melodic death metal | Keikkaguru

Archive for the category “melodic death metal”

04 heinä 2022

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

12 maalis 2022

1 Comment

Bloodred Hourglass, Silentium @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.03.2022

Ihan tulkintatavastakin riippumatta kansainväliset mitat täyttänyt koronaviruspanepidemia saavutti meidät kantahärmäläisetkin konkreettisesti viimeistään maaliskuun toisella viikolla 2020, siis tarkalleen kaksi vuotta sitten. Nopeassa tahdissa Suomi suljettiin, kulttuuritapahtumat kiellettiin muiden kokoontumisten tapaan. Rokkikeikoista saattoi seuraavaan vuoteen pääosin haaveilla. Itse näin ensimmäisen sulkuvuoden aikana 4 keikkaa, niistäkin kaksi juuri ennen sulkutoimia, ja kaksi työn merkeissä erittäin tiukkojen rajoitusten sisällä. Vuosi 2021 ja peräti 7 liveiltaa oli jo kuin olisi päässyt ehdonalaiseen, että kyllä tämä tästä. Viime vuodenvaihdekin käsitti vielä yhden sulkuperiodin, mutta kun maaliskuu tätä vuotta vihdoin koitti, saatiin kaikki loputkin rajoitukset purettua, anniskelu ja sitä kautta ihmiskunta vapautui. Ollaan uskomattoman äärellä, keikoille pääsee taas, salit ja klubit saavat ottaa täyden kapasiteetin sisään. Joten, heti kun työtilanteet sallivat, elävän rockmusiikin ääreen oli päästävä.

Hämeenlinnan ainoa oikea rockvenue Suisto-klubi selvisi, monen muun ohella, urheasti ja päättäväisesti koronasta, mitä ilmeisimmin pitkälti uskollisen kantajengin tuella. Yksi onnistunut joukkorahoituskampanjakin järkättiin, ja niissä tohinoissa piti itsekin hankkia koronaplösähdyksen takia saman tien liian piukaksi osoittautunut Suisto-paita. Maaliskuun jo vakavasti startattua olikin aivan sanoinkuvaamattoman mahtavaa nähdä käytännössä loppuunmyyty Suisto-klubi, ja tuttuja kasvoja sekä baari-että miksustiskin takana, liiteri aivan turvoksissa Hämptonia kauempaakin saapunutta jengiä spittari vinossa; ja millainen tunnelma ja meininki saavutettiinkaan kaiken tämän kärvistelyn ja kuivan kauden päätteeksi. Mieletön. Kunnian soittaa näissä Suiston todellisissa paluukekkereissä saivat kotimaisen raskasmelometallin ehkäpä kuumimpia nousuja tekevä Bloodred Hourglass ja jo vuonna 1995 perustettu, aina kotimaan metallitantereilla (pikku)rikollisen aliarvioitu ja aliarvostettu gootti/doom-yrittäjä Silentium.

Henkilökohtaisesti diggailin Silentiumia jo esikoisalbumin ”Infinita Plango Vulnera” (1999) aikoihin, mutta jämäkämmin bändi pääsi tutkakuvaan kakkosrieskalla ”Altum” (2001), edelleen relevantti levytys ja suomalaisen goottimetallin klassikko. Elettiin kotoperäisen metallin kultakautta, Spinefarm signasi bändejä liukuhihnalta, ja ne jotka eivät rosteriin mahtuneet, saivat eurolla tai kympillä sopparin ulkomailta. Markkinoinnin kanssa monen bändin kohdalla oli asiat niin ja näin, piti keskittää voimat HIMiin, Bodomiin ja Nightwishiin, joista mainituista vain yksi ylipäätään ikinä oli metallia. Eli yrittäjiä oli paljon ja jalkoihinjäämistä yhtä paljon. Silentiumin isompi läpilyönti jäi tekemättä, persoonallisuudesta tai biisimateriaalista homma ei kuitenkaan koskaan jäänyt kiinni. Pahimpaan koronakurimukseen, elokuussa 2020 bändi julkaisi kuudennen pitkäsoittonsa ”Motiva”, järjestyksessään kolmannen nykysolistinsa Riina Rinkisen kanssa. Ja on kuulkaas teinit ja piltit varsin kova pitkäsoitto, jos taidolla sävelletty ja ajatuksella sovitettu goottimetalli yhtään on ikinä uponnut. Kun albumia ei tuolloin 2020 päässyt keikoille promoamaan, niin saatiinpa Silentium edes nyt lauteille. Itselläkin oli ollut hankkeena nämä nähdä jo kohtuuttoman monta vuotta.

Silentiumin keikkasetti painotti tietenkin tuoreinta albumia, ja biisit oli harjaannutettu hyvään livekuosiin. Parhaiten uutuusmatskusta toimivat jo albumillakin suosikeiksi nousseet, kuten nyt vaikkapa törkeän kovalla kertsillä varustettu ”Unchained” ja ylipäätään vain upea ”Safer/Easier”, jossa Riina Rinkisen ääni pääsee ehkä uudella platalla parhaiten oikeuksiinsa. Jälkimmäinen on puhdasoppinen heavyballadi, jonka soittaminen pääbändiä kiihkeästi odottavalle ja takalinjoilla paikoin äänekkäästikin pulisevalle yleisölle on jo hattuanostattava teko sinänsä. Silentium on yhtä aikaa Suomen Anathema, Gathering ja Lacuna Coil, ja sen ilmaisussa ovat aina viehättäneet asiat kuten Sami Bomanin koskettimien käyttö isollaan, sovittamisen taito ja monimuotoiset biisit, suvantokohdista isosti ylös ja takaisin. Ei tarvitse juntata niin perseettömällä paahdolla koko aikaa, ei tarvitse tuntea jäävänsä sepelikuorman alle muovipussi päässä. Esimerkiksi tuoreen rieskan ”Vortex”-biisin salakavalasti hiipivistä, suorastaan itämaisista sävyistä nopeat nousut kiihkeästi tikkaaviin norjalaissinfonisiin sävyihin; diggaan.

Silentium päätti uutta tuotantoa painottaneen kompaktin settinsä esikoisalbumin raidan ”Forever Sleep” komeaan ajoon, ja vielä tutusti ja tietenkin ”Seducia”-levyn pitkänä ja hartaana kellottaneeseen ”Empress of The Darkiin”. Jälkimmäinen varsinkin alleviivaa sitä faktaa, että Silentium olisi toisessa maailmanajassa ja todellisuudessa voinut olla paljon paljon isompi ja kansainvälisempi kiertuekone. Upea veto, vaikka kai senkin voi sanoa ääneen, että Silentiumin keikka oli hienoinen pettymys, mutta nyt puhutaan hienoisesta. Näin pitkään odotetun ylipäätään minkään lunastaminen on vaikeaa, varsinkin kun diggailen bändin levytetystä tuotannosta varsin tavattomasti. Seuraavaa Silentium-keikkaa odotellessa. Tosin sen odotteluun ei kannata samaa aikaa laittaa kuin tämän tämänkertaisen.

Illan pääbändi Bloodred Hourglass saatiin lauteille kohtuullisen roudaustauon jälkeen, tässä välissä oli Suiston neliöistä hävinneet ne viimeisetkin vapaat jalansijat. Porukkaa oli yleisössä kuultujen kielten sekamelskan perusteella saapunut aina Tamperetta ja Helsinkiä myöten, ja ilmiselvää oli että eturivin jengistä moni katsoisi tämän rundin keikoista useammankin. BRHG nyki aivan jäätävän kovan keikan, bändin toimittamisessa ei kahden vuoden tauko näkynyt millään tavalla, korkeintaan vapautuneena soittamisen riemuna. Juuri niin, sinä kyllä, keikoille paluun puhtaana ilona. Näin suvereenin veret seisauttavaa settiä näkee harvoin ja niinpä bändi myllyttikin Suisto-klubillisen jengiä johonkin, jota näillä neliöillä näkee täyttä tupaakin harvemmin. Aika monta vetoa on tullut Suistolla nähdyksi, mutta ei yhtään sellaista että koko alalattiallinen pomppii, kun solisti käskyttää, enkä ollut täällä toisaalta pittiä eli kirnuakaan koskaan todistanut. Jollain takavuosien punkkikeikalla on kaksi hesseliä saattanut toisiaan läpällä töniä, mutta ei se ole pitti.

Ja aina sama juttu, kun puhutaan Suistosta. Soundi on joka kerta kunnossa. Vaikka Bloodredkin ajoi kolmen kitaran voimin, ei puuroutunut. En ole yhtään paskasoundista keikkaa todistanut tässä tanssihaalissa. Kannattaa tulla kokemaan kauempaakin. BRHG:n setin paino oli myöskin viimeisimmässä albumissa. Ja mainiota niin, ”Your Highness” on parhaita suomalaisia melodeath/raskasthrash-albumeita ikinä. Bloodred Hourglass on viidennellä pitkällään löytänyt aivan viimeistään oman, kansainvälisen äänensä ja maailman metallimarkkinoilla tällä kamitsulla vain horisontti on rajana. Bändin takakatalogia en riittävän hyvin tunne, joten pitkäksi venyneestä settilistasta on vaikeaa hirvittävän paljoa lausua. Mutta tuoreen rieskan biisit kuten ”Nightmares Are Dreams Too”, ”Kings & Queens”, ”My Prime Of Kneel” ja monet muut polkivat niin vastaanpanemattomalla tavalla, että tämäkin orkka on nähtävä uudestaan niin, että materiaali on ensi kerralla tutumpaa. Illan ylläri oli se, että BRHG:n vakirumpali oli tuntemattomasta syystä estynyt, ja paikkokannuttaja olikin hoidettu sitten ihan maailman huipulta, Paradise Lostin Waltteri Väyrysen hillitön groove syntyi rennosti ja vailla minkäänlaista etusivun jatkuvaa uusiksi panemista.

On paljon puhuttu ”uudesta normaalista”, siitä miten epidemian aikana asiat meni uusiksi ja miten nyt on sopeuduttava maailmaan jälkeen koronan. Suisto-klubin metallisessa paluuillassa piti vain ihmetellä mitä on ”uusi normaali”, kaikki oli niinkuin ennenkin, ennen mitään epidemioita ja sulkutiloja. Soitetaan suoraan vaan, niinkuin ennenkin. Ostetaan lippu, mennään mestoille ja nautitaan tunnelmasta. Ja se keväisessä liveillassa olikin miltei parasta, vanha normaali. KG

Posted in death metal, deaththrash, doom metal, gothic metal, heavy metal, melodic death metal, thrash metal and tagged Altum, Bloodred Hourglass, Empress of The Dark, Forever Sleep, Hämeenlinna, Infinita Plango Vulnera, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kings and Queens, konserttiarvio, Motiva, My Prime of Kneel, Nightmares are dreams too, Riina Rinkinen, Safer/easier, Sami Boman, Seducia, Silentium, Suisto-klubi, Unchained, Vortex, Your Highness

15 elo 2021

Prestige, Dethrone, National Napalm Syndicate, Dead Samaritan, Damage S.F.P. @ Speed Metal Party, Pakkahuone, Tampere 14.08.2021

Ensimmäinen Speed Metal Party järjestettiin Tampereen vastikään avatulla Pakkahuoneella 22. syyskuuta 1988. Mansessa, niinkuin koko Suomessakin, vallitsi lievästi ilmaistuna innostus uuteen vauhdikkasti tikkaavaan, Amerikasta alunperin vyöryneeseen heavygenreen, ja niinpä Speed Metal Party-nimisiä iltoja oli ennen joulua -88 järkätty innot piukeana jo peräti neljä kappaletta. Kaikissa niissä oli nähty vähintäinkin toinen kaupungin omien janttereiden vauhtibändeistä Prestige ja Dethrone. Neljänteen hulabalooseen saatiin oikein Stadin vieraita, eli juuri esikoisalbuminsa julkaissut Airdash. Muita iltojen bändejä olivat mm. jo sittemmin kadonneet tamperelainen Steelfrog ja Hyvinkään Necromancer. Osoituksena heavyjengin joviaaliudesta nähtiin tuolloin lauteilla myös hardcoremmat Kohu-63 ja Massacre, ja miksipä ei, olihan speedin juuret paitsi brittiheavyn uudessa aallossa, myös nimenomaan nopeammassa punkissa. Vuoden 1989 keväällä kaahattiin vielä yksi tapahtuma, mutta sitten konsepti menikin oikein kunnon tauolle. Metalliin virtasi uusia tyylejä, kuolot, blackit, doomit ja muut, innostukset laantuivat.

Speed Metal Party teki paluun 2018, täyttäessään aikuiset 30 vuotta, mukana edelleen nyt itsekin miehistyneet Prestige ja Dethrone, sekä ekaa kertaa ulkomainen pääesiintyjä, kanadalainen thrashpioneeri Razor ekalla ikinä Suomen keikallaan. 2019 tapahtumaa tähditti tanskalainen Artillery, ja surullisen tunnetuista syistä 2020 tapahtumaa ei tähdittänyt kukaan. Tuli epidemia, rutto laskeutui kansojen ylle. Aika veitsi kurkulla järkkäiltiin myös tämän kesän Partya, viime päiviin asti madonlukuja tarkkaillen, mutta homma saatiin kuin saatinkin pyöräytettyä kunnialla läpi, yhä mielivaltaisemmaksi ja sekavammaksi käyviä viranomaisohjeita tarkasti noudattaen. Eli esimerkiksi niin, että keikat siirrettiin Klubilta Pakkahuoneelle, mutta koko talo ja kaikki baarit pidettiin auki, kaikille taattiin pöytäpaikka ja kaikkien yhteystiedot otettiin ylös mahdollisten tartuntaketjujen jäljittämiseksi. Keikkajärjestäjän ankeaa arkea nyt, toivottavasti ei enää kauaa.

Toki tautitilanne heijastui myös soittoaikoihin, pitihän valomerkki antaa jo klo 22. Joten koko happening oli tuomittu tämän kesäisellä bändimäärällä alkamaan jo iltapäivällä varttia yli kolme. Harkinnanvaraisesti kaksi uudempaa bändiä olisi ihan hyvin voinut jättää pois, ja varata koko ilta veteraaneille. Mutta toisaalta, tapahtuman henki oli jo 1988 se, että annetaan alan uusille tilaisuus soittaa. Iltapäivän avasi paikallismanselainen Rain of Terror, jonka keikkaseurani kanssa ihan suosiolla skippasimme. Kakkosena soittaneesta liminkalaisesta Damage S.F.P:stä tuli niin ikään menetetyksi pari ekaa biisiä. Damage-nimellä ensimmäisen tulemisensa (1989-1996) toiminut pumppu operoi edelleen alkuperäisjäsentensä triona. Bändi kehitti sittemmin nimeään vähän vuoden 2018 comebackiin, jottei tulisi sekoitetuksi kuopiolaiseen Damageen, joka musiikillisesti kaahottaa samanhenkisillä lakeuksilla. Limingan Damage on tosin ihan selkeästi perinteisempää thrash metallia, kuopiolaiset speedia.

Kultakaudella Damage S.F.P. sai aikaiseksi kaksi demoa, mutta levytyssopparia ei irronnut, ja muutenkin toki näitä Airdashin ja Stonen suosion jalkoihin jääneitä yrittäjiä oli surullisen pitkä liuta. Bändi kuitenkin tuli aikuisiällä takaisin ja julkaisi vihdoin 2019 eponyymin albumin, siis 30 vuotta perustamisensa jälkeen. Albumi on tanakkaa ja tiukkaa thrashia, ei erityisen mieleen jäävää, mutta hyvää. Pitkäsoitto tehtiin puhtailta pöydin, vanhojen demojen biisejä ei sillä kuulu, ei ainakaan alkuperäisillä nimillä. Pakkahuoneen setti koostui platan biiseistä, ja muistettavimmin niistä nyki ”Tragedy”. Kuultiin myös uusi ja vielä julkaisematon ”Face Your Demons”. Aika mahdottomaan paikkaanhan nämä alkupään bändit laitettiin, tunnelma oli kuitenkin enemmänkin osastoa Rauman pitsiviikko, ei ihan vielä thrashmyllytykseen antautuvaista. Damage S.F.P:llä on energinen laulaja-kitaristi Jarkko Nikkilässä, ja botnethan bändissä toimittaa peräti 11 vuoden stintin Poisonblackissa soittanut basisti Antti Remes. Näille suomimetallin alkuhämärähkön työn sankareille suotakoot uusintamahdollisuus vaikka jossain oululaisessa musaklitsussa, nyt bändi oli aikalailla olosuhteen uhri. Sounditkin olivat tässä vaiheessa vielä melkomoisesti hakusessa.

Vuoron sai 2003 Tampereella perustettu Dead Samaritan, jolta on ulkona tuore ja erittäin mainio EP ”Come Plague Upon Us”, jolla varsinkin nimistyge ja ”Nosferatu” ovat tosi asiallista deaththrashia, dödörässiä. Mutta livenä ei jotenkin lähtenyt, vai oliko vika kuulijassa, joka kieli pitkällä oli odottanut illan kolmea viimeistä bändiä aivan lausumattoman monta vuotta. EP:n nimibiisillä Dead Samaritan lähti liikkeelle, mutta tuli niinikään kärsineeksi vielä kehitysvaiheen soundeista. Ja valitettavasti sellainen kollektiivinen bändikarismakin loistaa poissaolollaan, joten otanta jäi tällä kertaa muutamaan biisiin. Lupaan yrittää joskus uudestaan, sikäli asianmukainen orkka Samaritan levyillä on.

National Napalm Syndicate perustettiin Pudasjärvellä 1986 (siis samana vuonna kuin vaikkapa Airdash), liekki paloi viisi vuotta. Neljä demoa ja omanniminen esikoisalbumi myöhemmin pillit pantiin pussiin kymmeneksi vuodeksi. Paluu tapahtui 2001, ja sen jälkeen bändi onkin ollut erittäin aktiivinen. Konttorin ovi on myös käynyt, orkesterissa on vaikuttanut ainakin 17 soittajaa tähän mennessä. Kitaristi ja biisintekijä Jukka Kyrö on urheasti pitänyt bändiä pystyssä, ei nostalgiaan nojaten, vaan tehden mitä tahtoo. Siitä oivana esimerkkinä ”Lex Talionis”-EP (2014), josta itse suosittelisin aloittamaan bändiin tutustumisen. Aina myös suomenkielisiä biisejä ohjelmistossaan mukana pitänyt yhtye coveroi sillä Vivisektiota, Kansanturvamusiikkikomissiota ja Nuclear Assaultia, ja mukana on toki myös pari omaa orggista.

Ainahan näihin iltoihin tullaan kuulemaan ja huutelemaan niitä alkupään biisejä, ekan levyn ralleja, oli ne sitten aikaa kestäneitä tai ei. Tähän faktaan NNS suhtautui ihan hyvällä ironialla, varsinkin kun lauluvastuun oli vasta viime vuonna ottanut Riihimäen mies Vesa ”Epe” Mänty, jonka kanssa bändillä oli takana muutamat treenit ja yksi keikka ennen tätä. Epe Mäntyhän muistetaan mm. Saattue-orkesterista, jossa NNS:n komppikitaristi Hapa Lampinen edelleenkin soittaa, mutta onpa Männyllä taustaa myös rockabillyn ja punkin parista. Treenaamattomuutta ja keikattomuutta vasten kun ajattelee, niin aivan häkellyttävään ja hillittömään livekuntoon National Napalm oli itsensä piiskannut. Kyrön ja Lampisen kitaroiden aukoton vuororaasto ja Sir Luttisen Legenda-duossakin vaikuttaneen Niko Karppisen erittäin alakertainen ja munakas basso takasivat pääosin niin hillittömän ajon, että tässä tuli ekaa kertaa mieleen, jääkö illan muille bändeille luu käteen. Ei jäänyt. Siltä toivotulta ekalta albumilta NNS soitti ansiokkaasti ”Lucyn” ja ”Deathwishin”, ja olihan se nyt hienoa kun ovi oli auki suomimetallin alkusumuun, erityisesti aivan upeassa, Karppisen jynkkyintrolla aloittamassa ”Life Is Pain”-lanauksessa, ekan demon eka biisi vuodelta 1987. Arvostan. Suomenkielisiäkin biisejä tutusti kuultiin, mutta kyllä tällä kertaa niistä Riistetyt-cover vei voiton. Viimevuotinen sinkku ”God Plutonium” todisti, ettei homma ole vielä läheskään paketissa. Illan toinen todistus oli se, ettei sota kaipaa yhtä tai kahta miestä, vain yhdellä alkuperäisjäsenellä operoiva bändi on yhä kaikesta huolimatta ja ilman epäilyksiä legendaarinen National Napalm Syndicate.

Henkilökohtaisen musacornerin levystöstäni löytyy kunniapaikalta Dethronen kakkosalbumi ”The Decay of a Man”, C-kasettina luonnollisestikin. Pidän sitä, hiukan ajalleen tyypillisesti käppänöistä soundeistaan huolimatta, yhtenä suomimetallin parhaista albumeista koskaan, ja relatiivisen usein se kuunneltavaksi myös edelleen pyörähtää. Vuonna 1988 aloittaneen (niinpä, bändi pystyyn ja suoraan ekoihin Speed Metal Partyihin) Dethronen esikoislevy ”Let The Day Begin” oli vielä aika geneeristä kasarispeediä, mutta mainittu kakkonen on jo suorastaan avantgardea, sisältäen vaikka mitä, varhaista funk metallia, arabialaisia kitaraliidejä, torvisektion ja paljon muuta. Tehtiin mitä tahdottiin. Ei tosin ihme, että Dethronen ensimmäinen tuleminen hyytyi tuohon kokeelliseen albumiin, ja pillit löytyivät siitä legendaarisesta pussista jo 1993. Mutta juhla-Speed Metal Party toi Dethronen takaisin, soittamisen ilo oli nytkin Pakkahuoneella aivan silminnähtävää ja kitaristi-laulaja Niko Airaksisen ihan ääneen toteamaakin. Ulkona on myös tuore sinkku ”Raise The Dead”, joka myös Dethronen Erittäin kovassa vajaassa tuntisessa setissä toki alkupäässä kuultiin. Yleisö yllätettiin myös vielä julkaisemattomalla uudella biisillä, ”Light Corpses”, joka oli vielä oikeastaan sinkkuraitaa parempi jopa. Lupaa hyvää albumilta, joka pian julkaistaneen. Ei tule olemaan avantgardea, vaan suorempaa raskasthrashia, ja varmaan hyvä niin. Olisihan nämä illan veteraanibändit pitänyt toki kaikki nähdä jo golden days, mutta erityisesti kauan odotettu Dethrone todisti myös muuta. Liuhuletit ovat lyhentyneet, mutta ei sekään haittaa, että ollaan opittu paremmin soittamaan, löydetty bändin linja, ja paljon muuta hyvää, joka puoltaa nähdä näitä nyt.

Parasta Dethronen laadukkaassa ja (ankaralle Decay of a Man-fanille) hämmentävänkin raskaskätisessä setissä oli kuitenkin loppupään doomisti introttu ja Black Sabbathille kumartanut ”Beyond The Wall”, tuttua progressiivista speediä. Olin paikalla. Dethrone vihdoin nähtynä. Aion palata asiaan. Viimeisenä biisinä luonnollisesti Dethronen tunnusbiisi ja ”hitti”, ekan albumin ”Powermad”, kaikkien keikkojen yhteishuutoon päättäjä.

Illan päättänyt Prestige aloitti vuonna 1987 ja ehti levytyskantaan Pokon signaamana albumillaan ”Attack Against Gnomes” 1989. Ennen kartalta katoamistaan bändi oli ehtinyt ponnistaa pihalle peräti vielä kaksi pitkäkiekkoa lisää, ”Selling The Salvation” 1990 ja ”Parasites In Paradise” 1992. Siinä vaiheessa olikin jo alkanut kuolobändien ja raa’an norskibläckin invaasio, muodit muuttuivat. Seuraava elonmerkki oli vuoden 2007 kokoelmalevy, mutta Prestigen todellinen henkiin herääminen, pistokeikkoja lukuunottamatta, ajoittuu vasta viime vuoteen. Paluusinkku ”Exit” esitteli ärhäkkänä takaisin tulleen bändin, ja viimein nyt Speed Metal Partyssa kuultiin sitten Prestigen paluualbumia ”Reveal The Ravage” juhlistanut julkkarikeikka. Ja aikamoinen keikka kuultiinkin. Jos Dethronelle suotiin illan parhaat soundit, ei toimitus paikoin pikkuisen puuroutuessaankaan yhtään häiriintynyt, kun Prestige ajoi toista sataa lasissa niin jäätävän raivokkaan tuntisen, ettei vankeja otettu, eikä olisi siinä kaahauksessa ehtinytkään ottamaan. Hillitön, hillitön veto. Ja kyllähän yleisönkin tunnelma oli alkanut hissukseen kosteutua ja nousujohteistua, mikä toki siivitti Tampereen miehet entistä kovempaan lentoon. Pakkahuoneen henkilökunta suhtautui myös ihailtavalla joviaaliudella vapautuvaan ja rentoutuvaan yleisöön, vaikka joku jopa ihan jätti pöytänsä ilman maskia, ja pikku pittiäkin virisi.

Prestige marssi lavalle asianmukaisesti ja takavuosien tunnelmiin vieden, Ritari Ässä-tunnarin soidessa. Oikein. Parin ekan biisin aikana Aku Kytölän laulu uhkasi hukkua, mutta löytyi sittemmin ihan kelvollisesti, miehen spiikeistä sen sijaan oli puolivaikeaa saada selvää. Kolmantena ladattiin tiskiin NNS-hengessä ekan demon (melkein) eka biisi, ”Force of My Hate” suoraan vuodelta 1988. Jälleen oikein. Mielettömän hienoja ralleja kirjoittaneet jo ihan nuoret kölvit ja C-kassuille laatineet. Tämäkästi tärähtivät tantereeseen uuden albumin lukuisat soitetut raidat, parhaiten kolmossinkku ”Innocent”, mutta kyllä itse nostalgiahesselinä setin kovimmaksi anniksi nostan sen wanhan tawaran. Ekan albumin avaava ”It’s Over”, mainittu demokaivuu ”Force of My Hate” ja kakkosalbumilta kynnetty ”Maggots”. Lapikas lattiaan. Muutamat kitaristi Jan ”Örkki” Yrlundin laulamat biisit lähtivät niin tyylillä, että toivoisi miehelle lisää lauluvastuuta, jopa ihan paljon. Ja kyllä on kitarapartio kovassa yhteislyönnissä tälläkin bändillä, Örkin ja Ari Karppisen luukutus oli ankarasta vauhdista huolimatta tarkkaa ja terävää. Takalinjoilla tuhdimmat tahdit takasi bändin tuorein mies, pitkäaikainen Korpiklaani-kannuttaja Matti Johansson. Toki Prestigen oli soitettava suomenkielinen ”hittinsä” myös, ”Veijo”. Uuden albumin ”Burn My Eyes” päättyi Örkin kauniiseen ja herkkään kitaraoutroon. Prestige on palannut vimmalla ja tyylillä. Prestige, paikka on teidän.

Speed Metal Partylla 33 vuotta tiimalasissa, ja kaikki ydinbändit hillittömässä livelyönnissä. Yrlundin sanoin, nähdään vuoden päästä, sama paikka. Ensi vuonna sitten ebolan hellitettyä, joku isompi ulkomaan nimi takaisin rosteriin. Annihilator? Exciter? Voivod? Toivoisin olevani mestoilla. KG

Posted in avantgarde metal, death metal, heavy metal, melodic death metal, speed metal, thrash metal and tagged Airdash, Aku Kytölä, Ari Karppinen, Artillery, Attack Against Gnomes, Beyond The Wall, Blessed Be, Burn My Eyes, Come Plague Upon Us, Creatures From The North, Damage SFP, Dead Samaritan, Deathwish, Decay of a Man, Determination, Dethrone, Exit, Force of My Hate, Harri Lampinen, Innocent, It's Over, Jan Örkki Yrlund, Jani, Jeesus Oli Venäläinen Kantoraketti, Jukka Kyrö, Kansanturvamusiikkikomissio, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Korpiklaani, Kuolema, Let the Day Begin, Lex Talionis, Light Corpses, Lucy, Maggots, Matti Johansson, My America, National Napalm Syndicate, Necromancer, Niko Karppinen, Nuclear Assault, Oulu palaa, Pakkahuone Tampere, Parasites In Paradise, Powermad, Prestige, Rain of Terror, Raise the Dead, Razor, Resurrection of The Wicked, Reveal The Ravage, Saattue, Selling The Salvation, Speed Metal Party, Steelfrog, Stone, Tampere, The Decay of A Man, Time Is The Fire, Tragedy, Veijo, Vesa Epe Mänty, Vivisektio, Whiplash, You Weep | Leave a comment

01 heinä 2018

Kreator (ger), Emperor (no), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tuska Festivalin kakkospäivä, ja samalla itselle siviiliasiain osaston velvoitteiden takia viimeinen, alkaa muutaman minuutin jonotuksella porttien ulkopuolella. Pitää olla ajoissa paikalla, että saa nykäistyä kotona nykimättä jääneet kahvit ja että ehtii ottaa asianmukaiset jalansijat ennen ensimmäistäkään bändiä. Joka on tänään päälavan korkkaava helsinkiläinen nuorten miesten viiksiheavytrio Tyrantti. Tästä on Stadin hevipiireissä kuiskuteltu, vasta naksun päälle vuoden ikäinen bändi, ja nyt jo Tuskan päälavalla. Mutta kuuluuko Tyrantti sinne oikeasti ja mitä annettavaa sillä on kenellekkään? Aivan napakan puolituntisen toki Tyrantti louhii, semminkin kun tietää että sillä on takanaan vasta yksi virallinen julkaisu, C-kasetilla ulospantu ”Toteemi”-sinkku. Bändin tekstit ovat kuin suoraan sanakirjan kanssa käännettyä Dioa tai Dokkenia, mutta enpä nyt itse osaa pitää tätä kovin hauskana, tosikkosmiehiä kun olen. ”Konesydän” on ihan hieno melodia, mutta viiksekkään huumoribändin kun perustaa, ymmärtäneekin jo valmiiksi, ettei kaikki voi tykätä.

Kiitti ja moi. Helsinki Stagelle katsastamaan paperilla aivan erinomaisen kiehtova bändikonsepti Yhdysvalloista, eli John Williamsin Star Wars-teemoja metallisovituksin soittava, ja alan kledjuihin pukeutuva Galactic Empire. Nyt alkaa lupaavasti, Tuskan kakkospäivä uhkaa lähteä todella hyvin liikkeelle, bändi aloittaa ”Main Themen”, juuri Sen Star Wars-teeman. Komeasti soi. Orkesteri on ymmärrettävästi, tekijänoikeusuniversumin aivan sallituille rajoille matkanneissa sotisovissaan hiukan jäykkä, eikä kypärienkään alta näe välttämättä kovin hyvin. Basisti Bass Commander pystyy sentään jonkin verran liikehtimään, mutta hänelläkin on haasteita kypärän kanssa. Sitäpaitsi sovitukset ovat hirvittävän monimutkaista luokkaa, samaan aikaan ei kovasti voi viitta selässä viilettää ympäri lavaa. Monimutkaisuus onkin bändin haaste, se alkaa heti kakkosena kuultavassa ”The Imperial Marchissa” kuulostaa erittäin tylsältä djentbändiltä, ylitekniseltä ja erikoiselta vain erikoisuuden vuoksi. Valitettavasti, nimittäin näistä olisi kiva ihan aidosti pitää. Nokkamies Dark Vader spiikkaa meille ”maan ihmisille” asiaankuuluvilla kähinöillä kuolemaa hönkivine loppuhenkosineen. Konsepti on kunnossa, mutta livenä toimiminen vaatii niin paljon muutakin. Bändiltä on tullut juuri kakkosalbumi ulos, ja sen nimi on ”Episode II”.

Galactic Empire.

Päälavalla seuraavaksi soittava Beast in Black tuli juuri nähdyksi Tampereella, joten suunta kohti Tuskan sisälavaa eli Inferno-sellaista, vuorossa vain kerran aiemmin näkemäni folk metal-rykmentti Crimfall. Bändin kehys on Mikko Häkkisen ja Helena Haaparannan uskomattoman kaunis ja sävykäs yhteis-ja vuorolaulu, beauty and the beast, jos sallitte. Toki Crimfallilla on myös upeaa biisimateriaalia, aivan heittämällä ainakin kolmen vartin festarislottiin. Se aavikonmakuinen itämäinen biisi, johon Haaparanta aivan veretseisauttavan upeasti tulkitsee tuhatta ja yhtä yötä (biisin nimeä en juuri nyt keksinyt mistään), ”Far From Any Fate” ja ”Silver and Bones” pelkästään takaavat yhden parhaista Tuska-vedoista tänä vuonna. Crimfall soittaa myös todella kovaa, mutta yllättävän hyvin erottuu. Näiden kuuluisi kiertää ahkerammin ja entistä kauempana.

Telttalavalla soittaa seuraavaksi koko festarin positiivisin yllättäjä, The 69 Eyes. Muutama viikko sitten tuli nähdyksi Hollywood Vampires Helsingissä ja nyt Helsinki Vampires kotihoodeillaan. Homma käyntiin tehokkaasti ”Framed In Bloodilla”. Ahkera kiertäminen näkyy, bändi on kovassa lyönnissä. Se olisi pitkällä urallaan voinut, maailmalta tulleen menestyksen myötä, taantua umpiluokattomaksi pikkumimmien poppibändiksi. Mutta jo vuonna 1989 startannut The 69 Eyes on edelleen relevantti, ihan oikeasti synkkä ja gootti, jäätävän miehekkäästi ikääntyvä bändi. Viimeisimmältä albumilta soi kaksi biisiä, ”Feel Berlin” ja koko setin päättävä ”Lost Boys”, jotka kummatkin osoittavat biisikynän olevan edelleen terässä. Keskellä keikkaa soi ”Never Say Die” pitkänä ja hartaana ja kun katselee yleisössä ympärilleen, voi todeta tämän olevan useammallekin lauantain pääesiintyjä. Toiseksi viimeisenä soitettava ”Brandon Lee” on edelleen aivan huikea biisi lajityypissään ja vaikka ihan ilman mitään lajityyppejä. Tiedättehän, näiden klubikeikalle on mentävä, kun seuraava albumi joskus ilmestyy.

Inferno Stagella kiertuekumppanit, helsinkiläinen Foreseen ja washingtonilainen Red Death soittavat peräkkäisissä sloteissaan kovinkin samanmuotoiselta kuulostavaa hardcorea ja crossoveria, nämä kaksi olisi voinut sijoittaa aikataulussa hiukan kauemmas toisistaan. Jotenkin kuitenkin Foreseen vie voiton, ehkä siksi että olen nähnyt sen aiemminkin ja jopa kuunnellut levyiltä. Red Deathin keikan aikana tulee mieleen, onko bändillä jotain teknistä ongelmaa, kun se puolen tunnin slotissa heittäytyy rumpusooloilemaan. Tiukka setti kummaltakin bändiltä, Foreseenin myllytys varsinkin päätösbiisissä ”Power Intoxication” on ankaraa luokkaa.

Pieni tauko, jonka aikana voi aivan hyvin skipata tämän vuotisen Tuskan oudokkeen, synthwave-artisti Carpenter Brutin. En edes käy katsomassa onko siellä MacBook tai parikin lavalla kansi auki, vähän huonosti sopii MacBook omaan musiikkimakuuni. Omissa lajityypeissään Carpenter Brut on tärkeä artisti, mutta ei ennen Emperorin keikkaa voi katsella kannettavia tietokoneita.

Lavan taustakankaassa lukee Emperor. Vierelleni lipuu herrasmies, joka kysyy että onko nää semmoisia entisiä kirkonpolttajia. Vastaan, että ei, tai ei nyt ainakaan pahimmasta päästä, ikäänkuin kirkkojen polttelussa olisi jotenkin isotkin astevaihtelut. Ja toki kitaristi Samoth istui aihepiiristä ihan kivenkin sisällä, mutta tarina olisi ollut liian pitkä satunnaislähimmäiselle referoitavaksi. Sitäpaitsi, Emperor on täällä musiikkinsa takia, juhlistamassa albumiklassikkokeikallaan vuoden 1997 mestariteosta ”Anthems To The Welkin At Dusk” ja sen vaikutusta avantgarde-ja black metalliin. Vuonna 2014 Emperor juhli samalla lavalla ”In The Nightside Eclipse”-albumiaan ja tänään, heti parin biisin jälkeen tuntuu, että tuo edellinen kerta oli merkittävämpi. Vaikkakin itselle(kin) ”Welkin” on tärkeämpi albumi. Jotain puuttuu, ehkä bändi on jo tottunut tähän klassikkolevykiertämiseen, ainutlaatuisuus on poissa. Laulaja-kitaristi Ihsahn tuntuu lavalla myös edelliskertaa yksinäisemmältä. Mutta pitäähän täällä olla ja pitäähän tämä nähdä. Tuleeko Emperor myös ensi vuonna, kun ”IV Equilibrium” täyttää vuosia? Viimeisen biisin jälkeen Ihsahn ei sano ”see you next time”, Emperor päättää vuoden kerrallaan missä mennään. Klassikkolevy soi asianmukaisesti ja tutuksi tulleesti päälavan erinomaisilla soundeilla. Sen päätteeksi kuullaan vielä kolme vakkariklassikkoa, joista komeimmin lanataan tänään koko homman paketoiva ”Inno A Satana”, siltä edeltävältä kiekolta. Vähän suorittava maku jää Emperorin vedosta. En ehkä edes sanonut tätä, kyseessä on kuitenkin Emperor.

Ihsahn ulkoilee, kuva ei liity raportoituihin tapahtumiin.

Helsinkiläinen Hexhammer soittaa sisälavalla napakan setin black’n’rolliaan, ja paikkaa samalla viime hetkellä peruuntunutta kanadalaista ONIa. Ansiokkaasti paikkaa, mutta kärsii lavan soundihaasteista ehkä tänä vuonna eniten. Olenko se vain minä, mutta onko Inferno-lava aiempina kesinä tosiaankin kuulostanut paremmalta?

Kreator.

Transportaatiosyistä illan viimeinen bändi osaltani on Kreator. Ensinnäkään, illan päättävä Gojira ei vain kiinnosta ja usko siihen, että sinänsä tärkeä At The Gates pystyisi telttalavan soundeilla lähellekkään Kreatoria, on heikko. Mille Petrozza käskee, ja keskelle Tuskan yleisömerta avautuu musta aukko, Mille avaa jengin kahtia kuin Mooses Punaisen meren. Käskystä porukka syöksyy maailmanlopun kirnuun, valtava pitti pyörii. Ei epäilystäkään etteikö lavalla ole vanha kunnon Kreator. Ja onhan se pakko päästä sanomaan, että kyllä amerikkalaisen thrashmetallin Big Four alkaa olla aika papparaista verrattuna Saksan Big Fouriin. Samaan aikaan, kun Millen mylly pyörii, joku Metallica keskittyy täysin toisseikkaisiin asioihin. Kreatorin lavarakennelmat ovat upeat, soiton alkaessa katedraalin gootti-ikkunat osoittautuvat led-seiniksi, ja rumpukorokkeen ylle projisoituu tyylikkäin esitys Saatanasta tai siis Vanhan Kehnon daijusta, sitten 1600-luvun. ”Enemy of God” ja ”Satan Is Real”, vanha isäntä katselee meitä ylhäältä ja sen silmät kiiluvat punaisina. Tämä ei ole kovin näkemäni Kreator-keikka, se tapahtui sisäilmassa Tallinnan Rock Cafessa taannoin. Mutta Mille on lyönnissä, bändillä hyvä fiilis ja yleisö täysillä messissä. Miksaustiskin edessä alkaa jalansijat loppua, siksi iso törmäilygalaksi pyörii lavan edessä. Järkkäreillä ja innokkaimmilla pittaajilla on tulla sanomista, mutta keikka loppuu juuri ajoissa. ”Fallen Brotherin” Mille omistaa Pantera-veljeksille Dimebag Darrell ja Vinnie Paul, joista jälkimmäinenkin kannuttaa nyt hiippakunnallisemmassa hevibändissä. Sami Yli-Sirniö soittaa kauniin soolon äijille sinne jonnekin, ja ledtauluissa pyörii kuvia muistakin kaatuneista veljistä, Bowiesta Ronnie Jamesiin. Sitten vielä pari encorea, joista koko keikan päättävä ”Pleasure To Kill” lähtee kuin paavi pahanteosta. Ankarasti myllyttää. Kreator on siitä hieno bändi, että sen voi nähdä milloin tahansa, ja minkä tahansa albumin jälkeen. Usko siihen, että se ei osaa soittaa laiskoja keikkoja, elää edelleen. Kiitos Tuska. Ensi vuonna toivottavasti hiukan lisää variaatiota bändien alalajistoon, eksoottiset ulkomaan ensivieraat takaisin sisälavalle ja pääesiintyjiksi harvemmin käyviä vieraita, ala Body Count, niin todella hyvä tulee. Siihen asti, KG.

Posted in avantgarde metal, black metal, black'n'roll, crossover thrash, extreme metal, festival, folk metal, gothic rock, hardcore, heavy metal, melodic death metal, open air, power metal, progressive black metal, progressive metal, second wave black metal, sludge metal, speed metal, symphonic metal, thrash metal and tagged Anthems To The Welkin at Dusk, At THe Gates, Bass Commander, Brandon Lee, Crimfall, Dark Vader, Dimebag Darrell, Enemy Of God, Episode II, Far From Any Fate, Feel Berlin, Foreseen, Framed In Blood, Galactic Empire, Helena Haaparanta, Helsinki Stage, Ihsahn, In The Nightside Eclipse, Inferno Stage, Inferno-lava, Inno A Satana, IV Equilibrium, John Williams, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Konesydän, konserttiarvio, Lost Boys, Main Theme, Mikko Häkkinen, Mille Petrozza, Never Say Die, Pantera, Pleasure To kill, Power Intoxication, Red Death, Rock Cafe Tallinn, Sami Yli-Sirniö, Samoth, Satan Is Real, Silver and Bones, Star Wars, The 69 Eyes, The Imperial March, Toteemi, Tuska Festival, Tyrantti, Vinnie Paul | Leave a comment

01 heinä 2018

Body Count feat. Ice T (us), Meshuggah (swe), Leprous (no), Dead Cross (us), Mantar (ger), Tribulation (swe), Crowbar (us), Arion, Keoma, Gloomy Grim @ Tuska Festival, Helsinki 29.06.2018

Kaksikymmentä vuotta täyttäneen Tuska Festivalin avaava perjantai lähtee käyntiin tuttuun ja totuttuun tapaan jo varhain iltapäivällä. Tänä vuonna kuitenkin tuntuu, että hetikohta porttien avaamisen jälkeen aluella flaneeraa jo jengiä muutamaa aiempaa kesää enemmän. Ehkäpä yhdysvaltalaisen sludgejyrä Crowbarin sijoittaminen alkuiltapäivään on ollut kannatava veto.

Omaa Tuskaani ei aloita sen avausesiintyjä, tanskalainen Baest, vaan festarin sisälavan eli Inferno Stagen korkkaava kotimaisen dark-ja black metallin todellinen oman tien kulkija, legendaarinen Gloomy Grim. Ja uskokaa tai älkää, mutta tämä aina tähän asti näkemättä jäänyt bändi onkin henkilökohtaisen Tuskani yksi ennakkoon odotetuimpia tapauksia. Nämä on oikeastaan pitänyt katsastaan koko olemassaolonsa ajan. Gloomy Grimissa on nokkamies Agathonin rinnalla ehtinyt vaikuttaa 10 muusikkoa. Mikä nyt näissä piireissä ei vielä tavattomasti ole, mutta kertoo siitä, että GG on Agathonin bändi, Agathonin väylä omille rituaaleilleen. Sillä niitähän Gloomy Grimin keikat ovat, eivät pelkästään keikkoja. On rekvisiittaa ja äänikuvavälikkeitä, mutta myös alastonta naista lavalla uhrattavana, joskin tänään häveliäästi valkoiseen kankaaseen kiedottuna. Muut muusikot yrittävät näennäisen kaikkensa, että huomio olisi Agathonissa, mutta onnistuvat toimimaan eleettömyydessään ja ikäänkuin eri bändiin kuulumisessaan täysin päinvastoin. Eli huomio on välillä häiritsevästi siinä muussa, joka ei alleviivaa Gloomy Grimin konseptia, eikä täytä bändin nimen lupausta. Mahdotonta sanoa mitään soitetuista kappaleista, mutta se on sanottava, että ensiotannastani erittäin tärkeää työtä suomalaisen blackin kentällä jo vuodesta 1995 tehneestä Gloomy Grimista jää kuitenkin postiivinen loppumaku, jos sallitte sanan positiivinen tähän väliin. Tumma nuori neitokin selviää show’sta hengissä, pitää oikein valojen sytyttyä varmistaa asia. Agathonin kähinä, rujo hahmo ja maaninen tassuttelu ympäri lavaa onnistuu hetkittäin saattamaan läpi oikeasti ilkeän fiiliksen, Lord Heikkisen kitaraliidien avittamana, ja se on tähän aikaan päivästä paljon sanottu.

Gloomy Grim.

Rapsakka siirtymä päälavan aka Radio Rock Stagen eteen ja hyvät jalansijat yyteröidä Crowbar, sludge metallin suunnannäyttäjä ja pioneeri, joka yhdessä kotikaupunkinsa New Orleansin muutaman muun bändin, kuten nyt vaikkapa Eyehategodin ja Acid Bathin kanssa oli synnyttämässä koko lajityyppiä ja kaikkien todellisten sludge-ihmisten läpituntemaa NOLA-skeneä. Ja siis kyllä, siinähän se Crowbar suorittuu nähdyksi, mutta eipä juuri muuta. Tuuli tarttuu tässä vaiheessa pikkuilkeästi bändin soundiin, laulaja-kitaristi Kirk Windsteinin harmaa parta toimii mainiona tuulipussina ja puhurimittarina. Vaakatasossa välillä mennään. Windstein ja alakerrastosta jynkyttävä Todd Strange ovat bändin kaksi alkuperäisjäsentä, eli Crowbar liikkuu yhä ihan mainiolla kokoonpanolla. Mutta tylsäksihän tämä käy muutaman lanauksen jälkeen, pitäisi nauttiakseen olla ihan kunnolla sisällä lajityypissä, nyt meinaa käydä samantyyppinen kuoliaaksinukahtaminen kuin taka-aikojen Tuskassa Neurosiksen keikalla. Crowbar ehtii jumittaa 50-minuuttisessaan peräti 11 biisiä, niistä tehokkaimmin tulevat läpi alulla settiä ”..and Suffer As One” ja ”To Build a Mountain”. Crowbar on bändi, jota haluaisi diggailla ja ymmärtää enemmän, mutta ehkä se vaatii toisenlaisen mielentilan ja klubiympäristön, joita odotellessa.

Helsinki Stage on Tuskan keskikokoinen telttalava, mutta väitänpä että asiat oli taannottain paremmin, kun kakkoslavakin oli yhä avolava. Toki, sateen sattuessa on nyt kaksi lavaa, missä voi säilyä kuivin jaloin, mutta Helsinki Stagen soundi ei vaan monenkaan bändin kohdalla ole kohdillaan ja siellä on saatava aika täsmälleen oikeat jalansijat, jotta kuulee ja näkee riittävän hyvin. Ruotsalainen Tribulation selviää telttalavan soundihaasteesta yhtenä parhaista, kuinka ollakaan. Ja muutenkin, tässäpä vasta persoonallinen ja mielenkiintoinen metallibändi, niitä muunkinlaisia nimittäin on. Ruotsin kartalla Tribulationin kotipaikka Arvika on ei missään, skoogessa lähellä Norjan rajaa. On ollut pikkukaupungin hiljaisuudessa aikaa ja paloa virittää omintakeista metallikeitosta nyt jo neljän pitkäsoiton ajan. Alun mustasta kuolosta Tribulation on sittemmin jalostunut upeasti polkevaksi black’n’roll-bändiksi, joka pesee kaiken maailman yliarvostetut kveletarkitjamitänäitänyton samantien. Lavaa hallitsee Johannes Anderssonin massiivinen hahmo, masiivinen basso ja tuonmaailmainen korina. Mutta myös kitaristi Jonathan Hultenin hämmentävä, kaunis, kiehtova ja häkellyttävän androgyyni tanssahtelu ympäri lavaa. Ensin asiaan perehtymättömämpi ja alkavalla ikänäöllä varustettu kuulija voikin luulla, että hienoa kun on otettu nainen kitaraan. Pelkästään Hultenin takia bändi kannattaa ottaa haltuun, upeaa toimintaa, kitaransoiton yhtään häiriintymättä. Jantterin on pakko olla ihan oikea tanssija, nyt ei puhuta mistään lionsnuorten balettikerhosta. Tribulation jyskii mahtisoundeilla läpi 13 biisin settinsä, kaikkein kovin on pitkä instrumenttaali kahdella t:llä, ”Ultra Silvam”, sekä alulla settiä kuultava ”Winds”. Siinä missä blackmetallin voi katsoa paikoin kokeneen inflaatiota hipstereiden diggailemana Flow-ajeluna iltapäivän kavereillenäyttäytymisen ratoksi, Tribulationin kaltaisia asenteellisia ja omaperäisiä bändejä tarvitaan kipeästi. Ja kuinka olla, sarja jatkuu, en ole nähnyt edelleenkään kuin yhden huonon ruotsalaisen bändin. Hoitakaa Tribulation klubirundille nyt joku ja pian, olen paikalla.

Tribulation.

Tribulationin tiukan show’n jälkeen, niinkuin aina tiukan show’n jälkeen tulee tämä, että on pakko luoda katse uudelleen festariohjelmaan ja miettiä ihan uusiksi. Että hyvien bändien perässähän täällä tosiaan juostaankin, ei kellokortin. On ollut ajatus tarjota Turmion Kätilöille viimeinkin tilaisuus, vaikka harvalukuinen vakilukija tietääkin, ettei suomenkielinen melske ole oma juttuni. Mutta viime hetkellä, kiitos siitä, tulee vanhalta frendiltä viesti, että tsekkaa pikkulavalla Keoma. Ja kyllä kannattaa. Keoma pääsi geimeihin mukaan Tuskan järjestämän bändiskaban kautta, sen yleisöäänestyksen voittajana. Keoma soittaa taitavuutta vaativaa progemetallia hiukan ehkä jonkun Soenin hengessä, mutta onnistuu jopa muistuttamaan hetkittäin Dream Theateria. Oma persoonallinen ote tulee nuorelle stadilaisryhmälle laulaja Jazin hardcoremmasta otteesta ja väitänpä että basisti Jaskan bassolinjoista aika tavalla myös. Ja on aina ilo nähdä, kun nuori bändi on isossa paikassa, isolla vedolla. Ja saako sanoa? Ai jaa. Ok. Hyvä. Yksi Tuskan kovimmista yllättäjistä soittaa vielä samana päivänä nähtävän, ja todennäköisesti isohkolla kädellä esikuviinsa kuuluvan, norjalaisen Leprouksen, aivan suohon. Ei voi mitn.

Pikku hammitauko Tuskan laajalla ja hyvinvarustetulla skruudausalueella. Missä on siis pystypöytiä ja ruokailua varten telttakatoskin, niin ettei tarvitse maustaa mäiskettään lokin jo kerrattain sulattamalla omalla mäiskeellään, ja kun oikeaan aikaan on jalkeilla, jonoutumatkin ovat ihan inhimillisiä. Palvelu Tuskassa pelaa, on saunaa, pienpaahtimon kojua, elintarvikekauppa, mechandisemaailma ja paljon oheistoimintaa (tänä vuonna mm. yhteistyö Helsingin kauhuelokuvafestarin kanssa). Ei täältä oikeastaan puutu kuin laskettelurinne ja apteekki. Kovin moni pistetapahtumia ja megakonsertteja Suomessa järkkäävä taho voisi ihan nöyrällä mielellä tulla ottamaan Tuskasta mallia, lavojen sijoittelun, aikataulutuksen ja oheispalveluiden suhteen. Minimissäänkin näiden. Tuskan tämänvuotisesta ohjelmasta sensijaan varmaankin useampikin parta paukahtaa, mukana oli melko paljon insinööritason matematiikkametallia, monissa eri muodoissaan. Itse olen armelias, mutta taatusti jotakuta hätkähdytti myös syntwave-akti Carpenter Brutin ottaminen ohjelmistoon. Mutta sen voi itsekin todeta hän, että moni nyky-Tuskan artisti olisi omemmillaan jo Flow’ssa. Vaan minkäs teet, tekniikkametalli on suosittua, ja sitä tarjotaan mitä halutaan.

Mässytauon jälkeen on mahdollisuus katsastaa Moonsorrow’n vedosta puolet. Mutta Moonsorrow katsotaan kokonaan tai ei ollenkaan, joten suunta jälleen kohti Inferno Stagea eli sisätiloja, jossa jo kohta Hampurin tumma duo Mantar jyskiikin keikkansa käyntiin. Mies, huuto ja kitara, sekä rummut riittää Mantarilla isoon soundiin ja isoon toimitukseen. Juniorimmalle lukijakunnalle muistutukseksi, että näinhän UG-bläkkistä aikoinaan soitettiin, kitara ja rummut. Mutta Mantar on enemmänkin erittäin tummaa sludgea. Kuinka paljon solisti Hannon huuto tuo ilmaisuun lisää, jää kysymysmerkin puolelle. Mutta Saksan tehoduon kolmevarttisen jaksaa vaivatta tsiigata loppuun, ja aivan loppuun se onkin tsiigattava, sillä bändin komein eepos ”Era Borealis” soi viimeisenä.

Mantarin Erinc ja Hanno.

Dead Cross Yhdysvalloista on puoliksi superbändi. Se superpuoli on Slayerin pitkäaikainen ja alkuperäinen (tunnetusti ei tosin nykyinen) rumpali Dave Lombardo, ja lauluvastuussa oleva Faith No More-ja Fantomas-nokkamies, itse Mike Patton. Bändin toinen puolisko on tuntemattomampaa osastoa, The Locustissa grindiä veivaava Justin Pearson bassossa ja Retoxin Mike Crain kitarassa. Toisin sanoen, Dead Cross on hyvinkin kuolevainen, Slayerin jättäneen Lombardon perustama nykybändinsä, ja Pattonille yksi tekeminen muiden joukossa. Eikä ollenkaan laadukkainta Pattonia, minkä kuka tahansa vastaantuleva Faith No More-fani varmasti allekirjoittaa. Dead Cross soittaa päälavalla ihan ok tuntisen hardcoreaan, mutta viikkokausien odottamisen arvoinen keikka ei ole. Silti iso hatunnosto Tuskalle ryhmän saamisesta Suomeen, tietenkin. Patton näyttää rottarotsissaan, havaijipaidassaan ja tyyliin mutsinsa jouluksi ostamissa sukissaan jonkun Floridan rantaresortin niljakkaimmalta vuokraisännältä, jolta pystyy ostamaan muutakin kuin vuotavan veneen. Lombardoa ei näytä haittaavan, mutta muuten bändillä on huono fiilis, joku on pahasti pielessä. Tuuli tarttuu Pattonin lunttilappuihin ja pitkä mikkipiuha on kokoajan väärässä paikassa. Yhtäkkiä Patton syöksyy lavateknikon luo sivumpaan, näyttää sormella omaa daijuaan, huutaa täysillä ja näyttää teknikon daijua. Sanoma tulee läpi, eikä meitä todistajia olekaan kuin muutama tuhat. Basisti Pearsonia vituttaa yleisön huutelu ja muutenkin tunnelma on hetken aika haitarista. Keikka itsessään soljuu kohti vääjämätöntä ja helpottavaa loppuaan, olen nähnyt Lombardon kolmatta kertaa ja Pattonin ensimmäistäni. Kaikki siis niiltä osin hyvin. Bändin vakiocover, Bauhausin ”Bela Lugosi’s Dead” on ihan tehokas veto ja bändin omasta hardcoresta myös ehkäpä alun ”Idiopathic”. Muuten keikan pointti on olla paikalla, kun kerran Mike Pattonkin on. Jossain kohtaa Mike nostattaa kaksi corpsepaintein varustettua paikallisjannua lavalle, epätoivoisesti kaverit yrittävät pyörittää tukkaa ja olla messissä, mutta tilanne on kieltämättä aika tarkkaan hauskan ja kiusallisen puolivälissä. Loppuhalien jälkeen Patton laatii loppukeikan jätkien naamasta pyyhkiytyneet corpsepulisongit poskillaan. Ja näyttää vieläkin epäilyttävämmältä sopijaosapuolelta.

Kotimainen, isoissa nousuissa oleva Shiraz Lane tuli hiljattain nähtyä Vantaalla, joten virhe tapahtuu tässä kohtaa ja askellan Helsinki Stagelle tsiigaamaan norjalaista logaritmiheavyorkesteri Leprousta. Leprous ei ole diplomi-insinöörimetallin edes pahimmasta päästä, sillä on ihan tunnistettavia ja aivoilla käsitettäviä, komeita biisejä. Ja tunnustaa pitääkin, että bändi on soinut henkilökohtaisen kotoisessa musacornerissakin aika paljon. Alunperin lähdin bändiä seuraamaan siksi, että se liittyy Emperor-mytologiaan mutkan kautta, osa jässiköistä kun on soittanut tai soittaa Ihsahnin soolobändissä. Mutta tänään, tässä ja nyt ei kyllä putoa yhtään. Einar Solberg (joka siis soittaa Ihsahnin orkesterissa edelleenkin, ja jota on nähty myös Emperorin livekokoonpanossa) on sidottu liikaa kiippareidensa taakse, eikä bändin staattisuus ainakaan tällä helpotu. Solbergin omintakeinen ääni riipii tänään myös korvia, ainakin tänne suhteellisen takalinjoille, telttalavan soundin kokonaiskuvalla lienee osuutensa asiaan. Tätä keikkaa olen oikein odottanut ja siinä se soljuu eteenpäin kärvistellessä. Leprous osaa lajinsa ja asiansa, näille on varmaankin sisäilmakeikalla vielä annettava tsäänssi.

Leprous.

Helsinkiläisen Arionin kunniaksi on sanottava, että valitsen kataloogista seuraavaksi sen, enkä päälavalla meuhoavaa Arch Enemya, joka on genressään iso ja Suomessakin todella suosittu, niin että Meshuggahin tapaan sekin jatkaa täältä matkaansa Provinssiin. Mutta Arion on yksinkertaisesti kiinnostavampi, ja palkitsee todella positiivisella, rennolla ja laadukkaalla power metal-nykäisyllä. Tänään kolme varttia on Arionille juuri ihannemitta, kaikkien bändien kohdalla ei tässäkään voi sanoa samaa. Onkohan kuulkaa jopa niin, että Suomi on melodisen power metallin saralla yksi ihan maailman johtavia maita? Arion on tätä jatkumoa komeilla biiseillään, tänään Inferno Stagen hämärissä ”Seven” ja ”Unforgivable” polkevat tykimmin. Constantinestakin tuttu Lassi Vääränen on maailmanluokan solisti, ja hommeli on muutenkin kovasti hallussa. Arion kiitää ja jatkaa matkaansa seuraavan illan Lankafestille. Yksi koko Tuskan 2018 parhaista keikoista on nähty. On myös sanottava, että Arion onnistuu ehkä vähiten kärsimään sisälavan tämänvuotisista soundeista.

Meshuggah djenttaa ja ylisoittaa Helsinki Stagella seuraavaksi peräti yli tunnin. Arvostettu bändi, ja paperilla todella mielenkiintoinen, mutta livenä en löydä sitä musiikillista eldoradoa sitten millään. Jokainen bändi, jossa solisti joutuu tulemaan siihen monitorille nojalleen viettämään aikaa, että nyt me yleisön pojat ja tytöt kuunnellaan kun meidän kolme kitaristia soittaa niin ja niin monta miljoonaa nuottia tunnissa, että korkeakoulupohjiltakin meinaa mennä järki ennenkuin ensimmäinen haukotus murtaa tiensä ulos. En ole levyiltä innostunut Meshuggahin marsmönkijämetallista, enkä innostu livenäkään. Sen verran lusin menemään jossain siinä teltan takaosan ja anniskelualueen välissä, että pikkuisen kehtaamalla ja valkoisesti valehtelemalla voi sanoa Meshuggahin kuitatuksi nähtyjen joukkoon.

Body Count.

Anniskelualueella törmään työkuvioista tuttuun taistelutoveriin, jonka kanssa yhdessä toteamme, että alkamaisillaan on se, minkä takia tänne ylipäätään on taka-ahteri tänään roudattu. Taistelutoveri on ensimmäistä kertaansa Tuskassa, ja vain yhden bändin takia päivälipun maksaneena. Arvostan. On aika Body Countin ensimmäisen ikinä Suomen keikan, jonka järkkäämisestä Tuska-organisaatiolle isot pojot. Body Counthan perustettiin vuonna 1990 Los Angelesin South Centralissa pitämään jäsenensä poissa pahanteosta, ja sekoittamaan tehokkaasti piiskaavaan crossover thrashiin rapin ja hip hopin kaikuja. Alkuperäisistä katujen kasvateista ovat mukana edelleen liidikitaristi Ernie C., ja herroista vieläkin päällikömpi, legendaarinen Ice T. Tämmöisiä keikkojahan ei siis ihan oikeasti jätetä väliin serkkumiehen kolmansien häiden tai lähiöpubin seireenisen kutsun vuoksi, vaan nämä pitää itse todistaa ja olla paikalla. Kiitän itseäni, ja Tuska-organisaatiota. Nyt on nimittäin kovaa settiä. On nimittäin myös niin, että keikka räjähtää käyntiin Slayer-coverkaksikolla ”Raining Blood/Postmortem”. Ja ekassa biisissä on kannuissa kätevästi lavan takaa napattu vieras, Dave Lombardo. Joka on taatusti niputtanut nämä biisit joskus tiukemminkin, mutta nyt idea on pääasia. Body Countin oma rumpali Ill Will astuu remmiin ja homma jatkuu klassisen esikoisalbumin (”Body Count”, 1992) kutosraidalla ”Bowels of The Devil”, ja aivan hillittömän kovalla ”Manslaughter”-albumin (2014) nimiraidalla. Ainoa haaste oikeastaan on, että bändiä soitatetaan liian hiljaa, joka sekin on herkuksi aika harvinaista. On pakko siirtyä miksaustiskin linjalle, ja meininki paranee heti. Ice T käskyttää, ja pitti pyörii. Monen biisin alkuun Ice T pitää ominaiseen tapaansa pikku palopuheen, siitä mikä oikeasti tuntuu maailmassa tärkeältä. Päällikkö tilaa mm. yleisöltä ablodit eturivin 12-vuotiaalle tytölle, joka on vartavasten tullut Body Countin keikalle. Hetkeä myöhemmin tytön paikalle roudannut isäkin saa ablodit. Elämä jatkuu, katujen kasvatit ovat päässeet pitkälle. Ice T esittelee taustalauluja hoitelevan aikuisen poikansa, hype man Little Icen, ja ihmettelee ajan kulumista toteamalla, ”when the fuck that happened”, viitaten faktoihin että oma poika on bändissä, ja että just tuli täytettyä 60 vuotta.

Matkalla yön liikuntavälineisiin kuuluu jupinaa, että olihan se iso pettymys, siis Body Count. Itse on vaikea kyllä nurisemaan ruveta, veto oli kovimpia omissa Tuskissani koskaan. ”Black Hoodie”, huikea huudatus ”Talk Shit, Get Shot” ja ”Cop Killer” niittaavat aivan häkellyttävän kovan Body Count-keikan. Se aina auttaa, kun on nähnyt ne asiat mistä tekstittää ja sitten illasta toiseen livenä laulaa, ei tarvitse elää niin hirveän mielikuvitusmaailmassa ja keksiä menemään. Siinä, Los Angelesin likaisten katujen pelontunteessa ja epävarmuudessa on aina ollut, ja on Body Countin voima. Bändi vetää vielä näennäisencoret, eli se esittää poistuvansa lavalta ja yleisö esittää haluavansa vielä muutaman biisin. Ice T osaa jopa tämän musahistorian encorekontekstin heittää kyseenalaiseksi, mitä se toki onkin. Kuullaan Suicidal Tendencies-cover ”Institutionalized” , jonka myös Suikkari-rumpali Lombardo kuulee backstagelle asti. Vielä muutama muu, ja ”This Is Why We Rideen” päättyy setti. Tuskan avauspäivä on paketissa, yksi koko festarin historian tärkeimmistä maahantuonneista (niitä muita huikeita vuosien mittaan tapahtuneita maahantuonteja unohtamatta) on nähty. KG

Posted in black metal, black'n'roll, crossover thrash, death metal, djent, doom metal, extreme metal, festival, folk metal, hardcore, heavy metal, hip hop, melodic death metal, open air, post metal, power metal, progressive death metal, progressive metal, sludge metal, speed metal, symphonic metal, thrash metal and tagged Acid Bath, Agathon, and suffer as one, Anthems of The Welkin At Dusk, Arch Enemy, Arion, Black Hoodie, Bowels of The Devil, Carpenter Brut, Cop Killer, Crowbar, Dream Theater, Emperor, Era Borealis, Ernie C, Eyehategod, Gloomy Grim, Helsinki Stage, Ice T, Ihsahn, Ill Will, In The Nightside Eclipse, Inferno Stage, Inferno-lava, Institutionalized, Johannes Andersson, Jonathan Hulten, Junior Ice, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Keoma, Kirk Windstein, konserttiarvio, Leprous, live report, Lord Heikkinen, Manslaughter, Mantar, Meshuggah, Moonsorrow, Neurosis, NOLA, Postmortem, Radio Rock Stage, Raining Blood, Seven, Soen, Suicidal Tendencies, Suvilahti Helsinki, Talk Shit Get Shot, This Is Why We Ride, To Build a Mountain, Todd Strange, Tribulation, Tuska Festival, Ultra Silvam, Unforgivable, Winds | Leave a comment

09 huhti 2018

Tallinn Music Week 05.-07.04.2018 @ Tallinn, EST

TORSTAI 05.04.2018

Tallinn Music Week on pitkin ja poikin Tallinnaa levittäytyvä keväinen kaupunkifestivaali, joka järjestettiin nyt jo kymmenettä kertaa. Juhlavuoden kunniaksi festivaali todellakin levittäytyi kauppakeskuksista hotellien sviitteihin, ravintoloista teattereihin. Liikennevaloissakin taidettiin soittaa, jos kohta ei ihan autiotaloissa kuitenkaan. Tallinn Music Weekia (jatkossa vain TMW) voi äärettömän lämpimästi suositella festarikesän avaukseksi, ja vaihtoehtoiseksi tavaksi tutustua kaupunkiin pitkän viikonlopun merkeissä. Kaupunki muuttuu nimittäin niin hurjaa vauhtia, että ensi vuonna voi taas puitteet olla melkomoisen erinäköiset. Esimerkiksi festarilla isossa roolissa ollut Telliskiven alue on, muutamana kaupungista poissaolon vuotenani, kasvanut erittäin laadukkaaksi kulttuurikeskittymäksi, pieneksi kaupungiksi kaupungin sisällä. On kuin Berliinissä olisi.

Periaate on se, että jo pitkin viikkoa TMW:lla kokoonnutaan alan seminaareihin ja happeningeihin, alussa festivaalin historiaa pääosin musiikkibusineksen sellaisiin, mutta homma on sittemmin laajentunut hyvinkin globaaleihin tulevaisuusteemoihin. Pelkän musiikkitarjonnan, joka kestää kolme päivää, näkee 70 eurolla, ja jos minuuttiaikataululla tikkaa, voi suorittaa vaikka 30 artistia aika helposti, joten keskihintaa ei paljoa jää. Keikat on showcase-sellaisia, pituudeltaan ja ytimekkyydeltään 20-40 minuuttia keskimäärin, musiikin lajista ja venuesta hiukan riippuen. Ambientia konemusaa ja technoa jyskitään yöllä pidempään, kaukaakin ulkomailta tuleva bändi voi saada alkuillasta 20 minuuttia, ja siinä pitää ehtiä osoittamaan, mitä osaa ja millä materiaalilla liikutaan. Tulla monen maan rajan yli 20 minuutin takia ei silti tunnu bändien puolesta lainkaan turhalta, paikat ovat mustanaan musamaailman vaikuttajia, mediaa ja levy-yhtiöiden hesseleitä. Miksi Helsingissä ei ole tällaista? Suomessa lähin yritys on Tampereen Musiikki ja Media, mutta ei sekään tähän laajuuteen pääse.

Oma TMW käynnistyi von Krahlin alasalissa Vanhan kaupungin Rataskaevu-kadulla. Varsinkin remontin läpikäytyään von Krahl on todella hieno keikkamesta, käykää tsekkaamassa, kun kaupungissa. Hyvät soundit, baarit ei tukkeudu, kaikki näkee jotain. Alakerran lava on käännetty sitten viime näkemän 90 astetta ja tilaa on tullut sekä soittajille, että yleisölle lisää. Ennen vanhaan tiiliseinälle roiskiminen ei aina kauhean hyvältä kuulostanut, nyt sijoittelu on soundinkin kannalta parempi. Parveke on puolet entistä pienempi, joka on sekin äänelle hyvä, resonoivia elementtejä on vähemmän. Von Krahl onkin suosikkikeikkamestojani Tallinnassa. Ja pitelee äänekkäimmän koskaan kokemani keikan ennätystä yläsalillaan (amerikanlegenda Swans toukokuussa 2011), ikimuistettavasti tutisi puntti.

TMW:n lavat vaihtelevat teemoiltaan ja kuraattoreiltaan, mutta myös ohjelman tarjoavilta sponsoreiltaan. Von Krahlin torstai-illan tarjosi Live Nation Baltics. Ja aivan hillittömän kovan festariavauksen hoitikin tallinnalainen action rock-trio, kaksi pitkäsoittoa julkaissut Dead Furies. Vastikään ilmestynyt kakkosalbumi ”Rock City A Go Go” alkaa jo olla lajityypissään todella rätväkkää kamaa. Ruotsalaistyyppistä kaahausta, ei ehkä se mahdollisin lajityyppi olla omaperäinen, mutta tämä lajityyppi ei omaperäisyyteen perustu. Komeaa ajoa, just sen ihanan 25-minuuttia, ja pois. Parhaat biisit, ja paras mahdollinen show. ”Feast of The Vampire”, ”Take a Chance With Me”, ja muut klassisen makuiset rokkistyget lähtivät kuin Tuusulan pojan ori voltista. Kova avaus festarille.

Siirtymä yläkertaan ja ei edes minuutilleen, vaan sekunnilleen sovittuun aikaan aloitti New York Cityn kakkosaallon skalegenda The Toasters, joka kävi muuten muutamalla vedolla Suomessakin samalla, toivottavasti joku näki. The Toasters oli hillittömässä tikissä. Kaikki bändin hitit jo vuodelta 1981 alkaen ehdittiin kuulla. Tämäkin vielä, uusi bändi voi esitellä itseään, ja ikääntyneempi vetää greatest hits, ja löytää uusia faneja. Mahdollisesti löysi nytkin, sikäli hyvin kävi ska tallinnalaisten jalan alle, tanssilattia alkoi kuumeta, eikä kello ollut iltakahdeksaa. The Toastersissa on tyypillinen skatilanne, että vain bändin perustanut nokkamies Bucket Hingley on enää jäljellä alkuperäisistä. Skabändeissä tarvitaan henkilökuntaa, suhdanteetkin tulevat ja menevät, ovet käyvät. Hingleyllä on yhä ääni omassa lakonisen nasaalissa kunnossaan. Energinen pomppubasisti Tim Karns toi eloa lavalle. Ja jos matsku käy bändin jalan alle, käy se silloin yleisönkin. Gilbert Covarrubiaksen pasuuna viilsi komeasti ja asiat oli just niin hienosti, kuin niiden pitää vanhoilla ska-asiain ministereillä ollakin. Hingley lupasi tuoda bändin takaisin, nythän kyse oli The Toastersien ekasta ikinä Eestin keikasta. Harvoja vetoja koko festarilla, jonka olisi suonut venyttävän lyhyen soittoslotin rajoja. Elämänohjeeksi kaikille meille, The Toasters päätti kompaktin hittipakettinsa tietenkin niinkuin aina, ”Don’t Let The Bastards Grind You Down”. New Yorkin katujen ääni.

Sitten jalan suoritettu siirtymä Telliskiven vanhalle veturi-talli-ja teollisuusalueelle, joka on kokenut melkoisen kasvojenkohotuksen aivan viime vuosina. Löytyy huikeita ravintoloita ja mielenkiintoisia, hyvin varusteltuja soittopaikkoja. Ei jää keikkamestojen määrästä ainakaan enää kiinni Tallinnassa. F-Hoone-ravintolan takayhteyden soittosali Must Saal tuli korkatuksi seuraavaksi. Lavan täytti yksin ja intensiivisesti 25 minuutin ajan monesti Suomessakin nähty kansanmuusikko Mari Kalkun. Punaisessa koltussaan Kalkun vangitsi hetken, ei ole ihan helppo laji löytää tunnetta tällaiseen minikeikkaan, mutta hienosti tuli läpi. Eestin parhaat asiat tulevat alunperin maan eteläosista, niin tämäkin. Kalkunin instrumentti on kannel, mutta soitin ei kuulosta käsissään sietämättömältä, niinkuin liian usein. Eteläisen Eestin kansanmusiikkiin soljuu mukaan appalakkialaisen americanan sävyjä. Tänäkin vuonna Kalkun on jo kahdesti soittanut Suomessa, lisää ei ole juuri nyt sovittuna, mutta kyllä niitä tulee vielä. Kalkunin oli täällä tarkoitus esiintyä saamelaisen räppäri-joikaaja Ailu Vallen kanssa, mutta poroilla lähti vasominen käyntiin ja Valle jäi ns. oikeisiin töihin.

Oli tarkoitus nähdä erittäin kiinnostava, isoa brittirockia soittava tallinnalainen Colors of Today, mutta Erinevate Tubade Klubilla pyydettiin ottamaan kengät pois, ja laittamaan semmoiset tyhmät kiinteistönvälityspussukat tilalle. Ei oikein iskenyt, joten pyörsin ovelta pois. Syytä stiflattoman tilan olemukseen en koskaan saanut tietää, ei tuommoisia sitten kuitenkaan aleta kyselemään ovella päivystävältä tytöltä, tuskin se hänen henkilökohtaiseen mieltymykseensä perustuu. Ensi kertaan Colors of Today, tulkaa Suomeen. Tai kai Härmäänkin tulisi vaikka kuka, jos joku kutsuisi. Juttelin eräänä iltana ehkä kovimman eestiläisen bändin, Sibyl Vanen basistin Heiko Leesmentin kanssa, että miksi te(kään) ette käy Suomessa soittamassa? No, on oltu kai kerran, mutta kun kukaan ei kutsu. Suomalaisten rockpromoottereiden kannattaa siis jatkossakin ahkerasti käydä TMW:lla ja kaupungin keikoilla, ja poimia mielenkiintoisia artisteja vaikkapa nyt minimissäänkin Flow’hon ja Sidewaysiin, Valoa Festivalille, klubeillekin. Bändien pyynti on varmasti maltillinen, lentää ei tarvitse ja pikku rundin voi järkätä kohtuu kuluilla. Onko kyse vain siitä, että Eestiä katsotaan yhä rockmaana vähän kuitenkin yläkulmasta? Colors of Today voisi soittaa isonkin vedon vaikkapa Flow’ssa, ja jos est-pääte mistään syystä bändin nimen perässä häiritsee, niin close your eyes and think about England. Kenkäepisodin takia jäi näkemättä myös paperilla kiinnostava venäläinen The Karovas Milkshake. Ja tästä nyt puhumatta, että miksi venäläisbändejä nähdäkseen pitää pääosin matkustaa Tallinnaan. Tuli nähtyä kaupungissa asutun neljän vuoden aikana todella kovia vetoja sieltä puolen esirippua, eikö Helsingin venäläisasujaimisto jo riittäisi pohjaksi tuoda artisteja myös Stadiin. Juna tulee keskustasta keskustaan Pietarista, ei voi olla vaikeaa. Sitäpaitsi, ne venäläisbändit, jotka ulkomaille lähtee, siitä valtavasta massasta yrittäjiä, on aina järjettömän ammattimaisia ja kovia.

Ilta jatkui jälleen von Krahlissa, jossa eestiläinen I Wear* Experiment ei oikein onnistunut vakuuttamaan yläparveltä väijytyllä keikallaan. Jotenkin ohi valui myös kanadalainen Cari Cari, mutta sen sijaan belgialainen The Intergalactic Lovers vakuutti kyllä. Nämäki saisi joku hoitaa Suomeen, MOT, tsekkaa vaikka vuonna 2008 perustetun bändin käsittääkseni viimeisin singlejulkaisu ”Between The Lines”.

PERJANTAI 06.04.2018

Tallinn Music Weekilla on myös City Stage-ohjelmisto, jossa musiikki levittäytyy ilmaiseksi kaiken kansan kuultavaksi. Tässä skenaariossa tulikin nähdyksi mielenkiintoinen ruotsalainen poptrio Pajalan Vittulanjänkältä. Ei ehkä maailman helpoin mesta olla poptähti, erilaisuuden sietäminen ei ehkä ihan Pajalan peruskivessä taida olla hakattuna. Tai mistä minä tiedän, mutta ponnistaa sieltä tänne, vaatii kovaa naisenergiaa ja asennetta. Siitä The Magnettesissa onkin kyse. Bändi veti neljän biisin puoliakustisen keikan Nordic Hotel Forumin sviitissä. Kyllä, ensimmäinen kokemani hotellihuonekeikka oli totta. Oli meitä siellä ehkä kymmenen, lisääkin olisi mahtunut. Tomas Bäcklund Thuneström soitti sähkökitaraa pikku vahvistimen kautta, ja Sanna Kalla ja Rebecka Digervall lauloivat kauniisti yhteen sointuvilla äänillään. Bändin jäsenet ovat meänkieliseen maailmaan syntyneitä, mutta eivät koskaan saaneet oppia itselleen kuuluvan äidinkielen puhumista. Siksi paljon asiaa rajaseudulla hävettiin, nyt kai asiat ovat taas piirun paremmin. Tosin, ensin pitää määritellä piiru. Hieno poppisbändi, jonka toivoisi pääsevän lähtökohdistaan pitkälle. Nämä pitää nähdä oikealla sähköiselläkin keikalla. Toimivinta lyhykäistäkin lyhykäisemmässä sviittisetissä oli äärettömän kaunis, viime vuonna sinkkuna julkaistu ”Young and Wild”. Tämän kuuluisi ollut olla Brittien sinkkulistan kakkosena, mutta ei ollut.

Illan oli tarkoitus jatkua Sadaman alueella Loomelootsik-ravintolan yläkerrassa, jossa FatCat Records esitteli kokeellisemman pään signauksiaan. Mutta jotenkin brittiläisen pianistin Simon Vincentin kokeellistakin kokeellisempiin suhinoihin meni aivan samantien hermo. Sointu antoi odottaa toistaan, sävel seuraajaansa. Vielä kun pikkuiseen saliin oli varsin vaikea nähdä yleisön läpi, kymmenen minuutin otantakin tuntui pitkältä. Anteeksi nyt vaan, mutta tämäkin kaveri on tullut lentokoneella tänne esittämään nämä muutamat suhinat. Joskus ei vaan tajua. Kiitos Vincentin, jäi näkemättä myös levyiltä erittäin kiinnostava japanilainen Hatis Noit, samassa tilassa hetkeä myöhemmin.

Raitiovaunusiirtymä Telliskiven alueelle jälleen, ja parempaa yritystä pystyyn. Jotain piti yrittää Suomestakin nähdä, joten mahdollisuus piti antaa The Gentlemen Losers-duolle, jonka muodostavat Kuukan veljekset Helsingistä. Eikä ainostaan kaksi veljestä, vaan myös kaksi Applen tietokonetta. Ja valitettavasti meikäläinenkin, joka on kuunnellut ns. edellisessä elämässään todella paljon ambientia ja kaiken maailman kokeellista sätkettä, ei vaan saa mitään irti silloin, kun pimeydessä loistaa pari valkoista, haukun verran vajaata omenaa. Toinen Kuukka soitti sentään jotain kitarascapeja siihen oheen, mutta en ollut kohderyhmää, joten ei vaan lähtenyt. Yhtään ansiokkaammin ei sujunut toinenkaan illan suomalaisotanta, paria tuntia myöhemmin samassa Must Saalissa soittanut duo Pohjonen/Alanko. Kaksi aika kovaa nimimiestä pantu yhteen ja todella pitkään jo pitänyt tämä combo tarkistaa, mutta ei pidä enää. Arvostan kumpaakin suuresti omillaan, ja Kimmo Pohjosenkin olen nähnyt tosi monesti ja myös ihan soolona, mutta tämä ei nyt toiminut. Ismo Alanko on Suomen kovimpia lauluntekijöitä, mutta siellä ne istuivat Galactica-valokypärät päässä ja musiikki oli ihmeellistä öninää ja älinää. Jälkikäteen kuulin, että havaintoni koski reiluuden nimissä ehkä enemmänkin keikan alkua, loppua kohti meininki muuttui.

Tässä välissä oli ollut kuitenkin laatua kulman takana. Ensin Vaballa Lavalla eestiläinen kansanmusiikkipoljentoinen Curly Strings, joka on maansa suosituimpia bändejä, ja kiertää paljon, minne ikinä pyydetään — sekä paljon ennakkoon odottamani mainio maanmiesbändinsä, progressiivisen rockin kulta-aikaan kumartava Pöhja Konn. Curly Strings on perustettu 2012, ja sen nopean nousun keskiössä on ollut kaunisäänisen Eeva Talsin laulu ja viulu. Bändi sekoittaa eestiläiseen kansanmusiikkiin bluegrassmeininkiä ja skotlantilaisia tunnelmia. Sillä on takanaan kaksi albumia, jotka molemmat valittiin Eestin parhaaksi ilmestymisvuonnaan. Muutama kesä takaperin radiohitiltä ”Kauges kulas” ei voinut Tallinnassa mitenkään välttyä. Curly Strings aloitti keikkansa parhaalla mahdollisella tavalla, surumielisen kauniilla ”Miks sa murrad mind”-laulullaan. Ja toki se kesähittikin kuultiin, tupa oli täynnä, ellei peräti loppuunmyyty. Pitää arvostaa porukoita, jotka ostavat lipun alle puolen tunnin keikalle, jos vaikka mikään muu ei saman salin ohjelmistossa nappaakaan. Curly Strings on nähtävissä Tampereella 15.kesäkuuta, sinne siis.

Pöhja Konn soitti napakan ja hyväsoundisen keikan Rohelisessa Saalissa nurkan takana. Bändi antaa kunniaa Genesikselle, Gentle Giantille ja muille brittiprogen suurille, mutta itselle siitä tulee kyllä eniten mieleen kotimainen legenda 70-luvulta, Tabula Rasa. Johtui osittain toki laulukielestäkin, eesti kun on hiukan semmoista progressiivista suomea. Festarin bändeistä ainakin Pöhja Konn on yksi niistä, joka tulee soimaan kotikoneissa vielä jonkin aikaa. Se oli myös yksi niistä bändeistä, joka sai soittaa festareilla useammin kuin kerran. Tallin Music Weekillehan saa myös avoimen haun kautta tarjoutua soittamaan, ja tarjota bändejä levy-yhtiönsä katalogista showcasekeikoille.

Elephants From Neptune oli pitänyt nähdä jo vuosia, nyt vasta onnisti. Bändi ponnahti alunperin pikkuisesta Vösusta, Tallinnasta Narvaan päin puolimatkaan. Sittemmin silläkin on ollut aika isot nousut, bändi on tehnyt keikkoja Britanniassakin, mikä on aina meriitti. Se soittaa periaatteessa erittäin tehokasta aavikkorockia tanssittavalla biitillä ja mukaan sekoittuu hiukan brittipsykedeliaa, kitarat pörisevät ja rumpusoundi on iso. Jotenkin oma viritystila ei juuri nyt ollut Elephantseille otollinen, uuden otannan on siis joskus syytä tulla. Mutta jos annatte alle kymmenelle eestiläiselle bändille ikinä mahdollisuuden, antakaa näiden olla yksi. Kiitos levystä, rumpali Jon, lupaan kuunnella sen pikapuoliin.

Oman iltani päättänyt Trad.Attack! iskikin sitten jo kovemmin, ja oli hyvä lopetus kakkospäivälle. Jengiä oli Rohelisessa Saalissa paikalla erittäin paljon, hyviä näkösijoja oli vaikea saada, mutta eipä paljoa haitannut. Porukat pähkinöinä, eikä bändillä ollut nytkään aikaa kuin puoli tuntia. Trad.Attack! (kirjoitusasu siis täsmälleen tuo) soittaa (sekin) kansanmusiikkipohjaista puoliraskasta, jalan alle käypää rockia. Melodisesti ei olla kaukana jostain Metsatöllista, mutta toki se thrashmetal-kitaraseinä uupuu. Puhutaan samasta traditiosta kuitenkin, Trad.Attackin soundia leimaa Sandra Vabarnan säkkipilli. Välillä pillit soivat myös hyvin irlantilaisesti. Ei siis ihme, että bändi kiertää ahkerasti maailmalla, ja onkin ilmoittanut haluavansa soittaa kaikissa maailman maissa. Projekti alkoi ekojen keikkojen välispiikkivitsistä, ja on jo hyvässä vauhdissa. ”Söit”-hittibiisi polki todella tehokkaasti, tanssilattia möyri kuumana, ja muutenkin Trad.Attack! soitti yhden koko festarin kovimmista nykäisyistä.

LAUANTAI 07.04.2018

Päätöspäivä lauantai oli omalta osalta festivaalin tehokkain päivä. Latvialainen Polifauna aloitti homman Viru Keskuksen lavalla kello 14.30. Ja osoitti, että hyvän keikan voi soittaa vaikka päällään, tai vaikka ostosmaailman läpi flaneeraaville ohikulkijoille. Ja osoitti, että Latviasta tulee paitsi äärikovia metallibändejä, myös popimpaa laatua. Polifaunalla on karismaattinen laulaja-kitaristi Andris Strazds. Bändi soitti levyiltä tuttua unelmapoppiaan livenä pari naksua raskaammin, ja oikein hyvä niin. Levyiltä tähän on anti-shoegazemiehen hiukan vaikea suhtautua, mutta livenä toimisi uudemmankin kerran. Mahtava puolituntinen. Polifauna on kiertänyt pääosin Latviaa, joten toivottavasti sille oli iloa jatkon kannalta myös illan klubikeikasta. Bändin puolesta todistakoon vaikka tanssittavan tehokas ”Hurt Me”. Polifaunan toisen biisin aikana kauppakeskuksen uumenista horjui lavan eteen joraamaan jo todennäköisimmin neuvostoaikoina itsensä työttömäksi ryypännyt osapäiväspurgu, jolla oli bändin soittaessa ihan aidosti hauskaa. Tämmöistä jortsuamista näkee todella harvoin. Ja noihan sitä jorataan huikan päivägänätsyissä. Mies sentään pysyi pystyssä, eikä häirinnyt ketään. Mutta piankos kaksi vakavailmeistä vartijaa saattoi jo herramme häpässä pois bändin näkökentästä. CityStage-konsepti, että taide kuuluu kaikille, ei nyt toteutunut. Muuten oli mahtavaa nähdä näillä ilmaiskeikoilla paljon ohikulkevia eläkeläisiä, äitejä lapsineen ja ilmiselvästi paikalle sattumalta eksyneitä suomalaisia ostelijoita.

Joku paikallinen hiphop-ryhmä tuli samalta Viru Keskuksen lavalta sivukorvailtua, mutta sitten lavan otti yksi kovimmista nykyajan eestiläisistä bändeistä, vuonna 2010 Pärnussa perustettu Sibyl Vane. Nyt on kova, jos yhtään kiinnostaa bluespohjainen voimarock, niin nyt on NIIN kova trio, että loppui jo päivän kauppakeskusvedolla ylisanat kesken. Illan klubikeikasta puhumattakaan. Olin nähnyt Sibyl Vanen jo 2012 Tallinnan Rockstar’sissa ja siitä lähtien joutunut seuraamaan bändin uraa. Kokoonpano on edelleen sama, käsittämättömän upealla äänellä varustettu Helena Randlaht kitara ja laulu, Heiko Leesment bassossa ja Hendrik Liivik rummuissa. Soitto on kuudessa vuodessa entisestään tiivistynyt ja bändi on aivan huiman tiukassa kunnossa. Anteeksipyytelemätön puolituntinen kauppakeskuksessa keskellä päivää, vetäkää perässä. Ja tuokaa nämä nyt Suomeen. Toisena soineen ”Thousand Wordsin” aikana ilmestyi tuttu juoppo joraamaan, kuin ei olisi huomista. Eikä välttämättä ollutkaan. Rumpali Liivikilla meni pokka samantien, mutta komppi pysyi. Helena yritti ja yritti pitää pokeria, mutta hankalaa oli. Jostain ilmestyivät jälleen tutut vartijat, ja uudet lähdöt tuli. Meininki kuin kotimaisessa komediassa. Kun keikka oli ohi, tuiki tuntematon jäbä ojensi Helenalle kukkakimpun, ja poistui sitten. Aivan mahtavaa reagointia.

Seuraavaksi soitti intialainen laulaja-lauluntekijä Shriram Alluri bändeineen. Alluri laulaa eteläintialaisella tegulun kielellä, mutta mitä biisejä! Aivan huimaa tavaraa, välillä kuulosti post-punkilta, välillä Jersey Shoren isoilta miehiltä, ja kuusimiehinen bändi oli viritetty kovaan lyöntiin. Loistoesimerkki siitä, miten aina kannattaa mennä kuulemaan uutta ja itselleen ennenkokematonta. Aina voi yllättyä, harvoin pettyä.

Lauantain iltaohjelma alkoi, ja ihan suunnitellusti, yhteistyössä Tuska Festivaalin kanssa toteutetulla metallilavakonseptilla Von Krahlissa. Sekunnilleen sovitusti illan päräytti käyntiin nuorehko tallinnalainen death metal-rykmentti Deceitome. Bändillä on takanaan vasta yksi albumi, mutta herran pieksut miten paiskoi komeaa kuoloa, kovaa, mutta hyvillä soundeilla. Ja biisitkin kestivät vertailun lajityypissä, jossa jo paljon on kuultu. Eniten tuli mieleen Obituary, mutta ei sekään nyt oikeutta tee, kummallekkaan. Paperilla mielenkiintoisinta bändissä oli sen solistirekrytointi, eli Forgotten Sunrisen jo golden days 1992 perustanut, ja tuota maailmanluokan industrialbändiä edelleenkin johtava Anders Melts. Parimetrisen hongankolistajan kiusattu ääni sopi tummaan kuoloraastoon livenä erittäin hyvin. Ja hei tiedoksi, näin kannattaa valaista dödöbändi. Himmeästi ja takaapäin, valojen loputon liike on sivuseikka. Ja hei, kuinka monessa kuolonmetallibändissä olette nähneet nuoren naisen bassossa, ja siis sormilla, ei plektralla. Diggasin. Parhaita etukäteisvalintoja tulla nähdyksi koko tapahtumassa.

Seuraavaksi alakerrassa raastoi paikallinen Socialysum grindcoreaan ihan osaavasti, jo kasvamaan päin olleen yleisön edessä, mutta ei tämmöinen oikein iskenyt tähän väliin. Grindissä pitää olla sitä ihan oikeaa maailmanluokkaa, että se noin lajityyppinä toimii livenä.

Liettualainen, Vilnassa seitsemän vuotta sitten perustettu Delvsy kiiruhtaa hitaasti sekä toiminnassaan, että musiikissaan. Se eteni viime vuonna kakkosalbumiinsa ”Private Suite”, ja kyseessä on kyllä ihan laatukokonaisuus. Tämmöistä post-black metallia oli puolisen tuntia juuri sopiva annos, vaikka kotioloissa huomasikin kykenevänsä kuuntelemaan tuoreen albumin kokonaan läpi. Ja hei, kuka keksi termin, post-black metal, ja miksi? Kaikki Darkthronen ”Transylvanian Hungerin”, Mayhemin ”De Mysteriis Dom Satanasin” ja Burzumin ”Hvis Lyset Tar Ossin jälkeen on ollut post, black metal. Miksi musiikkia(kin) pitää aina niin tavattomasti lokeroida ja kategorisoida?

Venäläinen Show Me A Dinosaur ja latvialainen Omerta jatkoivat peräjälkeen, ensinmainittu soitti umpitylsää, mutta muodikasta shoegazebläkkiä (en ole itse näistä yhtään keksinyt!) ja jälkimmäinen lähes yhtä tylsää instrumentaaliraskasrockia, ihan kelpo groovella kyllä. Mutta sen verran meni tunti geneeriseksi, että pakko oli vaihtaa maisemaa. Uusi maisema oli Kivi Paber Käärid-niminen ravintola Telliskivessä.

Pekko Käpin olin nähnyt useamminkin, viimeksi syksyllä privaatimmassa tilaisuudessa Amsterdamissa, jossa miehen ugrit murhaballadit saivat kansainvälisen jengin ihan oikeasti hetkeksi hiljentymään, mutta vain hetkeksi. Kerrattain aiemmin olin nähnyt myös Käpin K.H.H.L.-trion. Tutkittua laatua oli siis luvassa, ja vaikka Käppi itse piti puolen tunnin otantaa selvästikin liian hätäiseksi puskettuna, niin hyvinhän se meni. Tutut hirttosilmukkalaulut pääkallojouhikon säestämänä, K.H.H.L:n äärettömän eleettömästi komppaamana. Kyllä ”Piika Kaarin” on näissä lajityypeissä upea biisi. Taatusti kohtuu huonosti sanoja ymmärtänyt yleisökin jaksoi ihan malttaa menemään, hetken tuntui ok:lta olla suomalainen.

Heti Käpin lopeteltua piti rynniä pihan yli Sveta Bariin varaamaan hyviä paikkoja näkemään yksi ehkä kaikkienkin aikojen tärkeimmistä eestibändeistä, eli Allan Vainolan johtama, todella komeaa isojen stadioneiden rockia soittava Söpruse Puiestee. Ei tokikaan niin, että orkesteri olisi rockiaan päässyt stadionluokkaan soittamaan. Olin nähnyt bändin Tarton Rock’N’Roll-klubilla vuosia sitten, ja halunnut uusinnan siitä lähtien. Vainolan ura alkoi Vennaskondissa 90-luvun alussa, oma bändi syntyi omien biisien ympärille 2003. Neljä studioalbumia julkaisseella orkesterilla tuntuu olevan kotimaassaan vankka kannattajakunta, siksi pieteetillä keikkaa kuvattiin ja lauluja laulettiin mukana. Sveta Bar kuulosti ehkä koko festivaalin heikoimmalta venuelta, mutta Puiestee selvisi soundihommista silti ihan ok. Ultrakauniiseen 2011 julkaistuun biisiin ”Rahu, ainult rahu” saatiin mukaan sen levyversiossakin laulanut Merili Varik, joka viihtyikin sittemmin stemmalauluissa koko keikan ajan. Alkupuolella kuultu triphopraita ”Ma olen onnelik et inimesed on nii iluset ja head” kulki komeasti, ja toi esiin Allan Vainolan uskonnolissävytteistä tekstittämistä. Koko setti päättyi upeaan radiohittiin ”1905”, ja kenties koko TMW:in eniten odottamani keikka oli paketissa.

Sitten vielä yksi lokaationvaihto, ja illan päätteeksi tsekkaamaan Sibyl Vane toista kertaa samana päivänä, nyt hikisemmällä sisäilmakeikalla Kino Söpruksessa. Joka on Tallinnan vanhin toimiva elokuvateatteri, mutta myös keikkapaikka. Sibyl Vane ei pettänyt nytkään, ja koska kyse oli illan viimeisestä vedosta, suotiin sille myös hiukan vapaampi aika. Bändi on raskautunut aika paljon vuoden 2012 esikoisalbumin tietämiltä, mutta se raskautuminen ei ole kyllä ollenkaan pahaa tehnyt. MOT, kakkosalbumin raita ”Rocket Song” on maailmanluokan rockia, Helena Randlahtin häkellyttävä ääni ja äärettömän viehättävä tapaa laulaa englantia, ja herrain tiukka komppi riittäisivät vaikkapa pelkästään viemään nämä pidemmällekin. Uskotaan, että vielä lunastuu, olisi todella sääli hukata tällainen bändi soittamaan vain kotimaan luolissa vuosi toisensa jälkeen. Todella kova päätös vuoden 2018 Tallinn Music Weekille. Jota voi vain tapahtumana erittäin lämpimästi suositella, sanoinko jo? KG

Posted in acoustic, alternative rock, ambient, art rock, blues, blues rock, britpop, contemporary classical, death metal, dream pop, electric blues, electronica, electropop, festival, folk, folk rock, garage rock, heavy metal, hip hop, improvisational music, indie pop, indie rock, indoor festival, instrumental rock, jazz, melodic death metal, minimalistic music, murder ballads, noise, pop, poprock, post metal, post punk, progressive rock, rock'n'roll, rocksteady, shoegazing, singer-songwriter, ska, world music and tagged #tallinnmusicweek, 1905, Ailu Valle, Allan Vainola, Alluri, Anders Melts, Andris Strazds, Anton Sevidov, Bucket Hingley, City Stage, concert report, Dead Furies, Deceitome, Devlsy, Don't Let The Bastrads Grind You Down, Eeva Talsi, Elephants From Neptune, Erinevade Tubade Klubi, Ewert and The Two Dragons, F-hoone Must Saal, FatCat Records, Feast of The Vampire, Forgotten Sunrise, Gilbert Covarrubias, Heiko Leesment, Helena Randlaht, Hendrik Liivik, Hurt Me, I Wear Experiment, Intergalactic Lovers, Kauges kulas, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kimmo Pohjonen, Kivi Paber Käärid, konserttiarvio, Live Nation Baltics, live report, livearvio, Loomelootsik, Ma olen onnelik et inimesed on nii iluset ja head, Mari Kalkun, Merili Varik, Miks sa murrad mind, Musiikki ja Media, Nordic Hotel Forum, Omerta, Pekko Käppi, Pekko Käppi & K.H.H.L., Piika Kaarin, Pohja Konn, Pohjonen/Alanko, Polifauna, Rahu Ainult Rahu, Rebecka Digervall, Rock City a Go Go, Rocket Song, Roheline Saal, Sami Kuukka, Sandra Vabarna, sanna Kalla, Söit, Söpruse Puiestee, Show Me a Dinosaur, Shriram Alluri, Sibyl Vane, Simon Vincent, Sociasylum, Swans, Take a Chance with Me, Tallinn Music Week, Telliskivi, The Gentlemen Losers, The Grand Astoria, The Magnettes, The Toasters, Thousand Words, Tim Karns, Tomas Bäcklund Thuneström, Tommi Laine, Trad.Attack!, Tuska Open Air, Vaba Lava, Ville Kuukka, Viru Keskus, von Krahl | Leave a comment

31 heinä 2015

Rytmihäiriö, Rotten Sound, Medeia, Kovaa Rasvaa @ Indie-Iltamat, Klubi, Turku 29.07.2015

Turku ja heinäkuinen keskiviikko, jengi vaeltelee kohti DBTL-tapahtumia toisella puolella jokea. Humalistonkadun sisäpihalle valuu ihan omannäköistään possea. Turun keikkakalenteriin itseensä vakiinnuttanut Indie-iltamat tarjoilee avausiltanaan kovaa ajoa; hardcorea, surmacorea, gambinacorea, crossoveria, grindia, miten vain. Rakas lapsi ja noin poispäin.

Illan avaa kolmen nuoren naisen ja yhden karpaasin Kovaa Rasvaa-orkesteri. Se lanaa tunteella ja tiukasti crossover-thrashiaan, mutta ei lanaa kauaa. Keikka on yksi lyhimmistä koskaan näkemistäni. Se kellottaa niin lyhyen ajan, etten ehdi edes kellottamaan. Joskus joku eestiläinen hiphop-kölvi veti B-Realin lämppärinä vain kymmenen minuuttia (ja se toki oli ihan riittävästi). Uutta ennätystä ei sentään synny, Kovaa Rasvaa kaahaa kuitenkin vartin verran. Ja hei, ihanaa niin, täsmälleen oikea kesto keikalle. Ja tällaistahan katsoo aina mielellään, piiskataan ilmat pihalle, ja pois.

Vaikkakin nyt on Suomessa aivan liian muodikasta olla retro, thrash, crossover, hardcore tai ylipäätään punk, ja mitä niitä nyt on, niin silti tuntuu että tästä bändistä kuullaan vielä. Nekin jotka eivät vielä ole kuulleet. Tälle mahtavan hämmentävälle kvartetille antaa anteeksi farkkujen sisään tungetut paidat ja panosvyöt (ja ehkä osin myös sen väsähtäneen kitarankierrättämisen biisien välillä). Koska retroaminen ei ole orkesterin pointti. Vaan soittamisen ja kaahaamisen jaettu ilo. Kovaa Rasvaa, kova keikka.

Sitten Medeia, jonka ensinäkemiseen meni vuosia, ja nyt sitten yhtäkkiä vain toistakymmentä päivää edellisestä keikasta. Pitkälti, ellei täsmälleen sama setti kuin vastikään Tampereen Klubilla. Keikan kohokohtina tuore videobiisi ”Franpire”, joka lienee liveyleisölle soitettu nyt vasta kolme kertaa, sekä tietenkin komeasti murjottu ”Abandon All”. Jälkimmäiseen biisiin solisti Frans Aalto saa vieraakseen (tai siis fiittaamaan, niinkuin on muodikasta sanoa) Keijo Niinimaan, jolla tunnetusti on takanaan seitsemän vuoden stintti Medeian nokilla. Bändi moukaroi hyvällä fiiliksellä ja medeiamaiseen tapaan tuumaakaan ilmaiseksi antamatta. Tässä on kovan työmoraalin bändi, joka kannattaa tsekata heti, jos progressiivinen, corelta maistuva döödis uppoaa. Pelkästään se huikea puhti, millä bändi takoo settinsä läpi arki-iltana, on vaikuttavaa. Kahden kitaristin (Samuli Peltola ja Pekka Mörö) sovittaminen on osaavaa, kerrankin kannattaa pitää bändissä kahta kitaristia. Uutta EP:tä on luvassa Medeialta elokuussa, ja sen myötä varmasti lisää energisiä keikkoja.

Rotten Sound tuli nähtyä juuri Tampereen Klubilla niinikään, mutta kertauksestahan kaikki oppi ponnistaa. Puolisen tuntia tiukkaa grindausta, mutta en jälleenkään voi olla toistamatta itseäni; Rotisko on parhaimillaan, kun tempo hiukankin laskee. Kappalemateriaalia en tunne edelleenkään nimeltä, joku huuteli koko keikan ajan ”Obey”, johon solisti Niinimaa huumorilla, että sitä ei koskaan enää soiteta, koska se on liian pitkä. Siis päälle kolme minuuttia. Suomen kovin grind-alan yrittäjä on nyt nähty vähäksi aikaa, ehkä keskityn pyörittämään ”Cursed”-albumia kotoisassa musacornerissa.

Rytmihäiriö on pitänyt pitkään tsekata livenä. Sen kaikki levytetty materiaali on ollut henkilökohtaisessa tehokuuntelussa jo kauan ja hartaasti, eniten kaikista kuitenkin vuoden 2007 albumi ”Sarvet, sorkat, salatieteet”. Siinä on kuulkaa kova kiekko, ja tekstillisesti luonnehtii maatamme ehkä ansiokkaimmin sitten Mikko Niskasen elokuvien. Nimittäin sitä osaa maata, jolla ei mene niin hyvin, ja jota riittää ulkona tuolla. Rytmihäiriöllä on tietysti pilke Gambinan sameuttamissa silmissään, mutta jos nyt joku leimaisi orkesterin huumoribändiksi pelkästään, sitä rikotulla Gambina-lestillä silmään.

Bändi laulaa surmista, murhista ja tapoista, tekstien aiheet Alibista ammennettuja. Niin, ja sitten bändi laulaa Gambinasta, suomalaisen laitapuolen kulkijan lasisesta laulukirjasta. Mutta tematiikkaakin tärkeämpää on, että Rytmis ajaa ilkeästi, taitavasti ja mietitysti piiskaavaa HCtaan, siis surmacorea, niinkuin se itse musiikkiaan kutsuu. Levyillä bändin core on suorastaan paikoin nerokkaasti sovitettua, se ei tyydy pelkkään lanaukseen. Lavalla toki homma suoraviivaistuu, ehkä hetkittäin turhankin paljon.

Tänään myös Klubi jätti soundillisesti toivomisen varaa. Unto Helon laulusta olisi voinut saada enemmänkin selvää. Toki kesken keikan avattu Gambinakin otti osansa, mutta olisihan se nyt tämänkaltaisen bändin kohdalla kiva saada laulusta parempi tolkku. Bändillä tuntuu olevan vannoutunut fanikanta, varsinkaan kun keikkoja ei soiteta joka kissanristiäisissä, vaan varsin harkitusti. Arvostan kovasti mietittyä keikoillelähtöä, Rytmihäiriö ei esiinny tv:ssä Jenni Vartiaisen kanssa, se on bändinä laitapuolen katkotallaaja.

Illan tuntisen kaahauksen ehdottomat kohokohdat olivat ”Saatana on Herra”, ”Lähimmäistä lähietäisyydeltä”, sekä ”Jäljet johtavat ryyppykämppään”. Muutenkin setti oli hittivoittoinen, ja puhun nyt hiteistä itselleni, bändin ankarana kotikuuntelijana. On aivan varmaa, että tämä ei Rytmihäiriön maailmassa ollut vuoden kovin keikka. Joten bändi pitää tarkistaa uudestaan jossain kohtaa, ja toivottavasti kuulaammilla soundeilla. Muutenkin ilta oli venynyt pitkäksi roudaus-ja soundchecktaukoineen, joten ei ollut omakaan viritys ihan tismalleen seitsemän surman taajuuksilla.

Illan keskeisin anti oli lopultakin kuitenkin Turun Klubin korkkaaminen (joo, kyllä, en ole ollut täällä aiemmin keikalla, Turussa tulee pyörittyä muutenkin varsin harvoin). Klubi on miellyttävä rokkiluola, ja ennenkaikkea erittäin epäsuomalainen, niinkuin itse kaupunkikin. Klubi voisi helposti olla Pariisissa tai vaikka San Fransiscossa. Paikka on muistettu akustoida pieteetillä, ja portaittaisen lattian ansiosta kaikki näkevät jotain. Bändiä pääsee hämmentävän lähelle ja todella mielenkiintoisiin kulmiin. Klubilla voidaan myös soitattaa kahdessa tilassa, jotka eivät häiritse toisiaan. Ja narikkakonsepti on Tampereelta tuttu, maksat vain jos jätät jotain. Yhdessäkään entiseen elokuvateatteriin rakennetussa klubissa, joka olisi toiminut huonosti, en ole vielä onnistunut olemaan. Johtunee siitä, että tilaa on jo alunperin jouduttu miettimään näkyvyyden ja äänen kannalta. Plus että leffateatterissa on aina nouseva lattia. Eli että jos leffateattereista on joku vimma päästä eroon, niin rakennettakoon niihin sitten edes keikkamestoja. KG

Posted in crossover, crossover thrash, death metal, deathgrind, grindcore, hardcore, melodic death metal, progressive death metal, punk, surmacore and tagged Gambina, Indie-iltamat, Jäljet johtavat ryyppykämppään, Keijo Niinimaa, Klubi Turku, Kovaa Rasvaa, Lähimmäistä lähietäisyydeltä, Medeia, Obey, Rotten Sound, Rytmihäiriö, Saatana on Herra, surmacore, Unto Helo | Leave a comment

30 kesä 2014

1 Comment

Emperor (no), Neurosis (us), Satyricon (no), Church of The Dead (fin), Diesear (tw), Ego Fall (ch) @ Tuska Open Air, Helsinki 29.06.2014

En voi kehuskella olevani Tuska-festivaalin veteraani tai vakiokävijä. Olin edellisen kerran lippujonossa vuonna 2000, silloin tapahtuma oli huikeasti pienempi ja lutuisempi. Tapahtumapaikkanakin oli tuolloin vielä ne silloin niin tärkeäksi koetut makasiinit. Edellisestä Tuskastani muistijälkiä ovat jättäneet vain Gamma Ray, ja jo edesmennyt Sinergy. Kaisaniemen kaudella en siis koskaan festereille ennättänyt, ei jotenkin paikkaseutu houkutellut, vaikka tarjonta toki vain koveni vuosi vuodelta. Mutta kun Tuska mallia 2014 julkisti keväämmällä, että lauteille saadaan Norjan blacklegenda Emperor vetämään esikoisalbumiklassikkonsa ”In The Nightside Eclipse” alusta loppuun, piti sunnuntain päivälippu hankkia myyntiintulotunnilla. Ja kun ohjelmistossa kylkeen lyötiin vielä toinen norjalainen kunkkubändi samalta alalta (ja ajalta), nimittäin Satyricon, ei ollut vaihtoehtoa jäädä kotiin. Ja olihan siellä paljon muutakin hyvää.

Sääherra oli luvannut koko päiväksi tuskaa niskaan, ja tulihan sitä. llkeän, joka paikkaan tunkeutuvan sumusateen muodossa. Kokenut ulkoilmakeikkailija toki osaa pukeutua, mutta myös suunnitella hyvin. Itse kaavailin metallisapattini niin, että isken paikalle vasta ekojen bändien soitettua, pari ensimmäistä tuntia sisätiloissa kiinanpoikia kuunnellen, ja sitten ulkoilman välitarkistus. Jos vettä sataa edelleen, jatkan mielenkiintoista ohjelmaa tarjoavalla sisälavalla ns. nakkisuojassa. Ja sitten Satyriconin ja Emperorin takia voi jo kastuakin, mikäli pakko. Ja aivan suunnitellusti meni.

Suoraan siis sisätiloihin eli Pannuhalliin rakennetun Club 3rd Stagen äärelle. Tai sitten voidaan ihan, Suomessa kun ollaan, puhua vaikka klubilavasta. Siellä oman Tuska-päiväni avasi iloinen yllätys Kiinan Sisä-Mongoliasta, Ego Fall. Joka päivä ei näe mongolialaisia metallibändejä, joten nämä olin oikein suunnittelemalla suunnitellut tsekkaavani. Ja hyvä niin. Kiitos kaikille muillekin paikalla olleille, me teimme näiden erittäin sympaattisten kiinanpoikien päivän, ellei pidemmänkin ajan. Solisti muisti kiittää moneen otteeseen yleisöä, päivä oli koko bändille suuri. Kaukana kotoa, maineikkaalla metallifestarilla Euroopassa, lavan edessä mukavasti possea, ja posse täysillä menossa mukana. Ego Fall yhdistelee melodiseen kuoloonsa tai coreensa mongolialaisia perinnesoittimia (sämpleinä toki näin livenä), ja basistin toimittamaa khoomei-laulua. Ennenkaikkea jätkien soittamisen iloa oli pakko todistaa hymy suupielessä, saattaisinpa näiden levyynkin tutustua. Hoitakaa hei joku kiltti hyvä taho nämä talvella Eurooppaan klubikiertueelle lämppäämään jotakin kokeneempaansa, jooko?

Samaisella klubilavalla jatkettiin, pienen Koff-tauon jälkeen. Lauteille kapusi melodista death metalliaan toimittamaan orkesteri Kiinan keisarikunnan toiselta laidalta, eli Taiwanilta. Tai niin Kiina luulee, että Taiwan sille kuuluu. Uskompa, että Diesear-yhtyeen jampat tietävät, että ei kuulu. Vuonna 2007 perustettu Diesear talloo kuolonpolun extreemimpää laitaa, ja on ehtinyt julkaista kaksi pitkäsoittoa, joista mainio ”Ashes of the Dawn” ilmestyi viime vuonna. Olin ehtinyt omassa kotoisassa musacornerissani jo soitattaa kyseistä plattaa useammankin kerran läpi, ja odotukset Taiwanin Bodomin vedolle olivat kohtuukovat. Mutta Mongolian poikain energian ja ilon jälkeen Diesear ei ihan onnistunut olemaan niin rankka, vakava ja tekninen, kuin mihin se ilmiselvästi pyrki. Soitto oli paikoin epätarkkaa, soolokitaristi soitti ehkä hitusen eri bändissä kuin muut, ja solisti Kurenai selvästikin ujosteli, ainakin tänään, tässä ja nyt. Mutta eipä hätiä, nämä tulevat vielä Eurooppaan, varsinkin jos lämppäriyhteistyö Children of Bodomin kanssa jatkuu myös täällä päin Palloa. Jos melodinen, raskaampi kalma kiinnostaa, Diesearin tuotantoon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kävin suunnitelmani mukaisesti tarkistamassa ulkoilman, eli sään, olihan Inferno-lavalla seuraavaksi nähtävissä etnometallin legenda Israelista, jo vuonna 1991 (eri nimellä tosin) aloittanut Orphaned Land. Joka on sekin pitkään pitänyt nähdä, bändi on ansiokkaasti sekoittanut Lähi-idän sävyjä melodiseen metalliinsa. Mutta ensi kertaan jää edelleen. Sen verran tuli kylmää sumua itänaapurin suunnalta takapalloon, että ei siinä kuulemastaan oikein pysty nauttimaan. Urheasti israelinmiehet vetivät tuntisensa kuitenkin, näin siitä kaksi ensimmäistä, ja viimeisen biisin. Orphaned Landin lämmintä ja lämminhenkistä klubikeikkaa odotellessa.

Takaisin Pannuhalliin, joka nyt sään äityessä olikin täynnä kuivattelemaan ja lämmittelemään paennutta jengiä. Onni siis onnettomuudessa helsinkiläiselle Church of The Deadille. Joka on suomimetallin tuoreehko sensaatio, jos minulta kysytään. Viime aikoina on jaksettu jauhaa puhki suomalaisen thrash-ja speedmetallin uusi aalto, ja ihan kovia nuoriso-orkestereita se onkin synnyttänyt, ei siinä. Mutta miksi tämmöisestä bändistä ei ole vaahdottu? Vai onko joku vaahdonnut? Oli kuin olisi ensitahdeilla lennätetty Floridaan, ja vuoteen 1989. Kaikki paikallaan näillä jannuilla; asenne, tekniikka, rentous, perinteet, biisit ja lavallaolo, josta viimemainitusta nyt pääosin vastaa toki solisti Pihlajaniemi. En muista mitään näin räyhäkästä kuulleeni näin tuoreelta bändiltä pitkiin, pitkiin aikoihin. Menkää tsekkaamaan, kun saapuvat klubille lähelle teitä. Jos uppoaa Deicide, upponnee tämäkin. Kuolonmetalli elää ja voi hyvin.

Sitten ulos, ja päälavan edestä tukevat jalansijat Suvilahden sepelistä. Ja kun Oslon bläkkiskunkku Satyr miehineen aloittaa hypnoottisen ”Now, Diabolical”, kannattaa olla täällä tänään. Tihkusade ei haittaa, se sopii tunnelmaan. Jos on Dimmu Borgir parjattu bändi puritaaneissa ja ahdaskatsantoisissa blackmetalpiireissä, niin kyllä on saanut osansa myös Satyricon. Joka kuitenkin, jos minulta kysytään, on yksi niistä kakkosaallon tärkeimmistä bändeistä, jotka ovat menneet urallaan eteenpäin. Eikä ainoastaan kaupallisesti, vaan myös musiikillisesti. Ja mitä sitten, puritanistit tukehtukoot omaan kieleensä, Satyricon jyskyttää todella kovan tuntisen, painottaen materiaaliaan viimeisimmälle albumille ”Satyricon” (2013). Varsinkin ”The Age of Nero”-albumin ”Black Crow on a Tombstone” lähtee niin väkevästi, että itse en osaa toivoa enempää. Paitsi tihkusateettoman pienen klubiympäristön. Tuoreen levyn raidoista terävimmin kuohii ”Walker Upon the Wind”. Tunnin festarisetti on oikeastaan aika hyvä, bändille kuin bändille, on pakko miettiä mitä soittaa. Mutta Satyriconin tuntisen jälkeen on olo, joko se loppui. Bändin ei-niin-tunnetut rivimiehet hoitavat hommansa mallikkaasti, eivätkä tyydy sessiomiehen osaan, vaan lava on täynnä energiaa. Rumpujen takana legendaarinen Frost osoittaa taas olevansa yksi koko genren tärkeimmistä muusikoista. Setin lopun ”Mother North” ja ”K.I.N.G.” todistavat, että Satyriconilla on iso paikkansa kanoniassa, nillitetään mitä nillitetään.

Tuskan 2014 ohjelmistoa oli niinikään kritisoitu. Aina löytyy niitä jotka osaisivat itse paremmin, kaiken muunkin kuin juoksuhautojen pohjilta ja poteroista huutelun. Totta toki on, että nimet kuten (nyky-)Anthrax tai Metal Church ovat enemmänkin ehkä Jalometallin bändejä, kuin Tuskan. Tai että on järjetöntä sijoittaa kakkoslavan päätösesiintyjäksi niin tylsä, ja ulkoilmakelvoton bändi, kuin vaikkapa Inferno-lavan sulkenut Neurosis. Tiedän, että bändillä on Suomessakin uskollinen kannattajakuntansa, eikä kunnon sludgeilussa mitään vikaa sinänsä, mutta tämä on klubibändi ja klubimusiikkia. Jos festari aiotaan päättää isosti, päätetään se isosti. Oaklandilaisbändi Neurosiksen keikasta seurasin valtaosan, eli vissiinkin neljä biisiä. Ihan mukiinmenevää kamaa, mutta väärässä paikassa. Nämä voisi hyvinkin jokus uudelleentsekata mainitussa klubimaailmassa.

Emperorin takia tänne olin kuitenkin tullut. Aiemmin en ollut onnistunut bändiä näkemään. Ja kun tiedossa oli, että orkesteri tulee soittamaan esikoisalbuminsa ”In the Nightside Eclipse” siis kokonaan läpi, oli ainakin paperilla yksi koko keikoillakäyntihistoriani tärkeimmistä hetkistä koittava kohta. Siksi tärkeänä pidän 90-luvun alun blackmetallin kakkosaaltoa, ja eritoten sen norjalaista antia, kuten vakilukijani jo tietääkin.

Emperor astelee lavalle tasan kello 19.45. Tähän päättyy Tuska 2014, tähän kiertueeseen päättyy kenties Emperorin ura, tämä on todennäköisesti viimeinen Emperor-keikka Suomessa. Sade taukoaa, jopa sää kunnioittaa blackmetallin kaikkein suurinta. Jollekin se on toki Darkthrone, jollekin Burzum, jollekin vielä joku muu. Itselleni on kolme kovaa; Immortal, Burzum ja Emperor. Tämän illan jälkeen kolmikosta ne jotka nähdä voi, on nähtynä. Emperor soittaa koko levyn läpi, alusta loppuun, sillä niinhän albumiklassikot soitetaan (vai mitä Metallica?). Yllätyksiä keikka ei siis tarjoa, mutta se tarjoaa laadukkaan toistatuntisen omassa genressään ylivoimaisen musiikin parissa. Bändi on harjoitellut hyvin ja on näennäisen rento. Ehkä kitaristi Samothia kuitenkin vähän jännittää? Kitarassa ja laulussa Ihsahn hoitaa osuutensa tyylillä. Tämänkaltaiset paluut, tai juhlakiertueet eivät ole helppoja, mutta Emperorilla on homma hanskassa.

Ennenkaikkea Keisarin veto laittaa miettimään, miten tuolloin 17-18-vuotiaat Notoddenin kollit ovat voineet tehdä tällaista kamaa? Levyn, yhdessä bändin kanssa, tuottaneen ja äänittäneen Pytten Hundvinin osuutta ei voi vähätellä, mutta silti. Tämä musiikki on ollut teinien päässä, ja saatu sieltä vinyylille. Ja niitä teinejä oli muitakin, siksi(kin) jaksan vaahdota 90-luvun alun norjaskenen merkityksestä. Itse albumilta komeimmat vedot säästyvät sen lopuksi, kiekon päättävät ”I am the Black Wizards” ja ”Inno A Satana” ovat alan kiistämättömiä klassikoita, ja jopa tässä seurassa biiseinä omaa luokkaansa. Samothin ja Ihsahnin kitarat itkevät kauniisti yhteen, koskettimetkin kuuluvat, rummuissa on taas parinkymmenen vuoden tauon jälkeen itse Faust Eithun, ei enää sada, pyrotekniikkakaan ei ole bändin show’lta pois, ja kaikki on vaan äärimmäisen hyvin. Yksi oman historiani tärkeimmistä keikoista on totta.

Tiedossa on, että kun on hiljennytty veisaamaan Emperorin esikoinen kannesta kanteen läpi, on luvassa vielä kolme encorea. Kuullaan kaksi bändin ensimmäisen demon ikäistä biisiä, useammassakin yhteydessä julkaistut ”Ancient Queen” ja umpilegendaarinen ”Wrath of the Tyrant”. Kahden kitaran ajo käy yhä primitiivisemmäksi. Tästä se kaikki silloin alkoi, vuonna 1992. Sitten mennään vielä yhden biisin ajaksi blackmetalajassa taaksepäin, ja koittaa huikea hetki, millä tahansa mitattuna. Emperor soittaa Bathorya uskollisesti, tarkasti ja kunnioituksella; ”A Fine Day to Die” alkaa levyn introlla. Hevoset hirnuvat ja Quorthon itse soittaa kitaraa. Valtavaa. Kiitos Emperor, jos tämä nyt oli lopullisesti tässä. Jos ei, hyväksymme senkin.

Tuska 2014 oli sanalla sanoen hyvin järjestetty. Jonottaa ei merkittävästi tarvinnut ja meininki oli muutenkin lupsakkaa. Kaikilla lavoilla soundipuoli oli kunnossa ja muutoinkin niinä vuosina, kun itse en ole ollut paikalla, Tuskasta on kasvanut kansainvälisen tason turnaus. Voin peräti luvata, että seuraavaan kertaani ei mene 14 vuotta. KG

Posted in black metal, death metal, deathcore, doom metal, extreme metal, festival, melodic death metal, sludge metal and tagged A Fine Day to Die, Ancient Queen, Anthrax, Ashes of the Dawn, Bathory, Bård Eithun, Black Crow on a Tombstone, Burzum, Children of Bodom, Church of the Dead, Club 3rd Stage, Darkthrone, Diesear, Ego Fall, Faust, Frost, I am the Black Wizards, Ihsahn, In The Nightside Eclipse, Inferno, Inno A Satana, Jukka Pihlajaniemi, K.I.N.G, Kurenai, Metal Church, Mother North, Neurosis, Now Diabolical, Orphaned Land, Pannuhalli, Pytten Hundvin, Quorthon, Samoth, Satyr, Satyricon, The Age of Nero, Tuska Open Air 2014, Walker upon the Wind, Wrath of the Tyrant

10 joulu 2013

Amon Amarth (swe), Carcass (uk), Hell (uk) @ Kaapelitehdas, Helsinki 09.12.2013

Tähän metalliseen täyslaitailtaan piti alunperin suhtautua pikku jännityksellä. Ensinnäkin brittilegenda Hell oli heti paluustaan lähtien ollut niiden listalla, jotka jossain kohtaa pitää nähdä. Toisekseen Carcass on metallin historiassa yksi kaikkein tärkeimmistä, ja luonnollisesti aivan niillä samoilla listoilla. Carcass kun on aiemmin aina mennyt jotenkin ohi, ennakkopelkoja nostatti siis se, pystyykö bändi odotuksiin vastaamaan. Hellistä ehkä puhumattakaan. Kolmas illan line-upissa eli pääesiintyjä Amon Amarth puolestaan on itselleni jäänyt levyiltäkin varsin tuntemattomaksi. Eniten kuitenkin joutui pelkäämään keikkaa järjestäneen tahon paikkavalintaa eli Kaapelitehtaan pitkää mutta loputonta Merikaapelihallia. Viimemainittuhan illasta sitten päälimmäisenä pettymyksenä lunastuikin.

Kaikki oli aika lupaavaa vielä siinä kohtaa, kun Hell odotutti itseään lavalle. Bändin hiilihankologo taustan kankaassa tanassa, oikeinkin tarmokkaat perkeleenkuvat lavan sivusermeissä ja tulomusiikkina Rainbow’n ”Long Live Rock’n’Roll”. Ja oikeastaan vielä siinäkin vaiheessa, kun bändi syöksyi lavalle. Solistilla naama tutusti maalattuna ja tutusti orjantappurakruunu päässä. Mutta pianpa se into sitten lähtikin laskuun. Puhun nyt omasta innostani, en bändin.

Nottinghamilainen Hell inkarnoitui vuonna 1982 ensimmäistä kertaa, mutta ei koskaan tuolloin päässyt levyttämään ja hajosikin jo 1987. Tämä otti alkuperäissolisti Dave G. Hallidayta sen verran koville, että vaihtoehdoksi jäi pakokaasu, letku ja autotalli. Bändi masinoitiin henkiin uudelleen 2008 ja uudeksi nokkamieheksi otettiin näyttelijäsmies David Bower, alkuperäiskitaristi Kev Bowerin veli. Muusta kasarimiehistöstä (Kev’n lisäksi) mukana ovat edelleen basisti Tony Speakman ja rumpali Tim Bowler. Bändin täydentää rytmikitaristi Andy Sneap, joka parhaiten tunnetaan metallimaailman ahkerana ja arvostettuna tuottajaguruna, miksaajana ja masteroijana. Paluunsa jälkeen bändi on kasannut kaksi albumia, joista ensimmäisen (Human Remains, 2011) lähinnä kasarilla jo demotetuista varhaisbiiseistä. Mainittu kiekko on itseasiassa hieno heavylevy ja osoittaa bändin olleen 80-luvulla voimakkaasti aikaansa edellä. Albumi on kuin katsaus koko heavyn historiaan, ja kannattaa tsekata, jos on tsekkaamatta jäänyt. Kyseiseltä esikoisplatalta kuultiin 4 biisiä, joista ärhäkimmin lähti ”On Earth As It Is in Hell”. Pientä yleisönlaulatustakin jo viriteltiin ja pieni, mutta intensiivinen joukkio lavan edustalla tuntui tuntevan yhtyeen materiaalia melko hyvin. Mutta meikäläisen osalta keikka kyllä kaatui valitettavasti muutamaan asiaan, vaikka bändi yritti vimmalla vetää kovan show’n ja minä vimmalla tykätä siitä. Mutta jotain jäi puuttumaan.

Ensinnäkin David Bowler on lopultakin näyttelijä, joka osaa laulaa. Ei toisinpäin. Kummallinen ja teatraalinen lavakeekoilu orjantappurat päässä sai jotenkin niin huonon näyttelemisen muotoja, että myötähäpeäksihän se välillä kääntyi. Huippu saavutettiin, kun miehemme äityi ruoskimaan itseään barabbaana pitkin lauteita. No, joku onnekas sai ruoskan muistoksi rockmuseoonsa. Suhteellisen muistijäljen jätti myös mainio ”Something Wicked This Way Comes”, ja onhan näillä toki kulkevia biisejä, mutta nyanssit tulee levyiltä niin paljon paremmin läpi. Livekaahauksessa menetetään se, mikä Hellissä on ainutlaatuista.

Sitten olikin aika alkaa suhtautumaan siiihen, että Carcass on kohdakkoin nähtävissä palttiarallaa 20 vuoden odottelun jälkeen. Vähintäinkin. Hellin olin nähnyt erittäin hyviltä jalansijoilta, mutta pakkautuma edessä oli Carcassin aloittaessa jo sitä luokkaa että näkörajoitteita alkoi olla. Keikka jysäytettiin käyntiin ”Buried Dreams”lla, klassikkoalbumi ”Heartworkin” (1993) avausraidalla. Joka kyseinen albumi on itselleni ollut aina se tärkein ja soitossa kulunein Carcass-pitkäkiekko, vaikka sitä edeltävienkin laadusta ja merkityksestä toki olen täysin tietoinen.

Basisti-laulaja Jeff Walker ja kitarsti Bill Steer ovat jäljelle jääneet alkuperäiscarcassit. Jomman kumman lähtö edellyttäisi nimen vaihtamista. Toki siinä keikkaa vastaanottaessa kävi mielessä sekin, että onko tämä Carcass? Vai Walker, Steer ja pari muuta jannua? Semminkin kun nuori ruotsalaisrumpali Daniel Wilding tuntui takovan larsulrichmaisesti vähän sinnepäin. Rytmikitaristi Ben Ash on tämänvuotinen hankinta, mutta paikka on löytynyt ihan laadukkaasti eturivistä. No, tunteroinen tai vähän vajaa Carcass-klassikoita varsin siedettävillä soundeilla, illan parhailla itseasiassa. Mutta se nyt ei vielä ole Merikaapelihallissa välttämättä kauhean paljon.

Kaikki illan bändit muistivat mainita olleensa rundilla jo peräti raskaat viisi viikkoa. Jokainen meistä freelancereistä (joskin tyystin eri alan) tietää, että viimeisenäkin keikkapäivänä pitää yrittää jaksaa vetää täysillä. Me rundin viimeiselle keikalle maksaneet kun emme niistä muista keikoista oikein osaa sanoa, emmekä välttämättä ole kiinnostuneita. Parhaiten tänään kiertueväsymystä vastaan taisteli Hell. Ja kyllähän, jos itselleen saa olla rehellinen, niin Carcasskin vetäisi aika rutiinisuoritteen. Mutta legendaarisuuspisteet päälle ynnäten, niin kaikesta huolimatta Carcass oli kuitenkin oman iltani pääesiintyjä. Muutakin mieltä saa olla, mutta eihän Carcassin tuoreehko ”Surgical Steel”-albumi tule metallin klassikoksi muodostumaan. Bändi on ne jo tehnyt. Silti itselleni illan kovimpia nykäisyjä oli tuore ”Captive Bolt Pistol”.

Jos lasketaan bändipaitojen ja huppareiden, sekä eturivin tungun perusteella pelkästään, niin illan vääjämätön pääesiintyjä oli ruotsalainen viikinkilauma Amon Amarth. Itselleni, myönnän, kovin tuntematon tuttavuus levyiltä, vaikka bändin olemassaolosta olen ollut toki tietoinen alun jumalhämärästä lähtien. Ei vaan ole koskaan tullut tartuttua tuotantoonsa. Erittäin kova rykmentti, joka ammentaa sanaa ja ilmettä Pohjolan mytologiasta. Komeita ralleja melodisen kuolon sarkaa kyntäen, mutta jotenkin kovin nyansittomalta tämäkin bändi onnistui livenä vaikuttamaan. Joskin on todettava, että seurasin keikan varsin takaa, enkä edes loppuun asti, mutta yli puolivälin kuitenkin. Ei voi mitään, ei kaiken tarvitse pudota, kolahtaa, upota, siinähän tämän homman hienous on. Tänään ei ollut Amppareiden vuoro. Tänään vuoro oli omalla kohdallani Carcassin. Kaikki kolme bändiä tänään ”nähtyjen joukkoon”, kuten meillä päin tavataan sanoa. Levykauppaan ei tämän illan perusteella tarvitse rynniä, ja jos kohta, niin sittenkin kuitenkin siihen H:n kohdalle hyllyä.

Ehkä tuossa jo tulikin ilmi mielipiteeni Kaapelitehtaan Merikaapelihallista keikkapaikkana. Varmasti melko hyvä tila valmistaa merikaapelia, pituutta ja korkeutta nimittäin riittää. Ne on hyviä asioita kaapelintekijälle, mutta ei maksavalle rockyleisölle. Baarista katsottuna lava on noin sadan metrin päässä ja ainakin ilman korvatulppia soundi on betonista ja taas kerran loppumattomasta betonista miljoonasti kimpoillessaan hirvittävää sirinää. Tänään yleissoundi oli ennakkopelkoja parempaa, mutta onko se mikään kriteeri soundille? Olin itsekin lähellä jättää tärkeän Carcass-keikan näkemättä juuri paikasta johtuen, ja osin johtuen karmaisevista Motörhead-muistoista vuodelta 2005. Se, että tässä liian kapeassa ja pitkässä putkessa yhä soitatetaan bändejä johtuu siitä, että Helsingistä puuttuu klubien ja jäähallin välistä yksi kokoluokka soittopaikkoja. Toistaiseksi. Mutta tarve noin 3000 henkeä vetävälle mestalle on keikkakonkarin näkökulmasta kyllä huutava. Nyt siihen on suunnitelma. Jotta se ei vesittyisi jonkun asiaa ymmärtämättömän typeryyteen, käythän arvon lukija allekirjoittamassa ELMUn vetoomuksen paikan virittämiseksi lähelle nykyistä Nosturia, mutta isompiin ja toimivampiin tiloihin. Nimittäin täältä löytyy linkki, rohkeasti vaan hyvälle asialle: http://www.adressit.com/elmu_konepajalle__kolmetonninen_helsinkiin

Posted in extreme metal, heavy metal, melodic death metal, NWOBHM and tagged Amon Amarth, Andy Sneap, Ben Ash, Bill Steer, Buried Dreams, Captive Bolt Pistol, Carcass, Daniel Wilding, Dave G. Halliday, David Bower, ELMU, ELMU Konepajalle, Heartwork, Hell, Human Remains, Jeff Walker, Kaapelitehdas, Kev Bower, Long Live Rock'n'Roll, Merikaapelihalli, On Earth As It Is in Hell, Soething Wicked This Way Comes, Surgical Steel, Tim Bowler, Tony Speakman | Leave a comment

30 marras 2013

Keep of Kalessin (no), Soilwork (swe) @ Pakkahuone, Tampere 29.11.2013

Omissa puolustuslinjoissani on hyvin pitkään ollut erittäin raskaan metallimusiikin mentävä aukko, kuten sivuston harras ja vakituinen lukija onkin varmasti jo tullut ymmärtämään. Se, mitä tapahtui Norjassa ja muuallakin Skandinaviassa (johon nyt Suomikin tässä tapauksessa laskettakoon) 1990-luvun alkuvuosina, on jotenkin erityisen lähellä kirjoittajanne sydäntä (jos sallitte ilmauksen). Enkä puhu nyt todellakaan, skenen välillä erittäinkin väkivaltaisista ja typeristä lieveilmiöistä, vaan musiikista pelkästään. Kyseinen liikehdintä eli black metallin kakkosaalto, pyyhkäisi itsensä rockhistorian rannoille sikäli voimalla, että jäljet ulottuvat kauas. Koko nykyinen innostus näihin uusgenreihin, kuten vaikkapa nämä metsäfolkit, uusfolkit, postmetallit ja muut huonosti nimetyt, kiertyvät kuunneltavaksemme ja katseltavaksemme black metallin kautta.

Edellämainituista syistä, mikä tahansa Norjassa 1990-luvun alkuvuosina perustettu metallibändi, jolla virtaa kollektiivisissa bändisuonissaan musta veri, pitää nähdä livenä. Monta ilmeistäkin on itselläni yhä kokematta (nykymuodossaan ja nykykokoonpanoissaan, nykytyyleissään), mutta marraskuisena perjantaina tarjoutui hulppea tilaisuus nähdä jälleen yksi kakkosaallon keskeisistä. Nimittäin vuonna 1995 Trondheimissa perustettu Keep of Kalessin. Tosin käytännössä bändin nokkamies ja säveltäjä, kitaristi Obsidian Claw, oli aloittanut jo 1993 (vuosi jolloin Norjassa paloi kirkkoja enemmän kuin laki sallii) nimellä Ildskjaer. Uusi ja hiukan vähemmän ilmeisellä tavalla black nimi otettiin Ursula K. Le Guin’n Earthsea-trilogian fantasiakirjoista, tälläkin eleellä Obsidian halusi alusta asti ottaa pesäeroa häröilevimpään osaan skeneä. Eli että Keep of Kalessin ei polta kirkkoja, eikä puukota kollegoja hengiltä, vaan keskittyy musiikkiin. Ja väitänkin, että Claw on sittemmin ollut yksi koko kakkosaallon musiikillisesti ja tyylillisesti tinkimättömimpiä hahmoja.

Eikä Keep of Kalessinkaan enää mitään varsinaista blackia soita, onpahan vain yksi teknisesti taitavimmista ja vihaisimmista extreme metal-bändeistä, mitä Maameri päällään kantaa, samaa sarjaa kuin edellisen bloggauksen kreikkalaiskollegat, Rotting Christ. Eli, tärkeitä ja paljon ilmaisevia suvantoja unohtamatta, keskimäärin kahta ja puoltasataa shikaaniin, tukevaa seosta tankissa.

Kuluvalla kiertueella Keep of Kalessinilla ei ole uunituoretta albumia promottavanaan, nimittäin viimeisin, ”Reptilian”, ilmestyi jo 2010. Ja mikäpäs se siinä, kyseinen kiekko on todella kova kokonaisuus. Ja sille kiertueen settilista pitkälti edelleenkin perustuu. ”Reptilian”lta kuultiin peräti viisi biisiä, siinä kahdeksan stygen soittolistassa, jota Kalessin on tällä rundilla kierrättänyt läpi. Settilista on pysynyt hyvinkin samana koko kiertueen ajan. Näin superteknisen, ja nopeasti takovan bändin tapauksessa ratkaisun ymmärtää paremmin kuin hyvin.

Homma käyntiin ”Kolossus”-albumin (2008) nimiraidalla. Soundit ekassa biisissä karmaisevat, mutta nopeasti löytyy kohtuullisen hyvä asetus tiskille. Tuoreimman pitkäsoiton iskusävelmien lisäksi bändi soittaa komean version tämänvuotisen EP:n nimiraidasta, ”Introspection”. Jolla levytyksellä, ensimmäistä kertaa bändin historiassa kitaristi Obsidian on ottanut myös lauluvastuun. Hyvä niin, aivan asianmukaisesti lähtee Claw’lta mayhemmäiset narinat ja kähinät, mutta myös kuolonkorinat ja puhtaampikin laulanta. Eli ei tässä neljättä miestä mihinkään tarvita. Itselleni komeimmin tänään lähtee ”Dark as Moonless Night”, hitaalla introlla käynnistyvä komea extreme-eepos. Rumpali Vyl (alkuperäisjäsen itseasiassa hänkin) tikkaa ja polkee kuin viitamaan piru, käsittääkseni nopein koskaan todistamani rumpali. Kertakaikkiaan ällistyttävä jamppari. Ja silti ote on tällä äärimetallin Gene Krupalla erittäin rento. Basisti Wizziac tuo eloa eturiviin, handlaa viisikielisen basson paremmin kuin moni perinteisen ja karjuu tummat stemmat levyiltä tuttuihin kuoro-osuuksiin.

Kaiken kaikkiaan helvetin kova nykäisy. Kolmevarttia tiukkaa ajoa, osaamista, näkemystä, innovatiivista metallia, tai musiikkia ylipäätään. Mitä väliä sillä raskausasteella aina on. Ja kyllä, sekä etukäteen että jälkikäteen, Keep of Kalessin oli minulle illan ehdoton pääesiintyjä. Sen olisi pitänyt olla sitä muutenkin, mutta minähän en näitä päätä.

Illan pääakti, ruotsalainen Soilwork, ei itseäni ole vakuuttanut levyillä, eikä tällä ainoan otannan livelläkään. Bändin agenda oli alkuvuosina melodinen kuolo, mutta materiaali on sittemmin hilautunut salavihkaa lähemmäs metalcorea ja jonkinmoista groove metallia. Liveverrokiksi kumpusi mieleeni lähinnä joku Devildriver, hyvässä ja pahassa. Se, että minä en tykännyt, ei onneksi ole keneltäkään pois, moni nimittäin tykkäsi ja oli lippunsa lunastanut. Hyvä niin, samalla Kalessin sai mainion syyn tulla soittamaan Suomeen kolme vetoa.

Soilworkilla on monia eittämättä upeita melodiakulkuja, mutta ei niistä vielä mitään kokonaisuutta rakenneta. Totta hitossa ”Spectrum of Eternity” on maailmanluokan kamaa, tai totta hitossa saa lähteä intensiteettiviivalle kun bändi jyskyttää upean ”Long Live the Misanthrope”, mutta siinäpä ne valopilkut omalta osaltani olivatkin. Eli niitä oli liian vähän. Soilwork on mielestäni varsin keskinkertainen bändi, joka kokee tehdä albumin vuodessa. Sitäpaitsi, minusta death metal on lyhyyden taidetta (metalcoresta ihan puhumattakaan), se toimii puolen tunnin paketteina parhaiten. Soilwork näkee toisin julkaistessaan näissä genreissä aika harvinaisen tupla-albumin (The Living Infinite, 2013). Mutta Pakkahuoneen yleisö oli täysillä messissä, ja se on pääasia. Kivaa tässä harrastuksessa onkin nimittäin juuri tämä, että kaikesta ei tarvitse tykätä.

Kun tekee tinkimättömästi erittäin innovatiivista metallimusiikkia vuonna 2013, eikä flirttaile muodikkaan pomppuheavyn suuntaan pätkääkään, saa tyytyä lämppärin osaan. Se leiviskä Keep of Kalessinille tänään lankesi. Silkkaa empaattisuuttani kävinkin sitten itsensä basisti Wizziacin kädestä ostamassa kiertuepaidan. Lähtiessäni piti vielä käydä kyseiseltä hesseliltä vasiten toivomassa, että tulisivat pian uudestaan headlinerkeikalle, mutta Soilwork luukutti encoreitaan niin kovaa, ettei kannattanut. Kun en oikein ole huutajasmiehiä. Uskonpa, että Suomen vedoista jäi Kalessinille itselleenkin pääesintymisnälkä. Ensi kertaan siis. KG

Posted in black metal, extreme metal, groove metal, melodic death metal, metalcore and tagged Dark as Moonless Night, Earthsea, Ildskjaer, Introspection, Keep of Kalessin, Long Live the Misanthrope, Obsidian Claw, Pakkahuone Tampere, Reptilian, Soilwork, Spectrum of Eternity, The Living Infinite, Ursula K. Le Guin, Vyl, Wizziac | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “melodic death metal”

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Tykkää tästä:

Bloodred Hourglass, Silentium @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.03.2022

Tykkää tästä:

Prestige, Dethrone, National Napalm Syndicate, Dead Samaritan, Damage S.F.P. @ Speed Metal Party, Pakkahuone, Tampere 14.08.2021

Tykkää tästä:

Kreator (ger), Emperor (no), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tykkää tästä:

Body Count feat. Ice T (us), Meshuggah (swe), Leprous (no), Dead Cross (us), Mantar (ger), Tribulation (swe), Crowbar (us), Arion, Keoma, Gloomy Grim @ Tuska Festival, Helsinki 29.06.2018

Tykkää tästä:

Tallinn Music Week 05.-07.04.2018 @ Tallinn, EST

Tykkää tästä:

Rytmihäiriö, Rotten Sound, Medeia, Kovaa Rasvaa @ Indie-Iltamat, Klubi, Turku 29.07.2015

Tykkää tästä:

Emperor (no), Neurosis (us), Satyricon (no), Church of The Dead (fin), Diesear (tw), Ego Fall (ch) @ Tuska Open Air, Helsinki 29.06.2014

Tykkää tästä:

Amon Amarth (swe), Carcass (uk), Hell (uk) @ Kaapelitehdas, Helsinki 09.12.2013

Tykkää tästä:

Keep of Kalessin (no), Soilwork (swe) @ Pakkahuone, Tampere 29.11.2013

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “melodic death metal”

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot