Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “folk”

The Buckleys (aus) livestream @ koti 17.04.2020

Kaukana galaksin toisella laidalla lepakko puri muurahaiskäpyä (joka ei siis epäonneksemme ole muurahainen, eikä liioin käpy), ja kiinanpoika söi jälkimmäisen, ellei molempia, ellei myöskin kohtuullisen kypsentämättömänä kumpaakin. Kiinan presidentti antoi lisäksi väen juhlia uutta vuotta vapaasti, halailla ja syödä samoista kipoista, ja loppu on epidemiologian, länsimaisen lääketieteen, aasialaisten eläinmarkettien, italialais-espanjalaisen huippujalkapalloilun ja ihmiskunnan pahimpien painajaisten historiaa. Tammikuussa osteltiin vielä innolla pääsylippuja, ja uskottiin suureen rockvuoteen 2020, mutta vähänpä tiedettiin. Iski dystopia, iski kotieristys, joillekin valitettavasti myös potentiaalisesti jopa tappava Covid-19-virus. Helpolla se lepakko pääsi.

Showbusiness sammui melkein saman tien, keikat, konsertit ja festivaalit, kaikki on peruttu ainakin kesäkuulle asti. Kuppilat on kiinni, A-oikeudet on ollut otettava omiin käsiin. Epidemian levitessä keikat siirtyivät nopeassa tahdissa nettiin, oli keksittävä jotain kinesviihdykettä kotona nössöttävälle jengille, saatava edes jostain jotain pennosia artisteille, ja keksittävä muusikoille itselleen mielekästä puuhaa. Suomessa syntyi nopeasti kaksi maksullista alustaa Semilive ja Keikalla.fi, jonka kummankaan tarjontaan en vielä ole ehtinyt tutustua. Esitysajat kun eivät kovin hyvin natsaa musacornerissa kasvavan yksivuotiaan mini-ihmisen nukkumaanmenoaikoihin, joten itselle soveliampaan aikaan striimataan keikkoja muilta mantereilta.

Pitihän läppäriltä yytsittäviin striimikeikkoihin, tai ”keikkoihin”, aluksi suhtautua hyvinkin epäilevästi, ja suorastaan nihkeästi. Ja pitää oikeastaan edelleen, kyllähän keikkaan kuuluu yhteisöllisyys, paikalle hakeutuminen, pääsylipun hankkiminen, ennakkotäpinä, ja koko sen paikalla olevan väenpaljouden/pienuuden luoma tunnelma. Onhan sanomattakin aika laiha lohtu tuijotella jonkun omassa olohuoneessaan omalla puhelimellaan välittämää akustista esitystä, mutta kun ei nyt muutakaan ole ollut, tuli sitten vanhana friikahtelijana jossain määrin jopa friikahdettua striimikeikkoihin. Ja vaikka panepidemian alkaessa, ikinä en ollut yhtään striimikeikkaa nähnyt, enkä niiden tekemisessä rauhan aikana rahdunkaan pointtia nähnyt, olin muutaman viikon himassa mätänemisen jälkeen yhtäkkiä jo jokusen kymmenen nettikeikan veteraani. Maailma muuttuu, ja me sen mukana. Haluttiin, elikkäs ei.

Harrastuneisuuteni on kohdistunut enimmäkseen yhdysvaltalaiseen StageIt.-alustaan, jossa pääosin sikäläiset, ja pääosin singer-songwriterit soittelevat pääosin puolituntisia kompakteja vetoja akustisesti omista (m)olohuoneistaan, työpisteistään, kotistudioistaan. Moni kuvaa keikkansa puhelimella, joku padilla. Hulppeampia ylöspanoja ei juuri näe. Useimmat keikat näkee ilmaiseksi, jos kehtaa. Itse en, mutta pääsymaksun voi itse määritellä ennakkoon ostamallaan token-valuutalla. Artistia voi vedon aikana myös muistaa tipeillä, ja ruudun sivussa pyörii kuulijoiden chat. Monilla singereillä meneekin puolet ajasta chatin kommentointiin, joskus myös yhteys pätkii niin, että pitää jättää kesken, mutta pääosin kokemus on ollut positiivinen. On nimittäin löytynyt pitkä liuta itselle ennestään tuntemattomia lauluntekijöitä, Nashvillesta Los Angelesiin (kuinka olla, suurin osa tuleekin mainituista laulunteon ja alasta haaveilun Mekoista).

Muutaman StageIt.-highlightin mainitakseni, Goo Goo Dollsien basisti-laulaja, karheaääninen, ultrasympaattinen Robby Takac soitti niitä Googgari-hittejä, joita on myös levyille laulanut, ja itse ollut skrivaamassa tälle Härmässä rikollisen aliarvostetulle power pop-orkalle, joka pitää vielä joskus nähdä; ”Lucky Star”, ”Already There” ja vaikkapa ”Bringing On The Light”. Puoleen tuntiin Takac ehti osoittautua myös oikeasti hauskaksi sit-down-koomikoksi, teemalla suojautuminen ja etäisyys. Grant Lee Phillips soitti omaa soolotuotantoaan työhuoneessaan keskellä amerikanpäivää, naapurin huudattaessa lehtipuhallintaan ikkunan alla. Ammattimies ei ollut edes moksis, vaan päätti settinsä Grant Lee Buffalo-hittiin ”Better For Us”. Punkahtavista The Movielife– ja I Am The Avalance-yhtyeistä tuttu nokkamies Vinnie Caruana toimitti mainion setin keskimääräistä kovemmista Corona-oireista yhä toipuessaan, iso tuoppi Jameson-lantrinkia auttoi. Ihana, upeaääninen Hannah Winkler (ei tiettävästi sukua Henrylle) päätti settinsä komeaan tulkintaan oman bändinsä Secret Someonesien biisistä ”Quit Pulling Me Down”. Bowling For Soup-melopunkpoppoon nokkamies Jaret Reddick esitti fanien ennalta toivomia biisejä bändinsä katalogista. Nettiyhteys pätki pahasti, kunnes Reddick kävi olkkarin puolella käskemässä 11-vuotiasta poikaansa keskeyttämään leffaillan, ja taas oli kaistaa käytössä. Sympaattisuus, kotikutoisuus.

Australian pop-ja countrysensaatio The Buckleys joutui perumaan sekin laajan Euroopan kiertueensa, jonka piti olla sen ihka eka ja tietenkin jonkinlainen läpimurto näillä nurkin. Tekemättä jäi, mutta jos Suomeen tulevat, tuskin kuitenkaan, on asiaan suhtauduttava. Bändi tulee Byron Baysta, Brisbanesta etelään, ja sen muodostavat kaksi lauluäänellä ja ulkonäöllä siunattua Buckleyn siskosta, Sarah Grace (kitara, basso ja laulu), ja Molly (kiipparit, sähkömandoliini ja laulu), sekä näiden veli Lachlan (kitara). Trio, joka siis ainakin julkisuudessa esitellään nimenomaan sisartriona, on Australiassa ilmeisesti ajateltu olevan yksi niistä seuraavista isoista jutuista, vaikka takana on vasta muutama sinkkujulkaisu. Tällä Facebookin erikoisstriimivedolla trion tukena olivat myös nuori pikkuveli rummuissa, sekä puolet biiseistä kannuttanut (tai oikeammin sutinut) isämies. Perhepiiriys. Jos nyt korvani oli australianaksentille herkkänä, setti oli rakennettu talon pyykkitupaan, mutta kun pesukoneet oli siirretty sivuun, kuivausrummut vaihdettu soittokelpoisiin, mustat kankaat viritelty ja värivalot sytytetty, oli puolituntisen vetonsa aikana mahdollista päästä jopa alkeelliseen keikkafiilikseen. Bändin sijoittaminen syvyyssuuntaan ja ahtaasti, synnytti peräti pienen klubin tunnelman hetkittäin. Oli esiintymisasut ja ennalta mietityt välispiikit. Enitenhän näillä striimikeikoilla häiritsee kuitenkin yleisön puute, sekä esiintyjää, että katsojaa, biisien välinen kiusallinen hiljaisuus. Toisaalta, tuli oikein sadan Norjan kruunun pääsylipulla tsekattua stavangerilaisen black’n roll-jyrä Kvelertakin keikka, se taas muistutti enemmänkin pitkää musavideota, jossa käsivarakameramiehet veivät katsojan tapahtumien keskelle, eikä se aivan huikeasta meiningistään (paras tähän asti tässä kineksessä) huolimatta sekään onnistunut muistuttamaan livekeikkaa.

The Buckleys aloitti Beatles-coverilla ja jatkoi heti omallaan, lainabiisiseurassa häpeilemättä viihtyneellä tuoreella, Australiassa heti listasijoitetulla sinkkubiisillään ”Money”. Kauniit siskokset vaihtelivat soittimia harva se biisi, vain hämärissä valoissa nuorta Tim Caltiota muistuttanut Lachlan pysytteli koko keikan ajan vasenkätisessä, kaksikaulaisessa sähkökitarassaan. Kuultiin rento ja hieno, raikkaan popisti tyttö(nuorinais)energioilla vedetty Johnny Cashin ”Ring Of Fire”, ja ehkä tokaks paras Joni Mitchellin ”Big Yellow Taxi”-luenta livenä, tai ”livenä”. Kun on kuullut tämän Big Countryn ”Eclectic”-livelevyn vetona, jonka Camden Dingwalls-keikan silkkaa typeryyttäni aikoinaan menetin, ja jota loppuelämäni kadun, niin ne muut on aina tokaks tai jotain parhaita. Bändi soitti myös oman esikoissinkkunsa ”Daydream”, ja kyllä se niin on, että kyllä Buckleysien perheessä osataan biisejä kirjoittaa, miten ihmeessä tuo talentti tuppaa aina keskittymään samoille. Lopulla settiä kuultiin kaunis ”Breathe”, bändin tulevalta, kesäkuussa (kävi miten kävi) julkaistavalta esikoisalbumilta. Biisi omistettiin kaikille niille, jotka kärsivät siitä, että kiinanpoika ei malttanut kypsentää. Näitä on alettava seuraamaan, enkä nyt todellakaan puhu kiinalaisista, vaan The Buckelysista. Lisää streameja on heiltä tulossa, virittäydy taajuudelle, ja ihastu.

Ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että jokailtainen streamvetojen stiigailu helpottaisi vähäisessäkään määrin paloa oikeille keikoille, siihen uuteen uljaaseen maailmaan, jossa ihmiskunta on ottanut opikseen, ja rokki taas raikaa. Mutta tämä on nyt todellisuutta, tällä on mentävä. Ja säilyttääksemme järjen valon omissa eristetyissä musacornereissamme, on mahtavaa, että jotain korviketta on tarjolla, tällä hetkellä siis paljonkin, ja koko ajan lisää. KG

Lanai, Ivory Woods @ O’Connell’s, Tampere 22.03.2019

Tampereen Rautatienkadun O’Connell’s on aidohkoa tunnelmaa jo vuodesta 1996 tarjonnut irkkupubi ( huom! ei saa sanoa irkku, ellei ole käynyt Irlannissa), joka näin ensilivekäynnillä osoittautui myös ihan mainioksi keikkapaikaksi. Joskus takavuosina oli tullut kietaistua mestoilla joku yksittäinen pintti, mutta liveillat täällä olivat vielä korkkaamatta. O’Connell’s on ihan oikea pikku keikkavenue, ei mikään suomirockin bronttosaurusten kyllästymiseen asti jankkaama ”pizzerian nurkka”. Täällä on valot, monitorit ja miksaustiski. Näkyvyys lavalle on hyvä, kun saapuu ajoissa, paikka sijaitsee aivan kaupungin ytimessä, ja soittoajat on talon asujaimiston suojelemiseksi erittäin aikuismaiset. Keikat alkavat klo 20, ja päättyvät kympin uutisiin, lavalla nähdään usein nousevia tulevaisuuden lupauksia, ja myös erittäin kiinnostavia paikalliscomboja. Liveiltojen lisäksi paikka tarjoaa mm. englanninkielistä stand-upia, jota sitäkään ei ihan joka pizzerian nurkassa kuule.

Paikalle houkutteli nelihenkinen oululaisyhtye Lanai, joka kiertää 13 vedon kevätrundiaan, tuoretta esikoisalbumiaan ”Ship’s Bell” juhlistaen. Ja mikäs on juhlistaessa, bändin debyytti on sitä laatua, että moni saisi ottaa mallia. Siitä, miten ulos tuonne ei kannata lähteä, ennenkuin on valmis, tai on jotain annettavaa. Huolella ja paneutumisella kypsytetty esikoisalbumi on jo nyt vuoden kotimaisia kiekkoja, tapahtuu mitä tapahtuu. MOT, mikä on todistettavissa levyyn tutustumalla. Ja jos saa olla ihan umpirehellinen, O’Connellsin liveiltaan houkutteli vieläkin enemmän sen avaaja, tänään soolona esiintynyt Ivory Woods-nokkamies Jussi Alamikkelä.

Ivory Woods on illasta ja paikasta riippuen jopa kahdeksanhenkinen bändi, soittokaverikollektiivi. Mutta myös akustiset soolokeikat Alamikkelä, bändin biisintekijä ja perustaja, soittaa nimellä Ivory Woods. Tällä kertaa kuultiin reilun puolen tunnin otanta Ivory Woodsin yhden EP:n ja yhden pitkäsoiton laajuisesta tuotannosta. Ja sanotaan se nyt tähän väliin, pois kuleksimasta, että Ivory Woods on kovinta englanninkielistä rockmusiikkia tästä maasta aivan järjettömän pitkään aikaan, lavalla nähtiin kenties tämän hetken armottomin englanniksi esiintyvä kotimainen biisintekijä. Sainpahan sanottua. Asia selviää ottamalla tarkasteluun Ivory Woodsin eponyymi esikoisplatta (2017), ja sitä seurannut, viimevuotinen ”All The World Is Yours”-EP. Biisit kuten vaikkapa ”Fahrenheit”, joka nytkin soi kohti lyhyen setin loppua, ovat maailmanluokkaa. Ivory Woodsin tähtäin bändinä on päästä kotimaisista ”pizzerian nurkista” pidemmälle, ulkomaille, ja kerrankin on helppo olla samaa mieltä, että juuri sinne bändi kuuluu. Alamikkelä on Oulun Jesse Malin ja Suomen Ryan Adams yhtäaikaa, mutta mikään vertailu ei silti tietenkään tee oikeutta Ivory Woods-biisien persoonalliselle otteelle. Itse bändi kutsuu musaansa alternative folkiksi, mutta sekin maistuu nyt nähdyn livevedon jälkeen ahdistavan rajoittavalta polttomerkiltä. Ivory Woodsin biiseissä ja etenkin sen bändisovituksissa kaikuu pohjoisenglantilainen, isosti ilmava brittirock, ja aavemaisen lavea americana yhtäaikaa.

Lyhyen settinsä aikana Ivory Woods alias Alamikkelä vaihteli kahta akustista kitaraa, biisit soivat ytimeensä riisuttuina, ilman kommervenkkejä. Miehen lauluäänestä tulee paikoin mieleen mainittukin Malinin poika, ja joissain kohdin peräti Liam Gallagher. Siviiliammatiltaan englannin kielen puhetyöläisenä, Alamikkelällä on kieli hallussa, ja sitä aivan liian usein enkun lausumiseen linkittyvää ohutta (eikä aina edes niin valtavan ohutta) myötistä ei tarvitse näillä keikoilla tuntea. Se on iso ja merkittävä lisä Ivory Woodsin valmiiseen ulkomaille lähdön pakettiin. Kakkosena soinut ”Cranes” on aivan mykistävän komea biisi, mutta kun se ei edes ole ainoa. Puoleen tuntiin ei mahtunut huonoa hetkeä, ja sikäli vakuuttavasti Ivory Woods toimitti, että salin takaosan esiintyjästä täysin vähät välittänyt kaakatuskin jäi ainakin hetkittäin omaan arvoonsa. ”All The World Is Yours”-EP:n nimibiisistä jäi suorastaan korvis eli korvamato vielä seuraavaankin päivään. Setin päättäneeseen erittäin erittäin kauniiseen ”Northern Soul”-biisiin Alamikkelä sai kaverikseen illan pääbändin kitaristin Petri Kuuselan. Seuraan tilannetta, ja kun Ivory Woodsin voi nähdä bändikeikalla, olen paikalla.

Pienen rouduutauon jälkeen lavan otti haltuun Lanai. Setin avasi tuoreen, pitkään kypsytellyn albumin aloittava ”Hold onto Nothing”, ja heti sen perään soitettiin aivan häkellyttävän hieno biisikaunokki, albumin sulkeva ”I Have Been There”. Tässä kohdassa keikkaa tuli ensimmäistä kertaa mieleen Steve Earle, ja ymmärrämme, että tämä on todella paljon sanottu. Mielleyhtymä syntyi Kuuselan kitaroinnista, biisirakenteista, ja rytmiryhmän lämpimänrouheasta The Dukes-soundista. Ja vaikka jollain tapaa bändin paras terä ehkä keskittyikin aivan alulle settiä, oli klo 22:n lavallaliikkumiskiellon hetkellä kuitenkin tunne, että älkää nyt vielä lopettako. Illan ainoa cover, Quiles and Cloud-laina ”All My Trouble Gone” todisti sekin lähinnä Lanain oman biisimateriaalin erinomaisuutta. Lopulla settiä kuultu, vielä levyttämätön ”Heaven” puolestaan alleviivasi, että esikoislevy ei ole onnellista sattumaa, vaan että jatkoa seuraa. Lanain ainutlaatuisen laadukas, laveaa Heartworn Higwayta rullaava americana, johon maustuu mukaan kuin salaa skandinaavisen kansanmusiikin kaikuja, ei olisi kuitenkaan niin ainutlaatuista, ellei kaiken yllä soisi Tanja Torvikosken aivan järkyttävän kaunis lauluääni. Se, yhdessä Kuuselan tyylikkään kitaroinnin kanssa, ja biisintekijäparin saumaton yhteisymmärrys, voi viedä pitkällekin. Tai toivottavasti vie. KG

Don McLean (us) @ Tampere-talo 19.10.2018

Kun tuolloin 24-vuotias aloitteleva laulaja-lauluntekijä Don McLean vuosien 1969-70 aikana vastaanotti legendaarisesti 72:n eri levy-yhtiön kieltävän vastauksen esikoisalbuminsa ”Tapestry” julkaisua koskien, saattoi nuoren miehen usko olla lievästi ilmaistuna koetuksella. Mutta kärsivällisyys palkittiin, amerikkalainen unelma otti omansa, julkaisija löytyi. Vuotta myöhemmin asiat olivat jo kovin toisin. ”Tapestry”-albumin raidasta ”Castles in The Sky” oli tullut pikkuhitti ja isomman levylafkan ovet aukesivat samalla. Ne ovet kuuluivat United Artists Recordsille, ja yhteistyön heti ensimmäinen hedelmä, kakkosalbumi ”American Pie” lokakuulta 1971, ja etenkin sen marraskuinen ykkössinkkulohkaisu räjäyttivät pienen pankin. Loppu onkin, parisen viikkoa sitten 73 vuotta täyttäneen Don McLeanin elämässä ja lauluntekijän uralla, sitä kuuluisaa historiaa. Mutta myös vahvaa nykypäivää. McLean taustabändeineen nimittäin osoitti Tampere-talon pienen salin illassa, että annettavaa on yhä, kiertuevuosia on jäljellä ja jonnekin Johnny Cashin ja Elviksen puolenvälin maastoon putoava karismaattinen laulusoundi on yhä komeassa kunnossa. Edellisiltana Helsingin Savoy-teatterin keikka oli ollut loppuunmyyty, aivan siihen ei Tampereella päästy, mutta erittäin hyvään meininkiin ja rock’n’roll-iltapuhteeseen kylläkin. Arvostus Tampere-talolle siitä, että edelliskerran Suomessa vuonna 2012 vieraillut maailmanluokan lauluntekijä saatiin nyt myös maakunnallisemmalle keikalle.

Täsmälleen ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan asteli McLeanin nelihenkinen bändi lavalle, ja hetikohta perään maestro itse, toki vanhan liiton tapaan asianmukaisesti englanniksi kuulutettuna. Kaikkiin tunti ja neljäkymmentä minuuttia kellottaneen keikan biiseihin McLean soitti itse akustista kitaraa, supertaitavien Nashvillen miesten bändi hoiti nyanssit ja välillä ilahduttavan raskaskätisetkin pohjat. McLean totesi jossain puolenvälin spiikissään, että jokainen ilta on erilainen, settilistoja ei käytetä. Totta tosiaan, lattioilla tai kaappien kyljissä ei mitään paperilappuja näkynyt, ja ainakin kerran Donin seuraava biisivalinta oli suorastaan yllättää bändin.

Ilta lähti todella tämäkästi käyntiin Johnny Cashin ”So Doggone Lonesomilla”, joulukuun 1955 ”Folsom Prison Blues”-seiskatuumaisen B-poskella. McLean kertoi bändin mielellään soittavan Cashin rokettirolleja soundchekeissään, ja noista treenisessioista olikin jäänyt illan molempiin Cash-tulkintoihin erittäin tiukat jäljet. Tuttuun ja totuttuun tapaan kakkosena soi, niinkuin niin monena muunakin sinänsä settilistattomana iltana, Buddy Hollyn ”Everyday”.

Ikääntyvässä McLeanissa on artistina jotain samaa kuin Bruce Springsteenissa. Vaikka tietää kirjoittaneensa ns. taivaspaikkansa jo alle kolmenkympin iässä, vaikka tietää arvonsa ja asemansa mestarillisena lauluntekijänä koko rockmaailman mittakaavassa, voi silti arvostaa suuresti myös juuriaan, ja muita taidokkaita lauluntekijöitä. Ja soittaa runsaalla kädellä näiden tuotantoa illasta toiseen lainatavarana, vaikka omakin katalogi on priimakunnossa. Mainittu pomostaiteilija tuli mieleen myös esiintyjänä, kun McLean pysäytti kellot ja katsomon hengityksen aivan häkellyttävän upealla ”And I Love You So”-tulkinnallaan. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Iso havainto oli sekin, että vaikka McLean kirjoitti yhden isoimmista hiteistään hyvin nuorena miehenä, teksti sopi vielä huimasti paremmin vanhan, paljon nähneen, kahdesti eronneen miehen suuhun. ”And I Love You So’nMcLean spiikkasi itseironisesti, että tämä lienee kaikkein käytetyin ja kuulluin biisi maailman hisseissä ja aulatiloissa. Mutta hyväähän ei soittamalla saa puhki, minkä tiesi myös biisin maaliskuussa 1975 ”Today”-albumilleen levyttänyt muuan Elvis Presley, joka myös esitti laulun käytännössä jokaisessa konsertissaan tuon jälkeen kuolemaansa asti.

Alulla settiä kuultiin kaksi peräkkäistä tulkintaa ”American Pie”-läpimurtolevyltä, ensin kaunis ”Crossroads” ja sitten jäätävän upea ”Winterwood”. Tampereen illassa kuultiin McLeanin tuoretta tuotantoa peräti kolmen stygen verran, aiemmin kiertueella on tyydytty yleensä kahteen. Yhdeksän vuoden levytystauon jälkeen ilmestyneen, tämänvuotisen ”Botanical Gardens”-albumin raidoista kuultiin nimibiisi, ”The Lucky Guy”, sekä ihan rätväkästi lanannut ”Rock’n’Roll Your Baby”, missä varsinkin ja ihan viimeistään bändi pääsi näyttämään osaamistaan ja tiukkuuttaan. Keikan keskisuvannon merkiksi Don istui alas baarijakkaralle ja tulkitsi muutaman kaihoisan kantriblueskipaleen, joista puhuttelevimmin kulki Casey Bill Weldonin ”I’m Gonna Move to The Outskirts of Town”, klassikko peräti vuodelta 1936.

Herkästi tulkittu ”Empty Chairs” osoitti osaltaan sekin, että vuoden 1971 ”American Pie”-albumi on yksinkertaisesti yksi koko rockhistorian kovimmista kiekoista, vaikka jonkinlaista aliarvostusta Don McLean onkin aina saanut urallaan kokea. Väliin miehekkään heartlandisti  rullannut ”Jerusalem”, ja sitten se toinen iso hitti ”American Pie”-albumilta, eli Vincent van Goghin väärinymmärretylle neroudelle ja kaltoinkohdellulle ihmisyydelle omistettu ”Vincent”, van Goghin ”The Starry Night”-maalauksesta (1889) inspiraationsa saanut klassikko. ”Vincentin alkusoinnut kirvoittivat jo erittäin myötäsukaisen tamperelaisyleisön keskuudessa alkuaplodit. Ja jykevä tulkinta biisistä kuultiinkin, kun ensin McLean oli kertoillut millä ylpeydellä on seurannut nuorten poptähtien ottaneen laulun keikkaohjelmistoihinsa viime vuosina.

Bändin esittelyn McLean hoiti hartaudella, ja varmisti välisuosionosoituksista huolimatta, että jokainen salissa kuuli kunkin muusikon nimen. Arvostus ja hyvä henki tuli läpi, ja bändillä itselläänkin tuntui olevan ihan mainio ilta. Ja mikäs siinä, päästä Nashvillen studiosessioista Eurooppaan tuulettumaan, legendasmiehen messiin, joka ilta riittävän mielenkiintoisesti elävällä ohjelmistolla. Jos jotain bändistä nostaa pitäisi, onneksi ei pidä, nostaisin The Time Jumpers-yhtyeessäkin soittavan basisti Brad Albinin linjat, sekä pianisti Tony Miglioren muutamat erittäin laadukkaat, suorastaan roybittanit soolokilkutukset. Ei ihme, että Migliore toimi vuosia itsensä Chet Atkinsin musical directorina, ja jatkaa nyt samassa roolissa Don McLeanin komeasti yhteen hioutuneessa bändissä. Joka soi aivan erityisen ryhdikkäästi loppuliukuun johdattaneessa Johnny Cash-numerossa ”Folsom Prison Blues”. Ilman ”American Pie”-superhittiähän Don McLean ei ole päässyt yhdestäkään konserttisalista ulos vuosikymmeniin, eikä päässyt nytkään. Ei tosin yrittänytkään päästä. Moni oli tullut pääosin tätä varten, tai ainakin tämän jokatapauksessa kuullakseen. Levyllähän alkuperäinen versio kellottaa peräti 8 ja puoli minuuttia, ja pitkään hittiä nytkin yleisönlaulatuksineen soitettiin. McLean käännätytti valot yleisöön ja antoi sen laulaa sydämensä kyllyydestä. Olisiko McLean enää yli seitsemänkymppisenä Euroopassa, ellei Madonna olisi coveroinut tätä megatronhitiksi keväällä 2000? Mene tiedä, mutta kiitetään nyt varmuuden vuoksi tässä Madonnaakin. Jostain syystä McLeanin isoin hitti, ja tunnetuimmista biiseistä tunnetuin, ei oikeastaan omalla kohdalla onnistunut tuntumaan juuri missään, olihan jo kuultu aivan plasmat seisauttavat versiot samaisen läpimurtoalbumin sinänsä jopa paljon paremmista biiseistä. Kaikki arvo sinänsä ”American Pielle”, biisille jossa aina ikimuistettavasti ”music died”. Ja vaikka musiikin kuolema laulussa referoikin lentokoneonnettomuuteen 3. helmikuuta 1959, jolloin Buddy Holly, Big Bopper ja Ritchie Valens menettivät nuoret elämänsä, referoi se yhtä hyvin tänä päivänä laulunteon taidon ja arvostuksen alennustilaan, johon McLean on monesti viitannut viimeaikaisissa haastatteluissa.

Illan settilista tässä vielä kokonaisuudessaan: https://www.setlist.fm/setlist/don-mclean/2018/tampere-talo-tampere-finland-3396f0d5.html

Hienoa kuitenkin, että musiikki pysyi elossa ainakin tähän päivään saakka, jotta saimme kokea todella laadukkaan illan folkin ja rockin parissa, itsensä Don McLeanin seurassa. Olen ollut paikalla, kun Don McLean tulkitsee laulunsa ”Vincent”. Yliviivaus pakko nähdä-vihkoon. McLeanilla oli kunnia, ihan toki tietämättään, olla myös tämän sivuston 200:nen juhlabloggauksen aiheena. KG

Metsatöll (est), Idisi (rus), 7 Stout Clan @ Hämeen Keskiaikafestivaali, Linnanpuisto, Hämeenlinna 17.08.2018

Edellisestä otannasta eestiläisen Metsatöllin keikkakuntoon oli kulunut jo peräti kuusi vuotta, mutta kun Hämeen Keskiaikafestivaali (joka täksi vuodeksi oli muuttanut nimensä siis markkinoista festivaaliksi) tarjoaa mahdollisuutta nähdä bändin peräti kotikaupungissa, on tietenkin oltava paikalla. Ja toki luvassa on festivaalin musiikkitarjonnassa muutakin mielenkiintoista, ainakin paperilla.

Metsatöll on yksi parhaista eestiläisistä bändeistä ikinä, ja käsityskykyni rajoissa myös kaikkien aikojen eniten myynyt edelleen, tai ainakin kärkikahinoissa. Se ammentaa melodiansa ja lyriikkansa maansa muinaisuudesta ja mytologiasta. Bändi soittaa pitkälti alkuaikojensa kokoonpanossa, Markus Teeäär (kitara ja laulu) ja Lauri Öunapuu (perinneinstrumentit) täysin alkuperäisinä jäseninään vuodelta 1999. Basisti Kuriraivo Piirsalu liittyi mukaan jo seuraavana vuonna. Miehet kannujen takana ovat vaihtuneet, pitkäaikaisin rumpali Marko Atso jätti bändin viime vuonna, uusi mies Tonis Noevere on lunastanut paikkansa mainiosti, ainakin Hämeenlinnan keikan perusteella. Ja hei, olenko se vain minä, mutta onko bändissä nyt kaikin puolin parempi fiilis? Ainakin tunnelma yleisön suuntaan näytti erittäin hyvältä,  joskus takavuosien useammallakin keikalla aistittavissa ollut nihkeys loistaa poissaolollaan. Tiedän sikäli mistä puhun, että olin ennen Keskiaikafestivaalien vetoa nähnyt virallisesti kahdeksan Metsatöll-keikkaa ja muutaman vielä lavan takaa siihen päälle. Oli todella hieno fiilis nähdä näin hyväntuulinen ja veljellinen Metsatöll kotinurkkien lauteilla. Sitäpaitsi, keikka oli samantien yksi parhaista bändiltä näkemistäni. Rentous, vapautuneisuus, rutiini, taituruus; siinä Metsatöllia tänä päivänä leimaavia avainsanoja. Eikä siinä kaikki, yhdeksän nähtyä keikkaa takaavat orkesterille edelleen jatkuvan ykkössijan useimmin näkemänäni ulkomaan bändinä.

Metsatöll aloittaa todella tymäkasti muutamalla lyhennetyllä biisiversiolla, ikäänkuin esitelläkseen itseään ja soundiaan myös ensikertalaisille, joita taatusti tämäntapaisen festarin yleisö paljonkin sisältää. Alueella on illan aikana liikkunut hämmentävän vähän väkeä, paljon takavuosia niukemmin, mutta Töllin aloittaessa lavanedusta tiivistyy, ja aikaiseksi saadaan kuin saadaankin kunnon kinkerit. Bändi soittaa Linnanpuiston ulkolavalla ja soundi onkin kertakaikkisen mainio. Metsatöll soittaa aina todella kovaa, ja aika monta otantaa bändistä onkin itsellä Tallinnan RockCafen betonipylväiköstä, missä lujaa luukutettu folk metalli ei välttämättä aina ole kuulostanut täydellisen timantilta. Mutta nyt kuulostaa. Laurin ja Markuksen vuorolaulu tulee komeasti läpi, kummankin ominainen soundi myös. Ja ennenkaikkea, Laurin säkkipilli, kantele, jouhikko ja muut perinnesoittimet saadaan esille arvoisellaan tavalla, sillä ilman niitä ja eestinkielistä runouttaan Metsatöll ei olisi edes olemassa, tai se olisi yksi kymmenestätuhannesta tylsästä alan louhijasta.

Metsatöll.

Alulla keikkaa tehokkaimmin tamppaavat ”Metslase Veri” ja ”Must Hunt”, kumpikin bändin viimeisimmältä studioalbumilta ”Karjajuht” (2014). Tämäkin on ilahduttavaa, tuoreehkot biisit ovat välittömiä keikkaklassikoita jo pian synnyttyään, biisikynä ei ole tylsymään päin. ”Karjajuhtin jälkeen ilmestyi kokoelma vuonna 2016, ja nehän ovat aina välitilinpäätöksiä, sitten vaihtui rumpali. Ja nyt näyttää bändillä olevan uusi smurgula katapultissa, tuoreet tervat airoissa. Seuraavalta studiolevyltä on helppo odottaa aikamoisen hyvää.

Markus ja Lauri spiikkaavat kumpikin erinomaisella suomen kielellä, ja lauluvastuukin jakaantuu nyt takavuosia enemmän herrojen kesken. Moniin biiseihin stemmalaulu lähtee peräti koko bändin voimin. Suomelle omistettu ”Kivine Maa” herättää yleisönkin jo viimeistään, vastaanotto pimenevässä elokuun illassa on mainio. Keskiaikaleirin savut, kärtsättävän sian, nuotioiden ja taottavan raudan dunkkikset risteilevät ilmatilassa, lavan taustalla kohoaa iltavalaistu keskiaikainen linna; kyllä täällä halutessaan tunnelmaan pääsee.

Perinnesoittimia hallinnoivan Laurin tulkitsema ”Saaremaa Vägimees” on nykysetin vanhin biisi, vuoden 2004 esikoisalbumilta ”Hiiekoda”. Eestin kieltä jonkin verran, jos ei nyt tohdi sanoa osaavana, mutta relatiivisen paljon ymmärtävänä, Metsatöllin tekstien seuraaminen on keskimäärin helpompaa kuin keskivertokeskiaikakansalaiselle. Silti, jokin bändin tavassa toimittaa on sellaista, että sanoma tulee läpi, väitän, vaikka ei tajuaisi sanaakaan. Välispiikit auttavat toki. Metsatöllia on vuosien mittaan taatusti painostettu ryhtymään geneeriseksi thrash metal-juntaksi ja vaihtamaan kielensä enkuksi, mutta muun muassa siksi, ettei se ole suostunut, arvostan bändiä todella paljon. Ja voin nähdä bändin keikan milloin tahansa, missä tahansa, semminkään kun se ei vaikuta soittavan huonoja vetoja.

Vastikään kymmenen vuotta täyttäneeltä ”Iivakivi”-albumilta soi hiljattain ohjelmistoon kaivettu ”Veelind”, ja hyvä niin, se tuo asiallista vaihtelua nykysettiin. ”Ulg”-albumin (2011) jälkeinen ärhäkkä thrash metal-vaihe tuntuu olevan bändin tyylihistoriassa ohimennyt, itse näin sillä kaudella toki muutaman todella raivokkaan keikan, mutta kyllä juurilleen uskollinen, folkimpi Metsatöll on kuitenkin se oikeampi. Eestin susi ulvoo edelleen, ja jos joku väittäisi, että elämänsä kunnossa, allekirjoittaisin.

Tuoreimman albumin täsmäiskuisin raita on tänään ”Torrede Kohtudes”, mutta koko mainion, rennon ja energisen Tölli-illan kruunaa kuitenkin oma ehdoton suosikkini, ensimmäisenä encorena kuultava, viiltävän kauniisti kansanmusiikkipoljentoinen ”Minu Kodu”. Suorastaan yllättävän pitkään bändi saa luvan soittaa, vaikka lava ja soitto suuntaa itsensä kaupunkiin päin, ja lähikortteleiden asujaimistossa taatusti joku asukasyhdistysaktiivi jo a) narskuttaa proteesejaan, ja b) laatii vielä bändin soittaessa tekstaria Kaupunkiuutisiin, miten kaikki yhteisöllisyys, viihtyminen ja laadukkuus pitää siirtää Linnanpuistosta pois. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Keskiaikafestivaali ei siis enää ole markkinat, vaan vähemmän rahvaanomainen festivaali. Mutta mitäpä, jos nimenvaihdoksen myötä mietittäisiin myös uudistuksia konseptiin. Tai muistettaisiin vaikka ensi vuonna myös markkinoida tapahtumaa, ennenkuin se kuihtuu keskiaikaharrastajien keskinäiseksi pikku piirien larppailuksi. Jos väki katoaa, tai ei ymmärrä tulla, myyjät ja esiintyjät kaikkoavat ja tapahtuma kuihtuu. Ja vaikkapa vain, koska kaikella nykytietämyksellä Metsatöllin keikka on ainoa Suomessa koko kuluvana vuonna, olisi tapahtuman tiedottamiseen kannattanut käyttää muutakin metodia, kuin ihmisten luontaista uteliaisuutta.

Venäläinen, neljän nuorehkon naisen kollektiivi, moskovalainen Idisi soittaa instrumentaalista muinaisfolkiaan kahden sylirummun, säkkipillin ja nimeämättömäksi jäävän…niin, pillin säestyksellä. Rapia puoli tuntia on toisiaan muistuttavia biisejä aivan riittävästi, vaikka sanottava on, että Idisin setti on varsin viihdyttävä. Hyvää vaihtelua esitykseen tuo Finntroll-cover, joka sekin vedetään instrumentaalina. Kansa vaatii Idisiltä pari encoreakin, siksi hyvin Venäjän eteeristen valkyrioiden keski-ja myöhempienkin aikojen folkmelodiat käyvät kantahämäläisen jalaston alle. Sitäpaitsi, korkealle nousee hattu aina, kun joku on opetellut laadukkaasti soittamaan säkkipilliä. Itse kerran vempeleen äänentuottoa kokeilleena voin todeta, että jos pihinä kuuluu äänentuottajan klyyvarista, tai alempaa ja taaempaa, joku ei ole oikein.

Idisi.

Kotimainen kelttipunkbändi 7 Stout Clan soittaa, no jalkain alle niinikään mahdollisesti kovastikin käyvää…no, kelttipunkkia. Mutta olepa näissä lajityypeissä persoonallinen, niin ei olekaan enää ihan helppoa. Bändillä on omiakin biisejä, joista ”Bastards Clap Your Hands” nostattaa kiltin helmat korkeimmalle, mutta silti Hämeenlinnan keskiaikaan painuvassa illassa coverit soivat parhaiten, niinkuin nyt se pakollinen Pogues-veto, tosi komea tulkinta. Myös 1800-luvun irlantilaisen folk-klassikon ”Mrs.McGrath” ottaminen ohjelmistoon on erittäin arvostettavaa, mutta kun kerran on kuullut tämän livenä Bruce Springsteenin ja Seger Sessions Bandin toimittamana, ei voi olla takaraivonsa mustassa laatikossa haluamattaankin vertailematta, mikä ei tokikaan tee oikeutta kenellekkään. KG

Yarr-Harr plays Alestorm @ Albertin Kellari, Hämeenlinna 20.01.2018

Harvemmin, ellei peräti hyvinkin harvoin tulee oikein etsiytymällä etsiydyttyä coverbändien, tai suoranaisten tribuuttiorkestereiden ääreen, niissä omankin materiaalin kanssa kiertävissä riittää kahlattavaa. Hämeenlinnan lauantai-ilta ei ihan ollut tammikuussa kuumimmillaan noin livetarjonnan suhteen, joten ratkaisuksi koitui katsastaa mainiossa oluthuone Albertin Kellarissa ainakin paperilla kiinnostava tribuuttikonsepti, lahtelainen Yarr-Harr. Bändi soittaa pelkästään Skotlannin Perthissä vuonna 2004 perustetun Alestormin biisejä. Alestorm on johtavia orkestereja genressään, joka siis on folkpoljentoinen merirosvoheavy (ja toki ymmärrämme, miten heavy tässä yhteydessä lausutaan), piraattimetalliksikin kutsuttu. Joskaan kovinkaan moni alan maailmanluokan yrittäjistä ei nyt niin kovin heavy ole, ehkä raskain esimerkki on jo vuonna 1987 genrellekin oikeastaan koko nimen ja suunnan antaneen klassikkoalbumin ”Under Jolly Roger” julkaissut saksalainen Running Wild. Ja sitten on Alestorm ja yhdysvaltalainen Swashbuckle, siinä alan edelleen kolme kovinta ja menestyneintä.

Vain Lahdesta voi tulla bändi, joka valitsee tributoida merirosvoteemaista skottiorkesteria. Lahdella on huumorirockin ja kieliposkisuuden kanssa niin pitkä historia, että siinä lajissa ei Suomessa ole Lahden voittanutta. Raggars, Sleepy Sleepers, Turo’s Hevi Gee, ja nyt myös Yarr-Harr, joka väittää tulleensa perustetuksi jo 1741. Olisikohan kryptinen viittaus merten kaappaushistorian hiukan hiljaisempaan vuoteen 2014? Yarr-Harr oli nyt ensimmäisellä keikallaan Hämeenlinnassa, ja sai taatusti Albertin Kellarin teemaillassa tukun uusia ystäviä, ja tullee hoidetuksi taatusti näille nurkin takaisinkin, sikäli rennosti nousi kantahämäläisten kannat kattoon, harvoin näkee. Bändin solisti, varakapteeni Andersson muistikin vuolaasti kiitellä yleisöä paitsi tanssilattian täytöstä, myös monen kohdalla aika järkyttävän hienolla pieteetillä hoidetusta teemapukeutumisesta. Illan isoin lippu nousee niille kolmelle herralle baaritiskin maastossa; kolkkahatut, röyhelöpaidat, kultaiset korvarenkaat, silmälaput, luurankotakit ja pistoolit. Mahtavaa paneutumista.

Albertin Kellari on kertakaikkiaan mainio mesta, harvassa paikassa tulee samalla tavalla olo, näin pikkukaupunkimeiningeissä ainakaan, että ovet ovat auki ns. kenen tahansa kävellä kadulta sisään. Albertin liveillat ovat järjestään ilmaisia, soitto alkaa aikuisten aikoihin, ja sitä kautta päättyykin varsin asiallisiin kellonlyömiin. Paljon nähdään Albertissa kevyemmällä kalustolla liikkuvia, akustisiakin artisteja. Ennenkaikkea Kellarin tarjonta tuo erittäin ansiokkaan ja tärkeän vaihtoehtoisen lisän kaupungin livetarjontaan. Ja mikään tarjonta tai vaihtoehtohan ei pysy pystyssä, ellei jengi käy keikoilla. Käydään siis. Soittajille töitä.

 

Viisimiehiselle Yarr-Harrille Albertin tai Allun pikkuinen lava oli poikkeuksellisenkin pikkuinen, eikä kellaritila ehkä ole näilä volyymeillä soitettuna ihan parhaimmillaan, mutta hämmästyä piti, miten jopa laulu ja välispiikit kuitenkin tulivat kohtuudella läpi. Ensimmäinen Alestorm-piraattihumppa meni vielä soundiin mukautuessa, mutta  vuoden 2008 esikoisalbumin ”Captain Morgan’s Revenge” avausraita ”Over The Seas” polki jo saappaanraksia lattiaan todella asianmukaisella tavalla. Jollain tapaa rennoimpia nykäisyjä Yarr-Harrin setissä olivat myös kakkosalbumin ”Black Sails at Midnight” (2009) raita ”Leviathan”, sekä tietenkin varsinaisen, ja varsin kompaktin mittaiseksi itseasiassa jääneen setin viimeinen veto, eli ”Captain Morgan’s Revenge”. Myös Alestormin viimeisimmältä albumilta ”No Grave But The Sea” (2017) löytyvä ”Mexico” soi todella napakasti, ja osoittaa ettei Alestorm-kapteeni Christopher Bowesin sävellyssulkakynä nyt ainakaan kovin vakavasti tylsymässä ole. Boweshan soittaa, lauluhommien ohella, keytaria, ja niin pitää toki soittaa tribuuttibändinkin kipparin, eli Kapteeni Saarisen. Ja sanomattakin on selvää, että Yarr-Harr kunnioittaa tributoitavaansa myös alan kostyymeillä ja meikeillä, joskin hyvin vapaalla kädellä, Pirates of The Carribean-elokuvien hengessä enemmänkin kuin pukuhistorialle uskollisesti. Mainio kunnianosoitus Alestormille, tämä Yarr-Harr. Itse pääbändi onkin tulossa Nummirockiin 2018, mutta annas nähdä, pääseekö sinne tänä(kään) vuonna. Pitää kuitenkin hoitaa nämä raskaamman piraattifolkin kolme kovinta nyt vähintäinkin jossain kohtaa jossakin. Sillä aikaa Yarr-Harr tekee ansioitunutta tribuuttiaan, ja muistutti taas että keikkaharrastukseenkaan ei kannata aina ja kaikkialla suhtautua aivan järjettömän vakavasti. Joskus eksyily ja extempoilu tuottaa ihan hauskoja hetkiä. Aina oppii jotain uutta. KG

Lucinda Williams (us), Darling West (no) @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 28.08.2017

Lucinda Williams esiintyi edellisen kerran Helsingissä toukokuussa 2013, ja jotain maagista tuossa Finlandia-talon illassa on ilmassa ollut, siksi lämmöllä ja hehkutellen roots-ja americanayleisö on keikkaa muistellut. Nyt tarjoutui onneksi meille edellisen kerran hassanneillekin uusi tilaisuus nähdä ja kokea vuonna 1978 uransa aloittanut ja vuosikymmenten myötä yhdysvaltalaisen lauluntekijäparhaimmiston aivan terävimpään kärkeen tiensä taistellut Williams. Tämänkertaisessa illassa Williams bändeineen tarjoili laadukkaan puolitoistatuntisen peruskeikan, legendaarisen maagisesta vedosta jos nyt ei ehkä voikaan puhua. Mutta ei joka kerta tarvitsekaan voida.

Helsingin Juhlaviikot ansaitsee artistien esille-ja maahantuojana kyllä todella korkean arvosanan. Tänäkin vuonna ulkomaan vierailijakattaus oli sanalla sanoen huikea, Daniel Lanois, Stax Recordsin soul-legenda William Bell, Trinidadin ääni Calypso Rose ja tulevaisuuden iso brittinimi Sundara Karma (josta myöhemmin lisää), vain muutama mainiten. Huvilateltan ohjelmistoon jo pelkästään, on joka elokuu jossain muodossa pakko suhtautua. Ilman Juhlaviikkojen kesänpäättäjäisiä Helsingin vuotuinen konserttitarjonta olisi minimissäänkin kapeampi, jos kohta paljon köyhempikin.

Illan avasi minuutilleen ja sovitusti klo 19 lavalle kuulutettu norjalainen Darling West, vuonna 2011 Oslossa perustettu folk/americanatrio, joka on alan piireissä kovissa nousuissa. Ennakkotiedot hehkuttivat bändin soinnissa kuuluvan paitsi Nashvillen kaikujen, myös Norjan vuonomaisemien, mutta itse en jälkimmäisiä kyllä kuullut. Eikä siinä mitään, amerikantraditio soi bändillä niin hyvin, että itse en jäänyt kaipaamaan hardangerinviuluja tai munniharppuja. Darling Westiltä ilmestyi vuosi sitten kakkosalbumi ”Vinyl and a Heartache”, jonka nimibiisi toimikin yhtenä parhaimmista peräti 50-minuuttiseksi venyneessä lämppärislotissa. Nöyrällä asenteella hoidettu keikka ei kuitenkaan tuntunut minuuttiakaan liian pitkältä, ja suurin osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä, vastaanotto oli lämmin ja bändi niin kiitollinen, että harvemmin näkee. Kitaristi-laulaja Tor Egil Kreken tunnustikin, että kun tarjous tulla Helsinkiin avaamaan Lucinda Williamsille tuli, se oli kuin ”olisi voittanut miljoona dollaria”. Darling West otti leiviskästään kaiken irti, ja sai taatusti muutaman uuden pidemmänkin tähtäimen kuuntelijan, ja niinhän hyvien keikkojen on tarkoituskin toimia. Ja jos biisikynä pysyy yhtä terävänä kuin vaikkapa aivan järjettömän kauniin ”Lonelinessin” kohdalla, hätää ei ole. Bändin kunniaksi on myös sanottava, että setin ainoa cover, Fleetwood Mac-standardi, tuntui koko keikan laimeimmalta biisiltä. Plakkarissa Darling Westillä on jo Norjan Grammy eli Spellemannprisen parhaasta countryalbumista viime vuodelta. Bändin kolmi(kin)ääninen laulu ja laaja instrumenttivalikoima (pedal steel, banjo, mandoliini, huuliharppu, puoliakustinen jazzkitara ja sähköiset kitara ja basso) pitävät homman persoonallisena, ja kovasti Nashvilleen kallellaan olevat laulut ankkurin vahvasti kiinni countryn perinnesedimentissä. Mari Krekenin kaunis lauluääni ja bändin harvinaisen nöyrä asenne hoitanevat loput esteet matkalle (toivottavasti) pitkälle.

huvilateltta2017_darling_west_joonas_brandt0511

Kuva: Joonas Brandt.

Lucinda Williams taisteli itseään yli kymmenen vuotta vaihtoehtoisemman countryn ja americanan eturiviin jo vuodesta 1978 lähtien, kirjoitti ja esitti lauluja vailla merkittävämpää huomiota. Vuonna 1988 julkaistu kolmosalbumi ”Lucinda Williams” sisälsi laulun ”Passionate Kisses”, jonka Mary Chapin Carpenter myöhemmin levytti hitiksi, ja joka takasi Williamsille ensimmäisen Grammy-palkinnon 1994. Suosio oli siis jo hajullaan, mutta vasta 1998 julkaistu ”Car Wheels On a Gravel Road” toi Lucindan laajemman maailman tietoisuuteen. Omastakin levyhyllystä albumi toki löytyy, mutta on jäänyt vähäiselle pyöritykselle, varmaankin lähinnä siksi, että sen ympäriltä löytyy muutama muukin levy. Läpimurtoalbumi myi nopeasti kultaa, ”Still I Long For Your Kiss” soi elokuvassa ”The Horse Whisperer” ja Williams kiersi Tom Pettyn, Bob Dylanin ja The Allman Brothers Bandin kanssa. Lucinda Williams tuli jäädäkseen, ja on tänä päivänä yksi kaikkein korkeimmalle kanonisoiduista americanan laulunkirjoittajista. Eikä syyttä.

Monet Williamsin laulut ovat rakenteeltaan äärettömän yksinkertaisia, elleivät välillä peräti hypnoottisen sellaisia, kuten nyt vaikkapa Huvilateltan illan täsmälleen sovittuun aikaan klo 20.45 käyntiin polkaissut ”Protection” (vuoden 2014 ”Down Where the Spirit Meets the Bone”-albumilta). Huvilateltta nousevine katsomoineen ja kangaskattoineen on aina kuulostanut hyvältä, niin tänäänkin. Parhaiten se soveltuukin puoliakustisille artisteille, tai hillitymmillä äänenpaineilla soitatettaville sähköisille. Paitsi että, teltan ulkopuolisen baarin sijoittelulle olisi syytä tehdä jotain. Sieltä kuuluva huuto ja pulina häiritsee paikoin erittäin paljon lämmittelybändien keikkoja, jos kohta niiden yleisöjäkin. Sitäpaitsi, miksi maksaa tämänhintainen lippu ja tinata korkealaatuisten lämppäreiden aikana 7 ja puolen euron oluita kangasseinän takana, kymmenen metrin päässä. Ylimielistä, sanon minä, jos kohta sanon myös, että jokaisen oma asia. Paitsi että se mekkala ei enää ole, pelkästään oma.

Onneksi baari oli Williamsin aloittaessa tyhjentynyt ja silminnähden suurin osa istuimista myös myyty. Hyvä niin, vain täytetyt istuimet voivat taata minkään artistin paluun ikinä takaisin. Kolmantena kuultu, hyvinkin Steve Earle-henkinen ”Drunken Angel” käynnisti keikan todella. Siitä encoreihin asti kaikki oli äärettömän kovaa amerikan rockin juhlaa, mutta tänään encoreosuus ei tuonut mitään lisää itse keikkaan, ja olisikin saanut suorastaan jäädä pois. Erittäin laadukas tunti ja varttinen varsinainen setti olisi tänään ollut juuri mahtavan napakka. Encoren pitkitetyt soolot ja yleisömyönnytysbiisi Nro 1, eli Neil Youngin ”Rockin’ In The Free World” laiskoine kättenläpsytyksineen onnistui jotenkin latistamaan varsinaisen setin huipuista huipuimpia hetkiä, vaikka biisivalinnan tai sen tulkinnan, ei taatusti ollut tarkoitus niin tehdä.

West Memphis”-biisiä Lucinda taustoitti kertomalla laulun pohjana olevan tositarinan kolmesta syyttömänä vankilaan tuomitusta nuoresta miehestä, eli ns. Memphis Threestä. Läpimurtolevyltä ”Car Wheels On a Gravel Road” kuultiin kolme stygeä, eikä voi mitään, kyllä niistä kaksi illan mieleenpainuneimpia vetoja myös olivat, nimittäin jo mainittu ”Drunken Angel”, sekä hartaasti tulkittu häkellyttävän kaunis ”Lake Charles”.  Tänä vuonna 25 täyttänyttä ”Sweet Old World”-albumia Lucinda juhlisti soittamalla siltä niinikään kolme biisiä, niistä jynkky ”Hot Blood” soi komeimmin. Illan kärkikahinoihin nousi myös Patti Smithin julistuksen erittäin kovasti mieleen tuonut hypnoottinen ”Foolishness”, naisasialaulu, ihmisasialaulu. Varsinaisen setin päättänyt tanakan kankinen ”Honey Bee”-rytmiblues kertoi aikuisten välisestä vetovoimasta, se soi pitkänä ja rouheana keikan päättäjänä (jota se oikeastaan olisikin siis voinut olla). Varsinkin basisti David Sutton pääsi louhimaan kunnolla alakerrasta. Lucinda Williams on nyt soittanut jo kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän tämän kokoonpanon kanssa, eli Sutton bassossa, Butch Norton rummuissa ja perkussioissa ja Stuart Mathis kitarassa. Trio tunnetaan myös omillaan, se on levyttänyt Buick 6-nimellä muutaman albuminkin raskaskätistä grooveaan ja boogietaan, ja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen combo, jos vaikka Govt’ Mulen kaltainen jytä käy jalan alle, ja ihan vaan vaikka ei kävisikään. Varsinkin kitaristi Mathis osoittautui niin innovatiiviseksi ja dramaturgiantajuiseksi keppimieheksi, että liian harvoin näkee. Liian usein sen sijaan näkee ja kuulee aivotonta luukuttamista, kun kerran soolo pitää olla. Mathis oli ajatellut biisien sanomaa läpi, kitarasoolot olivat tulkintoja, eivät juonetonta paahtoa.

Vuosien odotuksiin ei Lucinda Williamsin juhlaviikkokeikka kyennyt vastaamaan, mutta muodostui kuitenkin kaikessa laadukkuudessaan tyylikkääksi läpileikkaukseksi huikean laulunkirjoittajan tuotantoon. Ja milloin näkee Emmylou Harrisin? KG

Pekko Käppi & K.H.H.L. / ”Ajomies” @ Loud Silents Festival, Tampere 21.04.2017

Mykkäelokuvia säestettynä (ja vain säestettynä) tarjoava Loud Silents Festival on kertakaikkisen mainio tapahtuma, joka terävöittää tarjontaansa ja ohjelmistoansa kerta kerralta . Nyt viisi vuotta täyttävä Loud Silents ns. katkaisee kevään mukavasti, ja sen ohjelmistojulkistuksia voi helposti myöntää odottavansa ihan oikein odottamalla. Festarin konsepti on mainio, tarjotaan erittäin inhimillisin lippuhinnoin elokuvaklassikko ja livekeikka samassa paketissa. Esityspaikkoina toimivat Ylioppilastetteri Itsenäisyydenkadulla, ja isommissa konserteissa Pyynikki-sali.

Tämänkertaisen kolmipäiväisen sai kunnian avata yksi maailman edelleen visuaalisesti ja tunnelmallisesti komeimmista elokuvista, Victor Sjöströmin yli puolitoistatuntinen mestariteos Ruotsin mykältä kultakaudelta, ”Körkarlen” eli ”Ajomies” (1921). Selma Lagerlöfin tarinaan pohjautuen, se on synkkä saaga noin lievästi sanottuna viinaanmenevästä David Holmista, joka ryyppää itsensä hautausmaan kulmilla hengaavaan spurguporukkaan, menettää häppäharrastuksensa takia vaimonsa ja pienet lapsensa, tartuttelee huolella tuberkuloosia ympäriinsä, yskii naamalle, ja nauraa päälle. Sisimmässään David on kuitenkin hyvä ihminen, ja vaikka itse Kuolo käykin vankkureineen Davidin jo hakeamssa sinne, mistä ei tarinan mukaan ole paluuta, David saa kuin saakin toisen mahdollisuuden. Sitä ennen on nähty elämän koko kirjo, rujo kauneus ja viiltävä kauheus; työttömyys, viina, kirves ja perhe. Ja jos ei nyt ihan lumihankea, niin poliisi ja viimeinen erhe. Huomattavasti aikaansa edellä oleva, teatterikeekoilun pahimmista rasitteista hämmentävänkin vapaa näytteleminen on ensimmäinen asia, joka aina pistää silmään ”Ajomiestä” katsoessa. Toinen on sen  pitkälle viety käsityöläisyys, jopa elokuvan maskit ja kampaukset ovat omaa aikaansa edellä, samoin settien ja pukujen uskottava patinointi, mikään ei oikein onnistu pistämään häiritsevästi silmään.  Julius Jaenzonin mykistävän kaunis studiovalaisu kestää vielä tänäkin päivänä erittäin kriittistä tarkastelua, samoin upeasti hallitut yöeksteriöörit. Ja tupla-, tai jopa triplavalotuksineen Jaenzon oli erikoisefektien pioneeri, tällaista ei oltu nähty ennen ”Ajomiestä”, eikä nähty ihan vähään aikaan muuallakaan.

Muuan Charles Chaplin, joka itsekin jotain ymmärsi leffojen tekemisestä, nimitti Sjöströmin mestariteosta ”parhaaksi koskaan tehdyksi elokuvaksi”. Aika pian Sjöström laivattiinkin Hollywoodiin, jossa miehen koti-Ruotsissa vuonna 1912 alkanut ura jatkui aina vuoteen 1937 saakka, eli pitkälle äänielokuvan puolelle. Vanhoilla päivilläänhän Sjöström nähtiin  ikimuistettavasti näyttelemässä Ingmar Bergmanin ”Mansikkapaikassa” (1957). Ilman ”Ajomiestä” Bergman ei mahdollisesti koskaan olisi ohjaajaksi edes ryhtynyt.

loudsilent kuva2017

Aikalaisistakaan kovin moni tuskin on elokuvaa täysin mykkänä nähnyt, olihan ajan tapa, että esityksiä säesti vähintäinkin pianisti, joskus seuranaan viulisti. Loud Silents oli täydellisesti ymmärtänyt ”Ajomiehen” hengen varhaisena kauhuelokuvan klassikkona, ja antanut säestysvastuun yhdelle maan omaperäisimmistä muusikoista tällä hetkellä, jouhikon Jimi Hendrixille, eli Pekko Käpille, joka tänään esiintyi bändeineen. Ja bändin nimihän on K.H.H.L., eli Kuolleiden Hillittömäin Hevosten Luut, joka nimi ei juurikaan paremmin voisi kuvailla trion soundia ja tapaa soittaa. Käppi itse siis hoiti jouhikon, muinaissoittimen, jonka mies on minkä tahansa valtionpalkinnon arvoisesti päivittänyt avaruusaikaan. Tommi Laine soitti tänään pääasiassa mandoliinia, ja jonkin verran perkussioita. Nuutti Vapaavuori taikoi alakerrat sikarilaatikkobassostaan, jota myös kauhuklassikon ansiokkaaksi tummaksi pohjapörinäksi luuppasi.

On kova laji pitää intensiteettiä yllä 104 elokuvan minuuttia, siirtyä nopeasti kuvien mukana tunnelmasta toiseen, soittaa ja seurata lattiatason monitoria samalla. Monesti aiemmin bändi on Loud Silentsissa ollut keskellä lavaa, suoraan heijastettavan elokuvan alla, mutta nyt trio oli siirretty lavan sivuun. Tästä seurasi se, että bändin valot häiritsivät kangasta aiempia vuosia vähemmän, ja oikein hyvä niin. Täysin tästä valosaastehaasteesta ei kai mitenkään voi päästä. Nyt oli lähes mahdotonta seurata intensiivisesti sekä elokuvaa, että bändin työskentelyä. Joten elokuva vei voiton, kuinka ollakaan.

Mainiosti Käppi ja kumppanit tunnelmoivat ”Ajomiehen” synkkää kuvastoa, jossa päivänvaloa ja aurinkoa nähdään vain yhdessä kesäisessä takaumassa. Sen kohdalla Tommi Laine loihtikin mandoliinistaan upeita kansansävelmiä, jotka kuulostivat kontekstissaan hyvinkin ruotsalaisilta. Laineen mandoliini oli solistisessa roolissa ja johdatteli kerrontaa, toi vapautusta sinne, missä sitä hetkeksi oli tuotavissa. Vapaavuoren basso loi synkeää pohjaa uuden vuoden yön tapahtumille, kun David Holm menettää henkensä ryyppyporukan tappeluksen seurauksena, ja itse Kuoleman ajuri saapuu paikalle parhaat päivät nähneillä ruumiskieseillään. Käpin jouhikko sahasi kohtauksiin lisää piinaa, maestro itse hoiti ansiokkaasti myös perkussio-osastoa, ja loihtipa joukkoon myös oivallettuja foleyefektejä, kuten vaikkapa David Holmin hengästyminen portaissa.

Tykeimmillään K.H.H.L:n äänellinen oivallus elokuvasta oli kakkosnäytöksen alussa, missä esitellään Kuoleman vankkuriajurin tummanpuhuvaa toimenkuvaa. Tai siinä kuuluisassa kohtauksessa, jossa David Holm pikkupilsnereissään hermostuu vaimon lukittua isännän naapurihuoneen puolelle. Holm löytää pesualtaan aluskomootista kirveen ja päättää mennä ovesta läpi vaikka väkisin, kohtaus jonka Stanley Kubrick melko tarkkaan lainasi ”Hohtoon”.

Olin nähnyt Pekko Käpin vain soolokeikalla aiemmin, homman nimi tuolloin oli mies ja säröisesti murajava pääkallojouhikko. Loud Silentsin huikean ”Ajomies”-esityksen jälkeen on mentävä tilaisuuden tullen K.H.H.L:n klubikeikalle, kuulemaan niitä synkkiä murhaballadeja, joita bändi on albumeillaan esittänyt. KG

 

Nina Hagen (ger) @ Kulttuuritalo, Helsinki 26.04.2016

Olin odottanut liian kauan nähdä Nina Hagenin. Liian monta vuotta, liian monta uskonnollista herätystä, liian monta tyylisuunnan vaihtoa, enkä nyt kahdella viimemainitulla viittaa itseeni. Ennuste huhtikuun 2016 keikalle Helsingin Kultsalla, ei omalta puoleltani ollut kovin hyvä, eivätkä odotukset korkella.

Pienen, eikä välttämättä niin pienenkään sekoilun jälkeen, löydämme keikkaseurani kanssa jotkut satunnaispaikat Kulttuuritalon yläkatsomosta. Nämä eivät ole meidän paikat, mutta Nina köpsii jo lavalle hillittömissä stilettikoroissaan, bändinsä saattelemana. Ilmenee, että todelliset paikkamme ovat paljon lähempänä lavaa. Mutta toteamme myös, että tänään ei ehkä ole paikasta kiinni. Se selviää oikeastaan ensimmäisen biisin aikana.

En aio tässä lausua kummoisiakaan illan soitetuista biiseistä. Settilista on sekava ja vailla mitään kaarta, niinkuin Nina Hagen itse on aina ollut. Siinä Hagenin koko ihanuus ja merkitys. Tehdään niinkuin ei odotettaisi tekevän. Siitähän on ollut kysymys jo vuodesta 1971. Sen verran tiedän, että Hagenin omia biisejä ja omaa tuotantoa ei riittävästi kuulla, vaikka en tuotantonsa kanssa läpituttu olekaan. Ne muutamat takarivin huutelijat joiden on jälleen, ja taas täälläkin voitava osoittaa koko kultsalliselle, että osaavat nimetä Hagenin hittibiisejä ihan oikein nimeltä, jäävät yksin toiveineen. Ja sinänsä hyvä niin. Black Sabbath soittaa huutelemattakin ”Paranoidin”, mutta Nina Hagenin postmoderni jukeboxi haluaa tänään esittää jotain ihan muuta, kuin omat paranoidinsa.

Alkuun kuullaan ihan vilpittömästi mielenkiintoista tarinointia Ninan lapsuudesta ja nuoruudesta Itä-Berliinissä. Keskitysleireillä kidutettu isä, niillä kuolleet isovanhemmat ja koko tuoreena muistissa ollut sodan paino. Tässähän on järkeä, enemmän kuin ikinä uskalsin odottaa Nina Hagenin show’lta, nyt se kertoo lapsuudestaan alkaen elämästään, ja tukee tarinaa itselleen tärkeillä biiseillä aina kultakin periodilta. Ja niin edetään tähän päivään, tyyliin miten minusta tuli Nina Hagen. Mutta ei. Nina pääsee lempiaiheeseensa Bertolt Brechtiin, ja homma hajoaa. Ja alkaa jumittamaan.

On vielä kiehtovaa kuulla nuoren Ninan innosta nähdä Brechtin näytelmiä 60-luvun  Berliinissä yhä uudestaan ja uudestaan. ”Brecht on tärkein historianopettajani.”  On kiehtovaa kuulla lauluja, tällä sinänsä uskomattomalla kähinällä tulkittuna, vaikkapa Kolmen Pennin Oopperasta. Mutta rauhan, sodanvastaisuuden ja rakkauden retoriikka saa keikasta ylivallan, ja lakkaa olemasta korvista pursuillessaan enää yhtään mielenkiintoista. Kuten keikkaseurani toteaakin, terrorisminvastainen retoriikka on kuin mummulan kahvipöydästä.

Nina Hagen löysi Jeesuksen käytyään kokeilemassa sitä ennen hindulaisuutta. Jeesuksen nimi lausutaan lavalta useammin kuin Bertolt Brechtin. Alkupäästä settiä jää jotenkin mieleen Kurt Weillin ja (jo mainitunkin Brechtin) ”Hoosiannah Rockefeller”. Se toimii jotenkin aasinsiltana, tai ninansiltana miten vaan, Woody Guthriehen ja Sister Rosetta Tharpeen, joilta molemmilta kuullaan muutama biisi. Enkä minä dissaa, pois se minusta. Oli kausi, jolloin kuuntelin pelkkää (80-luvun puolivälin) Nina Hagenia. Enkä ole edes pettynyt, ei sanaa pettymys voi käyttää Hagen-yhteyksissä. Olen toki myös tutustunut taannoisten keikkojen sekaviin settilistoihin, sikäli kun niitä nyt on saatavilla ollut. Minä kaipaan vain punaista lankaa tälle(kin) keikalle, kaipaan sitä peräti Nina Hageninkin tapauksessa. Eikä sen kaipaaminen ole kohtuutonta.

Herätyskokous olisi asia erikseen, jos joku nyt nousisi todistamaan Jeesuksesta, kädet viuhuen kohti kattoa, olisin ihan messissä. Tai jos Nina, omassa maailmassaan kurinalaisesti, soittaisi greatest hits-setin, olisin erittäin messissä. Mutta keikka ei tänään muodostu kummaksikaan edellä mainituista. Ja jengi alhaalla tuolla permannolla diggaa menemään, tiedän. Eikä siinä mitään, itsekin haluaisin diggailla menemään. Päästä fiiliksellä messiin, mutta kun en pääse, niin en pääse. Kyllä minä tunnen Jeesuksen rauhan sanoman, ja tiedän, ettei ketään saisi tappaa. Uskonnollisen kotikasvatuksen saaneena, ja sen jo pitkälti unohtaneenakin, en tarvitse minkään todistamiseen myöhäisherännyttä Nina Hagenia. Nina Hagenin taannottaisena fanina ja Nina Hagenin keikkaa katsomaan tulleena, haluaisin nähdä ja kokea Nina Hagenin, tai kuulla peräti muutaman biisin Nina Hagenin kestävimmästä osasta omaa tuotantoa. Siinä kaikki. Tai jos ilta osoittautuisi miten minusta tuli minä-retrospektiiviksi, niin se voisi mainiosti olla sellainen, mutta ei ole. Keskivaiheilta settiä jää paikallaolemattomille kerrottavaksi parhaiten vain Rammstein-cover ”Seemann”, jonka Apocalyptican ”Reflections”-albumille päätyneessä versiossa Nina vieraili vuonna 2003. Ja mainittakoot vielä David Bowien ”Better Future”, ihan mainio veto sekin. Eikä huono valinta illan settiin ole myöskään kristillisen rockin iskäpappa Larry Normanin ”Peace Pollution Revolution”, joka on todella komea kipale, vaikka hiukan ontuen eteneekin. (Biisin soidessa on aikaa muistella näkemääni Larry Normanin keikkaa joskus taka-aikoina, mieshän vaihtoi niin sanotusti hiippakuntaa vuonna 2008.)

Ninan ja bändin haparoivaan yhteissoittoon selviää syy vasta aivan lopulla keikkaa, kun porukka räpiköi läpi ”My Wayn” saksaksi. Managementti on pakottanut jättämään rumpalin kotiin, täältä Helsingistä ja myös kahden illan takaa Tukholmasta. Eli managementti ei ole ollut tyytyväinen ennakkolipunmyynnin numeroihin, ja päättänyt säästää jättämällä rumpalin himaan! Vaikka koko ”Nina Hagen Unplugged and Band”-rundi on harjoiteltu ja suunniteltu rumpalin kanssa soitettavaksi. Tiedoksi nimittäin sinne managementille, että rumpalin puuttuminen ei ole ainostaan lopulta bändiltä pois, se on pois myös maksaneelta yleisöltä. Tässä vaiheessa menee viimeistään tunnelma pilalle, ja Hagen saa horjuvasta show’n kuljettamisesta paljon anteeksi. Tosin on todettava, että sanat pilalle ja anteeksi, eivät nekään kuulu Hagen-mytologiaan. Mutta että pöyristymään joutuu maaseudun asukki ahneuden ja nihilismin edessä, viitaten edelleen kyseiseen kiertueoperaattoriin.

Mitäpä jos vain merkitsisin tämän illan nähtyjen keikkojen joukkoon, ja toivoisin kovasti, että Nina Hagen voisi palata vielä asiaan, valitsemansa ja haluamansa kokoonpanon kanssa? Ja soittaisi vaikka vain muutaman oman tuotantonsa kirkkaimman helmen. Olisin paikalla, ja kaikki ne odotuksen vuodet lunastuisivat. Ne nimittäin jatkuvat edelleen. KG

Pekko Käppi, Selma @ Keltainen Talo, Laurinmäki, Janakkala 15.08.2015

Janakkalan kirkon kupeessa, äärimmäisessä hämäläisessä kulttuurimaisemassa on jo rapsakat 100 vuotta seissyt Laurinmäen kaunis jugendtalo, entinen rukoushuone. Vuosia se toimi puolihylättynä varastona, mutta nyt se on jälleen saatu yleisönpalvelutehtäviin. Kesälauantaisin järjestettävät pienimuotoiset konsertit tuovat pelkkää rikkautta seutukunnan elävän musiikin tarjontaan; niille varsinkin joita rokkiklubit tai pompöösit festarit eivät varsinaisesti houkuttele. Kuluneen kesän aikana Lurinmäellä on nähty mm. Emilia Lajunen, Django Collective Helsinki ja Rinneradio, joista erityisesti viimeksimainitun missaamista tässä miljöössä kadun varsin syvästi.

Tällä kertaa keltaisen talon paahteisen lauantai-illan avaa kolmen erittäin viehättävän naisen combo, nimeltään Selma. Trio soittaa kolmisen varttia sovituksiaan suomalaisista kansansävelmistä ja vanhan ajan kansainvälisistä iskelmistä, jotka suomalaiset ovat omineet osaksi omaa mytologiaansa. Kuten vaikkapa ”Illalla”, tai ”Neidon oikut”, jotka kumpikin ovat italialaista alkuperää. Mutta sovittaminen onkin se, joka tekee Selmasta erityislaautuisen. Senni Eskelisen sähkökannel ja Netta Madetojan saksofoni ovat jo lähtöjään varsin harvoin nähty instrumenttipari. Trion täydentää Kaisa Leskisen häkellyttävän kaunis ja vahva laulu. Vanhoihin umpikaluttuihinkin schlagereihin puhalletaan uusi henki, eikä homma missään vaiheessa käänny ylitulkinnaksi tulkinnan vuoksi, ei turhaksi söpöilyksi tai tunteiluksi. Klassikot on kuorittu ytimeensä, ja niistä puhkikuulluimmistakin tulee vain kauniita lauluja, kun vuosikymmenten patina pestään pois, ja tilalla on tuore, näkemyksellinen sovitus.

Senni Eskelinen on tehnyt sähkökanteleellaan ja omalla olemuksellaan saman, mitä Pekko Käppi jouhikolle, ja ennenkaikkea Kimmo Pohjonen haitarille, hanurille, harmonikalle, pirunkeuhkolle. Eli on pyyhkinyt jämähtäneeksi ja luutuneeksi tuomitusta instrumentista pölyt päältä ja lähtenyt ennakkoluulottomasti tien päälle, sekä ennenkaikkea tietenkin kytkenyt soittimensa valtakunnan verkkoon. Eskelisen sähköisestä instrumentista puuttuu kokonaan se itseäni kanteleensoinnissa ärsyttävä oimuistatkovielä-kilke, ja itseasiassa sähköinen versio osoittautuukin erittäin monipuoliseksi soittimeksi. Näin ne ennakkoluulot murtuvat. Ja voin kertoa, että omalla kohdalla Pohjonen on tehnyt harmonikalla täsmälleen saman tempun.

Selman ohjelmistosta tänä iltana nousee esiin kolme ylitse muiden. Encorena kuultava ”Nuoruustango”, johon Eskelinen soittaa pitkän ja hartaan soolon. Hienoin kuulemani versio sitten alkuperäisen. Hopeasijalle kapuaa herkkä tulkinta biisistä, joka käsittääkseni yhä tunnetaan vain nimellä ”Balladi elokuvasta Klaani”. Alunperin Mika Kaurismäen vuoden 1984 elokuvassa laulun tulkitsi muuan Päivi Portaankorva, mutta nykyään tuo originaali tuntuu jo hiukan jopa vaisulta, ja aivan erityisesti tänään, kun Kaisa Leskinen välttää ansan, johon tämän laulun kohdalla liian usein sorrutaan, eli ylitulkinnan. Sanoinko jo, Leskisellä on aivan hillittömän kaunis ääni.

Eikä tässä vielä kaikki. Selma-trio kutsuu vieraakseen lavalle illan päättävän artistin, Pekko Käpin, ja soittaa klassisen, traditionaalisen ”Emman”, juuri sen valssipoljentoisen tutukkeen, jonka varmasti suurin osa tietää pääosin The Soundsien tai The Mustangsien rapsakan iloisena rautalankatwanginä, juuri sinä biisinä, joka toi rock’n’rollin Suomeen.  Mutta, tämä nelikko lataa pöytään uskomattoman komean, hitaan tulkinnan. ”Emmasta” tulee surumarssi, kuolema on käynyt talossa. Pekko Käpin sähköjouhikko rouhii alakerrasta, Emma on poissa, jos ei nyt konkreettisesti, niin rakkaus ainakin on kuollut. Nerokasta. Naislaulajan tulkitsemana, ja mainitulla surumarssifjongalla, perinteisistä perinteisimpään syntyy uskomattoman hieno lisäkierre. Tätä on taide. Hehkuttamatta ehkä paras, mutta Selman ja Käpin ”Emma”, vanhan jugentalon salissa, auringon laskiessa, on huikein audiovisuaalinen kokemus varsin pitkään aikaan.

Pienen paussin jälkeen jatkaa soolona Pekko Käppi, mies joka toi jouhikon nyky-Suomeen. Ahkerasti ulkomaillakin kiertävä, myös Hollannin Roadburn-jumitusfestivaalin kanonisoima artisti kasvattaa levy levyltä kulttisuosiotaan. Ensinnäkin pitää muistaa, ja korostaa, ettei Käppi soita mitään Kuralan kylämäen kaivauksista löytyneitä hauraita muinaismusiikin instrumentteja, vaan miehelle vartavasten rakennettuja sähköisiä versioita. Niistä illan keikalla valkoinen pääkallon muotoon tehty peli soi alempaa, ja toinen, pentagrammilla koristeltu, vähän ylempää.

Mies ja jouhikko, murhaballadit ja Suomen kansan tuhatvuotinen tempoilu kohti eurooppalaista sivistystä. Käppi laulaa piikkitynnyreihin tuomituista neidoista, jotka eivät suostuneet antamaan kuninkaalle. Käppi laulaa hirttopuista, tummista vesistä ja murheesta. Mutta murhekin on katsojan korvassa, näihin voi myös suhtautua kansanperinteen toisenlaisena tallentamisena, ja sillä ironialla, mitä niihin kenteis osittain alunperinkin on sisäänkirjoitettu.

Käppi soittaa tunnin, jouhikko soi vimmalla, eikä intensiteetti pääse juurikaan laskemaan. Pekko Käppi ei ole varsinainen supliikki, mutta hapuilevat välispiikit tekevät hommasta vain sympaattista. Jykevimmin tänään toimivat Vesilahden nuoresta Katariinasta kertova balladi ja Eppu Normaalin ohjelmistosta tuttu ”Nuori poika”, joka Käpin jouhikolla murjomana muuttuu sekin hirsipuuballadiksi, ja laulun koko merkitys muuttuu. Hyvä niin, johan tuo vanha merkitys aikansa elikin.

Pekko Käppi, jota nyt todistin soolona tai omillaan vasta ensimmäistä kertaa, on hämmentävä taiteilija; kuin olisi lyöty samaan pataan Sielun Veljet, Tom Waits ja Charlie Patton, ja luettu ankarat loitsut perään. Käpin kaltaiset artistit pitävät perimätietoa yllä, maailmassa jossa yhä harvempaa kiinnostaa menneisyys, niin meidän menneisyytemme, kuin musiikkimmekin menneisyys. KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: