Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “proto punk”

Mike Watt & The Missingmen (us), Uz Jsme Doma (cze) @ Klubi, Tampere 15.05.2015

Lavalla on neljä ison vauvan näköistä jamppaa, ahtautuneina kokovalkoisiin kosmonautin alusaluihin. Kasvoista ei saa hämärässä selvää. Musiikki velloo funkin, itäeurooppalaisen kansanmusiikin, jonkinlaisen proto- tai postpunkin ja polkan väliaallokossa. Lavalla on Uz Jsme Doma, tsekkiläisen dadan ykköslyönti jo vuodesta 1985. Bändi onnistuu energisessä kolmevarttisessaan kuulostamaan kaikelta Ebba Grönista Piirpaukkeeseen, Talking Headsista Fugaziin, Frank Zappan ja Damnedin kautta. Ja meininki on koko ajan hirmuinen. Orkesteria ei edes haittaa, vaikka paikalla on Tampereen kokoisesta kaupungista 15 rokkifriikin otanta, se on tottunut myllyttämään hämyisissä luolissa salakeikkoja kommunismin aikaan, silloin kun oli parempikin olla näkemättä, ketä kaikkia paikalla on.

Prahan oudolla smurffilaumalla on takanaan seitsemän studioalbumia. Kukaan ei teknisesti ottaen, eikä tarvitse edes mennä kovin tekniseksi, ole enää perustajajäsen, mutta koskettimissa, kitarassa ja laulussa vaikuttava bändin (nykyään) yksinoikeudellinen biisintekijä  Miroslav Vanek on ollut remmissä vuodesta 1986. Vanek on maassaan arvostettu runoilija ja avantgardisti, jonka ura alkoi jo 1981 punkryhmä Fourth Price Bandissa. Renessanssisihmisenä Vanek on myös elokuvasäveltäjä, kirjailija, levytuottaja ja leffakoulu FAMUn musiikkidramaturgian opettaja.

Uz Jsme Doman hämmentävän vedon aikana tajuaa, miksi niin monet itäeurooppalaiset bändit kuulostavat siltä kuin kuulostavat. Vaikkapa nyt meille suomalaisille tutummat veljesbändit Eestistä, samoihin aikoihin perustetut, kuten Singer Vinger, Vennaskond, J.M.K.E., Röövel Ööbik ja monet muut. Puolimaissa 80-lukua alkoi esiripun raoista kulkeutua länsimaisia rocklevyjä salaa tai tuttujen kautta idässä kuultaviksi, ja monet niistä iskivät niin kovaa, että syntyi pakonomainen aalto perustaa bändejä. Paljon hyvää syntyi noina vuosina, vaikka muuten innovatiivisista ajoista ei ehkä kannatakaan puhua. Bändeillä ja tekijöillä kuten David Bowie, Talking Heads, Pere Ubu, Public Image Ltd. jne oli valtava vaikutus, ja se tausta kuuluu Uz Jsme Domankin tuotannon läpi. Bändi kuuluu olennaisesti siihen jälkipunkin ja glasnostin synnyttämään bänditsunamiin Itä-Euroopasta, johon monen noista maista koko rockperintö perustuu.

Eikä tässä kaikki, Uz Jsme Doman veto on kaikessa energisyydessään, kuviakumartelemattomuudessaan ja häpeilemättömyydessään parasta todella pitkään aikaan. Korostan parasta, vaikka tälläkin sivustolla tulee kehaistua yhtä ja toista artistia pelkästään siksi, että on oppinut välttelemään ilmiselvästi kehnoja keikkoja. Edellisen kerran Uz Jsme Doma oli soittanut Tampereella 1991, ja kuten Vanek totesikin spiikissään, kannattaa tulla (tai mennä) katsomaan bändi uusintana Tsekin maaperälle, mikäli täkäläisvierailut ovat näin harvinaista herkkua. Hehkuttamatta paras, sitä kohti, että näkee nämä kotikentällä, voi olla aika hikiset bileet.

Sitten lavalle nousee toinen jälkipunkin legenda, vuonna 1980 The Minutemen-yhtyettä perustamassa ollut Mike Watt, monissa kronikoissa maailman parhaiden basistien joukkoon ylennetty. Eikä suotta, miehen jazzahtavan funkahtava ote Minutemenin levyillä toimi innoittajana hirvittävälle liudalle bändejä 80-luvun lopulla ja 90-luvun vaihtoehtorockin aallossa. Minutemenin vaikutusta ei voi aliarvioida, eikä sen arvoa rockin kehityskaarissa vähätellä. Tunnetuin varmasti noista vaikuttuneista on ollut Red Hot Chili Peppers, jonka kokonainen albumi, vuonna 1991 kryptoniittia myynyt ”Blood, Sugar, Sex, Magik”, on omistettu Mike Wattille. (Iso ympyrä sulkeutui marraskuussa 2008, kun RHCP-basisti Flea ojensi Wattille Bass Player Magazinen elämäntyöpalkinnon.)

Tuota funkahtavan jazzahtavaa bassottelua kuullaan aimo annos Tampereenkin illassa. Wattin ja nykybändinsä The Missingmenin aloittaessa on alalattialle kertynyt sentään viitisenkymmentä asiainharrastajaa. Watt muistaakin kiittää vuolaasti ”good people of Tampere”, Miken omin sanoin siksi, että vuodessa on vain 54 perjantai-iltaa, ja valita antaa niistä yksi hänelle ja bändilleen, saa mielen nöyräksi. Mahtavaa. Tähden, tai minkäänlaisen alternativejumalan elkeet, Wattin suoraviivaisesta ja konstailemattomasta esiintymisestä muutenkin puuttuvat.

Illan kaava on selkeä. Ollaan ”Third and Thirty Opera”-kiertueella, ja soitetaan ensin alusta loppuun, ilman spiikkejä tai taukoja, Wattin viimeisin sooloalbumi ”The Hyphenated Man”. Se on Wattin neljäs sooloplatta, ja löyhästi teemallinen kokonaisuus perustuen ja inspiraationsa saaden Hieronymus Boschin (1450-1516) maalauksien hahmoihin ja hahmoista. Teoksista Wattiin eniten on vaikuttaneet ”The Garden of Earthly Delights” ja ”The Last Judgement”. Bosch tunnetaan todellisena lopunaikojen maalarina, jonka tuomionäyt ovat jälleen ja aina ajankohtaisia, loppuhenkosiaan vetelevässä, pelottavasti uskonnollistuvassa ja fundamentaloituvassa maailmassamme.

Watt itse kutsuu ”Hyphenated Mania” punkoopperaksi (miehen jo kolmanneksi sellaiseksi). Sitä se tavallaan onkin, se vain koostuu 30 lyhyestä biisistä, joiden keskikesto on puolisentoista minuuttia. Levy kellottaa 47 minuuttia ja rapiat, livenä setti laskujeni mukaan hiukan vähemmän. Biisit ajetaan läpi ilman taukoja tai mahdollisuuksia välitaputuksiin, seuraava lähtee juuri kun edellinen sammuu. Lyhyitä spoken word-kohtia kuullaan, välillä Wattin laulu on kuiskauksia, välillä huutoja. Dynamiikkaa löytyy, niinkuin oopperassa kuuluukin. Watt murjoo bassoaan kuin sen viimeisellä keikalla, rumpali Raul Morales tikkaa taustatuen. Kitaristi Tom Watson on toinen missingman. Trio soittaa osin toisiinsa päin kääntyneenä, kuin Crazy Horse ikään, varmistaen että tämä tehdään juuri tässä ja nyt tämä show, eikä niinkuin sekuntikello kaulassa treenikämpällä harjoiteltiin. Vaikka konseptilevyä soitetaankin, orgaanisuus säilyy. Parhaiten 30 lyhärin setistä mieleen jäävät ”Mouse-Headed-Man” ja loppupään ”Man-Shitting-Man” (kaikki albumin raidat on nimetty samaan tyyliin ja jokainen hahmo löytyy Boschin mestarillisista lopunajan kuvista).

Hikisen kolmevarttisen jälkeen bändi kokoontuu lavan taakse kiittelemään toisiaan, piskuinen tamperelaisyleisö on settilistansa lukenut ja tietää, että Watt ja Missingmen palaavat vielä soittamaan kahdeksan biisin Minutemen-setin, kaikki vuoden 1983 albumilta ”What Makes a Man Start Fires?”. Ja kappas, niinhän nuo palaavatkin. Räyhäkkäästi lähtee setti käyntiin biisillä ”Bob Dylan Wrote Propaganda Songs”, Minutemen-osuuden aikana Tom Watson kantaa laulamisen päävastuun, Watt soittaa setin enimmäkseen rumpujen takana, Moralesin olan yli kuikkien. Rätväkimmin Minari-biiseistä lähtee jo mainitun lisäksi ”Beacon Sighted Through Frog”.

Hikinen keikka kellottaa aika tarkkaan tunnin, pieni mutta valikoitu yleisö on tyytyväinen. Minutemen ei koskaan palaa, ilmeisistä syistä, se tiedetään. Mutta jospa Watt onnistuttaisiin Suomessa näkemään vielä, soolokeikkojen lisäksi, myös uudelleenaktivoiduissa The Stooges-riveissä, joissa mies niinikään bassottaa. Toivossa on hyvä elää. KG

Patti Smith (us) @ Nordea Kontserdimaja, Tallinna 21.07.2014

Pari kertaa vuodessa on päästävä entiseen kotikaupunkiin Tallinnaan, tapaamaan ystäviä ja hakemaan ns. täysi lasti. Käynti pitää tietenkin ajoittaa niin, että kaupungissa takuuvarmasti soittaa joku näkemisen arvoinen artisti. Tällä kertaa ajankohdan valinta oli helppo, nimittäin punkin kummitäti Patti Smith ja hänen orkesterinsa soitti ensimmäisen koskaan keikkansa Eestissä, ja itseasiassa Baltiassa ylipäätään. Eli taas sai olla livehistorian äärellä.

Nordea Kontserdimaja vaihtoi taannoin omistajaa, sehän tunnettiin Nokia-etuliitteisenä valmistuessaan. Sijainti keskellä kaupunkia ja muutkin puitteet tekevät Solaris-keskuksen konserttisalista yhden parhaista lähimainkaan. Akustiikka on maailmanluokkaa, palvelu pelaa, kaikilta istuimilta näkee ja kuulee. Ja ennenkaikkea, lippujen hinnat ovat inhimillistä tasoa. Eestissä taide kuuluu (melkein) kaikille. Aika monta huippukonserttia täällä tulikin aikoinaan nähtyä, niinkuin nyt vaikkapa Procol Harum, Ian Andersson ja Rufus Wainwright. Muutamia parhaita mainitakseni. Ja sitten tuli punkpyörää keksimässä ollut 67-vuotias taiteilija New Yorkista, ja napsautti tauluun niin kovat lukemat, että keikka kilahti omaan ja henkilökohtaiseen Top20:een, ja oli kolmesta näkemästäni Patti Smith-keikasta se ehdottomasti kovin. Tähän asti. Ja jatkoa jäin odottamaan saman tien.

Tiedossa oli, että hittipitoinen setti tulee, ja että jo pelkästään viimevuotisen Tampere-talon keikan perusteella laatua on odotettavissa. Molemmat toteutuivat. Bändi astelee lavalle muutaman hetken sovittua myöhemmin, ja Patti Smith osoittaa tyylitajunsa jo ennenkuin edes lauteille pääsee. Salin valot sammuvat, ja yleisön annetaan pyytää rytmikkäin aplodein Pattia lavalle ainakin minuutin, pidempäänkin. Ja sitten odotus palkitaan. Ensimmäisen koskaan Patti Smithin Baltian keikan saa aloittaa nykyinen vakialoittaja, ”April Fool” viimeisimmältä albumilta ”Banga” (2012). Basisti Tony Shanahanin kanssa kirjoitettu letkeä ralli ei vielä ihan kuulosta siltä, miltä Kontserdimajan kuuluisi kuulostaa, mutta pian soundit saadaan huippukuosiin, ja bändikin tuntuu toimivan. Pattin oma poika Jackson Smith soittaa tällä kiertueella kitaraa (kyllä juuri se isoksi karpaasiksi kasvanut poika, jolle Patti kirjoitti yhden kauneimmista ikinä kuulemistani lauluista eli ”The Jackson Song”, vuoden 1988 albumille ”Dream of Life”). Pianoa soittaa Pattin tytär Jesse Paris Smith, bassossa on siis vuodesta 1996 Pattin rinnalla soittanut Tony Shanahan ja rummuissa Eric Hoegemayer. Ja vaikka tämä kokoonpano ei mitään varsinaista virtuositeettiä edustakaan, ehkä lukuunottamatta Shanahania, niin sillä ei edes ole väliä, virtuositeetti on Patti Smith itse. Esimerkiksi poika-Jackson vaikutti tämän illan perusteella relatiivisen keskinkertaiselta kitaristilta, mutta ei Patti Smith-iltoihin tulla kitaristia katsomaan.

Patti Smith on naispuolinen Bruce Springsteen, samalla tavalla saarnaaja ja hengellinen johtaja. Ja nyt puhutaan tietenkin rock’n’rollhengellisyydestä. Umpiuskonnollisessa kodissa kasvaneena Smith tietää mistä naruista nykiä. Kädet kohoavat usein saarnaajakorkeuksiin ja manerismi on muutenkin herätyskokouksista tuttua. Illan kakkosbiisi ”Rodondo Beach” menee vielä soundeja säätäessä ja yleisöön tutustuessa, mutta kolmantena kuultava ”Dancing Barefoot” varsinaisesti avaa pelin. Ja loppu puolitoista tuntia onkin sitten pelkkää juhlaa.

Ensinnäkin, on hienoa nähdä Patti jälkikasvunsa kanssa samalla lavalla. Elämä jatkuu, vaikka Patti olisi aika ajoin voinut päättää toisinkin. Kaksi elämänsä miestä haudanneena ja äärimmäisessä taiteilijaköyhyydessä vuosikausia kituuttaneena tämä lady voisi olla kyynikko ja katkerikko. Vaan ei ole. Kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen en usko, mutta Patti Smithin kohdalla suostun edes harkitsemaan ajatusta. Ja toisekseen, kuten viime Tampere-talon arviossanikin totesin, Patti Smith parantaa koko ajan.

My Bleaken Year” improtaan sanoiltaan uusiksi, sen Patti laulaa suoraan Eestin kansalle. Ja vaikka lähes loppuunmyydystä salista vain jokin prosentti on toden teolla kokenut neuvostomiehityksen vuodet, kaikki tietävät silti, mistä on kyse. Ja vaikka maa on ollut vapaa jo kohta neljännesvuosisadan, vapauden sanoma on alati ajankohtainen. Ja varsinkin nyt, kun nyky-Neuvostoliitto pullistelee jälleen ja tönii etupiirejään. ”Ghost Dance” omistetaan äskenmainitun järjenvastaisen pullistelun äskettäisille uhreille, eli Malaysianin lennolla kuolleille. Ja ainakin meikäläisellä on kymmenen litran tippa silmäkulmassa, kun Patti Smith sulkee upean biisin hokemaan ”pray for the Ghosts”. Yksi omista ehdottomista suosikeistani Smithin kataloogissa, eli ”Gone Again”-albumin huikea ”Beneath the Southern Cross” omistetaan Pattin ystävälle, vain muutamia päiviä sitten menehtyneelle Johnny Winterille. Itselläkin oli ennakkolippu hankittuna Winterin Tampereen keikalle, mutta nyt sitä keikkaa ei koskaan tule.

Kauaa ei ole myöskään Patti Smithin toisen ystävän poismenosta, eli Lou Reedin, jonka ohjelmistosta bändi vetäisee komean version ”Perfect Daysta”. Viimeisimmän albumin nimiraita ”Banga” kirvoittaa Pattilta, taustalaulajina toimivilta Jacksonilta ja Shanahanilta, sekä valveutuneelta yleisönosalta koirien ulvontaa. Aivan kuten viimeksikin. Silloin biisi valahti aikalailla ohi itseltäni, mutta nyt sekin todistuu vahvaksi ja jänteväksi rokettirolliksi. Samoin ”Pissing in the River”, joka ei koskaan ole ollut suosikkiraitojani saa tänään niin maagisen käsittelyn, että nyt ymmärrän jo paljon paremmin. Ja tästä magia vasta alkaa. Patti Smithin tytär aloittaa pianointron ”Because the Night”-klassikkoon, joka tänään omistetaan Jessen ja Jacksonin isälle, edesmenneelle Fred ”Sonic” Smithille. Hetki on huikea. Seitsemäs ”Because the Night”-livekokemukseni on totta. Kolmesti Pattin esittämänä, lopuista on vastannut tiedättekylläkuka, eli biisin toinen kirjoittaja Bruce Springsteen. Yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä rocklauluista saa tänään hiukan hätäisen luennan. Kuten jo totesinkin, tämän kokoonpanon karismaa kannattelee yksin mastro Smith. Mutta silti, tärkeä hetki tämä on aina.

Mutta mutta. Sama juttu kuin viimeksikin viime vuonna, yleisö ei edes mene täysin pähkinöiksi ”Because the Night”’sta, kyllä se näköjään sen perinteisen keikanlopettajaisen vaatii, eli Them-coverin ”Gloria”. Kymmenittäin jengiä syöksyy lavan eteen pomppimaan ja tanssimaan, meininki on mahtava, laulupidu on pystyssä. Eikä Patti bändeineen ilman encoreita täältä tietenkään selviä. Ennakkoon on tiedossa, että ”People Have the Power” kuullaan tietenkin, juuri tässä maailmantilanteessa jälleen hyvin ajankohtainen laulu. Komein kuulemani luenta yhdestä Smithin isoimmista hiteistä. Eestiläiset saavat vielä bonuksena toisenkin klassikon, nimittäin ”Rock’n’roll Nigger”, jossa Patti itsekin tarttuu kermanväriseen Stratocasteriin ja ulvottaa sitä kuin viimeistä päivää, raastaa Stratosta kielet poikki, ja huikea ilta yhden koko rockhistorian karismaattisimmista ihmisistä sanan äärellä on paketissa. Loppubiisi myös osoittaa kuinka tärkeä hahmo Patti on ollut silloin, kun punk oli vielä pilkkeenä silmäkulmissa, eikä sitä oltu varsinaisesti edes keksitty.

Ilta jatkuu kosteana Tallinnan yössä. Kiitos seurueeseemme liittyneen Kosmikud-yhtyeen jäsenen, ilta jatkuu samassa paikassa, missä Patti bändeineen illastaa. Ja saan kuin saankin, muutaman tunnin ujoilun jälkeen, sanottua muutaman kiittävän sanan itselleen Patti Smithille. Ilta jatkuu entistä kosteampana vielä muuallakin, virallisten PS-jatkojen merkeissä. Joukossa vilisee Eestin rock-kermaa, mutta nähdäänpä paikalla myös herrat Jackson Smith ja Tony Shanahan. Aamuyön tunteina kun taksi kotiuttaa, mieli on hyvä, että Tallinnan matka osui ehkä jopa hansakaupungin vuoden tärkeimpään rockiltaan, mene ja tiedä. Mutta kova rockilta se jokatapauksessa oli. KG

Patti Smith and Her Band (us) @ Tampere-talo, Tampere 08.07.2013

Olin nähnyt Patti Smithin bändeineen edellisen kerran loppukesällä 2005 Helsingin Juhlaviikkojen Huvila-teltan keikalla. Punkin kummitädiksikin tituleerattu taiteilija Smith veti silloin ikimuistettavan kovan keikan, joka on pitkään säilynyt jopa ihan niiden kaikkein muistettavimpien joukossa. Nyt kun alkukesän keikkaskene oli kuivahtanut töiden ja klubien kesälomien takia pystyynkuolleeksi, oli odotukset pitkän kuivan kauden päättävälle Patti Smithin Tampere-talon keikalle erittäinkin korkealla.

Kun istuin kongressisalin permannon keskirivin keskelle, omalle numeroidulle paikalleni, olin keskimäärin itseäni iäkkäämpien ympäröimänä. Aika lailla samantien aloin odottaa, että pääsisin pois, tälle artistille täysin väärästä ympäristöstä. Mutta että jospa ennen sitä, ja siinä välissä, Patti Smith nykäisisi erittäin kovan keikan. Molemmat toteutuivat. Pääsin pois, ja jo 66 vuotta täyttänyt Smith näytti kuinka välttämättömiä asioita rock’n’rollin taiteessa ovat karisma ja näkemys. Ja nykäisi bändeineen periaatteessa aika huiman keikan.

Muutamalla viime vuonna ilmestyneen ”Banga”-albumin raidalla lähdettiin liikkeelle. Näistä ”April Fool” on jonkin verran saanut radiosoittoakin, mutta tunnustaa pitää, että itse albumi ei ole käsissäni kulunut, ainakaan toistaiseksi. Varsinaisesti katsoisin keikan kuitenkin pärähtäneen käyntiin vasta lainabiisillä, eli Eddie Cochranin ”Summertime Blueslla”. Erittäin kulunut ja puhkisoitettu ralli taipui Pattin ja bändin käsissä ehkä parhaaksi koskaan livenä kuulemakseni versioksi. Arvostan. Ja sitten maaginen ”Fuji-san” tuoreelta albumilta, kumarrus ja kunnia Japanin pyhälle vuorelle. Upea biisi, jossa orkesteri (Lenny Kaye, Jay Dee Daugherty, Tony Shanahan ja Jack Petruzelli) viritteli konettaan jo kierroksille The E Street tai The Dukes. Kuulaasti bändi soi, vaikka välillä kammettiin raskaammallakin kädellä. Ja huimaa on toki se, että Lenny Kaye on uskollisesti ollut mukana aivan alusta alkaen, eli vuodesta 1974, ja rumpali Doughertykin vuodesta -75 lähtien.

Kauniin ”This is the Girl”-laulun Patti on tehnyt, ja nytkin omisti, Amy Winehousen muistolle. Sitten lyhyt laulu Edward Snowdenille, nykyajan sankarille, ja ikäänkuin terveisinä vaikkapa Suomen tasavallan presidentille, että Kylmä Sota on jo ohi, asioista voi puhua ihan niiden etu-ja sukunimillä. Pienen suvantovaiheen päättänyt, hypnoottinen ”Beneath the Southern Cross” vuoden 1996 ”Gone Again”-albumilta soitettiin pitkänä versiona, Patti itsekin akustiseen kitaraan tarttuen. Sitten erittäin turha, kolmesta biisistä koostunut potpuri, jonka bändi soitti Lenny Kayen toimiessa solistina. Patti itse ei malttanut mennä takahuoneeseen, vaan tanssahteli permannon käytävillä yleisön seassa, siksikin siis täysin turha välike muuten mainiolla, ja mainion kompaktilla, keikalla.

Patti Smith on sen tason artisti, ettei superhittejä tarvitse encoreihin säästellä. Niistä usea kuultiinkin varsinaisen setin loppuli’un aikana, kuten vaikkapa ”Pissing in a River” ja ”Dancing Barefoot”. Sitten Patti alkoi seuraavan biisin intron aikana letittämään tukkaansa ja kyllä, sieltä se lähti, yksi rockhistorian komeimmista biiseistä, sanokaa mitä sanotte. Eli Pattin ja Bruce Springsteenin yhdessä vuonna 1978 laatima megahitti ”Because the Night”, jonka olen nyt siis tänä vuonna kuullut livenä jo kahdesti. Kolmatta odotellessa. Tähän iskusäveleehen tamperelaisyleisökin viimeistään sekosi ja loppuaika mentiinkin sitten kollektiivisesti seisaaltaan. Varsinaisen setin päätti, tietenkin, ”Gloria (In Excelsis Deo)”, joka yleisölle näistä kahdesta viimemainitusta tuntui kuitenkin olevan se kovempi juttu.

Valaiskaa, jos tiedätte, kuka keksi encoret rokkikonsertteihin? Tapahan oli tavallaan tuttu teatterista ja oopperasta, että tullaan show’n jälkeen särkemään illuusio juuri esitetystä, ”katsokaa, se olikin vain esitys, olemmekin vain hikisiä näyttelijöitä”. Mutta kuka veti rockhistorian ensimmäiset ylimääräiset, ja missä tilanteessa? On tästä ollut ennenkin puhetta, mutta onpahan monin paikoin todella kiusallinen tapa, ja miljoonat ovat ne tavat millä artistit tästä pakkopullasta yrittävät selviytyä. Tänään homma hoidettiin tyylikkäästi, nimittäin olemalla spiikkaamatta illan viimeistä biisiä, joka ei siis sitä kuitenkaan olisi. Joten, miksi väittää niin. Ja tyylikkäästi Patti Smith ja Hänen Orkesterinsa vetikin vain kaksi ylimääräistä. Ensin ”Banga”, mutta keskeisempänä ”People Have the Power”, omassa levyhyllyssäni puhkisoiton uhan alla vuosia eläneeltä ”The Dream of Life”-paluulevyltä (1988). Näin biisein mentiin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/patti-smith/2013/tampere-talo-tampere-finland-bd9618a.html

Patti Smith parantaa vanhetessaan, kuulin monen sanovan Tampere-talon pihalla. Juuri niin, mutta silti itselleni vuoden 2005 keikka säilyttää ykkösasemansa. Ja se johtuu Tampere-talosta. Täällä ei yksinkertaisesti rockartistien pitäisi esiintyä. Tämä on kongressikeskus, ja varmasti hieno paikka kuunnella vaikkapa täällä ahkerasti konsertoivaa Tampereen Filharmoniaa, mutta ei rockmusiikkia. Me innokkaimmat lipun ostaneet, ja me jotka eniten olisimme Patti Smithin halunneet nähdä, olisimme kyllä mahtuneet Pakkahuoneelle. Joka ainakin tietääkseni oli tänään tyhjillään. Ja jos bändissä on viisi henkeä, plus teknikot, ja se soittaa peräti kolme keikkaa inhimillisten etäisyyksien päässä eteläisessä Suomessa, niin miksi ihmeessä lippu maksaa 67 euroa? Siksi, että esim. Tampere-talolla maksetaan niistäkin tiloista, joissa ei tänä iltana soitettu. Ja nimestä ja maineesta ja arkkitehtuurista ja samoista käsittämättömistä asioista, kuin Finlandia-talonkin konserteissa. Siksi myös Helsingin Musiikkitalon keskihinta Patti Smithin keikalle, eli 72 euroa, tuntuu yleisön pettämiseltä. Taiteen piti kuulua kaikille. Ovien piti olla kaikille auki. Näillä hinnoilla ei ole. Mutta äänestetään jaloillamme, aina kun voidaan. ”People Have (nimittäin) the Power.”

Yhtäkaikki, olipa ilo ja kunnia päättää alkukesän kuiva ja keikaton korpivaellus Patti Smithin ja bändinsä lopultakin erinomaiseen vetoon. Jos Patti on 66-vuotiaana näin kovassa iskussa, tämä ei liene välttämättä edes viimeinen kerta. KG

Sparks (us) @ Tavastia, Helsinki 07.10.2012

On ollut muutamaan otteeseen puhetta tästä, että jotkut bändit tai artistit ovat yksinkertaisesti tuomittu katoamaan harmaaseen massaan, rockhistorian hämäriin, joko tylsyyttään, uransa lyhyyttä, epäinnovatiivisuuttaan tai laiskuttaan. Nyt oli Tavastian lavalla bändi (tai oikeammin sen ydinduo), joka on sekä jättänyt valtavan jäljen rock’n’rollin historiaan, että ollut vaikuttajana monille jotka niinikään ovat jättäneet ison jäljen myöhemmin. Mutta myös duo, joka yhä jatkaa elinvoimaisena, ahkerana ja uudistuvana. Voiko rocktaiteilijalta enempää vaatia 41 vuoden ja 21 albumin jälkeen? Tai olisiko voinut näinkään paljoa? Sparkseilta on voinut, ja voi jatkossa.

Sparks on yhtäkuin veljekset Ron ja Russell Mael. Veljekset perustivat Sparksit Los Angelesissa 1971, tai ehkä pitäisi sanoa, alkoivat olla Sparks. Pääosan uraansa yhtye on ollut yhtye, soittajia laatuhaitarin terävästä päästä on tullut ja mennyt, mutta veljekset ovat tämän tarinan kova ja luova ydin. Takana on siis 21 pitkäsoittoa, musikaaleja, elokuvasävellysprojekteja (mm. Tsui Harkin ja Tim Burtonin kanssa), oopperaa ja vaikka mitä. Veljesten elokuvakoulutus UCLA:ssa tuntuu järisyttävän visuaalisina lyriikoina, tarinallisina biiseinä ja rakkautena teatraalisuuteen. Heinäkuussa tuli kuluneeksi 40 vuotta Sparksien esikoisalbumin julkaisusta, ja sen kunniaksi Ron (koskettimet) ja Russell (laulu) jalkautuivat Euroopan-kiertueelle soittamaan duona keskeisimpiä lauluja koko pitkän uransa varrelta. Homman nimi on ”Two hands, one mouth”, eli se minimi mitä tarvitaan näiden biisien esittämiseen. Bändi oli jätetty kotiin, viimeksihän Sparks oli Tavastialla bändinä parisen vuotta sitten. Silloin en itse ollut paikalla, johon on kai oltava joku hyvä syy (tai pakkohan niitä on olla useampiakin).

Tavastialla tunnelma oli odottava. Odotusta latisti vain hitusen se fakta, että eteispalvelumaksu oli noussut 3 euroon. Jengi purnasi ja kuiskaili, mutta maksoi kiltisti. Siihenhän hinnankorotukset perustuvatkin, maksajan kiltteyteen.  Yritän itse nykyään selvitä Tavastialta yhdellä juomalla per keikka, hinnat ovat sitä luokkaa, ja varsinkin nyt kun narikkaan menee jo kolme euroa. Ja kun juomat kallistuvat seuraavan kerran, alan käydä mestoilla kuivin suin. Harvoin muuten näkee Tavastialla näin keski-iän ylittänyttä (tai sitä vahvasti elävää) poppoota kuin tänään. Useimmiten kyseinen ikähaitari tarkoittaa kuitenkin musiikillisesti jotain erittäin hyvää.

Sivupolulta pääpolulle. Kuulin sivukorvalla, ja aika usein Tavastialla ei edes tarvitse käyttää sivukorvaa vaan pääkorva riittää, varsinkin kun rokkipoliisit innostuu, että jengi kaipasi itseasiassa bändikeikkaa ja yhtyeellisiä sovituksia biiseistä. Hyvä niinkin, mutta itse en jäänyt kaipaamaan oikeastaan mitään. Keikka oli täydellisen mittainen, alkoi ajoissa ja asiallisen aikaisin, loppui juuri kun se olisi voinut muuttua tylsäksi. Ja mikä tärkeintä siis, minusta Ronin ja Russellin idea nimenomaan toimi, riisua Sparks-biisit kovimpaan ytimeensä ja osoittaa kuinka maailmanluokan ralleista on kyse. Säveltäkää perässä vaikkapa ”Sherlock Holmes” tai ”Dick Around”. Esimerkiksi ensinmainitun bändisovitus levyllä (albumilta ”Angst in my pants”, 1982) toimii itselleni huomattavasti nyt kuultua löysemmin, ja nähdä vanheneva Russell Mael tulkitsemassa näitä absurdinkauniita sanoja…viiltävyyden laatu ja määrä. Sparks on kuin riisuttu versio Queenista, ei köyhän miehen Queen, mutta ehkä ajattelevan. Biisirakenteisuus on samaa; operettimaista, musikaalipoljentoista. Queen aloitti levytysuransa vain vuotta Sparksien jälkeen, ja kuka on kuunnellut ketäkin, vain miehet itse voivat kertoa.

Itselleni keikan huippuhetket olivat ”When do I get to sing My Way” ja mainittu ”Sherlock Holmes”. Näissä ehkä huikeimmin tuli esiin laulumies-Russell Mael, äänialaa riittää ja ääni on edelleen huippukunnossa. Mutta osaapa mies olla myös melkoinen showtirehtööri, ukkelihan voisi helppoja rooleja itsekin tanssia säveltämissään lavateoksissa. Ja kaiken perustana Ron Maelin umpilegendaarinen eleettömyys, välillä epäilee jopa, onko mies enää elossa. Ja yhtäkkiä äijä vetää hymyssä suin lavan edessä elokuvamusikaalin kultakautiset tanssiaskeleet, ja jopa puhuu! Tässä on Sparks-ydin, kaikki on mahdollista, kaikki on yllättävää, ja se tehdään mitä tahdotaan. Ei se, mitä odotetaan. Huima veto rockhistorian tärkeimmältä veljesparilta (kyllä, muistan veljekset Van Halen tämän sanoessani). Ensimmäinen Sparks-keikkani, mutta ei viimeiseni, jos suodaan.

Nämä kuultiin tänään Tavastialla: http://www.setlist.fm/setlist/sparks/2012/tavastia-helsinki-finland-3bdd3014.html (Kiitos biisilistasta Welmu!)

Keikkaguru suosittelee, jos Sparks on jäänyt levyltä vähemmän tutuksi, tarttumaan bändin viimeisimpään levytteeseen. Se on vuonna 2009 julkaistu, Sveriges Radion’in tilaustyö, rockooppera tai musikaali ”The Seduction of Ingmar Bergman”. Siinä tulee yhteen se kaikki, miksi Sparks on merkittävä. Levy kertoo ehjän tarinan, absurdein kääntein, siitä miten Ingmar Bergman kutsuttiin Hollywoodiin ohjaamaan komediaa, ja miten sitten kävikään. Kannattaa ottaa aika ja rauha, mukava takanoja ja lasillinen suosikkinapanderia, tähän levyyn tutustuminen palkitsee. Jos siis Sparks-absurdismi uppoaa noin muuten, ja miksei vaikka ei uppoaisikaan. Nähdään keikoilla. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: