Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Wigwam”

The Wigwam Experience @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 01.09.2018

Wigwam täyttää kuluvana vuonna kunnioitettavat 50 vuotta. Tarkalleen ottaenhan suomalaisen rockmytologian yksi ehdottomasti suurimmista perustettiin vuodenvaihteessa 1968-69. Ja vaikka bändi ei ole ollut vuoden 2006 jälkeen aktiivinen levytysrintamalla, eikä keikkaillut Wigwam-nimellä samaisen vuoden jälkeen (perustajajäsen/biisintekijä Jim Pembroken muutettua Yhdysvaltain Kansasiin), on orkesterista nähty kuitenkin satunnaisesti keikkalavoilla muutamakin eri inkarnaatio. Ensin mentiin nimellä Wigwam Revisited, ja nyt tulevan syksyn 50-vuotisjuhlacomebackin alla, harjoituskeikkojen nimissä, otsikolla The Wigwam Experience. Kunnioituksesta Pembrokea kohtaan, varsinaista Wigwam-nimeä ei ole tähän asti käytetty, mutta loppuvuoden ajoissa ja lyhyessä ajassa loppuunmyydyillä paluukeikoilla bändi on ihan aito Wigwam, kun itse maestrokin on mukana.

Itsellä oli tilaisuus nähdä Wigwam Revisited Hämeenlinnan Suisto-klubin lavalla Vappuna 2017, reilu vuosi sitten siis (https://keikkaguru.com/2017/05/02/wigwam-revisited-superfjord-suisto-klubi-hameenlinna-30-04-2017/). Tuolloin soitettiin napakka keikka pääosin klassisinta katalogia kokoonpanolla, jossa Jukka Gustavson, Jan Noponen ja Mikko Rintanen edustivat niitä oikeita wiguja, siis jossain vaiheessa bändin kanssa aktiivisesti kiertäneitä tai levyttäneitä muusikoita.

Tällä kertaa, ja on syytä korostaa, että Suistonkin veto oli ilmiselvä harjoituskeikka myöhemmän syksyn comebackia tai juhlakonsertteja varten, mentiin jo hyvinkin legendaarisella kokoonpanolla bändin historian varrelta poimittuna. Koskettimissa ja laulussa tutusti toki Jukka Gustavson (bändissä 1969-74, ja neljällä ensimmäisellä albumilla), bassossa klassikkoalbumin ”Nuclear Nightclub” (1975) tuottanut Pave Maijanen, syntetisaattoreissa Esa Kotilainen (bändissä 1974-75, sekä 2001-2006, ja kummallakin 2000-luvun albumilla), rummuissa Jan Noponen (mukana 1991-93, ja ”Light Ages”-albumilla), sekä kitarassa itse Pekka Rechardt, peruskalliowigu 1974-2006, ja ennenkaikkea monien klassisten biisien säveltäjä. Sanaa harjoituskeikka ei pidä ymmärtää väärin, tämän tason ja kaaren muusikot eivät harjoittele maksavan yleisön edessä, mutta elävän faniston edessähän yhteissoitto on jossain vaiheessa pakko koeponnistaa. Suiston keikka, joka lyhyine taukoineen venähti yli kaksituntiseksi, lupaa juhlakonserteilta todella hyvää. Mukaan saadaan siis mister Wigwam itse, Jim Pembroke, sekä bändissä yhteensä neljä vuotta soittanut Pedro Hietanen, ja ”Light Ages”-kauden kiipparisti Mikko Rintanen. Ainakin siis. Ja mahdollisesti muitakin. Jollain keinolla on itsensä sisään hoidettava jollekin keikoista, vaikka ennakkolippu jäikin ostamatta.

Suisto-klubi oli lähestulkoon, tai varmaankin käytännössä loppuunmyyty. Ja erinomaista niin, useampaankin kertaan olemassaolostaan taistelleelle kaupungin ainoalle oikealle rokkiklubille, jokainen tunkuilta on elintärkeä. Toki sokkeloinen Suisto on loppuunmyytynä vähän piinallisenkin sokkeloinen, mutta sopu sijaa nytkin antoi. Enemmän kuin tunku, häiritsi kuitenkin se takarivin huutelijahumoristi. Aina on joku, jonka pitää pystyttää pikkukaljoissaan oma show.

Ilta oli sikälikin ainutlaatuinen, paitsi keikan pitkän keston suhteen, että sillä soitettiin bändin 2000-luvun kummaltakin albumilta melkoisen mainio tukku biisejä, joita ymmärrettävästi harvemmin on livenä kuultu. Varsinkin amerikanmakuinen ”Heaven In a Modern World” vuoden 2002 ”Titan Wheel”-albumilta, ja toistaiseksi viimeisimmän Wigwam-pitkäsoiton ”Some Several Moons” raita ”Bow Lane” kulkivat todella jyhkeästi. Varsinkin muutamiin juuri näihin 2000-luvun biiseihin Rekku Rechardt nyki muutaman niin käsittämättömän hienon, hemoglobiinit seisauttavan kitarasoolon, että harvoin kuulee, vaikka kaikenmaailman ylisanoja ja hehkutteluja on näilläkin palstoilla kuultu. Illan erityisiä hienouksia jos luettelee menemään, niin nähdä Rechardtin luukutus puolentoista metrin päästä, ja kuulla Esa Kotilaisen monipuolinen syntsataikuus oman, retroisen komentokeskuksensa uumenista.

2000-luvun biisien soittaminen sitäpaitsi todisti sen, mikä tiedettiinkin, että Pekka Rechardt on ollut ja on, yksi koko Suomen rockhistorian tärkeimmistä säveltäjistä. Pitkä kaari 70-luvun  Genesis-vaikutteisesta brittiprogesta 2000-luvun ”deep popiin” ja suorastaan laveaa amerikanrockia lähestyvään maalailuun, on ainutlaatuinen kaari, jota syksyn keikoilla on aivan yhtä iso syy juhlistaa, kuin itse bändinkin historiaa. Sitäpaitsi, Rechardt on erinomaisessa soittokunnossa, ja arvostaa pitää myös miehen avarakatseisuutta viime vuosina, kun kitarointiaan on kuultu Black Crucifixionin kahdella viimeisimmällä pitkäsoitolla.

Toki Suiston illassa klassikotkin kuultiin, käytännössä kaikki, mutta ehdottomasti mielenkiintoisempi osio oli keikan ensimmäinen puoliaika, jossa soitettiin uudempaa Wigwamia. Klasareista tietenkin ohittamaton ”Nuclear Nightclub” sykähdyttää aina. Ja varsinkin nyt, kun sen bassolinjat soitti samannimisellä albumilla vuonna 1975, vain 25-vuotiaana, ensimmäisen tuottajakrediittinsä ansainnut Pave Maijanen, joka rennon varmaan tyylinsä soitti pystyasentoon nostettua vuoden 1961 Gibsoniaan. Tunnetuimman osan Wigwam-tuotantoa komeimmat vedot olivat kuitenkin vuoden 1971 ”Fairyport”-albumin avaava, Gustavsonin ja Pekka Pohjolan sävellys ”Losing Hold”, sekä aina yhtä sykähdyttävän kaunis ”Lost Without a Trace”.

Pakollinen encore oli Pave Maijasen laulama ”Nuclear Nightclub”-levyn B-posken avaava ”Do or Die”, mutta jotenkin tässä vaiheessa alkoi pötsi olla jo makeaa pullollaan, eikä pakollisista pakollisimman encoren soittamatta jättäminen olisi millään tavalla keikan jälkimakua latistanut. Tämä kokoonpano, nimellä The Wigwam Experience, soittaa vielä yhden valmistelevan keikan Porvoon Taidetehtaalla 21.9. Sitten alkaa seitsemän vetoa sisältävä juhlakiertue, jolle on pyrittävä mukaan, tulevaisuudesta kun ei kukaan tiedä. Wigwamin 50-vuotisesta menneisyydestä ja perinnöstä jos on kiinnostunut, keikka-ja kokoonpanohistorioista ynnä muista, kannattaa tutustua ihan mainiosti päivittyvään Nuclear Netclub-sivustoon: http://www.wigwam.fi. KG

 

Wigwam Revisited, Superfjord @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 30.04.2017

Vappua juhlittiin Hämeenlinnan Suisto-klubilla progen merkeissä, sekä veteraanivoimin, että tuoreemminkin. Onneksi kaikki kevätjuhlaan liittyvä äpyily oli jäänyt kaduille, ja Suistolla voitiin keskittyä pelkästään laadukkaaseen musiikkiin. Illan avasi mainiolla ja tiukalla kolmevarttisellaan helsinkiläinen Superfjord, joka kutsuu musiikkiaan ”cosmic jazzrockiksi”. Eikä siinä mitään, mutta täyttä kokonaiskuvaa termi ei anna. Superfjord on kuin olisi lyöty yhteen Pekka Pohjola ja Kingston Wall, välillä edetään hapokkaammin, välillä seitsekeetlukulaisittain perinneprogemmin. Kahdella kitaralla ja alhaalta jynkkäävällä bassolla saadaan väliin aika raskaskin sointi aikaan, mutta se ei ole itsetarkoitus. Rumpujen rinnalla lisäperkussiot tuovat sen tärkeän mausteen, joka erottaa Superfjordin muista psykedelia-alan yrittäjistä. Bändiä johtaa Jussi Ristikaarto, joka takavuosina pyöritti kertakaikkiaan mainiota Kevin-yhtyettä, ja perkussio-osastolta löytyy Ilari Kivelä, tuttu myös Pariisin Keväästä. Lisäksi miehistön taustalta löytyvät mm. Major Label, Kytäjä ja Rubik. Osaamisesta ja näkemyksestä ei siis jää Superfjordilla kiinni. Neljänkymmenenviiden minuutin setissään bändi ehti soittaa peräti 7 biisiä, ellen nyt ihan väärin laskenut, joten biisien pituudetkin pysyvät genressään kompakteina, eikä kukaan luukuta luukuttamisen takia, vaan musiikin. Erittäin kova ryhmä, itselle tuore tuttavuus, jota pitää suorastaan alkaa seuraamaan. Menkää, suosittelen.

superfjord kuva

Sitten illan pääteemaan. Tässä vaiheessa on todettava ensinnäkin, että kerrankin Suistolla aloitettiin soitto hyvinkin inhimilliseen aikaan, lämppäri jo klo 21. Ehkä sillä haluttiin kunnioittaa pääbändin fanien ikärakennetta, aivan sama, mutta arvostan. Ja toinen mainittava seikka on Suiston jo legendaarinen soundi. Jos se ei ole tuttu, niin sitä kannattaa tulla kuulemaan matkojenkin takaa. Yhtään huonolta kuulostavaa vetoa en ole täällä yytsinyt. Ja hyvä tänäänkin niin, sen verran asiallinen ja ammattimainen rykmentti ladattiin myös illan ylälauteille.

Homman nimi oli, ja on Wigwam Revisited, mutta ei ole todellakaan kaukana, etteikö sen nimi voisi aivan pokkana olla myös ihan vain Wigwam. Legendaarisesta suomiprogen lähettiläästä ja yhdestä koko maan kaikkien aikojen tärkeimmästä bändistä, joka pääsi aikoinaan pioneerina kolkuttelemaan myös kansainvälisiä ovia, on tässä kokoonpanossa jäljellä lähestulkoon alkuperäinen Wigu-mies, urkuri ja laulaja Jukka Gustavson. Bändihän perustettiin loppuvuodesta 1968, ja Gustavson oli mukana jo alkukeväästä 1969, tosin vasta ensimmäisen singlen julkaisun jälkeen. Myöhemmin Gustavson nousi myös merkittäväksi biisintekijäksi Jim Pembroken rinnalle, vaikka Wigwam pääosin jälkimmäisen materiaalista muistetaankin. Revisited-kokoonpanossa rumpuja soittaa Jan Noponen, joka vaikutti Wigwamissa muutaman vuoden 90-luvulla, ja soitti myös  ”Light Ages”-albumilla (1993). Mainio levy, joka jatkoi siitä mihin Wigwam edellisen kerran jäi, pitkälle levytystauolle heittäytyessään vuonna 1977. ”Light Ages”-levyllä ja samaisella periodilla bändissä vaikutti myös Mikko Rintanen (koskettimet ja laulu), joka on nyt Gustavsonin rinnalla Revisited-kokoonpanon eturivissä erittäin keskeinen osa perinteen ylläpitämistä. Sillä siitähän tässä on kyse, näiden upeiden biisien tuomisesta myös nyky-yleisön ulottuville livenä, alkuperäisille uskolliseen tyylin soitettuna. Ja koska Jim Pembroke ei ole, takaisin Britanniaan eläköidyttyään, enää käytettävissä, siksi bändi kutsuu itseään häveliäästi Revisited-nimilisäkkeellä. Kokoonpanoon kuuluu olennaisesti myös todellinen ydinwigu eli basisti Måns Groundstroem, mutta hän oli tällä kertaa soittohommista sairauslomalla, ja asiallisen paikkopestin hoiti pitkän linjan ammattimies Petri Asiala. Kitaraa Revisitedissä soittaa Pekka Nylund.

Yhtäkaikki, kyse oli Suistonkin illassa Jim Pembroken (ja vähän toki Rekku Rechardtinkin) maailmanluokan sävellyksistä, ja niiden soittamisesta uskollisin soundein, mutta tuorein sovituksin. Näillä biiseillä Wigwam olisi voinut olla se uusi Beatles, jota brittiläinen Virgin Records havitteli signatessaan bändin vuonna 1975. Tosin, Virgin havitteli samaa monen muunkin bändin osalta. Eikä aina käy niinkuin haaveillaan. Wigwamin maailmanvalloituksen jumittaminen ja lopulta kaatuminen on pitkä ja monipolvinen tarina, mutta monia ovia ehti silti aueta.

Ilta avattiin, kuten tälle kokoonpanolle on tavaksi tullut, ”Just My Situationilla”. Biisi edustaa popimpaa Wigwamia, tavallaan beatleseimmillään. Lauluvastuu oli tänäänkin pääosin Mikko Rintasella, Gustavsonin toimittaessa stemmoja toki. Myös napakat spiikit sujuivat Rintaselta, ja yleisön huuteluihin lähtikin samantien sivaltava vastakommentti, mies paljastui erittäin hauskaksi supliikiksi. Vanhan liiton progeen usein mielikuvissa liitetty haudanvakavuus loisti poissaolollaan. Jo kolmantena kuultiin ”Nuclear Nightclub”. Ehkä bändin peräti tunnetuin biisi soitettiin suorastaan lyhyeltä tuntuneena, kompaktina versiona. Tottakai, mainio ratkaisu heittää hittibiisi tänne heti kärkisijoille, mytologiaa heikomminkin tuntevan on mahdollista pysyä kärryillä paremmin.

Olin oikein ennakkoon valmistautunut faktaan, että bändi tulee soittamaan yhden koko suomirockin komeimmista biiseistä, ”Lost Without a Trace” (Pembroken sävel ja sanat kolmosalbumilta ”Fairyport”, 1971) . Se kuuluu Revisitedin harjoiteltuun vakiosettiin, mutta jäi tänään pois. Syynä pääosin varmaankin, että keikka kaikenkaikkiaan oli muutaman biisin tältä porukalta totuttua lyhyempi. Keskeistä kamaa kuitenkin ehdittiin kuulla, tietenkin yleisönkin edustajan huutelema ”Freddy Are You Ready”, joka päätti varsinaisen setin. Tai erittäin pitkänä, sooloiluja sisältäneenä versiona vedetty ”Do The Pigworm”, joka varsinaisesti on Jim Pembroken soolomateriaalia. Pembrokehan kehitti biisiin peräti pigworm-tanssiaskeleet, jotka tänään jäivät näkemättä, ehkä onneksi. ”Losing Hold” kirvoitti isoa hyväksyntää yleisöstä ilmeisten hittiraitojen lisäksi, mutta illan komein veto oli ehdottomasti isolla tunteella ja voimalla vedetty ”Do or Die” albumilta ”Nuclear Nightclub” (1975). Siinä kaksien koskettimien vuoropuhelu, Gustavsonin ”hammond” ja Noposen kireääkin kireämmät rumpusoundit ja tanakka lyönti olivat illan tehokkaimmassa käytössä. Sitäpaitsi, miten on mahdollista, että en ole aiemmin osunut paikalle kun Pekka Nylund soittaa kitaraa. Erittäin vähäeleisen tyylikästä touhua.

Muutaman encoren jälkeen ilta oli paketissa ja Wigwam Revisited matkalla kotiin. Varsinaista Wigwamia en, kuinka ollakaan, koskaan ehtinyt nähdä. Se tuskin keikkalavoille enää palaa, ellei sitten jonkin erittäin erityisen juhlakonsertin nimissä. Ensi vuonnahan olisi bändin 50-vuotisjuhlien paikka, jäämme siis toivorikkaina odottamaan. Tai ehkäpä tämä kokoonpano muutamalla avainvieraalla ryyditettynä? Mene ja tiedä. Mutta Revisitedin keikoilla pääsee erittäin hyvin tunnelmaan, ajassa taaksepäin paluu on enemmän kuin helppoa. Nämä(kin) on siis nähtävä uudestaan. KG

Ida Nielsen (dk), Strandberg Funk Unit @ Olympia, Tampere 09.03.2017

Tanskalainen Ida Nielsen on sähköbasistien kansainvälistä eturiviä, ja päässyt harjoittamaan ammattiaan erittäin hyvässä seurassa. Nielsen soitti kahdessakin Princen taustalla ja rinnalla vaikuttaneessa bändissä, nimittäin legendaarisessa The New Power Generationissa, sekä 3rdeyegirl-triossa. Ensinmainittuhan oli aktiivinen vuosina 1990-2013, ja erittäin keskeinen osa vajaa vuosi sitten liian varhain päättynyttä Prince-saagaa. The New Power Generation uudelleenaktivoitui hetkeksi vuonna 2015, ja soitti Taiteilijan viimeiseksi jääneellä albumilla ”Hit’n’Run Phase Two” (järjestyksessään peräti 39. studiolevy). Albumi julkaistiin neljä kuukautta ennen Princen kuolemaa. Tuolla jäähyväislevyllä (ja NPG:n toistaiseksi viimeisessä kokoonpanossa) Ida Nielsen siis soitti bassoa, samoin kuin Princen yhdessä 3rdeyegirlin kanssa vuonna 2014 julkaisemalla ”Plectrumelectrum”-albumilla. Jälkimmäinen on sitäpaitsi varsin pätevä ja monipuolinen levy, jolla Nielsenin funkbasso on erittäin keskeisessä roolissa. Livenä Ida Nielsen nähtiin Suomessa myös heinäkuussa 2011, jolloin Prince vihdoin saatiin Suomeen, loppuunmyydylle Hartwall Areenalle. Itse en ollut paikalla, tälläkin hetkellä edelleen täysin käsittämättömästä syystä. Kai ajatus oli jotenkin, että Princehän tulee vielä, ensi kerralla ehtii.

Tällä kertaa Nielsenin toi kahdelle Suomen-keikalle yhteistyö suomalaisen sähköbasismin mestarin, Jan-Olof ”Puppe” Strandbergin kanssa. Nielsen nousi lavalle Strandbergin johtaman Funk Unitin kanssa Espoon Sellosalissa, ja Tampereen tuoreimmassa keikkapaikassa, viime lokakuussa avatussa Olympiassa, jonka näin ollen itsekin pääsin vihdoin korkkaamaan, ja erinomaiseksi toteamaan.

 

Olympian keikalla kuultiin tukku biisejä mustaan nahkaan ja valtavaan lierihattuun sonnustautuneen Ida Nielsenin sooloalbumeilta, joita on tähän mennessä ilmestynyt kolme. Niistä mainittavimmin kulki pikkuhitti ”Showmewhatyougot”, viimeisimmältä albumilta ”TurnItUp” (2016). Pakko on todeta, että Nielsenin oma tuotanto ei levyltä innosta yhtään, vaan on suorastaan laiskaa hissifunkia ja aulatilojen diskanttista kertakäyttökamaa, joka tulee yhtä nopeasti toisesta korvasta ulos. Livenä biiseihin saatiin sentään kunnon takapotku ja lisäkierre, mutta kyllä illan ehdottomasti tärkeämpi anti, ulkomaan vieraasta huolimatta, oli itse Funk Unit ja sen osaaminen. On toki kunnioitettavaa, ettei Nielsen kierrä maailmalla soittamassa ”Purple Rainia”, ”When The Doves Cryta” tai ”Red Corvettea”, niinkuin liian moni Princen bändeissä soittanut voisi ahneuksissaan tehdä. Mutta Nielsenin nytkyttävä perusfunk ei ole kovin innovatiivista, biisit ovat turhan samankaltaisia. Silti, peukkubassottelijana lady on yksi parhaista, mitä olen livenä päässyt lähietäisyydeltä todistamaan.

idanielsen

Onneksi Puppe Strandberg joukkoineen pelasti puolitoistatuntisen. Komesti kulki ”Dominique”, ranskalaiselle sähköbassotaiturille Dominique Di Piazzalle omistettu biisi, joka löytyy Strandbergin ”At The Seasound”-albumilta. Strandberg on aiemmin tuonut Di Piazzan kanssaan Suomeen yhteiskeikoille. Muutenkin Strandberg on laajasti kontaktoinut itsensä progen ja fuusion elittiin maailmalla, soitettuaan mm. muutaman vuoden stintin Simple Minds-rumpali Mel Gaynorin The Fusion Project-kokoonpanossa. Vuonna 1975 Rauli Baddingin bändissä uransa aloittanut Puppe Strandberg on soittanut vaikka missä, ja vaikka kenen kanssa. Ja pitää aina tilaisuuden tullen nähdä livenä, viimeksi itse todistin miehen taituruutta taannoin kotimaisen Paidarion-progebändin ja brittiläisen England-yhtyeen legendaarisen Robert Webbin kanssa Hämeenlinnan Suisto-klubin fuusioillassa.

Kova on myös Strandbergin kasaama Funk Unit; koskettimissa Jukka Gustavson (Wigwam), rummuissa yli 5000:lla levyraidalla musisoinut Jartsa Karvonen, nuorempaa sukupolvea edustava saksofonisti William Suvanne, ja kitarassa Sami Virtanen. Strandberg on syystäkin ylpeä bändistään, mutta toki muutaman kerran vähemmän bändin olisi voinut esitellä ja muutamat ylisanat leikata pois. Toisaalta, ei tällä tavalla hengittävää pumppua näe ihan joka kuukausi edes. Gustavson, suomiprogen yksi iskähahmoista, on aivan huikea kiipparisti, mutta myös taidokas solisti, varsinkin mitä bluesimmaksi tavara menee. Bändi soitti ilman Nielseniä todella upean sovituksen Beatles-klassikosta ”Eleanor Rigby”, sovituksen takana oli nimenomaan Gustavson, joka biisin lauluosuudet myös tunteella tulkitsi. Suvanne saksofoneineen on otettava seurantaan, ja Sami Virtanen kitarassa hoiti osuutensa viileällä tyylillä, ja muutaman kerran lähti aivan huikea soolo. Muutenkin, Karvosta lukuunottamatta, kaikki saivat soolotilaa, mutta käyttivät sen maltilla, mitään iisakinkirkkoja ei tänään rakenneltu.

Keikka vain parani loppua kohti, ja varsinaisen setin päättänyt ”Yes, This Is It!” nousi jo todella komeaksi yhteisprogeiluksi (korjatkaa, jos olen väärässä, mutta tuosta Strandbergin ”Made In Finland”-albumin raidasta uskon olleen kyse). Strandberg on omissa projekteissaan, ja soololevyillään, jollain tapaa jatkanut siitä mihin Pekka Pohjola aikoinaan jäi. Eikä näin sanottu ole kummaltakaan bassomestarilta pois, vaan päinvastoin.

Ida Nielsen oli toki mukana setin päätösnumerossa, jossa myös kahden sähköbasson yhteistyö oli Nielsenin soolobiisejä paremmin ja tehokkaammin hyötykäytössä. Ainoaksi jääneessä encorebiisissä Nielsen ei ollut lavalla, kun Funk Unit louhi aivan häkellyttävän komean ja alakertaisen version Stevie Ray Vaughanin hitistä ”Crossfire”. Mahtavaa, parasta vähään aikaan. Hetken Karvonen ja Strandberg olivat The Double Trouble, Gustavson hoiti laulut sielukkaasti ja ennenkaikkea Virtanen nykäisi alkuperäistä kunnioittavan upean soolon, huonoahan ei tähän biisiin ikinä kannattaisi vetäistäkään. Tiedättehän, pelkästään tämän yhden encorebiisin takia piti olla paikalla. Vaikka Ida Nielsenin osuus jollain tapaa tuottikin pikku pettymyksen, niin Funk Unit ei. Suosittelen näkemään nämä muusikot yhdessä ja/tai erikseen, kun tilaisuus koittaa.

Omalta kohdalta yksi keskeinen syy jalkautua Tampereen torstai-iltaan oli tokikin päästä korkkaamaan kaupungin keikkamestojen tuore ja erittäin tärkeä lisä, Olympia-korttelin perinteikäs ja komeasti restauroitu sali. Vuonna 1908 työväen kokoontumistarkoituksiin rakennettu sali toimi vuoteen 1986 asti vuosikymmenien ajan leffateatterina. Todettava on, että yhdessäkään rokkivenueksi muutetussa entisessä elokuvateatterissa, joka olisi toiminut huonosti, en ole onnistunut olemaan. Nämä on alunperin tehty viihtymiseen ja jonkinlaista äänentoistoakin ajatellen, ja ennenkaikkea sitä, että jokaisen lipun maksaneen on nähtävä jotain. Lava tämänkaltaisessa salissa on yleensä riittävän korkealla, koska se myötäilee entisen kankaan korkeutta, eikä keskellä parasta yleisöaluetta ikinä ole kantavaa tolppaa. Olympia on ensikeikan valossa todella onnistunut, kansainvälisen tason paikka. Täällähän pitää alkaa käymään. Jos soittomestasta tulee mieleen Lontoo tai Berliini, ollaan hyvällä asialla. Sali tuntuu soivan hyvin, ja palvelukin pelasi. Lavan ja miksaustiskin välissä on riittävästi tilaa, baaristakin näkee artistin, yläaulassa on mukava loungemeininki ja salin puolella pystypöytiä laskea juoma ja ottaa vähän tukea, monta asiaa on mietitty oikein. Vielä kun suurimman osan illoista soittoajat saadaan aikaistettua sivistys-Euroopan tasolle, puhutaan todella laadukkaasta keikkapaikasta. Torstainen funkilta ei ollut loppuunmyyty, mutta silti väkeä oli mukavasti liikkeellä. Nyt onkin tärkeää, että tamperelaiset ottavat Olympian omakseen, ei millään jaksaisi lukea syksyllä mitään konkurssiuutisia. Yo-Talon konkurssiuhastakin kun selvittiin säikähdyksellä, Tampereella on edelleen monta erinomaista soittopaikkaa, jotka ovat sitäpaitsi varsin linjakkaasti profiloituneet. Tampereen asema maan toiseksi kovimpana keikkakaupunkina vahvistui Olympian myötä entisestään.  KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: