Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “singer-songwriter”

Lucinda Williams (us), Darling West (no) @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 28.08.2017

Lucinda Williams esiintyi edellisen kerran Helsingissä toukokuussa 2013, ja jotain maagista tuossa Finlandia-talon illassa on ilmassa ollut, siksi lämmöllä ja hehkutellen roots-ja americanayleisö on keikkaa muistellut. Nyt tarjoutui onneksi meille edellisen kerran hassanneillekin uusi tilaisuus nähdä ja kokea vuonna 1978 uransa aloittanut ja vuosikymmenten myötä yhdysvaltalaisen lauluntekijäparhaimmiston aivan terävimpään kärkeen tiensä taistellut Williams. Tämänkertaisessa illassa Williams bändeineen tarjoili laadukkaan puolitoistatuntisen peruskeikan, legendaarisen maagisesta vedosta jos nyt ei ehkä voikaan puhua. Mutta ei joka kerta tarvitsekaan voida.

Helsingin Juhlaviikot ansaitsee artistien esille-ja maahantuojana kyllä todella korkean arvosanan. Tänäkin vuonna ulkomaan vierailijakattaus oli sanalla sanoen huikea, Daniel Lanois, Stax Recordsin soul-legenda William Bell, Trinidadin ääni Calypso Rose ja tulevaisuuden iso brittinimi Sundara Karma (josta myöhemmin lisää), vain muutama mainiten. Huvilateltan ohjelmistoon jo pelkästään, on joka elokuu jossain muodossa pakko suhtautua. Ilman Juhlaviikkojen kesänpäättäjäisiä Helsingin vuotuinen konserttitarjonta olisi minimissäänkin kapeampi, jos kohta paljon köyhempikin.

Illan avasi minuutilleen ja sovitusti klo 19 lavalle kuulutettu norjalainen Darling West, vuonna 2011 Oslossa perustettu folk/americanatrio, joka on alan piireissä kovissa nousuissa. Ennakkotiedot hehkuttivat bändin soinnissa kuuluvan paitsi Nashvillen kaikujen, myös Norjan vuonomaisemien, mutta itse en jälkimmäisiä kyllä kuullut. Eikä siinä mitään, amerikantraditio soi bändillä niin hyvin, että itse en jäänyt kaipaamaan hardangerinviuluja tai munniharppuja. Darling Westiltä ilmestyi vuosi sitten kakkosalbumi ”Vinyl and a Heartache”, jonka nimibiisi toimikin yhtenä parhaimmista peräti 50-minuuttiseksi venyneessä lämppärislotissa. Nöyrällä asenteella hoidettu keikka ei kuitenkaan tuntunut minuuttiakaan liian pitkältä, ja suurin osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä, vastaanotto oli lämmin ja bändi niin kiitollinen, että harvemmin näkee. Kitaristi-laulaja Tor Egil Kreken tunnustikin, että kun tarjous tulla Helsinkiin avaamaan Lucinda Williamsille tuli, se oli kuin ”olisi voittanut miljoona dollaria”. Darling West otti leiviskästään kaiken irti, ja sai taatusti muutaman uuden pidemmänkin tähtäimen kuuntelijan, ja niinhän hyvien keikkojen on tarkoituskin toimia. Ja jos biisikynä pysyy yhtä terävänä kuin vaikkapa aivan järjettömän kauniin ”Lonelinessin” kohdalla, hätää ei ole. Bändin kunniaksi on myös sanottava, että setin ainoa cover, Fleetwood Mac-standardi, tuntui koko keikan laimeimmalta biisiltä. Plakkarissa Darling Westillä on jo Norjan Grammy eli Spellemannprisen parhaasta countryalbumista viime vuodelta. Bändin kolmi(kin)ääninen laulu ja laaja instrumenttivalikoima (pedal steel, banjo, mandoliini, huuliharppu, puoliakustinen jazzkitara ja sähköiset kitara ja basso) pitävät homman persoonallisena, ja kovasti Nashvilleen kallellaan olevat laulut ankkurin vahvasti kiinni countryn perinnesedimentissä. Mari Krekenin kaunis lauluääni ja bändin harvinaisen nöyrä asenne hoitanevat loput esteet matkalle (toivottavasti) pitkälle.

huvilateltta2017_darling_west_joonas_brandt0511

Kuva: Joonas Brandt.

Lucinda Williams taisteli itseään yli kymmenen vuotta vaihtoehtoisemman countryn ja americanan eturiviin jo vuodesta 1978 lähtien, kirjoitti ja esitti lauluja vailla merkittävämpää huomiota. Vuonna 1988 julkaistu kolmosalbumi ”Lucinda Williams” sisälsi laulun ”Passionate Kisses”, jonka Mary Chapin Carpenter myöhemmin levytti hitiksi, ja joka takasi Williamsille ensimmäisen Grammy-palkinnon 1994. Suosio oli siis jo hajullaan, mutta vasta 1998 julkaistu ”Car Wheels On a Gravel Road” toi Lucindan laajemman maailman tietoisuuteen. Omastakin levyhyllystä albumi toki löytyy, mutta on jäänyt vähäiselle pyöritykselle, varmaankin lähinnä siksi, että sen ympäriltä löytyy muutama muukin levy. Läpimurtoalbumi myi nopeasti kultaa, ”Still I Long For Your Kiss” soi elokuvassa ”The Horse Whisperer” ja Williams kiersi Tom Pettyn, Bob Dylanin ja The Allman Brothers Bandin kanssa. Lucinda Williams tuli jäädäkseen, ja on tänä päivänä yksi kaikkein korkeimmalle kanonisoiduista americanan laulunkirjoittajista. Eikä syyttä.

Monet Williamsin laulut ovat rakenteeltaan äärettömän yksinkertaisia, elleivät välillä peräti hypnoottisen sellaisia, kuten nyt vaikkapa Huvilateltan illan täsmälleen sovittuun aikaan klo 20.45 käyntiin polkaissut ”Protection” (vuoden 2014 ”Down Where the Spirit Meets the Bone”-albumilta). Huvilateltta nousevine katsomoineen ja kangaskattoineen on aina kuulostanut hyvältä, niin tänäänkin. Parhaiten se soveltuukin puoliakustisille artisteille, tai hillitymmillä äänenpaineilla soitatettaville sähköisille. Paitsi että, teltan ulkopuolisen baarin sijoittelulle olisi syytä tehdä jotain. Sieltä kuuluva huuto ja pulina häiritsee paikoin erittäin paljon lämmittelybändien keikkoja, jos kohta niiden yleisöjäkin. Sitäpaitsi, miksi maksaa tämänhintainen lippu ja tinata korkealaatuisten lämppäreiden aikana 7 ja puolen euron oluita kangasseinän takana, kymmenen metrin päässä. Ylimielistä, sanon minä, jos kohta sanon myös, että jokaisen oma asia. Paitsi että se mekkala ei enää ole, pelkästään oma.

Onneksi baari oli Williamsin aloittaessa tyhjentynyt ja silminnähden suurin osa istuimista myös myyty. Hyvä niin, vain täytetyt istuimet voivat taata minkään artistin paluun ikinä takaisin. Kolmantena kuultu, hyvinkin Steve Earle-henkinen ”Drunken Angel” käynnisti keikan todella. Siitä encoreihin asti kaikki oli äärettömän kovaa amerikan rockin juhlaa, mutta tänään encoreosuus ei tuonut mitään lisää itse keikkaan, ja olisikin saanut suorastaan jäädä pois. Erittäin laadukas tunti ja varttinen varsinainen setti olisi tänään ollut juuri mahtavan napakka. Encoren pitkitetyt soolot ja yleisömyönnytysbiisi Nro 1, eli Neil Youngin ”Rockin’ In The Free World” laiskoine kättenläpsytyksineen onnistui jotenkin latistamaan varsinaisen setin huipuista huipuimpia hetkiä, vaikka biisivalinnan tai sen tulkinnan, ei taatusti ollut tarkoitus niin tehdä.

West Memphis”-biisiä Lucinda taustoitti kertomalla laulun pohjana olevan tositarinan kolmesta syyttömänä vankilaan tuomitusta nuoresta miehestä, eli ns. Memphis Threestä. Läpimurtolevyltä ”Car Wheels On a Gravel Road” kuultiin kolme stygeä, eikä voi mitään, kyllä niistä kaksi illan mieleenpainuneimpia vetoja myös olivat, nimittäin jo mainittu ”Drunken Angel”, sekä hartaasti tulkittu häkellyttävän kaunis ”Lake Charles”.  Tänä vuonna 25 täyttänyttä ”Sweet Old World”-albumia Lucinda juhlisti soittamalla siltä niinikään kolme biisiä, niistä jynkky ”Hot Blood” soi komeimmin. Illan kärkikahinoihin nousi myös Patti Smithin julistuksen erittäin kovasti mieleen tuonut hypnoottinen ”Foolishness”, naisasialaulu, ihmisasialaulu. Varsinaisen setin päättänyt tanakan kankinen ”Honey Bee”-rytmiblues kertoi aikuisten välisestä vetovoimasta, se soi pitkänä ja rouheana keikan päättäjänä (jota se oikeastaan olisikin siis voinut olla). Varsinkin basisti David Sutton pääsi louhimaan kunnolla alakerrasta. Lucinda Williams on nyt soittanut jo kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän tämän kokoonpanon kanssa, eli Sutton bassossa, Butch Norton rummuissa ja perkussioissa ja Stuart Mathis kitarassa. Trio tunnetaan myös omillaan, se on levyttänyt Buick 6-nimellä muutaman albuminkin raskaskätistä grooveaan ja boogietaan, ja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen combo, jos vaikka Govt’ Mulen kaltainen jytä käy jalan alle, ja ihan vaan vaikka ei kävisikään. Varsinkin kitaristi Mathis osoittautui niin innovatiiviseksi ja dramaturgiantajuiseksi keppimieheksi, että liian harvoin näkee. Liian usein sen sijaan näkee ja kuulee aivotonta luukuttamista, kun kerran soolo pitää olla. Mathis oli ajatellut biisien sanomaa läpi, kitarasoolot olivat tulkintoja, eivät juonetonta paahtoa.

Vuosien odotuksiin ei Lucinda Williamsin juhlaviikkokeikka kyennyt vastaamaan, mutta muodostui kuitenkin kaikessa laadukkuudessaan tyylikkääksi läpileikkaukseksi huikean laulunkirjoittajan tuotantoon. Ja milloin näkee Emmylou Harrisin? KG

Chris Cornell (us) @ Finlandia-talo, Helsinki 28.03.2016

Finlandia-talo on ennakolta loppuunmyyty, päivällä on vapautunut muutamia hajapaikkoja, kaikki ovat menneet saman tien. Tunnelma on vähintäinkin jännittynyt, maailman parhaaksi rocklaulajaksi tituleerattu Chris Cornell, joka ei juuri esittelyjä kaipaa, antaa odotuttaa itseään parikymmentä minuuttia oletetusta aloitusajasta. Viimein pitkänhonkkeli Cornell astelee lavalle maailmanmiehen elein, ja yleisö puhkeaa huutoon. Carraran marmori rapisee ulkoseinistä. Ei epäilystäkään, etteikö nopeasti myyneitä lippuja olisi saaneet juuri ne, jotka eniten halusivatkin. Ei epäilystäkään, ettenkö olisi ultrafanien ympäröimänä. Tulee melkein saman tien huono omatunto, vaikka Cornell ei ole edes kitaraa kaulaansa ripustanut, että pitäisiköhän minunkin paikallani istua ennemmin jonkun ilman lippua jääneen superfanin? Jonkun joka osaa huudella vaikka kaikki Temple of The Dog-biisit ikäänkuin toiveena ulkoa, tai jonkun jolla on kaikki Audioslave-levyt hyllyssään? Illan edetessä tunne ehtii häipyä, ja tulla takaisin.

Kuuntelin Soundgardenin ”Superunknown”-albumin kokonaisuudessaan, siis kerralla kannesta kanteen, vasta niin myöhällä aikajanalla, etten kehtaa tässä edes sanoa. En omista yhtään Cornellin Soundgardenin jälkeistä levyä. En osta kiertuepaitaa. Jännitin ennakkoon, että viihdynköhän. Silti, miehen tekemisten suhteen minulla ei ole epäilystäkään, ne ovat tärkeitä ja välitön osa keskeisintä rockhistoriaa. Siksi olen paikalla. Ja Äänen takia.

 

Cornell on liikkeellä akustisesti, ilman bändiä, joissain biiseissä seuranaan multi-instrumentalisti Bryan Gibson. Työn alla on promota Cornellin viidettä sooloalbumia ”Higher Truth”, mutta paljon muutakin kuullaan. Keikka kuitenkin avautuu ja sulkeutuu tuoreella levyllä, ”Before We Disappear” avaa odotettuakin väkevämmin, nimikappale ”Higher Truth” päättää kaiken aika tarkalleen kaksi tuntia myöhemmin. Väliin mahtuu kolme biisiä miehen vuosina 2001-2007 eksisteeranneelta Audioslave-yhtyeeltä, ajalta jolloin grungen iskäbändi Soundgarden oli telakalla. Ja jälkimmäiseltä settilistaan mahtuu tänään peräti neljä stygeä, samansuuntaisia lukuja Cornell on ylläpitänyt koko rundin ajan. Lyhyesti 90-luvun alussa vaikuttanutta Temple of The Dogia edustaa kolme vetoa. Loput illan 25 numerosta ovat Cornellin soolotuotantoa, ja tälle rundille tunnusomaisia covereita. Iltana muutamana on kuultu todellisia ylläreitäkin, Finlandia-talon biisilista mukailee jo hyväksi havaittua kaavaa.

Keikka kellottaa siis aika tarkkaan kaksi tuntia, superfanille taatusti aivan liian vähän, itselle noin puoli tuntia liikaa. Aina kun Bryan Gibson saadaan Chrisin seuraksi lavalle, jännite nousee, puudutus häviää. Gibson soittaa vuoroin selloa, mandoliinia ja koskettimia. Gibson-avusteiset biisit on upeasti sovitettu, esim. ”Black Hole Sun” nousee uuteen kukoistukseen, vaikka läpiluvun maku väijyy nurkan takana koko ajan. Gibsonin ”sellhissoultothedevilatthecrossroads”-sellosoolo innostaa Cornelliakin tulkitsemaan sieluaan pihalle puhkisoitetussa Soundgarden-hitissä. Muista miesten yhteisvedoista komeimmin soivat häkellyttävän kaunis ”Nearly Forgot My Broken Heart” (sekin uutukaiskiekolta), ja Soungarden-hitti ”Fell On Black Days”, joka uhkaa olla koko illan tymäköin nykäisy. Tämä tuntuu, ei voi kiistää.

Välillä Chris ja kitara alkavat puuduttaa, pienikin lisäfjonga raikastaa settiä tosin saman tien. Kuten nyt vaikkapa Bob Dylan-cover ”The Times They Are A-Changin’”, jossa Cornell kässehtii lavaa edestakaisin ja puhaltaa välillä huuliharpustaan komeat Dylan-tribuutit. Vain kaikkein kovimmat biisintekijät ymmärtävät arvostaa vielä itseäänkin kovempia, niinhän se jotakuinkin menee. Covervedoista myös Led Zeppelinin ”Thank You” rullaa komeasti, varsinainen setti päättyy John Lennonin, kyllä vaan, ”Imagineen”. Cornellin omaehtoinen sovitus ja tulkinta eivät tuo biisiin mitään varsinaista lisäarvoa, mutta nyt ei olekaan siitä kyse. Vaan siitä, että välispiikkinsä alustamana Cornell haluaa lausua juuri nämä sanat lavalta meille tänä iltana. Covereista oudoin on ”Nothing Compares 2 U”. Biisi kieltämättä toimii upeasti tänään, vaikka onkin johtavia ysäri-inhokkejani, josta Sinead O’Connor jollotti kaiken hengen pois aikoinaan, ja käsistä lähtenyt radiopakkosoitto hoiti loput. Pelkästään tämän biisin ansiokas vetäisy todistaa Cornellin vangitsevan karisman puolesta. Mies ottaa myös yleisön huutelun hauskasti hanskaansa ja tekee siitä lempeää pilaa, eikä suostu toimimaan jukeboxina. Oikein.

Illan erikoisuutena, ja hyvänä vaihteluna, Cornell soittaa pari biisiä levysoittimessa pyörivän (instrumentaali)vinyylinsä päälle. Mainio tapa lisätä illan intimiteettiä ja olohuonemaista tunnelmaa, mikä ei Finlandian isossa salissa ehkä terminä tule heti ensimmäisenä mieleen.

Muutenkin on sanottava, että jamppari pitää koko kaksi tuntia aikamoisen taitavalla tavalla lankoja käsissään. Olen onnellinen ympärilläni olevien superfanien puolesta, nuo saavat tästä todennäköisesti todella paljon. Itsekin. Varsin, siis paljon, tai odotettua enemmän. Se, onko Cornell maailman paras rocklaulaja jää keskusteluna täysin omaan arvoonsa. Mitä väliä? Komea on ääni, mutta on noita ollut muitakin. Cornell on äänekkään 90-luvun sukupolven laulaja, ja ääntä riittää, mutta on noita ollut muitakin. Sanoinko jo?

Jos saa yhden valita, ”Seasons” soi koko illan uljaimmin. Ja jos edelleen saa yhden valita, Soungarden-ikivihreä ”Rusty Cage” tuntuu turhalta. Encoreita kuullaan kolme, ensin ”Scream”-sooloplatan nimiraita, sitten ”Higher Truth”-levyn käsittämättömän kaunis rakkauslaulu ”Josephine” ja vielä kerta päälle, vaikkei kukaan kielläkkään, kiekon nimiraita. Sitten homma on paketissa, yleisö nousee seisomaan. Ele ei tunnu tosin erityisen spontaanilta, niitäkin on nähty. Cornellin jenkkirundilla seisomaan nousemisesta on tullut tapa, ja suomifanit tietenkin tietävät.

Nämä kuultiin, ja vieläpä tässä järjestyksessä: http://www.setlist.fm/setlist/chris-cornell/2016/finlandia-talo-helsinki-finland-53f07fb5.html

Mainio ilta upeiden biisien parissa. Chris Cornell on nyt nähtynä, Soundgarden edelleen näkemättä. Ehkä siihenkin vielä tulee tilaisuus, aika monta olen toki jo hassannut. Pienestä ennakkojännästä huolimatta, pelkästään ”Fell On Black Daysin” takia kannatti olla paikalla. Ja toki kiistatta myös Äänen. KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: