rocktähtien hengailumesta Rainbow Bar and Grill. Vuonna 2015 Alice Cooper perusti bändin, superbändin (kerrankin ihan oikeasti) jos haluatte, kunnioittamaan klubin nimeä ja monin osin jo viimeiset ryyppynsä nielleitä jäseniä. Cooper kutsui mukaan Aerosmith-kitaristi Joe Perryn, ja näyttelijänuransa ohella salaa kovaksi kitaransoittajaksi hioutuneen Johnny Deppin. Samainen ydinkolmikko nähtiin nyt myös Helsingin Kaisaniemessä.

Transylvanian hyytävä tuuli ulvoo, pimeyden prinssi Christopher Lee lausuu haudan takaa Bram Stokerin kirjoittamista lauseista myyttisimmän: ”Listen to Them, the Children of the Night. What music they make!” Alkunauha sammuu ja lavalle harppoo kieltämättä aikamoisen melkoinen joukko kovia muusikoita. Mikään keikka, joka alkaa Christopher Leen äänellä tai Stokerin sanoin yön lapsista, ei voi olla huono. Sanotaan se nyt, tuo hetki oli merkittävä, harvoin bändin tulo lavalle tuntuu yhtä isosti, ja väitän olevani paitsi kaikkea muuta kuin teinityttö, ja kaikkea muuta kuin kerran vuodessa Hesaan matkustava satunnaiskeikkailija, jolle keskeisintä on nähdä kuka tahansa filmitähti kuinka monen tahansa sadan metrin päästä. Silti. Nähdä ensimmäistä kertaa Alice Cooper elävänä (kyllä, Alicehan tiettävästi elää vielä), todistaa Joe Perryn kitaransoittoa, kun Aerosmith on aina ja toistaiseksi jäänyt näkemättä. Ja myös olla paikalla, kun mainstreammaailman yksi monipuolisimmista miesnäyttelijöistä osoittautuu kovaksi kitaristiksi ja oman toimen ohella ihan oikeaksi rockmuusikoksi.

Tästä keikasta on paukutettu partaa sittemmin. Moni oikea rocktoimittaja meni siihen lankaan, että suhtautui Hollywood Vampiresien konseptiin, ja nähtyyn keikkaan, erittäin nihkeästi. Tajuamatta toki, että kymmenet muut rocktoimittajatkin suhtautuvat nihkeästi. Jäi hiukan tuo persoonallinen ote puuttumaan. Ruotsissa Aftonbladetin jantteri julisti rockin tyyliin kuolleen Tukholman Gröna Lundin keikan jälkeen. Ok, ole hyvä, tunne itsesi vapaaksi herättämään se henkiin. Ei se vaadi muuta kuin opetella soittamaan ja tekemään omia biisejä, tai taitavia tulkintoja muiden tekemistä. Olemalla Aftonbladetin tai Soundin tai Kodin Kuvalehden soittotaidoton rocktoimittaja, rock’n’roll ei kyllä pysy hengissä. Ensinnäkin, tehkää kotiläksynne. Missään ei luvattu, että Johnny Depp olisi bändin liideri, se on alusta lähtien ollut idean isä, Cooper. Toisaalta, jos jonkun huoli Johnny Deppin kunnosta Twitterissä jaettuna häiritsee, pysykää pois Twitteristä. Suunnatkaa huolenne muualle, vaikkapa laadukkaaseen rockjournalismiin nyt ihan alkajaisiksi.

Mikä keskeisintä, Hollywood Vampires soitti erittäin tyylikkään, kompaktin ja laadukkaan keikan. Harvoin on niin, että kun keikka päättyy, tulee tunne, nytkö jo? Todella harvoin. Kaikki iltapäivän ja alkuillan lämppärit piti tänään skipata, tai tänäänkin, ei Kaisaniemen sora nyt niin hyvältä tunnu tennarin alla että täällä ihan oikeasti jaksaisi bostailla jopa kahdeksaa tuntia. Priority-lippu takasi hyvän näkyvyyden pääbändiin, vaikkakin erikoislipun muut lisähyvikkeet jäivät tänään pitkälti käyttämättä. Mutta se on sanottava, että niin huonosti Kaisaniemen pesiskenttä rockhommiin taipuu, että jos tänne ikinä enää tarvitsee tulla, niin priority-tai VIP-lipulla. Suosittelen. Lavalla olevat hahmot tunnistaa paljaalla silmällä, ja kun jengi on jo maksanut itsensä toipilaaksi VIP-lipusta, se ei enää välttämättä automaattisesti dokaa milleniaalista seivästä läpi pään.

Hollywood Vampiresilta on ulkona yksi pitkäsoitto, ja toinen tulee ulos näillä näppäimistöillä, ellei ole juuri tullut. Ensimmäinen levy sisältää paljon lainabiisejä, mutta kyse on esimerkiksi siitä, että Keith Moon oli Cooperin juomakerhon miehiä, ja siksi bändi kunnioittaa soittamalla The Who’ta. Minulle coverbändi on sitä, että Rautaruukin insinöörit soittaa sisävesilaivan nurkassa nopeet lasit nokilla, maripaita farkkuihin tungettuna Creedencea katse koko ajan otelaudassa, kieli mölkyten suussa. Välispiikeissä puhutaan grillaamisesta ja muksuista. Tämä on Hollywood Vampires, joka soittaa monia lainabiisejä, mutta myös useita omia, monet niistä Johnny Deppin kynästä lähtöisin, ei Aftonbladetin toimittajan. Hollywood Vampires on montaa muuta ulkona tuolla pyörivää rokkibändiä väkevämpi rokkibändi, ok?

Omalla tuotannolla keikka myös pärähti käyntiin, ”I Want My Now” ja ”Raise The Dead”. Ensimmäinen cover tämänhetkisessä settilistassa on ollut illasta toiseen Spirit-yhtyeen ”I Got a Line on You”. Tässä kohdin kokonaissointi oli asettunut viimeistään kohdilleen, kosketinsoittimet saivat omaa tilaa, kolmen kitaran yhteissoitto toimi ja kaikki oli muutenkin hyvin. Kolmatta kitaraa soittaa tällä hetkellä Tommy Henriksen, tuttu mies Alice Cooperin bändistä, mutta onpa jampalla taustallaan myös vaikkapa saksalainen Warlock, tämä hemmo luukuttaa vuoden 1987 klassikkoalbumilla ”Triumph and Agony”. Myös tämän rundin rumpali Glen Sobel soittaa Cooperin bändissä, aiemminhan Vampires-kannujen takana on nähty mm. Guns’n Rosesin Matt Sorum, ja onpa Duff McKagankin ollut taannottain osa kokoonpanoa.

Neljäntenä kuullussa Love-yhtyeen isossa hitissä ”7 and 7 Is” Chris Wysen botneinen jynkkybasso pääsi oikeuksiinsa. Muutenkin tämä Ozzy Osbournen bändissäkin soittanut muusikko oli lavan näkyvimpiä hahmoja, ja yksi koko illan huippuhetkistä olikin, kun Wyse lauloi karhealla äänellään Motörhead-klassikon ”Ace of Spades”. Ja hei, kuunnelkaa tarkkaan, Hollywood Vampires soitti parhaan koskaan livenä kuulemani ”Ace of Spadesin”. Lemmy ei omilla otannoillani tähän koskaan pystynyt, ja maakuntien rantakasinoiden cowboyt eivät myöskään ole yltäneet ihan samaan. Kolmen kitaran seinä, Wysen rouhea tulkinta ja Sobelin rumputuli takasivat upean ajon klassikkobiisistä. Kitaristikolmikon itseoikeutettu liideri oli toki Joe Perry, joka soitti useimmat ja pisimmät soolot, mutta sanoa pitää, että Les Pauliaan tyylikkään alhaalla roikottanut Depp osoittautui varsin päteväksi kitaristiksi hänkin, ja nykäisi mm. itse kirjoittamaansa ”As Bad As I Am”-biisiin mallikkaan soolon, jota Perry saumattomasti jatkoi.

Yleisön reaktioista päätellen yksi illan odotetuimmista vedoista oli Cooperin itseoikeutetusti tulkitsema varhaishittinsä ”I’m Eighteen”. Vaikkakin Alice Cooper onkin Hollywood Vampiresien pääsolisti ja showmies, ”vampire who never died”, kuten kauhurockveteraani itsensä esitteli, saivat myös Perry ja Depp laulutilaa. Perry tulkitsi kahdesta kuullusta Aerosmith-biisistä ehkä sen hiukan heikommin toimineen, eli ”Combinationin”. Kahdesta parempi, ja hyvinkin komea veto, oli Cooperin laulama ”Sweet Emotion”. Koko keikan huippuhetki oli vääjäämättä Johnny Deppin tummalla puhelaulullaan, elokuvista kovin tutulla äänellään tulkitsema Jim Carrollin turhankin unohdettu upea punk-klassikko ”People Who Died”, johon Deppin tueksi stemmalaulut lähtivät minimissäänkin neliäänisesti. Vuoden kovimpia vetoja tähän mennessä. Pelkästään tämän yhden biisin takia, ymmärrättehän…

Johnny Deppin kynäilemässä ”Bushwackersissa Chris Wyse tarttui sähköiseen pystybassoon, Alice Cooper kertoi biisin tulevan bändin kolmosalbumille, joten pikapuoliin pillit pussiin pistävästä miljonäärien harrasteryhmästä ei siinäkään mielessä ole kyse. Ja mikäpäs se siinä, Cooperilla on jossain määrin kuitenkin viimeiset vuodet takoa kuumia rautoja (kunnes selviää, ettei mies kuole koskaan), Deppillä halu tehdä muutakin kuin näytellä Hollywoodin happanevassa ilmapiirissä ja Perryllekin hommat natsaa, kun Aerosmithin jäähyväiskiertueelle jalkautumisestakaan nyt ei ole tullut toistaiseksi länkytystä kummempaa.

Johnny Depp astui jälleen laulumikin taakse ja lähti komea, jäätävän hieno tulkinta David Bowien ”Heroes”-klassikosta. Samalla hetkellä lavan vasemmalla puolella iltapilviin muodostui laskevan auringon alakulmainen taivasten valtakunta, komea valoilmiö, joka liukeni pois samalla kun biisi sammui. Ehkä Bowie oli hetken läsnä, jos nyt kukaan ikinä pystyy olemaan. Bluesstandardi ”Train Kept A-Rollin” on settilistassa ehkä ainoa pieni myönnytys sinne kuolevaisten coverbändien tanhuville, eikä sinänsä liity käsittääkseni alkuperäiseen vampyyrimytologiaan, jossa juotiin fiunaa ja sammuttiin, osa jengistä ihan lopullisestikin. Bluesklasari kuitenkin toimi mainiona bändin esittelybiisinä, ja kuinka ihanan lakonisesti sekin tehtiin, vaikka lavalla nyt kuitenkin oli Aftonbla…maailman edelleenkin yksi kuumimmista filmistarboista. Encoreita tällä kokoonpanolla on ollut tapana soittaa vain yksi, ja ilmiselvän itseoikeutetusti se on ollut, ja oli, Alice Cooperin suurin hitti, jonka osaa ulkoa koko maapallo, ”School’s Out”. Illassa oli todella paljon hyvää, mutta mainiota kerrassaan oli myös se, että se pakollinen Michael Monroen lavalleottaminen tapahtui vasta tässä klassikkoencoressa, jota Makkonen on itsekin soittanut keikoillaan. Muutamaan kertosäehuutoon Michael osallistui ja onneksi huuliharppu pysyi takahuoneessa, mahtavinta oli kuitenkin nähdä Monroe lopun kaulailuissa Johnny Deppin, Joe Perryn ja Alice Cooperin kanssa. Siinä kiteytyi jollain tapaa rockhistoriaa ja hyvää fiilistä taas aika tuhti annos kotiinviemisiksi.

Hollywood Vampires oli hyvä, se soitti hyvän keikan, sanoinko jo. Hollywood Vampires on, kliseeseen sortuen, enemmän kuin osiensa summa, se on tihentynyttä rockhistoriaa, se on kaukana sille joidenkin tahojen lyömän miljonäärien harrastecoverpumppu-leiman yläpuolella. KG

Helloween (ger), Accept (ger), Mustasch (swe), Lost Society, Mokoma, Amorphis, Beast In Black, S-Tool, Night Nurse @ South Park, Tampere 09.06.2018

Yhden välivuoden pitänyt ja uusin voimin palannut Tampereen South Park jatkoi festarikesää, ja teki sen tuttuun ja totuttuun tapaansa rennosti, mutta täsmällisesti, ja erinomaisella ohjelmistolla. Sitäpaitsi, rohkeasti Hyvinkään nyt toista kertaa järjestetyn massiivisen festivaalimolookki Rockfestin kanssa samalla viikolla tapahtuneena, ja muutenkin kesän ensimmäiseen superviikonloppuun sijoitettuna, on huikeaa että South Park ylsi myös yleisöennätykseensä. Kahden päivän aikana Ratinan rantamaastoon flaneerasi peräti 13 000 heavyn ja hard rockin ystävää. Vaikkakin, lauantain pääesiintyjät olivat samat kuin kaksi vuotta sitten. Mutta lipunmyyntilentoon South Parkin lienee tänä kesänä eniten siivittänytkin perjantain päättänyt Ruotsin paha paavi Ghost, joka on ihan hilkulla olla luokkaa stadion, joten lienikin viimeinen hetki saada bändi Eteläpuistoon.

Itselle tarjoutui valitettavasti siviiliasiain takia tänä vuonna mahdollisuus olla South Parkissa vain jälkimmäisenä päivänä eli lauantaina. Mikä tarkoitti, paitsi Ghostin missaamista (no, ne nyt soittaa koko ajan vaikka melkein missä), mutta ennenkaikkea näkemättä jäi Kanadan ukkosjumala, Vancouverin teutoni, jo vuodesta 1976 kolikärryillään ympäri heavya palvovaa maailmaa rymistellyt muskelimies Jon Mikl Thor yhtyeineen. Thor saapui Tampereelle Ruotsin aina yhtä upeaohjelmaisen Muskelrockin kautta, ja samanhenkistä reittiä pitkin bändi saataneen tänne vastakin, kunnes Mikl ripustaa ukkosvasaransa naulaan. Mutta suht harvinaisesta herkusta, ja bändistä joka on pitänyt nähdä niin pitkään etten kehtaa lausua, oli kuitenkin kyse.

Lauantain festaripäivä valkeni seesteisen puoliviileänä, mutta iltapäivän tunteina Thor loihtikin heavykansaa oikeinkin suosivan, lähes helteisen sään, vaikka ei ollut enää edes paikalla. Lauantain päälavan sai korkata Beast In Black, näitä kotimaisia, jotka on pitänyt jo tovi tsekata. Bändihän syntyi vuonna 2015, kun kitaristi Anton Kabanen jätti Battle Beastin. Ympärilleen Kabanen rekrysi kovaa tulosta tekevää väkeä, ja bändi onkin kovissa metallinousuissa, listasijoituksia on viimevuotiselle esikoisalbumille ”Berserker” herunut ympäri sivistys-Eurooppaa. Ja kovan festarikolmevarttisen Beast In Black pystyykin nykimään enemmän tai vähemmän yhden albumin materiaalilla. Bändin nimibiisi täräytti homman käyntiin todella röyhkeästi, ja samalla saatiin osviittaa myös siitä, että päälavan soundit olisivat tänäkin vuonna asianmukaisessa kunnossa. Vielä suhteellisen rajatulle jengille mätkinyt Beast In Black hoiti alkupään settiään perinteisemmällä power metallilla, jossa sen vaikuttimet, kuten nyt vaikkapa Judas Priest, tulevat selkeämmin esiin. Kolmen kepin priestmäistä synkronissa heilutteluakin nähtiin. KISSin Gene Simmonshan muuten ilmoitti hiljattain, että synkronoidut lavaliikkeet ovat hänen keksintöään. Seuraavaksi Simmons patentoinee ruuan kypsentämisen tulella, kahdella raajalla etenemisen ja maailman luomisen kuudessa päivässä.

Jotain kuitenkin tuntui omilta korvien sijoilta, että sinänsä mainiosti ryskineen Beastin toimittamisesta jäi vajaaksi, vaikka upeat melodiat seurasivat toisiaan. Alulla settiä ehdottomasti niistä toimivimpana ”Blood of a Lion”. Sitten selvisi, mitä uupui, kun setin loppupäässä Beast In Black tarttui popimpaan (ei saa ymmärtää väärin), entistä melodisempaan ja suoranaisella tanssibiitillä ryyditettyyn materiaaliinsa. Tällä bändi erottuu joukoista, vaikka ei se tämäntyyppisellä materiaalillakaan tietenkään ainoa yrittäjä maailmassa ole. Mutta on se niin, että kyllä upeasti tamppaavat ”Crazy, Mad, Insane” ja ”Blind and Frozen” ovat olleet mainittuja listasijoja takaamassa. Beast In Black pitää nähdä uudestaan (lupauksia, lupauksia) omalla, pidemmällä sisäilmavedollaan, onhan bändillä kitarassa Gamma Rayn livekeikoilla paikkomiehenä kansainvälisen läpilyöntinsä tehnyt, ja useamman vuoden U.D.O:ssa soittanut umpisympaattinen ex-Amberian Dawn-mies Kasperi Heikkinen. Epäkristillisesti Kabasen kanssa jaetut soolot tuovat lyhykäisyyksissäänkin hienon lisäkierteen Beastin power metallin, ja onhan selvää että Thessalonikin mies Yannis Papadopoulos (kovia paiskomaan itseään nimillä nuo kreikkalaiset) on aivan maailmanluokan solisti. Viimeistään Thunderstone-rumpali Atte Palokankaan liityttyä remmiin, on myös bändin tulilinja kunnossa (bassossa nähdään Unkarin mies Mate Molnar). Beast In Blackin kompakti setti päättyi komeaan ”End of The Worldiin”.

Sitten korkkaamaan radikaalisti uudelleen sijoitettu kakkoslava. Ennenhän South Parkin pikkulava oli aivan pääsellaisen läheisyydessä, telttalavana, ja ikäänkuin baarin jatkeena. Toki sen kapasiteetti oli rajattu, ja soundikin usein todella karmaiseva. Nyt asiat on paremmin, kakkoslavan soundi on jo pelkästään maastonmuodoista johtuen lähtökohtaisesti loistava, ääni ei karkaile minnekään. Ja lavan on uudessa paikassa mahdollista olla myös isompi. Toki matkaa päälavalle on monta minuuttia, nimmarijonojen ja lihamäiskejonojen ja teepaitajonojen läpi, mutta yllättävän ripeästi kaikki sujui. Toki, jos suosikkinsa keikan haluaa nähdä alusta asti, on jätettävä edellinen veto viimeistä biisiä vaille vajaaksi. Alueen uusi sijoittelu lienee tullut jäädäkseen, mutta baarin ja VIP-alueen väliin jäävää solaa kannattaa vielä miettiä, siihen pakkautuu kansaa, joka mahtuisi päälavan eteen, mutta ei välttämättä tajua mennä. Nyt alueesta muodostuu, vähän turhaan, pitkä putki. Moni lippunsa lunastanut jää kauas takalinjoille.

Kakkoslavan lauantain avasi kotimainen psychobilly/horror punk-bändi Night Nurse. Se on kiertänyt alan väen parissa jo pitkin Keski-Eurooppaa, ikää sillä on kuutisen vuotta ja vyöllään pari albumia. Ihan ensin tuntui, että nyt ei lähde kyllä niin millään, mutta meininki vetreytyi kummasti, eteläpuistolaisten tanssijalkakin alkoi vipattamaan ja kaiken kaikkiaan bändi sai aivan mahtavan vastaanoton, olkoonkin että päivä oli vasta aivan aluillaan. Night Nurse on ihan okej bändi omassa genressään, jota siis psychobilly eniten määrittää. Mutta se operoi lajityypissä, jossa on kertakaikkiaan lähes mahdoton olla persoonallinen, eikä solisti Camilla Rauhalan ääni tai olemus riitä sitä persoonaa luomaan. Night Nursen konseptointi on isosti kesken, sen kannattaisi ottaa nimestään ja uhoisista loglineistaan kaikki irti ja lunastaa se kaikki erikoisuus, mikä nettipresentaatiosta välittyy. Silloin voisin itsekin nähdä bändin uudestaan, nykyisen perusteella tuskinpa. Kieltämättä vaikkapa ”Let Me Out” niputettiin ihan tehoilla, samoin yleisön kovasti odottama ja toivoma Donna Summer-cover ”Hot Stuff”, bändin keikkavakio. Ja kieltämättä Mike Bayend, bändin Kikkeliksikin (kihihihi) kutsuma läskibasisti, on kova länkyttäjä, ei voi kieltää.

Seuraavaksi oli räntättynä ohjelmalehtiseen kotimaisten heavybändien ehkä ahkerin jokapaikanhöylä Amorphis. Kerran maailman parhaita bändejä, jonka suhteen olin kolmen keikkaotannan jälkeen nostanut kädet täysin pystyasentoon, kun en vain jaksanut laiskanpulskeaa esiintymättömyyttä ja ympäripyöreyttä. Pohjakosketuksien synnyttäjäpohjakosketus oli yhden rockhistorian kovimmista albumeista (”Tales From The Thousand Lakes”, 1994) sieluton ja bändiään itseäänkään lainkaan sytyttämätön läpilanaus taannoin Tuskassa. Mutta festarikansalle kelpaa, Amorphis oli nytkin koko päivän suosituimpia artisteja, jo pelkästään alueella liikkuneista paidoista päätellen. Eikä bändi soittaisi joka niemennotkelmassa joka ikinen kesä, ellei kansa niin haluaisi. Ongelma on siis omani. Mutta mutta, silti oli annettava klassikkobändille vielä yksi tilaisuus, olihan orkesteri nähtävillä nyt peräti neljällä alkuperäisjäsenellä, kun Niklas Etelävuoren tilalle bassoon otettiin ainoa oikea mahdollinen, eli Olli-Pekka Laine. Kokoonpanoasiat on nyt siis todella kunnossa, ja tiedän että tuore ”Queen of Time”-albumi on bändiltä loistava, vaikka minä en siitä yrityksistä huolimatta saa otetta. Siitäkään. Olinko se vain minä, vai onko Oppu Laineen kierteisesti groovaava basso tuonut bändiä lähemmäs juuriaan, lähemmäs sen rokkibändimenneisyyttä? Jokatapauksessa joku raikas purske lavalla oli, ja väitänpä että se jäljittyi pitkälti Laineen bassotteluun, ja vanhan taistelutoverin kenties synnyttämään innostuksenpoikaseen. Parhaiten uuden levyn biiseistä toimi ”Golden Elk”, ei vähiten siksi, että se muistuttaa kultaisten päivien bändistä ehkä eniten. Mutta ”Tales”-albumin ainoa settilistaan jäljellejäänyt raita ”Castaway”, on tässä joukossa täysin ylivoimainen sävellys. Ei voi mitään, tai en voi mitään. Pelkästään ”Castawayn” ja Olli-Pekka Laineen basson takia, tiedättehän…

Kaiken sanotun jälkeen olikin mahtavaa nähdä kakkoslavalla aivan äärettömän kova ja todistusvoimainen veto Lost Societylta, on bändejä, ja sitten on bändejä. Jyväskylässä vuonna 2010 perustetulla Lost Societylla on myös valtavasti vientiä tällä hetkellä, ulkomaita myöden. Eikä mikään ihme, crossover thrash lähti niin että takarivi tärisi. Nuorten miesten itsevarmuus lavalla, kitaristi-laulaja Samy Elbannan suvereeni tilanteen hallinta ja yleisön huikea mukanaolo takasivat aivan hillittömän iltapäivän rässihetken, ja päälavan mielipaha oli hetkessä poissa. Bändin veto muistutti talvella nähdystä teksasilaisen Power Tripin myllytyksestä, jota sitäkin kehua retostin, mutta kyllä Lost Society silti ajoi vuoden thrashajon, jos kohta aika monen muunkin viime vuoden. ”Hollow Eyes”, ”Terror Hungry” ja monet muut menoraidat piiskasivat South Park-yleisön senmaailmaiseen kirnuun, että asfaltti-ihottumalta tuskin täysin vältyttiin. Keikan kovin nyintä oli kuitenkin bändin ihka ensimmäinen julkaistu biisi aikoinaan, ”Kill (those who oppose me)”. Porasi kuin rakastaja Nylkynen. Ei vankeja, hädintuskin eloonjääneitä. Iskä, mitä se oli se thrash metal? En oikein enää muista, mutta nyt se on Lost Society. Onko Jyväskylästä tullut yhtään huonoa bändiä? Kuka muistaa, kädet ylös? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono?

180609_southparkla-36

South Park-yleisöä, lauteella Helloween. Kuva: Mikko Pylkkö.

Illan ensimmäisestä ulkomaan bändistä, ruotsalaisesta radioasemiemme lemmikistä Mustaschista jäi jollain tapaa aika valju maku. Bändi oli kyllä ollut tarkoitus nähdä jo kesällä 2007 Göteborgissa, mutta paikallisliiteri oli tuolloin loppuunmyyty, ja hyvä niin, lähistöllä soitti samana iltana The Mission aivan huiman keikan. Sitten Mustasch jotenkin jäi, varmaan siksikin että eräskin stadialais-metropolialainen radioasema on soittanut sen muutamaa hittibiisiä suut ja silmät täyteen. Kaikki ne hitit nytkin kuultiin, mutta jotenkin ne livenä muistuttivat liikaa toisiaan, ja keikan paksuimmaksi plussaksi jäikin solisti-kitaristi Ralf Gyllenhammarin stand-up-henkinen lavavenkoilu ja välispiikkailu. Ahkerana Suomen kävijänä Mustasch-nokkamiehelle oli tarttunut myös kunnioitettava määrä mutkikasta kieltämme. Jos yhden joutuisi nostamaan tasapaksuhkosta Mustasch-setistä, niin kakkosena soineen ”Thank You For The Demon”. Onneksi ei tarvitse.

Entisen Sentenced- ja Poisonblack-solisti Ville Laihialan nykyiselle kvartetille, S-Toolille oli käydä South Parkin iltapäivässä ns. ohrakyrsä. Bändin basisti Kimmo Hiltunen oli joutunut aiemmin päivällä sairaalaan ja festarin porteista sisään oli saatu vain triomuotoinen S-Tool. Rohkeasti bändi otti haasteen vastaan, ja varmistettuaan yleisöltä, että ilman basistiakin voidaan vetää, piiskasi Laihiala yhdessä rumpali Aksu Hantun ja kitaristi Sami Leppikankaan kanssa vajavaisen S-Toolin sellaiseen lentoon, että lopulta kyseessä oli koko päivän yksi parhaita keikkoja. Bändi ei kuulostanut Laihialan ennakoimalta ”nuhapumpulta”, vaan bassottomuus takasi tietyllä tapaa likaisen ja saastaisen kuuloisen lisäkierteen S-Toolin heavyyn, joka ei oikein esikoisalbumiltaan ole itseäni sytyttänyt, mutta nyt sytytti. Puolessa välissä ankaraa työvoittoa ei enää edes muistanut, että näillä piti olla basisti. Erityisen vähän kärsi komea ”Shovel Man” ja sitä seurannut keikkavakio, Metallica-cover ”Hit The Lights”, joka soi kolmimiehiseltä S-Toolilta valovuoden paremmin kuin se todennäköisesti soisi tämän päivän Metallicalta itseltään. Hyvä jätkät, hattu nousee ja hattu nousee näin. Palaamme asiaan jollain hikisemmällä klubivedolla. Sitäpaitsi, Laihiala välispiikkasi ja kikkaili päivän kaikki muut spiikkaajat aivan suohon.  Sitäpaitsi, osa II, keikka viimeistään alleviivasi sitä faktaa, että kakkoslavalla oli aivan järkyttävän hyvä soundi. Nurmikkoinen rinne ja puusto ei päästä soundia karkailemaan, eikä altista tuulelle, ja ammattimiehet hoitaa loput.

Jos jäikin, vaikkakaan en enää muista miksi, hiukan väljähtänyt maku teutoniheavyn legendan Acceptin toissavuotisesta South Parkin päälavavedosta, niin ei jäänyt tästä tämänkertaisesta. Huhhuijjaa kuinka ankara veto ikämiehiltä. Lava oli setattu jonkinlaiseksi hylätyksi teollisuushalliksi viimeisimmän albumin, viimevuotisen ”The Rise of Chaosin” teemoja mukaillen. Lavan takalakanassa luki isoillaan Accept ja tunnelma oli katossa, kun edelleenkin kahdella alkuperäisjäsenellä operoiva, ja näköjään elämänsä lyönnissä oleva orkesteri marssi lavalle. Uuden levyn raidalla ”Die By The Sword” lähdettiin väkevästi liikkeelle, ja hei, säveltäkää perässä, yli 40 vuoden uran jälkeen settiin avausbiisi, joka ei yhtään häpeile klassikkohittien rinnalla. Alusta asti Peter Baltesin basso näytteli merkittävää roolia kokonaissoinnissa ja jynkytti koko keikan ajan selvästi esillä, pinnassa ja allekirjoittamassa sitä, että kun Baltes lopettaa, tai kun kitaristi Wolf Hoffmann lopettaa, Accept on siinä. Niin kauan kuin tamppoo on tätä luokkaa, ja keikat näin kovia, ei tarvitse lopettamista edes harkita. Vuoden 2012 (aika rientää) albumin ”Stalingrad” nimiraita soi pitkänä ja hartaana ja toisti itäisen diktatuurimme kansallishymnia mausteeksi sekaan. Bändillä on varaa ripotella isoja hittejä pitkin settilistaa, ”Restless and Wild” kuultiin jo kolmantena. Niinikään ”Stalingrad”-albumilta soinut ”Shadow Soldiers” kuljetti solisti Mark Tornilloa robottina ympäri lavaa, ja kaikesta loppusetin jumalmateriaalista huolimatta tämä marssin rytmissä jynkkäävä lanaus oli ehkä sittenkin koko Accept-keikan kovin veto. Järjenvastaisen hieno biisi. Sitten soi yksi niistä pakollisista, ”Princess of The Dawn” jota soittamatta ei Accept, eikä U.D.O. omillaan, poistu miltään juhla-alueelta. South Parkin yleisö oli täysillä messissä. Mitä sitten, jos nämä olivat täällä edelliskerrallakin? Jos on hyvä, voi tulla vaikka joka kerta.

180609_southparkla-15

Acceptin Mark Tornillo ja Wolf Hoffmann. Kuva: Mikko Pylkkö.

Mark Tornillon ääni ei ollut tänään ehkä ihan 100%:n suorituskunnossa, mutta ei sekään menoa haitannut. Ja toisaalta, hitostako tiedän, en kuuntele Tornillon laulua livenä joka päivä. Mutta settilista, jonka heikoin lenkki uhkasi olla ”Midnight Mover”, on kuulkaas kova settilista. Stemmalaulut lähtivät Acceptilta koko rykmentin voimalla, ja ainakin nyt Accept näytti myös olevan kadehdittavan kiva työpaikka. Isot hitit oli toki säästetty loppuun, ne kuultiin vakiokohdassa listaa ja vakiojärkässä, kaikki päättyy aina ”Balls To The Wallsiin”. Ja ainakin omalle hermostolle tällainen festarislotti, tunti tai hiukka rapia, on aivan mahtava. Juuri kun ollaan parhaimmillaan, aika loppuu, ja nälkää jää. ”See you soon again”, huusi Mark Tornillo. Aion olla paikalla.

Mokoma jyysti kovasti suosittua suomimetalliaan kakkoslavalla seuraavaksi, ja itsekin olin kulmilla ihan silkasta velvollisuudesta. Ikinä en ole ymmärtänyt tätä bändiä, ja sen suosiota oikeastaan vielä vähemmän. Toistan itseäni, mutta ainoa oikeasti onnistunut yrittäjä suomenkielisen raskauden saralla on Maj Karma. Mutta ei kaiken tarvitse upota, ei kaikki voi tykätä. Makuasioista ei voi kiistellä niinkuin kiert…peruskoulussa aina jauhettiin, ja samalla kiisteltiin niin maan perseettömästi. Mokomalta on tuore levy ulkona, ja ehkä sen raidan, missä linnut eivät enää laula, voi nyt joskus kaivaa kuunteluun. Ehkä. Kerran. Katotaan.

180609_southparkla-29

Helloween. Kuva:Mikko Pylkkö.

Helloween teki viime vuonna sen, mistä fanit olivat salaa nähneet unia varmaan pitkäänkin. Se hautasi sota-ja muut kirveet kahden entisen, ja erittäin merkittävän, jäsenensä kanssa. Homman nimeksi laitettiin ”Pumpkins United”, ja kyllä, Helloweenissa soittaa jälleen kolme alkuperäisjäsentä, yhden niistä ollessa itse kitarajumala Kai Hansen. Ja se toinen merkittävä exä, oli ja on, vuodet 1986-1994 bändissä laulanut Michael Kiske. Esikoisalbumilla laulut hoiti Hansen, mutta kakkoslevyllä ”Keeper of the Seven Keys” hyppäsi Kiske remmiin ja siitä seuraavat neljä albumia ovatkin heavyn historiaa. Nykyinen solisti Andi Deris tuli mukaan Kisken lähdettyä 1994. Silti, vieläkin kuulee puhuttavan Helloweenin ”uudesta laulajasta”. Festarislottina tämä United-veto oli tuomittu kestämään vain puolitoista tuntia, mitä Deriskin pahoitteli. Varsinaiset Pumpkins-show’t ovat olleet lähes kolmetuntisia. Hyvät biisit ei nimittäin lopu tällä bändillä kesken, ja kolmen kitaran voimin kun mennään (toisessa alkuperäisjäsen Michael Weikath, ja siinä kolmannessa bändin juniori Sascha Gerstner), niin niihin luukutuksiinkin uppoaa aikaa.

En tiedä, johtuiko se Kai Hansenin läsnäolosta, mutta temmot oli Tampereen keikalla Helloweenilla aivan hillittömät. Kaikki pysyivät hyvin kyydissä, paitsi että ”Eagle Fly Freen” kohdalla kävi jo mielessä, että vaihtakaa nyt pykälää hitaammalle, että Kiskekin ehtii mukaan. Mutta se oli ainoa kerta, muuten hillitön tikkaaminen sopi illan dramaturgiaan, varsinkin setin alkupään medleyosuudessa, ja varsinkin sen ”Ride The Sky”-kohdassa, aivan käsittämättömän hienoa ajoa. Muuten on sanottava, että vaikka täällä tänään oli oltava todistamassa Kisken ja Hansenin edes (ja todennäköisesti) ohimenevää paluuta Helloweeniin, niin neljäs näkemäni veto bändiltä ei ollut kuitenkaan se paras, legendaarisuuspisteistä huolimatta. Kaksi jäsentä pienempi nyky-Helloween on vetänyt huomattavasti rennompia keikkoja.

Vuoden 2010 (aika rientää) ”7 Sinners”-albumin avausraita ”Are You Metal” tuntui tässä biisiseurassa turhalta, mutta yleisön sillä saa aina laulatettua. Illan komein veto, vaikka muitakin mieliä taatusti on, oli ”Power”, Derisin kauden kakkoslevyltä ”The Time of The Oath”. ”How Many Tears” jakaantui ihan turhaan kahteen osaan, ja soi hyvin pitkänä versiona. Päävastuun illan lauluista kantoi edelleenkin Helloweenin vakiosolisti ja merkittävä biisinkirjoittaja Andi Deris, Kiske lauloi vain muutaman biisin täysin yksin. Jäämme jännittyneinä odottamaan, mikä on projektin jatko, tuskin Kai Hansen haluaa haudata Gamma Rayta, tai edes Unisonic-yhtyettään, joka on myös Kisken pääasiallinen työpaikka tällä hetkellä. Eli Helloween-mytologia elää nyt tahoillaan neljän hienon bändin voimin (samaan sarjaan paiskaamme vielä ex-kitaristi Roland Grapowin johtaman Masterplanin), joten faneilla riittää nähtävää ja kuultavaa, vaikka Pumpkins United-konsepti jäisikin vain väliaikaiseksi herkuksi.

I Want Outin” kuuntelin jo matkalla kiesille, en oikein ole ruuhkassaulostautuja, en edes festareilla. South Park on tullut takaisin, hengähdysvuosi teki hyvää, moni asia oli nyt entistäkin paremmin. Keskisuurista festivaaleista tämä on järjestelyiltään ja ennenkaikkea tunnelmaltaan aivan ykkösiä. Siksi yleisöennätys, ja heti seuraavana päivänä julkistettu fakta myös jatkuvuudesta ensi vuonna, otettakoon suurella ilolla vastaan. KG

 

Shiraz Lane, Ursus Factory, Mara Balls, Vicky Rosti, Pietarin Spektaakkeli, Locus, AvAciA, Ruanda, Geenivirhe, Defenent @ Louhela Jam, Vantaa 03.06.2018

Vantaan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestari Louhela Jam, valikoitui tänä vuonna festivaalikesäni avaajaksi. Nyt se on auki, jonain päivänä se on kiinni, mutta sinne on vielä matkaa. Vielä on nimittäin, tiedättehän… Päivän avaus oli suoritettu jo ilman läsnäoloani muutamalla paikallisartistilla. Saavuin Louhelan Jokiuomanpuistoon juuri ajoissa nähdäkseni paljon puhutun ja kohutun Ursus Factoryn, joka soitti puolenpäivän kiristyvässä helteessä ensimmäisen ikinä Vantaan keikkansa.

Ursus Factory on ollut kotimaisen rockmedian viimeisin ja kuumin lempilapsi. Siksi itsekin olisin maininnut bändin yhdeksi syyksi inkarnoitua sunnuntaiksi Vantaalle, jos joku olisi ikinä kysynyt. Ursus sai hiukan epäkiitollisen tehtävän korkata päälava. Porukkaa oli nurmikkorinteelle ilmaantunut kuitenkin jo kiitettävästi, joskin kohtuuttoman kaukanahan yleisö vielä tässä vaiheessa loikoili. Itseään säästelemättä nykäisi Jussi Pelkosen (kitara ja laulu) ja Aleksi Ripatin (rummut) garageduo odotetunmukaisen kolmevarttisen, joskin on sanottava että puoli tuntia olisi ollut tässä helteessä, tällä yleisöllä ja tässä myötäisessä arskan paahteessa ehkäpä osuvampi slotti. Eikä siinä, oli kyllä hyvä nähdä Ursus Factory nyt, ja ymmärtää, mistä kehut kumpuaa. Vai voinko sanoa täysin ymmärtäneeni? No en. Pyöräähän tämä noiseen nojaavaa garagea louhiva kaksikko ei ole keksinyt uudestaan, toisaalta ei kukaan niin ole väittänytkään. Pelkonen ja Ripatti matkasoittivat aikoinaan reilun kolmen viikon ajan pitkin Eurooppaa kaduilla ja toreilla, josta reissusta kristallisoitui Ursus Factory. Järjetön määrä hetkessä kiinni olevaa yhteissoittoa alkaa näkyä toki, ja muutama hieno iskuraitakin bändillä on, Vantaan vedolla toimivimmin roiski ”Kaikki on niin vitun ihan jees” ja bändin jäsenten esittelyn hoitanut ”Ursus Factory Party”. Mutta että jos nyt joku bändi kuuluu mahdollisimman pieneen ja perspiseen kellariloukkoiseen rokkiklubiin, niin tämä. Näille voisi kyllä antaa toisenkin mahdollisuuden mainitunkaltaisessa musaklitsussa, miksipä ei.

Louhela Jam aloitti äärimmäisen pienimuotoisena, paikallisten muusikoiden talkoilla järkkäämänä tapahtumana kesällä 1992, ja noita alkuaikoja, sekä festarin perinnettä kunnioittaen pikkuisen sivulavan bändit valitaankin kilpailun perusteella. Tänä keväänä stagelle halukkaita oli 16, ja tilaisuuden näyttää osaamisensa vaiheen sai tällä kertaa kuusi bändiä. Ääniä annettiin peräti yli 1700, on mahtavaa että paikallisväestö on tällä tavalla messissä meiningeissä. Itse havainnoin sivulavan bändeistä ensimmäisenä vantaalaisen Geenivirheen, jolla on allaan kolmen biisin EP. Varsinkin puolituntisensa avannut bändin nimikkobiisi kulki todella rätväkästi. Esiintyminen on jäbillä jo ihan hyvin hallussa, ja mikä tahansa nuoriso-orkesteri, josta millään tasolla tulee mieleen Ratsia tai alkutaipaleensa Smack, ei ole huono. Geenivirhe asettuu ihan mukavasti suomalaisen melodisen punkin uusimpaan aaltoon, ja vaikka bändejä onkin syntynyt kuin sieniä sateen jälkeen, näillä voisi isomman levy-yhtiön kautta olla enemmänkin annettavaa.

Seuraavaksi päälavalla letkeili oman kolmevarttisensa Pietarin Spektaakkeli, ja omalla kohdalla haasteeksi kohosikin juuri se raukea letkeily, laiska leppoisuus, jolla Pietari Kiviharjun toisiaan lopulta hyvinkin paljon muistuttavat biisit soljuivat puistopiknikin ylle. Muutamat ensimmäiset biisit Spektaakkeli-trio kuulosti hämmentävän paljon Brian Setzerilta, ellei peräti Stray Catsilta. Mikä kertoo Kiviharjun erittäin monipuolisesta vaikutteisuudesta, mutta jotenkin tänään, tässä ja nyt, ei vain ihan kympillä uponnut. Kieltämättä Tykopaatti rummuissa ja yksi maan groovaavimmista basisteista ikinä, Mitja Tuurala, loivat upean kierteisen swengin. Ja ylipäätään, kun Tuurala on bassossa ja paikalla, kannattaa itsekin olla. Olin.

Tikkurilalainen Ruanda sivulavalla kuulosti kovasti alkuaikojen Hanoi Rocksilta, eikä siinä mitään, kaikki vuoden 1985 jälkeen perustetut bändit ovat kuulostaneet joltain aiemmin tai samaan aikaan vaikuttaneelta, jos sallitte karkean yleistyksen. Mahtavan kasaristi nimetyllä Ruandalla on julkaistuna tuoreeltaan EP ”Kolmen markan neidit”, jonka biiseistä varsinkin ”Turisti” polkee todella komeasti, ja EP:llä on ihan erityisen ihanat basso-ja komppikitarasoundit. Hyvä pojat.

Ruandan janttereiden tiukan puolituntisen jälkeen oli päälavalla vuorossa Tampereen voimatrio Mara Balls, joka oli pääsyyni, tunnustan, vääntäytyä ensimmäiseen ikinä Louhela Jamiini. Voin vain lämmöllä suositella ottamaan tämän bändin haltuun, itse olin nyt toista kertaa eturivissä, ja aion olla jatkossakin. Aivan ihana Maria Mattila tekee mitä tahtoo, ja se on aina kiehtovaa, missä tahansa lajissa. Jos Ursus Factory nyt ei ihan hehkutuksista huolimatta olekaan tuonut vaaran tunnetta takaisin suomalaiseen rockmusiikkiin, niin Mara Mattila on tuonut yhden keskeisen rockelementin, seksikkyyden, kaikissa sen rock’n’rollmuodoissa, ja ehkä sitäkautta myös hiukan sitä vaikeasti määriteltävää vaaran tunnetta, ennakoimattomuutta. Tänään lähti ”Ajan takana”, ”Älä mee siihen taloon joka palaa” ja ennenkaikkea ”Tuulee” niin sielukkaasti, että ei auttanut kuin ottaa kiitollisena vastaan. Maran lavapreesens riittää pitkälle, eikä tämmöistä tässä maassa tee kukaan muu, tai ei ainakaan ole 70-luvun jälkeen tehnyt. Voimabluesia, jytää kevein progevaikuttein on Mara Ballsien homman nimi.

Käsittämättömän kökösti nimensä typoava AvAciA tulee Turusta ja on tärkeää työtä tekevän Turku Rock Academyn hedelmiä, näin olen antanut itseni ymmärtää. Sivulavan bändeistä AvAciA tuli itselle ehkä huonoiten läpi, mutta ei se nyt kenenkään vika sinänsä ollut. Suomenkielisen metallin soittaminen on yhtälailla muodikasta kuin mainitun melopunkinkin, yrittäjiä riittää. AvAciAlla on julkaistuna sinkku ”Pirunhyrrä”, joka ei ollenkaan ole hullumpi biisi. Alulla keikkaa bändi muistutti jollain tapaa Maj Karmasta, mutta ehkä Mokoma kuitenkin on se, josta nimenä saa enemmän osviittaa. Sinänsä nousee hattu, että nuoret jantterit ovat valinneet metallinsa kieleksi suomen.

Louhela Jamin ohjelmisto kootaan selvästikin periaatteella jokaiselle jotain. Se selittää päälavan seuraavan artistin, Martinlaakson Tina Turnerin, hyvät naiset ja herrat, Vicky Rosti. Eikä siinä, yhdessä Muskan kanssa Vicky oli Suomen ihan ensimmäisiä oikeita rokkimimmejä, ja molempien ura sitäpaitsi jatkuu väellä ja voimalla edelleen. Mutta nyt oli laitettu Vickyn kanssa samalle lavalle jotenkin niin tallinnanlaivainen bändi, paikallismuusikoista koottu, että se tällä kertaa siitä rockmimmiydestä. Bändin nimi oli Liivit Boys (tirsk), ja se on säestänyt aiemmin mm. Neumannin Perttiä, ja muitakin. Peräti kuusimiehinen Liivit Boys ei vain saanut henkeä Vickyn klassikkotulkintoihin, vaikka arsenaalia oli stemmalauluineen, kaksine kitaroineen, kiippareineen. Kiusallisin oli Tehosekoitin-cover ”Kaikki nuoret tyypit”, joka ei siis tunnetusti ole Vicky-klassikko, mutta jossa jotenkin viiltävästi Vickyn ääni toimi tänään parhaiten. Mutta vantaalaisyleisö diggasi, nurmelta noustiin joraamaan ja tunnelman nostattamisesta Vicky sai kyllä illan parhaat pisteet. Ja pääasiahan on, että jengi viihtyy menemään.

Seuraavaksi sivulavalla hämmensi jokelalainen Locus, joka voisi pidemmälle halutessaan vaihtaa nimen ihan ekaksi, maailmassa on vissiin tuhansia tämännimisiä bändejä. Pidemmällekin edenneitä on jo aika liuta. Useimmissa biiseissä näiden solistin riittävyydestäkään ei voinut olla ihan täysin varma, mutta sitten taas yhtäkkiä kaveri handlasi homman tosi hyvin. Mielenkiintoista jo sinänsä on se, että bassoa kierrätetään kolmen kaverin kesken. Jos minä olisin joku moguli missä tahansa itseään kunnioittavassa levy-yhtiössä, Locusin ja sivulavan illan päättäneen Defenentin tsekkaisin uudestaan. Valitettavasti en ole. Mutta joku jossain on, joten Locusille kaikkea hyvää.

Mitä sitten, jos päälavan seuraava bändi Shiraz Lane muistuttaa monellakin tapaa Skid Row’ta tai Guns’n Rosesia? Kaikki muistuttaa jotain. Mitä sitten, jos solisti Hannes Kett liikku kuin Axl, joka ei muuten enää liiku tällä tavalla. Nyt kun kumpikin esikuvabändi on kalpea varjo itsestään ja itse itsensä tribuuttibändi, on upeaa että jässikät pitävät perintöä hengissä. Ja tekevät sen persoonallisilla biiseillä ja sovituksilla, äärimmäisen positiivisen meiningin kautta. Keikka pärähti käyntiin todella komella ”Carnival Daysilla”, tuoreen kakkosalbumin nimiraidalla. Säveltäkää perässä. Ja siitä kolme neljännestuntia eteenpäin ilman, että yksikään biisi tuntui keikan kestoa täyttävältä raidalta, enkä edes voi sanoa olevani bändin materiaalin kanssa läpituttu. Loppupäähän säästetty ”Harder to Breathe” yksinään olisi lunastanut Vantaalle raahautumisen. Ei oleskella, vaan esiinnytään, jos ammattina on esiintyminen. Viihdytetään, ja viihdytään samalla itsekin. Tässä on bändi, joka kuuluu tästä suomalaisesta maailmanluokan hard rock/glam-skenestä ottaa haltuun, jos Sunset Stripin ja gasoliinin tuoksuinen amerikanrock maistuu. Nyt on kova. Ei jää viimeiseksi otannaksi Shiraz Lanesta. Eturivistä bongasin pari japanialaisen oloista miisua, ja mietin, ovatkohan nuokin tulleet ihan varta vasten. Harrastuneisuus. Arvostan.

Ja sitten, sivulavan illan päättänyt vantaalainen Defenant, joka yllätti täysin takaapäin ja oli tietyssä mielessä koko päivän kovin bändi. Alle vuoden ikäinen nelikko, josta kukaan ei ollut kuullutkaan, tuli ja murjoi vanhan liittouman speed metallia 80-luvun lopun suomiskenen hengessä, mutta myös varhaisen Megadethin ja Venomin mieleen tuoden. Jos olisin mikä tahansa missä tahansa levylafkassa, tämä bändi levyttäisi pian. Ainutlaatuisen kova meininki, jota ei ainakaan latistanut se lavan eteen tanssimaan asettunut, silinterihattuun sonnustautunut nuori nainen (oli sillä nyt muutakin kuin se hattu). Jos mikäli Defenent soitti omia biisejään, niinkuin ymmärsin, sillä voisi olla metallimaailmassa kiitotien päässä taivaassa reikä, se pitäisi vain saada showcasekeikoille oikeiden ihmisten nähtäville. Oman matskun vahvuudesta todistaa, että viimeisenä vedetty Iron Maiden-cover ”Powerslave” lähestulkoon kalpeni aiemmin kuullun rinnalla. Ja millä ilolla ja ystävällisyydellä yleisö otti jampat vastaan, lisää tämmöistä. Koko päivän päätti päälavalla Martti Servo & Napander, mutta Defenentin kunniaksi on sanottava sekin, ettei laadukkaasti toimitetun kasarispeedin jälkeen voi suhtautua huumoribändiin. Oli poistuttava.

Festarikesä on avattu, kotimaisin voimin, sympaattisesti, lämminhenkisesti, pienimuotoisesti, kuivin suin ja helteisesti. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi, Louhela Jam on nimittäin maan pitkäikäisimpiä ilmaisfestareita. Homma jatkuu Tampereen South Parkilla pian. Pysy virittäytyneenä! KG

Sundara Karma (uk), Death Hawks @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 01.09.2017

Radiohead esiintyi Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa 29.8.1995. Bändi oli promoamassa saman vuoden maaliskuulla ilmestynyttä kakkosalbumiaan ”The Bends”. Radiohead oli tuolloin toki jo kovissa nousuissa, ja brittiläisen musiikkimedian seuraavaksi isoksi läpilyöjäksi aateloima, mutta täälläpäin vielä monelle vain nimi muiden joukossa, eikä todellakaan kovin tunnistettava sellainen. Juhlaviikot oli aikaansa edellä, ja kukaan valveutuneemman pään paikallaolleista tuskin koskaan keikkaa unohtaa. Oli konsertti sitten aikalaistarinoiden jälkihehkussa hyvä tai ei, mutta merkittävä se oli. Kesän 1995 (tai no, ihan viimeistään ”Ok Computer”-albumin 1997) jälkeen Radioheadilla ei ole Huvilateltan kokoisiin intimiteetteihin ollut enää mitään asiaa, vaikkakin ehkä ajoittain tarvetta ja halua.

Kesän 2017 ohjelmistoonsa Juhlaviikot oli niinikään kaukaa viisaasti napannut brittiläisen musiikkimedian hehkuttaman lemmikin, bändin joka on kotimaassaan todella kovissa nousuissa–ja kenties tällä ensimmäisellä Suomen keikallaan myös viimeistä kertaa nähtävissä läheltä, intiimisti ja (täällä meillä) puolituntemattoman bändin statuksella. Neljän nuoren miehen orkesteri tulee Englannin Readingista, on ollut kasassa seitsemisen vuotta, ja kyllä, kerrankin on oltava valtaosan brittimediaa kanssa samaa mieltä—Sundara Karma on sensaatio. Sanoisin näin, vaikka bändi olisi Huvilateltan kalsassa loppukesän illassa heittänyt vähän heikommankin keikan. Nyt toki veto ei sitä ollut, vaan energinen, kompakti latinki. Sundara Karma on parikymppisten jäbien bändinä, jolla on allaan vasta yksi albumi (tammikuussa julkaistu ”Youth Is Only Ever Fun In Retrospect”) stadioneille ja maailmanvalloitukseen valmis. Sen jokainen nyt Helsingissä soittama biisi on isoille areenoille kuin luotu, mutta myös radioiden puhkisoitettavaksi.

Sundara Karma (sanskriittia, ”kaunis karma”) on kuin olisi lyöty yhteen Bruce Springsteen, David Bowie, U2 ja vielä yksi nimi, josta hetken kuluttua lisää. Vieläpä niin, että edellämainituista, omillaankin aika tärkeistä ja osaavista rockin historian nimistä on otettu parhaat puolet. Solisti ja komppikitaristi Oscar Pollock on kuin nuori Bowie, tai vaikkapa kuin nuori Ian Hunter, miten vain. Jantterilla on kertakaikkiaan komea ja kantava lauluääni, josta Sundaran toinen toistaan upeammat biisit saavat lisäsyvyyttä. Kermanvaaleassa puvussaan ja liuhuletissään Pollock on myös matkalla ihan oikeaksi rocktähdeksi, kaikki eleet ja välipuheet viittaavat siihen suuntaan (”Thank you for your very warm welcome. I guess.”) Springsteen-mytologiasta bändi on, ketään matkimatta, omaksunut laulujen kasvattamisen isoiksi eepoksiksi. Joku brittimedian edustaja totesikin, että todella moni Karma-biisi voisi periaatteessa olla Pomon ”The River”-albumin sessioista. Iso väite, mutta mytologiaan jonkin verran vihkiytyneenä, olen samaa mieltä. Eeppisten biisirakenteiden lisäksi matalalta jynkkäävä livebasso ja yksinkertaisen rumpusetin todella massiivinen soundi linkittävät Sundara Karmaa paitsi edelleen Springsteeniin, myös U2:een. Moni biisi illan settilistasta olisi niinikään voinut olla ”The Joshua Tree”-kauden Uukkareilta. Itse vihaan vertailua, joka rockmediassa aika usein lähtee käsistä ja päätyy hedelmättömänä reisille, mutta välillä on ihan pakko, jotta kokonaiskuva kirkastuisi.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt10

Oscar Pollock / Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karman esikoiskeikka Suomessa ei ollut kovimpia koskaan näkemiäni vetoja, mutta se oli todella erinomainen nykäisy nuorelta bändiltä, josta (sanoinko jo) kuullaan vielä paljon lisää. Oli oikein, että bändi aloitti vartin ilmoitettua myöhemmin. Yleisö ehti ottaa juuri sen yhden perjantaisen janojuoman lisää, ja olla ehkä naksun verran vastaanottavaisempi, vaikka suoranaisesta riehaantumisesta voidaan puhua vain aivan hetkittäin, ja eturivissä, mutta hyvä että edes siellä. Oli aivan oikein, ettei Sundara suostunut soittamaan encoreita, asia tehtiin keikan loppupäässä aivan selväksi etukäteen. Ja oli aivan oikein, että bändin veto kellotti vain kolmisen varttia. Kumpi oli tänään itselleen oudossa ympäristössä, bändi vai yleisö? Ehkä hiukan kumpikin. Sundara Karma on tottunut albuminsa promokiertueella täysiin tupiin, loppuunmyytyihin iltoihin, ja todella paljon nuorempaan yleisöön, kuumana vellovaan eturiviin. Monissa kaupungeissa bändin keikka on jouduttu siirtämään isommalle areenalle valtavan kysynnän vuoksi. Mutta toki, jos koko maailman valloittaminen, ja todella isoksi tuleminen on mielessä, on opittava kohtaamaan myös erilaisia yleisöjä. Myös kylmiä, itseään iäkkäämpiä, suomalaisia, juhlaviikkoisia, ja monia muitakin.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt03

Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karma soitti (laskujeni mukaan) 14 biisin settilistansa läpi kompaktisti, ilman turhia sooloiluja ja albumilta tuttujen mittojen venyttämisiä. Viimesyksyisen EP:n radiohitti ”Loveblood” sai aloittaa koko homman. Kakkosena kuultu ”Olympia” osoitti jo bändin tukevan nojan koko brittipopin historiaan. Mutta nuorten miesten kunniaksi on sanottava, että he seisovat omillaan, jalostaen ja hyödyntäen. Sundara Karma ei kuulosta häiritsevästi retrolta, eikä miltään olemassaolleelta bändiltä erityisesti. Siinä, jamppareiden terävän biisikynän lisäksi, lepää alussa mainitun sensaation siemen. ”Flame” soi setin alkupäässä, kenties koko biisilistan komeimmin. Kitaristi Ally Batty nousi kuin vaivihkaa keikan aikana, huomion ollessa alussa todella paljon energisessä solisti Oscarissa, bändin eittämättömäksi kakkosmieheksi. Batty toimitti kaikkiin biiseihin ahkerasti stemmalauluja ja myös perkussioita, välillä Battyn ruudussa piti jopa vähän kiirettä. Mutta ennenkaikkea, ja nyt tullaan tähän. Big Country-kortti pelipöytään, Stuart Adamson mainittu. On kyse sitten täysin tietoisesta seuraamisesta tai ei, mutta ei ole kysymystäkään, missä Ally Battyn kitarismin juuret ovat, ja että kuinka tärkeää kaikki se työ oli koko brittirockin tulevaisuudelle, jota Stuart Adamson etenkin lyhyellä, mutta intensiivisellä The Skids-kaudellaan teki. Jälki oli lähtemätön, tietävät nuoret jässikät sitten äitibändejä edes nimeltä tai eivät. Varsinkin, kun Ally Batty tarttui keikan loppupuolella e-bow’hon ja ulvotti, oli kuin olisin kotiin tullut. Vihdoinkin on löytynyt nuori brittikitaristi, joka edes yrittää seisoa lähellä saappaita, joiden resorissa lukee Stuart.

Vivienne” oli äärettömän lähellä olla keikan kovin veto, aika tarkalleen puolimaissa, mutta kyllä se sitten kuitenkin oli illan kolmanneksi viimeisenä kuultu ”The Night”, erittäin uljas ja erittäin Bruce Springsteenin hengessä rullaava sydänmaiden iso rockbiisi . Ja kyllä, Pomollahan on (sattumoisin) samanniminen merkkipaalu laulukataloogissaan itselläänkin. Illan päättivät bändin iso hitti ”Happy Family” ja vielä ”Explore”, ei encoreita, ei myönnytyksiä. Sundara Karma oli tänään ehkä itselleen aika vieraassa paikassa ja ennenkaikkea, kuten todettua, vieraan yleisön edessä. Tuntui kuin sillä olisi ollut hiukan kiire pois lavalta. Vai onko Sundara Karman rocktähteys nupullaan tässäkin, jätetään nälkää, ollaan vaikeammin tavoitettavissa kuin nuorten muusikon(melkein)alkujen olettaisi olevan.

Jos Huvilateltassa 29.8.1995 olleet muistelevatkin kaiholla ainutlaatuista keikkaelämystään, ehkä mekin nyt paikalle vaivautuneet tiedämme 10 vuoden päästä jotain erittäin speciaalia Suomen konserttihistoriasta. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.

Illan avasi omalla 50-minuuttisellaan kotimainen Death Hawks, jonka onnistuin nyt näkemään ensimmäistä kertaa täysimittaisella vedollaan. Olin aiemmin nähnyt bändiltä vain yhden biisin mittaisen otannan. Hollannin Roadburn Festivalinkin kanonisoima kvartetti (tänään tosin perkussionistilla ja taustalaulajalla vahvistettuna, mutta kuinka tarpeellisesti, jäin miettimään) kiertää ahkerasti maailmalla, ja rutiini näkyy.

huvilateltta2017_deathhawks_joonas_brandt01

Death Hawks. Kuva: Joonas Brandt.

Death Hawks on kieltämättä mielenkiintoinen bändi, mutta viisikymmentäminuuttinen alkoi kyllä vääjäämättä toistaa itseään. Bändin selkärankana toimivat Tenho Mattilan koskettimet ja saksofoni, ne tekevät Death Hawksista paikoin erityisen ja huomattavasti vähemmän kuolevaisen orkesterin. Omaan makuuni DH ei ole riittävän psykedeelinen (maailmassa on nimittäin ollut ihan oikeastikin psykedeelisiä bändejä, ja on yhä), eikä riittävän jumittava. Toisaalta, jos oli pääbändi tänään itselleen hiukan vieraassa ympäristössä, niin oli Death Hawkskin. Se on klubibändi, eikä sen tunnelmointi tule taidefestivaalin telttakeikalla parhaalla mahdollisella tavalla läpi. Ehkä Sundara Karmankin isot biisit tulevat vuosien mittaan entistä paremmin läpi isojen ja vastaanottavaisempien yleisömassojen edessä, isoilla stadikoilla. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.  KG

 

Lucinda Williams (us), Darling West (no) @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 28.08.2017

Lucinda Williams esiintyi edellisen kerran Helsingissä toukokuussa 2013, ja jotain maagista tuossa Finlandia-talon illassa on ilmassa ollut, siksi lämmöllä ja hehkutellen roots-ja americanayleisö on keikkaa muistellut. Nyt tarjoutui onneksi meille edellisen kerran hassanneillekin uusi tilaisuus nähdä ja kokea vuonna 1978 uransa aloittanut ja vuosikymmenten myötä yhdysvaltalaisen lauluntekijäparhaimmiston aivan terävimpään kärkeen tiensä taistellut Williams. Tämänkertaisessa illassa Williams bändeineen tarjoili laadukkaan puolitoistatuntisen peruskeikan, legendaarisen maagisesta vedosta jos nyt ei ehkä voikaan puhua. Mutta ei joka kerta tarvitsekaan voida.

Helsingin Juhlaviikot ansaitsee artistien esille-ja maahantuojana kyllä todella korkean arvosanan. Tänäkin vuonna ulkomaan vierailijakattaus oli sanalla sanoen huikea, Daniel Lanois, Stax Recordsin soul-legenda William Bell, Trinidadin ääni Calypso Rose ja tulevaisuuden iso brittinimi Sundara Karma (josta myöhemmin lisää), vain muutama mainiten. Huvilateltan ohjelmistoon jo pelkästään, on joka elokuu jossain muodossa pakko suhtautua. Ilman Juhlaviikkojen kesänpäättäjäisiä Helsingin vuotuinen konserttitarjonta olisi minimissäänkin kapeampi, jos kohta paljon köyhempikin.

Illan avasi minuutilleen ja sovitusti klo 19 lavalle kuulutettu norjalainen Darling West, vuonna 2011 Oslossa perustettu folk/americanatrio, joka on alan piireissä kovissa nousuissa. Ennakkotiedot hehkuttivat bändin soinnissa kuuluvan paitsi Nashvillen kaikujen, myös Norjan vuonomaisemien, mutta itse en jälkimmäisiä kyllä kuullut. Eikä siinä mitään, amerikantraditio soi bändillä niin hyvin, että itse en jäänyt kaipaamaan hardangerinviuluja tai munniharppuja. Darling Westiltä ilmestyi vuosi sitten kakkosalbumi ”Vinyl and a Heartache”, jonka nimibiisi toimikin yhtenä parhaimmista peräti 50-minuuttiseksi venyneessä lämppärislotissa. Nöyrällä asenteella hoidettu keikka ei kuitenkaan tuntunut minuuttiakaan liian pitkältä, ja suurin osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä, vastaanotto oli lämmin ja bändi niin kiitollinen, että harvemmin näkee. Kitaristi-laulaja Tor Egil Kreken tunnustikin, että kun tarjous tulla Helsinkiin avaamaan Lucinda Williamsille tuli, se oli kuin ”olisi voittanut miljoona dollaria”. Darling West otti leiviskästään kaiken irti, ja sai taatusti muutaman uuden pidemmänkin tähtäimen kuuntelijan, ja niinhän hyvien keikkojen on tarkoituskin toimia. Ja jos biisikynä pysyy yhtä terävänä kuin vaikkapa aivan järjettömän kauniin ”Lonelinessin” kohdalla, hätää ei ole. Bändin kunniaksi on myös sanottava, että setin ainoa cover, Fleetwood Mac-standardi, tuntui koko keikan laimeimmalta biisiltä. Plakkarissa Darling Westillä on jo Norjan Grammy eli Spellemannprisen parhaasta countryalbumista viime vuodelta. Bändin kolmi(kin)ääninen laulu ja laaja instrumenttivalikoima (pedal steel, banjo, mandoliini, huuliharppu, puoliakustinen jazzkitara ja sähköiset kitara ja basso) pitävät homman persoonallisena, ja kovasti Nashvilleen kallellaan olevat laulut ankkurin vahvasti kiinni countryn perinnesedimentissä. Mari Krekenin kaunis lauluääni ja bändin harvinaisen nöyrä asenne hoitanevat loput esteet matkalle (toivottavasti) pitkälle.

huvilateltta2017_darling_west_joonas_brandt0511

Kuva: Joonas Brandt.

Lucinda Williams taisteli itseään yli kymmenen vuotta vaihtoehtoisemman countryn ja americanan eturiviin jo vuodesta 1978 lähtien, kirjoitti ja esitti lauluja vailla merkittävämpää huomiota. Vuonna 1988 julkaistu kolmosalbumi ”Lucinda Williams” sisälsi laulun ”Passionate Kisses”, jonka Mary Chapin Carpenter myöhemmin levytti hitiksi, ja joka takasi Williamsille ensimmäisen Grammy-palkinnon 1994. Suosio oli siis jo hajullaan, mutta vasta 1998 julkaistu ”Car Wheels On a Gravel Road” toi Lucindan laajemman maailman tietoisuuteen. Omastakin levyhyllystä albumi toki löytyy, mutta on jäänyt vähäiselle pyöritykselle, varmaankin lähinnä siksi, että sen ympäriltä löytyy muutama muukin levy. Läpimurtoalbumi myi nopeasti kultaa, ”Still I Long For Your Kiss” soi elokuvassa ”The Horse Whisperer” ja Williams kiersi Tom Pettyn, Bob Dylanin ja The Allman Brothers Bandin kanssa. Lucinda Williams tuli jäädäkseen, ja on tänä päivänä yksi kaikkein korkeimmalle kanonisoiduista americanan laulunkirjoittajista. Eikä syyttä.

Monet Williamsin laulut ovat rakenteeltaan äärettömän yksinkertaisia, elleivät välillä peräti hypnoottisen sellaisia, kuten nyt vaikkapa Huvilateltan illan täsmälleen sovittuun aikaan klo 20.45 käyntiin polkaissut ”Protection” (vuoden 2014 ”Down Where the Spirit Meets the Bone”-albumilta). Huvilateltta nousevine katsomoineen ja kangaskattoineen on aina kuulostanut hyvältä, niin tänäänkin. Parhaiten se soveltuukin puoliakustisille artisteille, tai hillitymmillä äänenpaineilla soitatettaville sähköisille. Paitsi että, teltan ulkopuolisen baarin sijoittelulle olisi syytä tehdä jotain. Sieltä kuuluva huuto ja pulina häiritsee paikoin erittäin paljon lämmittelybändien keikkoja, jos kohta niiden yleisöjäkin. Sitäpaitsi, miksi maksaa tämänhintainen lippu ja tinata korkealaatuisten lämppäreiden aikana 7 ja puolen euron oluita kangasseinän takana, kymmenen metrin päässä. Ylimielistä, sanon minä, jos kohta sanon myös, että jokaisen oma asia. Paitsi että se mekkala ei enää ole, pelkästään oma.

Onneksi baari oli Williamsin aloittaessa tyhjentynyt ja silminnähden suurin osa istuimista myös myyty. Hyvä niin, vain täytetyt istuimet voivat taata minkään artistin paluun ikinä takaisin. Kolmantena kuultu, hyvinkin Steve Earle-henkinen ”Drunken Angel” käynnisti keikan todella. Siitä encoreihin asti kaikki oli äärettömän kovaa amerikan rockin juhlaa, mutta tänään encoreosuus ei tuonut mitään lisää itse keikkaan, ja olisikin saanut suorastaan jäädä pois. Erittäin laadukas tunti ja varttinen varsinainen setti olisi tänään ollut juuri mahtavan napakka. Encoren pitkitetyt soolot ja yleisömyönnytysbiisi Nro 1, eli Neil Youngin ”Rockin’ In The Free World” laiskoine kättenläpsytyksineen onnistui jotenkin latistamaan varsinaisen setin huipuista huipuimpia hetkiä, vaikka biisivalinnan tai sen tulkinnan, ei taatusti ollut tarkoitus niin tehdä.

West Memphis”-biisiä Lucinda taustoitti kertomalla laulun pohjana olevan tositarinan kolmesta syyttömänä vankilaan tuomitusta nuoresta miehestä, eli ns. Memphis Threestä. Läpimurtolevyltä ”Car Wheels On a Gravel Road” kuultiin kolme stygeä, eikä voi mitään, kyllä niistä kaksi illan mieleenpainuneimpia vetoja myös olivat, nimittäin jo mainittu ”Drunken Angel”, sekä hartaasti tulkittu häkellyttävän kaunis ”Lake Charles”.  Tänä vuonna 25 täyttänyttä ”Sweet Old World”-albumia Lucinda juhlisti soittamalla siltä niinikään kolme biisiä, niistä jynkky ”Hot Blood” soi komeimmin. Illan kärkikahinoihin nousi myös Patti Smithin julistuksen erittäin kovasti mieleen tuonut hypnoottinen ”Foolishness”, naisasialaulu, ihmisasialaulu. Varsinaisen setin päättänyt tanakan kankinen ”Honey Bee”-rytmiblues kertoi aikuisten välisestä vetovoimasta, se soi pitkänä ja rouheana keikan päättäjänä (jota se oikeastaan olisikin siis voinut olla). Varsinkin basisti David Sutton pääsi louhimaan kunnolla alakerrasta. Lucinda Williams on nyt soittanut jo kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän tämän kokoonpanon kanssa, eli Sutton bassossa, Butch Norton rummuissa ja perkussioissa ja Stuart Mathis kitarassa. Trio tunnetaan myös omillaan, se on levyttänyt Buick 6-nimellä muutaman albuminkin raskaskätistä grooveaan ja boogietaan, ja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen combo, jos vaikka Govt’ Mulen kaltainen jytä käy jalan alle, ja ihan vaan vaikka ei kävisikään. Varsinkin kitaristi Mathis osoittautui niin innovatiiviseksi ja dramaturgiantajuiseksi keppimieheksi, että liian harvoin näkee. Liian usein sen sijaan näkee ja kuulee aivotonta luukuttamista, kun kerran soolo pitää olla. Mathis oli ajatellut biisien sanomaa läpi, kitarasoolot olivat tulkintoja, eivät juonetonta paahtoa.

Vuosien odotuksiin ei Lucinda Williamsin juhlaviikkokeikka kyennyt vastaamaan, mutta muodostui kuitenkin kaikessa laadukkuudessaan tyylikkääksi läpileikkaukseksi huikean laulunkirjoittajan tuotantoon. Ja milloin näkee Emmylou Harrisin? KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: