heavy metal | Keikkaguru

Archive for the category “heavy metal”

10 elo 2026

Hellsinki Metal Festival: Eluveitie (ch), Triptykon performs Celtic Frost (ch), Horna, Orly (fr), Cyan Kicks, Kalmah, Sepulchral Curse, Mispyrming (is), Numento, Assemble The Chariots @ Nordis, Helsinki 08.08.2026

Hellsinki Metal Festivalin lauantai, monessakin mielessä tapahtuman pääpäivä, avasi porttinsa klo 13. Sen verran isoin odotuksin piti asioihin itsekin suhtautua että oikein Nordiksen lähikortteleissa joutui sisäänoton starttia odottelemaan. Sitä paremmat olikin sitten tennistossunsijat, kun festivaalipäivän avasi 02-lavalla maailmanluokan deathcorebändi pääkaupunkiseudulta, Assemble The Chariots. Aika kovat kierrosajat ATC latasikin noin 40-minuuttisessaan, nokkamies Onni Holmström teki työtä saadakseen yleisön hereille, ja saikin. Päivän ensimmäistä pittiä viriteltiin, kun ATC latasi teknistä ja melodista deathcoreaan aurinkoiseen alkuiltapäivään. Bändin toissavuotinen albumi ”Unyielding Night” on todella tykki kokonaisuus, tämän lajityypin (toistan itseäni) maailmanluokkaa. Eikä ihme että orkka on kiertänyt laajalti jo ulkomaillakin, mm. Calibanin kanssa. Isoa läpimurtoa sympaattiselle ryhmälle ei oikeastaan isommin voi toivoa. Syvästi henkilökohtaisessa musacornerissakin ahkerasti soittamaltani esikoisalbumilta kuultiin monta täpäkkää raitaa, jollain tapaa tykeimmin lähtivät ”Admorean Monolith” ja ”Evermurk”. Keikka sisälsi myös ilahduttavan yllärin, kun bändi soitti ekaa kertaa ikinä livetilanteessa, edellispäivänä julkaisemansa tuoreen sinkkubiisin ”Discover The Power”. Vetäisyyn saatiin vieraaksi sinkullakin laulava, nykyisin Dreamtalessa vaikuttava Nitte Valo. Lisää maailmanlaatua lauteille. Assemble The Chariots osoitti kiitollisuuttaan ison festarin haastavasta avausslotista soittamalla äärikovan ja intensiivisen keikan Nämä kannattaa ottaa häivetutkan ruudulle, jos sinfoninen deathcore on lähelläkään sydäntä, ja oikeastaan vaikka ei olisikaan. Itselle on alkanut viime vuosina olemaan, ja niinpä ATC vetäisikin yhden parhaista genren keikoista, mitä omille öögille on tähän mennessä sattunut. Palaamme asiaan.

Siirtymä 20 metriä vasempaan, eli 01-lavan edustalle. Oman osuutensa päälavan lauantaikorkkaajana aloitteli helsinkiläinen Numento, joka soitti symbolisestikin tärkeän slotin. Tällä kohtaa ohjelmaa piti nimittäin alunperin vetää yhdysvaltalaisen Il Ninon, mutta festivaaliorganisaatio teki todella tärkeän päätöksen pudottaa bändi ajoissa pois rosterista. Il Nino nimittäin ei suostu vieläkään vetäytymään Venäjän keikkamarkkinoilta, vaan suunnittelee sinne paluuta ensi vuonnakin. Venäläiset fanit on kuulemma Il Ninolle niin tärkeitä, että muiden menettäminen tai uusien saaminen ei sen rinnalla kiinnosta. Ja mukavahan se on viihdyttää Moskovassa maailmalta silmänsä sulkenutta possea, jonka veljet ja isät tappaa Ukrainassa lapsia. Yhtäkaikki, Numento hoiti saamansa kolmevarttisen slotin ansiokkaasti. Yhtyeen laulaja Katri Hiovain on sanalla sanoen sensaatiomainen, en ymmärrä miksi tämmöisestä ei ole kohistu enempää, tai koko ajan kohista. Nimittäin jo vain, Hiovain yltää perättäisissä fraaseissa alhaalta viemäreiden pimeyksistä ylös kuulaisiin korkeuksiin. Uskomaton solisti Numentolla, ja toki muukin miehistörekry kunnossa. Erityisesti pisti silmään Hiovainin ohella basisti Johnny Grindsin basismi, jantterihan soittaa myös tärkeässä käymäläslambändissä Putrid Defecation.

Sanottava on, että Numenton materiaalia ennalta melko huonosti tuntevana, setin kohokohta oli uusin biisi, kesäkuussa julkaistu ”One with The Void”, johon Katri Hiovain sai yleisöltäkin kertsiapua. Ja hyväähän se vain tietää, jos tuorein biisi kuulostaa parhaalta. Biisiin kuulemma kuvattiin keikalta musavideotakin. Solistiaan lukuunottamatta Numenton kaltaisia bändejä on maailmassa muitakin, mutta laulajansa ja tämän useissakin biiseissä soittama kantele pelkästään riittävät tuottamaan Numentolle sisäkaarteen verran matkaetua.

Ripeästi sisälavalle, jäähallin syvyyksiin katsomaan kun turkulainen Sepulchral Curse kurmootti erinomaisen 45-minuuttisen perinnetietoista, mutta persoonallista death metalliaan. Ja lajityypissä, missä on lähes mahdoton olla persoonallinen ja keksiä pyörää uudestaan, oma ote on arvokas asia. Jotain on mennyt oikein jo vuodesta 2013. Omassa kotoisassa musacornerissa bändin viimevuotinen kolmosalbumi ”Crimson Moon Evocations” on soinut ns. tuelta, ja onneksi siltä nytkin kuultiin monta vetoa.

Tämä bändi on pitänyt nähdä niin kauan, kuin se omalla tutkalla on ollut. Toki tämmöinen kvintetti pitäisi nähdä jossain Lepakkomiehessä, mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa, uusintaa joka tapauksessa odotellessa. Solisti Kari Kankaanpäällä (ei pidä sekoittaa muihin karikankaanpäihin) on toimiva alakertainen soundi ja kitarapartio Riihimäki/Luukka ajaa mahtavasti vasenta kaistaa vuorovedoin. Välispiikeissä saimme kuulla, että Kankaanpäällä oli hääpäivä päällänsä, ja rumpali Johannes Rantalalla tasan kuukauden ikäinen vauva kotona. Joten, missä muuallakaan miehet voivat olla, kuin pyyhkimässä Stadissa dödöä. Tuoreimman pitkärieskan biiseistä ainakin nimeltään ajankohtainen ”Wildfires” jysäytti setin mainiosti käyntiin, ja varsinkin setin päättänyt ”House of The Black Moon” tempoilivat erityisen jyhkeästi. Ja mitä nyt tulee muuten festareiden soittoslottien pituuteen noin yleisemminkin, ei ainoastaan Hellsinki Metal Festivalilla–niin kyllähän se on sanottava, että aika monen orkesterin kohdalla puoli tuntia riittäisi enemmän kuin hyvin tuomaan bändistä parhaan esanssin esiin. Pitkiä eeppisiä black metal-raitoja jyystäville puolestaan 45 minuuttia voisi olla tehokkaampi, kuin se joskus ylipitkä ja monotoninen puolitoista tuntia. Omat headline-keikat on materiaalin ja tuotannon esittelyä varten, festarivedot on bändistä ja sen tärkeydestä/yhä olemassaolosta muistuttamista varten. Muitakin mieliä saa olla, ei siinä. Mutta että, Sepulchral Curse kyllä selätti kolmevarttisensa aivan mainiosti, ei siinä(kään).

Päälavalla iltapäivää jatkoi islantilainen Mispyrming (sellaista p:tä ei löydy omasta kannettavasta höyrykoneestä, millä voisi laatia semmoisen p:n, millä islantilainen bändin typoaa, joten mennään ilman). Islanti on varsin outo maa, asukkaita 390 000, ja silti sieltä tulee yksi maailman kovimmista black metal-skeneistä. Eli noin joka kymmenes islantilainen soittaa maailmanluokan bläkkisbändissä. Ne muut kasvattaa lampaita, istuu eduskunnassa, leipoo, hieroo ja auraa teitä. Ja kun omassa maassa ei voi loputtomiin jyystää, ei ole paikkoja eikä yleisöjä, on tietysti jokainen ulkomaan keikoille päässyt bändi tilaisuudessa todistaa olevansa ulkomaan keikkojen arvoinen. Siksi minkä tahansa islantilaisen bändin voi aina käydä tsiigaamassa, aina on keskittynyttä laatua luvassa. Niin nytkin. Mispyrming (”kaltoinkohtelu”) perustettiin Reykjavikissa vuonna 2013, ja se on julkaissut kolme täyspitkää studioalbumia tähän mennessä. Se on myös lyönyt hynttyyt yhteen Behemothin Nergalin kanssa ja soittanut/soittaa valikoidun nipun festarikeikkoja tulkiten läpi Behiksen esikoisalbumin ”Sventevith” kannesta kanteen. Niin myös Hellsingissä, eli Mispyrmingillä oli siis samana päivänä kaksi vetoa. Bändin päiväveto tuli yyteröityä hieman enemmän takalinjoilta, ja kyllähän jannut ankaran laadukkaasti lohkoivat menemään. Mutta kovasti jälleen, varsinkin näin livetilanteessa biisit, temmoista puhumattakaan, muistuttivat toisiaan. Ilmiö oli sama kuin edellispäivän New Yorkin inkkareilla, että bändi on alallaan todella kova ja tyly, mutta keikka käy pian tylsäksi. Varsinkin aurinkoisessa myötäpaisteessa ja keskellä päivää. Black metal on hämäryyksien musiikkia.

Ja hyvä niin, että Mispyrming kävi tylsäksi, suoritin aivan intuitiolla ja persetuntumalla poikkeaman ennakkosuunnitelmasta ja häivyin jäähallin hämyyn, ja vaikutuin. Lavalla oli vasta viime vuonna Cult of Occultin ja Delugen kollektiivisille raunioille perustettu ranskalainen blackened-sludge/ post-hardcore-yhtye Orly. Bändi on kotoisin tosin Lyonista, ei Orlysta. Ryhmä pitää meininkinsä myhkäisenä, edes soittajien oikeat nimet eivät ole julkisia. Mutta musa ja toimitus toimi. Yleensä kun puhutaan post-hardcoresta, niin meikämannerheimolla kilahtaa liikkuvat taakse, mutta Orlyn kolmevarttinen oli ihan pakko yyberöidä alusta loppuun. Orly voisi olla periaatteessa myös instrumentaalibändi, oli vaikea määritellä paljonko nimettömän solistin ranskankielinen corehuuto toi ilmaisuun lisää, mutta toi kyllä setin edetessä yhä enemmän, ja paljastui lopulta yhdeksi instrumentiksi muiden joukossa. Joista nimettömän rumpalin hallikaikuisa doomsnare sai kunnian olla päivän massiivisimman kuuloinen soitin. Orly jynkkäsi hieman samantapaista mustaa sludgea kuin vaikkapa belgialainen Amenra, mutta hiukka kevyemmllä kädellä, ja nyt ei kannata ymmärtää ”kevyempää” väärin. Tässäpä bändi, joka pitää ottaa bandcamp-seurantaan. Ja tuokaa nämä nyt pian omalle klubivedolle, joku?

Kun Kalmah julkaisi vuonna 2000 esikoisalbuminsa ”Swamplord”, jouduin diggailemaan aikamoisen paljon. Bändi kulki Sentencedin ja Bodomin jäljillä, mutta raahusti silti tyylikkäästi omia aapojaan, lettojaan ja rämeitään. Bändi onnistui alusta asti monessa, eikä vähiten Suoherra-visualismissaan. Kolmosalbumin ”Swampsong” jälkeen lakkasin seuraamasta orkesterin vaellusta, vain oikeastaan siksi, että oli niin paljon muutakin seurattavaa. Mutta pitkään oli siis tämäkin rykmentti ollut nähtävien listoilla. Kun Orly piti kuulla viimeiseen kitarankiertoon asti, oli Kalmahin veto jo hyvässä vauhdissa ja tietenkin lavan edusta piukassa kuin turvenuijalla lyöty. Joten näkymäksi kauan odotetusta Kalmahista jäi miksausteltan takaseinä ja puolikas screeniä ja kitaristi-laulaja Pekka Kokon kuva. Ei näin nähdä Kalmahia, mutta itsepähän missasin mm. viimeisimmän Tavastian keikan ja monta muuta. Iski miniskaalan masis ja oli pakko peruuttaa VIP-alueelle (joka täällä on tietenkin asianmukaisesti RIP, ja Wackenin malliin koristeltu hirttosilmukoin, kalloin ja alan härmäkkein), ja nakata kylmä keskikeijo keuhkoputken suuntaan. Tosin RIP-alueelta ei enää nähnyt kakkoslavaa, sen peitti mainittu miksausteltta, ykköslavalle alueelta olikin ihan suora näkymä. Eli mainittavampi otanta Kalmahista jäi ensikertaan, pitäkää äijät bändi pystyssä. Ja miksette pitäisi.

Takaisin jääkiekkokellariin, missä tapahtui jotain, mitä ei mistään hinnasta saanut menettää. Oli saatava parhaat tennistossunsijat. Horna piti nähdä eturivistä. Sitä kun black metal-diggari näkee viikon välein Beheritin ja Hornan, niin vaikea on enää valittaa. Horna tykitti äärimmäisen kovaäänisen, mutta soundillisesti erittäin kasassa pysyneen setin, joka soitti tuoretta ”Nyx-hymnejä yölle” albumia (heittämällä yksi Hornan parhaista) kolmen Hymnin verran ja keitti sekaan klassisempaa takakataloogia. Josta puheen ollen, kaikki ”Nyxin” ulkopuoliset viisi biisiä olivat Hornan kaikkein klassisimmilta albumeilta. Itselleni ehkä keskeisimmältä, ”Kohti yhdeksän nousua” kuultiin tietenkin setin päättänyt, ja monesti päättävä, ”Örkkivuorilta”. Jos Hornalla olisi hittejä, tämä olisi hitti. Olin paikalla, kun Horna kaahasi ”Kuoleva lupaus”, joka oli tullut kuulluksi tähän mennessä vain muutamasti coveroituna. Komeimmin kulki ehkäpä kuitenkin synkkä ”Kuolleiden tähtien yönä”. Ennen jokaista hymnia, Spellgoth muistutti meitä Hornan toiminnan ytimessä olevasta ajattelusta, ja sillä tavalla tuli kehottaneeksi jokaista meistä ihan itsekin ajattelemaan. Edes joskus. Lähietäisyydeltä todistettu Shatraugin kitarointi oli tyylikkäintä ja taitavinta lähietäisyydeltä todistettua kitarointia miesmuistiin. Nyt kun Hornakin on nähtynä, niin kotimaisten artistien pakko nähdä-listalla ei totuuden nimissä enää montaa nimeä ole.

Hornan näkemisen hinta, jonka heittämällä ja mielellään maksoi, oli se, että Paradise Lost jäi näkemättä päälavalla. Toki bändi oli nähty muinoin Vaasan Rockperryssa, mutta keikasta ei jäänyt oikein muuta mieleen kuin Nick Holmesin jatkuva brittinirnetys olosuhteista, joten uusintaa oli ihminen kaivannut. Mutta tuleehan noita. Hornan jälkeen ei ihan suorilta pystynyt näkemään mitään muuta, piti sulatella kuulemaansa ja reipas puoli tuntia menikin ihan haahuillessa. Samalla kun varmisteli pikku hiljaa hyviä jalansijoja päälavan seuraavaa vetoa varten, saattoi sivusilmällä ja sivukorvakäytävällä havainnoida 02-lavalla meuhkannutta Cyan Kicksia. Tämä on ollut rockjournalismin lemmikkibändi viime aikoina, eikä se välttämättä tarkoita muuta, kuin että kaikkina aikoina rockjournalisteilla on omat lemmikkinsä, ja monasti rockjournalistit vieläpä matkivat toisiaan, mitä tulee lemmikeihin. Varsinkin settinsä loppua kohden Kickseillä oli ihan hyviäkin melodioita, ja esiintyminen energistä. Mutta ihmetellä piti, mitä nämä tekee metallifestareilla, eikä tämä ole edes ainoa kerta. Kaikesta ei kuitenkaan tarvitse pitää. Horna esimerkiksi on hieno bändi, minusta.

Mies musta pipamyssy päässään ja silmät mustiksi maalattuina, asteli päälavalle kitara kädessään. Thomas Gabriel Fischer AKA Tom G. Warrior inda house ja iltapuhteen nimi Triptykon performs Celtic Frost. Ei tullut mieleenkään rynniä kesken tuntisen ja varttisen mihinkään, niin tärkeän asian äärellä oltiin. Joillain aiemmilla festareilla Tom on soittanut sekaisin nykybändinsä Triptykonin tuotantoa ja sekoiltellut siihen Celtic Frostia. Nyt Hellsinki Metal Festival oli pyytänyt thrashlegendaa laatimaan pelkän Celtic-setin, ja Tomppa teki työtä käskettyä. Vuodesta 2008 lähtien Thomas on ohjannut Triptykon-orkesteriaan hillittömän tiukaksi metalliryhmäksi, jonka pitkän linjan ytimen muodostavat kanssakitaristi Viktor Santura ja aivan ihastuttava basisti Vanja Slajh. Tahdit takoo Hannes Grossmann. Nyky-Triptykonin tekninen tarkkuus ja asianmukainen raskaus nostivat kuullun Celtic-matskun aivan uusiin sfääreihin ja alleviivasivat sitä, kuinka järjettömän kovia biisejä Fischer teki jo uransa alusta lähtien. Mieshän perusti kulttibändi Hellhammerin vain 19-vuotiaana, ja kulttibändien kulttibändi Celtic Frostin vain kaksi vuotta myöhemmin. Celticin eka EP ”Morbid Tales”, sekä kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa ”To Mega Therion” ja ”Into The Pandemonium” toimivat tiennäyttäjinä ja viitoittajina kokonaiselle sukupolvelle extreme metal-soittajia, ja levyinä jotka toivat avantgarde-elementtejä metalliin. Warrior miehistöineen/naisistoineen soitti näin: https://www.setlist.fm/setlist/triptykon/2026/jaahalli-helsinki-finland-734912dd.html. Eli 12 stygeä klassisinta Celtic Frost-kataloogia, plus harvinaisuutena Wall of Voodoo-cover ”Mexican Radio”, jonka Celtic versioi ”Into The Pandemoniumin”-avausraidaksi. Fischer itsekin kuittasi spiikissään, että tätä ette tule usein kuulemaan. On keikkoja, joilla on aivan hyvä olla paikalla, ja sitten on keikkoja joilla on pakko olla paikalla. Nyt oli kyse jälkimmäisestä, fakta joka oikeastaan kirkastui vasta setin edetessä, Triptykonin ultralaadukkaan tulkinnan myötä.

Että jos, ja kun, Accept oli edellisiltana laiskanpullukka tribuuttibändi itselleen, niin Thomas Fischer ei valinnut sitä tietä. Nöyrästi ja saamastaan vastaanotosta kiitollisena Warrior toimitutti heavyn mytologiaa: ”Into The Crypts of Rays”, ”Sorrows of The Moon” ja maagisen hypnoottinen ”Procreation (of The Wicked)”. Ja kauniiksi lopuksi Stadin elokuiseen haudankylmyyteen pikku hiljaa sukeltaneessa illassa ”Necromantical Screams” ja ”Synagoga Satanae”. Koskaan ei Fischer tuo Celtic Frostia takaisin, mutta nyt pääsi ihminen tunnelmapäissään jo aika likelle.

Mitä tällaisen jälkeen voi katsoa ja kuunnella? Oli kuitenkin yritettävä antaa Triptykonin kanssasveitsiläisille eli folk metallin yhdelle kärkinimistä, Eluveitielle mahku tai mahis. Ja mainiosti Eluveitie saamansa mahkun käyttikin, paikalla tuntui myös olevan aimo joukkio nimenomaan näiden takia paikalle tulleita. Seitsenhenkinen rykmentti mahtui sinänsä hyvin lavalle, mutta eivät lavan valoihin, jossa suhteessa bändille kävi päivän ankeimmin. Väliin soittajat bostailivat puolihämärissä ja odottivat konkreettista valokeilaansa. Myöskään soundillisesti Eluveitien veto ei ollut festivaalin onnistunein, monia bändin käyttämiä speciaali-instrumentteja oli vaikea saada kuulumaan, niinkuin vaikkapa huilut, mandola ja kelttiharppu. Kyllä ne jotenkuten läpi tulivat, mutta bändin ilmaisu olisi tarvinnut niitä enemmän. Myös aivan ihastuttavan, aivan ihastuttavan Lea-Sophie Fischerin viulu ja hurdy curdy olisivat saaneet kuulua paremmin, samoin Fabienne Ernin kelttiharppu. Keikan alulla, bändin liideri, visiönääri ja perustaja Chrigel Glanzmann lauloi muutaman biisin hyvinkin kuolevaisella death metal-staililla, mutta kun isompaan lauluvastuuseen saatiin mezzosopraano Fabienne Erni, alettiin olla pikku hiljaa Eluveitien keikalla. Alkoi mies viihtyä, ja Elvareiden keikka tulikin koettua pikkuyllättäen ihan loppumetreille saakka.

Vielä illan viimeinen siirtymä Taka-Töölön Eiskelleriin, jossa jo aiemmin päivällä nähty Mispyrming aloitti sen saatanallisen paahdon, ja lavalle ponki itsensä valkoiseksi kalkinnut Puolan karaktääri Nergal. Piti oikein muistuttaa itseään, että nyt Mispyrming paahtaa aivan saatanallista kyytiä nimenomaan alkuaikojen Behemothia vuodelta 1995, eikä omaa matskuaan. Ennen mainittua vuotta Behemoth oli julkaissut viisi demoa, ja polku ahdasmielis-katolilaisen Puolan ykkösrienaajana oli vasta alussa. Muutaman biisin ajan Mispyrmingin kaahotusta pystyi seuraamaan, merkittävän turnaus/viikko/elämänväsymyksen kouriessa jo miestä, ja siinä ihmetellessä ehti myös pohtia paria asiaa. Että miksi a) Nergal ei soita Behemothin albumiklassikkoa Behemothin kanssa, ja b) ketä ihmeessä tuolla tiskin takana on, kun tämmöinenkin saatanaton suihkuvirtaus saadaan kuulostamaan tässä liiterissä näin hyvältä ja ennenkaikkea musiikilta. Molemmat kyssärit varmastikin vastausta vaille jää. Niinkuin jäivät näkemättömiksi illan jäljelle jääneestä ohjelmistosta Opeth ja The Kovenant, mikä ei nyt niin hirveästi kuitenkaan harmittanut.

Oli poistuttava Nordenskiöldinkadun premisseistä Hämeen multiin elpymään kädet rinnan päällä, kiitollisena siitä, että eteläisemmässäkin Suomessa on vihdoin taas helposti saavutettavissa oleva äärilaadukas ja mietitysti organisoitu metallifestivaali, jonne on käytännöllisesti katsoen pakko palata. Mahtavaa, Hellsinki Metal Festival. Jatkakaa. KG

09 elo 2026

Hellsinki Metal Festival: Accept (de), Mawiza (cl), Cryptopsy (ca), Black Label Society (us), Blackbraid (us) @ Nordis, Helsinki 07.08.2026

Hellsinki Metal Festival otti Hellsingin Nordenskiöldinkadun jäähallin ja lähimaaston haltuun ensimmäisen kerran kesällä 2023. Festivaalihan tuli tietämättään tai tietoisesti (käsittääkseni erittäinkin jälkimmäistä), paikkaamaan sitä tarjonnan aukkoa jota jumppasaliheavyyn, djentiin ja metalcoreen luisunut Tuska Open Air ei enää täyttänyt. Siis kunnon metallia laajalti kaikista muista lajityypeistä, paitsi äsken mainituista. Elokuussa 2026 HMF järjestettiin siis neljännen kerran, ja jälleen oli saatu kasaan huikea line-up, aiempien vuosien tapaan. Ja kun tässä myöhäisherännäisyyttä tulee usein harjoitettua, niin nytkin, omalle kohdalle HMF’26 oli ensimmäiseni. Mutta tuskin viimeiseni, sikäli laadukkaasta ylöspanosta, ohjelmistosta ja tunnelmasta puhutaan.

Hellsinki Metal Festivalin esikuvina perustamisvaiheessa olivat Tanskan Copenhell ja Saksan mahtava Wacken Open Air. Jälkimmäisessä kerran olleena voin todeta, että hyvin on festarinpystyttämisopit siirretty Stadiin. Wacken on parhaiten ikinä järjestetty festari missä itse olen ollut, ja häkellyttävintä sen toimivuudessa on, kun ajattelee sessioiden jättiläismäistä skaalaa. Kuten Wackenissa, ulkolavat ovat HMF:lla rinnakkain, ja soitto soi sekunnilleen läpystä vaihtaen kummallakin vuorotellen. Lisäksi Nordiksella palvelee luonnollisestikin kolmantena lavana sisätilan legendaarinen jäähallin lava eli The Nordis. Kolme lavaa takaa 15-17 artistia per päivä, eli lipunhinnallekin alkaa saada katetta, lisäksi alueella on muutakin ohjelmaa, kuten nytkin sisätilan vapaapainishow’t. Hellsinki Metal Festival levittäytyy jäähallin ympäristöön erittäin mietitysti. Lavojen alue on musiikin kuuntelua varten, syöminen ja juominen tapahtuu sivummalla, hallin saniteettipalvelut estävät suomalaiskansallista adrenaliinikusessa kahlaamista, ja muutenkin, kaikkea on sopivasti, eikä mitään ole tungettu mihinkään nurkkaan. Jonoja ei juurikaan synny ja festarin tunnelma on sekin poikkeuksellisen positiivinen.

Ulkomusiikillis-siviiliasiainhoidollisista syistä Metal Festivalin avauspäivä eli perjantai jäi omalta osalta puolikkaaksi, ellei peräti kolmannekseksi päivän tarjonnasta. Mutta paljon hyvää ehti silti, kun toteutti kotona laadittua suunnitelmaa ja tikkasi menemään minuuttiaikataululla. Päälavan, eli 01-lavan avanneet Unleashed ja Carcass jäivät näkemättä, onneksi kumpikin on aiemmin koettu erinomaisilla vedoillaan. Sisäänotto ja turvatarkastukset sujuivat niin sukkelaan ainakin iltaseiskan aikaan, että pyrkimys ja haave nähdä Blackbraid toteutui, ja vieläpä ilman mitään juoksukilpailuja. Päälavan ohi dallatessa Bloodbath lopetteli omaa urakkaansa, ja hyvältä kuulosti. Sitten tukevat conversensijat kakkoslavan asfaltista, ja stagelle syöksyi vuonna 2022 perustettu, Native American black metal-skenen ykkösnyrkki Blackbraid. Bändihän on Jon Kriegerin alias Sgah’gahsowáh’n (Mohawkin kielellä ”Noitahaukka”) visio ja ajattelun ilmentymä. Krieger ei ole edes väittänyt suoraan kuuluvansa mihinkään First Nationiin, eikä pystyne sitä edes todistamaan, mutta se ei ole bändin pointti. Krieger kanavoi musiikissaan ja lyriikoissaan sitä luonnontunnetta-ja uskoa, joka alkuperäiskansoille niillä nurkin ja preerioin on aina ollut itsestäänselvyys, mutta tavallisemmalta asfaltillaseisojalta kenties unohtumaan päin. Meksikossa syntynyt Krieger on nyt laatinut ajatuksiaan järkkään kolmen aivan järjettömän kovan albumin verran, ”Blackbraid I-III”. Henkilökohtaisesti voisin väittää että Blackbraid on yksi tärkeimmistä asioista lähivuosien black metal-maailmassa.

Alkuperäiskansojen kansansoittimien tuominen metallimyllytyksen sekaan ei livenä ole ihan helppoa, eikä Blackbraid sitä edes yritä. Keikka on tunteroinen turpaan-tyyppinen kurmootus äärimelodista skandinaavivaikutteista bläkkistä. Liveveto todistaa kylläkin, että Blackbraid on albumikokonaisuusbändi, tunnin kyntö alkaa käydä monotoniseksi jo puolimaissa, jano hiipii ikeniin, vaikka kuinka kovasti olinkin keikkaa odottanut. Ja vaikka kuinka hienoa olikin todistaa livenä vaikkapa ”The Dying Breath of a Sacred Stag” ja homman laadukasta jatkuvuutta todistava ja takaava, kesäkuussa julkaistu komea ”Celestial Bloodlust”. Mikä tahansa toiminta, joka saattaa ajattelemaan ja tutkimaan Amerikkojen intiaanikansoille aiheutettuja ylisukupolvisia vääryyksiä, on hyvää toimintaa. Blackbraidin veto myös alleviivasi jälleen yhtä HMF:n laatukriteereistä, eli että vaikka kuinka syvältä kynnettiin, niin kaikilla lavoilla soundi oli erinomainen ja erotteleva. Näin erityisesti jäähallin sisälavalla, mestassa joka ei ihan aina maamme livehistoriassa ole valtavan erottelevalta kuulostanut.

Keskikebardi äänihuulien läpi ja siirtymä päälavan takamaastoon, eli aivan siihen viereen. Yhdysvaltalaisen, vuonna 1998 esikoisalbuminsa julkaisseen Black Label Societyn tärkeyttä bändinä en ole ikinä tajunnut. Todennäköisesti, jos ryhmän nokkamies olisi joku muu kuin Zykk Wylde, sitä tärkeyttä tuskin tarvitsisi edes pohtia. Ja kyllä se pohdintaan jäi Hellsinki Metal Festivalinkin vedon jälkeen. Bändin näkeminen kuuluu rockmiehen yleissivistykseen ja oli siksi ollut agendalla jo vuosia. Nyt ei enää ole. BLS on aina sekoittanut ansiokkaasti southern rockia ja perinneheavya, ja soitti nytkin laajalla skaalalla biisejä lähes koko tuotantonsa varrelta. Zakk Wylden lauluääni muistuttaa lähes viiltävällä tavalla miehen edesmenneen työnantajan (muutamin tauoin 1987-2025) Ozzy Osbournen vastaavaa, ja kun Stadin asfaltilla sulki silmänsä/tuijotti kenkiään, saattoi hetken kuvitella lähes olevansa Ozzyn soolokeikalla, jotka jäivät muuten aina näkemättä. Ei ihme että Ozzy soi Wylden olleen oikea kätensä niin pitkään, semminkin kun Wylde osallistui sellaisten superhittien kuin ”No More Tears” kirjoittamiseen. Styge on Black Label Societyn setissä vakiona ja kuultiin nytkin keikan mainiona keskisuvantona, ja anteeksi nyt vaan, huippuhetkenä. Bändin toimitus on niin vahvasti Wylden kitarasankaruuden ympärille rakennettu, että jos ei vasiten ole kitarasankarismiehiä, niin vaikeaa on saada loputtomiin irti. Tottakai, vaikkapa ”The Blessed Hellride” jyski ihan komeasti, mutta kun Wylde ja kakkoskitaristi Dario Lorina (kyllä, Lorina) alkoivat veljellisesti luukuttaa kumpainenkin niskan takana, ja kun hommaa oli jatkettu yli neljä minuuttia, oli aika antikitarasankaruusmiehen valua takavasemmalle.

Nimittäin nähkääs, kakkoslavalla eli 02-lavalla tapahtui jotain varsin merkittävää. Kanadalainen deathlegenda Cryptopsy kärsi ensin jonkinlaisista teknisistä haasteista, ja starttia saatiin hetki odottaa. Mutta kun haasteet oli selätetty, Cryptopsy äesti sellaisen reilun tuntisen, että harvemmin näkee, ainakaan ulkotiloissa ja päivänvalossa. Pilkkua kun viilaa, ei Cryptopsysta hirveästi ole jäljellä. Sen musiikillista ja legendatason perimää pitää yllä ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Flo Mounier. Vaan mikäpäs se siinä, Mounier ei voi mitään sille, että muut ovat menneet. Ja olisiko yhden metallimaailman innovatiivisimmista ja kanonisoiduimmista kannuttajista pitänyt lopettaa, ja perustaa joku keskinkertainen ja puolituntematon ryhmä? Ei, hyvä näin. Matt McGachy on viemäröinyt Cryptopsyn solistivastuussa jo lähes 20 vuotta, kitaristi Christian Donaldson on ollut eturivissä vieläkin pidempään. Sitäpaitsi, Cryptopsy ei tukeudu pelkkään menneeseen, siltä tuli viime vuonna mainio pitkäsoitto ”An Insatiable Violence”, jolta nytkin kuultiin kolme räyhäkästä nyintää, kakkosena ”Until There’s Nothing Left”, sitten ”Dead Eyes Replete” ja koko homman paketoinut päätösbiisi ”Malicious Needs”. Harva legendatason bändi laittaa viimeisimmältään keikkasettiin enemmän kuin yhtä raitaa, mutta siksipä Cryptopsy onkin edelleen relevantti, korkeaoktaaninen kuolonkone.

Mutta toki, kun pannuissa on Flo Mounier, joka laittoi Cryptopsyn kakkosklassikkoalbumilla ”None So Vile” (1996) metallikannutuksen siihenastiset nopeusennätykset superblasteillaan uusiksi, oltiinhan tänne sitä vanhaa matskua tietty myös tultu kuulemaan. Kakkosellaan Cryptopsy viimeistään naulasi itsensä dödöhistoriikkiin, yhdistämällä nopeaa teknisyyttä rujoon brutalismiin tavalla, jota ei oltu kuultu. Tuntisessa setissään Cryptopsy ehti pyyhkiä klasarialbumistaan suurimman osan, 6 biisiä, heti keikan ankarana avauksena ”Slit Your Guts” ja myöhemmin ”Crown of Thorns” huippuhetkinään. Itselle kuitenkin kolmantena ajettu, esikoisalbumi ”Blasphemy Made Flesh”-raita ”Serial Messiah” (1994) oli se yksittäinen tärkein syy olla paikalla, plus tietenkin kuulla ja nähdä Mounierin kannuttavan. Ja olihan Mounierilla ihastuttavin snaresoundi koko festareilla, alan mies. Tämän orkan ääreen voisi jatkossa palata hyvinkin uudestaan, viis alkuperäisjäsenten vähäisestä määrästä.

Vaikka eka festaripäivä vajavaiseksi jäikin, tarkoitus oli ehtiä testaamaan myös sisälava. Ja se onnistui rynnimällä puolikkaksi settiä tsiigaamaan chileläinen Mawiza. Näillä janttereilla on taustaa Mapuche-kansan jälkeläisinä, ja bändi laulaakin uhanalaisella Mapuzungunin kielellä, soittaa jalan alle käypää groove metallia, esiintyy komeammat naamiot päässään kuin Sleep Token konsanaan ja osoittutui muutenkin hyvin mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi. Ja kun lähdetään ilmastoahdistuksen kultakaudella soittamaan maapallon toiselle poskelle, niin on mahtavaa että on agendaa ja sanottavaa, vaikkakaan yleisön mapuzungun taidot ei ehkä ihan riittäneet. Yhtäkaikki, bändi sai jopa Hellsinki Metal Festival-termein poikkeuksellisen suopean vastaanoton. Täällä ei kirnuttu niinkään perinteisessä pitissä, vaan mentiin välillä letkajenkkaa ja piiri pientä. Upea meininki, sekä lavalla että lattialla. Sanoinko jo, jäähalli ei kolissut eikä kihissyt, vaan kuulosti erittäin hyvältä. Täällähän voi alkaa taas käymään.

Päälavalla vanha kunnon, ei, vanha Accept toimi jälleen itse itselleen tribuuttibändinä ja tuli jostain syystä nyt nähdyksi jo neljännen kerran. Varmaan siitä syystä, että bändi on vuodesta toiseen härmäläisfestareidenkin vakiokalustoa. Kertani nähdä Accept oli jo toinen toiseksiviimeisen alkuperäisjäsenen, basisti Peter Baltesin, lähdön jälkeen. Ja eiköhän tämä nyt ollut tässä. Bändi on jotenkin niin suorittavassa vaiheessa uraansa, vaikka sinänsä ihan kelvollisia levyjäkin yhä syntyy. Mutta kun ei kitaristi, ja se ainoa alkuperäisjäsen Wolf Hoffman ollut jonossa kun karismaa jaettiin, niin minkäs teet. Samaiseen jonoon ei vuoronumeroa saanut myöskään solisti Mark Tornillo. Näinä päivinä kannattaakin mennä nuoret U.D.O:n keikalle, miehistössä kun on kaksi alkuperäistä acceptia, ja vaikka Udo ei enää vannotusti soitakaan äitibändin matskua, niin uskoakseni alan fiilikseen pääsee silti aika hyvin, kun Wuppertalin Tankin rinnalla bassottelee Peter Baltes.

Tottahan toki Accept jyski 16-biisistä settilistaansa ammattimiesten ottein läpi, mutta joku valtava hengettömyys tuli läpi, eikä sitä pelastanut iltaa valaisseet pyrot tai ihan sinänsä komea lavan ylöspano. Acceptin aika oli ja meni, jälleen yksi ahneuden tulehduttamista tarinoista rockin historiassa. Montaa muutakin mieltä saa tietysti olla, ei siinä. Ettei mene ihan vinkumiseksi, niin ”Son of a Bitch” lähti napakasti, samoin judaspriestmäisen tanakka ”Pandemic”. Sensijaan, näin löysää ”Princess of The Dawnia” en olisi ikinä halunnut kuulla. Mainituista syistä, ”I’m Rebel” soi jo aidan taakse, kun tossu laittoi toista toisen eteen. Stadista ei edes perjantaina poistuta ihan noin vain säädyllisesti maakuntia kohti, eivätkä kulkupelit odottele. Näin muodoin ranskalainen Carpenter Brut jäi jälleen näkemättä, mutta olihan sen soittoslotti muutenkin jo aika tavattoman öinen. Kaiken siis kaikkiaan, erittäin positiivinen pikailta Hellsinki Metal Festivalia korkaten. Jatkuu ensi numerossa. KG

Posted in black metal, death metal, deathcore, extreme metal, festival, groove metal, hard rock, heavy metal, melodic death metal, metalcore, progressive metal, slam death metal, southern rock and tagged A Love Unreal, Accept, An Insadiable Violence, Balls to the Wall, Barefoot Ghost Dance on Blood Soaked Soil, Benedictine Convulsions, Black Label Society, Blackbraid, Blasphemy Made Flesh, Bloodbath, Breaker, Carcass, Carpenter Brut, Celestial Bloodlust, Crown of Horns, Cryptopsy, Dario Lorina, Dead Eyes Replete, Demon's Night, Destroy & Conquer, Eluveitie, Fast as a Shark, Funeral Bell, Godless Deceiver, Graves of the Fathers, Heart of Darkness, Hellsinki Metal Festival, Horna, I'm a Rebel, Jäähalli Helsinki, Kalmah, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kuoleva lupaus, Losers and Winners, Love Child, Malicious Needs, Mamüll Reke, Mark Tornillo, Matt McGachy, Mawiza, Mawiza ñi piwke, Metal Heart, Name in Blood, Nawelkünuwnge, No More Tears, None So Vile, Nyx-Hymnejä yölle, Orgiastic Disembowelment, Ozzy Osbourne, Pandemic, Peter Baltes, Phobophile, Princess of the Dawn, Run If you Can, Sacandaga, Serial Messiah, Slit Your Guts, Son of a Bitch, Stillborn, Suicide Messiah, Swamplord, Teutonic Terror, The Blessed Hellride, The Dying Breath of a Sacred Stag, The River of Time Flows Through Me, The Spirit Returns, The Wolf That Guides the Hunters Hand, They Will Return, Ti Inan Paw-Pawkan, Twilight Hymn of Ancient Blood, U.D.O., Udo Dirkschneider, Unleashed, Until There's Nothing Left, Up to the Limit, Wardrums at Dawn on the Day of My Death, Wingkawnoam, Wolf Hoffman, Zakk Wylde | Leave a comment

08 heinä 2025

Guns N’ Roses (us), Public Enemy (us) @ Ratinan stadion, Tampere 07.07.2025

Olin nähnyt Guns N’ Rosesin edellisen kerran syksyllä 2022 Australian Brisbanessa, valtavan Suncorp Stadiumin piippuhyllyltä. Sieltäkin kaukaisuudesta yyteröitynä lavalla oli takavuosien sotakirveet ja ongelmat haudannut positiivinen ja energinen, ultra-ammattitaitoinen ja koko rahalla viihdyttänyt legendasbändi. Mutta vasta Tampereen Ratinan stadionin Golden Circle-lipun suolaisen hinnan pulittaneena ja samaisen bändin keikkaa mellakka-aidasta neljän metrin päästä todistaneena, voin sanoa todella nähneeni, tai oikeammin kokonaiskokeneeni Gunnarit, yhden maailman rockhistorian merkittävimmistä bändeistä koskaan. Ja samaiselta lähietäisyydeltä todennettuna, kaikki juuri luetellut laatumääreet pitivät niinikään paikkansa, vaikka orkesteri ja sitä myötä sen paljon ja matalalla kynnyksellä parjattu solistinsa Axl Rose, olivat jälleen kolmisen vuotta ikääntyneempiä. Erittäin paljon on taas parta, ellei peräti parrattomuuskin, paukahtanut tämänkertaisen ainoan Suomen keikan jälkiperspiraatioissa. Että Axl laulaa huonosti, että bändi oli huonosti miksattu, että Slash soitti kuin jumala, että bändin elinikä alkaa olla rajattu, että nyt isosti settilistaan nostettu ”Chinese Democracy”-albumi (2008) on sysipaska, eikä sillä ole yhtään hyvää raitaa ja mitä kaikkea muuta häränpaskaa nytkin on jauhamalla jauhettu keikan mentyä. Ja jauhantoja selanneena on todettava, että mitä enemmän on kirjoittajalle maksettu, sen synkempää, ja mitä kauempaa keikkaa on yritetty tsiigailla, sitä synkempää. Ensinnäkin, Axl lauloi vähintäinkin kohtuullisesti (sitä turhaa Black Sabbath-coveria ei edes olisi kannattanut esittää, siinä Rose oli huono), etukentälle bändi kuulosti hyvältä, Slashilta on nähty parempiakin iltoja, ”Democracy” on aliarvostettu, mutta erittäin laadukas rocklevy, jolla on monia maailmanluokan raitoja, joista parhaat peräti pokkana jätettiin soittamatta jne. Jne.

Muutama asia. Olen nyt henkilökohtaisesti nähnyt bändin neljästi (kyllä, vasta, mutta kuitenkin). Tampere ja kesä 2025 oli keikoista paras. Toiseksi paras on ollut toiseksi edellinen, eli syksy 2022. Omissa exel-taulukoissa bändin kokoonpano ja laadukkuus on siis vain vuosien myötä kehittnyt. Auliisti myönnän, että kultaisella pyöräilyshortsikaudella en bändiä nähnyt. ”Chinese Democracy”-levyn ottaminen laajemmin ohjelmistoon oli toki alunperin rauhanpiipun polttelua Slashin ja Duff McKaganin palattua eturiviin, mutta nyt albumin biiseistä on tullut olennainen osa settilistaa, ja sitäpaitsi kasvava sellainen. Eikä edes puritaanijengille rakkaiden kasarihittien kustannuksella, vaan pidentämällä keikkoja. Saattaisi niinikään kriittisempi parta nimittäin paukahtaa, jos bändi jättäisi jonain päivänä vaikkapa täysin turhan ”Double Talkin’ Jive”-rymistelyn pois. Mutta eihän se käy, kun kaikilla ennen Suurta Välirikkoa julkaistuilla pyhillä albumeilla oli vain hyviä biisejä.

Muutama asia lisää. Jos jengille tulee yllätyksenä, että 63-vuotiaalta laulajalta ei lähde kasarin lantioliike enää samaan malliin kuin 27-vuotiaalta, tai että kaveri ei edes kuulosta samalta, kannattaa pikku hiljaa alkaa palailemaan a) tälle planeetalle, ja b) todellisuuteen. Axl Rosen äänessä ei Ratinassa ollut fundamentaalia ongelmaa, mitään pitkien lentomatkojen ja rundien rasittaman tuolla puolen. Siis mitään, mistä pitäisi erityisesti leukaa louskuttaa. Muutamissa biiseissä Axl yritti vanhaan malliin, siinä enää onnistumatta, siksi biisejä voisikin alkaa peräti sovittamaan hieman uuteen uskoon. Sijoittaa hiturit ja balladit keskelle settiä, jotta ääni saisi levätä ennen loppurevitystä, ja pitää keikkojen kesto edes puoli tuntia lyhyempänä. Jättämällä vaikka muutama näennäishitti pois, ja uskomalla juurikin niihin helpommin laulettaviksi sävellettyihin 2000-luvun biiseihin. Ymmärrämme, että bändi haluaa antaa kaikkensa, ja lunastuttaa koko maksetun rahan, mutta jos vastaanotto olisi kaksituntisilla vedoilla suopeampi, bändikin voittaisi, ja jaksaisi pidempään. Jos seuraava rundi nimetään jäähyväisrundiksi, ja se pysähtyy lähimaillakaan, aion olla takaisin golden showerissa, niin eksponentiaalisesti ei nimittäin näin laadukkaan bändin laatu voi laskea. Toisaalta, jos seuraava rundi olisi jäähyväiset, en ihmettelisi. Axl on jo 63, ja jos vaikka Angus Young voi olla papparainen tai Rob Halford on voinut olla sitä jo viimeiset 20 vuotta, nyt 59 täyttänyt Slash ei voi ryhtyä noin vain muiniksina papparaiseksi. Ja jos joku väittää Axl’n edes yrittäneen lantioliikettä nyt 63-vuotiaana, ei ole ollut paikalla. Silti, kaveri meuhkasi todella kiitettävästi kolme tuntia ympäri lavaa, eikä muutakaan bändiä pönötyksestä voi syyttää.

Illan settilista löytyy netistä monestakin eri lähteestä, eikä siitä sen enempää. Omille conversensijoille, toki muutamien megahittien lisäksi, parhaiten toimivat ne 2000-luvulla nauhoitetut, umpipaskoiksi ammattitoimittajien suulla tuomitut biisit, tai klassisen kauden vähemmän tunnetut. Esimerkiksi ”Coma” hoitui yhtenä koko kolmituntisen parhaista vedoista, ja yksinkertaisen punkahtava ”Absurd” kulki komeammin ja tärkeämpänä, kuin ne kaksi monelle puritaanikuulijalle tärkeää punk-coveria, joista varsinkin Duffin tulkitsema ”I Wanna Be Your Dog” tuntui (nytkin) tosi turhalta, toki Axl’lle tärkeältä hengähdystauolta. Punkversioista UK Subsien ”Down On The Farm” setin loppuliu’uissa puolusti tosin jo ihan paikkaansa. Yksi Axl’n hengenvetotauoista, joka on tietysti jengille rakas, on ”Rocket Queen” setin loppukolmanneksella sekin. Mutta juuri hengenvetosyistä biisi saa aivan järisyttävän ison, itseään isomman merkityksen ja se venyi nytkin aivan hermojaraastavaksi jamitteluksi ja sooloiluksi.

Bändi oli soittanut pari päivää aiemmin Birminghamissa Ozzyn ja Black Sabbathin jäähyväisissä ”Sabbath Bloody Sabbath”, ja nykäisi sen nyt härmäläistenkin iloksi. Veto vain sattui olemaan illan huonoin, biisi ei Axl’n laulurekisterille ja siinä kohtaa jo kiusatulle äänelle sopinut yhtään. Ja jos Sabbathia tulkitsee epäsabbathmaisesti, niin syiden pitää olla hyviä. Vain tuoreehkon rumpalin Isaac Carpenterin billwardmaisen yksinkertainen pannutus tuki biisiä oikealla tavalla. Carpenter osoittautui muutenkin mahtirekryksi, kun bändissä parikymmentä vuotta uskollisesti kannuttanut Frank Ferrer äkisti sai kenkää, eikä kukaan oikein tiedä miksi. Paristakymmenestä vuodesta puheen ollen, jos kitaristi Richard Fortus, valkoinen intiaani, ei syystä tai toisesta seuraavalla rundilla olisi mukana, toivottavasti on, en välttämättä edes menisi paikalle. Niin olennainen osa hesseli nyt jo bändiä on. Ja nimenomaan Fortusin tanakka komppi, eloisa lavaolemus ja erottuvat laatusoolot vaihteluna Slashin luukuttamiselle, ovat poislaittamaton ainesosa nyky-Gunseja.

Yksi kiertuedebyyttikin kuultiin, ”Chinese Democracy”-sessioiden (yes!) aikana nauhoitettu ”Prostitute”, joka toi aivan mahtavaa eloa ja vaihtelua keikan viimeiseen kolmannekseen. ”Civil War” kulki nytkin komeasti ja tunteella, yhdessä pitkän ja hartaan ”Estranged”-ajon kanssa se oli nytkin keikan ehdotonta eliittiä, kuten viimeksikin. Myönnän vihdoin jo itsekin, ei tämän tärkeysluokan bändejä enää tsiigailla piippuhyllyiltä, juodaan sitten vaikka vähän halvempia punaviinejä, että päästään sinne mellakka-aidan maastoon. Esimerkiksi, Slashin kitarasankaruus ja Duffin terävä ja monipuolinen muusikkous nousivat nyt klubietäisyyksiltä aivan uuteen ulottuvuuteen ja arvoon. Sama ilmiö kävi Metallican kanssa Hämeenlinnan Kantolan goldenilla kesällä 2019. Ja viiltävästi lähes samassa seurassa, Gunnareiden Tampereen veto kun oli ilo jakaa kahden tärkeän ystävän kanssa.

Monille tärkeä hetki koettiin, kun Michael Monroe vieraili lauteilla huuliharppuineen. Makkosen vierailu ei tuonut keikkaan mitään erityisyyttä lisää, mutta huomionarvoista oli se, että fiittaus tapahtui jo heti alussa, viidennessä biisissä. Michaelia ei sen jälkeen uudelleen enää näkynyt. Ja toisaalta, että valittu biisi oli (tietenkin) ”Bad Obsession”, jonka levyversiossa Michael aikoinaan soitti harppua ja fonia. Lyhyt ja hieno rockhistorian tihentymä toki sinänsä, kun Monroe poistuessaan ”Bad Obsessionista” halasi koko alalavan miehistön läpi. Ilman Hanoi Rocksia ei olisi ollut megaluokan Guns N’ Rosesia, todennäköisesti, eikä tätäkään keikkaa. Joskus sitä vielä toivoi, että Gunnarit treenaisivat Suomen keikoille ”Right Next Door To Hell”, jota aivan liian nuorena täältä lähtenyt Rovaniemen mies Timo Kaltio oli kirjoittamassa, mutta ehkä se toivominen kannattaa nyt jo lopettaa. Bändi on soittanut stygeä vain kevään 1991 aikana, ja vain Yhdysvalloissa.

Tuttuun, ja (to)tuttuun tapaan kolmen miehen kitarapartio tarttui akkareihin ja istui rumpuraiserille, kun koitti aika soittaa bändin vakioksi näköjään jäänyt keikkacover ”Wichita Lineman”. Kantriklassikon olemassaoloa settilistassa vuodesta toiseen on hiukan vaikea ymmärtää, varsinkin kun juuri tänään, tässä ja nyt Axl’n ääni oli pettävimmillään ja ohuimmillaan. Biisin hävettävä taustaprojisio alleviivasi asiaa. Ja muutenkin, jos jonkun Gunnari-leiristä vaihtaisin, niin visuaalisen suunnittelijan. Akustisesti niinikään alustettu ”Patience” sujui ”Linemania” paljon paremmin. Bändillä oli tapana aloittaa keikat pitkään rymistelemällä ”Nightrain” ihan keikkojen aluksi ja tiskin tarkastella soundi vielä kerran läpi, mutta nyt vankka ja ikuinen yleisönsytyttäjä oli siirretty nerokkaasti toiseksi viimeiseksi. Voihan sen yöjunan ottaa kotiinpäinkin. Keikan kaunis päätös oli, nyt ja aina, ”Paradise City”. Guns N’ Roses ei soita encoreita, ei sorru siihen lapselliseen lavan taakse 27 sekunniksi menemiseen. Soitetaan rock’n’rollia, ja sitten lopetetaan. Mutta toivottavasti Guns N’ Roses ei lopettanut ihan vielä. Tulkaa pojat takaisin, ja olkaa niinkuin ennenkin.

Eikä tässä edes kaikki. Tampereen rockillan avasi hip hopin todellinen legenda ja synnyttäjäiskäbändi Public Enemy, kahdella vuoden 1985 alkuperäisjäsenellä. Flavor Flavin ja Chuckin toimittanista olisi voinut fiilistellä puolet pidempäänkin, nyt joukkio nykäisi superlaadukkaan ja rennon 45-minuuttisen lämppäslotin pelkkiä hittejä. Tai melkein, mutta tuoreelta ja tämänvuotiselta albumilta kuultu ”The Hits Just Keep on Comin” alleviivasi nimeään myöten koko meiningin, eikä häpeillyt takavuosien listahittien seurassa piirun vertaa. Henkilökohtainen kertani todistaa Public Enemy oli ensimmäinen, ja vaikka pääbändin isossa odotuksessa alkuillasta elettiinkin, oli tärkeää todistaa livenä vihdoin ”Bring The Noise” ja lopun ”Fight The Power”, jonka aikana Flavor ehätti surffaamaan eturivin käsien kannattelemana minuuttikaupalla. Muun possen jo mentyä takatiloihin, oli vielä tärkeä ”turpa kiinni, Flavor Flav puhuu”-hetki, jossa hip hopin legenda konkreettisesti pisti jengin näyttämään mitä käsimerkkejä elämässä ja keikoilla kannattaa tunnustaa. ”There is only one race, and that’s the human race”. KG

Posted in glam metal, hard rock, heavy metal, hip hop, open air, rap, rock and tagged Absurd, Appetite for Destruction, Axl Rose, Back In Black, Bad Obsession, Black Is Back, Black Sabbath, Bring The Noise, By The Time I Get To Arizona, Can't Truss it, Chinese Democracy, Chuck D., Civil War, Coma, Dizzy Reed, DJ Lord, Double Talkin' Jive, Down on The Farm, Duff McKagan, Duff McKagan's LOaded, Estranged, Fight The Power, Flavor Flav, Frank Ferrer, Guns N' Roses, Hard Skool, Harder Than You Think, I Wanna Be Your Dog, Isaac Carpenter, It's So Easy, Ji, Jimmy Webb, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Knockin' On Heaven's Door, konserttiarvio, Live and Let Die, Melissa Reese, Michael Monroe, Mr.Brownstone, Nightrain, Not In This Lifetime Tour, Nove, November Rain, Ozzy Osbourne, Paradise City, Patience, Perhaps, Prostitute, Public Enemy, Public Enemy No.1, Ratinan stadion, Richard Fortus, Rocket Queen, Sabbath Bloody Sabbath, Shut Em Down, Slash, Slither, State of The Union, Sweet Child O'Mine, T-Bone Motta, Tampere, UK Subs, Use Your Illusion, Velvet Revolver, Welcome To The Jungle, What You Gonna Do When The Grit Goes Down?, Wichita Lineman, You Could Be Mine | Leave a comment

29 huhti 2025

Hexis (dk), Askel, Loputon Suo @ Bar Loose, Helsinki 28.04.2025

Tanskalainen, tinkimättömästi hardcorea ja black metallia jo vuodesta 2010 sekoittanut Hexis on tinkimättömistä tinkimättömimmän nokkamiehensä Filip Andersenin visio ja ilmentymä. Bändi on levyttänyt (muutamat livet ja splitit mukaan lukien) hieman yli 100 biisiä, eikä yhdelläkään biiseistä ole nimenä enempää kuin yksi sana. Lisäksi Hexis kiertää todella hexiseen ja hengästyttävään tahtiin, se on soittanut reippaasti toistatuhatta keikkaa, vähintäin 65 eri maassa, eli yli 33%:ssa maailman tunnustetuista valtioista. Bändi on rundannut Indonesiassa, Itä-Timorissa, Mongoliassa, Uzbekistanissa ja lähestulkoon vaikka missä, minne tavallinen satunnainen palkansaaja voi vain haaveilla pääsevänsä. Andersen pitää langat tiukasti omissa käsissä, pyörittää omaa levylafkaa ja buukkaa pääosin keikat itse, myös varmistaakseen, että pääsee aina uusiin kaupunkeihin ja maisemiin. Lisää numeroita; heikkohermoisemmalle sopimaton keikkatahti ja kuukausien rundit jossain maailmanperseessä ovat toki myös taanneet, että Hexiksen henkilökunnan ovi on käynyt kohtuuahkeraan, bändissä on soittanut nykyjantterit mukaanlukien 37 muusikkoa, joka tarkoittaa 2,5 soittajanvaihdosta per toimintavuosi. Kova laji.

Hexis oli ollut omankin nykyblack-häivetutkan ruudulla jo esikoisalbumistaan ”Abalam” (2014) lähtien, mutta ihan kuinka ollaakaan, olin onnistunut missaamaan bändin muutamalla aiemmalla Suomen vierailulla. Nyt, Bar Loosen maanantaiseen Hexis-mökäiltaan oli vihdoin suhtauduttava, semminkin kun lämppäreiksi oli ilmoitettu ja buukattu yhdet omien genrejensä kovimmista kotimaisista.

Illan avasi minuutilleen sovitusti Loputon Suo, lähestulkoon nerokkaalla nimellä itseään paiskonut bläkkisryhmä, joka perustettiin Joensuussa 2014, mutta on sittemmin valuttanut toimintansa pääkaupunkiseudulle. Kvartetilla on allaan neljä julkaisua, joista vuoden 2018 EP ”Portti uuteen” saattaa hyvinkin olla parhaita suomeksi laulettuja black-lyhytsoittoja koskaan. Loputon Suo tarpoo omaa nevaansa ja kahlaa omassa letossaan, sen ei tarvitse, vaikka suomeksi laulaakin, kuulostaa Hornalta. Bändin biisit ovat monin paikoin niin melodisen groovaavia, että ihan hyvin voisi puhua black’n’rollista, ja kuultiinpa Loosen puolituntisessa hetkittäin paitsi doomin makuista toimitusta, myös erittäin mutaisen mustaa bluesia. Sitäpaitsi levytettynä Loputtoman sanoista saa selvää ilman mitään FBI:n miljardin dollarin äänteidenkaivuuohjelmaa. Bändiin tutustumisen voi mainiosti aloittaa myös ”Karjalan ruttotuulet”-liveä (2020) kuunnellen. Loputon Suo aloitti keikkansa nostamalla pystyyn hillittömän, kierrättävän kitaraseinän, joka hetken kuluttua kuin salaa muotoutui bändille ominaiseksi äärimmäisen kauniiksi melodiakuluksi. Basisti-solisti Henri Harellin huuto hukkui tänään kitarawallin alle, joten täyttä varmuttaa ei ole mitä soitettiin, ja mitä jätettiin soittamatta. Mutta kuultiinhan me nyt kuitenkin ”Ääni jään alta”? Ja hei, Loputon Suo ei sanonut sanaakaan, kurmootti vain. Juuri näin, kaikki lukutaitoiset tietää mikä bändi on lavalla. Ja mitä muuta informaatiota pitää lavalta välittää? Ei mitään. Biisien nimiä? Ja mistä biisi kertoo? Ei, soitetaan suoraan vaan. Loputon Suo, arvostan. Sitäpaitsi, näillä on kannuissa Alpo Laitinen, joka paukuttaa myös Putrid Defecationissa, maailmanluokan kakkagrind/käymäläslam/ulostecore-orkesterissa.

Pikku rouduutauon jälkeen, ja tänäpänä Loosessa edettiin peräti etuajassa suhteessa ilmoitettuihin soittoaikoihin, lavalle viritti itsensä tuoreehko helsinkiläinen, erittäin tummaa blackened sludge metallia lapioiva Askel. Stadilaisnelikon puolituntiseen mahtui kunnon sludgetyyliin viisi biisiä, eli harvinaisen monta. Askeleen keskiössä on myös konepohjat ja raskaat ambienssit hoitavan solisti-Ossin kiusattu huuto, ja toisaalta rumpalihenkilöhahmo Miskin tiukka pannutus. Miskin setissä oli muuten ihanimmat rumpusoundit Loosessa sitten marraskuun 2023 ja Supersuckersien Christopher von Streicherin. Askeleen setin päättäneet ”Ruin” (ainoa veto bändin pääjulkaisulta, ”Cycles of Ruin” EP:ltä) ja ”Vermilion” laahasivat väkevimmin, mutta keikka ylipäätään muistutti siitä, että laadukkaan sludgen ääreen pitää muistaa useammin palata livenä. Ja mitä tummempaa, sen parempaa. Ja niin jäätävän geneerinen genre kuin raskas jumi-sludge onkin, niin Askeleen vetoa olisi kuunnellut vaivatta puolet pidempään.

Illan pääbändi Hexis ei antanut odotuttaa itseään yhtään turhaan, kamat lavalle ja hillitön äestys käyntiin. Kolmevarttia blackin makuista nopeaa hardcorea, ilman merkittäviä hengähdystaukoja. Kaksi kertaa Filip Andersen pyysi yleisöä tulemaan lähemmäs lavaa. Läppä joka yleensä ärsyttää orvaskeden nilelle, ei tänään sitä tehnyt. Hardcore on yhteinen asia, tämmöiset bändit tsiigataan ytimestä ja läheltä. Ja olihan se toki Loosen maanantaiyleisö myös melko rajattu, paikalla oli Hexiksen melskatessa ehkä kolmisenkymmentä alan ihmistä, osa vieläpä muista bändeistä. Mutta Hexis ei vankeja ottanut, vaan piiskasi sellaisen shown Loosen mittakaavassa aivan häkellyttävän upeilla soundeilla, että tämmöistä kun paiskoo talvisydännä menemään mongolialaisessa pikkukaupungissa, niin hommaa kertaillaan jurtan nurkassa vielä kolmen sukupolven päästä. Kävi jopa mielessä, että nytkö nämä vetää ankaramman setin kuin Amenra Tavastialla lokakuussa 2014, ja kyllä Hexis kieltämättä lähelle pääsi. Että kun Hexis nyt käy ensin Panamassa, Bhutanissa ja Eritrean maaseuturundilla ja palaa sitten Härmään, niin onhan tuo oltava paikalla. Keikan loppua kohden muutama eturivin fanioletettu tunnisti myllytyksestä settivakioita ja ”hitti”raitoja, itsellä Hexiksen 101-biisisen katalogin tuntemus ei ihan vielä tuohon yllä.

Kiitos Loputon Suo, Askel ja Hexis. Tanskalaiset jatkoivat matkaa Pispalan kautta Ruotsin Österbottenille. Takana oli huima keikka ja ainakin henkilökohtaisesti paras ilta Loosessa koskaan, kaikki reunaehdot huomioiden (soundi, kattaus, tunnelma, kanssayleisö ja mitä näitä nyt on). Täällähän pitää alkaa käymään. KG

Posted in black metal, blackened sludge metal, doom metal, extreme metal, hardcore punk, heavy metal, noise, post metal, post-black metal, sludge metal and tagged Abalam, Aeternum, Alpo Laitinen, Amissus, Askel, Ääni jään alta, Bar Loose, Bloated Veins, Cycles of Ruin, Filip Andersen, Henri Harell, Hexis, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kylmän käden ote, Loputon Suo, Luca Mele, Nunquam, Oblivion, Polku, Portti uuteen, Putrid Defecation, Ruin, Tando Ashanti, Tyhjyyden airut, Vermin, Vision | Leave a comment

23 helmi 2025

Silver Bullet, Lohdunsyöjä @ Nummen Niilo Warehouse, Hämeenlinna 22.02.2025

Hämeenlinnan läntisen Nummen kaupunginosan omalle ostarille perustettiin lähiöpubi Nummen Niilo, kantajengin ja tuttavien kesken Nipa, keskellä Covid-syöveriä, syksyllä 2020. Ideana oli jatkaa läheisen Jukolan alueen kahdenkin lopettamaan joutuneen lähiökrouvin perintöä, nimittäin Jukolan Jussin ja Iloisen Kulkijan. Nipa nousi koronakurimuksesta paikallisten suosioon, ja selvisi. Oli aika ottaa toistakin hämeenhärkää sarvista, kun seuraava kurimus koitti, eli keikkailun ja tapahtuma-alan ahdinko, joka sekin oli, ja edelleen on, tietenkin samaisen epidemian jälkiseuraamusta. Siinä missä Suomen rockpääkaupungiksi oletetussa Helsingissä useampikin keikkapaikka kuoli, kiitos koronan, yleisten kustannusten nousun ja kiertuetoiminnan ehtymisen , käärittiin varsinkin Tampereella, mutta myös Hämeenlinnassa ns. hihat. Livetoiminnan ykköskaupungiksi nousseelle Tampereelle syntyi keskellä keikkalamaa useampikin uusi rockvenue, mutta kooltaan huomattavasti pienempään Hämptoniinkin saatiin lyhyessä ajassa ja melkeinpä yhtäaikaa, kaksikin uutta soittopaikkaa. Nimittäin Nummen Niilon viereinen kaupan varasto muutettuna Warehouse Stageksi, sekä Kantolan alueelle avattu, noin 1000 hengen kapasiteetillaan koko Etelä-Suomessakin ainutlaatuinen Painohalli. Helmikuisena lauantaiehtoona oli aika valita Hämeenlinnan illan livetarjonnasta Nummen Niilon korkkaaminen ja ensikokemus.

Oli ennakkoluulotonta ja rohkeaa laatia rock-klubi kaupungin läntisiin ja lähiöisempiin osiin, melko kauas keskustasta. Mutta ensikäynnin perusteella Niilon Warehouse osoittautui hyvinkin laadukkaasti ja mietitysti ylöspannuksi mestaksi. Perinteisen pubin puolella voi kantajengi keikkametelin häiritsemättä laatia naulaa päähän tai viihtyä miten parhaaksi näkee, ja livepuolta palvelee oma baari, ja ennenkaikkea erinomaisen oloinen äänentoisto ja valot. Lava on kerrankin riittävän korkea, että mahdollinen lyhyempikin kanssakulkija näkee jotain, ja rapiat 300 henkeä vetävää soittosalia kiertävät myös pöydät. Nipan Warehousessa on paljon sellaista, mitä kokeneena keikkakävijänä hyvältä soittopaikalta toivoo. Puhumme siis onnistumisesta. Ensikosketus Niiloon tapahtui Ämy-klubin nimissä. Hämeenlinnan legendaarista, Suomen vanhinta ilmaista rockfestivaalia eli Ämyrockia ei tulevana kesänä järjestetä. Sen sijaan taustayhdistys pyrkii saamaan talouttaan kuntoon talvi-ja kevätkauden klubi-illoilla kerran kuussa. Tavoite on festaroida taas kesällä 2026. Ensimmäisessä klubi-illassa tammikuussa musisoivat paikalliset Purple Universe ja Terika, kantahämäläisittäin edettiin kakkosiltaankin, kun lavalle saapastelivat aloitteleva hämschesteriläinen black metal-rykmentti Lohdunsyöjä, ja jo laajalti Eurooppakin kiertänyt riihimäkeläinen power metal-akti Silver Bullet.

Illan aloitti nuorten miesten oletettavasti kohtuullisen epäkristillinen yhdistys, vuonna 2022 kasaan pantu ja periaatteessa aika loistavalla nimellä itseään paiskonut Lohdunsyöjä. Bändiltä ei ole ulkona ensimmäistäkään demoa tai muuta levytystä, ja keikkojakin on alla ymmärtääksemme alle kymmenen. Silti nuoret jantterit paiskoivat yllättävänkin varmaotteisen ja ainakin näennäisen rennon 45-minuuttisen, muutamilla omilla biiseillä ja runsailla, mutta erinomaisen mielekkäästi valituilla covereilla. On nimittäin aika kova laji lähteä vetämään Mayhemia livenä, ja vieläpä valita norskiblackin pääsaatanan katalogista kaoottinen ”Deathcrush”, joka olikin Lohdunsyöjän vedon tämäkimpiä osumia. Heti keikan alkutahdeista oli selvää, että Warehousen soundipuoli lienee kunnossa, ja vaikka illan pääbändiäkin ajatettiin varsin kovaa, homma pysyi hanskassa. Mahtavaa, poissaolollaan loisti se niin montaa mestaa vaivaava hillitön kihinä. Warehousessa on monta asiaa mennyt oikein, niinkuin totesin.

Lohdunsyöjä loihti ilmoille laadukkaita covereita mm. Barathrumilta (eihän se vain ollut ”White Red Black and Pale”?), joka muuten saattoi hyvinkin soittaa samaa biisiä samaan aikaan omalla keikallaan Stadin Bar Loosessa, mene tiedä. Ja se melkein keskitempoiseksi bluesiksi vääntynyt Impaled Nazarene-laina oli myös virkistävän erilaista black-toimitusta (ja nyt ei pidä ymmärtää väärin virkistävän). Erityisen komea ajo oli kuitenkin Horna-cover ”Kuoleva lupaus”. Lohdunsyöjä valmistelee vasta ensimmäistä demoaan, ainoa olemassaoleva tallenne on bändin tuntoja luotaava minidokkari, joka löytyy YouTubesta. Ja pitihän se huolellisen keikallevalmistautujan toki ennakkoon yyberöidä. Videolla bändi vakuuttaa moneen kertaan olevansa erilainen bläkkisbändi. Ei death metallin elementtien sekoittaminen blackiin tee bändistä erilaista tai omaperäistä, mutta jotain hyvin persoonallista Lohdunsyöjässä kuitenkin livenä todistettuna oli. Oli doomahtavia hetkiä ja oli huomattavan groovaavia hetkiä. Ehkä kyseessä on kuitenkin soittajien aito into ja omistautuminen, ja kun instrumentitkin pysyvät lapasessa jo varsin vakuuttavasti, myös niissä kaikkein nopeimmissa ajeluissa, näistä saatetaan vielä kuulkaas kuulla. Huhtikuun alussa bändin voi bongata Hämeenlinnassa jälleen, nythän Nipan veto oli orkesterin ensimmäinen kotikaupungissaan. Saappaat suurenee, kun Lohdunsyöjä lämmittelee Havukruunua Suistolla 4.huhtikuuta.

Illan selvästikin isosti odotettu pääbändi Silver Bullet oli pitänyt pitkään jo suorittaa livenä, mutta aiemmat yritykset olivat erinäisistä syistä kariutuneet. Bändi aloitti vuonna 2008 nimellä Dirge Eternal, nimenvaihdos parempaan tapahtui vuoden 2012 ja parin julkaistun EP:n jälkeen. Silver Bulletilla on vyönsä alla kolme pitkäsoittoa, joista viimeisin ”Shadowfall” ilmestyi 2023. Bändin otteita on tullut seurattua sivukorvalla, ja albumitkin kuunneltua läpi ilmestyttyään, mutta power metallin isojen nimien kaltaisia muistijälkiä Silver Bullet ei koskaan ole onnistunut jättämään. Siksi nyt piti jalkautua livetilanteeseenkin tsekkaamaan, josko lähtisi. Ja lähtikin tietyllä tapaa, bändi soitti isolla ilolla energisen tuntisen, ja silminnähden jannuilla oli kivaa keskenään. Mutta jotain jäi puuttumaan. Ehkä ilo olla lavalla ei ihan täysin välittynyt alalattialle asti, ja muutamat keikan elementitkin häiritsivät vallan paljon. Kun Turisaksessakin meritoitunut kitaristi Hannes Horma oli kymmenennen kerran luukuttamassa sooloa keskilavan monitoreilla, alkoi keikka hippasen toistaa itseään. Ja vaikka kaikilla bändin kolmella albumilla on ne huikean hienot huippuhetkensä, häviää bändin biisimatsku keskimäärin kuitenkin pitkässä juoksussa isommilleen. Uruguaylaissyntyisen solisti Bruno Proveschin karisma ei riitä kannattelemaan koko bändiä, vaikka jäbä on niin kova maailmanluokan luikauttaja, että voisi minä tahansa päivänä marssia vaikkapa Rainbow’n koesoittoon. Mikäli sinne nyt enää ikinä kenenkään tarvitsisi marssia.

Keikka käynnistyi väkevästi ”Shadowfallin” varsinaisella avausbiisillä ”Shadow of A Curse”, mainio rymistelyraita tutkia miksaustiskillä, että mitä tulikaan soundcheckissä luvattua. Ihan hyvää tuli luvattua, vaikka bändi lanasi aika isoilla volyymeillä, pysyi homma mainiosti hanskassa. Miksaajan ja Warehousen kunniaksi on sanottava, että keikan alun hieman maltillisemmilla volyymeillä SoundHound-applikaatio onnistui tunnistamaan biisejä. Harvinaista herkkua livetilanteessa. Keikan alulla kuultu ”She Holds The Greatest Promise” kuului illan eittämättömiin kohokohtiin, kuten myös tietenkin viimeisimmän albumin ”The Ones To Fall”. Hämeenlinnalaisyleisö eli keikan kestäessä isosti mukana, lopulla vetoa jo laulettiin mukana ja ilmassa oli urheilujuhlan tuntua. Oma vireystila ei ihan huikeimillaan ollut illan aikana, ehkä osin siksi bändin yritteliäästä vedosta jäi toivottua vaisumpi maku. Jotenkin vain tuntui, että solistin kuuluisi olla bändin nokkamies ja veturi, nyt homma lankeaa paljolti Horman harteille, joilla on jo paljon musiikillista kannateltavaa. Horman tymäköistä sooloista huolimatta jollaintapaa kiintoisampaa oli seurata toisen kitaristin, Henri Asikaisen tyylikästä työskentelyä. Illan kohokohta oli sitten kuitenkin yleisössäkin yhteishuutoa kirvoittanut ”The Thirteen Nails”, sekin tuoreimmalta platalta. ”The Witches Hammeriin” kutsuttiin lavalle hämeenlinnalaisen Corruption Inc.:n solisti Ami Koivistoinen apuhuutamaan kertsiä, jonkinlaiseksi katoliseksi papiksi pukeutuneena. Liike ei tuonut biisiin tai illan dramaturgiaan mitään lisää, jos nyt kohta oli siltä varsinaisesti poiskaan.

Silver Bullet kiertää semiahkerasti Keski-ja Etelä-Eurooppaa, power metallin isointa kannatusaluetta. Bändi on ponnistanut Riihimäeltä soittamaan Lontoon Undergroundiin, ja etelässä Sloveniaan ja Unkariin saakka. Lyökö bändi powerin eturivistöön, jää nähtäväksi, sen saattaa ratkaista seuraava albumi, milloin sitten ilmestyykään. Vasta viimeisimmällä albumilla mukana olleen solisti Proveschin kanssa mahkuja tai mahdollisuuksia kyllä on, jos bändin sävellyskynä pysyy terävänä. Ja itsekin ajattelin antaa Silver Bulletille tilaisuuden koittaessa toisenkin otannan ja mahdollisuuden näyttää powerkyntensä. Sitä odotellen, KG.

Posted in black metal, extreme metal, heavy metal, power metal and tagged Ami Koivistoinen, Ämy-klubi, Ämyrock, Barathrum, Corruption Inc., Deathcrush, Dirge Eternal, Forever Lost, Horna, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Kuoleva lupaus, Lohdunsyöjä, Mayhem, Mooncult, Nummen Niilo Warehouse, Screamworks, Shadow of a curse, Shadowfall, She Holds The Greatest Promise, Silver Bullet, Slaughterhouse, The Ones to Fall, The thirteen Nails, The Witches Hammer | Leave a comment

19 tammi 2025

Tyrantti @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 18.01.2025

Olin paikalla kun nuori stadilainen viiksiheavytrio, vain noin vuoden olemassaolon jälkeen, korkkasi Tuskan päälauteet kesällä 2018. Lavan edessä oli kourallinen kiinnostuneita, koska bändistä oltiin kohistu ja kohkattu kuluneen kevään mittaan kohtuullisen paljon. Nuorten, kovaan paikkaan heitettyjen janttereiden lyhyestä vedosta ei tuolloin jäänyt ihan hirveästi mieleen, eikä seuraavana talvena julkaistu eponyymi esikoisalbumikaan erikoisemmin sytyttänyt, lähinnä mielen pohjille painuivat vahvat melodiat, mutta ei juurikaan ne mukaretrot ja höpsöt hevilyriikat, kuin Dokkenin tai Manowarin sisäpussista suomennettuja. Oman ja ilmeisen kiinteän fanikuntansa Tyrantti heti alkumetreillään kuitenkin synnytti.

Viime marraskuussa Tyrantti julkaisi kolmannen pitkäsoittonsa ”Ihmispyramidi”, ja ihan reiluudenkin nimissä platta ja sen plaatu piti tarkistaa. Radiosoitto kun oli sivukorvalla kuunnellen osoittanut, että Tyrantin ilmaisu oli uudistumaan päin, ellei peräti yhden kierteen verran vakavoitumaan. Ja kyllä kannatti antaa bändille uusi mahku tai mahis. Miten ehjä ja laadukas albumikokonaisuus olikaan synnytetty. Ja kun aina jaksetaan jauhaa siitä, kuinka se kolmosalbumi on paineisuudessaan uran vaikein, se joka nostaa tai kaataa bändin, niin nyt taisi käydä niin, että nostaa. Esikoissinkku ja videobiisi ”Lihaa mattoon!” oli vielä takavuosilta tutumpaa Tyranttia, missä kieli aika-ajoin nähtiin posken puolella, mutta jo kakkosena albumilta lohkaistu ”Uusikuu” oli jotain ihan muuta. Mitä ihmettä, Tyrantti laulaa parisuhdeväkivallasta? No nyt voi meikämaunokin olla messissä, on nimittäin kova laji yhdistää korkeaoktaaninen perinnehevi vakavasti otettaviin sanoituksiin. Muutenkin tuoreella albumilla Tyrantti tuntui aikuistuneen, vakavoituneen ja entisestäänkin laadullistuneen niin, että pitihän bändin tämän vuoden eka julkkarikiertueen veto Hämeenlinnan Suisto-klubilla katsastaa. Montaa kymmentä meitä katsastajia ei paikalle ollut vaivautunut, mutta kiitos bändin ilon, innon ja energian, saatiin aikaiseksi äärilaadukas, tasan tunti ja kaksikymmentä kellottanut metallishow.

Illan settilista koostui lähestulkoon läpikotaisin soitetusta uutuusalbumista, ja muutamista aiempien levyjen täsmäiskuista. Tuoreen kiekon nimibiisillä ”Ihmispyramidi” tamppoo tanakasti käyntiin. Siihen saumattomasti perään laulu viinan juomisen haittavaikutuksista ja suomalaisittain tyypillisistä tavoista ottaa hapollista, ”Miestä vahvempaa” — enempi omalle planeetallemme tuotua Tyranttia, ironiaa ja sarkasmia unohtamatta. Harvinaista kyllä, Suiston paljon ylistetty soundi otti tänään useamman biisin asettua laatuluokitukseensa, sanoisin että pääosin kaksi ensimmäistä. Kolmanteen stygeen ”Kobra”, joka edusti sitä tuttua hassu-Tyranttia (solisti Samin oma termi), äänenpaine eli soundi parani kuin taikaiskusta, liu’ut löysivät paikkansa ja sanoistakin alkoi saada selvää. ”Kobra” soi niin mallikkaasti, että tuli mieleen Loudnessin keikka. Ja tämähän se on alusta asti ollut Tyrantin voima, vaikka laulettaisiin dyynien yksisilmäisistä tai aavikoiden karvamadoista, niin melodiat on aina olleet sitä, niin, toistan tavaramerkin tavoin itseäni, maailmanluokkaa.

Bändi soitti tällä kertaa laajennetulla kokoonpanolla, niin että solisti Nahka-Sami Silvennoinen hoiti vain laulun ja oli luovuttanut normaalin bassovastuunsa mainiosti botnettaneelle Leiskalle. Kobraksi esitelty toveri hoiti tänään kiipparit, jotka keikan osapuilleen puolen välin jälkeen saatiin ihan oikein kuulumaankin. Tarina ei lopultakaan kerro, jatkuuko julkkarirundi tulevina viikonloppuina laajennetulla kokoonpanolla vai triona, joten kiinnostuneiden on mentävä käytännössä itse toteamaan. Eikä Suiston energisen vedon jälkeen oikein muuta tapaa voi edes suositella. ”Kobran” päätteeksi kuultiin rummuttaja Pennasen soolo, ja katso, tänä iltana edes sooloilu ei onnistunut häiritsemään. Sessiot pidettiin lyhyinä ja ytimekkäinä, ja niihin suhtauduttiin riittävällä itseironialla. Illan sooloista komein oli, kuinka ollakaan, kitaristi Henri Segerin osuus. Soi vienosti murheensa soitto, upea nykäisy, jota olisi kuunnellut pidempäänkin.

Settilistan kohokohta uhkasi olla ”Toinen maailma”, aivan jäätävän upea biisi kakkosalbumilta ”Orjaplaneetta”. Huhheijjaa miten komea ja takakenoisen rento hard rock-ajelu, ja ainakin omille leppereille jollain tapaa kovastikin Dion hengessä. Ja sehän on hyvä ja kuolematon henki se. ”Rikotaan kaikki”-biisiä seurasi Leiskan bassosoolo, kompakti, persoonallinen ja riittävän lyhyt sekin. Vanhemmasta materiaalista kuultiin vielä keikkavakiot ”Veritiikeri” ja ”Konesydän”, ja uusien biisien joukossa nekin kuulostivat jollain tapaa tuoreemmilta, niissä toki Silvennoinen käväisi siellä tavaramerkkifalsetissaan useammin kuin nykykamassa. Mutta paras hetki oli vielä tuloillaan, Samin itsensäkin spiikissään uutuusalbumin parhaaksi raidaksi julistama ”Viimeinen portti” sai kunnian päättää varsinaisen setin. Pelkästään tämän biisin takia olisin raahautunut paikalle, styge on soinut kotoisassa musacornerissakin lähipäivinä aivan ns. tuelta. Komea dystopiaralli, tätä vakavampaa uutta Tyranttia, armottoman laadukasta biisinkirjoittamista. ”Viimeinen portti” riittää yksinään pitämään ”Ihmispyramidi”-albumin vielä pitkään ainakin henkilökohtaisilla soittolistoilla. Tyrantti muisti keikan kuluessa olla kiitollinen pikkuiselle, mutta mukana ja messissä mainiosti eläneelle yleisölle, siitä että valitsimme juuri Tyrantin ja Suiston kaikesta kaupungin lauantaitarjonnasta (huumorilla toki totesi myös solisti-Sami, että olihan tuossa muutaman kilsan päässä lavalla Mascara ja Pandora, että kiitos kun tulitte tukemaan vähän tuoreempaa musaa). Tai todellisesta lauantaitarjonnasta.

Mutta ei Tyranttikaan selvinnyt Hämeenlinnan rokkiliiteristä ilman paria encorea, joista ensimmäisenä kuultiin yhteishoilaustakin kirvoittanut ”Lihaa mattoon!” (nimi ja tematiikka viittaa amerikkalaishenkiseen vapaapainiin, kirj.huom.). Jälkimmäinen lisänumero oli ymmärtääkseni käytännössä kaikki Tyrantti-keikat päättävä ”Tulipyörä”, bändin ihka esikoissinkku kesäkuulta 2017. ”Tulipyörä” vedettiin jo ilman kiippareita, lähempänä sitä alkuperäistä Tyrantti-toimitusta. KG

Posted in hard rock, heavy metal, speed metal and tagged Aja!, Henri Seger, Ihmispyramidi, Juha Pennanen, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kobra, Konesydän, konserttiarvio, Lihaa mattoon!, Miestä vahvempaa, Orjaplaneetta, Rikotaan äänivalli, Sami Silvennoinen, Suisto-klubi, Toinen maailma, Tulipyörä, Tyrantti, Uusikuu, Veritiikeri, Viimeinen portti | Leave a comment

26 elo 2024

Kauan, Murheenlaakso, Tunnit, Gasthaus Orkesteri, Tams @ Yöväen Musiikkijuhlat, Kutilan Juhlatalo, Iittala 24.08.2024

Hämeenlinnan Iittalan asujaiskeskittymä oli otsikoissa viimeksi talvella, kun kylän maineikas lasintekoyhtymä Iittala julkisti uuden logonsa ja sen tekstityypin, josta jälkimmäisestä näki sokeampikin reetta, että kirjasimet oli tylysti pöllitty paikallisen Tuulan Pubin kyltistä. Kukaan ei myöntänyt mitään, semminkin kun kirjasinuudistukseen oli upotettu galaktisia rahasummia. Pöly laskeutui, Iittalan kylä hiljeni päivittäiseen arkeensa. Seuraava mainitsemiskynnyksen ylittänyt tapahtumasarja koittikin sitten kesän päätteeksi, kun ohjelmatoimisto Blow Up That Gramophone ja Sonic Rites-festivaalin taustajehut toteuttivat aidosti nerokkaan ideansa Yöväen Musiikkijuhlista. Jos, ja kun, kerran naapuripitäjä (Valkea)Koskissa on työväelle (keitä ne nykyään on?) omat musajuhlansa, niin olkoon sitten kuntarajan takana yöväelle omansa. Tapahtumasta alettiin heti huhuta pysyväisluonteista, aihepiirinään dark folk, black metal, ambient, post-punk, syntsapop, doom ja muunkintyyppinen vaihtoehtosurina. Ja kun tapahtuman venue on vieläpä erittäin tunnelmallinen, vuonna 1937 valmistunut entinen Kutilan kylän työväentalo, konsepti on enemmän kuin mielenkiintoinen, eikä tapahtuman tsekkaamista ensi kesänä voi kuin suositella. Itsellä ainakin menee early bird-liput ostoon, heti kun myyntiin tulevat.

Kutilan Juhlatalo oli itselle ennestään tuttu erittäin monien vuosien takaa, serkkulikan häistä. Pikkuserkku. Monet häät talossa onkin tanssittu, tuhannet pullakahvit horaistu, ja haitari on haikeasti soinut, mutta rockmusiikin kuuloon ei premisseihin tiettävästi juurikaan aiemmin oltu kokoonnuttu. Ensimmäiset ikinä Yövikset todistivat mestan käyttökelpoisuuden puolesta, ja kun vetoisuus on noin 200 yöväkeläistä, tapahtuma pysyy asiallisen intiiminä, mikäli jatkuu täällä. Iittalan rautatieseisakkeelta dallaa mestoille puoli tuntia, kiesin saa parkkiin ihan viereen, ja Stadista tulijoille järkätään bussikuljetukset.

Kaksipäiväinen happening oli mennä itseltä kokonaan ohi, vaikka entisillä rakkailla kotihoodeilla musisoitiinkin ja vaikka varsinkin perjantaiehtooseen teki kovasti mieli suhtautua. Onneksi vanha toveri hälytti viime hetkillä messiin, ja niinpä sitten mainion lauantaisen rockillan tarjosi Blow Up That Gramophone, kiitän ja arvostan. Perjantaina vanhan hirsitalon lauteilla oli nähty Taneli Jarvan Dark Place, Dragsvik, italialainen Lili Refrain, ranskalainen black metal-orkka Sordide ja kotimainen Arktau Eos.

Lauantaina Juhlatalon piha-alue aukesi myöhäiskesän iltachillailuun klo 17, ja roudaustaukojen aikana yleisöä viihdytti ja kiihdytti legendaarinen DJ Tixa, Kallion Scratch Perry. Musaa laidasta laitaan, ja levottoman kingiä läppää, sekä vanhan kunnon englanninkielen keksimistä uudelleen. Mainittakoot muuten, että Tixa juhliin Sörnäisten Siltasen ilmaisbileissä 18.syyskuuta 40 vuottaan alalla, ja tuo ceccereihin takaisin bändinsä Hevospistoolin. Mainittakoot muuten, osa II, että tuoreet huhut Yöviksen illassa kertoivat Tixan saavan ensi vuoden juhliin kenties ihan oman livekeikan. Millä ylöspanolla, sitä on vuosi aikaa jännittää.

Illan ensimmäinen artisti saapui kitaroineen ja koneineen Joensuusta, Tuukka Tams, alias vain yksinkertaisesti Tams. Mainio illanavauskolmevarttinen yhden miehen orkesterilta, Tams on monituisista yrittäjistä huolimatta ainoita oikeita Gösta Sundqvistin perinnön jatkajia, on se sitten kuinka tarkoituksellista tai alitajuista tahansa, mene tiedä. Tams sekoittaa suomialakuloa ja italodiscoa mielenkiintoisella tavalla, lyriikat pyörivät muutaman avainlauseen ympärillä. Erittäin sääli vain, että niistä avainlauseista ei tahtonut saada mitään selvää. Koneet jyräsivät miehen laulun yli armotta. Muutenkin, ainoa asia mikä jäi oikeastaan yhtään mietityttämään ekoista Yöviksistä, oli soundipolitiikka. Kokopuisen soittomestan pitäisi pystyä kuulostamaan paljon paljon paremmalta. Sanoistahan ei saanut rehellisesti ottaen riittävästi selvää kuin vasta illan viimeisen orkesterin aikaan, ja sillä taas ei niitä sanoja kovin montaa ollut. Illan soundi muuttui artisti artistilta toki erottelevammaksi, mutta paranettavaa jäi. Tamsille tekeekin mieli antaa toinen tilaisuus myöhemmin jossain, siksi hienoja tsibaleita gaiffarin tuotannosta erottui, ajankohtainen ”Elokuu”, ”Surkeat bileet”, ja Tuukan alkukotikonnuille omistettu, kaikki radiohitin ainekset sisältävä ”Kittilä”, joka saikin jo etuparketilla pienimuotoista haltioitumista aikaiseksi.

Seuraavaksi lavalle saatiin 8-henkinen Gasthaus Orkesteri, joka oli jo pitkään pitänyt yytsiä livenä. Bändin alkuperäinen konsepti oli, ja on yhäkin, esittää musiikkia David Lynchin elokuvista, Angelo Badalamentin kynästä lähteneitä, ja muitakin. Homma on sittemmin laajentunut, ja bändi on säveltänyt omiakin biisejä ja tehnyt mm. mykkäelokuvasäestyksiä. Itselle ei Lynchin elokuvat ole oikeastaan ikinä merkinneet yhtään mitään, enkä ole taiteilijan neroutta ymmärtänyt allekirjoittaa, joten isolle bändille sovitetut Twin Peaks-raidat ja niiden hengenheimolaiset soljuivat omalla kohdalla hiukka vasemmasta sisään, ja oikeasta ulos. Korvasta. Erittäin taitavasti sovitettuna ja soitettuna toki, ei kahta sanaa. Ja se Jari Kankareen saksofonisoolohan oli yksinäänkin eräs koko yöväenillan huippuhetkistä. Susanna Tikkasessa orkesterilla on upeaääninen solisti, joka todisti huikeasti pääsevänsä sekä erittäin ylös, että erittäin alas, mutta joku semmoinen kollektiivinen karisma bändiltä puuttuu. Savuisa yökerho, upottava samettinen selkänoja ja pari maailmanluokan geeteetä toimisi kenties puitteina paremmin tämän orkan kohdalla. Aina kun Janne Storm tarttui siihen outoon sello-kitaraansa, meininki terävöityi, ja parhaimmillaan myös Kankareen fonin ja Mari Vuolahden trumpetin yhteissoitto oli komeaa kuultavaa. Parhaiten jäi mieleen setin päättänyt, alkuperäisessä Twin Peaks-sarjassa aikoinaan soinut Muddy Magnolias-cover ”American Woman”, Susanna Tikkanen, paikka on teidän.

Olimme paikalla, kun illan kolmas combo, erittäin 80-lukulaista (ja hyvä niin) post-punkia ja tummaa syntsailua toimittava Tunnit heitti kaikkien aikojen ensimmäisen keikkansa. Ikinä. Ei olisi uskonut. Bändin lavavalmius oli aivan häkellyttävä, vaikka sitä ei oltu koskaan aiemmin missään testattu. Toki Tuntien taustalla on iso pala suomipunkin lähihistoriaa, solisti Kiti Eloranta muistetaan The Splits-yhtyeestä, Matti Reinola on tuttu mm. Kuudes Silmä-orkesterista, kitaristi Aleksi Kohti Tuhoa-bändistä ja Ydinperheestä, jälkimmäisestä myös basisti Vilja. Tunnit ei ihan saanut tuntista soittoslottiaan täyteen, mutta kuultiin sitäkin laadukkaampi 35-minuuttinen. Tuskin nyt kolme sinkkua julkaiseella bändillä kauheasti enempää edes olisi ollut soitettavaa. Mutta mieluummin näin, lyhyestä virsi kaunis. Tuntien herrasoletetut cureilivat lavan hämärissä erittäin perinnepost-punkisti ja jättivät esiintymisen sen suvereenisti hallitsevalle Kiti Elorannalle. Ja jälleen, kiva olisi ollut saada Tuntienkin lyriikoista selkoa. Mutta ensi kertaan. Itseäni toistaen, toistamiseen nämäkin on nähtävä, jos vielä tilaisuuden saan. Sitä ennen, bändin esikoissinkku (2017) ”Pois” kotoisassa musacornerissa soimaan. Täysiä.

Murheenlaakso jatkaa siitä, mihin Jouni Mömmön jo vuonna 1986 perustama Mana Mana, suomenkielisen raskastelun ehkäpä tärkein bändi ikinä, jäi. Näkemyksellisen ja lahjakkaan Mömmön tarina päättyi miehen kaikilla mittareilla ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 1991. Alkuperäinen Mana-kitaristi Otra koosti Mömmön arkistoista bändille postuumin kakkosalbumin ”Murheen laakso” (2000), seuraajaksi kotimaisen metallin vääjäämättömälle klassikolle ”Totuus palaa” (1990). Välillä eloonjääneet ja sitä yhä olevat Mana Mana-jäsenet, sekä tuoreemmat vahvistukset ovat soittaneet alkuperäiselläkin nimellä, mutta sittemmin myös otsikolla Murheenlaakso. Ja jopa yllättävän ahkera keikkakone Murhiksesta onkin ajan mittaan sukeutunut. Ja kyllähän bändi ainakin henkilökohtaisilta conversensijoilta yytsittynä ja arvostettuna myös ekojen Yövisten oma ja odotetuin pääesiintyjä oli. Kulunutta sanontaa jos saa käyttää, niin Murheenlaakso takoi ns. tunti turpaan-periaatteella aivan järkyttävän kovan keikan. Lepää edelleen rauhassa Jouni Mömmö, homma toimii ja perintö elää.

Lapikas työväentalon lattiaan ja illan toiseksi parhailla soundeilla homma käyntiin, ”Totuus palaa”. Niin palaa. Ja nimenomaan niin, että todistusvoimaiset biisit olivat nytkin keskiössä, ei esiintyminen. Mennään ja jyhmitään menemään, se riittää. Solisti Kimmo Kuosmasen lakoninen olemus sopii juuri tämän tavaran toimittamiseen kuin nyrkki korvaan. Enkä nyt muista, ainakaan nykykuosisella lähimuistilla, että olisin kuullut näin tanakkaa kolmen kitaran seinämää kenties koskaan. Joskus keppejä on ollut lavalla toistakin kymmentä, mutta silloin ollaan jo erikoisuudentavoittelun puolella. Aivan törkeän hienosti huusi Murheenlaakson kitaravalli, ja aivan ihastuttavan perinteikästä jälkipunkia jyskytettiin, mutta tietenkin sillä persoonallisen mömmöllä kierteellä. Ehkä se olin vain minä, mutta muutamissa biiseissä Murhiksen murhaaminen kuulosti The Cultilta. Ja hyvä niin. Tanakimmin kokonaisvaltaisen tanakassa tamppoossa tamppasivat ”Ketä sä rakastat” ja kuinka olla, legendaarinen ”Maria Magdalena”.

Illan pimetessä juhlapaikan maastoon ja työviksen seinille posautetut Par-kannut alkoivat tuottaa asianmukaista tunnelmaa, ja talon takametsässä saattoi ottaa itsestään asenteellisen black metal-selfien, koivujen väliin sijoitettujen alavalojen ja mallinukketorsojen seassa. Sisällä juhlasalissa illan viimeinen orkesteri ja ensimmäisten Yöväen Musiikkijuhlien päättäjä oli kauan odotettu ja toivottu Kauan. Kitaristi-laulaja Anton Belov perusti Kauan’n Venäjän Chelyabinskissa vuonna 2005 ja on aina ollut oman bändinsä ainoa pysyväisjäsen. Belov pyöritti bändiään pitkään Ukrainasta käsin, sittemmin Tallinnasta, ja nyttemmin Suomesta. Minkäänlaisen vaihtoehtoisuuden esittäminen, levyttäminen tai kannattaminen kun ei ole Venäjällä kovinkaan helppoa, on Belovistakin tullut musiikillinen maanpakolainen. Sikälikin, että Kauan on nimensäkin mukaisesti jo vuoden 2007 esikoisalbumista lähtien levyttänyt suomen kielellä, väliin joskin myös venäjäksi.

Belov aloitti keikan lyhyellä puheella, esittelemällä itsensä ja pitkän, vaikean matkan juuri tälle lavalle ja tähän iltaan. Taiteilija myös totesi, että eka biisi on sitten 40 minuuttia pitkä, että älkää ihmetelkö, ja olis kiva jos ei tarvitsisi teoksen osien välillä taputtaa, hän kyllä kertoo sitten, kun homma on ohi. Ja niin Kauan soitti vuoden 2015 albuminsa ”Sorni Noi” kokonaan läpi, yhtenä taukoamattomana biisinä. Järjettömän komeaa doomin sekaista jälkimetallia pienin folk-maustein. Ja erityisesti, aina kun Helena Dumell tarttui alttoviuluunsa, toivoi ettei tämä biisi loppuisi edes siellä 40 minuutin kohdilla. Jäätävän kauniisti soitettua kaunista musiikkia, eikä mikään ihme että Kauan nauttii maailmanlaajuista kulttisuosiota. Nyt kun Belov pyörittää bändiä Suomesta käsin, toivokaamme että bändi saadaan lavalle hieman useamminkin. Pitkän ja hartaan ”Sorni Noin” loppupuolella eturivin fanitus alkoi saada kuumia muotoja ja Belovin kiipparistivaimo Alina Belova joutui vähän ojentamaan liian innokkaaksi käynyttä doomin ystävää. Liekö jokunen mökäölsäkin vaikuttanut tapahtumain kulkuun, mene ja vieläpä tiedä. Anton uhkasi keskeyttää keikan, jos ei meininki rauhoitu, ja taisipa järjestysmiesosasto saattaa häiriötekijän pihan puolelle. Kauan soitti vielä muutaman omassa maailmassaan lyhyen biisin, mutta itsellä alkoi vuosikausien lähmäinen nukkuminen korjata taas sen verran tuuleentunutta viljaa, että oli pakko poistua Kanta-Hämeen yöhön hieman etuajassa.

Kiitos Sonic Rites, kiitos Blow Up That Gramophone, uskotaan huhuja siitä, että Iittalan Yöväen Musiikkijuhlat ovat tulleet jäädäkseen. Mikä mainio tapa päättää kesä, noin kalenteriteknisesti, vaikka vielä on mambaa jäljellä. KG

Posted in cabaret, chamber rock, doom metal, heavy metal, pop, post punk, postrock, singer-songwriter, Synth pop and tagged Alina Belova, American Woman, Angelo Badalamenti, Anton Belov, Blow Up That Gramophone, David Lynch, Elämä on murheen laakso', Elokuu, Gasthaus Orkesteri, Hämeenlinna, Helena Dumell, Iittala, Janne Storm, Jari Kankare, Jouni Mömmö, Kauan, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kimmo Kuosmanen, Kiti Eloranta, Kittilä, konserttiarvio, Kristian Merilahti, Kutilan Juhlatalo, Matti Reinola, Menolippu ei minnekään, Muddy Magnolias, Murheen laakso, Murheenlaakso, Niko Salminen, Otra Romppanen, Pete Korhonen, Romanssi, Silmätön, Soita mulle, Sonic Rites, Sorni Nai, Sua pukee kauneus, Surkeat bileet, Suruni tie, Susanna Tikkanen, Syyttömänä kirottu, Tams, The Splits, Tie vie, Totuus palaa, Tunnit, Tuomas Moilanen, Tuukka Tams, Twin Peaks, Vaarallista, Yöväen Musiikkijuhlat, Ydinperhe | Leave a comment

21 tammi 2024

1 Comment

Thromdarr, Cerebrum @ Old School Metal Massacre II, Bar Bulldog, Riihimäki 20.01.2024

Vuoden 1989 paikkeilla death metal vyöryi toden teolla Suomeen, ja näissä bändien perustamistsunameissa sai alkunsa myös riihimäkeläinen raskastrio Necrobiosis. Kahta vuotta ja yhtä demoa myöhemmin nimi oli vaihtunut muotoon Thromdarr, ja tyylikin astetta mustemmaksi. Yhdessä niinikään 1989 aloittaneiden Archgoatin ja Beheritin kanssa, Thromdarr on yksi kaikkien aikojen ensimmäisistä black metal-bändeistä Suomessa. Jo Necrobiosisin ajoilta on säilynyt bändikuva, jossa poseerataan corpsepaintit naamalla. Ja eipä vissiin ollut juuri tuo mainittu vuosikymmenten vaihde, kun deathin ja blackin raja oli häilyvä, sitä suomi(kin)metallin erittäin kulta-aikaa. Norja ja Suomi olivat maailman tärkeimmät metallimaat, eikä toisin ole juuri nytkään.

Thromdarr on ollut olemassa keskeytyksettä siis vuodesta 1991, ja mukana on edelleen kunniakkaasti Necrobiosis-veteraaneista Ari Auvinen vokaaleissa ja Mika Kyöstilä kitarassa. Rumpali Lasse Pelkonen oli hänkin mukana jo ihan ekalla demolla ”As a Wind Cries” (1992), basisti Sakari Mustakallio on niinikään 90-luvun saapumiserää, kiipparisti Markus Murola sitten hiukan myöhempää. Thromdarr pysyi aina marginaalissa ja undergroundissa siinä missä edellämainitut aikalaisbändit saivat maailmallakin kulttimainetta ja ovat keikkailleet Etelä-Amerikkaa ja Japania myöten. Vuoteen 1997 mennessä Thromdarr oli julkaissut neljä demoa, joista vuonna 2000 koostettiin esikois-LP ”NorthStorm Arrives”. Vuonna 2011 ilmestyi uutta matskua esitellyt sinänsä mainio, mutta ehkä hiukan pituudestaan kärsinyt albumi ”Electric Hellfire”. Ja mikä merkittävintä, kaksi vuotta takaperin Svart Records teki kulttuuriteon (osaakohan ne muita tehdäkään), julkaisemalla kaikki Thromdarrin demot tuplaälppärinä, oikein vinyylille puristettuna. Väitänpä, että ”Midwinter Frost- Complete Demo Tapes 1990-1997” on alan maailmanluokassakin merkittävä julkaisu, hiomaton musta timantti, joka kestää kuuntelua ja aikaa.

Aktiivisempaan keikkakantaan riihimäkeläiset palasivat muutama vuosi sitten Vantaan Rock Bearin järkkäämässä Finnish Death Metal Maniacs-tapahtumassa, joka on useana vuonna tehnyt todella arvokasta työtä esitellessään suomikuolon ja härmäblackin veteraaneja myös nuoremmille jonneille ja jonnettarille. Joten kun syyspuolella tipahti tieto, että todellinen uugeehelmi Thromdarr on mahdollista nähdä kotikaupungissaan otsikolla Death Metal Massacre pt.2, oli kalenteriin raivattava samantien massacren mentävä menoaukko. Tapahtumien paikkana sai toimia Rixun Matkakeskuksen alakerran Bar Bulldog, jossa tapahtumaketjun part 1 käsittääkseni myös järkättiin. Bar Bulldog on yllättävänkin aktiivinen keikkamesta, usein lauteilla (tai eihän täällä lauteita ole, vaan lattia) nähdään rootshenkisiä, tai jopa iskelmällisempiä artisteja, ja suomirockin tärkeyshahmoja soolona. Mutta esimerkiksi edellinen live-ehtoo oli ollut vahvasti punk. Sijaintihan baarilla on huikea, narikasta kävelee keikan jälkeen junaan alle minuutissa, ja live-vetojen jälkeen ehtii vielä kaikkiin suuntaan, Tampereen, Lahden ja Helsingin. Illan metallikekkereihinkin vaikutti korvakuulolta tulleen possea vähintäinkin Stadin mitalla. Olihan lavalla, tai siis lattialla, legendaosastoa.

Illan yleisön lämmitteli kuitenkin turkulaiskvartetti Cerebrum, kuoloa jo vuodesta 1992. Mutta ei mitä tahansa kuoloa. Bändin vuoden 1994 demo ”Grief” on tätä suomimetallin kätkettyä kultaa, jonka olemassaolosta edelleen turhan harva tietää. Upea pikkulevy, joka sisältää hyvinkin progressiivista otetta, suorastaan jazzin elementtejä ja vertautuu ainakin oman kotoisen musacornerini mytologiassa helposti vaikkapa (toki naksun kevyemmällä otteella soittaneen) Dethronen parhaisiin hetkiin, ja nyt on paljon sanottu. Erittäin asiallinen combo tämäkin, ja tärkeä nähdä, remmissä edelleen mukana kaksi pelimannia jo vuoden 1993 esikoisdemolta, niin, ”Demo #1”.

Kello löi jo, ei viisi, vaan 21.14, kun Cerebrumin taustanauha pyörähti käyntiin vielä täyttymistään odottavalle Bulldogille. Eikä mikä tahansa taustanauha, vaan Dallasin tunnari. Vanhan Dallasin, oliko niitä muita? Tyy tyy tyydytty tyy tyy tyy, tyy tyy tyyttydyy. Ja sitten, lapikas lattiaan ja hiukan vielä tässä alkumetreillä puuroutumaan tupanneella myllytyksellä homma käyntiin, ”Oath of Sinful” ihan ekalta demolta. Arvostan. Tämähän se on aina niin hienoa raskaamman musiikin friikille, kun bändit ajelee näitä ihan varhaisimpia hengentuotteita, ovi on suoraan auki heavyn historiaan ja viileä puhuri käy. Väliin uutta matskua, ”Epitaph”, biisi biisiltä kohenevilla soundeilla, ja sitten ”Grief”-EP:ltä tuttua progejazzdödöä, ”Black Mind Like a Hero”. Tanssilattiallakin alkoi jo tässä vaiheessa ilmetä yksisoluista alkuelämää, joskin meno kiihtyi näin termein vasta kakkosbändin loppusettiä kohden. Crimson Midwinterissakin vaikuttanut solisti/basisti Mikko Suomi johti tyylikkäästi edestä, ei ole niin helppoa kun porukka on vähän kylmää vielä, talon yleisluontoiset valot sammuu vasta kakkosbiisiin ja kun myötäinen par-kannu pojottaa suoraan öögastoon. Kitaristi Vesa-Matti Rauhu laittautui stemma-avuksi uudesta biisistä ”Another Step Closer” lähtien, ja pyyhki muuten ”Darkness In Dream”-raitaan komealla tavalla perinteikkään kuolosoolon, ja jälleen oltiin vuoden 1993 marraskuussa ja ekan demon äärellä. Muutenkin ”Darkness In Dream” oli Cerebrumin setin ehdoton kohokohta. Tuoreempi Cerebrum-tavara osoittautui vanhaa suoraviivaisemmaksi, joskin toki perinteikkäästi jyskääväksi deathiksi, mutta itselle upposivat ne vanhat demostyget ehdottomasti paremmin. Kuinka ollakaan. Tarkalleen 40 minuuttia kellottanut tamppoo päättyi ”Sweet Melodies From The Surging Sea”-eepokseen vuodelta 1994. Olimme nähneet suomideathin alkupään hämyyn. Mutta sen lisäksi Cerebrum on yhä täällä ja elämänsä iskussa, uutta matskua syntyy tiettävästi koko ajan, joten ehkäpä bändi saataisiin vielä tälläkin vuosituhannella levytyskantaan.

Seurasi rontin puolen tunnin rouduutauko, jonka aikana liiteri alkoi ihan tosissaan täyttyä, ja hyvä niin. Sana oli kiirinyt. Tiuku repi täsmälleen 22.37 kun Thromdarr-kiipparisti Murola lähetti tuulen ulvomaan kioskistaan, hyytävää puhurisoundia kuultiin jatkossakin viritystauoilla ja biisien väleissä, blosista rytmittivät kumeat räjähdykset. Tuuli ulvoi, rumpali Pelkonen tunnelmoi pelleillä, ja niin saatiin loppukin bändi piskuiselle lavaa edustavalle lattianosalle. Nelisenkymmentä minuuttia tummaa, mutta ei kitkerää paahtoa, melodista raskasmetallia laadukkaasti lanattuna. Puolimahdotonta lausua hirvittävän paljoa soitettujen biisien nimistä, sen verran huonosti oli ehtinyt niitä varsinaisesti ulkoa opettelemaan ennen tärkeää keikkailtaa, vaikkakin Thromdarrin demokokoelma oli kotoisassa musacornerissa soinut suoratoistona pari viikkoa aivan ns. tuelta. Tämä bändi vain piti nähdä, ja tiedämme toki, että illan settilista oli kattava sekoitus uusvanhaa ja vanhaa. Niin paljon kuin olenkin Thromdarrin demovaiheen diggailija, kuinka ollakaan, niin tehokkaimmin kuitenkin kulkivat ”Electric Hellfire”-albumin pari alkupään raitaa, eli nimibiisi, sekä kertakaikkiaan komeasti äestetty ”Burn For The Eternity”. Bändin livetoimittamisessa on keskiössä tietenkin Auvisen anteeksipyytelemätön tulkinta ja olemus, sanaakaan ei sanottu, yhtään biisiä ei esitelty, yhtään kiitosta ei lausuttu. Mutta Thromdarria kannattelee isosti myös alkuperäiskepittäjä Kyöstilän norjalaishenkinen, upealla tavalla perinnetietoisesti itkevä kitara ja Lasse Pelkosen jyhmimät kannut. Tässähän yksi tämän bändin nerokkuuksista piilee, Pelkonen on myös riihimäkeläisen funeral doom-legendabändin eli Skepticism’in alkuperäinen ja edelleen mukana oleva rumpali. Kun on ollut keksimässä kokonaista genreä, tietää mistä on kyse, Pelkosen raskaskätinen soitto sopii Thromdarriin kuin nyrkki silmään. Nopealla bläkkismiehistöllä on funeral-rumpali, asiallinen heavyn meining. Sitäpaitsi kumpikin illan rumpali teki miehen työn soittaessaan kannujen ja takaseinän väliin ahtautuneena, väliin johon ei ihmissilmä uskonut aikuisen mahtuvan.

Ei voi sanoa, että lavan edessä olisi tänään varsinaisesti kirnu pyörinyt, mutta mukavasti jengi jalkautui Thromdarrin soittaessa lähemmäs. Ja kenties hetkittäin ainakin, bändin näkövinkkelistä, tapahtumat saattoivat muistuttaa oikeaa keikkaa. Tanssilattian iltaa väritti osaltaan yksi niin truesti riivattu eturivin touhufani, että ovimies joutui oikein ottamaan niskaotteen ja muistuttamaan, että solistiin on ihan kohtuullista pitää muutaman sentin etäisyys.

Kun Thromdarrin aika oli täysi, Auvinen poistui takahuoneeseen, sikäli mikäli Bulldogissa sellainen olisi. Muu bändi seurasi pian sanaakaan sanomatta perässä, tyylikäs tapa lopettaa intensiivinen veto, jossa ei muutenkaan turhia länkytelty. Tai siis yhtään mitään. Oli pakko vielä itsekin poiketa merkkaripisteen kautta, onhan se oltava ”Midwinter Frost” omassakin vinyylihyllyssä. Nyt on. Rixun Bulldogiin uskaltaa tarvittaessa jatkossakin jalkautua keikalle, siksi lupaava tunnelma ja jopa soundi oli tänä iltana. Lisää matkakeskusmassacrea, ensi talvena jatkuu, toivottavasti, miksei jo aiemminkin. KG

Posted in black metal, blackened death metal, death metal, extreme metal, heavy metal and tagged Another Step Closer, Ari Auvinen, As a Wind Cries, Bar Bulldog Riihimäki, Black Mind Like a Hero, Cerebrum, Crimson Midwinter, Darkness In Dream, Electric Hellfire, Endless Tears of The Distant Sea, Grief, jaakko Liuke, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Lasse pelkonen, Markus Murola, Midwinter Frost-Complete Demo Tapes 1990-1997, Mika Kyöstilä, Mikko Suomi, Necrobiosis, Northstorm Arrives, Oath of Sinful, Pro-Mortal, Sakari Mustakallio, Sami Järvinen, Silverthrone, Skepticism, Sweet Melodies From The Surging Sea, Then Came Bronson, Thromdarr, Vesa-Matti rauhu, Winds of The Fall, Winter of Flames

29 touko 2023

Rammstein (de), Abelard (fr) @ Olympiastadion, Helsinki 27.05.2023

Saksalaisen Rammsteinin meneillään oleva European Stadium Tour 2023 alkoi noin teknisesti ottaen samalla otsikolla jo vuonna 2019, väliin tuli muutama tunnettu muuttuja. Tällä erää tai haavaa bändi aloitti rundin päätösosion ensin Vilnassa kahdella (tällä erää) ainoalla Baltian vedollaan, ja saapui sitten ainoille Skandinavian tykityksilleen Helsinkiin. Ja peräti kahdeksi loppuunmyydyksi illaksi putkeen, piskuinen Suomi taitaa olla Rammsteinin erityistä markkina-aluetta. Ja kun Olympiastadion, tai tuttujen kesken Stadikkakin oli vielä 2020 valmistuneen jättimäisen rempan jälkeen kokematta, oli tietenkin suhtauduttava Rammsteinin nyt jo kolmanteentoista keikkaan Suomessa. Sunnuntain veto edusti lyhyelläkin matikalla sitä neljättätoista. Ja kun Stadionin kapasiteetti on tällaisina massiivisten lavarakenteiden iltoina balttiarallaa 40 000 päätä per ehtoo, voi mainitullakin lyhyellä matikalla laskeskella, että tälläkin kertaa bändin näki noin 80 000 suomalaista. Aika kovia lukuja, kannatusta riittää. Bändi oli itseltä aiemmin jäänyt näkemättä, ja kun ilta kaiken sen tulen ja savun jälkeen päättyi, kävi mielessä, että nythän nämä kannattikin yyberöidä, ennenkuin bändi kyllästyy jatkuvaan rundaamiseen, ennenkuin provokatiiviset ideat alkavat ehtyä tai toistaa itseään, ja ennenkuin tämän kokoluokan show’t pyörimässä ympäri planeettaa julistetaan ympäristörikollisiksi.

Keikan esihehkutteissa oli vannotettu jengiä tulemaan ajoissa hoodeille, ja kuuliaisesti tätä noudatettiinkin, kaksi tuntia porttien avaamisen jälkeen Stadikan porteilla velloi suurin täällä koskaan näkemäni yleisömassa, mutta yllättävän tai jopa häkellyttävän nopeasti sujui valtavan possen sisäänotto. Vaikka ensin mentiin turvatarkastuksen kautta ja sitten näytettiin lippu ja niiden ostajan henkkarit tarkastajalle, ja vielä piipattiin flaba lukulaitteeseen. Alkuillan keikkatunnelmaa alensi tutun ja kovasti keikalle halunneen taistelutoverin äkillinen kaatuminen sairaspetiin, mutta fiilikset lähtivät vähintäinkin 45:n asteen yläkorolle, kun oma E-katsomon istumapaikka löytyi. Alkaa olla nimittäin omalta osalta ne kaapelisillan päällä suoritetut epätoivoiset varpastelut epätoivoisesti varpasteltuna. Ei enää jaksa sijoittaa puolen kuun ruokalaskun verran tuohta eli hilloa siihen, että näkee jonkun niskan, ohilentävät lentokoneet ja jonkun pöllähdyksen savua. Viime kesän karmaiseva kokemus Ruotsista alaotsikolla Rolling Stones oli viimeinen herätys istumakatsomoiden suhteen. Kiitos Stadikan tartan 2003-2019.

Ilta ei musiikin osalta tahtonut alkaa millään, ja alhaalla kentällä lienee ollut vieläkin epäselvempää, että miksi ei. Yläkatsomossa syy oli ilmiselvä, bändi odotteli auringon laskevan sen verran alas, ettei se pojottaisi massiivisen lavarakennelman ylimpiin screeneihin. Minulta on usein kysytty, miksi lavaa ei sijoiteta vasta-aurinkoon Stadikalla, kun haaste on joka kesä ja joka artistilla sama? Meluasiainministeriö on säätänyt, että mökä, joka usein jatkuu lähes puolilleöin, suuntautukoot Keskuspuistoon, Töölön ja kantakaupungin sijaan. Plus että samaiselta myötävalon puolelta lavan rakentaminen on paljon helpompaa ja mahdollisempaa muutenkin. Bruce Springsteen otti yön auringosta aikoinaan ilot irti, mutta ymmärrämme, että Rammsteinin tummanpuhuttelevassa tomittamisessa kaikki on toisin. Keikka alkoikin siis yli puoli tuntia myöhemmin, kuin alhaalla Vilnassa vaikkapa, mutta onnistuttiin saksalaisella täsmällisyydellä toki paketoimaan ennenkuin viranomaisten tuomiokellot kumahtivat 24 kertaa.

Odotellessa oli aikaa kuunnella rundin lämppäriä, kahdesta ranskalaisesta konserttipianistista koostuvaa duo’a nimeltään Abelard. Joka soitti, kuinka ollakaan Rammsteinia, kahdelle sähköpianolle sovitettuna: https://www.setlist.fm/setlist/duo-abelard/2023/olympiastadion-helsinki-finland-4bb907d2.html. Tätä ennen oli toki kuultu levyltä odottelumusana, kuinka ollakaan Rammsteinia. Abelard soitti 10 biisiä, myös isoimpia hittejä, joista moni kuultiin uudestaan myöhemmin, toki aivan hirvittävän erilaisena versiona. Ihan mainio ja rammsteintavalla nerokas lämppärivalinta, Abelardin pianismi latasi odotuksia isoon tulimyrskyyn hyvällä tavalla, parhaita stadionluokan lämppärivalintoja-ja vetoja mies/naismuistiin, ne kun ne vedot ovat monasti ihan umpiturhia ja varsinkin soundillisesti aivan hirveitä.

Meni vielä kunnon tovi Ranskan ladyjen jälkeen, ennenkuin Maa kiertyi niin, että sohlberg ei enää porottanut screeneille, ja odotettu Rammsteinin blitzkrieg pääsi vihdoin alkamaan. Hissi nosti yli stadionin seinien kohoavan tornin huipulle mustan Rammstein-plakaatin ja sitten mentiin. Ja häkellyttävää kyllä, vaikka volyymi oli koskaan Stadikalla kokemistani ylivoimaisesti kovin, soundi pysyi alusta alkaen hallussa, ja olosuhteisiin nähden jopa erinomaisena. Huonoiten läpi tuli laulu, mutta niinhän se tulee aina. Välispiikkejähän tämä bändi ei harrasta, joten sitä läpitulemattomuutta ei nyt tarvinnut kärvistellä. Vain kerran solisti ja päätaikuri itse Till Lindemann sanoi ”kädet ylös” ihan suomeksi ja pari kertaa kiitos, siinä kaikki puhe. Kahdenkymmenenkahden biisin settilistasta (https://www.setlist.fm/setlist/rammstein/2023/olympiastadion-helsinki-finland-53b907ed.html) pari ekaa stygeä meni tuttuun ja totuttuun tapaan tunnustellessa, mutta onhan tämän bändin lavalle tulo jo sinänsä kokemisen arvoinen. Georg Friedrich Händelin ”Music For The Royal Fireworks” soi nauhalta, ja kolme valtavaa kentälle pystytettyä valo-ja pyrotornia tuuttaa iltataivaalle mustaa savua, ihan kuin ymmärrämme kyllä minkä menneen vuosikymmenen Saksassa ja ymmärrämme kyllä mistä johtuvaa mustaa savua. Muitakin mielikuvia sai toki olla, mutta kun hornankattila täyttyi mustasta ja kitkerän hajuisesta savusta, niin pääsi kyllä ihan tunnelmiin, kuin pakana Colosseumilla.

Keikka oikeastaan käynnistyi kunnolla ja isosti, myös tunnelmiensa puolesta, vasta viidenneksi kuullussa ”Sehnsuchtissa”. Seuraavan stygen kohdalla, ”Mein Herz brennt”, oli jo selvää että pitihän täällä olla. Illan dramaturgia oli sekin toki isosti mietitty, kun pyroja, savuja ja erikoismeininkiä säästeltiin loppua kohti. ”Puppe” biisissä päästiin polttamaan elävältä niin iso ja ruma vauva, että Rosemarykin olisi ollut ihmeissään. Toki palaviin lastenvaunuihin oli sijoitettu GoPro-kamera, niin että kaikki varmasti näki, ja kun vauvan suusta tuskan hetkillä purkautui mustaa materiaa, alkoivat kentän tornit sylkeä ilman sakeaksi mustaa konfettia. Ja kun Rammstein roiskii tulta tai muuta matskua, sitä roiskitaan niin, ettei voi olla varma, loppuuko roiskinta varsinaisesti koskaan. Joku toimittaja totesikin ennen keikkaa mainiosti, että Rammstein alkaa olla sellaista populäärikulttuurin ja rockin yleissivistysosastoa, jonka kokonaistaiteellinen show kannattaa nähdä jo ihan siitä (yleissivistys)syystä pelkästään. Gesamkunst on muutenkin se saksan sana, joka parhaiten tottelee Rammsteinia; musiikin, oopperamaisuuden ja teatterin keinot kaikki käytössä, kabareet ja makaaberit freakshow’t siihen vielä kylkeen. Gesamkunstiinsa omana aikana omillaan pyrkinyt Richard Wagner olisi taatusti ankara fani, jos eläisi. Ja tavallaan Rammstein toteuttaa nyt sitä, mihin Wagnerin oopperoiden näyttämötekniikka ei aikanaan koskaan teknisesti venynyt.

”Angst” oli yksi koko illan komeimmista vedoista, vedot pitää toki tietyllä tapaa eriyttää toisistaan. Oli musiikillisesti ja soitollisesti parhaat, ja sitten oli ne teatraalisesti parhaat. Esimerkiksi melkein ilman mitään kommervenkkejä vedetty ”Zeit” oli illan piristävimpiä hengähdystaukoja aika tanakan junttaamisen seassa. Rammstein tekee monta asiaa oikein. Yläasteen takapulpetin lyhyt saksa sujui pääosin muita haaveillessa, mutta Rammsteinin teksteistä saa silti ihan perusselon. Ja vaikka show on iso, ja koko ajan isompi, biisit eivät silti pääosin huku sen showaamisen alle. Se kertoo isoimpien hittien perusvahvuudesta biiseinä. No, toki ensimmäisen encoreosuuden päättänyt ”Pussy” esimerkiksi on jo biisinä aika keskinkertainen, että huomio alkaa olla täysin show’ssa, jossa Lindemann ajelee lavan edustaa eestaas gigermäisen penistykin kyydissä ja suihkuttaa yleisön päälle konfettispermaa minuuttikaupalla. Samaan aikaa kentän tornit suoltavat ilman valkoiseksi samaista konfettispermaa. Rammstein on perustettu aikoinaan provosoimaan, ja sen homman se parhaiten edelleen osaa. Lauletaan nekro-ja pedofiliasta, ihmislihan syönnistä ja muusta. Mutta kun asiaa tutkii yhtään syvemmin, bändi ottaa myös kantaa ja on isosti mieltä, eikä ole koskaan väittänytkään, että esimerkiksi ihmislihan syöminen on erittäin jees harrastus, kokeillaan kaikki. Rammstein nostaa makaaberit asiat pöydälle, ja vastuu on kuulijalla ja katsojalla. Toki sille gigerille smägmähaupitsillekin saa olla ihan vapaasti nauramatta, jos ei naurata. Vapaa maailma kun bailaa.

”Deutschland” kuultiin ensin kitaristi Richard Kruspen laatimana remixversiona, jonka aikana bändi valopukuihin pukeutuneina tikku-ukkoina hassutanssi ympäri lavaa, Daft Punk kohtasi Kraftwerkin. Rammstein on paitsi aika häpeämätön lainaaja, mutta tottakai myös rohkea edelleenjalostaja. Kaikki originaalihan on keksitty jo. Ja sitten vielä uudelleen sama kotiseutubiisi semmoisena runttauksena, että keihäin varustautunut ratsuväki jäi relatiivisen heittämällä panssarijoukkojen alle. Jos sallitte. Lava värjäytyi punaisiin ja valkoisiin valoihin, mustaa vasten mielleyhtymä oli aika selvä. Mutta kun (sinänsä toki rockin yhtenä äänekkäimpänä julkimulqvistina tunnettu) Roger Waters vetää 2023 Saksassa keikan mustassa uniformussa, jossa on punamustat hihamerkit, ukkeli on välittömästi poliisitutkinnassa, vanha päänaukoja britti kun on. Watersin pukeutuminen juontuu gesamkunst-taideteokseen Pink Floyd’s The Wall, joka oli erittäin antifasistinen taideteos. Mutta näillä asioilla, väriskaaloilla ja grafiikoilla flirttaaminen sallitaan saksalaisilta ihan toiseen tapaan kuin muilta.

”Radio”-biisissä oli komeimmat ja kauneimmat lavavalot ihmismuistiin, eikä styge metallisine robottilauluineen sitä Kraftwerk-mielleyhtymää ainakaan heikentänyt. ”Mein Teil” sujui sitä yytsiessä, että saako Lindemann suureen pataan heitetyn kiipparisti Christian Lorenzin haudutettua makoisaan pulled human-syöntikuntoon, mutta ei saanut, vaikka liekinheittimet suurenivat kuin terveen paisuainen. Varsinaisen setin loppupään ”Du hast” oli myös komea veto. Omalle istumasijalle ainakin ne ylipäätään parhaat biisit toimivat tykimmin, jossain määrin pyrojen ja rahanpolton määrästä huolimatta.

Ensimmäinen tauko koitti bändin loppukumarrettua 14 biisin jälkeen päälavalla, mutta eihän tämä tässä ollut. Suomalaisittain epätavallinen määrä järjestyshenkilökuntaa muodosti ketjun kohti kentän keskelle rakennettua B-lavaa, jolla lämppäri oli osuutensa aiemmin hoitanut. Pian Lindemann ilmestyikin turvamiesten saattamana pikkustagelle ja veti komean ”Ohne Dich”, jonka puolimaissa muukin bändi ehti kakkoslavalle ja seuraavaksi kuullun ”Engelin” stemmalauluihin. Näissä kahdessa biisissä säestyksen hoiti duo Abelard pianoillaan. Upea suvanto raskaan junttauksen vastapainoksi. Bändin matka jatkui kumiveneillä yleisömeren kannattelemana takaisin päälavalle. Jossa tampattiin läpi yksi koko iltapuhteen kovimmista tampoista, ”Ausländer”. Huhhuijjaa mikä nykäisy. Ja kun ensimmäisen encoresetin päätteeksi oli selvitty yli ”Pussyn” smäidäpaisumuksesta, oli aika vielä encoreset 2:lle, jossa kuultiin kolme vetoa ja joka huipensi koko illan, paitsi biisillisesti, myös pyroteknisesti. Häiriintyneen kova ajo nimikkobiisi ”Rammsteinista”, jonka aikana Lindemannin selkään asennettu liekkireppu sylki sellaista tuliriikinkukkoa ilmoille, että eihän tämmöistä tahdo päästä näkemään kuin…joo, Rammsteinin keikoilla. Pikkuisen, tai oikeastaan pikkuisen enemmänkin kuin väkevä veto. Olimme paikalla. Ja heti perään ”Ich Will”, eikä siinäkään kohtaa ollut vielä maapallolta raakaöljy ehtynyt. Tuttu jäähyväisbiisi ”Adieu” oli jo lähtöjäähdyttelyä, niinkuin idea onkin. Vanha ruuhkissa-ahdistuja joutui jättämään istuimensa ja käymään, jo ennenkuin bändi loppuhuipentumana nostettiin hissillä ylös lavantakusen torniin.

Saattaisinko nähdä Rammsteinin uudelleen tulevilla maailmankiertueilla, mikäli niitä tulee, bändihän on jopa vihjannut lopettavansa pian? Varsin rammsteinmaista olisi nimittäin laittaa liekinheittimet pussiin 30-vuotisjuhlallisuuksien sijaan. Voisin nähdä Rammsteinin uudestaan, mikäli konserttien visuaalinen konsepti isommin vaihtuisi. Ultrafania maltillisemmin asiaan suhtautuvalle rockfriikille riittää nimittäin pitkälle, kun yleissivistyksen aukko on kerran täytetty. Ja vieläpä äärikomealla, hyväsoundisella show’lla, josta moni näyttämökuva jää mieleen loppuiäksi. Sensijaan, siitä huolimatta, yhtäkaikki, ja mitä näitä nyt on, Till Lindemann tuo soolorundinsa Helsingin Nordikselle joulukuussa. Siihen saattaa jopa joutua suhtautumaan. KG

Posted in heavy metal, industrial metal, Neue Deutsche Härte and tagged Abelard, Adieu, Angst, Ausländer, Bestrafe Mich, Christian Lorenz, Christoph Schneider, Deutschland, Du Hast, Du Riechst So Gut, Duo Abelard, Engel, Fruhling In Paris, Georg Friedrich Händel, Giftig, Helsinki, Ich Will, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Links 2-3-4, Mein Hertz Brennt, Mein Teil, Music For Royal Fireworks, Mutter, Ohne Dich, Oliver Riedel, Paul Landers, Pink Floyd The Wall, Puppe, Pussy, Radio, Rammlied, Rammstein, Richard Kruspe, Roger Waters, Sehnsucht, Sonne, Till Lindemann, Zeit | Leave a comment

27 marras 2022

Battlesnake (aus), Prycie (aus), The Baby Breaks (aus) @ Tomcat, Fortitude Valley, Brisbane, AUS 26.11.2022

Yli kolmen miljoonan asukkaan Brisbanen viihde-ja livekeskittymä on ehdottomasti Fortitude Valleyn kaupunginosa, maailmanluokan rokkiklubeja löytyy täältä kymmenia, ja taas kymmeniä. Ulkomaan eläviä tuodaan maapallon sietokyvyn rajoissa hyvällä sykkeellä, mutta ennenkaikkea Valleyn rokkiliiterit ovat mainioita mestoja katsastaa Australian, ehkä vähän aliarvostetun mutta todella asiallisen rockmantereen tarjontaa. Paikalliset olivatkin suositelleet, että jos ehdit katsastaa yhden liiterin Valleysta, niin tsekkaa Tomcat. Ou ellei peräti kei, ennakkolippu haltuun ja sinne siis.

Australian klubit eivät ole kovin aktiivisia päivittämään keikkasivustojaan, puhumattakaan soittoaikojen julkaisusta etukäteen, mutta konkarishahmo arveli aikataulut aivan asiallisesti, eikä lusittaavaa vielä puolityhjässä Tomcatissa tule kuin puolisen tuntia ennen ekaa bändiä. Ja jos on Australia rockmaa, on se myös olutmaa, täällä ei rokkiklubeilla tarvitse imeä väärässä lämpötilassa sekunnissa laskettua krapulakusta muovituopeista tylyn palvelun saattelemana. Asiakas on asiakas, hymy kuuluu hintaan ja jääkaapit tiskin takana on täynnään kymmeniä bisukkamerkkejä, ja tietenkin pääosin kotimaisia. Eli paikallinen pale ale äänihuulia kohti ja tsiigaamaan illan eka bändi.

Avauscombo The Baby Breaksilla ei ole uransa paras päivä, solisti on joutunut jättäytymään pois erittäin lyhyellä varoitusajalla. Tarina ei kerro syytä, mutta oletamme sen olevan joku vähemmän popedamainen, kuten vaikkapa Covidin Australiassa jylläävä nelosaalto. Kitaristi Gus Leckie hyppää urheasti lennossa pois jääneen solisti Mitchell Quinnin (kuvainnollisiin) saappaisiin ja yhtä urheasti kohtaa myös ekassa biisissä onnettomana sattumuksena kyrvähtävän kitarapiuhan. Ja salikin on vielä ihan tyhjä, ja ääneenpaineenmittaajahesselilläkin vielä homma hakusessa, mutta niin vain The Baby Breaks takoo (paino edelleen sanalla urheasti) ihan asiallisen 25-minuuttisen setin, ilon ja hämmennyksen kautta. Mutta, just näin, täällä on ihmisiä tulleenna katsomaan juuri meitä, vedetään vaikka ilman päätä, mutta vedetään. Kaukaa Suomesta saapunut rokkifriikki arvostaa. Eka biisi on soundcheck, kaaosta ja hätää, mutta kun Leckie saa uuden piuhan skittaan, kaikki on paremmin. Normaalisti viisimiehinen The Baby Breaks soittaa saksofonilla ryyditettyä vaihtoehtoisemman laidan power pop-musiikkia, ja onpa joku asiantuntija maininnut yhtyeen yhteydessä nimet The Strokes, Rage Against The Machine ja Cage The Elephant. Mahdotonta sanoa, kun en ole ikinä ollut kiinnostunut mainituista comboista, mutta The Baby Breaks on ihan mielenkiintoinen tuttavuus, vuoden 2019 EP:stä ”Powdered Milk Party” kannattaa aloittaa. Solistin poisjäänti ja illan avausslotti palvelee tänään huonosti, mutta bändin suoritus on lähinnä sankarillinen.

Pieni roudaustauko, Tomcatin tunnelma alkaa sähköistyä, täyteen pakatuilta Valleyn kaduilta poiketaan rokkiklubille pohjia ottaneena, on selvästikin alkukesän iso ulkoiluilta. Kakkospaikalla soittaa punkbändi Sunshine Coastilta, Pricey. Sen laulava kitaristi Josh ”Pricey” Price oli punk-orkesteri The Chatsin perustajia, ja soitti bändissä sen 4 ensimmäistä vuotta, jättäen ison jäljen biisintekijänäkin bändin esikoisalbumille ”High Risk Behaviour” (2020). The Chats on bändi ihan isoillaan, rundannut ulkomaillakin, ja soitti täälläkin aiemmin viikolla Guns N’ Rosesin lämppärinä, ja vaikka Gunnarit näinkin, niin The Chats tuli missatuksi. Mutta näinpä kuitenkin ex-kitaristinsa oman bändinsä kanssa.

Pricey esittelee itsensä ”very expensive bandiksi”, ja aloittaa rapsakat puoli tuntia kellottavan settinsä. Sen huippukohtia ovat tämänvuotiselta omakustannealbumiltakin löytyvät vauhtiraidat ”Never Gonna Be”, ”Lay Down” ja liian juomisen saloja avaava ”Brown Bottle Fever”. Yleisössä on bändin selvästi aiemminkin nähneitä, eihän nää kaikki voi olla tyttöystäviäkään, poikaystävistä puhumattakaan, kolmihenkinen bändi. Vastaanotto on innostunut, Pricey soittaa vanhan länsiliittouman seiskaseiskaa, maustettuna ohuesti 90-luvun äärimelodisella jenkkipunkilla, meininki on keihäät alhaalle roikkumaan ja tennarit tuleen. Josh Price osoittautuu ihan laatukitaristiksi, ja bassossa nuorella Ben Meyerilla on hyvät botnet. Trion täydentää rummuissa Jarvis Hopper.

Illan pääbändi, jota selvästikin on näille hoodein odotettu ja toivottu, on sydneylainen Battlesnake. Sen laji on huumori ja vanhan brittiliiton heavy metal, space rockin ja doomin mausteilla. Bändillä on äkkiseltään täysin käsittämätön umpidada oma mytologiansa, johon sekoittuvat miekat, muinaiset demonit, lohikäärmeet, ja ihan yhtäkkiä puskista taas vaikkapa atomiaika ja avaruus. Battlesnake on hämmentävä, ellei peräti häkellyttävä sekoitus Sleepy Sleepersin Cosmic Zaghar-kautta, Spinal Tapia ja Monty Pythonin Holy Grailia. Paino on jollain tapaa jopa sanalla sleepysleepers. Tomcatin piskuiselle lavalle, joka ei juuri ole Helsingin Semifinalin stagea isompi, tungetaan seitsemänhenkinen combo; laulaja, neljät kepit, keytar ja rummut. Bändi on pukeutunut, jos nyt pukeutumisesta voidaan puhua, pelkkiin bändin logolla varustettuihin pikkuhousuihin släsh kestovaippoihin släsh vuotosuojiin, en minä tiedä. Paitsi laulaja, jonka munamiesmäinen asuvalinta on sekoitus jotain nunnaa, ylipappia ja kaksisarvista pommia ja gommia. Lavalla on niin vähän tilaa, että kitarat soivat monasti pystyasennossa, muuten ei mahdu, ja välillä kitaristit hyppäävät PA:n päälle istumaan, että tulee vähän lisää tilaa. Bändin maine on kiirinyt sen edelle, liiteri on täynnä ja tunnelma perspinen. Sanat osataan ulkoa. Battlesnakelta on ulkona 12-tuumainen ”Myths and Legends of Gorbag’s Domain” (niinpä) aika tarkkaan kahden vuoden takaa, ja useampia, ilmeisesti tulevaa albumia ennakoivia sinkkuja. Niistä viimeisin, ”I am The Vomit” (niinpä) oli julkaistu keikkaa edeltävänä päivänä juhlistamaan viiden keikan Australian minirundia. Ja kun itselle selvisi, että rundi päättyy Brisbaneen ja olen kilsan päässä mestoilta, ei tämmöistä voinut näkemättä jättää. Bändin isoja hetkiä on ollut tähän mennessä lämmitellä lauteet KISSille heavysauruksen Sydneyn jäähyväiskeikalla elokuun lopulla, ja päästä yhteistyöhön pelibrändi Warhammerin kanssa. Warhammer on Australiassa(kin) iso juttu, sen omia kauppoja näkee vähän siellä sun täällä.

Keikka alkaa paitsi lavalle vaipoissa ahtautumisella, myös sillä että solisti Sam Frank lausuu mahtipontisesti Raamattua alusta. Ja vaikka alussa olikin tyhjyys ja sitten valo, niin Battlesnaken Sanassa pian syntyy hirviö ja menee genesikset ja apocalypsot sekaisin, Sam Frank huutaa mikrofoniin jotain umpihullua ja sitten lähtee hillitön sekoilu ja myllytys, ”Castle Gorbag”, Tomcatin täyttävä yleisö on heti messissä. Keikka kellottaa karvan, ei, rintakarvan alle tunnin, kauempaa tuolla ei kukaan jaksaisikaan heilua, kun sata ihmistä jakaa kolme happimolekyyliä. Kouhkaamisen kohokohtia ovat ”The Rotten Priest”, tuore sinkku ”I am The Vomit”, sekä varsinaisen setin päättävä, aivan jäätävän kova ”Nightmare King”. Jälkimmäisellä olisi Black Sabbath ennen vuotta -80 vuollut platinaa ja kryptoniittia, nämä tuskin koskaan, sikäli huumorin laskuteline edellä ländää Battlesnake oman avaruutensa kiitotielle. Samaisen biisin aikana laulaja Frank, ylipappismiehiä, käskee koko jengin polviasentoon lattialle, kunnioittamaan painajaiskuningasta. Koko posse laskeutuu, itsekin tietenkin, mutta Tomcatin lattia haisee niin ilmestyskirjan pahalle, tiedättehän, mieshiki, sandaalihiki, adrenaliini ja muinainen kalja. Pian ylös, onneksi vain hetken hetki kestää, eikä hetkeekään enempää.

Asiasta aisankannattajaan, mikä siinä onkin, että kun on hommana hjuumorirock ja lajityyppi yhtään ehh nimittäin raskaampi, niin lavalla pitää olla keytar? Miksi? Kun ei se näillä miksauksilla ensinnäkään kuitenkaan kuulu. Eddie Van Halen, joka loi kitarasyntetisaattorista oikean instrumentin, kääntyisi haudassaan. Ja varmaan kääntyykin Battlesnaken tuntisen tikkauksen aikana. Tämän kokoisen orkesterin ei juuri kannata muina circleinä edes yrittää poistua lavan taakse, kun varsinainen setti loppuu, vaan vetää yksi encore samoilla liukkailla. Se on, ja nyt ollaan asian ytimessä, AC/DC:n ”Let There Be Rock”, täkäläisten rockfriikkien kansallislaulu, Australian ”Get On”. Kesken biisin lavan reunan maastosta alkaa jengin kannattelemana crowdsurffaamaan pöytä(!) keskelle yleisöä. Pian syykin selviää, kohta perässä crowdsurffaa se paulstanleymäinen kitaristi lemmenpeittoineen ja nousee pöydälle yleisön keskelle vetämään pikkuhoususillaan ”Let There Be Rockin” sooloa. Solistikin heittää tittelit ja jänökaavun nurkkaan, piskuinen Tomcat on valkoista lihaa, rintakarvaa, hikeä ja kitaravallia. Kannatti lähteä kauempaakin. Let There (always) Be Rock! KG

Posted in doom metal, heavy metal, heavy rock, indie rock, NWOBHM, punk, skate punk and tagged AC/DC, Battlesnake, Ben Frank, Ben Meyer, Bill O'Key, Brown Bottle Fever, Castle Gorbag, Daniel Willington, Demon Farm, Elliot HItchcock, Fortitude Valley, Guns N' Roses, Gus Leckie, High Risk Behaviour, I am The Vomit, Jarvis Hopper, Josh Price, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Lay Down, Let There Be Rock, Mitchell Quinn, Motorgut, Myths and Legends of Gorbag's Domain, Never Gonna Be, Nick Zammit, Nightmare King, Paul Mason, Powdered Milk Party, Pricey, Revenge of the Witch, Sam Frank, The Atomic Plough, The Baby Breaks, The Call of the Succubus, The Chats, The Rotten Priest, Thunder Scud, Tomcat Brisbane | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “heavy metal”

Hellsinki Metal Festival: Eluveitie (ch), Triptykon performs Celtic Frost (ch), Horna, Orly (fr), Cyan Kicks, Kalmah, Sepulchral Curse, Mispyrming (is), Numento, Assemble The Chariots @ Nordis, Helsinki 08.08.2026

Tykkää tästä:

Hellsinki Metal Festival: Accept (de), Mawiza (cl), Cryptopsy (ca), Black Label Society (us), Blackbraid (us) @ Nordis, Helsinki 07.08.2026

Tykkää tästä:

Guns N’ Roses (us), Public Enemy (us) @ Ratinan stadion, Tampere 07.07.2025

Tykkää tästä:

Hexis (dk), Askel, Loputon Suo @ Bar Loose, Helsinki 28.04.2025

Tykkää tästä:

Silver Bullet, Lohdunsyöjä @ Nummen Niilo Warehouse, Hämeenlinna 22.02.2025

Tykkää tästä:

Tyrantti @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 18.01.2025

Tykkää tästä:

Kauan, Murheenlaakso, Tunnit, Gasthaus Orkesteri, Tams @ Yöväen Musiikkijuhlat, Kutilan Juhlatalo, Iittala 24.08.2024

Tykkää tästä:

Thromdarr, Cerebrum @ Old School Metal Massacre II, Bar Bulldog, Riihimäki 20.01.2024

Tykkää tästä:

Rammstein (de), Abelard (fr) @ Olympiastadion, Helsinki 27.05.2023

Tykkää tästä:

Battlesnake (aus), Prycie (aus), The Baby Breaks (aus) @ Tomcat, Fortitude Valley, Brisbane, AUS 26.11.2022

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “heavy metal”

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot