Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “jazz”

Maxxxtet @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 20.01.2018

Hämeenlinnan ainoa oikea ja vieläpä monella tapaa erinomainen ja erinomaista kulttuurityötä tekevä rokkiklubi eli Suisto, on viime syksyn ja kuluvan talven aikana taistellut olemassaolostaan. Tämä on jo toinen kerta uhan alla, mutta käsityskykyni mukaan nyt näyttää taas, ainakin hetken, valoisammalta. Syksyn aikana järjestetyllä joukkorahoituskampanjalla saatiin kasaan tavoitteiden mukainen mukava summa ja sillä verottaja rauhoitettua. Meidän hämeenlinnalaisten, ja toki muidenkin, olisi muistettava se, että jos jonain päivänä Suistoa laajoine ohjelmistoineen ei enää ole, niin sitten riittää puhetta, miksi Hämptonissa ei ole kunnon rockluolaa. Nyt on, toistaiseksi, pidetään se hengissä. Hämeenlinnan elävän rockin skene on tällä hetkellä paljon vilkkaampi kuin aikoihin, mutta Suisto on ainoa joka tarjoaa ihan oikean klubimaisen ympäristön, ja jossa isommankin bändin voi nähdä varsin intiimissä puitteessa. Sitäpaitsi, toistan itseäni, Suiston legendaarista soundia kannattaa raahautua kuulemaan kauempaakin. Ei ole vielä kertaakaan pettänyt.

Tarjontaansa nyt uuden alun edessä entisestään laajentaessaan, Suisto tarttui loistoideaan järjestää kerran kuussa jazzahtavampi alkuillan keikka, aloitus jo klo 19 (mikä Suiston kielttämättä häiritsevän myöhäisillä keskimääräissoittoajoilla on peräti tavatonta). Ideana houkutella ehkä klubille sellaistakin väkeä, joka ei siellä a) yleensä usein käy, ja b) joka ei sinne klo 22 jälkeen tule. Ja jos nyt jollain kaupungilla on taustaa Suomessa, mitä tulee jaskaan ja sen musiikillisiin lieveilmiöihin, niin Hämsesterillä. Tännehän tällainen klubi-illoitus kuuluu, kuten organisaatioportaan Samikin saatesanoissaan totesi. Tarkoitus on vetää nyt kevätkaudella viisi konserttia lisää, ja jatkaa syksyllä. Kuluvalla sesongilla lienee luvassa ainakin Verneri Pohjola, jolloin on likimain pakko olla paikalla.

Suiston uuden konseptin sai ilon avata nelihenkinen ja kolmeäxxäinen Maxxxtet, syksyllä 2016 esikoisalbuminsa ”Chapter 1” julkaissut erittäin freesi nuorehkojen jamppojen kokoonpano, jota johtaa kovissa nousuissa ja hehkutuksissa oleva saksofonisti Max Zenger. Bändi soittaa, ja on ainakin tähän asti myös levyttänyt pelkästään Zengerin omia sävellyksiä, niitä myös Hämeenlinnassa kuultiin. Maxxxtet soitti kaksi kertaa 45 minuuttia, niinkuin genressä on tapana. Keikka alkoi esikoislevyn avausraidalla ”Monster’s Mood”. Itse en mitään ikinä ole oppinut soittamaan, enkä soittamisen tekniikoista mitään sinänsä ymmärrä, mutta kyllä taidon, keskittyneisyyden ja intohimon asialleen tunnistaa kauempaakin. Kaikki mainitut tulevat Maxxxtet-kvartetin soitosta läpi. Itse en myöskään ole leimallisesti jazzmiehiä, vain ja ainoastaan musiikkidiggari viimeisen päälle, mutta ei hyvästä musiikista nauttiminen mitään jazzmiehisyyttä tai muutakaan miehisyyttä edellytä. Ja jos siitä Suiston pöydästä ajatus karkaa välillä Miles Davisiin tai Pekka Pohjolaan jonkun sävelkulun tai tunnelmanpalasen myötä, niin en keksi ketään, keneltä se olisi pois.

EV52178_7_768x470

Kakkoslevynsä ”Chapter 2″ Maxxxtet (joka siis todellakin kirjoitetaan kolmella x:llä) julkaisi viime vuonna, ja kolmattakin Zenger kovasti sympaattisissa välispiikeissään lupaili. Illan annista aivan valtaosa oli kakkosalbumilta. Rennoimmin ja leppoisimmin kulkivat niistä levyn avaaja, letkeän matelijamainen ”Varanus Priscus” ja urheiluaiheinen (kyllä instrumentaalikappaleillakin voi olla aihe) ”Tresteg”, sekä setin päättänyt komea finaali ”The End”. Maxxxtetin soitto rakentuu Joonas Leppäsen rumpujen ja Teemu Åkerblomin kontrabasson pohjille, mutta toki homman ydin on Zengerin saksofonin (tai useissa biiseissä itseasiassa bassoklarinetin) ja Tomi Nikun trumpetin vuoropuhelu. Ja nimenomaan kellontarkka, mutta hengittävä ja vapaa vuoropuhelu. Sana ”vapaa” on esiintynyt useasti muuallakin, kun Max Zengerin soitonlaatua on arvioitu. Varsinkin siinä missä Zenger tarttui bassoklarinettiin, en ihmettele lainkaan sitä, että kaveri on nostettu suomijazzin U30-maajoukkueen all stars-kokoonpanoon. Samassa muistinkin nähneeni Zengerin jo kerran aiemmin. Nimittäin taannottain Vesa Aaltosen progeorkesterin eturivissä. Jaskahommien ohella Zengeria on kuultu mm. Ricky-Tick Big Band– ja Filunki-yhteyksissä. Itselle kuitenkin, kun Zengerin osaaminen jo ennalta oli tuttua, jäi pitkäksi ajaksi eteenpäin daijunperille soimaan Tomi Nikun viiltävän kaunis trumpetti. Nimi mieleen.

Suiston uuden jazzkonseptin teemalause on: ”Jazz ei ole kuollut, sillä on vain kovin harvoin asiaa Hämeenlinnaan”. Totta molemmat. Mutta nyt peli on superlaadukkaasti avattu, ja kaupunkiin on saatu todella mainio elävän musiikin vaihtoehto, joka pysyy toivottavasti pitkään hengissä. Siis Suisto Jazz. Ja itse Suisto. KG

 

Zoe Sky & Rick Stickney (th/us) @ Overground Bar and Cafe, Bangkok, TH 29.10.2015

Pimeys laskeutuu seitsemän miljoonan kanssakulkijan Bangkokiin, kaupunkiin joka ei koskaan nuku. Valtavien metropolien ystävälle Bangkok on yksi kaikkein mieluisimmista. Ilta ja yö tuovat toki kaduille viimeistään myös elämän varjopuolta; kaikki on kaupan, kaikki on ostettavissa. Ihmiset eivät ole sen ulkopuolella. Hierontapaikkojen naiset huutelevat ohikulkevalle valkonaamalle ”massaaaaaaz”, toisaalla tyttö tarttuu kylkeen ja ehdottaa klassislegendaarista ”bum bumia”. Sisäpihalle, korkean tornihotellin kainaloon piilotettu Overground Bar on asiallinen musiikkimesta, jossa saa olla saukkoamiselta ja tyrkyttämiseltä rauhassa. Tämän baarin tytöt eivät ole kaupan. Nurkan varjoihin sitä varmistamaan on palkattu entisen kickboxingsensein näköinen kossi, jolle ei tee kenenkään mieli tuhnuilla.

Overground on nimensä mukaisesti yläkerran baari, siitä on käytännössä seinät auki, lempeä iltatuuli pitää paikan siedettävän vilpoisena, bändien soittaessa tuoppi Singhaa maksaa 100 bahtia, eli Suomen kiisselihintoihin tottuneelle ei paljon mitään, ollaan kuitenkin alakaupungin pelikaduilla. Livemusaa Overgroundissa on harva se ilta, niinkuin niin miljoonassa muussakin musabaarissa tässä maassa. Maan tavan mukaan kyse on käytännössä aina coverseteistä, ja aika monia läpilaahustuksia Lännen ikihiteistä onkin Thaimaassa tullut kuultua. Aina mestoilla ollessa on ollut idea ottaa tanakampi niskalenkki Bangkokin liveskenestä, mutta ei sitä kovin helpoksi ole tehty. Ihan oikeita rokkikonsertteja on varsin harvoin, ja niistä on vaikea löytää koottua infoa. Merkit ovat paremmat täälläkin, maailmanluokan artisteja vierailee jo ihan mukavasti, tänä vuonna tähän asti esim. Muse, Maroon 5 ja Avenged Sevenfold. Seuraavaksi kohistaan Madonnan stadionvedosta. Itse olin viimeksi keväällä kaupungissa, ja virittänyt oikein ennakkoflaban nähdä Mogwai, mutta tuli muutama muuttuja, ja keikka jäi.

Paikallisväritteiseen tapaan tänäänkin Overgroundissa on kyse pääosin coversetistä, ja illan artistikin on vaihtunut ennakkoilmoitetusta. Ei ole täälläseuduin niin nuukaa. Alunpitäen lavalla piti nähdä ruotsalais-thaimaalainen Jennifer Lackgren, laulaja-lauluntekijä, joka on kovahkoissa nousuissa, ja saattaa jonain päivänä lyödä jollain skaalaa läpikin.

Jennyn tilalla nähdään tänään Zoe & Rick Duo, joka keikan päätteeksi esittääkin toiveen, että kun originaalibiisejä sisältävä esikoisalbuminsa kohdakkoin julkaistaan, niin tulkaa ihmeessä ehdottamaan duolle parempaa nimeä. No se nyt tällä kertaa jää, mutta voi olla ettei levykään välttämättä huomenna ilmesty. Zoe Sky on häkellyttävän kaunis nainen, paino on sanalla häkellyttävä. Tällaisella ulkonäöllä on pakko olla myös huikea lauluääni, muuten kukaan ei usko mihinkään. Ja Zoella on, varsinkin silloin kun tempo ja oktaavit laskevat ja hätyytellään vaikkapa vanhoja soulhittejä, tai kun homma pannaan kitaristi-laulajakumppani Rick Stickneyn kanssa bluesiksi.

Duo soittaa kolme settiä, a 35 minuuttia. Rick sähkökitarassa ja laulussa, Zoe päävokaaleissa ja perkussioissa. Muuta ei tarvita. Tänään ei onneksi myöskään raahata mukana Hotel Californiaa tai biitleksejä, coversetti on todella maulla valittu ja dramaturgioitu. Ensimmäisessä osiossa kuullaan vaikkapa maukkaan letkeä Eric Claptonin ”Lay Down Sally”, johon Zoen tumma ääni ja pariskunnan (näin ainakin Rickin puolesta sopii toivoa) stemmat naksahtavat komeasti kohdilleen. Rohkeasti tartutaan myös Santanan ”Black Magic Womaniin”, johon Rick nykäisee mustalla ESP:llään todella upean soolon. Nyt älkää ymmärtäkö väärin, se alkuperäinen on rockhistorian hulppeimpia sooloja, jos muuta yrittää, pitää jotain osata. Rick Stickney on erittäin laadukas kitaristi, ja uskaltaa yrittää. Rima ylittyy väpäjämättä myöhemminkin, kun vedetään Pink Floydin ”Comfortably Numb”.

Stickney aloitti ammattimaisen kitaroinnin jo 80-luvun lopulla kotona Seattlessa, asettui sittemmin LA:iin, mutta sai pian pestin Tokiosta ison rokkivenuen talon kitaristina. Tuossa toimessaan Stickney pääsi soittamaan mm. Toto-solisti Joseph Williamsin kanssa, sekä vetäisemään jamit basistilegenda Marcus Millerin kera. Vyön alle on kertynyt myös pari pitkäsoittoa omalla nimellä. Aivan eilisen teeren pojasta ei siis ole kyse. Joku voisi ajatella, että tällaiset talentit menevät hukkaan Bangkokin takakujien baareissa ja Macaon-risteilyjen houseduoina, mutta hei. Jos läpilyönti joskus tulee, ympärillä on mielettömät markkinaraot takoa, ja kummankin artistin oleskelu Bangkokissa on täysin vapaaehtoista. Kova on kitaristikisa nimittäin Sunset Stripilläkin.

Sonny Bonon taivasosuus, eli alunperin Cher-hitti ”Bang Bang” lähtee Zoelta siihen malliin, että hädintuskin pystyy katselemaan sinne päin. Kaunista, herkkää, hienoa, ja vaikka duo on tämänkin taatusti lanannut miljoonille ihmisille jo, tuoreus säilyy. Se on ammattitaitoa. Piskuinen yleisö antaa raikuvat ablodit, niinkuin nyt seitsemästä käsiparista mitään raikuu (keikan alussa paikalla oli sentään 11 ihmistä. Jaa no, kolme osoittautui henkilökunnaksi). Tämän ”Bang Bangin” takia pelkästään kannatti raahautua hotellin lähimaastoon ilmaiskeikalle. Välillä varsin palkitsevakin harrastus; kannattaa haarukoida, ottaa selvää ja mennä, aika vähän voi hävitä.

Zoe ja Rick valmistelevat siis yhdessä pitkäsoittoa, siltä kuultiin yksi Stickneyn sävellys, varsin nykystandardien mukainen nykysoulkappale, joka valitettavasti illan biisien joukossa ei juurikaan säväyttänyt. Mutta kunniallista silti vetää joukkoon oma biisi, joka vieläpä oli yleisön toive. Omalla kohdalla keikkafriikkinä edes yhden orggisbiisin soittaminen tuntuu todella tärkeältä, maailmassa on niin paljon vielä nähtävää, että ihan silkkoja coversettejä hyvin harvoin jaksaa kahlata läpi, tai sitten kyse pitää olla jostain korkealle kanonisoidusta tribuuttibändistä. Mutta hyvä tänään näin. Vihoviimeisen puolituntisen kruunaa duomme veto Neil Youngin ”Cinnamon Girlista”. Sen laulaa Rick, ja itse cinnamon girl hoitaa taustat. KG

 

Pekko Käppi, Selma @ Keltainen Talo, Laurinmäki, Janakkala 15.08.2015

Janakkalan kirkon kupeessa, äärimmäisessä hämäläisessä kulttuurimaisemassa on jo rapsakat 100 vuotta seissyt Laurinmäen kaunis jugendtalo, entinen rukoushuone. Vuosia se toimi puolihylättynä varastona, mutta nyt se on jälleen saatu yleisönpalvelutehtäviin. Kesälauantaisin järjestettävät pienimuotoiset konsertit tuovat pelkkää rikkautta seutukunnan elävän musiikin tarjontaan; niille varsinkin joita rokkiklubit tai pompöösit festarit eivät varsinaisesti houkuttele. Kuluneen kesän aikana Lurinmäellä on nähty mm. Emilia Lajunen, Django Collective Helsinki ja Rinneradio, joista erityisesti viimeksimainitun missaamista tässä miljöössä kadun varsin syvästi.

Tällä kertaa keltaisen talon paahteisen lauantai-illan avaa kolmen erittäin viehättävän naisen combo, nimeltään Selma. Trio soittaa kolmisen varttia sovituksiaan suomalaisista kansansävelmistä ja vanhan ajan kansainvälisistä iskelmistä, jotka suomalaiset ovat omineet osaksi omaa mytologiaansa. Kuten vaikkapa ”Illalla”, tai ”Neidon oikut”, jotka kumpikin ovat italialaista alkuperää. Mutta sovittaminen onkin se, joka tekee Selmasta erityislaautuisen. Senni Eskelisen sähkökannel ja Netta Madetojan saksofoni ovat jo lähtöjään varsin harvoin nähty instrumenttipari. Trion täydentää Kaisa Leskisen häkellyttävän kaunis ja vahva laulu. Vanhoihin umpikaluttuihinkin schlagereihin puhalletaan uusi henki, eikä homma missään vaiheessa käänny ylitulkinnaksi tulkinnan vuoksi, ei turhaksi söpöilyksi tai tunteiluksi. Klassikot on kuorittu ytimeensä, ja niistä puhkikuulluimmistakin tulee vain kauniita lauluja, kun vuosikymmenten patina pestään pois, ja tilalla on tuore, näkemyksellinen sovitus.

Senni Eskelinen on tehnyt sähkökanteleellaan ja omalla olemuksellaan saman, mitä Pekko Käppi jouhikolle, ja ennenkaikkea Kimmo Pohjonen haitarille, hanurille, harmonikalle, pirunkeuhkolle. Eli on pyyhkinyt jämähtäneeksi ja luutuneeksi tuomitusta instrumentista pölyt päältä ja lähtenyt ennakkoluulottomasti tien päälle, sekä ennenkaikkea tietenkin kytkenyt soittimensa valtakunnan verkkoon. Eskelisen sähköisestä instrumentista puuttuu kokonaan se itseäni kanteleensoinnissa ärsyttävä oimuistatkovielä-kilke, ja itseasiassa sähköinen versio osoittautuukin erittäin monipuoliseksi soittimeksi. Näin ne ennakkoluulot murtuvat. Ja voin kertoa, että omalla kohdalla Pohjonen on tehnyt harmonikalla täsmälleen saman tempun.

Selman ohjelmistosta tänä iltana nousee esiin kolme ylitse muiden. Encorena kuultava ”Nuoruustango”, johon Eskelinen soittaa pitkän ja hartaan soolon. Hienoin kuulemani versio sitten alkuperäisen. Hopeasijalle kapuaa herkkä tulkinta biisistä, joka käsittääkseni yhä tunnetaan vain nimellä ”Balladi elokuvasta Klaani”. Alunperin Mika Kaurismäen vuoden 1984 elokuvassa laulun tulkitsi muuan Päivi Portaankorva, mutta nykyään tuo originaali tuntuu jo hiukan jopa vaisulta, ja aivan erityisesti tänään, kun Kaisa Leskinen välttää ansan, johon tämän laulun kohdalla liian usein sorrutaan, eli ylitulkinnan. Sanoinko jo, Leskisellä on aivan hillittömän kaunis ääni.

Eikä tässä vielä kaikki. Selma-trio kutsuu vieraakseen lavalle illan päättävän artistin, Pekko Käpin, ja soittaa klassisen, traditionaalisen ”Emman”, juuri sen valssipoljentoisen tutukkeen, jonka varmasti suurin osa tietää pääosin The Soundsien tai The Mustangsien rapsakan iloisena rautalankatwanginä, juuri sinä biisinä, joka toi rock’n’rollin Suomeen.  Mutta, tämä nelikko lataa pöytään uskomattoman komean, hitaan tulkinnan. ”Emmasta” tulee surumarssi, kuolema on käynyt talossa. Pekko Käpin sähköjouhikko rouhii alakerrasta, Emma on poissa, jos ei nyt konkreettisesti, niin rakkaus ainakin on kuollut. Nerokasta. Naislaulajan tulkitsemana, ja mainitulla surumarssifjongalla, perinteisistä perinteisimpään syntyy uskomattoman hieno lisäkierre. Tätä on taide. Hehkuttamatta ehkä paras, mutta Selman ja Käpin ”Emma”, vanhan jugentalon salissa, auringon laskiessa, on huikein audiovisuaalinen kokemus varsin pitkään aikaan.

Pienen paussin jälkeen jatkaa soolona Pekko Käppi, mies joka toi jouhikon nyky-Suomeen. Ahkerasti ulkomaillakin kiertävä, myös Hollannin Roadburn-jumitusfestivaalin kanonisoima artisti kasvattaa levy levyltä kulttisuosiotaan. Ensinnäkin pitää muistaa, ja korostaa, ettei Käppi soita mitään Kuralan kylämäen kaivauksista löytyneitä hauraita muinaismusiikin instrumentteja, vaan miehelle vartavasten rakennettuja sähköisiä versioita. Niistä illan keikalla valkoinen pääkallon muotoon tehty peli soi alempaa, ja toinen, pentagrammilla koristeltu, vähän ylempää.

Mies ja jouhikko, murhaballadit ja Suomen kansan tuhatvuotinen tempoilu kohti eurooppalaista sivistystä. Käppi laulaa piikkitynnyreihin tuomituista neidoista, jotka eivät suostuneet antamaan kuninkaalle. Käppi laulaa hirttopuista, tummista vesistä ja murheesta. Mutta murhekin on katsojan korvassa, näihin voi myös suhtautua kansanperinteen toisenlaisena tallentamisena, ja sillä ironialla, mitä niihin kenteis osittain alunperinkin on sisäänkirjoitettu.

Käppi soittaa tunnin, jouhikko soi vimmalla, eikä intensiteetti pääse juurikaan laskemaan. Pekko Käppi ei ole varsinainen supliikki, mutta hapuilevat välispiikit tekevät hommasta vain sympaattista. Jykevimmin tänään toimivat Vesilahden nuoresta Katariinasta kertova balladi ja Eppu Normaalin ohjelmistosta tuttu ”Nuori poika”, joka Käpin jouhikolla murjomana muuttuu sekin hirsipuuballadiksi, ja laulun koko merkitys muuttuu. Hyvä niin, johan tuo vanha merkitys aikansa elikin.

Pekko Käppi, jota nyt todistin soolona tai omillaan vasta ensimmäistä kertaa, on hämmentävä taiteilija; kuin olisi lyöty samaan pataan Sielun Veljet, Tom Waits ja Charlie Patton, ja luettu ankarat loitsut perään. Käpin kaltaiset artistit pitävät perimätietoa yllä, maailmassa jossa yhä harvempaa kiinnostaa menneisyys, niin meidän menneisyytemme, kuin musiikkimmekin menneisyys. KG

 

Verneri Pohjola & Jussi Lampela ork. @ Loud Silents Festival, Pyynikkisali, Tampere 26.04.2015

Jos mykkäelokuvia livesäestyksellä esittävä festivaali Loud Silents on tullut Tampereen ja Suomen festarikartalle jäädäkseen, onpa huikeaa. Forssalla on toki oma tapahtumansa, jo legendaariset Mykkikset joka vuosi elokuussa, mutta Loud Silents täydentää niitä, täällä kaikki elokuvat saavat livemusiikkituennan. Koko ajan nopeutuvana kuvallisen kulttuurin aikana, josta ei ole paluuta tai ulospääsyä, on hyvä istahtaa 20-luvun elokuvataiteen ääreen, ja ottaa hetkeksi itseensä mykkäelokuvien rauhaisa syke. Biitti ajalta, jolloin kuvaa ehti katsoa, ja itseensä imeä, ajalta jolloin kuvaa ei tuettu äänellä; eli ajalta jolloin kuvien oli oltava parempia.

Teuvo Puro ohjasi vuonna 1926 kauniin, kansainväliset mitat täyttävän helmen ”Meren kasvojen edessä”. Juhlava nimi on suora käännös Arvid Mörnen romaanista, johon teos perustui. Elokuva oli aikaansa edellä, huomattavasti sujuvampi ja nykyaikaisempi kuin vaikkapa Puron seuraava ohjaus, ”Noidan kirot” (1927). Päävastuun ”Meren kasvojen” notkeudesta kantoi Saksasta tuontitavarana Suomeen osaamistaan jakamaan saatu kuvaaja Kurt Jäger, jonka interiöörivalaisu kesti vertailun kauas tulevaisuuteen, ja jonka kuvien luonnontunne on edelleen käsinkosketeltavaa. Uni- ja takaumajaksot voisivat olla ajan saksalaisista tai ruotsalaisista mestariteoksista. Naispääroolissa Heidi Korhonen värjyy kuin Lilian Gish, ja miehetkin voisivat olla paria poikkeusta lukuunottamatta huomattavasti pökkelömpiä.

Tampereen Pyynikkisalin hämärässä ”Meren kasvojen edessä” heräsi uuteen eloon, paitsi KAVAn (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) pieteetillä restauroimana, myös Jussi Lampelan upean sävellystyön myötä.

Elokuva on rakkaustarina, niinhän ne käytännössä kaikki ovat. Kaukaiselle ulkosaarelle eksyvä nuori mies rakastuu kalastajan tyttäreen, mutta kaikki ei ole pienperheessä kohdallaan. Mukaan tunkeutuu kauhun elementtejä hukutetun ottotyttären ilmestyessä haamuna settiin, ja paljastuupa kalastaja itsekin miestapon tekijäksi. Lempi leiskuu, ahdistus saa alaa, ja ympärillä myrskyää meri. Näitä kaikkia elementtejä Lampela onnistui tukemaan juuri sopivalla kosketuksella, vain muutamin kohdin tuntui että musiikki on liian isoa. Lähinnä alussa, kun kupletin juoni ei vielä ollut selvillä. Mutta kun kauhun elementit ujuttuivat tarinaan, alkoi Lampelan score myötäelää niin, että sitä unohti kuuntelevansa. Ja sehän on hyvän elokuvamusiikin merkki.

Illan muusikot oli koottu Tampereen Musiikkiakatemian riveistä, ja harjoituksia oli ehditty pitää illan solistin kanssa vain kahdet. Eikä siinä mitään, mutta solisti oli maailmanluokkaa, Verneri Pohjola, Suomen Miles Davis, miten vaan. Eikä vertaus ole kaukaa haettu, musiikin kruununa viilsi Pohjolan trumpetti aina silloin, kun kankaalla tapahtui jotain peruuttamatonta, tai kun huomiotamme haluttiin kohdistaa. Ei tietenkään tapahtumiin, sen mykkäelokuvissa hoitaa hidas kerronta ja kohdistava näytteleminen, vaan tunteisiin. Kohtaus, jossa merellä nousee myrsky ja päähenkilömme lähtee sitä saaren valkealle kummelille ihastelemaan, oli Pohjolan trumpetin myötä jäätävää tavaraa. Loistava keksintö myös luupata ja kierrättää Pohjolan soittoa, ja luoda sillä tavalla ääniefektejä elokuvaan, vanhaa maailmaa kuitenkin kunnioittaen.

Orkesterista nousi esiin sovituksellisesti parhaiten Olli Palomäen pasuuna ja Pasi Raukolan haitari. Pohjolan ja Raukolan yhteispeli kohtausten sammuttamisessa, fade to black, oli saumatonta ja upeaa. Sini Ylösen tuuba ja Lampelan itsensä muutamat elektroniset matot loivat soitannalle tumman pohjavireen, onhan kyse kuitenkin varhaisesta suomalaisesta kauhuelokuvasta. Orkesterin täydensivät Heidi Eskelisen käyrätorvi ja Andreas Heinon bassoklarinetti.

Elokuva on hetken taidetta, mykkäelokuvan säestäminen aivan erityisesti. Mikä on suunniteltua, mikä improttua, minkä Pohjola keksi siinä hetkessä, emme saa koskaan tietää, ja hyvä niin. Esitys äänitettiin ja se tullaan liittämään elokuvan tulevaan DVD-julkaisuun scoremusiikkina. Mutta säestetyt mykät pitää kokea paikan päällä, hetken taiteena. Voin vain kuvitella kuinka kalpean kuvan antaa sinänsä arvokas julkaisu.

Ja vaikka hetkestä olikin kysymys, moni elokuvan upea tunnelma jäi muistiin, Pohjolan maailman toiseksi yksinäisimmän trumpetin maalailemana. Miles Davis teki aikoinaan elokuvan historiaan jääneitä scoreja, miksi nykyelokuvantekijät eivät ole hyödyntäneet Pohjolaa? Tai miksi suomalaisen elokuvan musiikkiajattelu on aivan tasan yhtä yksioikoista, kuin sen ympärillä kaikki muukin ajattelu? Varman päälle tekemistä. 1920-luvulla ei ollut elokuvakouluja, ei julkista rahoitusta, vain harvoja ja haluttuja oppimestareita opastamaan. Mentiin ja nähtiin meren kauneus, ja saatiin se talteen. Otettiin riskejä, synnytetiin taidetta joka elää 80 vuotta myöhemmin, häpeilemättä. Jussi Lampela orkestereineen otti riskin, kaksi harjoitusta ja homma julkaisua varten nauhalle. Verneri Pohjola trumpettiin, kosketus improvisaatiota peliin, ja niin meillä oli edessämme uusi kokonaistaideteos. Taide syntyy jännityksestä, poltteesta selvitä kunnialla perille.

Jos joku jaksaa lama-aikana uskoa säestettyjen mykkäelokuvien festivaaliin, ja järkätä sellaisen, menkää ihmiset paikalle. Siis ensi vuonna, tänä vuonna ei enää ehdi. Kohti seuraavaa kevättä, mykkien kasvojen eteen. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: