Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “heavy metal”

Rammstein (de), Abelard (fr) @ Olympiastadion, Helsinki 27.05.2023

Saksalaisen Rammsteinin meneillään oleva European Stadium Tour 2023 alkoi noin teknisesti ottaen samalla otsikolla jo vuonna 2019, väliin tuli muutama tunnettu muuttuja. Tällä erää tai haavaa bändi aloitti rundin päätösosion ensin Vilnassa kahdella (tällä erää) ainoalla Baltian vedollaan, ja saapui sitten ainoille Skandinavian tykityksilleen Helsinkiin. Ja peräti kahdeksi loppuunmyydyksi illaksi putkeen, piskuinen Suomi taitaa olla Rammsteinin erityistä markkina-aluetta. Ja kun Olympiastadion, tai tuttujen kesken Stadikkakin oli vielä 2020 valmistuneen jättimäisen rempan jälkeen kokematta, oli tietenkin suhtauduttava Rammsteinin nyt jo kolmanteentoista keikkaan Suomessa. Sunnuntain veto edusti lyhyelläkin matikalla sitä neljättätoista. Ja kun Stadionin kapasiteetti on tällaisina massiivisten lavarakenteiden iltoina balttiarallaa 40 000 päätä per ehtoo, voi mainitullakin lyhyellä matikalla laskeskella, että tälläkin kertaa bändin näki noin 80 000 suomalaista. Aika kovia lukuja, kannatusta riittää. Bändi oli itseltä aiemmin jäänyt näkemättä, ja kun ilta kaiken sen tulen ja savun jälkeen päättyi, kävi mielessä, että nythän nämä kannattikin yyberöidä, ennenkuin bändi kyllästyy jatkuvaan rundaamiseen, ennenkuin provokatiiviset ideat alkavat ehtyä tai toistaa itseään, ja ennenkuin tämän kokoluokan show’t pyörimässä ympäri planeettaa julistetaan ympäristörikollisiksi.

Keikan esihehkutteissa oli vannotettu jengiä tulemaan ajoissa hoodeille, ja kuuliaisesti tätä noudatettiinkin, kaksi tuntia porttien avaamisen jälkeen Stadikan porteilla velloi suurin täällä koskaan näkemäni yleisömassa, mutta yllättävän tai jopa häkellyttävän nopeasti sujui valtavan possen sisäänotto. Vaikka ensin mentiin turvatarkastuksen kautta ja sitten näytettiin lippu ja niiden ostajan henkkarit tarkastajalle, ja vielä piipattiin flaba lukulaitteeseen. Alkuillan keikkatunnelmaa alensi tutun ja kovasti keikalle halunneen taistelutoverin äkillinen kaatuminen sairaspetiin, mutta fiilikset lähtivät vähintäinkin 45:n asteen yläkorolle, kun oma E-katsomon istumapaikka löytyi. Alkaa olla nimittäin omalta osalta ne kaapelisillan päällä suoritetut epätoivoiset varpastelut epätoivoisesti varpasteltuna. Ei enää jaksa sijoittaa puolen kuun ruokalaskun verran tuohta eli hilloa siihen, että näkee jonkun niskan, ohilentävät lentokoneet ja jonkun pöllähdyksen savua. Viime kesän karmaiseva kokemus Ruotsista alaotsikolla Rolling Stones oli viimeinen herätys istumakatsomoiden suhteen. Kiitos Stadikan tartan 2003-2019.

Ilta ei musiikin osalta tahtonut alkaa millään, ja alhaalla kentällä lienee ollut vieläkin epäselvempää, että miksi ei. Yläkatsomossa syy oli ilmiselvä, bändi odotteli auringon laskevan sen verran alas, ettei se pojottaisi massiivisen lavarakennelman ylimpiin screeneihin. Minulta on usein kysytty, miksi lavaa ei sijoiteta vasta-aurinkoon Stadikalla, kun haaste on joka kesä ja joka artistilla sama? Meluasiainministeriö on säätänyt, että mökä, joka usein jatkuu lähes puolilleöin, suuntautukoot Keskuspuistoon, Töölön ja kantakaupungin sijaan. Plus että samaiselta myötävalon puolelta lavan rakentaminen on paljon helpompaa ja mahdollisempaa muutenkin. Bruce Springsteen otti yön auringosta aikoinaan ilot irti, mutta ymmärrämme, että Rammsteinin tummanpuhuttelevassa tomittamisessa kaikki on toisin. Keikka alkoikin siis yli puoli tuntia myöhemmin, kuin alhaalla Vilnassa vaikkapa, mutta onnistuttiin saksalaisella täsmällisyydellä toki paketoimaan ennenkuin viranomaisten tuomiokellot kumahtivat 24 kertaa.

Odotellessa oli aikaa kuunnella rundin lämppäriä, kahdesta ranskalaisesta konserttipianistista koostuvaa duo’a nimeltään Abelard. Joka soitti, kuinka ollakaan Rammsteinia, kahdelle sähköpianolle sovitettuna: https://www.setlist.fm/setlist/duo-abelard/2023/olympiastadion-helsinki-finland-4bb907d2.html. Tätä ennen oli toki kuultu levyltä odottelumusana, kuinka ollakaan Rammsteinia. Abelard soitti 10 biisiä, myös isoimpia hittejä, joista moni kuultiin uudestaan myöhemmin, toki aivan hirvittävän erilaisena versiona. Ihan mainio ja rammsteintavalla nerokas lämppärivalinta, Abelardin pianismi latasi odotuksia isoon tulimyrskyyn hyvällä tavalla, parhaita stadionluokan lämppärivalintoja-ja vetoja mies/naismuistiin, ne kun ne vedot ovat monasti ihan umpiturhia ja varsinkin soundillisesti aivan hirveitä.

Meni vielä kunnon tovi Ranskan ladyjen jälkeen, ennenkuin Maa kiertyi niin, että sohlberg ei enää porottanut screeneille, ja odotettu Rammsteinin blitzkrieg pääsi vihdoin alkamaan. Hissi nosti yli stadionin seinien kohoavan tornin huipulle mustan Rammstein-plakaatin ja sitten mentiin. Ja häkellyttävää kyllä, vaikka volyymi oli koskaan Stadikalla kokemistani ylivoimaisesti kovin, soundi pysyi alusta alkaen hallussa, ja olosuhteisiin nähden jopa erinomaisena. Huonoiten läpi tuli laulu, mutta niinhän se tulee aina. Välispiikkejähän tämä bändi ei harrasta, joten sitä läpitulemattomuutta ei nyt tarvinnut kärvistellä. Vain kerran solisti ja päätaikuri itse Till Lindemann sanoi ”kädet ylös” ihan suomeksi ja pari kertaa kiitos, siinä kaikki puhe. Kahdenkymmenenkahden biisin settilistasta (https://www.setlist.fm/setlist/rammstein/2023/olympiastadion-helsinki-finland-53b907ed.html) pari ekaa stygeä meni tuttuun ja totuttuun tapaan tunnustellessa, mutta onhan tämän bändin lavalle tulo jo sinänsä kokemisen arvoinen. Georg Friedrich Händelin ”Music For The Royal Fireworks” soi nauhalta, ja kolme valtavaa kentälle pystytettyä valo-ja pyrotornia tuuttaa iltataivaalle mustaa savua, ihan kuin ymmärrämme kyllä minkä menneen vuosikymmenen Saksassa ja ymmärrämme kyllä mistä johtuvaa mustaa savua. Muitakin mielikuvia sai toki olla, mutta kun hornankattila täyttyi mustasta ja kitkerän hajuisesta savusta, niin pääsi kyllä ihan tunnelmiin, kuin pakana Colosseumilla.

Keikka oikeastaan käynnistyi kunnolla ja isosti, myös tunnelmiensa puolesta, vasta viidenneksi kuullussa ”Sehnsuchtissa”. Seuraavan stygen kohdalla, ”Mein Herz brennt”, oli jo selvää että pitihän täällä olla. Illan dramaturgia oli sekin toki isosti mietitty, kun pyroja, savuja ja erikoismeininkiä säästeltiin loppua kohti. ”Puppe” biisissä päästiin polttamaan elävältä niin iso ja ruma vauva, että Rosemarykin olisi ollut ihmeissään. Toki palaviin lastenvaunuihin oli sijoitettu GoPro-kamera, niin että kaikki varmasti näki, ja kun vauvan suusta tuskan hetkillä purkautui mustaa materiaa, alkoivat kentän tornit sylkeä ilman sakeaksi mustaa konfettia. Ja kun Rammstein roiskii tulta tai muuta matskua, sitä roiskitaan niin, ettei voi olla varma, loppuuko roiskinta varsinaisesti koskaan. Joku toimittaja totesikin ennen keikkaa mainiosti, että Rammstein alkaa olla sellaista populäärikulttuurin ja rockin yleissivistysosastoa, jonka kokonaistaiteellinen show kannattaa nähdä jo ihan siitä (yleissivistys)syystä pelkästään. Gesamkunst on muutenkin se saksan sana, joka parhaiten tottelee Rammsteinia; musiikin, oopperamaisuuden ja teatterin keinot kaikki käytössä, kabareet ja makaaberit freakshow’t siihen vielä kylkeen. Gesamkunstiinsa omana aikana omillaan pyrkinyt Richard Wagner olisi taatusti ankara fani, jos eläisi. Ja tavallaan Rammstein toteuttaa nyt sitä, mihin Wagnerin oopperoiden näyttämötekniikka ei aikanaan koskaan teknisesti venynyt.

”Angst” oli yksi koko illan komeimmista vedoista, vedot pitää toki tietyllä tapaa eriyttää toisistaan. Oli musiikillisesti ja soitollisesti parhaat, ja sitten oli ne teatraalisesti parhaat. Esimerkiksi melkein ilman mitään kommervenkkejä vedetty ”Zeit” oli illan piristävimpiä hengähdystaukoja aika tanakan junttaamisen seassa. Rammstein tekee monta asiaa oikein. Yläasteen takapulpetin lyhyt saksa sujui pääosin muita haaveillessa, mutta Rammsteinin teksteistä saa silti ihan perusselon. Ja vaikka show on iso, ja koko ajan isompi, biisit eivät silti pääosin huku sen showaamisen alle. Se kertoo isoimpien hittien perusvahvuudesta biiseinä. No, toki ensimmäisen encoreosuuden päättänyt ”Pussy” esimerkiksi on jo biisinä aika keskinkertainen, että huomio alkaa olla täysin show’ssa, jossa Lindemann ajelee lavan edustaa eestaas gigermäisen penistykin kyydissä ja suihkuttaa yleisön päälle konfettispermaa minuuttikaupalla. Samaan aikaa kentän tornit suoltavat ilman valkoiseksi samaista konfettispermaa. Rammstein on perustettu aikoinaan provosoimaan, ja sen homman se parhaiten edelleen osaa. Lauletaan nekro-ja pedofiliasta, ihmislihan syönnistä ja muusta. Mutta kun asiaa tutkii yhtään syvemmin, bändi ottaa myös kantaa ja on isosti mieltä, eikä ole koskaan väittänytkään, että esimerkiksi ihmislihan syöminen on erittäin jees harrastus, kokeillaan kaikki. Rammstein nostaa makaaberit asiat pöydälle, ja vastuu on kuulijalla ja katsojalla. Toki sille gigerille smägmähaupitsillekin saa olla ihan vapaasti nauramatta, jos ei naurata. Vapaa maailma kun bailaa.

”Deutschland” kuultiin ensin kitaristi Richard Kruspen laatimana remixversiona, jonka aikana bändi valopukuihin pukeutuneina tikku-ukkoina hassutanssi ympäri lavaa, Daft Punk kohtasi Kraftwerkin. Rammstein on paitsi aika häpeämätön lainaaja, mutta tottakai myös rohkea edelleenjalostaja. Kaikki originaalihan on keksitty jo. Ja sitten vielä uudelleen sama kotiseutubiisi semmoisena runttauksena, että keihäin varustautunut ratsuväki jäi relatiivisen heittämällä panssarijoukkojen alle. Jos sallitte. Lava värjäytyi punaisiin ja valkoisiin valoihin, mustaa vasten mielleyhtymä oli aika selvä. Mutta kun (sinänsä toki rockin yhtenä äänekkäimpänä julkimulqvistina tunnettu) Roger Waters vetää 2023 Saksassa keikan mustassa uniformussa, jossa on punamustat hihamerkit, ukkeli on välittömästi poliisitutkinnassa, vanha päänaukoja britti kun on. Watersin pukeutuminen juontuu gesamkunst-taideteokseen Pink Floyd’s The Wall, joka oli erittäin antifasistinen taideteos. Mutta näillä asioilla, väriskaaloilla ja grafiikoilla flirttaaminen sallitaan saksalaisilta ihan toiseen tapaan kuin muilta.

”Radio”-biisissä oli komeimmat ja kauneimmat lavavalot ihmismuistiin, eikä styge metallisine robottilauluineen sitä Kraftwerk-mielleyhtymää ainakaan heikentänyt. ”Mein Teil” sujui sitä yytsiessä, että saako Lindemann suureen pataan heitetyn kiipparisti Christian Lorenzin haudutettua makoisaan pulled human-syöntikuntoon, mutta ei saanut, vaikka liekinheittimet suurenivat kuin terveen paisuainen. Varsinaisen setin loppupään ”Du hast” oli myös komea veto. Omalle istumasijalle ainakin ne ylipäätään parhaat biisit toimivat tykimmin, jossain määrin pyrojen ja rahanpolton määrästä huolimatta.

Ensimmäinen tauko koitti bändin loppukumarrettua 14 biisin jälkeen päälavalla, mutta eihän tämä tässä ollut. Suomalaisittain epätavallinen määrä järjestyshenkilökuntaa muodosti ketjun kohti kentän keskelle rakennettua B-lavaa, jolla lämppäri oli osuutensa aiemmin hoitanut. Pian Lindemann ilmestyikin turvamiesten saattamana pikkustagelle ja veti komean ”Ohne Dich”, jonka puolimaissa muukin bändi ehti kakkoslavalle ja seuraavaksi kuullun ”Engelin stemmalauluihin. Näissä kahdessa biisissä säestyksen hoiti duo Abelard pianoillaan. Upea suvanto raskaan junttauksen vastapainoksi. Bändin matka jatkui kumiveneillä yleisömeren kannattelemana takaisin päälavalle. Jossa tampattiin läpi yksi koko iltapuhteen kovimmista tampoista, ”Ausländer”. Huhhuijjaa mikä nykäisy. Ja kun ensimmäisen encoresetin päätteeksi oli selvitty yli ”Pussyn” smäidäpaisumuksesta, oli aika vielä encoreset 2:lle, jossa kuultiin kolme vetoa ja joka huipensi koko illan, paitsi biisillisesti, myös pyroteknisesti. Häiriintyneen kova ajo nimikkobiisi ”Rammsteinista”, jonka aikana Lindemannin selkään asennettu liekkireppu sylki sellaista tuliriikinkukkoa ilmoille, että eihän tämmöistä tahdo päästä näkemään kuin…joo, Rammsteinin keikoilla. Pikkuisen, tai oikeastaan pikkuisen enemmänkin kuin väkevä veto. Olimme paikalla. Ja heti perään ”Ich Will”, eikä siinäkään kohtaa ollut vielä maapallolta raakaöljy ehtynyt. Tuttu jäähyväisbiisi ”Adieu” oli jo lähtöjäähdyttelyä, niinkuin idea onkin. Vanha ruuhkissa-ahdistuja joutui jättämään istuimensa ja käymään, jo ennenkuin bändi loppuhuipentumana nostettiin hissillä ylös lavantakusen torniin.

Saattaisinko nähdä Rammsteinin uudelleen tulevilla maailmankiertueilla, mikäli niitä tulee, bändihän on jopa vihjannut lopettavansa pian? Varsin rammsteinmaista olisi nimittäin laittaa liekinheittimet pussiin 30-vuotisjuhlallisuuksien sijaan. Voisin nähdä Rammsteinin uudestaan, mikäli konserttien visuaalinen konsepti isommin vaihtuisi. Ultrafania maltillisemmin asiaan suhtautuvalle rockfriikille riittää nimittäin pitkälle, kun yleissivistyksen aukko on kerran täytetty. Ja vieläpä äärikomealla, hyväsoundisella show’lla, josta moni näyttämökuva jää mieleen loppuiäksi. Sensijaan, siitä huolimatta, yhtäkaikki, ja mitä näitä nyt on, Till Lindemann tuo soolorundinsa Helsingin Nordikselle joulukuussa. Siihen saattaa jopa joutua suhtautumaan. KG

Battlesnake (aus), Prycie (aus), The Baby Breaks (aus) @ Tomcat, Fortitude Valley, Brisbane, AUS 26.11.2022

Yli kolmen miljoonan asukkaan Brisbanen viihde-ja livekeskittymä on ehdottomasti Fortitude Valleyn kaupunginosa, maailmanluokan rokkiklubeja löytyy täältä kymmenia, ja taas kymmeniä. Ulkomaan eläviä tuodaan maapallon sietokyvyn rajoissa hyvällä sykkeellä, mutta ennenkaikkea Valleyn rokkiliiterit ovat mainioita mestoja katsastaa Australian, ehkä vähän aliarvostetun mutta todella asiallisen rockmantereen tarjontaa. Paikalliset olivatkin suositelleet, että jos ehdit katsastaa yhden liiterin Valleysta, niin tsekkaa Tomcat. Ou ellei peräti kei, ennakkolippu haltuun ja sinne siis.

Australian klubit eivät ole kovin aktiivisia päivittämään keikkasivustojaan, puhumattakaan soittoaikojen julkaisusta etukäteen, mutta konkarishahmo arveli aikataulut aivan asiallisesti, eikä lusittaavaa vielä puolityhjässä Tomcatissa tule kuin puolisen tuntia ennen ekaa bändiä. Ja jos on Australia rockmaa, on se myös olutmaa, täällä ei rokkiklubeilla tarvitse imeä väärässä lämpötilassa sekunnissa laskettua krapulakusta muovituopeista tylyn palvelun saattelemana. Asiakas on asiakas, hymy kuuluu hintaan ja jääkaapit tiskin takana on täynnään kymmeniä bisukkamerkkejä, ja tietenkin pääosin kotimaisia. Eli paikallinen pale ale äänihuulia kohti ja tsiigaamaan illan eka bändi.

Avauscombo The Baby Breaksilla ei ole uransa paras päivä, solisti on joutunut jättäytymään pois erittäin lyhyellä varoitusajalla. Tarina ei kerro syytä, mutta oletamme sen olevan joku vähemmän popedamainen, kuten vaikkapa Covidin Australiassa jylläävä nelosaalto. Kitaristi Gus Leckie hyppää urheasti lennossa pois jääneen solisti Mitchell Quinnin (kuvainnollisiin) saappaisiin ja yhtä urheasti kohtaa myös ekassa biisissä onnettomana sattumuksena kyrvähtävän kitarapiuhan. Ja salikin on vielä ihan tyhjä, ja ääneenpaineenmittaajahesselilläkin vielä homma hakusessa, mutta niin vain The Baby Breaks takoo (paino edelleen sanalla urheasti) ihan asiallisen 25-minuuttisen setin, ilon ja hämmennyksen kautta. Mutta, just näin, täällä on ihmisiä tulleenna katsomaan juuri meitä, vedetään vaikka ilman päätä, mutta vedetään. Kaukaa Suomesta saapunut rokkifriikki arvostaa. Eka biisi on soundcheck, kaaosta ja hätää, mutta kun Leckie saa uuden piuhan skittaan, kaikki on paremmin. Normaalisti viisimiehinen The Baby Breaks soittaa saksofonilla ryyditettyä vaihtoehtoisemman laidan power pop-musiikkia, ja onpa joku asiantuntija maininnut yhtyeen yhteydessä nimet The Strokes, Rage Against The Machine ja Cage The Elephant. Mahdotonta sanoa, kun en ole ikinä ollut kiinnostunut mainituista comboista, mutta The Baby Breaks on ihan mielenkiintoinen tuttavuus, vuoden 2019 EP:stä ”Powdered Milk Party” kannattaa aloittaa. Solistin poisjäänti ja illan avausslotti palvelee tänään huonosti, mutta bändin suoritus on lähinnä sankarillinen.

Pieni roudaustauko, Tomcatin tunnelma alkaa sähköistyä, täyteen pakatuilta Valleyn kaduilta poiketaan rokkiklubille pohjia ottaneena, on selvästikin alkukesän iso ulkoiluilta. Kakkospaikalla soittaa punkbändi Sunshine Coastilta, Pricey. Sen laulava kitaristi Josh ”Pricey” Price oli punk-orkesteri The Chatsin perustajia, ja soitti bändissä sen 4 ensimmäistä vuotta, jättäen ison jäljen biisintekijänäkin bändin esikoisalbumille ”High Risk Behaviour” (2020). The Chats on bändi ihan isoillaan, rundannut ulkomaillakin, ja soitti täälläkin aiemmin viikolla Guns N’ Rosesin lämppärinä, ja vaikka Gunnarit näinkin, niin The Chats tuli missatuksi. Mutta näinpä kuitenkin ex-kitaristinsa oman bändinsä kanssa.

Pricey esittelee itsensä ”very expensive bandiksi”, ja aloittaa rapsakat puoli tuntia kellottavan settinsä. Sen huippukohtia ovat tämänvuotiselta omakustannealbumiltakin löytyvät vauhtiraidat ”Never Gonna Be”, ”Lay Down” ja liian juomisen saloja avaava ”Brown Bottle Fever”. Yleisössä on bändin selvästi aiemminkin nähneitä, eihän nää kaikki voi olla tyttöystäviäkään, poikaystävistä puhumattakaan, kolmihenkinen bändi. Vastaanotto on innostunut, Pricey soittaa vanhan länsiliittouman seiskaseiskaa, maustettuna ohuesti 90-luvun äärimelodisella jenkkipunkilla, meininki on keihäät alhaalle roikkumaan ja tennarit tuleen. Josh Price osoittautuu ihan laatukitaristiksi, ja bassossa nuorella Ben Meyerilla on hyvät botnet. Trion täydentää rummuissa Jarvis Hopper.

Illan pääbändi, jota selvästikin on näille hoodein odotettu ja toivottu, on sydneylainen Battlesnake. Sen laji on huumori ja vanhan brittiliiton heavy metal, space rockin ja doomin mausteilla. Bändillä on äkkiseltään täysin käsittämätön umpidada oma mytologiansa, johon sekoittuvat miekat, muinaiset demonit, lohikäärmeet, ja ihan yhtäkkiä puskista taas vaikkapa atomiaika ja avaruus. Battlesnake on hämmentävä, ellei peräti häkellyttävä sekoitus Sleepy Sleepersin Cosmic Zaghar-kautta, Spinal Tapia ja Monty Pythonin Holy Grailia. Paino on jollain tapaa jopa sanalla sleepysleepers. Tomcatin piskuiselle lavalle, joka ei juuri ole Helsingin Semifinalin stagea isompi, tungetaan seitsemänhenkinen combo; laulaja, neljät kepit, keytar ja rummut. Bändi on pukeutunut, jos nyt pukeutumisesta voidaan puhua, pelkkiin bändin logolla varustettuihin pikkuhousuihin släsh kestovaippoihin släsh vuotosuojiin, en minä tiedä. Paitsi laulaja, jonka munamiesmäinen asuvalinta on sekoitus jotain nunnaa, ylipappia ja kaksisarvista pommia ja gommia. Lavalla on niin vähän tilaa, että kitarat soivat monasti pystyasennossa, muuten ei mahdu, ja välillä kitaristit hyppäävät PA:n päälle istumaan, että tulee vähän lisää tilaa. Bändin maine on kiirinyt sen edelle, liiteri on täynnä ja tunnelma perspinen. Sanat osataan ulkoa. Battlesnakelta on ulkona 12-tuumainen ”Myths and Legends of Gorbag’s Domain” (niinpä) aika tarkkaan kahden vuoden takaa, ja useampia, ilmeisesti tulevaa albumia ennakoivia sinkkuja. Niistä viimeisin, ”I am The Vomit” (niinpä) oli julkaistu keikkaa edeltävänä päivänä juhlistamaan viiden keikan Australian minirundia. Ja kun itselle selvisi, että rundi päättyy Brisbaneen ja olen kilsan päässä mestoilta, ei tämmöistä voinut näkemättä jättää. Bändin isoja hetkiä on ollut tähän mennessä lämmitellä lauteet KISSille heavysauruksen Sydneyn jäähyväiskeikalla elokuun lopulla, ja päästä yhteistyöhön pelibrändi Warhammerin kanssa. Warhammer on Australiassa(kin) iso juttu, sen omia kauppoja näkee vähän siellä sun täällä.

Keikka alkaa paitsi lavalle vaipoissa ahtautumisella, myös sillä että solisti Sam Frank lausuu mahtipontisesti Raamattua alusta. Ja vaikka alussa olikin tyhjyys ja sitten valo, niin Battlesnaken Sanassa pian syntyy hirviö ja menee genesikset ja apocalypsot sekaisin, Sam Frank huutaa mikrofoniin jotain umpihullua ja sitten lähtee hillitön sekoilu ja myllytys, ”Castle Gorbag”, Tomcatin täyttävä yleisö on heti messissä. Keikka kellottaa karvan, ei, rintakarvan alle tunnin, kauempaa tuolla ei kukaan jaksaisikaan heilua, kun sata ihmistä jakaa kolme happimolekyyliä. Kouhkaamisen kohokohtia ovat ”The Rotten Priest”, tuore sinkku ”I am The Vomit”, sekä varsinaisen setin päättävä, aivan jäätävän kova ”Nightmare King”. Jälkimmäisellä olisi Black Sabbath ennen vuotta -80 vuollut platinaa ja kryptoniittia, nämä tuskin koskaan, sikäli huumorin laskuteline edellä ländää Battlesnake oman avaruutensa kiitotielle. Samaisen biisin aikana laulaja Frank, ylipappismiehiä, käskee koko jengin polviasentoon lattialle, kunnioittamaan painajaiskuningasta. Koko posse laskeutuu, itsekin tietenkin, mutta Tomcatin lattia haisee niin ilmestyskirjan pahalle, tiedättehän, mieshiki, sandaalihiki, adrenaliini ja muinainen kalja. Pian ylös, onneksi vain hetken hetki kestää, eikä hetkeekään enempää.

Asiasta aisankannattajaan, mikä siinä onkin, että kun on hommana hjuumorirock ja lajityyppi yhtään ehh nimittäin raskaampi, niin lavalla pitää olla keytar? Miksi? Kun ei se näillä miksauksilla ensinnäkään kuitenkaan kuulu. Eddie Van Halen, joka loi kitarasyntetisaattorista oikean instrumentin, kääntyisi haudassaan. Ja varmaan kääntyykin Battlesnaken tuntisen tikkauksen aikana. Tämän kokoisen orkesterin ei juuri kannata muina circleinä edes yrittää poistua lavan taakse, kun varsinainen setti loppuu, vaan vetää yksi encore samoilla liukkailla. Se on, ja nyt ollaan asian ytimessä, AC/DC:n ”Let There Be Rock”, täkäläisten rockfriikkien kansallislaulu, Australian ”Get On”. Kesken biisin lavan reunan maastosta alkaa jengin kannattelemana crowdsurffaamaan pöytä(!) keskelle yleisöä. Pian syykin selviää, kohta perässä crowdsurffaa se paulstanleymäinen kitaristi lemmenpeittoineen ja nousee pöydälle yleisön keskelle vetämään pikkuhoususillaan ”Let There Be Rockin” sooloa. Solistikin heittää tittelit ja jänökaavun nurkkaan, piskuinen Tomcat on valkoista lihaa, rintakarvaa, hikeä ja kitaravallia. Kannatti lähteä kauempaakin. Let There (always) Be Rock! KG

Guns N’ Roses (us) @ Suncorp Stadium, Brisbane, AUS 22.11.2022

Australian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa Brisbanessa sijaitseva Suncorp Stadium vetää äärimmilleen pakattuna 52 000 henkeä. Musiikkia ja urheilua. Guns N’ Rosesin vuonna 2020 alkaneen maailmankiertueen seitsemmänneksi viimeiselle vedolle kapasiteetista on rajattu käyttöön silmämääräisesti puolet. Naksun alle sadalla paikallisdollarilla, keikkapäivän iltapäivänä hankittuna, on lohjennut itsellekin yläkatsomon istumapaikka korkealta ja kaukaa. Jos on koronaepidemian jälkeen noin yleisestikin lippuhinnat nousseet, niin täällä ei ainakaan käy mielessäkään mikään muu kuin piippuhyllypaikka, sikäli suolaisiksi hinnoiteltuja on flabat yhtään alempana, kenttäpaikoista puhumattakaan.

Edellisen kerran olin nähnyt, tai edes jollain tapaa kokenut Guns N’ Rosesin kotikaupungin jättinurmella, kesällä 2017 Hämeenlinnan Kantolassa. Aika kapoisen ja sattumanvaraisen havainnon bändistä siellä sai, kun videoscreenienkin näkeminen vaati melkomoista akrobatiaa, joten istumayytsimö Australian leppeässä kesäillassa, erittäin vastaanottavaisen yleisön joukossa ja vielä kohtuuhintaan, tuntui jotenkin pariin aiempaan Gunnari-kokemukseen suhteutettuna erittäinkin luksukselta. Ja jos, ja kun Hämeenlinnassa tuntui, että lavalla on väsynyt ja ylipainoinen tribuuttibändi itse itselleen, niin Brisbanen biisi biisiltä leppeämmäksi käyvässä kesäillassa kaikki on toisin. Lavalla on äärettömän ammattitaitoinen, iloinen ja rento Guns N’ Roses, jonka keikka huippuunsa viritettyine dramaturgioineen alleviivaa sitä, että taiteilijoiden Axl Rose ja Slash Hudson sotakirveet lienee toivottavan lopullisesti haudatut.

Gunnareiden ison kerrostalon kokoinen lavahässäkkä on siis viritetty enemmän tai vähemmän sisätiloihin tällä erää. Näky on kohtuullisen uskomaton, kun saapuu omalle sektiolleen 700jotain-sektorille hornankattilan ylälauteelle. Samalla tajuaa, että kahden australialaislämppärin skippaaminen on ollut täysin oikea ratkaisu. Yksikään, vaikka kuinka legendaarinen alan ja mantereen paras punkbändi ei voi tuolta käsin kuulostaa hyvältä, kun tiski on yhden edelleen, ja ansaitusti niin, maailman suurimman rock-orkesterin asennossa. Ei edes aikoinaan jo Räkärodeon ja Miettisen suomiposselle esittelemä Cosmic Psychos, tai kakkosena soittava tuoreempi The Chats. Kumpikin jää nähtäväksi intiimimmällä vedolla joskus jossain, jos livejumalat suo. Ja ihan kivasti ovat suoneet, kiitos vaan.

Yksi illan mahtavimmista asioista on se, ettei Guns N’ Roses-keikan alkua tarvitse odottaa tuntia tai kahta ilmoitetusta ajasta myöhässä, mikä ennen on ollut normi. Menee muutama minuutti, kun alkutunnari apokalyptisine kuvineen alkaa pyöriä. Tuttua Looney Tunes-introa ei kuulla, ja oikeastaan se alleviivaa saman tien symbolisesti koko illan. Lavalla on uudestisyntynyt Guns N’ Roses.

Näillä mennään: https://www.setlist.fm/setlist/guns-n-roses/2022/suncorp-stadium-brisbane-australia-4bbfff92.html. Perinteinen avaaja ”Nightrain” on siirretty varsinaisen setin päättäjäksi, kaksi ”uutta” sinkkujulkaisua soivat show’n puolessa välissä peräjälkeen (”uusi” lainausmerkeissä, koska ”Absurd” ja ”Hard Skool” ovat ”Chinese Democracy”-albumin sessioiden ylijääneitä biisejä, jotka on nyt äänitetty nykykokoonpanolla uudestaan, ehkä pelaten lisäaikaa uuden materiaalin säveltämiseen, mene ja vieläpä tiedä). Covereiden määrä settilistassa ei ainakaan vähenemään päin ole, ja uutta sovinnollista aikakautta alleviivaa, paitsi ”Chinese Democracy”-kauden biisien runsas määrä, myös neljäntenä kuultava Velvet Revolver-raita ”Slither”. Eli, Axl allekirjoittaa sen, mitä Slash teki välirikon vuosina, ja toisinpäin.

Keikka kellottaa yli kolme tuntia, kolme tuntia ja kuusi minuuttia. Guns N’ Roses-keikkoihin on suhtauduttava niin, että ne eivät ole läpikävelyjä, tänäänkin ainakin ylälauteella koko lipun hinta lunastuu. Ja jos lavalla on yksi maailman parhaista elossa olevista kitaristeista, niin annetaan sen näkyä ja kuulua, annetaan Slashin luukuttaa, ja Slashan luukuttaa kyllä. Perinteinen Slashin oma soolonumero sujuu tänään bluesisti ja hyvinkin raskaalla kädellä. Painoa pudottanut Axl Rose on kovassa vedossa, eikä enää väkisin yritä niitä tuttuja ja ikonisia 90-luvun lavamaneereja ja lantioliikkeitä, hyvä niin. Keskiössä on muusikkous ja laatushow. Illan ehdottomia kohokohtia ovat jo bändin esiaste Hollywood Roselta periytyvä kakkosalbumi ”Liesin” raita ”Reckless Life”, aivan mielettömän kova ”Estranged”, jossa keikan alun kohtuukarmivat soundit alkavat asettua periaatteessa ihan hyvällekin tolalle, raskaana rokettirollina jynkkäävä hiljattainen sinkkujulkaisu ”Absurd”, Ukrainan värein lavan ja ledseinät värjäävä ”Civil War”, jonka loppuoutrona kuullaan pätkä Jimi Hendrixin ”Machine Gunia”, sekä tietenkin loppunostatuksineen huikea ”November Rain”, jonka päättyesssä Axl’n ja Slashin veljelliset ”täähän meni hyvin”-katseidenvaihdot tuntuvat todella, todella hyviltä yläparvelle asti. Ja mikä merkittävintä, hirvittävän jetlagin herkistämänä, Brisbanen keikka jättää ison nälän nähdä bändi yhä uudestaan, mikäli vain mahdollista.

Encoreita kuullaan neljä, niistä ehkäpä ylipitkä ”Coma” on kaikkein turhin, ja muutenkin on todettava että tasan kaksi biisiä lyhyempi setti toimisi paremmin. ”Patience” starttaa pätkällä Beatlesien ”Blackbirdia”, niin että koko kitarapartio Slash, Duff ja Richard Fortus istuvat takaraiserin reunalla tunnelmoimassa. Ai että mistäkö tiedän? Videoscreenit auttavat Suncorpilla paljon lavatapahtumien seuraamisessa, mutta tällä kertaa ei olla onnekkaasti mitenkään niiden varassa, yllättävän pieniäkin nyansseja näkee ihan paljaalla silmällä. Tällä keikalla todella monta asiaa on kohdallaan. Jopa itselleni ennenkuulumattomasti joudun toteamaan, että edes illan edetessä kehittyvät, mutta välillä karmaiseviakin takapakkeja ottavat soundit eivät juuri yhtään häiritse, niin tärkeästä tapahtumasta on kuitenkin kyse. Don’t you cryaiaiaiai tonight, joo ei tulisi mieleenkään. Keikka päättyy jykevästi lanattavaan ”Paradise Cityyn”, jonka päätteeksi bändi saapuu vielä pari kertaa lavan eteen kumartamaan. Aito soittamisen ilo, mutta myös kiitollisuus lämpimästä vastaanotosta välittyvät tänään ihan yläorrelle asti. Slash heittelee plektroja eturiviin, näillä etäisyyksillä saa viskata ihan voimalla, ja yllättää vielä jo poistumassa olevan yleisön heittämällä pari kärrynpyörää lavalla. Arvostan, 57-vuotias ukkeli.

Australian leppeässä kesäillassa riittää vielä hetki virtaa jonottaa merchandise-teltalla stadikan pihalla, on hankittava kiertuepaita. Se tunne nimittäin, kun jollain marraskuisen sadepäivän rokkiklitsukeikalla tuntee takana seisovan rockfriikkikollegan tavaavan keikkapaikkojen nimiä omasta selkämyksestään. KG

Vestindien (no) @ Landmark, Bergen, NO 28.10.2022

Norjan Bergenissä tihuttaa vettä ja mustat pilvet valuvat alas kaupunkia ympäröivien vuorten rinteitä. Taidehallin tai Kunsthallenin Landmark-klubilla on odottava tunnelma. Illan bändi, harvoin keikkaileva mutta suorastaan kulttimainetta nauttiva paikallinen Vestindien on dekoreerannut soittoaluettaan (lavaa täällä ei ole, kovimmat keikathan soitetaan yleisön kanssa samalla tasolla) katosta roikkuvilla kettingeillä, kuolleilla ruusuilla, pääkalloilla ja muulla alan rekvillä. Vestindienin ala on nimittäin reipashenkinen black metal, rock’n rollilla otteella. Itsellä kun on todella kauan ollut pehmytkohta norjalaista, 1990-luvun alkupuolen bläkkistä tai samaisen alkupuolen perinteitä kunnioittavaa mustaa kurmootusta kohtaan, niin nähdä alan keikka Bergenissä, norskiblackin todellisessa synnyttäjäkodissa, on ollut pikkusalainen haave. Nyt onnistuu, ja heti ekalla käynnillä länsirannikon tihkusadepääkaupungissa.

Vestindien perustettiin 2009, ja se aloitti aika puhdasoppisena hardcoreaktina, nopeaa ja räyhäkästä punkin ajoa, josta saatiin helmikuussa 2012 maistiainen myös EP:n muodossa, ytimekkäältä nimeltään ”We Are The Lords of Hellfire and We Bring You…Fire”. Bändi kiersi kotimaakuntaa ahkerasti ja saavutti keikkailulla kovaa paikallista suosiota, mutta pisti vain vuosi esikois-EP:n ilmestymisen jälkeen edelleenkin hiukan huonosti tunnetusta syystä pillit pussiin. Meni joitakin vuosia, ja Vestindien ilmestyi taas kuvioihin samaisella miehistöllä, mutta nyt tyyliään aika radikaalisti vaihtaneena, hoocee oli jäänyt ilmaisussa taka-alalle, nyt mentiin ja edelleenkin mennään mustasti mutta erittäin melodisesti, eikä välttämättä vähiten Darkthronen hengessä, ehdottomasti kuitenkin persoonallisella otteella. Hoocee-vuosista on keskitempoja naksun tai kaksi laskettu, mutta esimerkiksi solisti Torjus Slettsnokin tapa toimittaa on aina ollut lähinnä blackia, joten mitään hillitöntä pilottitakinkääntöä bändin ei tarvinnut tehdä. Ulkona tuolla ei kovin usein näe alan solistin tarttuvan tamburiiniin tai shakeriin, eli kyllä Vestindienillä ihan omat otteensa on. Tehokas kahden kitaran lanaus, kitarasoolojen säästeliäs, mutta perinnetietoinen käyttö ja pintaan nostetut melodiset pomppubassolinjat, percussiot ja nauhalta tulevat äänikuvat ja introt, siinä bändin persoonallisuuden ydintä.

Neljäkymmentä minuuttia ennen ilmoitettua showaikaa, ei mestoilla ole juuri ketään. Ihan rauhassa saa yyteröidä lavarekvisiittaa ja ostella kylmän Hansa-tuopin. Muutama muu ulkomaalainen tuntuu olevan mestoilla myös, mutta todennäköisesti muistakin syistä kaupungissa. Varttia ennen showtimea mesta on yhtäkkiä kuin nuijalla nuijittu, pian ollaan kuin kilon traanikimpaleet fermenttitynnyrissä. Ja soiton alettua myös trafiikki baariin ja baarista, on pitkäaikaiselle keikallahäiriintyjälle ihan kohtuullisen kovaa. Mutta sopu antaa sijaa, ja yhteinen asia. Mesta täyttyy stoner-partasuista ja onpa paikalla muutamakin alan pukukoodin upeasti säilyttänyt jannu, mustat maiharit, ja mustien reisarihousujen puntit niihin tungettuna. Arvostan. Silmiin, kumpaankin, pistää kuitenkin erityisesti valtava määrä nuorehkoja naisia Vestindienin yleisössä, kaikkihan nämä eivät voi mitenkään olla bändin tyttöystäviä? Vai miten monta niitä kullakin on?

Viime vuonna Vestindien, ilmaisuaan uudistaneena, julkaisi kriitikoiden laajalti, ja toki itsenikin, ylistämän esikoispitkäsoiton ”Null”. Joka on ainakin omassa musacornerissa soinut viime viikot aivan tuelta. Kompaktisti alle puoli tuntia kellottava 7-biisinen raasto muodostaa nytkin illan settilistan rungon. Illan avaa ilman mitään länkytyksiä albuminkin avaava ”Mot Dag”. Puoliakustisen ja puoliambientin avaajan ei anna kukaan häiritä, kakkosena kuultavassa albumiraita ”Beerenbergissa” on jo täysi paahto päällä. Aluksi on vaikea seurata mikä on mikäkin, sitten äkkään takanani pöydällä rippikouluikäiseltä näyttävän nuoren valojantterin käsinkirjoitetun ajolistan, josta saan tungoksessa akrobatiaa osoittamalla valokuvan ja niin on kädessä illan biisilista. ”Ned” on albumin biiseistä ehdottomasti perinnetietoisinta bläkkiä, ja tätä kuunnellessa ei ihmetytä yhtään, että Bergenin viimeisestä virallisesta bordellista, vuonna 1876 suljetusta Vestindienista nimensä napannut bändi on kiertänyt mm. Taaken lämppärinä. Hyvää sahausta, hyvää huutoa. Simon Skoien ulvauttaa ysäristi itkuisen kitarasoolon. Livenä normaalisti nelimiehistä bändiä tukee kakkoskitaristi ja mies sekvensserin ja kiippareiden takana.

Ilahduttavasti bändi lanaa tai kyntää myös pari raitaa vuoden 2012 HC-EP:ltä, niistä ensin nykyilmaisua mukailemaan sovitettu ”Pissing Faun” alias ”Good Mourning”. Vanhat biisit kirvoittavat myös yleisössä erityisen reipasta vihellystä ja huutoa. Jäljemmällä settiä kuullaan myös hardcore-kauden ”Carcass Me Down”. Asiallista äestystä, pintaa syvemmältä. Mutta illan ehdoton kohokohta on kuitenkin kuulla muutama uusi, synnytteillä olevan kakkosalbumin raita, joutuu nimittäin Norjaan levykaupoille. Ensin (valomiehen paperiin vapaalla kädellä sutaisemana ja sitä kautta tulkittuna) ”Chuoga” ja vielä ”Eldr” todistavat settilistan ylivoimaisina biiseinä, että bändi on tosissaan hommassa ja matsku vaan paranee. Oikein. Ja hei, näillä volyymeillä kun soitattaa kivisen taidehallin näyttelysalia, jossa ei ole akuston akustoa, ja joka on kolme metriä syvä, mutta viisitoista leveä, niin miksaustiskin takanakin pitää aika paljon osata. Eipä olisi ikinä uskonut, että tämmöinen ajo voi tämmöisessä tilassa kuulostaa näin hyvältä. Toisaalta, jos keikkailee harvoin ja lähtee koeponnistamaan uusia biisejä, niin hyvin ja laadukkaastihan se kandeekin tehdä, eiks niin?

Keikka kestää todella kompaktit 50 minuuttia, ja sekin taitaa olla yläkanttiin, mutta selkeästi alle tunnin kuitenkin. Se on tänään ihan ok, kun ollaan kuitenkin kuin silakat tiinussa, ja kun bändi soittaa lattian tasolla ja kun oman öögaston ja orkesterin välissä on ajoittain seitsemänkin kännykkää ja kaikki kuvaavat yhtä huonosti, niin tänään 50 minuuttia on ihan just oikein sopiva aika. Missään ei lue, että bändi soittaisi toisen setin, näillä ei riitä biisit, yleisö ei säpinöi siihen suuntaan, eikä black metal-bändit ikinä tee niin. On uskottava, että tämä oli tässä. Vestindien on takaisin, tosissaan ja biisikynä entisestäänkin terävöitettynä. Näistä olisi mahtavaa joskus saada livenä havaintoja myös Norjan ulkopuolella. Kadulla, keikan häkellyttävän lyhyyden jälkeen odottaa toinen ihme, Bergenissä ei just nyt sada. Matkalla majoitusliikkeeseen, myyttisen Grieghallenin brutaalibetoninen lavastetorni kohoaa mustalle yötaivaalle kuin Blashyrkhin valtakunnan loputtomat vuoret. Black metal-show Bergenissä koettuna, pentagrammi seinään. KG

Sonata Arctica @ Verkatehdas, Hämeenlinna 07.10.2022

Suomen Kemi on tuottanut muutaman laadukkaan asiainlaidan iloksemme, ja luettelematta niitä muita nyt tässä, niin maailmanluokan power metal-lippua jo vuodesta 1996 liehuttanut Sonata Arctica, on eittämättä yksi niistä laadukkaimmista. Suomalaisen vientimetallin etujoukoissa planeettaa kiertänyt bändi on julkaissut 13 studioalbumia ja myynyt satojatuhansia yksiköitä, ja onnistunut säilyttämään oman tunnistettavan äänensä vuosista ja miehistönvaihdoksista huolimatta. Syksyllä 2022 bändi jalkautui kotimaan akustiselle rundille, juhlistamaan ”Acoustic Adventures”-albumiduon jälkimmäistä osaa, ja mitä luonnollisimmin myös turnee kantoi ja kantaa samaa otsikkoa. Akustinen platta saatiin ulos 30.syyskuuta ja samana iltana polkaistiin kiertue käyntiin Kuhmossa. Hämeenlinnan kulttuurikeskus Verkatehtaan keikka oli rundin viides veto, ja takasi hämptonilaisyleisölle toimivan, hiotun oloisen ja rennon katsauksen bändin tuttuihin isomushitteihin ja vähän muuhunkin. Akustinen albumiparihan äänitettiin samoissa sessioissa, mutta ykkösosa julkistettiin jo tammikuussa, eli 8 kuukautta aiemmin. Levyjen ideana nimenomaan on versioida tuttuja biisejä uran varrelta akkariversioina, ja ihan on sanottava että aika moni styge saakin kokolailla uuden elämän. Moni raita jalostuu ytimeensä riisumisesta, kun power metal-kone ei käy korkeilla oktaaneilla, ja kun temmot laskevat, niin sävellykset nousevat entistäkin enemmän arvoonsa.

Ilta alkoi omissa kirjoissani yhdellä maailman kovimmista power-ralleista ikinä, ”The Rest Of The Sun Belongs To Me”, ja tässä tsibaleessa nimenomaan temmonlasku ja rauhoittaminen on tehnyt pelkkää hyvää. Lavan ylöspano oli tänään levyjen maailmaa myötäilevän yksinkertainen, tunnelmointi tapahtui maltillisilla valovaihdoilla, bändi soitti koko keikan istualtaan. Yleisö oli hyvällä jalalla liikekannalle pantu, vai pitäisi vissiin sanoa näin istumakeikalla että hyvällä persiillä, suuri osa selvästikin bändin ihka oikeata fanikuntaa. T-paitojen ja huppareiden selkämyksissä illan yleisin artisti oli Sonata itse, ei Motörhead, niinkuin heavykeikoilla yleisimmin. Aikaan saatiin siis asiaansa vihkiytyneiden kanssa kunnon rock-keikka. Kolme ensimmäistä biisiä rumpali Tommy Portimo soitti Cajonin laatikkorummun päällä istuen ja suditellen, mutta siirtyi neljänteen stygeen ihan oikean, joskin maailman stadionkeikoilta vähän alasriisutumman rumpusetin taakse. Bändin esikoisalbumi ”Ecliptica” vuodelta 1999 oli itselle aikoinaan oikein kovakin juttu, ja ehkä vielä enemmän sitä seurannut ”Successor”-EP, joka soi tuolloin kotoisassa musacornerissa ns. aivan tuelta. Vuoden 2003 ”Winterheart’s Guildin” jälkeen alkoi oman innostuksen terä tylsyä, ei mistään erityisestä syystä sinänsä, mutta maailmassa on niin paljon seurattavaa ja kuunneltavaa. Siksi tänäänkin, omalle parven istuinsijalle ne ekojen levyjen biisit tuntuivat tärkeimmiltä, ei voi mitn. Niinkuin nyt vaikkapa heti kakkosena kuultu upea ”My Land”. Alkuaikoinaan Sonata oli myöskin suoraviivaisempaa pauvver- tai pauvömetallia, joka omaa lepperistöä paremmin miellytti, myöhemmin mukaan tuli enemmän proge-elementtejä ja jonniinkinverran kimurantimpia kipaleita.

Radio Rock on tehnyt viime kevään ja kesän ajan enemmän kuin voitavansa yrittäessään soittaa puhki ja sierettyneelle nilelle illan kolmantena kuullun ”I Have a Right”, mutta livenä toimi, ei voinut tässäkään kohdin mitään. Toki modernin aikakauden Sonata-hitti sytytti myös hämäläisyleisön, ja Verkatehtaan salissa oli jo tunnelma lähellä kattoa. Akustista keigeä kun vedettiin, niin ihanuus oli siinäkin, että soolot (sekä kiipari-että kitarasellaiset) pysyivät hyvinkin maltillisina, Elias Viljasen kitaroinnin osalta jopa himpun turhankin lyhyinä. Muistettavimmin Viljanen nykäisi mustalla teräskielisellään oikeastaan heti avajaisiksi ”The Restiin” upean, flamencosävyjä tavoittaneen soolon. ”A Little Less Understanding”-biisiin puolestaan sai kiipparisti Henrik Klingenberg taikoa ohuesti, tai miksei paksumminkin purplemaisen soolon. Kyseisen biisin solisti ja nokkamies Tony Kakko alusti pitkähköllä spiikillä siitä, miten lasten syntymä muuttaa miestä. Eipä. Kakko alkoi spiikin edetessä sotkeutua sanoissaan ja takaa kuuluikin ”lopeta jo” naurun säestämänä, Viljanen käynnisti biisin banjollaan, ja hommaa päästiin jatkamaan.

Yksi eniten lisäbotnea akustisuudesta saaneista biiseistä oli alkuperäisversionakin toki rauhallinen ”Letter To Dana”, joka tänään omistettiin salissa jossain istuneelle, bändiä uskollisesti seuranneelle Pirrelle. Upea valssi. ”Käsi ylös, kuka ei tunnista biisiä”, kysyi Kakko kun ”Tallulahin” kaunis pianointro käynnistyi. Eipä näkynyt käsiä ilmassa.

Tony Kakko kertoi harrastavansa juoksua, maltilla, ja juosseensa kerran Kemistä Tornioon. Vai oliko se toisinpäin, mutta lyhyelläkin matikalla matka on aikalailla sama, sen sijaan kiipparisti Klingenberg rentoutuu rundien väleissä tikkaamalla maratoneja. Näistä tunnelmista olikin syntynyt ”Half a Marathon Man”, joka ei akustolevyillä ollut niinkään kovasti sytyttänyt, mutta soi Hämeenlinnan illassa yhtenä tiukimmista vedoista.

”On The Faultline” käynnistyi ilman spiikkejä, kitaraintrolla ja kosketinpohjilla, ja soi pitkänä ja hartaana versiona, jonkinlaisena keikan myöhäisenä keskisuvantona, jos nyt jokaisella keikalla sellaista varsinaisesti edes tarvitaan. Keikka kellotti aika tasan minuutilleen puolitoista tuntia, ja tuntui tänään juuri sopivalta annokselta. ”Faultlinen” jälkeen muu bändi poistui lavan taakse, Viljanen ja Kakko jäivät kaksin tunnelmoimaan hiturin ”Victoria’s Secret”. Bändin palatessa lavalle se tuli myös esitellyksi, jo mainittujenkin lisäksi siis myös basisti Pasi Kauppinen. Ja sitten vedettiin meitsin, meiden tai meikäläisen kuvaannollinen pahvikylttitoive, ”FullMoon”, sieltä alkuajoilta. Ja hyvin vedettiinkin, kiitän. Nopeana tikkauksena ”Wolf and Raven” ei hillittömästi eronnut alkuperäisestä, mutta todisti aivan viimeisellekin kuvitteelliselle epäilijälle, että kyllä se laukkaheavykin taittuu hillitympään muotoon erittäin mainiosti, kun taiten tekee.

Bändi poistui varsinaisen setin jälkeen ihan oikeasti backstagelle, ja vietti siellä ihailtavan pitkän ajan. Yleisö vaati saada lisää ja encoreita vedettiinkin kolmet. Ensin Tony Kakko ja Klingenberg kaksin ja herkkä ”Shamandalie”, sitten jotensakin erittäin piraattipoljentoinen, irkkuviritteinen ”Flag In The Ground” koko orkan voimin, Viljasen banjolla maustettuna. Ja vielä Kakon meille kaikille elävän musiikin hengissä pitämisestä kiitoksin omistama ”Don’t Say a Word”. Näinhän se menee, että ellei me käydä keikoilla, niin ei siellä käy myöskään bändit soittamassa takaseinälle ja toisilleen. Syksyn mittaan joka päivä saapuvat rundien peruutusuutiset kertovat karua kieltään tapahtuma-alan covidin jälkeisestä (ja eurooppalaisen sodan ja povatun energiakriisin aikaisesta) todellisuudesta. Lähtöpäätökset keikoille tehdään liian myöhään, ennakkoliput eivät myy tarpeeksi, kiertämisen kustannukset ovat kasvaneet kohti pilviä ja soittajankin pitäisi saada häppää ja pullaa. Ainoa tapa auttaa, on ostaa ajoissa ennakkolippu, tukilippu suosikkiklubille vaikkei olisi välttämättä aina edes menossa kyseiselle keikalle, ja ylipäätään käydä keikoilla. Kiitoksia Sonata Arctica jo vuodesta 1996 ja erinomaista Euroopan-kiertuetta. Toivottavasti tälläkin kertaa on liiterit täynnä. KG

Deep Purple (uk), Accept (de), Uriah Heep (uk), Nestor (swe) @ Hakametsä, Tampere 28.07.2022

Deep Purplen hyvin mahdollisesti viimeisen Suomen rundin ympärille koottu klassisen rockin suvipäivä piti alunpitäen järjestää Tampereen Eteläpuistossa, mutta hyvät kokemukset heinäkuun alun Sauna Open Airista Hakametsän hokipyhätön parkkialueella, saivat järjestäjät toisiin ajatuksiin ja siirtämään tapahtuman viimemainittuun lokaatioon. Eikä siinä, valinta oli varmastikin ihan oikea. Hakametsään taisi mahtua hitunen enemmän jengiä ja mikäpäs se siinä, kunhan järjestelyt toimivat ja soitto kulkee. Tapahtumapäivänä kumpikin toteutui.

Iltapäivän avasi Andy McCoy bändeineen, mutta kun lähtö himasta myöhästyi ratkaisevan puoli tuntia, oli keikka käytännössä loppuliukua vailla, kun astelin mestoille, parkkipaikalta tai rannekkeenvaihdosta tunnistettuja biisejä ei koskaan lasketa. Sen verran voi lausua, että bändi kuulosti tiukalta, ja Andyn keppi lauloi mallikkaasti, joten nyt kun McCoy on taas jalkautunut tielle, mm. tuoreen coveralbumin myötä, niin kyllähän herramme keikka on pikkupakollinen nähdä, harmi että meni nyt näin täpärästi ohi.

Tapahtuman oikeastaan ainoaksi miinukseksi voisin henkilökohtaisesti laskea liian pitkät roudaustauot. Kolme varttia on nimittäin ilman seuraa liikkuvalle ja selvinpäin pysyttelevälle lyhythermoiselle, niinkuin tervaa joisi. Toki asiaa seuranneena, koko ajan lavalla tapahtui ja hiki hatussa tehtiin töitä, mutta asiakkaan kannalta, mitä ihmettä voi tehdä sen 45 minuuttia. Dokata? Ei se ole toimintaa, se on oheistoimintaa. Kuinka monta hatsapuria tai makkaraperunaa ihmisen pitää jonottaa ja syödä että illasta saa kulutettua 180 minuuttia pois? En valita, ymmärrykseni roudaamisesta ja lavavaihdoista on liian heikko siihen, mutta säännönmukainen 45 minuuttia bändien välillä tuntuu pitkältä, siinä pointti. Muuten on sanottava, että Tampereen illan henkilökunta oli erittäin ystävällistä, yleisö hyvällä jalalla liikkeellä ja aluekin toimi ihan mainiosti tapahtuman siirron lyhyestä varoajasta huolimatta.

Andyn jälkeen vuoron sai ruotsalainen, vuonna 1989 perustettu hard rock-orkesteri Nestor. Kyllä, Nestor. Bändillä on nimittäin eh eh hjumour nimi, se pukeutuu omituisesti, ja esiintyy muutenkin häiritsevän paljon huumoribändin omaisesti, mutta ei selvästikään ole sellainen. Sillä on maailmanluokan hard rock-ralleja tukku, ja ihan itse tehtyjä, mutta bändin omilla nettisivuillaankin ihan myöntämä kieli poskessa-asenne takaa, ettei bändi enää koskaan lyö isommin läpi. Puuttuu visio ja konsepti, sellaiseksi ei riitä promokuvien flanelliset hikinauhat ja rakastaja Nylkysen kosteat viikset. Nämä biisit ansaitsisivat tulla otetuksi enemmän tosissaan. Mutta eipä siinä, Nestor soitti toki mainion ja energisen kolmevarttisen, jo toisen Tampereella kolmen viikon sisään, ja vieläpä samalla parkkiksella. Setin avasi tuoreehkon albumin kunkkuraita ”On The Run”, näin komeaa hard rockia tai pimppiheviä ei tehdä tänäpänä kuin korkeintaan Suomessa. Ja, no joo, tietenkin Ruotsissa. Josta tulevat bändit eivät yksinkertaisesti lähde heikolla biisimateriaalilla tien päälle. ABBAn, Europen ja Roxetten jälkeen eivät kehtaa, ja hyvä niin. Voimaballadi ”Tommorrow’iin” solisti Tobias sai partnerikseen upeaäänisen maannaisensa Lollo Gardtmanin, levyllähän kyseisellä raidalla duetoi Samantha Fox. Jota valitettavasti nyt ei Tampereelle saatu, olispa ollut ihanaa, Andy ja Samantha samalla lavalla melkein samaan aikaan, mutta haaveissa vainko oot mun. Kyllä. Nestor perustettiin siis vuonna 1989, ja se jaksoi puskea pari EP:tä ja kuusi vuotta, sitten muut intressit nielivät rockunelman, kunnes monta muutakin hyvää asiaa maailmaan tuonut panepidemia saattoi jannut taas yhteen ja nuoruuden palo löytyi uudestaan. Bändistähän löytyy mm. yksi poliisimies ja yksi rehtori, joten vuosien maailmankiertueille tuskin löytyy aikaa tai rahjetta, mutta toivoa sopii, että Nestorista kuullaan vielä. Ajakaa viikset pois, ja tulkaa taas Suomeen soittamaan, ja kyllähän bändi tuleekin. ”These Days” on hirvittävän lähellä Van Halen-hittiä ”Right Now”, mutta lähellä oloa ei vielä ole kielletty ja siihen lankeaa moni isompikin kirjoittaja. ”Perfect 10” on upea biisi sekin, samoin setin päättänyt ”1989”. Ruotsista löytyy harva se hetki näitä naftaliinista kaivettavia, laadukkaita hard rock-bändejä tuotavaksi Sweden Rockin tai Muskel Rockin ylläriesiintyjiksi, paluun tehnyt Nestor on tuskin viimeinen. Mitä svedujen rintamaitoon sekoitetaan? Kaakaota, keskiolutta, kryptoniittia?

Huolellisen rouduutauon jälkeen saatiin lavalle aivan ujon monta keikkaa keskimäärin Suomessa vuodessa soittava Uriah Heep. Lyhyellä matikalla bändi soittaa 2022 Suomessa 16 vetoa. Suomi rakastaa Heepia, ja Heep Suomea. Niin hyvällä fiiliksellä nyt kuudetta kertaa näkemäni veteraanibändi lanasi nytkin hittikatalogiaan, että Suomella on oltava jotenkin erityinen paikka bändin kollektiivisessa sydämessä, ja onhan sillä. Moni pitää näitä ukkeleita rockin kovimpina dinosauruksina, mutta samaan aikaan kukaan ei puhu Deep Purplen keski-iästä, Ian Gillanin äänestä, Axl Rosen paikkopestistä AC/DC:ssä, tai siitä periaatteessa aika naurettavasta faktasta, etteivät Rollarit tiettävästi edelleenkään ole jäähyväisrundillaan. Sitäpaitsi, kovin moni ihanan nuori ihminen diggaili hymyssä suin Tampereellakin, kun Uriah Heep toimitti maailmanluokan 45-minuuttisen. Käsityskykyni mukaan bändi ei edes osaa soittaa huonoja keikkoja. Laulaja Bernie Shaw on pannut koronapainoa, mutta jaksaa show’ata edelleen, tänään ääni ei ehkä ollut ihan vireimmillään, mutta aina ei voi olla. Kitaristi ja perustajajäsentaikuri itse, Mick Box ei tunnu vanhenevan kirveelläkään, ja viimeisin rekry, basisti Dave Rimmer on tuonut mukanaan ison tukun lisää lavaenergiaa. Ei liene edes umpikerettiläistä väittää, että Uriah Heep soittaa koko uransa ehkäpä kovimmalla kokoonpanolla, kaikki bändihistorian reunaehdot huomioiden. Setti avautui yllätyksellisesti viimeisimmän albumin raidalla ”Grazed By Heaven”, joka on mielenkiintoisesti basisti Rimmerin ja Jeff Scott Soton (W.E.T./ Yngwie Malmsteen/Journey) yhdessä kirjoittama. Hittipitoiseen festarisettiin toi iloista vaihtelua myös bändin ehkäpä raskaimmalta albumilta ”Abominog” (1982) poimittu ”Too Scared To Run”, ajalta jolloin Heep oli heavya tai heviä, siinä missä ajan muukin heavy tai hevi. Pitkäksi jamitteluksi yltynyt ”Look at Yourself” ja ekana encorena kuultu ”Sunrise” olivat kuitenkin tämänkertaisen keikan huippukohdat. Ihania positiivisia dinosauruksia, jotka pukkaavat parin vuoden välein ulos erittäin relevantin hard rock-levyn, ja josta Bernie Shaw’n pitenevien takahuonetaukojen myötä on tulossa ja tullut taas se Heep, josta kaikki alkoi. Yksi maailman kovimmista progebändeistä koskaan. Aion suhtautua Heepin syksyiseen juhlarundiin Suomessa, älkää kertoko kenellekkään.

Tähän väliin huolellista rouduuta ja sitten lavalle niinikään kohtuuahkera Suomessa soittaja, Accept. Olin nähnyt bändin edellisen kerran neljä vuotta sitten Tampereella (olen nähnyt Acceptin kolmesti, ja vain ja ainoastaan Tampereella) ja tuolloin mukana oli vielä alkuperäisbasisti ja biisikinnikkari Peter Baltes. Se oli vielä Accept, ja tuntui vielä Acceptilta (jonka nimi muuten kasarilla lausuttiin ihan pokkana assept, ja jos jotain muuta seiskan englannilla väitit, saattoi tulla välkällä veistoluokan takana varttitunti turpaan. Golden days.). Nyt Tampereen viilenevässä kesäehtoossa aivan laadukkaan setin runnonut bändi ei tuntunut Acceptilta, ainoan alkuperäisjäsenen Wolf Hoffmannin hartiat eivät siihen riitä. Hoffmann soitti ylipäätään liidikitaraa vasta kolmannessa biisissä, lavalla oli keppiä kuin Junttilan hernepellossa, mutta kuka oli kuka ja kuka mitä häh? Wolf Hoffmann, puristeisesti laulava Mark Tornillo ja liuta tuntemattomia saksalaisia jannuja (ok, Uwe Lulis on toki ex-Grave Digger) ei riitä olemaan Accept. Tuoreimpien levyjenkin biisimateriaali on timangia, kuunnellaanpa vaikka viimeisimmän ”Too Mean To Die”-kiekon (2021) powerballadi ”The Best Is Yet To Come”. Upeaa, komeaa, eeppistä heavybiisinkirjoittamista. Ja Tampereenkin keikka oli kova veto, mutta jotain puuttui. Puuttui Accept, lavalla oli (ja tämä vain henkilökohtaisena tuntemuksena) Wolf Hoffmann’s Renowned Accept Tribute Band tai jotain. Viiltäväähän tässä on se, että meikämannerheimolla on lippu nähdä Accept taas helmikuussa Kultsalla, mutta vain koska lämppäriksi ilmoitettiin Flotsam and Jetsam, joka on pakko nähdä. Ehkä Wolf ja jäbäleissönit saavat vielä yhden mahkun todistaa, että niin monen ikätoverinsa tapaan, myös Accept voi jatkaa elämäänsä vain yhdellä perustajajäsenellä. Ja että bändi on too mean to die, ja että the best is yet to come. Ehkä tekee hyvää nähdä Accept myös jossain muualla kuin Tampereella.

Oli tullut aika todistaa Deep Purplen yhtä viimeisistä Suomen keikoista. Mustaa valkoisella tästä ei ole, mutta kummoinenkaan koticornerin Nostradamus ei tarvitse olla, kun osuu faktan ytimeen. Keväällä, 28 vuotta bändissä soittanut ja selkärankajäseneksi muovautunut kitaristi Steve Morse jätti bändin (ja viikko sitten ihan lopullisen virallisestikin), ja muun kantajengin keski-ikä alkaa olla luokkaa korkea. Ian Gillan suoriutui illasta ihan mainiosti, mutta ääni ei ole entisensä, eikä kestä montaa vuotta. Ja kun Ian Paice ripustaa kapulat naulaan, niin mitä sitten, miten Purple muka voisi vaihtaa ainoan teknisen alkuperäisjäsenensä nuorempaan kannuttajaan. Ei se voi.

Kitaristi Simon McBride hyppäsi toukokuussa aivan saatanattoman isoihin bootseihin, Deep Purplen eturiviin, kitaraosastosta perinteisesti yksin vastaamaan ja luukutti Hakametsänkin illassa niin, että meinasi tulla tippa linssiin, kun samaan aikaan puolikkaalla kurkiaisella muisteli Steve Morsen syitä jäädä pois, ja faktaa, ettei oluen kyllästämä Ritchie Blackmore enää muista ilman henkilöauton kokoista lunttilappua, miten ”Smoke On The Waterin” soinnut menee. Jeesus, miten upeasti kepitti Simon McBride, hattu päästä ja pitkää ikää. Teki mieli nousta yöjunaan, vetää perseet ja mennä katsomaan Purplen seuraavan illan veto Pietarsaaressa, mutta nousematta jäi, (ja tunnetusti bändiltäkin jäi vetämättä, kun Suomen tapahtuma-ala kärsii henkilökunnan joukkkopaosta ja ammatti-ihmisten puutteesta). Pelkällä olemuksellaan bändiä 20 vuotta nuorentavan McBriden osuus sai toivomaan, että olisin ennustuksessani tuiki väärässä. Vielä yksi originaalialbumi ja vielä yksi maailmanrundi, jookos.

Deep Purple lämmitteli itse itseään keikan ekan kolmanneksen, ja tuntui, lähinnä suhteessa Ian Gillanin voimavaroihin ja ääneen, että tänään ei lähde. Mutta lähti kuitenkin. Klassiselta ”Machine Head”-albumilta (1972) kuultu ”Pictures of Home” ennakoi jo, mutta tuoreimman orggisalbumin ”Whoosh!”-raita ”Nothing At All” kulki jotenkin aivan jäätävän kovana rytmibluesina. Tottakai on niinkin, että tuore matsku on Gillanin voimille ja rekisterille kirjoitettua, ja vaatii vähemmän takavuosien matskun tapaan revittelyä. ”Uncommon Man” omistettiin tutusti edesmenneelle Jon Lordille. Kun hituri ”When The Blind Man Cries”, joka niinikään äänitettiin aikoinaan ”Machine Head”-sessioissa, lähti, illan kulku oli taas toivoa täynnä ja loppukeikka olikin pelkkää juhlaa. Ian Gillan löysi äänensä ja bändi polki hirvittävällä groovella, niinkuin huomista ei olisi ja niinkuin se soittaisi viimeistä keikkaansa koskaan. Ihan viimeistään lunastui olla paikalla, kun tärkeän mutta valitettavasti aliarvostetun ”The Battle Rages on..”-albumin itämaisiakin sävyjä hamuileva ”Anya”-kaunokki jyrättiin pimenevään iltaan. Se ei totta olla saa, Deep Purple ei saa lopettaa..

”Anya” oli vasta lopun alkua, seurasi Don Aireyn hillitön kiipparisoolomedley, joka sisälsi myös tutusti kunnon pätkät SibeliuksenFinlandiaa”. Tässäpä hillitön kosketinvelho, joka jokaisen rockfriikin tulisi edes kerran todistaa livenä. ”Perfect Strangers” lähti saumattomasti liikkeelle Aireyn kosketinmyrskystä, vielä ”Speed Truckin'” ja aivan käsittämättömän tuore, rento ja innovatiivinen ”Smoke On The Water”, ammattigeezerit asialla, oli kuin biisi olisi soitettu ensimmäistä kertaa ikinä. Tämän jos jonkun luulisi olevan helppo coveroitava siellä viialalaisen pizzerian nurkassa LVI-insinöörien kesäpäivillä, mutta kun Deep Purple lanasi klassikkoaan järkkymättömällä groovella, oli asia niin aito kuin kuvitella saattaa. Oli(mme)n paikalla. Bonuspisteet muuten sille yhdelle jampalle, jolla yhä pysyi tunnistettavasti päällä ”The Battle Rages On..”-kiertueen paita. Arvostan.

Pari coveria ei enää pystynyt sytyttämään magiaa uudelleen, varsinkaan alkaneessa tihkusateessa. Toki Simon McBriden ”Black Night”-ulvotuksen muistaa pitkään ja tutun ja turvallisen Roger Gloverin bassosoolottelunkin, mutta jos ilta olisi päättynyt hyytävän komeaan ”Smoke On The Wateriin”, olisin ollut äärettömän tyytyväinen. Jos tämä oli tässä, kiitos ihan kaikesta Deep Purple. Jos ei, kiitos siitä. KG

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

Bloodred Hourglass, Silentium @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.03.2022

Ihan tulkintatavastakin riippumatta kansainväliset mitat täyttänyt koronaviruspanepidemia saavutti meidät kantahärmäläisetkin konkreettisesti viimeistään maaliskuun toisella viikolla 2020, siis tarkalleen kaksi vuotta sitten. Nopeassa tahdissa Suomi suljettiin, kulttuuritapahtumat kiellettiin muiden kokoontumisten tapaan. Rokkikeikoista saattoi seuraavaan vuoteen pääosin haaveilla. Itse näin ensimmäisen sulkuvuoden aikana 4 keikkaa, niistäkin kaksi juuri ennen sulkutoimia, ja kaksi työn merkeissä erittäin tiukkojen rajoitusten sisällä. Vuosi 2021 ja peräti 7 liveiltaa oli jo kuin olisi päässyt ehdonalaiseen, että kyllä tämä tästä. Viime vuodenvaihdekin käsitti vielä yhden sulkuperiodin, mutta kun maaliskuu tätä vuotta vihdoin koitti, saatiin kaikki loputkin rajoitukset purettua, anniskelu ja sitä kautta ihmiskunta vapautui. Ollaan uskomattoman äärellä, keikoille pääsee taas, salit ja klubit saavat ottaa täyden kapasiteetin sisään. Joten, heti kun työtilanteet sallivat, elävän rockmusiikin ääreen oli päästävä.

Hämeenlinnan ainoa oikea rockvenue Suisto-klubi selvisi, monen muun ohella, urheasti ja päättäväisesti koronasta, mitä ilmeisimmin pitkälti uskollisen kantajengin tuella. Yksi onnistunut joukkorahoituskampanjakin järkättiin, ja niissä tohinoissa piti itsekin hankkia koronaplösähdyksen takia saman tien liian piukaksi osoittautunut Suisto-paita. Maaliskuun jo vakavasti startattua olikin aivan sanoinkuvaamattoman mahtavaa nähdä käytännössä loppuunmyyty Suisto-klubi, ja tuttuja kasvoja sekä baari-että miksustiskin takana, liiteri aivan turvoksissa Hämptonia kauempaakin saapunutta jengiä spittari vinossa; ja millainen tunnelma ja meininki saavutettiinkaan kaiken tämän kärvistelyn ja kuivan kauden päätteeksi. Mieletön. Kunnian soittaa näissä Suiston todellisissa paluukekkereissä saivat kotimaisen raskasmelometallin ehkäpä kuumimpia nousuja tekevä Bloodred Hourglass ja jo vuonna 1995 perustettu, aina kotimaan metallitantereilla (pikku)rikollisen aliarvioitu ja aliarvostettu gootti/doom-yrittäjä Silentium.

Henkilökohtaisesti diggailin Silentiumia jo esikoisalbumin ”Infinita Plango Vulnera” (1999) aikoihin, mutta jämäkämmin bändi pääsi tutkakuvaan kakkosrieskalla ”Altum” (2001), edelleen relevantti levytys ja suomalaisen goottimetallin klassikko. Elettiin kotoperäisen metallin kultakautta, Spinefarm signasi bändejä liukuhihnalta, ja ne jotka eivät rosteriin mahtuneet, saivat eurolla tai kympillä sopparin ulkomailta. Markkinoinnin kanssa monen bändin kohdalla oli asiat niin ja näin, piti keskittää voimat HIMiin, Bodomiin ja Nightwishiin, joista mainituista vain yksi ylipäätään ikinä oli metallia. Eli yrittäjiä oli paljon ja jalkoihinjäämistä yhtä paljon. Silentiumin isompi läpilyönti jäi tekemättä, persoonallisuudesta tai biisimateriaalista homma ei kuitenkaan koskaan jäänyt kiinni. Pahimpaan koronakurimukseen, elokuussa 2020 bändi julkaisi kuudennen pitkäsoittonsa ”Motiva”, järjestyksessään kolmannen nykysolistinsa Riina Rinkisen kanssa. Ja on kuulkaas teinit ja piltit varsin kova pitkäsoitto, jos taidolla sävelletty ja ajatuksella sovitettu goottimetalli yhtään on ikinä uponnut. Kun albumia ei tuolloin 2020 päässyt keikoille promoamaan, niin saatiinpa Silentium edes nyt lauteille. Itselläkin oli ollut hankkeena nämä nähdä jo kohtuuttoman monta vuotta.

Silentiumin keikkasetti painotti tietenkin tuoreinta albumia, ja biisit oli harjaannutettu hyvään livekuosiin. Parhaiten uutuusmatskusta toimivat jo albumillakin suosikeiksi nousseet, kuten nyt vaikkapa törkeän kovalla kertsillä varustettu ”Unchained” ja ylipäätään vain upea ”Safer/Easier”, jossa Riina Rinkisen ääni pääsee ehkä uudella platalla parhaiten oikeuksiinsa. Jälkimmäinen on puhdasoppinen heavyballadi, jonka soittaminen pääbändiä kiihkeästi odottavalle ja takalinjoilla paikoin äänekkäästikin pulisevalle yleisölle on jo hattuanostattava teko sinänsä. Silentium on yhtä aikaa Suomen Anathema, Gathering ja Lacuna Coil, ja sen ilmaisussa ovat aina viehättäneet asiat kuten Sami Bomanin koskettimien käyttö isollaan, sovittamisen taito ja monimuotoiset biisit, suvantokohdista isosti ylös ja takaisin. Ei tarvitse juntata niin perseettömällä paahdolla koko aikaa, ei tarvitse tuntea jäävänsä sepelikuorman alle muovipussi päässä. Esimerkiksi tuoreen rieskan ”Vortex”-biisin salakavalasti hiipivistä, suorastaan itämaisista sävyistä nopeat nousut kiihkeästi tikkaaviin norjalaissinfonisiin sävyihin; diggaan.

Silentium päätti uutta tuotantoa painottaneen kompaktin settinsä esikoisalbumin raidan ”Forever Sleep” komeaan ajoon, ja vielä tutusti ja tietenkin ”Seducia”-levyn pitkänä ja hartaana kellottaneeseen ”Empress of The Darkiin”. Jälkimmäinen varsinkin alleviivaa sitä faktaa, että Silentium olisi toisessa maailmanajassa ja todellisuudessa voinut olla paljon paljon isompi ja kansainvälisempi kiertuekone. Upea veto, vaikka kai senkin voi sanoa ääneen, että Silentiumin keikka oli hienoinen pettymys, mutta nyt puhutaan hienoisesta. Näin pitkään odotetun ylipäätään minkään lunastaminen on vaikeaa, varsinkin kun diggailen bändin levytetystä tuotannosta varsin tavattomasti. Seuraavaa Silentium-keikkaa odotellessa. Tosin sen odotteluun ei kannata samaa aikaa laittaa kuin tämän tämänkertaisen.

Illan pääbändi Bloodred Hourglass saatiin lauteille kohtuullisen roudaustauon jälkeen, tässä välissä oli Suiston neliöistä hävinneet ne viimeisetkin vapaat jalansijat. Porukkaa oli yleisössä kuultujen kielten sekamelskan perusteella saapunut aina Tamperetta ja Helsinkiä myöten, ja ilmiselvää oli että eturivin jengistä moni katsoisi tämän rundin keikoista useammankin. BRHG nyki aivan jäätävän kovan keikan, bändin toimittamisessa ei kahden vuoden tauko näkynyt millään tavalla, korkeintaan vapautuneena soittamisen riemuna. Juuri niin, sinä kyllä, keikoille paluun puhtaana ilona. Näin suvereenin veret seisauttavaa settiä näkee harvoin ja niinpä bändi myllyttikin Suisto-klubillisen jengiä johonkin, jota näillä neliöillä näkee täyttä tupaakin harvemmin. Aika monta vetoa on tullut Suistolla nähdyksi, mutta ei yhtään sellaista että koko alalattiallinen pomppii, kun solisti käskyttää, enkä ollut täällä toisaalta pittiä eli kirnuakaan koskaan todistanut. Jollain takavuosien punkkikeikalla on kaksi hesseliä saattanut toisiaan läpällä töniä, mutta ei se ole pitti.

Ja aina sama juttu, kun puhutaan Suistosta. Soundi on joka kerta kunnossa. Vaikka Bloodredkin ajoi kolmen kitaran voimin, ei puuroutunut. En ole yhtään paskasoundista keikkaa todistanut tässä tanssihaalissa. Kannattaa tulla kokemaan kauempaakin. BRHG:n setin paino oli myöskin viimeisimmässä albumissa. Ja mainiota niin, ”Your Highness” on parhaita suomalaisia melodeath/raskasthrash-albumeita ikinä. Bloodred Hourglass on viidennellä pitkällään löytänyt aivan viimeistään oman, kansainvälisen äänensä ja maailman metallimarkkinoilla tällä kamitsulla vain horisontti on rajana. Bändin takakatalogia en riittävän hyvin tunne, joten pitkäksi venyneestä settilistasta on vaikeaa hirvittävän paljoa lausua. Mutta tuoreen rieskan biisit kuten ”Nightmares Are Dreams Too”, ”Kings & Queens”, ”My Prime Of Kneel” ja monet muut polkivat niin vastaanpanemattomalla tavalla, että tämäkin orkka on nähtävä uudestaan niin, että materiaali on ensi kerralla tutumpaa. Illan ylläri oli se, että BRHG:n vakirumpali oli tuntemattomasta syystä estynyt, ja paikkokannuttaja olikin hoidettu sitten ihan maailman huipulta, Paradise Lostin Waltteri Väyrysen hillitön groove syntyi rennosti ja vailla minkäänlaista etusivun jatkuvaa uusiksi panemista.

On paljon puhuttu ”uudesta normaalista”, siitä miten epidemian aikana asiat meni uusiksi ja miten nyt on sopeuduttava maailmaan jälkeen koronan. Suisto-klubin metallisessa paluuillassa piti vain ihmetellä mitä on ”uusi normaali”, kaikki oli niinkuin ennenkin, ennen mitään epidemioita ja sulkutiloja. Soitetaan suoraan vaan, niinkuin ennenkin. Ostetaan lippu, mennään mestoille ja nautitaan tunnelmasta. Ja se keväisessä liveillassa olikin miltei parasta, vanha normaali. KG

Prestige, Dethrone, National Napalm Syndicate, Dead Samaritan, Damage S.F.P. @ Speed Metal Party, Pakkahuone, Tampere 14.08.2021

Ensimmäinen Speed Metal Party järjestettiin Tampereen vastikään avatulla Pakkahuoneella 22. syyskuuta 1988. Mansessa, niinkuin koko Suomessakin, vallitsi lievästi ilmaistuna innostus uuteen vauhdikkasti tikkaavaan, Amerikasta alunperin vyöryneeseen heavygenreen, ja niinpä Speed Metal Party-nimisiä iltoja oli ennen joulua -88 järkätty innot piukeana jo peräti neljä kappaletta. Kaikissa niissä oli nähty vähintäinkin toinen kaupungin omien janttereiden vauhtibändeistä Prestige ja Dethrone. Neljänteen hulabalooseen saatiin oikein Stadin vieraita, eli juuri esikoisalbuminsa julkaissut Airdash. Muita iltojen bändejä olivat mm. jo sittemmin kadonneet tamperelainen Steelfrog ja Hyvinkään Necromancer. Osoituksena heavyjengin joviaaliudesta nähtiin tuolloin lauteilla myös hardcoremmat Kohu-63 ja Massacre, ja miksipä ei, olihan speedin juuret paitsi brittiheavyn uudessa aallossa, myös nimenomaan nopeammassa punkissa. Vuoden 1989 keväällä kaahattiin vielä yksi tapahtuma, mutta sitten konsepti menikin oikein kunnon tauolle. Metalliin virtasi uusia tyylejä, kuolot, blackit, doomit ja muut, innostukset laantuivat.

Speed Metal Party teki paluun 2018, täyttäessään aikuiset 30 vuotta, mukana edelleen nyt itsekin miehistyneet Prestige ja Dethrone, sekä ekaa kertaa ulkomainen pääesiintyjä, kanadalainen thrashpioneeri Razor ekalla ikinä Suomen keikallaan. 2019 tapahtumaa tähditti tanskalainen Artillery, ja surullisen tunnetuista syistä 2020 tapahtumaa ei tähdittänyt kukaan. Tuli epidemia, rutto laskeutui kansojen ylle. Aika veitsi kurkulla järkkäiltiin myös tämän kesän Partya, viime päiviin asti madonlukuja tarkkaillen, mutta homma saatiin kuin saatinkin pyöräytettyä kunnialla läpi, yhä mielivaltaisemmaksi ja sekavammaksi käyviä viranomaisohjeita tarkasti noudattaen. Eli esimerkiksi niin, että keikat siirrettiin Klubilta Pakkahuoneelle, mutta koko talo ja kaikki baarit pidettiin auki, kaikille taattiin pöytäpaikka ja kaikkien yhteystiedot otettiin ylös mahdollisten tartuntaketjujen jäljittämiseksi. Keikkajärjestäjän ankeaa arkea nyt, toivottavasti ei enää kauaa.

Toki tautitilanne heijastui myös soittoaikoihin, pitihän valomerkki antaa jo klo 22. Joten koko happening oli tuomittu tämän kesäisellä bändimäärällä alkamaan jo iltapäivällä varttia yli kolme. Harkinnanvaraisesti kaksi uudempaa bändiä olisi ihan hyvin voinut jättää pois, ja varata koko ilta veteraaneille. Mutta toisaalta, tapahtuman henki oli jo 1988 se, että annetaan alan uusille tilaisuus soittaa. Iltapäivän avasi paikallismanselainen Rain of Terror, jonka keikkaseurani kanssa ihan suosiolla skippasimme. Kakkosena soittaneesta liminkalaisesta Damage S.F.P:stä tuli niin ikään menetetyksi pari ekaa biisiä. Damage-nimellä ensimmäisen tulemisensa (1989-1996) toiminut pumppu operoi edelleen alkuperäisjäsentensä triona. Bändi kehitti sittemmin nimeään vähän vuoden 2018 comebackiin, jottei tulisi sekoitetuksi kuopiolaiseen Damageen, joka musiikillisesti kaahottaa samanhenkisillä lakeuksilla. Limingan Damage on tosin ihan selkeästi perinteisempää thrash metallia, kuopiolaiset speedia.

Kultakaudella Damage S.F.P. sai aikaiseksi kaksi demoa, mutta levytyssopparia ei irronnut, ja muutenkin toki näitä Airdashin ja Stonen suosion jalkoihin jääneitä yrittäjiä oli surullisen pitkä liuta. Bändi kuitenkin tuli aikuisiällä takaisin ja julkaisi vihdoin 2019 eponyymin albumin, siis 30 vuotta perustamisensa jälkeen. Albumi on tanakkaa ja tiukkaa thrashia, ei erityisen mieleen jäävää, mutta hyvää. Pitkäsoitto tehtiin puhtailta pöydin, vanhojen demojen biisejä ei sillä kuulu, ei ainakaan alkuperäisillä nimillä. Pakkahuoneen setti koostui platan biiseistä, ja muistettavimmin niistä nyki ”Tragedy”. Kuultiin myös uusi ja vielä julkaisematon ”Face Your Demons”. Aika mahdottomaan paikkaanhan nämä alkupään bändit laitettiin, tunnelma oli kuitenkin enemmänkin osastoa Rauman pitsiviikko, ei ihan vielä thrashmyllytykseen antautuvaista. Damage S.F.P:llä on energinen laulaja-kitaristi Jarkko Nikkilässä, ja botnethan bändissä toimittaa peräti 11 vuoden stintin Poisonblackissa soittanut basisti Antti Remes. Näille suomimetallin alkuhämärähkön työn sankareille suotakoot uusintamahdollisuus vaikka jossain oululaisessa musaklitsussa, nyt bändi oli aikalailla olosuhteen uhri. Sounditkin olivat tässä vaiheessa vielä melkomoisesti hakusessa.

Vuoron sai 2003 Tampereella perustettu Dead Samaritan, jolta on ulkona tuore ja erittäin mainio EP ”Come Plague Upon Us”, jolla varsinkin nimistyge ja ”Nosferatu” ovat tosi asiallista deaththrashia, dödörässiä. Mutta livenä ei jotenkin lähtenyt, vai oliko vika kuulijassa, joka kieli pitkällä oli odottanut illan kolmea viimeistä bändiä aivan lausumattoman monta vuotta. EP:n nimibiisillä Dead Samaritan lähti liikkeelle, mutta tuli niinikään kärsineeksi vielä kehitysvaiheen soundeista. Ja valitettavasti sellainen kollektiivinen bändikarismakin loistaa poissaolollaan, joten otanta jäi tällä kertaa muutamaan biisiin. Lupaan yrittää joskus uudestaan, sikäli asianmukainen orkka Samaritan levyillä on.

National Napalm Syndicate perustettiin Pudasjärvellä 1986 (siis samana vuonna kuin vaikkapa Airdash), liekki paloi viisi vuotta. Neljä demoa ja omanniminen esikoisalbumi myöhemmin pillit pantiin pussiin kymmeneksi vuodeksi. Paluu tapahtui 2001, ja sen jälkeen bändi onkin ollut erittäin aktiivinen. Konttorin ovi on myös käynyt, orkesterissa on vaikuttanut ainakin 17 soittajaa tähän mennessä. Kitaristi ja biisintekijä Jukka Kyrö on urheasti pitänyt bändiä pystyssä, ei nostalgiaan nojaten, vaan tehden mitä tahtoo. Siitä oivana esimerkkinä ”Lex Talionis”-EP (2014), josta itse suosittelisin aloittamaan bändiin tutustumisen. Aina myös suomenkielisiä biisejä ohjelmistossaan mukana pitänyt yhtye coveroi sillä Vivisektiota, Kansanturvamusiikkikomissiota ja Nuclear Assaultia, ja mukana on toki myös pari omaa orggista.

Ainahan näihin iltoihin tullaan kuulemaan ja huutelemaan niitä alkupään biisejä, ekan levyn ralleja, oli ne sitten aikaa kestäneitä tai ei. Tähän faktaan NNS suhtautui ihan hyvällä ironialla, varsinkin kun lauluvastuun oli vasta viime vuonna ottanut Riihimäen mies Vesa ”Epe” Mänty, jonka kanssa bändillä oli takana muutamat treenit ja yksi keikka ennen tätä. Epe Mäntyhän muistetaan mm. Saattue-orkesterista, jossa NNS:n komppikitaristi Hapa Lampinen edelleenkin soittaa, mutta onpa Männyllä taustaa myös rockabillyn ja punkin parista. Treenaamattomuutta ja keikattomuutta vasten kun ajattelee, niin aivan häkellyttävään ja hillittömään livekuntoon National Napalm oli itsensä piiskannut. Kyrön ja Lampisen kitaroiden aukoton vuororaasto ja Sir Luttisen Legenda-duossakin vaikuttaneen Niko Karppisen erittäin alakertainen ja munakas basso takasivat pääosin niin hillittömän ajon, että tässä tuli ekaa kertaa mieleen, jääkö illan muille bändeille luu käteen. Ei jäänyt. Siltä toivotulta ekalta albumilta NNS soitti ansiokkaasti ”Lucyn” ja ”Deathwishin”, ja olihan se nyt hienoa kun ovi oli auki suomimetallin alkusumuun, erityisesti aivan upeassa, Karppisen jynkkyintrolla aloittamassa ”Life Is Pain”-lanauksessa, ekan demon eka biisi vuodelta 1987. Arvostan. Suomenkielisiäkin biisejä tutusti kuultiin, mutta kyllä tällä kertaa niistä Riistetyt-cover vei voiton. Viimevuotinen sinkku ”God Plutonium” todisti, ettei homma ole vielä läheskään paketissa. Illan toinen todistus oli se, ettei sota kaipaa yhtä tai kahta miestä, vain yhdellä alkuperäisjäsenellä operoiva bändi on yhä kaikesta huolimatta ja ilman epäilyksiä legendaarinen National Napalm Syndicate.

Henkilökohtaisen musacornerin levystöstäni löytyy kunniapaikalta Dethronen kakkosalbumi ”The Decay of a Man”, C-kasettina luonnollisestikin. Pidän sitä, hiukan ajalleen tyypillisesti käppänöistä soundeistaan huolimatta, yhtenä suomimetallin parhaista albumeista koskaan, ja relatiivisen usein se kuunneltavaksi myös edelleen pyörähtää. Vuonna 1988 aloittaneen (niinpä, bändi pystyyn ja suoraan ekoihin Speed Metal Partyihin) Dethronen esikoislevy ”Let The Day Begin” oli vielä aika geneeristä kasarispeediä, mutta mainittu kakkonen on jo suorastaan avantgardea, sisältäen vaikka mitä, varhaista funk metallia, arabialaisia kitaraliidejä, torvisektion ja paljon muuta. Tehtiin mitä tahdottiin. Ei tosin ihme, että Dethronen ensimmäinen tuleminen hyytyi tuohon kokeelliseen albumiin, ja pillit löytyivät siitä legendaarisesta pussista jo 1993. Mutta juhla-Speed Metal Party toi Dethronen takaisin, soittamisen ilo oli nytkin Pakkahuoneella aivan silminnähtävää ja kitaristi-laulaja Niko Airaksisen ihan ääneen toteamaakin. Ulkona on myös tuore sinkku ”Raise The Dead”, joka myös Dethronen Erittäin kovassa vajaassa tuntisessa setissä toki alkupäässä kuultiin. Yleisö yllätettiin myös vielä julkaisemattomalla uudella biisillä, ”Light Corpses”, joka oli vielä oikeastaan sinkkuraitaa parempi jopa. Lupaa hyvää albumilta, joka pian julkaistaneen. Ei tule olemaan avantgardea, vaan suorempaa raskasthrashia, ja varmaan hyvä niin. Olisihan nämä illan veteraanibändit pitänyt toki kaikki nähdä jo golden days, mutta erityisesti kauan odotettu Dethrone todisti myös muuta. Liuhuletit ovat lyhentyneet, mutta ei sekään haittaa, että ollaan opittu paremmin soittamaan, löydetty bändin linja, ja paljon muuta hyvää, joka puoltaa nähdä näitä nyt.

Parasta Dethronen laadukkaassa ja (ankaralle Decay of a Man-fanille) hämmentävänkin raskaskätisessä setissä oli kuitenkin loppupään doomisti introttu ja Black Sabbathille kumartanut ”Beyond The Wall”, tuttua progressiivista speediä. Olin paikalla. Dethrone vihdoin nähtynä. Aion palata asiaan. Viimeisenä biisinä luonnollisesti Dethronen tunnusbiisi ja ”hitti”, ekan albumin ”Powermad”, kaikkien keikkojen yhteishuutoon päättäjä.

Illan päättänyt Prestige aloitti vuonna 1987 ja ehti levytyskantaan Pokon signaamana albumillaan ”Attack Against Gnomes” 1989. Ennen kartalta katoamistaan bändi oli ehtinyt ponnistaa pihalle peräti vielä kaksi pitkäkiekkoa lisää, ”Selling The Salvation” 1990 ja ”Parasites In Paradise” 1992. Siinä vaiheessa olikin jo alkanut kuolobändien ja raa’an norskibläckin invaasio, muodit muuttuivat. Seuraava elonmerkki oli vuoden 2007 kokoelmalevy, mutta Prestigen todellinen henkiin herääminen, pistokeikkoja lukuunottamatta, ajoittuu vasta viime vuoteen. Paluusinkku ”Exit” esitteli ärhäkkänä takaisin tulleen bändin, ja viimein nyt Speed Metal Partyssa kuultiin sitten Prestigen paluualbumia ”Reveal The Ravage” juhlistanut julkkarikeikka. Ja aikamoinen keikka kuultiinkin. Jos Dethronelle suotiin illan parhaat soundit, ei toimitus paikoin pikkuisen puuroutuessaankaan yhtään häiriintynyt, kun Prestige ajoi toista sataa lasissa niin jäätävän raivokkaan tuntisen, ettei vankeja otettu, eikä olisi siinä kaahauksessa ehtinytkään ottamaan. Hillitön, hillitön veto. Ja kyllähän yleisönkin tunnelma oli alkanut hissukseen kosteutua ja nousujohteistua, mikä toki siivitti Tampereen miehet entistä kovempaan lentoon. Pakkahuoneen henkilökunta suhtautui myös ihailtavalla joviaaliudella vapautuvaan ja rentoutuvaan yleisöön, vaikka joku jopa ihan jätti pöytänsä ilman maskia, ja pikku pittiäkin virisi.

Prestige marssi lavalle asianmukaisesti ja takavuosien tunnelmiin vieden, Ritari Ässä-tunnarin soidessa. Oikein. Parin ekan biisin aikana Aku Kytölän laulu uhkasi hukkua, mutta löytyi sittemmin ihan kelvollisesti, miehen spiikeistä sen sijaan oli puolivaikeaa saada selvää. Kolmantena ladattiin tiskiin NNS-hengessä ekan demon (melkein) eka biisi, ”Force of My Hate” suoraan vuodelta 1988. Jälleen oikein. Mielettömän hienoja ralleja kirjoittaneet jo ihan nuoret kölvit ja C-kassuille laatineet. Tämäkästi tärähtivät tantereeseen uuden albumin lukuisat soitetut raidat, parhaiten kolmossinkku ”Innocent”, mutta kyllä itse nostalgiahesselinä setin kovimmaksi anniksi nostan sen wanhan tawaran. Ekan albumin avaava ”It’s Over”, mainittu demokaivuu ”Force of My Hate” ja kakkosalbumilta kynnetty ”Maggots”. Lapikas lattiaan. Muutamat kitaristi JanÖrkki” Yrlundin laulamat biisit lähtivät niin tyylillä, että toivoisi miehelle lisää lauluvastuuta, jopa ihan paljon. Ja kyllä on kitarapartio kovassa yhteislyönnissä tälläkin bändillä, Örkin ja Ari Karppisen luukutus oli ankarasta vauhdista huolimatta tarkkaa ja terävää. Takalinjoilla tuhdimmat tahdit takasi bändin tuorein mies, pitkäaikainen Korpiklaani-kannuttaja Matti Johansson. Toki Prestigen oli soitettava suomenkielinen ”hittinsä” myös, ”Veijo”. Uuden albumin ”Burn My Eyes” päättyi Örkin kauniiseen ja herkkään kitaraoutroon. Prestige on palannut vimmalla ja tyylillä. Prestige, paikka on teidän.

Speed Metal Partylla 33 vuotta tiimalasissa, ja kaikki ydinbändit hillittömässä livelyönnissä. Yrlundin sanoin, nähdään vuoden päästä, sama paikka. Ensi vuonna sitten ebolan hellitettyä, joku isompi ulkomaan nimi takaisin rosteriin. Annihilator? Exciter? Voivod? Toivoisin olevani mestoilla. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: