Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “elokuu, 2012”

Lauri ”Arno” Ankerman, The Backbone @ Liberte, Helsinki 28.08.2012

Näköjään tavallisena loppukesän tiistai-iltana voi tehdä henkilökohtaista keikoillakäyntihistoriaa. Oli nimittäin aika hiljaista Kallion Libertessa, ja onnistuin käsittääkseni olemaan ainoa maksanut asiakas. (Korjaathan, jos olen väärässä ja luet tämän, mustahupparinen herrasmies..) Eikä siinä mitään, joskus väki lähtee todella nihkeästi liikkeelle, mutta minun vitoseni olisi pitänyt jakaa kuudelle muusikolle. Lippukeikka Libertessä.

Urheasti illan aloitti deltabluesmies Vantaanjoen suistomailta, Lauri ”Arno” Ankerman. Urheasti, vaikka salin ”puolella” oli vain minä ja kaksi soittajaa seuraavasta bändistä. Onnekseen Ankerman taisi armeliaasti häikäistyä Liberten kieltämättä armottomista valoista, joten koko karuus oli toivottavasti edes hetkittäin painettavissa taka-alalle. Mutta minun hattuni nousee hirvittävän korkealle, kun muusikko vetää parhaansa mukaan, vaikka salissa olisi yksi maksanut tai vaikka vain miksaaja, jolle maksetaan. Ankermanilla homman nimi on erittäin perinnetietoinen deltablues Charlie Pattonin ja Robert Johnsonin malliin. Kunnioitus esikuville lähtee siitä, että deltabluesia soitetaan sprigi päällä ja aidoilla soittimilla. Eikä siinä kaikki, Ankerman osaa tehdä kulkevia biisejä. Perinne on hallussa, ei vain suistomaan soundit, vaan myös amerikansuomalainen tausta. Miehen kotisivuilta löytyy huima tarina siitä, miksi tälläkin keikalla soi vuoden 1931 National Duolianin resonaattorikitara. Kannattaa käydä lukemassa ja kuuntelemassa biisejä.  Suosittelen lämmöllä. Sivuilta selviää myös, miksi Ankerman löysi nimenomaan deltakaman, miksi perinne nyt jatkuu, ja kuka opetti Ankermanin suvulle ne ensimmäiset suistosoinnut. Huikeaa perimää.

Singaporen satamassa” on suorastaan huikea biisi, jonka Ankerman onnistui loihtimaan kuviksi ja tunnelmiksi tässä täysin tyhjässä ja koko kaupungin tänään hylkäämässä baarissa. Mahtavaa. Miehen esikoisalbumi ”Vantaanjoen suiston juurimusiikkia” on ulkona, kuunneltavissa ja hankittavissa. Tutkikaapa. Monista Ankermanin kielikuvista tuli mieleen varhainen Kari Peitsamo, ja tämä on pelkästään hyvällä sanottu. Samaa mytologiaahan tämä kaikki on, Kari rakensi oman Mississippinsa Siuroon, Lauri Vantaanjoen laskema-alueelle.

Urheasti veti myös illan kakkosartisti, rätväkkä rokkiryhmä The Backbone, joka aloitti aikoinaan Dr.Feelgood-tribuuttibändinä. Väkimäärä pysyi melko vakiona, eli Backbonen itseironisen riehakasta vetoa seurasi yhteensä kuusi silmää (kaksi per naama, ai niin ja miksaaja tietysti). Täysillä voi vetää vaikka tyhjille seinille, eikä bändi alkanut leikkaamaan sovittua biisilistaa lyhyemmäksi, vaikka varmasti teki mieli pois. Sovitaanpa niin Backbone, että illan paras saldo oli se, että ainakin itse opin jälleen massamäärät enemmän arvostamaan muusikkoutta, kun sain nähdä kuivan Ballantinesin kyydipojittamana hikisen treenisessionne oikein baariolosuhteissa. Eikä se arvostus ole ihan kauhean pientä ollut tähänkään asti. Käykää ihmiset keigeillä, kannattakaa musiikin elävänä esittämistä. Minäkin käyn, minäkin kannatan. KG

Toots & The Maytals (jam) @ The Circus, Helsinki 21.08.2012

Helsingin Kampin The Circus on kuulkaas kansainväliset mitat täyttävä rock-klubi. Tai yökerho, miten vain, mutta rokkiklubi silloin kun siellä bändit soittaa. Ystävällismielinen henkilökunta, narikassa maksu vain jos jotain jätät. Sujuva sisääntulo ja ulosmeno. Toimivat valot ja hyvä soundi. Baaritus ja henkilökunnan määrä mietityn oloisia. Näillähän pärjää jo pitkälle. Helsingissäkin bändit soittavat mitä erilaisimmissa paikoissa, joissa monessakaan ei toteudu edellämainituista kuin pari tai ei yksikään. Hyvä Circus. Lippuhinnat, varsinkin ovella, on jo kipurajan tuolla puolen, mutta arvostaa pitää paikkaa ja bändipolitiikkaansa sinänsä. Eli jos illan anti ei tänään iskenytkään kuin miljoona volttia, ei ollut paikasta kiinni.

Ennen vuotta 1968 ei ollut reggaeta, tai ainakaan termiä reggae. Oli kovin suosittua skata ja oli rocksteadya. Mutta kun armoitettu Jamaikan laulumies Toots Hibbert ja kumppanit eli The Maytals julkaisivat mainittuna vuonna singlensä ”Do the Reggay” (vielä tässä vaiheessa tuossa muodossa), alkoi termi ja rytmi muotoutua siksi, minä sen nykyäänkin tunnemme. Voidaan siis melko oikeutetusti sanoa, että Toots on ”reggaen kummisetä”. Bändi pidensi nimensä nykymuotoon vasta 1971 ja oli vuosikymmenen puolimaihin asti suositumpi kuin itse Bob Marley tai Peter Tosh.

Mutta energinen lavaesiintyjä monesti Otis Reddingiin verrattu Toots on edelleen ja bändinsä miehistönvaihdoksista huolimatta jaksanut saarnata ska-sanaa ympäri maailmaa, ja jaksaa yhä, 66-vuotiaana. Kaverin ei ole tarvinnut pössytellä aivojaan pihalle tai blaadata jalkojaan alta, musiikki on ollut tärkeämpää. Ja nyky-Maytals on kova 7-henkinen joukko ammattimuusikoita.

Silti jokin jäi omasta kokemuksestani tänään puuttumaan. Eikä voi syyttää kuin itseään, ei miksaustiskiä, ei bändiä. Ei edes yleisöä, joka oli varsin pähkinöinä Maytalsien ensimmäisestä koskaan Helsingin keikasta. Eli tunnelmaakin  riitti. Bändi soitti melko tarkalleen puolitoista tuntia, ja kaikki ilmeisimmät ja odotetuimmat hittinsä: ”Louie, Louie”, ”Funky Kingston”, ”Pressure Drop” ja muut, sekä livenä(kin) huikean hienon reggaetulkinnan John Denverin klassikosta ”Take me home (country roads)”. Sekä tietenkin loppuun säästetyn pitkän yleisönlaulatuksen ”54-46 That’s My Number”. 

Pari rockfriikkiyteen liittyvää matkaa olen luvannut itselleni (mahdotonta tosin sanoa, milloin ja millä rahoilla); pyhiinvaelluksen New Jerseyhin Yhdysvaltain itärannikolle ja Jamaikan Kingstoniin pyhille paikoille, mistä niin paljon rockhistoriassa alkoi.  Uskonpa, että itsekin olisin syttynyt aivan toisella tavalla Maytalsien keikkaan, jos vain Karibian aallot olisivat lyöneet lähirantaan ja pöytä ollut täynnä kylmää Red Stripea. Ja tummaa Angosturaa kylkeen…

Itselläni pointti oli tänään, että reggaen yksi ehdottomasti legendaarisimmista ”pakko-nähdä”-tekijöistä on nyt nähty. Pahoittelen itselleni alaviritteistä keikkakokemusta ja olen hyvillä mielin, että todennäköisesti Circuksen sinänsä ilahduttavan runsaslukuinen yleisö sai tänään haluamansa. Bändilläkin vaikutti olevan hauskaa. Yritämme seuraavalla kerralla paremmalla meiningillä, sekä minä että KG.

Conrad Isidore (do/uk/fin) @ Baker’s, Helsinki 21.08.2012

Helsingin keskustan ravintoloissa ja kuppiloissa järjestetään näin elokuun jälkipuoliskolla häpeällisen huonosti ja jälkikahdeksankymmentälukulaisesti nimetty kaupunkifestivaali. Mainitsen tuon häpeällisen nimen tässä (ja senkin suluissa) vain siksi (Art Goes Kapakka), että tietäisitte, mistä häpeällisesti nimetystä kaupunkifestivaalista puhun. Tapahtuma on vaikuttanut jo vuodesta 1995, ja kieltämättä tänäkin vuonna sen 17. ohjelmisto on lähestulkoon loistava. Ja kun idea on vieläpä siinä, että tapahtumat ovat ilmaisia, soitto/esiintymisajat noin tunnin kerrallaan ja useampaankin ehtii mukaan samana iltana, niin valitankin täten vain häpeällisestä nimestä.

Mannerheimintien Baker’s tarjosi AGK:n nimissä havahduksen rockhistorian siivestä. Lavalla bändeineen nähtiin Conrad Isidore, Dominikaanisessa tasavallassa syntynyt, Britanniassa ja Yhdysvalloissa asunut ja sittemmin Suomen Porvooseen päätynyt monitaituri, jonka CV ei ole ihan huonoimmasta päästä. Mies on soittanut rumpalina Manfred Mannin Chapter Threessä, Joe Cockerin bändissä, Stephen Stillsin yhtyeessä, ollut perustamassa legendaarista Hummingbird-yhtyettä 1974 ja yhdessä Stephen Stillsin kanssa soittanut studiosessioita itsensä Jimi Hendrixin kanssa (joiden sessioiden julkaisua asiallisessa formaatissa yhä odottelemme).

Isidoren ja nuorehkojen miesten bändinsä eli Janne Rajala (SF Blues) bassossa, Niklas Mansner kitarassa, Thomas Törnroos perkussioissa ja Rob Dominis koskettimissa, oli määrä soittaa klassikoita matkan varrelta Isidoren karibialaisjuurien hengessä. Ja niin tapahtui. Hiukan alle tuntisessa setissä kuultiin Harry Belafontea, Stevie Wonderia, Ray Charlesia, trad.klassikoita kuten ”House of the Rising Sun” ja klassikoita muuten vain, kuten viimeisenä kuultu hieno tulkinta ”Stand by Me”. Olipa mukana myös kaksi Conradin omaa sävellystä, calypsobluesisti kulkeneet ”Love is a Wonderful Thing” ja ”Simple Life”. Ei osoittanut olevansa Isidore huono kynämies itsekään. Bändi soi hienosti ja Baker’sin omilla pianobaarijalkalampuilla tunnelmoituna orkesteri oli myös parhaiten valaistu pitkään aikaan. Pienin ja reväistyin keinoin. Yleisöä oli kiitettävästi ja osa siitä jaksoi keskittyä myös kiitettävän hyvin alle tunnin. Puolessavälissä keikkaa kylkeeni ui harmaapäinen herrasmies (ilmeinen rockharrastaja)  ja totesi: ”Se olis Jimikin suurinpiirtein tuon ikäinen ukko nykyään. Mä muuten näin Hendrixin Kultsalla toukokuussa -67. Se oli kyllä aika kova keikka. Ei tämäkään huono äijä ole.” No niin. Miettimään pisti. Varsinkin kun rockharrastajamme agendana ei ollut lesoilla, mainita vain.

Yksi AGK:n parhaita puolia on se, että kun tilaisuudet ovat ilmaisia ja aikataulu pitää, voi juosta paikasta toiseen ja nähdä monta mielenkiintoista artistia muutaman tunnin sisään. Toki joissain paikoissa se aiheuttaa pikku levottomuutta intiimisti esiintyvien bändien settiin. Niin nytkin, mutta myönnän olevani kova häiriintymään. Ja pienestä.

Asiallinen tuntinen letkeissä meiningeissä siis, ja kävi mainioksi lämmitelyksi illan isoa keikkaa ajatellen eli muutaman tunnin myöhemmin The Circuksen lavalle nousevaa reggaelegendaa Toots & The Maytals. Ihana vanheneva ukkeli tämä Conrad Isidore, Porvoon Richie Havens, elävä palanen rockmusiikin historiaa. Meidän ilonamme Suomessa. Käykääpä joskus tsekkaamassa, kun kohdalle osuu. KG

Corrosion of Conformity (us), Jess and the Ancient Ones @ Tavastia, Helsinki 14.08.2012

Tiedän että toistan itseäni pahasti, mutta tästä tulee kuulkaa vielä armoton keikkavuosi 2012. Nyt tulee niin kovaa show’ta verkko-ja tärykalvolle sitä tahtia, että heikompaa hirvittäisi. Elokuisena tiistai-iltana tärähti Tavastian lauteelta kova katsaus heavy metallin pitkään historiaan, aina sinne hämärimpään alkuhämärään asti.

Mikä Tavastialla on nykyään kivaa (paitsi että henkilökunta on aiempaa ystävällisempää) on se, että keikkojen alkamisajat ilmoitetaan etukäteen. Ja mikä vieläkin mukavampaa, bändit ja tekniikkansa pitävät niistä kunniakkaasti kiinni. Saavuin paikalle  tasan lämppäribändin ilmoitettuna aloitusaikana ja täsmälleen silloin olikin orkesteri jo lavalla. Kyseessä oli ensikosketukseni kehuttuun ja paljon hehkutettuun kuopiolaiseen Jess and the Ancient Onesiin. Kerrankin voin jakaa jotain ilolla suomalaisen rockmedian kanssa. JATAO, niinkuin mainittu media mieluusti toverillisesti bändin nimen lyhentää, on todella ansiokas uusi yrittäjä maamme rock-kartalla. Bändi louhii matalalta ja tunnelmallisesti erittäin vanhan liiton heavya, kuulostaen välillä Purplelta, välillä Sabbathilta, mutta ennenkaikkea ansioituneesti päivittyneeltä itseltään. Mielessä kävi, että tämäntyyppistäkö on ollut Uriah Heepin mystisimmän kauden keikoilla 70-luvun alussa.

Bändi ei soita ärsyttävää progekeekoilua, vaan biisit ovat varsin suoraviivaisia livesovituksiltaan. Aikamatka on paras sana, minkä keikkaa keksin kuvaamaan. Laulajatar Jessin ääni on upea ja kestävä, ennakkoluulot siitä oli hoidettu pois jo ennen kuin ensimmäinen biisi oli lopussa. En edes uskaltanut kurkata tiskin taakse, ketä siellä tänään on, mutta enpä muista aikoihin Tavastian soineen näin erottelevasti ja kuulaasti. Hatunnosto varsinkin siitä, miten JATAOn basso ja koskettimet tulivat läpi. Ja silti uskallettiin mennä jo joltisellakin volyymillä. Arvon lämppäribändimme on julkaissut kuluvan vuoden keväällä esikoisalbuminsa hirvittävän tärkeää kulttuurityötä tekevän turkulaisen Svart Recordsin kautta, ja levyyn, jos nyt johonkin kotimaiseen plattaan tänä vuonna, kannattaa tutustua. Todella tervehenkinen tulokas, Jess and the Ancient Ones, kaiken tämän turhan muotiretroilun keskellä. Tätä on kuultava lisää livenä(kin).  Käykääpä kuulemassa, ennenkuin hipsterit ja shoegazerit taas kohta kouhottaa kaikki näiden keikat ennakkoon loppuunmyydyiksi.

Lämppäribändi heitti kovahkon laadullisen ja soundillisen haasteen illan ykkösnyrkin suuntaan. Vuonna 1982 Pohjois-Carolinan Raleighissa kasattu Corrosion of Conformity otti haasteen vastaan, tietämättä edes sellaista saaneensa, ja lapioi niin kovan setin, ettei voinut muuta taas kuin hymyillä menemään. Paras metallikeikka oikein pitkään aikaan. Setti lähti käyntiin miehekkäästi instrumentaalilla ”Bottom Feeder”, ja tuoreimman albumin materiaalilla (”Psychic Vampire”). Ja siitä sitten 55 minuuttia, keväällä ilmestyneen albumin ”Corrosion of Conformity”  parhaita raitoja, ja yleisön nyrkit pystyyn nostattavia klassikoita vuosien varrelta. Bändin keväinen paluu levytyskantaan seitsemän vuoden tauon jälkeen on tuottanut todella kovan kiekon (kuunnelkaapa vaikka mainio, keikallakin kuultu ”Your tomorrow”), eikä kalpene, väitänpä, klassikkoalbumeille. Joista oma ehdoton suosikkini on vuoden 1994 ”Deliverance”.

Vuonna 2010 yhteen palannut CoC-ydinryhmä (se vuoden 1985 ”Animosity”-klassikkoalbumin kolmistaan levyttänyt) Woody Weatherman (kitara ja laulu), Mike Dean (basso ja laulu) ja Reed Mullin (rummut ja laulu) näytti, kuinka hoidetaan homma himaan minimimiehityksellä, maksimiasenteella ja positiivisella energialla. Ei vitsinkerrontaa, ei tarinointia, soittoa vaan. Jos termejä crossover tai crossover thrash ei olisi keksitty ylipäätään, ne olisi pitänyt keksiä tätä bändiä varten. Toki tämä voimatrio soittaa kieron annihilatorista thrashmetalliaan, mutta mausteeksi laitetaan ennenkaikkea piiskaavaa 80-luvun hardcorea ja southern rockia, mutta myös bluesia ja sitä, mitä olemme oppineet sittemmin tuntemaan nimellä stoner.

Bändi tikkasi kuin atomikello mainitut 55 minuuttia, ja sitten takahuoneeseen hetkeksi hengittämään. Ja juuri kun ehti tulla pelko, että setti onkin puolessavälissä tai jotain muuta tyhmää, niin ei. Yksi encore ja pois. Koko paketti tunti ja neljä minuuttia. Miksikö nämä keikkojen kellotukset on niin tärkeitä? Ei ne olekaan, mutta kompakti asiansa esittäminen ja aihepiirissä pysyminen ovat. Kolmikymppisiään juhlistava Corrosion of Conformity näytti tällä 2000-luvun toisella suomenvierailullaan, kuinka yliarvostettua (pääosin) musiikillisesti oli se suuntaus, jota muutamia vuosia CoC:n perustamisen jälkeen alettiin grungeksi kutsua. Ja kuinka ylivouhotettu asia tämän maailman historiassa on ollut vaikkapa joku Soundgarden, Nirvanasta nyt puhumattakaan. Minun henkilökohtaisella 1001 Albums Before You Blaah Blaah-listalla on ”Deliverance”, eikä sitä onneksi sieltä kukaan saa pois.

Kova ilta siis, kannatti ajaa satoja kilometrejä berberi halvaannuksen partaalla. Joskus kannattaa. Mutta, yksi kysymys.Miksi vielä muutama vuosi sitten Tavastian ovilipun ja ennakkolipun hinnassa oli merkittävä ero? Ei ole enää. Nykyään ero on vaivaiset 50 centtiä, vuoden 2011 alkupuolella vielä symboliset 70 centtiä. Aiempina vuosina useita euroja. Kapenee ja kapenee, kunnes loppuu, eikö niin Tavastian managementti? Eikö selkeämpi ero kannustaisi ihmisiä ostamaan ennakoita ja eikö viesti myös keikan myyntiä seuraavalle bändille olisi terveempi? Keikka myy ja odotukset on korkealla. Kun ennakkolipun ostaminen ei enää kannata ja kun maksaa ulkomaisesta olutpullosta jopa 7,50, niin kyllä mielessä käy, että asiakasta pidetään tyhmänä. Ei ne huomaa, niistetään vaan kovempaa ja kovempaa katetta. Mistä ikinä saadaan. Järjestävän tahon puolustukseksi on sanottava, että näin merkittävän bändin keikalla olisi pitänyt olla selkeästi enemmän porukkaa kuin mitä nyt oli. Helsinki kärsii jo, suhteessa rajattuun yleisövolyymiinsa suorastaan ulkomaanvieraiden ylitarjonnasta.

Mutta, en halua lopettaa todella kovan bändin todella kovan keikan tunnelmointia nirnettämiseen. Jos mainitun tiistain huonot metalliuutiset olikin ne, että Obituaryn ja Testamentin syksyn Euroopan-kiertueet eivät ulotu Suomeen asti, niin hyvä uutinen oli se, että Corrosion of Conformity on hengissä ja kovassa lyönnissä, sekä levyllä että lavalla. KG

The Adolescents (us), Vapaa Maa @ Klubi, Tampere 05.08.2012

Tästä tulee kuulkaa mieletön keikkavuosi. Kaikki viisarit on nyt siihen suuntaan kallellaan. Hädin tuskin oli hikipyykki ehtinyt kuivua New Jerseyn kalifien jäljiltä, kun kajahti kaukaa Kaliforniasta.

Kalifornian punk-liikehdintä 1970-80-lukujen vaihteessa oli, ja on, erittäin merkittävä pala rockhistoriaa. San Fransiscossa vaikutti Dead Kennedys ja liuta muita, Los Angelesissa mm. The Go-Go’s ja The Germs, sekä vielä pidempi liuta muita. Mutta tärkeä osansa oli myös eteläisen Kalifornian (Orange County ja Hermosa Beach) bändisuhinoilla, skenen tunnetuimpina Circle Jerks, Black Flag, Social Distortion ja Agent Orange. Amerikkalaisittain pikkuisesta Orange Countyn kaupungista, Fullertonista, ponkaisi tärkeäksi suunnannäyttäjäbändiksi vuonna 1980 kasaan pantu The Adolescents, jonka on nimennyt sittemmin esikuvakseen aikamoinen jono keskeisiä bändejä (NoFX, Bad Religion, Red Hot Chili Peppers, Offspring, Pennywise, Mudhoney, Fu Manchu ja monet, monet muut). The Adolescents syntyi, kun Steve Soto (basso) jätti joulukuussa 1979 Agent Orangen. Mukaan kelkkaansa hyppäsi solisti Tony Cadena (aka Tony Montana, aka Tony Reflex, aka Tony Adolescent) ja jo tammikuussa 1980 uusi bändi oli pystyssä. Kitaraan saatiin tuolloin vastikään Social Distortionin jättänyt Frank Agnew. Nämä herrat alkuperäiskokoonpanosta nähtiin myös Tampereen Klubilla tämänkertaisella kiertueella. Miehet ovat tässä Fullertonin punklegendassa vaihtuneet kuin paita, ovet ovat olleet ahkerassa käytössä, mutta pois-ja-takaisin-periaatteella nämä kolme keskeistä herraa ovat mukana jaksaneet. Bändihän oli telakalla 1981-86 ja 1989-2001, mutta on kolmannen tulemisen jälkeen pysynyt kasassa ja melko aktiivisenakin.

Klubin sallituksi ilmoitetun illan lämmitteli kotimainen kaksikko Käpykaarti ja Vapaa Maa. Ensimmäinen jäi näkemättä  kokonaan, ja jälkimmäinen oli positiivinen yllätys. Vanhahkon liiton hardcorea ilman, että sen otsan tarvitsee olla niin jumalattoman rypyssä koko ajan, ja taitoakin tuntui löytyvän. Mutta jos suomeksi huudetaan, niin jotain alkeellista pointtiahan olisi saada sanottavasta selvää, vai kuinka? Kyllä minä ymmärrän hardcoren lainalaisuuksia, Terveiden Käsien ystävä jo vuodesta 1983, mutta silti. Toki bändin tiskiltä saamaa soundia ei tässä yhteydessä kannata kehua muutenkaan. Mutta mainion yritteliäs ja hattuanostattavan kompakti veto, keikka kellotti vain 24 min. Juuri näin miehet.

The Adolescents aloitti ilman ennakkolässytyksiä ja sovitulla kellonlyömällä ”No waylla”, ja hyvin aloittikin. Lapikasta lattiaan yli 30 vuoden kokemuksella. Aika järjestään tulee tässä blogissa kehuttua kokeneempaa kaartia, musalajista riippumatta. Osaaminen ja kokemus, toimittamisen rentous ja helppous, tekniikan jätkillä ja yleisöllä koiduttamisen vähyys; asioita joita itse korkealle arvostan. Kaikki mitä bändi musiikillisesti lavalta toimitti, oli juuri edellämainittua laatua. Aina silloin siis, kun malttoivat soittaa. Tai pikemminkin on kai sanottava, että aina kun Tony Cadena malttoi laulaa. Sikäli paljon lensi nimittäin kappaleiden välissä sisäpiirin vitsiä, omien käsien haistelusta alkaen, että varsinkin alkupuolen keikkaa biisejä ei vain tahtonut tulla. Lopummalla settiä bändi aloittikin muutaman biisin ihan väkisin, lähinnä Frank Agnewin toimesta. Puheen määrää ei pienentänyt se eturivin nuorehko naisihminen, joka oli vetänyt muutakin kuin sämpylää. Jossain kohtaa ladymme hyppäsi lavallekin ja yritti sönkätä jotain laulumikkiin. Kovahko hinku oli tytöllä myös Cadenan kanssa naimisiin. Mutta pitkämielisesti bändi jutteli ja länkytti.

Ja kun niitä melodisen punkin klassikoita sitten peräjälkeen kuultiin, niin hyvältähän ne kaikki kuulosti. Ja taas tuli mieleen, miksi vaivautua niin hitosti niiden satojen tusinaseuraajien äärelle, kun nämä muutama kymmenen pioneeria on tehnyt aikoinaan tämmöistä tavaraa; ”Who is who”, ”Inspiration”, ”L.A.Girl”, ”Things start moving”, ”Kids of the Black Hole” ja vaikkapa se, ei edes encoreihin asti säästetty, eponyymin esikoisalbumin ”Amoeba”, yksi todellinen varhaisen punkin kansallislauluista.

Keikan hauskimmat ulkomusiikilliset hetket olivat ne, kun Tony Caneda esiintyi hetken vain ja ainoastaan edessään jököttävälle pylväälle (joka eittämättä täälläkin on kohtuullisen keskellä pelialuetta), ja kun edellämainittu sekava lady käveli samaiseen tolppaan vauhdikkaasti hampaat edellä. Meno muutenkin kiihtyi lavan edessä suorastaan pikkuhurmokseen, ja hienoa niin, sillä sunnuntai-ilta ei ole ennakkoon niitä helpoimpia. Ammattimiesten ei tosin sitä viikonpäivää tarvitse lavalta kertakaan mainita: soitetaan vaan, materiaali kestää.

Hieno keikka, ja pisteet Klubille että tällainen klassikkoilta voi olla sallittu eli ikärajaton. Pääsee se nuorempikin punkväki, jolle ei vielä häppää myydä vaikka se ehkä maistuisikin, nauttimaan punkin iloista. Ja muutenkin, onhan Tampereen Klubi yksi maan tyylikkäimmistä mestoista. Henkilökuntakin jaksaa olla ystävällistä ja narikkamaksu sisältyy lipun hintaan. Kovaakin voi soittaa, kun on oikein valittu mies tai nainen tiskin taakse.

Keikkaguru suosittelee pitkästä aikaa; jos The Adolescents on tuntematon bändi, kandee tai kannattaa kaivaa soittoon ”Live 1981 and 1986”-albumi, siellä ne on kaikki liveklassikot kultaisten päivien rouheilla soundeilla. KG

Southside Johnny & The Asbury Jukes (us) @ Tavastia, Helsinki 01.08.2012

Southside Johnny sai kasteessa nimen John Lyon vuonna 1948, ja 70-luvun alussa kaverikseen muutaman itsensä kaltaisen, lahjakkaan jampparin. Häiskien nimet sattuivat olemaan Steve van Zandt ja Bruce Springsteen. Ja loppu on rockin historiaa.

New Jerseyn rannikkoskenen soulpäällikkönä ja koko liikehdinnän suunnannäyttäjänä Johnny jäi kuitenkin maailmanlaajuisessa huomiossa ja suosiossa aina kahden jo mainitun jalkoihin. Ilman Steven ja Brucen apua John Lyon ei ehkäpä olisi sitä mitä on nyt, mutta niin tai näin, puheen kohteena on yksi kaikkien aikojen kovimmista rocksolisteista (tiedetään, adjektiivit eivät ole viime päivinä olleet vaatimattomimmasta päästä, mutta minkäs teet).

Itse olin odottanut Johnnyn ja legendaarisen bändinsä The Asbury Jukes ensinäkemistä vähintäinkin 25 vuotta (nämä on aina niinkuin piirtäisi pitkää viivaa veteen). Ja sitten kun se tapahtuu, se tapahtuu Bruce Springsteenin ja The E Street Bandin ennätysvetoa seuraavana iltana. On tässä kestämistä. Edellisen illan maratonstondaamisesta oli edelleen selkä ja pylväät jäykkänä kuin Jyrin tiedättehän. Sielurievusta puhumattakaan tässä yhteydessä. Mutta mielelläänhän tälläista kestää.

Muutamia tuttuja kasvoja vilisi loppuunmyydyn Tavastian nopeasti dioksidoituvassa ja perspiroituvassa tungussa. Kaikki kovan linjan New Jersey-jäbät olivat tietenkin paikalla, olihan Johnnyn edellisestä Helsingin-keikasta jo peräti 19 vuotta. Mutta hyväähän kannattaa odottaa.

Keikka nytkähti käyntiin todella kovalla klassikolla, nimittäin ”This Time It’s for Real”. Mainio valinta 19 vuoden tauon jälkeen. Nykymuotoinen Asbury Jukes osoitti olevansa kova keikkakone heti alussa, onhan niin ettei NJ:n päälliköiden miehistöissä mitään kolmosdivarin hanuristeja pyöri. Vaikka bändissä on soittanut vuosien myötä niinkin mytologisia hahmoja kuin Bobby Bandiera (kitara), La Bamba Rosenberg (pasuuna) ja Eddie Manion (The E Steet Band, baritonisaksofoni), niin tämänhetkiset kiertuejäbät ovat hiukan tuntemattomanpaa kalustoa. Mutta hyvin silti puntti tutisi. Erityisesti Jeff Kazee Hammond B3:ssa ja Jeff Isley saksofonissa eivät häpeäisi missään seurassa. Show’ta jatkettiin muutamalla toissavuotisen ”Pills and Ammo”-albumin raidalla, eivätkä ne nyt täyteraitoja olleet, mutta valittettavan moni, ellei valitettavan kaikki, olivat kuitenkin paikalla kuulemassa niitä tärkeitä soulhittejä jo vuodesta 1976. Ja saatiinhan niitäkin; ”Talk to Me”, varhainen Springsteen-hitti ”The Fever”, ”Love’s on the Wrong Side of Town”  ja monet muut. Itselleni se kovin veto oli kuitenkin vääjäämättä Stevie van Zandtin kirjoittama ”Next to You” Southsiden huikealta  ”Hearts of Stone”-albumilta (1978), joka pitkäsoitto kuinka ollakaan puuttuu joka kerta, kun laaditaan kirjoja kuten 1000 Records to Listen Before You Die. Kuinka ollakaan. No, eipä niissä ole Big Countryakaan. (Eikä The Alarmia!)

Show’n intensiteettimittarina toimi Johnnyn ruutupaita. Mitä märemmäksi se kävi, sitä kovempi oli meno. Ja sitä vähemmän oli happimolekyylejä myöskään alhaalla yleisön haukottavana. Ja myönnettävä on, että vaikka olikin kuinka kova keikka, niin heinäkuinen työrupeama (kyllä, Keikkis tekee oikeita töitä) ja edellisiltainen aikamatka Stadikan sileällä otti veronsa. Mutta kun soulmusiikin valkoinen Seppo-setä sitten ensimmäiseksi encoreksi täräytti tiskiin omissa kirjoissani yhden historian kauneimmista rockrakkauslauluista eli ”Without Love” (ja yksi toinenhan niistä jo mainittiinkin eli ”Next to You”), niin kylläpä palkittiin ehkä oman keikoillapyörimishistoriani pisin odotus. Huimaa! Moni omilla listoillani ollut hitti jäi kuulematta, mutta jäipähän myös nälkää lentää Johnnyn ja bändin perässä vaikkapa jokasyksyiselle Amsterdamin tai Lontoon keikalle. Itselläni ylivoimaisesti soinein albumi on kuitenkin vuoden 1991 ”Better Days”, jonka senkin biisejä olisi vielä livenä kuultava. Kaivakaapa kyseinen kiekko kuunteluun, siinä tulee niin valtava määrä New Jerseyn talenttia, myyttiä ja mytologiaa yhteen, että hirvittää vielä 21 vuoden jälkeenkin.

Poistuin Stadin yöhön ja kohti hotellia pikimmiten, kun keikka oli paketissa, vain saadakseni ystäväsmieheltä multsarin puhelimeen, jossa kuva Johnnyn pääsylippuun raapaisemasta nimmarista. Ensi kertaan siis Johnny ja kiitos, että jaksoit odottaa…Otankin mukaani Amsterdamiin ”Better Daysin” C-kassun kannet.

Bruce Springsteen & The E Street Band (us) @ Olympiastadion, Helsinki 31.07.2012

Rockmusiikin kruunaamaton elävä kuningas, New Jerseyn saarnamies ja maailman paras yhä tuottelias rocklaulujen kirjoittaja Bruce Springsteen, tai puolen maailman kesken vain The Boss, soitti heinäkuun kauniiksi lopuksi viidennen keikkansa Suomessa. Itselle kerta nähdä Pomo oli kuudes, ja todistatte nyt arvon lukijat, kun raportoin kovimmasta koskaan näkemästäni Springsteen-vedosta. Ellei jopa kovimmasta koskaan näkemästäni keikasta. Lähellä on.

Astun seurueeni kanssa Helsingin urheilupyhätön tarmacille hiukan ennen iltaseitsemää. Ennakkoilmoitukset olivat antaneet ymmärtää, että soitto soisi klo 19. Kuitenkin jo ennen kuutta Pomo oli vetänyt viisi akustista biisiä ja jutustellut eturivin die-hard-fanien kanssa. Tämän menetin säästellessäni viimeistä jalkapariani, tiedossa kun kenttälipuilla oli seisoskelua minimissäänkin nelisen tuntia. Vaan emme tienneet kun läksimme seisoskelemaan silloin.

Tasan klo 19.50 Bruce ja bändi astelee lavalle. Ja aloittaa maailman parhaan rockbiisin, niistä joita Bruce ei itse ole ollut kirjoittamassa. Eli John Fogertyn ”Rockin all over the World”. Nyt on kova startti! Ennakkoveikkailut avausbiisistä sinne minne ne kuuluukin ja tukeva ote Conversella bitumiin. Maailman paras rockyhtye on lauteilla. Ilman välilänkytyksiä ”Night” ja useimmiten vasta setin loppupäässä kuultu ”Out in the Streets”. Saman tien selviää, että legendaarinen E Street Band on hirmuisessa vedossa ja että tänään voi odottaa mitä tahansa. Ja niinhän siinä sitten käykin.

Ensimmäinen henkilökohtainen tippa tirahtaa öögaan yleisön pahviplakaatilla toivoman ”Prove it all nightin” kohdalla. Näitä keikkoja odotetaan aina niin kauan, niin paniikissa ostetaan liput, niin sydän sykkyrässä säädetään muu elämä siihen asentoon, että näille pääsee. Eikä se simmukulma kuivumaan pääse. Pomo osoittaa seuraavilla vedoilla, että uuden ”Wrecking Ball”-albumin biisit eivät klassikkoseurassa kalpene. Bändi tuuttaa korkeaoktaanisempaa koneeseen ja keikka suuntaa uudelle tietämisen tasolle.  Kolme uuden albumin raitaa tänne alkupäähän, ryyditettynä Soozie Tyrellin tummalla viulusoundilla ja Charlie Giordanon haitarilla. Vuonna 2008 kuolleen kosketinsoittaja Danny Federicin perintö on hyvissä käsissä.

My City of Ruins” albumilta ”The Rising” saa vuoron olla se pitkä suvantobiisi, jossa Bruce todistaa jälleen kerran olevansa myös itseironinen hengellinen johtaja, saarnaaja, pastori. Katse luotuna lavaan Pomo tassuttelee edestakaisin, sanan väkevyys pitää liikkeessä. New Jerseyn mies johdattaa 43 000 ihmistä Jordan-virran rantaan, ja nyt on enää jokaisesta itsestään kiinni, miten valkein vaattein siitä heilahdetaan yli.

Upeasti sovitetut ”Does this Bus Stop at 82nd Street?” (yleisön toive) ja ”Be True” jatkavat rauhallista suvantoa, mutta ”Jack of All Trades” kitaristi Nils Lofgrenin upealla soololla ja Brucen pelastusarmeijarummulla nostavat keikkaa jälleen pykälää sfäärimpään. Huikean kaunis luenta ”Downbound Train”-biisistä ja sitten lähtee Nils kitaroineen lentoon. ”Because The Night” on tällä kertaa se biisi, jossa yksi rockin historian arvostetuimmista kepittäjistä päästää itsessään perkeleen irti. Aiemmilla rundeilla olen nähnyt Lofgrenin huikean aavetanssin Murder Incorporatedissa ja Youngstownissa, ja tämä on saman sarjan jatkumoa.

Erityismaininnan Stadikan illassa saa videoscreenien ohjaaja, jolla on homma erittäin hallussa. Tyylitajua ja nopeutta, kamerat koko ajan oikeassa paikassa, juuri siellä missä odottaa ne näkevänsäkin. Yhtään kuvaa paniikissa etsivää kameraa ei tarvitse leikata sisään. Ei pärjäisi tänään täällä se hesseli, joka suti Metallican taannoisella hiekkakenttähölmöilyllä.

Yleisö on aivan lavanedustaa lukuunottamatta ollut jäyhää, ainakin kentän näkökulmasta nähtynä. Mutta Pomohan tietää, mistä naruista suomipossea kannattaa nykiä. Eli kyllä ne on ne ”Rising”- ja ennenmuuta ”Born in the USA”-albumien raidat. Surullista on se, että jengi on aina jälkimmäisenä mainitun albumin nimibiisin kuullessaan aivan mehuissa, sukupolvestakaan oikeastaan riippumatta. Toki Brucen läpimurto Suomessa tuolla ”USA”-platalla tapahtui, mutta kun edelleen tuntuu että liian harva edes ymmärtää biisin sanomaa. Itseä on aina häirinnyt se Tomas Ledin at Popkalaset-tunnelma, kun Pomo soittaa ”USA”:n biisejä. Mutta ongelma on tällä puolella, ja jos mainittu väki saa lompakollaan äänestettyä Brucen poikkeamaan varsin kalliitta kiertuepoikkeamia Suomessa, niin meikä on messissä.

Tällä kohtaa keikkaa uuden kiekon upea merirosvopoljentoinen ”Shackled and Drawn” nostaa itsensä jopa koko keikan kovimmaksi tulkinnaksi, tai yhdeksi niistä. Koko amerikkalainen musiikkiperimä on hallussa, E Street Band käy kuin valtava kone ja etenkin torvisektio on hillittömässä lyönnissä. Sen nimekkäimipinä hahmoina itse Eddie Manion (ex-Asbury Jukes ja Seger Sessions Band), monissa liemissä keittynyt baritonisaksofonisti, sekä viime vuoden kesällä menehtyneen Big Manin eli Clarence Clemonsin veljenpoika Jake. Eipä ole omppu kauas pudonnut puusta, Jake töräyttää kuin setämies ennenvanhaan ja ihanaa on se, että kaverin sukunimellä ei lavalta hehkutella yhtään, mies tulee hädintuskin esitellyksi. ”Dancing in the Dark”-biisin loputtoman pitkä saksofonisoolo panee haukkomaan henkeä ja osoittaa, että Jake kuuluu joukkoon ja elämä jatkuu mitä huimimmalla tavalla. Puhallinporukasta erottuu myös trumpetilleen paljon soolotilaa saava Curt Ramm.

Juuri kun luulee, että kierroksia ei enää voi nostaa, että paremmaksi tämä ei voi enää mennä, aloittaa Bruce järisyttävänkauniin balladiversion ”Back in your Arms”-biisistä (joka neljän muun laulun ohella kuullaan tällä kiertueella ensimmäistä kertaa). Ja kuinka tyylikästä onkaan lopettaa varsinainen setti ”Land of Hope and Dreamsiin”. Kerro meille Bruce. Joskin varsinaisen setin ja encoreiden raja on Springsteenin tapauksessa aina häilyvä. Ja erityisesti tänään.

Keikka on nimittäin hädin tuskin puolivälin ylittänyt. Pitkä puhe pohjustaa maagista ”We are alive”-biisiä, Bruce kertoilee lapsuudestaan ja suhteestaan kuolemaan. Sitä Bruce on lähellään nähnyt viime vuosina aika paljon, nimittäin kuolemaa. Suru vanhentaa, ja kyllä mieli tekisi sanoa, että Pomon olemuksessa on useampi vuosi plussaa sitten viimenäkemän. Periaatteessa keikka olisi voinut loppua kolmeen encoreen ja jos johonkin, niin ”Born to Runiin”. Mutta ei. The E Street Band tankkaa metanolia koneeseen ja jauhaa käsityskyvyn ylittävällä voimalla ja energialla historiansa ennätyslukemat tauluun, keikka kellottaa hillittömät 4 tuntia ja 10 minuuttia (www.backstreets.com-sivuston mukaan 4″05, mutta ennätys yhtä kaikki). Kerrankin Helsinki ja me kaikki olemme mukana tekemässä rockhistoriaa. Selkä huutaa hoosiannaa, jalat liikkuvat halvausta uhmaten, mutta tämä kaikki on erittäin kannattanut. Tämä oli pakko nähdä, täällä tänään(kin) oli pakko olla. ”Tenth Avenue Freeze Out” ja hiljainen hetki Clarencen muistolle. Ja Jake, pikku-C., tuuttaa sydämensä kyllyydestä. Isot saappat on täytetty. Vielä ”I don’t wanna go home”-biisin (Brucen ja Stevie van Zandtin duetto) aikana odotan lavalle Southside Johnnya, mutta olisihan se ollut jo liikaa. Sen sijaan vierailevaan komppikitaraan saadaan loppumetreillä (no, loppusatasilla) itse Jon Landau, Springsteenin pitkäaikainen luottomies-tuottaja. Koko keikka loppuu lopulta enedestiedäkuinkakauankestävään ”Twist and Shoutiin”. Pomo ei sano lopuksi ”see you next time”, mutta en anna sen nyt häiritä ennätysten iltaa. Kiitos ja kunnia. KG

NÄMÄ KUULTIIN VARSINAISESSA BÄNDISETISSÄ:

Rockin’ All Over the World
Night
Out in the Street
Loose Ends
We Take Care of Our Own
Prove It All Night (’78 intro)
Wrecking Ball
Death to My Hometown
My City of Ruins
Does This Bus Stop at 82nd Street?
Be True
Jack of All Trades
Downbound Train
Because the Night
Lonesome Day
Darlington County
Light of Day
Shackled and Drawn
Waitin’ on a Sunny Day
Back in Your Arms
The Rising
Badlands
Land of Hope and Dreams
* * *
We Are Alive
Born in the U.S.A.
Born to Run
Detroit Medley
Glory Days
Dancing in the Dark
Tenth Avenue Freeze-out
I Don’t Want to Go Home
Higher and Higher
Twist and Shout

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: