Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “melodic death metal”

Rytmihäiriö, Rotten Sound, Medeia, Kovaa Rasvaa @ Indie-Iltamat, Klubi, Turku 29.07.2015

Turku ja heinäkuinen keskiviikko, jengi vaeltelee kohti DBTL-tapahtumia toisella puolella jokea. Humalistonkadun sisäpihalle valuu ihan omannäköistään possea. Turun keikkakalenteriin itseensä vakiinnuttanut Indie-iltamat tarjoilee avausiltanaan kovaa ajoa; hardcorea, surmacorea, gambinacorea, crossoveria, grindia, miten vain. Rakas lapsi ja noin poispäin.

Illan avaa kolmen nuoren naisen ja yhden karpaasin Kovaa Rasvaa-orkesteri. Se lanaa tunteella ja tiukasti crossover-thrashiaan, mutta ei lanaa kauaa. Keikka on yksi lyhimmistä koskaan  näkemistäni. Se kellottaa niin lyhyen ajan, etten ehdi edes kellottamaan. Joskus joku eestiläinen hiphop-kölvi veti B-Realin lämppärinä vain kymmenen minuuttia (ja se toki oli ihan riittävästi). Uutta ennätystä ei sentään synny, Kovaa Rasvaa kaahaa kuitenkin vartin verran. Ja hei, ihanaa niin, täsmälleen oikea kesto keikalle. Ja tällaistahan katsoo aina mielellään, piiskataan ilmat pihalle, ja pois.

Vaikkakin nyt on Suomessa aivan liian muodikasta olla retro, thrash, crossover, hardcore tai ylipäätään punk, ja mitä niitä nyt on, niin silti tuntuu että tästä bändistä kuullaan vielä. Nekin jotka eivät vielä ole kuulleet. Tälle mahtavan hämmentävälle kvartetille antaa anteeksi farkkujen sisään tungetut paidat ja panosvyöt (ja ehkä osin myös sen väsähtäneen kitarankierrättämisen biisien välillä). Koska retroaminen ei ole orkesterin pointti. Vaan soittamisen ja kaahaamisen jaettu ilo. Kovaa Rasvaa, kova keikka.

Sitten Medeia, jonka ensinäkemiseen meni vuosia, ja nyt sitten yhtäkkiä vain toistakymmentä päivää edellisestä keikasta. Pitkälti, ellei täsmälleen sama setti kuin vastikään Tampereen Klubilla. Keikan kohokohtina tuore videobiisi ”Franpire”, joka lienee liveyleisölle soitettu nyt vasta kolme kertaa, sekä tietenkin komeasti murjottu ”Abandon All”. Jälkimmäiseen biisiin solisti Frans Aalto saa vieraakseen (tai siis fiittaamaan, niinkuin on muodikasta sanoa) Keijo Niinimaan, jolla tunnetusti on takanaan seitsemän vuoden stintti Medeian nokilla. Bändi moukaroi hyvällä fiiliksellä ja medeiamaiseen tapaan tuumaakaan ilmaiseksi antamatta. Tässä on kovan työmoraalin bändi, joka kannattaa tsekata heti, jos progressiivinen, corelta maistuva döödis uppoaa. Pelkästään se huikea puhti, millä bändi takoo settinsä läpi arki-iltana, on vaikuttavaa. Kahden kitaristin (Samuli Peltola ja Pekka Mörö) sovittaminen on osaavaa, kerrankin kannattaa pitää bändissä kahta kitaristia. Uutta EP:tä on luvassa Medeialta elokuussa, ja sen myötä varmasti lisää energisiä keikkoja.

Rotten Sound tuli nähtyä juuri Tampereen Klubilla niinikään, mutta kertauksestahan kaikki oppi ponnistaa. Puolisen tuntia tiukkaa grindausta, mutta en jälleenkään voi olla toistamatta itseäni; Rotisko on parhaimillaan, kun tempo hiukankin laskee. Kappalemateriaalia en tunne edelleenkään nimeltä, joku huuteli koko keikan ajan ”Obey”, johon solisti Niinimaa huumorilla, että sitä ei koskaan enää soiteta, koska se on liian pitkä. Siis päälle kolme minuuttia. Suomen kovin grind-alan yrittäjä on nyt nähty vähäksi aikaa, ehkä keskityn pyörittämään ”Cursed”-albumia kotoisassa musacornerissa.

Rytmihäiriö on pitänyt pitkään tsekata livenä. Sen kaikki levytetty materiaali on ollut henkilökohtaisessa tehokuuntelussa jo kauan ja hartaasti, eniten kaikista kuitenkin vuoden 2007 albumi ”Sarvet, sorkat, salatieteet”. Siinä on kuulkaa kova kiekko, ja tekstillisesti luonnehtii maatamme ehkä ansiokkaimmin sitten Mikko Niskasen elokuvien. Nimittäin sitä osaa maata, jolla ei mene niin hyvin, ja jota riittää ulkona tuolla. Rytmihäiriöllä on tietysti pilke Gambinan sameuttamissa silmissään, mutta jos nyt joku leimaisi orkesterin huumoribändiksi pelkästään, sitä rikotulla Gambina-lestillä silmään.

Bändi laulaa surmista, murhista ja tapoista, tekstien aiheet Alibista ammennettuja. Niin, ja sitten bändi laulaa Gambinasta, suomalaisen laitapuolen kulkijan lasisesta laulukirjasta. Mutta tematiikkaakin tärkeämpää on, että Rytmis ajaa ilkeästi, taitavasti ja mietitysti piiskaavaa HCtaan, siis surmacorea, niinkuin se itse musiikkiaan kutsuu. Levyillä bändin core on suorastaan paikoin nerokkaasti sovitettua, se ei tyydy pelkkään lanaukseen. Lavalla toki homma suoraviivaistuu, ehkä hetkittäin turhankin paljon.

Tänään myös Klubi jätti soundillisesti toivomisen varaa. Unto Helon laulusta olisi voinut saada enemmänkin selvää. Toki kesken keikan avattu Gambinakin otti osansa, mutta olisihan se nyt tämänkaltaisen bändin kohdalla kiva saada laulusta parempi tolkku. Bändillä tuntuu olevan vannoutunut fanikanta, varsinkaan kun keikkoja ei soiteta joka kissanristiäisissä, vaan varsin harkitusti. Arvostan kovasti mietittyä keikoillelähtöä, Rytmihäiriö ei esiinny tv:ssä Jenni Vartiaisen kanssa, se on bändinä laitapuolen katkotallaaja.

Illan tuntisen kaahauksen ehdottomat kohokohdat olivat ”Saatana on Herra”, ”Lähimmäistä lähietäisyydeltä”, sekä ”Jäljet johtavat ryyppykämppään”. Muutenkin setti oli hittivoittoinen, ja puhun nyt hiteistä itselleni, bändin ankarana kotikuuntelijana. On aivan varmaa, että tämä ei Rytmihäiriön maailmassa ollut vuoden kovin keikka. Joten bändi pitää tarkistaa uudestaan jossain kohtaa, ja toivottavasti kuulaammilla soundeilla. Muutenkin ilta oli venynyt pitkäksi roudaus-ja soundchecktaukoineen, joten ei ollut omakaan viritys ihan tismalleen seitsemän surman taajuuksilla.

Illan keskeisin anti oli lopultakin kuitenkin Turun Klubin korkkaaminen (joo, kyllä, en ole ollut täällä aiemmin keikalla, Turussa tulee pyörittyä muutenkin varsin harvoin). Klubi on  miellyttävä rokkiluola, ja ennenkaikkea erittäin epäsuomalainen, niinkuin itse kaupunkikin. Klubi voisi helposti olla Pariisissa tai vaikka San Fransiscossa. Paikka on muistettu akustoida pieteetillä, ja portaittaisen lattian ansiosta kaikki näkevät jotain. Bändiä pääsee hämmentävän lähelle ja todella mielenkiintoisiin kulmiin. Klubilla voidaan myös soitattaa kahdessa tilassa, jotka eivät häiritse toisiaan. Ja narikkakonsepti on Tampereelta tuttu, maksat vain jos jätät jotain. Yhdessäkään entiseen elokuvateatteriin rakennetussa klubissa, joka olisi toiminut huonosti, en ole vielä onnistunut olemaan. Johtunee siitä, että tilaa on jo alunperin jouduttu miettimään näkyvyyden ja äänen kannalta. Plus että leffateatterissa on aina nouseva lattia. Eli että jos leffateattereista on joku vimma päästä eroon, niin rakennettakoon niihin sitten edes keikkamestoja. KG

Emperor (no), Neurosis (us), Satyricon (no), Church of The Dead (fin), Diesear (tw), Ego Fall (ch) @ Tuska Open Air, Helsinki 29.06.2014

En voi kehuskella olevani Tuska-festivaalin veteraani tai vakiokävijä. Olin edellisen kerran lippujonossa vuonna 2000, silloin tapahtuma oli huikeasti pienempi ja lutuisempi. Tapahtumapaikkanakin oli tuolloin vielä ne silloin niin tärkeäksi koetut makasiinit. Edellisestä Tuskastani muistijälkiä ovat jättäneet vain Gamma Ray, ja jo edesmennyt Sinergy. Kaisaniemen kaudella en siis koskaan festereille ennättänyt, ei jotenkin paikkaseutu houkutellut, vaikka tarjonta toki vain koveni vuosi vuodelta. Mutta kun Tuska mallia 2014 julkisti keväämmällä, että lauteille saadaan Norjan blacklegenda Emperor vetämään esikoisalbumiklassikkonsa ”In The Nightside Eclipse” alusta loppuun, piti sunnuntain päivälippu hankkia myyntiintulotunnilla. Ja kun ohjelmistossa kylkeen lyötiin vielä toinen norjalainen kunkkubändi samalta alalta (ja ajalta), nimittäin Satyricon, ei ollut vaihtoehtoa jäädä kotiin. Ja olihan siellä paljon muutakin hyvää.

Sääherra oli luvannut koko päiväksi tuskaa niskaan, ja tulihan sitä. llkeän, joka paikkaan tunkeutuvan sumusateen muodossa. Kokenut ulkoilmakeikkailija toki osaa pukeutua, mutta myös suunnitella hyvin. Itse kaavailin metallisapattini niin, että isken paikalle vasta ekojen bändien soitettua, pari ensimmäistä tuntia sisätiloissa kiinanpoikia kuunnellen, ja sitten ulkoilman välitarkistus. Jos vettä sataa edelleen, jatkan mielenkiintoista ohjelmaa tarjoavalla sisälavalla ns. nakkisuojassa. Ja sitten Satyriconin ja Emperorin takia voi jo kastuakin, mikäli pakko. Ja aivan suunnitellusti meni.

Suoraan siis sisätiloihin eli Pannuhalliin rakennetun Club 3rd Stagen äärelle. Tai sitten voidaan ihan, Suomessa kun ollaan, puhua vaikka klubilavasta. Siellä oman Tuska-päiväni avasi iloinen yllätys Kiinan Sisä-Mongoliasta, Ego Fall. Joka päivä ei näe mongolialaisia metallibändejä, joten nämä olin oikein suunnittelemalla suunnitellut tsekkaavani. Ja hyvä niin. Kiitos kaikille muillekin paikalla olleille, me teimme näiden erittäin sympaattisten kiinanpoikien päivän, ellei pidemmänkin ajan. Solisti muisti kiittää moneen otteeseen yleisöä, päivä oli koko bändille suuri. Kaukana kotoa, maineikkaalla metallifestarilla Euroopassa, lavan edessä mukavasti possea, ja posse täysillä menossa mukana. Ego Fall yhdistelee melodiseen kuoloonsa tai coreensa mongolialaisia perinnesoittimia (sämpleinä toki näin livenä), ja basistin toimittamaa khoomei-laulua. Ennenkaikkea jätkien soittamisen iloa oli pakko todistaa hymy suupielessä, saattaisinpa näiden levyynkin tutustua. Hoitakaa hei joku kiltti hyvä taho nämä talvella Eurooppaan klubikiertueelle lämppäämään jotakin kokeneempaansa, jooko?

Samaisella klubilavalla jatkettiin, pienen Koff-tauon jälkeen. Lauteille kapusi melodista death metalliaan toimittamaan orkesteri Kiinan keisarikunnan toiselta laidalta, eli Taiwanilta. Tai niin Kiina luulee, että Taiwan sille kuuluu. Uskompa, että Diesear-yhtyeen jampat tietävät, että ei kuulu. Vuonna 2007 perustettu Diesear talloo kuolonpolun extreemimpää laitaa, ja on ehtinyt julkaista kaksi pitkäsoittoa, joista mainio ”Ashes of the Dawn” ilmestyi viime vuonna. Olin ehtinyt omassa kotoisassa musacornerissani jo soitattaa kyseistä plattaa useammankin kerran läpi, ja odotukset Taiwanin Bodomin vedolle olivat kohtuukovat. Mutta Mongolian poikain energian ja ilon jälkeen Diesear ei ihan onnistunut olemaan niin rankka, vakava ja tekninen, kuin mihin se ilmiselvästi pyrki. Soitto oli paikoin epätarkkaa, soolokitaristi soitti ehkä hitusen eri bändissä kuin muut, ja solisti Kurenai selvästikin ujosteli, ainakin tänään, tässä ja nyt. Mutta eipä hätiä, nämä tulevat vielä Eurooppaan, varsinkin jos lämppäriyhteistyö Children of Bodomin kanssa jatkuu myös täällä päin Palloa. Jos melodinen, raskaampi kalma kiinnostaa, Diesearin tuotantoon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kävin suunnitelmani mukaisesti tarkistamassa ulkoilman, eli sään, olihan Inferno-lavalla seuraavaksi nähtävissä etnometallin legenda Israelista, jo vuonna 1991 (eri nimellä tosin) aloittanut Orphaned Land. Joka on sekin pitkään pitänyt nähdä, bändi on ansiokkaasti sekoittanut Lähi-idän sävyjä melodiseen metalliinsa. Mutta ensi kertaan jää edelleen. Sen verran tuli kylmää sumua itänaapurin suunnalta takapalloon, että ei siinä kuulemastaan oikein pysty nauttimaan. Urheasti israelinmiehet vetivät tuntisensa kuitenkin, näin siitä kaksi ensimmäistä, ja viimeisen biisin. Orphaned Landin lämmintä ja lämminhenkistä klubikeikkaa odotellessa.

Takaisin Pannuhalliin, joka nyt sään äityessä olikin täynnä kuivattelemaan ja lämmittelemään paennutta jengiä. Onni siis onnettomuudessa helsinkiläiselle Church of The Deadille. Joka on suomimetallin tuoreehko sensaatio, jos minulta kysytään. Viime aikoina on jaksettu jauhaa puhki suomalaisen thrash-ja speedmetallin uusi aalto, ja ihan kovia nuoriso-orkestereita se onkin synnyttänyt, ei siinä. Mutta miksi tämmöisestä bändistä ei ole vaahdottu? Vai onko joku vaahdonnut? Oli kuin olisi ensitahdeilla lennätetty Floridaan, ja vuoteen 1989. Kaikki paikallaan näillä jannuilla; asenne, tekniikka, rentous, perinteet, biisit ja lavallaolo, josta viimemainitusta nyt pääosin vastaa toki solisti Pihlajaniemi. En muista mitään näin räyhäkästä kuulleeni näin tuoreelta bändiltä pitkiin, pitkiin aikoihin. Menkää tsekkaamaan, kun saapuvat klubille lähelle teitä. Jos uppoaa Deicide, upponnee tämäkin. Kuolonmetalli elää ja voi hyvin.

Sitten ulos, ja päälavan edestä tukevat jalansijat Suvilahden sepelistä. Ja kun Oslon bläkkiskunkku Satyr miehineen aloittaa hypnoottisen ”Now, Diabolical”, kannattaa olla täällä tänään. Tihkusade ei haittaa, se sopii tunnelmaan. Jos on Dimmu Borgir parjattu bändi puritaaneissa ja ahdaskatsantoisissa blackmetalpiireissä, niin kyllä on saanut osansa myös Satyricon. Joka kuitenkin, jos minulta kysytään, on yksi niistä kakkosaallon tärkeimmistä bändeistä, jotka ovat menneet urallaan eteenpäin. Eikä ainoastaan kaupallisesti, vaan myös musiikillisesti. Ja mitä sitten, puritanistit tukehtukoot omaan kieleensä, Satyricon jyskyttää todella kovan tuntisen, painottaen materiaaliaan viimeisimmälle albumille ”Satyricon” (2013). Varsinkin ”The Age of Nero”-albumin ”Black Crow on a Tombstone” lähtee niin väkevästi, että itse en osaa toivoa enempää. Paitsi tihkusateettoman pienen klubiympäristön. Tuoreen levyn raidoista terävimmin kuohii ”Walker Upon the Wind”. Tunnin festarisetti on oikeastaan aika hyvä, bändille kuin bändille, on pakko miettiä mitä soittaa. Mutta Satyriconin tuntisen jälkeen on olo, joko se loppui. Bändin ei-niin-tunnetut rivimiehet hoitavat hommansa mallikkaasti, eivätkä tyydy sessiomiehen osaan, vaan lava on täynnä energiaa. Rumpujen takana legendaarinen Frost osoittaa taas olevansa yksi koko genren tärkeimmistä muusikoista. Setin lopun ”Mother North” ja ”K.I.N.G.” todistavat, että Satyriconilla on iso paikkansa kanoniassa, nillitetään mitä nillitetään.

Tuskan 2014 ohjelmistoa oli niinikään kritisoitu. Aina löytyy niitä jotka osaisivat itse paremmin, kaiken muunkin kuin juoksuhautojen pohjilta ja poteroista huutelun. Totta toki on, että nimet kuten (nyky-)Anthrax tai Metal Church ovat enemmänkin ehkä Jalometallin bändejä, kuin Tuskan. Tai että on järjetöntä sijoittaa kakkoslavan päätösesiintyjäksi niin tylsä, ja ulkoilmakelvoton bändi, kuin vaikkapa Inferno-lavan sulkenut Neurosis. Tiedän, että bändillä on Suomessakin uskollinen kannattajakuntansa, eikä kunnon sludgeilussa mitään vikaa sinänsä, mutta tämä on klubibändi ja klubimusiikkia. Jos festari aiotaan päättää isosti, päätetään se isosti. Oaklandilaisbändi Neurosiksen keikasta seurasin valtaosan, eli vissiinkin neljä biisiä. Ihan mukiinmenevää kamaa, mutta väärässä paikassa. Nämä voisi hyvinkin jokus uudelleentsekata mainitussa klubimaailmassa.

Emperorin takia tänne olin kuitenkin tullut. Aiemmin en ollut onnistunut bändiä näkemään. Ja kun tiedossa oli, että orkesteri tulee soittamaan esikoisalbuminsa ”In the Nightside Eclipse” siis kokonaan läpi, oli ainakin paperilla yksi koko keikoillakäyntihistoriani tärkeimmistä hetkistä koittava kohta. Siksi tärkeänä pidän 90-luvun alun blackmetallin kakkosaaltoa, ja eritoten sen norjalaista antia, kuten vakilukijani jo tietääkin.

Emperor astelee lavalle tasan kello 19.45. Tähän päättyy Tuska 2014, tähän kiertueeseen päättyy kenties Emperorin ura, tämä on todennäköisesti viimeinen Emperor-keikka Suomessa. Sade taukoaa, jopa sää kunnioittaa blackmetallin kaikkein suurinta. Jollekin se on toki Darkthrone, jollekin Burzum, jollekin vielä joku muu. Itselleni on kolme kovaa; Immortal, Burzum ja Emperor. Tämän illan jälkeen kolmikosta ne jotka nähdä voi, on nähtynä. Emperor soittaa koko levyn läpi, alusta loppuun, sillä niinhän albumiklassikot soitetaan (vai mitä Metallica?). Yllätyksiä keikka ei siis tarjoa, mutta se tarjoaa laadukkaan toistatuntisen omassa genressään ylivoimaisen musiikin parissa. Bändi on harjoitellut hyvin ja on näennäisen rento. Ehkä kitaristi Samothia kuitenkin vähän jännittää? Kitarassa ja laulussa Ihsahn hoitaa osuutensa tyylillä. Tämänkaltaiset paluut, tai juhlakiertueet eivät ole helppoja, mutta Emperorilla on homma hanskassa.

Ennenkaikkea Keisarin veto laittaa miettimään, miten tuolloin 17-18-vuotiaat Notoddenin kollit ovat voineet tehdä tällaista kamaa? Levyn, yhdessä bändin kanssa, tuottaneen ja äänittäneen Pytten Hundvinin osuutta ei voi vähätellä, mutta silti. Tämä musiikki on ollut teinien päässä, ja saatu sieltä vinyylille. Ja niitä teinejä oli muitakin, siksi(kin) jaksan vaahdota 90-luvun alun norjaskenen merkityksestä. Itse albumilta komeimmat vedot säästyvät sen lopuksi, kiekon päättävät ”I am the Black Wizards” ja ”Inno A Satana” ovat alan kiistämättömiä klassikoita, ja jopa tässä seurassa biiseinä omaa luokkaansa. Samothin ja Ihsahnin kitarat itkevät kauniisti yhteen, koskettimetkin kuuluvat, rummuissa on taas parinkymmenen vuoden tauon jälkeen itse Faust Eithun, ei enää sada, pyrotekniikkakaan ei ole bändin show’lta pois, ja kaikki on vaan äärimmäisen hyvin. Yksi oman historiani tärkeimmistä keikoista on totta.

Tiedossa on, että kun on hiljennytty veisaamaan Emperorin esikoinen kannesta kanteen läpi, on luvassa vielä kolme encorea. Kuullaan kaksi bändin ensimmäisen demon ikäistä biisiä, useammassakin yhteydessä julkaistut ”Ancient Queen” ja umpilegendaarinen ”Wrath of the Tyrant”. Kahden kitaran ajo käy yhä primitiivisemmäksi. Tästä se kaikki silloin alkoi, vuonna 1992. Sitten mennään vielä yhden biisin ajaksi blackmetalajassa taaksepäin, ja koittaa huikea hetki, millä tahansa mitattuna. Emperor soittaa Bathorya uskollisesti, tarkasti ja kunnioituksella; ”A Fine Day to Die” alkaa levyn introlla. Hevoset hirnuvat ja Quorthon itse soittaa kitaraa. Valtavaa. Kiitos Emperor, jos tämä nyt oli lopullisesti tässä. Jos ei, hyväksymme senkin.

Tuska 2014 oli sanalla sanoen hyvin järjestetty. Jonottaa ei merkittävästi tarvinnut ja meininki oli muutenkin lupsakkaa. Kaikilla lavoilla soundipuoli oli kunnossa ja muutoinkin niinä vuosina, kun itse en ole ollut paikalla, Tuskasta on kasvanut kansainvälisen tason turnaus. Voin peräti luvata, että seuraavaan kertaani ei mene 14 vuotta. KG

Amon Amarth (swe), Carcass (uk), Hell (uk) @ Kaapelitehdas, Helsinki 09.12.2013

Tähän metalliseen täyslaitailtaan piti alunperin suhtautua pikku jännityksellä. Ensinnäkin brittilegenda Hell oli heti paluustaan lähtien ollut niiden listalla, jotka jossain kohtaa pitää nähdä. Toisekseen Carcass on metallin historiassa yksi kaikkein tärkeimmistä, ja luonnollisesti aivan niillä samoilla listoilla. Carcass kun on aiemmin aina mennyt jotenkin ohi, ennakkopelkoja nostatti siis se, pystyykö bändi odotuksiin vastaamaan. Hellistä ehkä puhumattakaan. Kolmas illan line-upissa eli pääesiintyjä Amon Amarth puolestaan on itselleni jäänyt levyiltäkin varsin tuntemattomaksi. Eniten kuitenkin joutui pelkäämään keikkaa järjestäneen tahon paikkavalintaa eli Kaapelitehtaan pitkää mutta loputonta Merikaapelihallia. Viimemainittuhan  illasta sitten päälimmäisenä pettymyksenä lunastuikin.

Kaikki oli aika lupaavaa vielä siinä kohtaa, kun Hell odotutti itseään lavalle. Bändin hiilihankologo taustan kankaassa tanassa, oikeinkin tarmokkaat perkeleenkuvat lavan sivusermeissä ja tulomusiikkina Rainbow’n ”Long Live Rock’n’Roll”. Ja oikeastaan vielä siinäkin vaiheessa, kun bändi syöksyi lavalle. Solistilla naama tutusti maalattuna ja tutusti orjantappurakruunu päässä. Mutta pianpa se into sitten lähtikin laskuun. Puhun nyt omasta innostani, en bändin.

Nottinghamilainen Hell inkarnoitui vuonna 1982 ensimmäistä kertaa, mutta ei koskaan tuolloin päässyt levyttämään ja hajosikin jo 1987. Tämä otti alkuperäissolisti Dave G. Hallidayta sen verran koville, että vaihtoehdoksi jäi pakokaasu, letku ja autotalli. Bändi masinoitiin henkiin uudelleen 2008 ja uudeksi nokkamieheksi otettiin näyttelijäsmies David Bower, alkuperäiskitaristi Kev Bowerin veli. Muusta kasarimiehistöstä (Kev’n lisäksi) mukana ovat edelleen basisti Tony Speakman ja rumpali Tim Bowler. Bändin täydentää rytmikitaristi Andy Sneap, joka parhaiten tunnetaan metallimaailman ahkerana ja arvostettuna tuottajaguruna, miksaajana ja masteroijana. Paluunsa jälkeen bändi on kasannut kaksi albumia, joista ensimmäisen (Human Remains, 2011) lähinnä kasarilla jo demotetuista varhaisbiiseistä. Mainittu kiekko on itseasiassa hieno heavylevy ja osoittaa bändin olleen 80-luvulla voimakkaasti aikaansa edellä. Albumi on kuin katsaus koko heavyn historiaan, ja kannattaa tsekata, jos on tsekkaamatta jäänyt. Kyseiseltä esikoisplatalta kuultiin 4 biisiä, joista ärhäkimmin lähti ”On Earth As It Is in Hell”. Pientä yleisönlaulatustakin jo viriteltiin ja pieni, mutta intensiivinen joukkio lavan edustalla tuntui tuntevan yhtyeen materiaalia melko hyvin. Mutta meikäläisen osalta keikka kyllä kaatui valitettavasti muutamaan asiaan, vaikka bändi yritti vimmalla vetää kovan show’n ja minä vimmalla tykätä siitä. Mutta jotain jäi puuttumaan.

Ensinnäkin David Bowler on lopultakin näyttelijä, joka osaa laulaa. Ei toisinpäin. Kummallinen ja teatraalinen lavakeekoilu orjantappurat päässä sai jotenkin niin huonon näyttelemisen muotoja, että myötähäpeäksihän se välillä kääntyi. Huippu saavutettiin, kun miehemme äityi ruoskimaan itseään barabbaana pitkin lauteita. No, joku onnekas sai ruoskan muistoksi rockmuseoonsa. Suhteellisen muistijäljen jätti myös mainio ”Something Wicked This Way Comes”, ja onhan näillä toki kulkevia biisejä, mutta nyanssit tulee levyiltä niin paljon paremmin läpi. Livekaahauksessa menetetään se, mikä Hellissä on ainutlaatuista.

Sitten olikin aika alkaa suhtautumaan siiihen, että Carcass on kohdakkoin nähtävissä palttiarallaa 20 vuoden odottelun jälkeen. Vähintäinkin. Hellin olin nähnyt erittäin hyviltä jalansijoilta, mutta pakkautuma edessä oli Carcassin aloittaessa jo sitä luokkaa että näkörajoitteita alkoi olla. Keikka jysäytettiin käyntiin ”Buried Dreams”lla, klassikkoalbumi ”Heartworkin” (1993) avausraidalla. Joka kyseinen albumi on itselleni ollut aina se tärkein ja soitossa kulunein Carcass-pitkäkiekko, vaikka sitä edeltävienkin laadusta ja merkityksestä toki olen täysin tietoinen.

Basisti-laulaja Jeff Walker ja kitarsti Bill Steer ovat jäljelle jääneet alkuperäiscarcassit. Jomman kumman lähtö edellyttäisi nimen vaihtamista. Toki siinä keikkaa vastaanottaessa kävi mielessä sekin, että onko tämä Carcass? Vai Walker, Steer ja pari muuta jannua?  Semminkin kun nuori ruotsalaisrumpali Daniel Wilding tuntui takovan larsulrichmaisesti vähän sinnepäin. Rytmikitaristi Ben Ash on tämänvuotinen hankinta, mutta paikka on löytynyt ihan laadukkaasti eturivistä. No, tunteroinen tai vähän vajaa Carcass-klassikoita varsin siedettävillä soundeilla, illan parhailla itseasiassa. Mutta se nyt ei vielä ole Merikaapelihallissa välttämättä kauhean paljon.

Kaikki illan bändit muistivat mainita olleensa rundilla jo peräti raskaat viisi viikkoa. Jokainen meistä freelancereistä (joskin tyystin eri alan) tietää, että viimeisenäkin keikkapäivänä pitää yrittää jaksaa vetää täysillä. Me rundin viimeiselle keikalle maksaneet kun emme niistä muista keikoista oikein osaa sanoa, emmekä välttämättä ole kiinnostuneita. Parhaiten tänään kiertueväsymystä vastaan taisteli Hell. Ja kyllähän, jos itselleen saa olla rehellinen, niin Carcasskin vetäisi aika rutiinisuoritteen. Mutta legendaarisuuspisteet päälle ynnäten, niin kaikesta huolimatta Carcass oli kuitenkin oman iltani pääesiintyjä. Muutakin mieltä saa olla, mutta eihän Carcassin tuoreehko ”Surgical Steel”-albumi tule metallin klassikoksi muodostumaan. Bändi on ne jo tehnyt. Silti itselleni illan kovimpia nykäisyjä oli tuore ”Captive Bolt Pistol”.

Jos lasketaan bändipaitojen ja huppareiden, sekä eturivin tungun perusteella pelkästään, niin illan vääjämätön pääesiintyjä oli ruotsalainen viikinkilauma Amon Amarth. Itselleni, myönnän, kovin tuntematon tuttavuus levyiltä, vaikka bändin olemassaolosta olen ollut toki tietoinen alun jumalhämärästä lähtien. Ei vaan ole koskaan tullut tartuttua tuotantoonsa. Erittäin kova rykmentti, joka ammentaa sanaa ja ilmettä Pohjolan mytologiasta. Komeita ralleja melodisen kuolon sarkaa kyntäen, mutta jotenkin kovin nyansittomalta tämäkin bändi onnistui livenä vaikuttamaan. Joskin on todettava, että seurasin keikan varsin takaa, enkä edes loppuun asti, mutta yli puolivälin kuitenkin. Ei voi mitään, ei kaiken tarvitse pudota, kolahtaa, upota, siinähän tämän homman hienous on. Tänään ei ollut Amppareiden vuoro. Tänään vuoro oli omalla kohdallani Carcassin. Kaikki kolme bändiä tänään ”nähtyjen joukkoon”, kuten meillä päin tavataan sanoa. Levykauppaan ei tämän illan perusteella tarvitse rynniä, ja jos kohta, niin sittenkin kuitenkin siihen H:n kohdalle hyllyä.

Ehkä tuossa jo tulikin ilmi mielipiteeni Kaapelitehtaan Merikaapelihallista keikkapaikkana. Varmasti melko hyvä tila valmistaa merikaapelia, pituutta ja korkeutta nimittäin riittää. Ne on hyviä asioita kaapelintekijälle, mutta ei maksavalle rockyleisölle. Baarista katsottuna lava on noin sadan metrin päässä ja ainakin ilman korvatulppia soundi on betonista ja taas kerran loppumattomasta betonista miljoonasti kimpoillessaan hirvittävää sirinää. Tänään yleissoundi oli ennakkopelkoja parempaa, mutta onko se mikään kriteeri soundille? Olin itsekin lähellä jättää tärkeän Carcass-keikan näkemättä juuri paikasta johtuen, ja osin johtuen karmaisevista Motörhead-muistoista vuodelta 2005. Se, että tässä liian kapeassa ja pitkässä putkessa yhä soitatetaan bändejä johtuu siitä, että Helsingistä puuttuu klubien ja jäähallin välistä yksi kokoluokka soittopaikkoja. Toistaiseksi. Mutta tarve noin 3000 henkeä vetävälle mestalle on keikkakonkarin näkökulmasta kyllä huutava. Nyt siihen on suunnitelma. Jotta se ei vesittyisi jonkun asiaa ymmärtämättömän typeryyteen, käythän arvon lukija allekirjoittamassa ELMUn vetoomuksen paikan virittämiseksi lähelle nykyistä Nosturia, mutta isompiin ja toimivampiin tiloihin. Nimittäin täältä löytyy linkki, rohkeasti vaan hyvälle asialle:  http://www.adressit.com/elmu_konepajalle__kolmetonninen_helsinkiin

KG

Keep of Kalessin (no), Soilwork (swe) @ Pakkahuone, Tampere 29.11.2013

Omissa puolustuslinjoissani on hyvin pitkään ollut erittäin raskaan metallimusiikin mentävä aukko, kuten sivuston harras ja vakituinen lukija onkin varmasti jo tullut ymmärtämään. Se, mitä tapahtui Norjassa ja muuallakin Skandinaviassa (johon nyt Suomikin tässä tapauksessa laskettakoon) 1990-luvun alkuvuosina, on jotenkin erityisen lähellä kirjoittajanne sydäntä (jos sallitte ilmauksen). Enkä puhu nyt todellakaan, skenen välillä erittäinkin väkivaltaisista ja typeristä lieveilmiöistä, vaan musiikista pelkästään. Kyseinen liikehdintä eli black metallin kakkosaalto, pyyhkäisi itsensä rockhistorian rannoille sikäli voimalla, että jäljet ulottuvat kauas. Koko nykyinen innostus näihin uusgenreihin, kuten vaikkapa nämä metsäfolkit, uusfolkit, postmetallit ja muut huonosti nimetyt, kiertyvät kuunneltavaksemme ja katseltavaksemme black metallin kautta.

Edellämainituista syistä, mikä tahansa Norjassa 1990-luvun alkuvuosina perustettu metallibändi, jolla virtaa kollektiivisissa bändisuonissaan musta veri, pitää nähdä livenä. Monta ilmeistäkin on itselläni yhä kokematta (nykymuodossaan ja nykykokoonpanoissaan, nykytyyleissään), mutta marraskuisena perjantaina tarjoutui hulppea tilaisuus nähdä jälleen yksi kakkosaallon keskeisistä. Nimittäin vuonna 1995 Trondheimissa perustettu Keep of Kalessin. Tosin käytännössä bändin nokkamies ja säveltäjä, kitaristi Obsidian Claw, oli aloittanut jo 1993 (vuosi jolloin Norjassa paloi kirkkoja enemmän kuin laki sallii) nimellä Ildskjaer. Uusi ja hiukan vähemmän ilmeisellä tavalla black nimi otettiin Ursula K. Le Guin’n Earthsea-trilogian fantasiakirjoista, tälläkin eleellä Obsidian halusi alusta asti ottaa pesäeroa häröilevimpään osaan skeneä. Eli että Keep of Kalessin ei polta kirkkoja, eikä puukota kollegoja hengiltä, vaan keskittyy musiikkiin. Ja väitänkin, että Claw on sittemmin ollut yksi koko kakkosaallon musiikillisesti ja tyylillisesti tinkimättömimpiä hahmoja.

Eikä Keep of Kalessinkaan enää mitään varsinaista blackia soita, onpahan vain yksi teknisesti taitavimmista ja vihaisimmista extreme metal-bändeistä, mitä Maameri päällään kantaa, samaa sarjaa kuin edellisen bloggauksen kreikkalaiskollegat, Rotting Christ. Eli, tärkeitä ja paljon ilmaisevia suvantoja unohtamatta, keskimäärin kahta ja puoltasataa shikaaniin, tukevaa seosta tankissa.

Kuluvalla kiertueella Keep of Kalessinilla ei ole uunituoretta albumia promottavanaan, nimittäin viimeisin, ”Reptilian”, ilmestyi jo 2010. Ja mikäpäs se siinä, kyseinen kiekko on todella kova kokonaisuus. Ja sille kiertueen settilista pitkälti edelleenkin perustuu. ”Reptilian”lta kuultiin peräti viisi biisiä, siinä kahdeksan stygen soittolistassa, jota Kalessin on tällä rundilla kierrättänyt läpi. Settilista on pysynyt hyvinkin samana koko kiertueen ajan. Näin superteknisen, ja nopeasti takovan bändin tapauksessa ratkaisun ymmärtää paremmin kuin hyvin.

Homma käyntiin ”Kolossus”-albumin (2008) nimiraidalla. Soundit ekassa biisissä karmaisevat, mutta nopeasti löytyy kohtuullisen hyvä asetus tiskille. Tuoreimman pitkäsoiton iskusävelmien lisäksi bändi soittaa komean version tämänvuotisen EP:n nimiraidasta, ”Introspection”. Jolla levytyksellä, ensimmäistä kertaa bändin historiassa kitaristi Obsidian on ottanut myös lauluvastuun. Hyvä niin, aivan asianmukaisesti lähtee Claw’lta mayhemmäiset narinat ja kähinät, mutta myös kuolonkorinat ja puhtaampikin laulanta. Eli ei tässä neljättä miestä mihinkään tarvita. Itselleni komeimmin tänään lähtee ”Dark as Moonless Night”, hitaalla introlla käynnistyvä komea extreme-eepos. Rumpali Vyl (alkuperäisjäsen itseasiassa hänkin) tikkaa ja polkee kuin viitamaan piru, käsittääkseni nopein koskaan todistamani rumpali. Kertakaikkiaan ällistyttävä jamppari. Ja silti ote on tällä äärimetallin Gene Krupalla erittäin rento. Basisti Wizziac tuo eloa eturiviin, handlaa viisikielisen basson paremmin kuin moni perinteisen ja karjuu tummat stemmat levyiltä tuttuihin kuoro-osuuksiin.

Kaiken kaikkiaan helvetin kova nykäisy. Kolmevarttia tiukkaa ajoa, osaamista, näkemystä, innovatiivista metallia, tai musiikkia ylipäätään. Mitä väliä sillä raskausasteella aina on. Ja kyllä, sekä etukäteen että jälkikäteen, Keep of Kalessin oli minulle illan ehdoton pääesiintyjä. Sen olisi pitänyt olla sitä muutenkin, mutta minähän en näitä päätä.

Illan pääakti, ruotsalainen Soilwork, ei itseäni ole vakuuttanut levyillä, eikä tällä ainoan otannan livelläkään. Bändin agenda oli alkuvuosina melodinen kuolo, mutta materiaali on sittemmin hilautunut salavihkaa lähemmäs metalcorea ja jonkinmoista groove metallia. Liveverrokiksi kumpusi mieleeni lähinnä joku Devildriver, hyvässä ja pahassa. Se, että minä en tykännyt, ei onneksi ole keneltäkään pois, moni nimittäin tykkäsi ja oli lippunsa lunastanut. Hyvä niin, samalla Kalessin sai mainion syyn tulla soittamaan Suomeen kolme vetoa.

Soilworkilla on monia eittämättä upeita melodiakulkuja, mutta ei niistä vielä mitään kokonaisuutta rakenneta. Totta hitossa ”Spectrum of Eternity” on maailmanluokan kamaa, tai totta hitossa saa lähteä intensiteettiviivalle kun bändi jyskyttää upean ”Long Live the Misanthrope”, mutta siinäpä ne valopilkut omalta osaltani olivatkin. Eli niitä oli liian vähän. Soilwork on mielestäni varsin keskinkertainen bändi, joka kokee tehdä albumin vuodessa. Sitäpaitsi, minusta death metal on lyhyyden taidetta (metalcoresta ihan puhumattakaan), se toimii puolen tunnin paketteina parhaiten. Soilwork näkee toisin julkaistessaan näissä genreissä aika harvinaisen tupla-albumin (The Living Infinite, 2013). Mutta Pakkahuoneen yleisö oli täysillä messissä, ja se on pääasia. Kivaa tässä harrastuksessa onkin nimittäin juuri tämä, että kaikesta ei tarvitse tykätä.

Kun tekee tinkimättömästi erittäin innovatiivista metallimusiikkia vuonna 2013, eikä flirttaile muodikkaan pomppuheavyn suuntaan pätkääkään, saa tyytyä lämppärin osaan. Se leiviskä Keep of Kalessinille tänään lankesi. Silkkaa empaattisuuttani kävinkin sitten itsensä basisti Wizziacin kädestä ostamassa kiertuepaidan. Lähtiessäni piti vielä käydä kyseiseltä hesseliltä vasiten toivomassa, että tulisivat pian uudestaan headlinerkeikalle, mutta Soilwork luukutti encoreitaan niin kovaa, ettei kannattanut. Kun en oikein ole huutajasmiehiä. Uskonpa, että Suomen vedoista jäi Kalessinille itselleenkin pääesintymisnälkä. Ensi kertaan siis. KG

Amaranthe (swe), One Morning Left @ Klubi, Tampere 13.03.2013

Takaisin 70-luvulla ja 80-luvun alussa muuannet hesselit Andersson ja Ulvaeus asettivat ABBA-yhtyeensä katalogilla sellaiset standardit ruotsalaiselle melodiakäsitykselle ja biisinkirjoittamiselle, että jäljet ovat ilmeisimmin pysyviä. Hetkeä myöhemmin tuli 80-luvun hard rockin aalto ja Europe, eivätkä herrat Tempest ja Norumkaan kehdanneet ihan kauhean huonoja ralleja vääntää. Ja esimerkkejä riittää kyllä. Kuten tälläkin palstalla olen aiemmin todennut, (lähestulkoon) minkä tahansa ruotsalaisen bändin voi huoletta mennä katsomaan, eikä tarvitse pettyä, hävetä, suuttua ja mitä näitä nyt on. Ja biisimateriaali on yleensä aina kovinta A-luokkaa. Niinkuin nytkin, kun Tampereen Klubille saapui kovissa nousuissa oleva Göteborgin melometalliylpeys Amaranthe.

Illan avasi kuitenkin kotimainen One Morning Left. Olin jättänyt jotenkin tutustumatta bändiin sen kummemmin levyiltä, ja erittäin tiukan 35-minuuttisen puristanut ryhmä pääsikin yllättämään takaapäin. Tai no, edestäpäinhän ne bändit yleensä yllättää. One Morning Left on oikeasti uuttaetsivää nykymetallia. Biisinkirjoitushommelit on varsin kunnossa, ja kyllä tuo rumpalin taustalaululla, konevälikkeillä ja dancebiitillä ryyditetty core näin ainakin lyhyinä kerta-annoksina toimii erinomaisesti. Käykää itse tsekkaamassa, kun kohdalle osuu. Kova ryhmä, jonka tuorein albumi ”Our Sceneration” on juuri päivänvalon nähnyt. Illan sympatiapisteet solisti Lahdelle, joka oli farkkushortseja laatiessaan mennyt niin rajoille, että ei tullut shortseja, mutta tuli hame.

Vuonna 2008 jo mainitussa Ruotsin metallieldoradossa eli Göteborgissa kasattu Amaranthe kannatti nähdä jo siksikin nyt, että povaan tälle bändille stadiontulevaisuutta. Ja mieluummin minä nämäkin koen klubissa, kuin jollain jäätävällä futiskentällä. Viimeksi kuluneina viikkoina, tai no ehkä päivinä, puolet rock-Suomesta on kuunnellut korvat nilellä uutta Bowieta. Itse olen luukuttanut keikalle valmistautuessani niitä muutamia Amaranthen iskusävelmiä, kerta toisensa jälkeen. Saa nimittäin lähteä biisinkirjoitusviivalle. Yhtyeen tyylistä yhdistää tanssibiittiä melodiseen metalliin ja toimittaa vokaalit kolmella hyvin erityyppisellä solistilla, voi olla toki montaa mieltä. Itse olen niistä mielistä yhtä. Toimii.

Keikka käynnistyi lähinnä karmaisevilla soundeilla. Silmät kiinni, ja saattoi kuvitella olevansa Mukkulan Juhannuksessa. Onneksi jossain siinä ”1 000 000 Lightyearsin” kohdalla yhtye alkoi edes alustavasti kuulostaa hevibändiltä. Vaarana nimittäin tällä matskulla on, että jos mureat kuolokitarat ja rouhea basso ei tule läpi, niin tavara on sikäli melodista ja solistien varassa, että yhtäkkiä mieli voi karata jonnekin Waldo’s Peoplen kammottaville nurkille hiippailemaan. Loppua kohti soundi kuitenkin merkittävästi parani, ja ihan viimeistään siinä kohdassa, kun ihana Elize Ryd aloitti omista paikallaolosyistäni isoimman eli hillittömän kauniin ”Amaranthine”, bändin esikoisalbumin (2011) hittiraidan. Myönnettävä on, että Elize on myös erittäin upeaa katseltavaa. Vaan ennenkaikkea kyse on nyt Äänestä. Elize Ryd  ja mainittu ”Amaranthine”-biisi, etenkin akustisena levyversiona, jo pelkästään todistavat, kuinka syvälle synkkään metsään Nightwish eksyi ottaessaan Anette Olzonin solistikseen. Meni ja eksyi, ja vaihtoi jälleen kerran, eikä edes tiedä kehen. Surkuhupaisuus. Ruotsissa nimittäin valinnanvaraa olisi riittänyt. Sanoinko jo, että Elize Ryd on eräs hienoimmista naissolisteista koko metallin historiassa?

Bändin kaksi muuta laulajaa eli puhtaat miesvokaalit toimittava Jake E, ja örinät, murinat ja huutamisen hoitava Andreas Sölveström ovat erittäin oikeassa bändissä hekin. Kolmen solistin vetovuoroisuus on tämän bändin valtti, huikeiden melodioiden ohella, ja niillä voi päästä pitkällekin. Eikä ainakaan jää yrittämisestä kiinni, nytkin työn sankarit soittavat Suomessa peräti yhdeksän vetoa. Ja muualla Euroopassa melkein joka ilta huhtikuun lopulle asti, muutama veto Japanissa (joka maailman ehkä melodiantajuisimpana kansakuntana arvostaa, kuinka ollakaan), ja kesän festarivedot päälle.

Amaranthen kakkospitkäsoitto ”The Nexus” on ulkona näillä näppäimillä, suomalaisen Spinefarmin kautta. Siltä omakohtaisesti kovimmat raidat tokikin kuultiin, eli nimibiisi, ”Afterlife” ja ”Burn with Me”. Ja ilo oli huomata, että kunnon power metallilla on imua, Klubi vaikutti varsin täydeltä, joskin ovelta lippuja sai.

ABBA ei koskaan palaa lavalle, näin ainakin toivon. Olkoon maailmassa jotain pysyvää sentään. Mutta perintö elää ja voi hyvin, tienviitat on edelleen pystyssä. Hyvää Euroopankiertuetta Amaranthe. Ehkä nähdään sittenkin joskus jollain jäätävällä futiskentällä. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: