Body Count feat. Ice T (us), Meshuggah (swe), Leprous (no), Dead Cross (us), Mantar (ger), Tribulation (swe), Crowbar (us), Arion, Keoma, Gloomy Grim @ Tuska Festival, Helsinki 29.06.2018
Kaksikymmentä vuotta täyttäneen Tuska Festivalin avaava perjantai lähtee käyntiin tuttuun ja totuttuun tapaan jo varhain iltapäivällä. Tänä vuonna kuitenkin tuntuu, että hetikohta porttien avaamisen jälkeen aluella flaneeraa jo jengiä muutamaa aiempaa kesää enemmän. Ehkäpä yhdysvaltalaisen sludgejyrä Crowbarin sijoittaminen alkuiltapäivään on ollut kannatava veto.
Omaa Tuskaani ei aloita sen avausesiintyjä, tanskalainen Baest, vaan festarin sisälavan eli Inferno Stagen korkkaava kotimaisen dark-ja black metallin todellinen oman tien kulkija, legendaarinen Gloomy Grim. Ja uskokaa tai älkää, mutta tämä aina tähän asti näkemättä jäänyt bändi onkin henkilökohtaisen Tuskani yksi ennakkoon odotetuimpia tapauksia. Nämä on oikeastaan pitänyt katsastaan koko olemassaolonsa ajan. Gloomy Grimissa on nokkamies Agathonin rinnalla ehtinyt vaikuttaa 10 muusikkoa. Mikä nyt näissä piireissä ei vielä tavattomasti ole, mutta kertoo siitä, että GG on Agathonin bändi, Agathonin väylä omille rituaaleilleen. Sillä niitähän Gloomy Grimin keikat ovat, eivät pelkästään keikkoja. On rekvisiittaa ja äänikuvavälikkeitä, mutta myös alastonta naista lavalla uhrattavana, joskin tänään häveliäästi valkoiseen kankaaseen kiedottuna. Muut muusikot yrittävät näennäisen kaikkensa, että huomio olisi Agathonissa, mutta onnistuvat toimimaan eleettömyydessään ja ikäänkuin eri bändiin kuulumisessaan täysin päinvastoin. Eli huomio on välillä häiritsevästi siinä muussa, joka ei alleviivaa Gloomy Grimin konseptia, eikä täytä bändin nimen lupausta. Mahdotonta sanoa mitään soitetuista kappaleista, mutta se on sanottava, että ensiotannastani erittäin tärkeää työtä suomalaisen blackin kentällä jo vuodesta 1995 tehneestä Gloomy Grimista jää kuitenkin postiivinen loppumaku, jos sallitte sanan positiivinen tähän väliin. Tumma nuori neitokin selviää show’sta hengissä, pitää oikein valojen sytyttyä varmistaa asia. Agathonin kähinä, rujo hahmo ja maaninen tassuttelu ympäri lavaa onnistuu hetkittäin saattamaan läpi oikeasti ilkeän fiiliksen, Lord Heikkisen kitaraliidien avittamana, ja se on tähän aikaan päivästä paljon sanottu.
Gloomy Grim.
Rapsakka siirtymä päälavan aka Radio Rock Stagen eteen ja hyvät jalansijat yyteröidä Crowbar, sludge metallin suunnannäyttäjä ja pioneeri, joka yhdessä kotikaupunkinsa New Orleansin muutaman muun bändin, kuten nyt vaikkapa Eyehategodin ja Acid Bathin kanssa oli synnyttämässä koko lajityyppiä ja kaikkien todellisten sludge-ihmisten läpituntemaa NOLA-skeneä. Ja siis kyllä, siinähän se Crowbar suorittuu nähdyksi, mutta eipä juuri muuta. Tuuli tarttuu tässä vaiheessa pikkuilkeästi bändin soundiin, laulaja-kitaristi Kirk Windsteinin harmaa parta toimii mainiona tuulipussina ja puhurimittarina. Vaakatasossa välillä mennään. Windstein ja alakerrastosta jynkyttävä Todd Strange ovat bändin kaksi alkuperäisjäsentä, eli Crowbar liikkuu yhä ihan mainiolla kokoonpanolla. Mutta tylsäksihän tämä käy muutaman lanauksen jälkeen, pitäisi nauttiakseen olla ihan kunnolla sisällä lajityypissä, nyt meinaa käydä samantyyppinen kuoliaaksinukahtaminen kuin taka-aikojen Tuskassa Neurosiksen keikalla. Crowbar ehtii jumittaa 50-minuuttisessaan peräti 11 biisiä, niistä tehokkaimmin tulevat läpi alulla settiä ”..and Suffer As One” ja ”To Build a Mountain”. Crowbar on bändi, jota haluaisi diggailla ja ymmärtää enemmän, mutta ehkä se vaatii toisenlaisen mielentilan ja klubiympäristön, joita odotellessa.
Helsinki Stage on Tuskan keskikokoinen telttalava, mutta väitänpä että asiat oli taannottain paremmin, kun kakkoslavakin oli yhä avolava. Toki, sateen sattuessa on nyt kaksi lavaa, missä voi säilyä kuivin jaloin, mutta Helsinki Stagen soundi ei vaan monenkaan bändin kohdalla ole kohdillaan ja siellä on saatava aika täsmälleen oikeat jalansijat, jotta kuulee ja näkee riittävän hyvin. Ruotsalainen Tribulation selviää telttalavan soundihaasteesta yhtenä parhaista, kuinka ollakaan. Ja muutenkin, tässäpä vasta persoonallinen ja mielenkiintoinen metallibändi, niitä muunkinlaisia nimittäin on. Ruotsin kartalla Tribulationin kotipaikka Arvika on ei missään, skoogessa lähellä Norjan rajaa. On ollut pikkukaupungin hiljaisuudessa aikaa ja paloa virittää omintakeista metallikeitosta nyt jo neljän pitkäsoiton ajan. Alun mustasta kuolosta Tribulation on sittemmin jalostunut upeasti polkevaksi black’n’roll-bändiksi, joka pesee kaiken maailman yliarvostetut kveletarkitjamitänäitänyton samantien. Lavaa hallitsee Johannes Anderssonin massiivinen hahmo, masiivinen basso ja tuonmaailmainen korina. Mutta myös kitaristi Jonathan Hultenin hämmentävä, kaunis, kiehtova ja häkellyttävän androgyyni tanssahtelu ympäri lavaa. Ensin asiaan perehtymättömämpi ja alkavalla ikänäöllä varustettu kuulija voikin luulla, että hienoa kun on otettu nainen kitaraan. Pelkästään Hultenin takia bändi kannattaa ottaa haltuun, upeaa toimintaa, kitaransoiton yhtään häiriintymättä. Jantterin on pakko olla ihan oikea tanssija, nyt ei puhuta mistään lionsnuorten balettikerhosta. Tribulation jyskii mahtisoundeilla läpi 13 biisin settinsä, kaikkein kovin on pitkä instrumenttaali kahdella t:llä, ”Ultra Silvam”, sekä alulla settiä kuultava ”Winds”. Siinä missä blackmetallin voi katsoa paikoin kokeneen inflaatiota hipstereiden diggailemana Flow-ajeluna iltapäivän kavereillenäyttäytymisen ratoksi, Tribulationin kaltaisia asenteellisia ja omaperäisiä bändejä tarvitaan kipeästi. Ja kuinka olla, sarja jatkuu, en ole nähnyt edelleenkään kuin yhden huonon ruotsalaisen bändin. Hoitakaa Tribulation klubirundille nyt joku ja pian, olen paikalla.
Tribulation.
Tribulationin tiukan show’n jälkeen, niinkuin aina tiukan show’n jälkeen tulee tämä, että on pakko luoda katse uudelleen festariohjelmaan ja miettiä ihan uusiksi. Että hyvien bändien perässähän täällä tosiaan juostaankin, ei kellokortin. On ollut ajatus tarjota Turmion Kätilöille viimeinkin tilaisuus, vaikka harvalukuinen vakilukija tietääkin, ettei suomenkielinen melske ole oma juttuni. Mutta viime hetkellä, kiitos siitä, tulee vanhalta frendiltä viesti, että tsekkaa pikkulavalla Keoma. Ja kyllä kannattaa. Keoma pääsi geimeihin mukaan Tuskan järjestämän bändiskaban kautta, sen yleisöäänestyksen voittajana. Keoma soittaa taitavuutta vaativaa progemetallia hiukan ehkä jonkun Soenin hengessä, mutta onnistuu jopa muistuttamaan hetkittäin Dream Theateria. Oma persoonallinen ote tulee nuorelle stadilaisryhmälle laulaja Jazin hardcoremmasta otteesta ja väitänpä että basisti Jaskan bassolinjoista aika tavalla myös. Ja on aina ilo nähdä, kun nuori bändi on isossa paikassa, isolla vedolla. Ja saako sanoa? Ai jaa. Ok. Hyvä. Yksi Tuskan kovimmista yllättäjistä soittaa vielä samana päivänä nähtävän, ja todennäköisesti isohkolla kädellä esikuviinsa kuuluvan, norjalaisen Leprouksen, aivan suohon. Ei voi mitn.
Pikku hammitauko Tuskan laajalla ja hyvinvarustetulla skruudausalueella. Missä on siis pystypöytiä ja ruokailua varten telttakatoskin, niin ettei tarvitse maustaa mäiskettään lokin jo kerrattain sulattamalla omalla mäiskeellään, ja kun oikeaan aikaan on jalkeilla, jonoutumatkin ovat ihan inhimillisiä. Palvelu Tuskassa pelaa, on saunaa, pienpaahtimon kojua, elintarvikekauppa, mechandisemaailma ja paljon oheistoimintaa (tänä vuonna mm. yhteistyö Helsingin kauhuelokuvafestarin kanssa). Ei täältä oikeastaan puutu kuin laskettelurinne ja apteekki. Kovin moni pistetapahtumia ja megakonsertteja Suomessa järkkäävä taho voisi ihan nöyrällä mielellä tulla ottamaan Tuskasta mallia, lavojen sijoittelun, aikataulutuksen ja oheispalveluiden suhteen. Minimissäänkin näiden. Tuskan tämänvuotisesta ohjelmasta sensijaan varmaankin useampikin parta paukahtaa, mukana oli melko paljon insinööritason matematiikkametallia, monissa eri muodoissaan. Itse olen armelias, mutta taatusti jotakuta hätkähdytti myös syntwave-akti Carpenter Brutin ottaminen ohjelmistoon. Mutta sen voi itsekin todeta hän, että moni nyky-Tuskan artisti olisi omemmillaan jo Flow’ssa. Vaan minkäs teet, tekniikkametalli on suosittua, ja sitä tarjotaan mitä halutaan.
Mässytauon jälkeen on mahdollisuus katsastaa Moonsorrow’n vedosta puolet. Mutta Moonsorrow katsotaan kokonaan tai ei ollenkaan, joten suunta jälleen kohti Inferno Stagea eli sisätiloja, jossa jo kohta Hampurin tumma duo Mantar jyskiikin keikkansa käyntiin. Mies, huuto ja kitara, sekä rummut riittää Mantarilla isoon soundiin ja isoon toimitukseen. Juniorimmalle lukijakunnalle muistutukseksi, että näinhän UG-bläkkistä aikoinaan soitettiin, kitara ja rummut. Mutta Mantar on enemmänkin erittäin tummaa sludgea. Kuinka paljon solisti Hannon huuto tuo ilmaisuun lisää, jää kysymysmerkin puolelle. Mutta Saksan tehoduon kolmevarttisen jaksaa vaivatta tsiigata loppuun, ja aivan loppuun se onkin tsiigattava, sillä bändin komein eepos ”Era Borealis” soi viimeisenä.
Mantarin Erinc ja Hanno.
Dead Cross Yhdysvalloista on puoliksi superbändi. Se superpuoli on Slayerin pitkäaikainen ja alkuperäinen (tunnetusti ei tosin nykyinen) rumpali Dave Lombardo, ja lauluvastuussa oleva Faith No More-ja Fantomas-nokkamies, itse Mike Patton. Bändin toinen puolisko on tuntemattomampaa osastoa, The Locustissa grindiä veivaava Justin Pearson bassossa ja Retoxin Mike Crain kitarassa. Toisin sanoen, Dead Cross on hyvinkin kuolevainen, Slayerin jättäneen Lombardon perustama nykybändinsä, ja Pattonille yksi tekeminen muiden joukossa. Eikä ollenkaan laadukkainta Pattonia, minkä kuka tahansa vastaantuleva Faith No More-fani varmasti allekirjoittaa. Dead Cross soittaa päälavalla ihan ok tuntisen hardcoreaan, mutta viikkokausien odottamisen arvoinen keikka ei ole. Silti iso hatunnosto Tuskalle ryhmän saamisesta Suomeen, tietenkin. Patton näyttää rottarotsissaan, havaijipaidassaan ja tyyliin mutsinsa jouluksi ostamissa sukissaan jonkun Floridan rantaresortin niljakkaimmalta vuokraisännältä, jolta pystyy ostamaan muutakin kuin vuotavan veneen. Lombardoa ei näytä haittaavan, mutta muuten bändillä on huono fiilis, joku on pahasti pielessä. Tuuli tarttuu Pattonin lunttilappuihin ja pitkä mikkipiuha on kokoajan väärässä paikassa. Yhtäkkiä Patton syöksyy lavateknikon luo sivumpaan, näyttää sormella omaa daijuaan, huutaa täysillä ja näyttää teknikon daijua. Sanoma tulee läpi, eikä meitä todistajia olekaan kuin muutama tuhat. Basisti Pearsonia vituttaa yleisön huutelu ja muutenkin tunnelma on hetken aika haitarista. Keikka itsessään soljuu kohti vääjämätöntä ja helpottavaa loppuaan, olen nähnyt Lombardon kolmatta kertaa ja Pattonin ensimmäistäni. Kaikki siis niiltä osin hyvin. Bändin vakiocover, Bauhausin ”Bela Lugosi’s Dead” on ihan tehokas veto ja bändin omasta hardcoresta myös ehkäpä alun ”Idiopathic”. Muuten keikan pointti on olla paikalla, kun kerran Mike Pattonkin on. Jossain kohtaa Mike nostattaa kaksi corpsepaintein varustettua paikallisjannua lavalle, epätoivoisesti kaverit yrittävät pyörittää tukkaa ja olla messissä, mutta tilanne on kieltämättä aika tarkkaan hauskan ja kiusallisen puolivälissä. Loppuhalien jälkeen Patton laatii loppukeikan jätkien naamasta pyyhkiytyneet corpsepulisongit poskillaan. Ja näyttää vieläkin epäilyttävämmältä sopijaosapuolelta.
Kotimainen, isoissa nousuissa oleva Shiraz Lane tuli hiljattain nähtyä Vantaalla, joten virhe tapahtuu tässä kohtaa ja askellan Helsinki Stagelle tsiigaamaan norjalaista logaritmiheavyorkesteri Leprousta. Leprous ei ole diplomi-insinöörimetallin edes pahimmasta päästä, sillä on ihan tunnistettavia ja aivoilla käsitettäviä, komeita biisejä. Ja tunnustaa pitääkin, että bändi on soinut henkilökohtaisen kotoisessa musacornerissakin aika paljon. Alunperin lähdin bändiä seuraamaan siksi, että se liittyy Emperor-mytologiaan mutkan kautta, osa jässiköistä kun on soittanut tai soittaa Ihsahnin soolobändissä. Mutta tänään, tässä ja nyt ei kyllä putoa yhtään. Einar Solberg (joka siis soittaa Ihsahnin orkesterissa edelleenkin, ja jota on nähty myös Emperorin livekokoonpanossa) on sidottu liikaa kiippareidensa taakse, eikä bändin staattisuus ainakaan tällä helpotu. Solbergin omintakeinen ääni riipii tänään myös korvia, ainakin tänne suhteellisen takalinjoille, telttalavan soundin kokonaiskuvalla lienee osuutensa asiaan. Tätä keikkaa olen oikein odottanut ja siinä se soljuu eteenpäin kärvistellessä. Leprous osaa lajinsa ja asiansa, näille on varmaankin sisäilmakeikalla vielä annettava tsäänssi.
Leprous.
Helsinkiläisen Arionin kunniaksi on sanottava, että valitsen kataloogista seuraavaksi sen, enkä päälavalla meuhoavaa Arch Enemya, joka on genressään iso ja Suomessakin todella suosittu, niin että Meshuggahin tapaan sekin jatkaa täältä matkaansa Provinssiin. Mutta Arion on yksinkertaisesti kiinnostavampi, ja palkitsee todella positiivisella, rennolla ja laadukkaalla power metal-nykäisyllä. Tänään kolme varttia on Arionille juuri ihannemitta, kaikkien bändien kohdalla ei tässäkään voi sanoa samaa. Onkohan kuulkaa jopa niin, että Suomi on melodisen power metallin saralla yksi ihan maailman johtavia maita? Arion on tätä jatkumoa komeilla biiseillään, tänään Inferno Stagen hämärissä ”Seven” ja ”Unforgivable” polkevat tykimmin. Constantinestakin tuttu Lassi Vääränen on maailmanluokan solisti, ja hommeli on muutenkin kovasti hallussa. Arion kiitää ja jatkaa matkaansa seuraavan illan Lankafestille. Yksi koko Tuskan 2018 parhaista keikoista on nähty. On myös sanottava, että Arion onnistuu ehkä vähiten kärsimään sisälavan tämänvuotisista soundeista.
Meshuggah djenttaa ja ylisoittaa Helsinki Stagella seuraavaksi peräti yli tunnin. Arvostettu bändi, ja paperilla todella mielenkiintoinen, mutta livenä en löydä sitä musiikillista eldoradoa sitten millään. Jokainen bändi, jossa solisti joutuu tulemaan siihen monitorille nojalleen viettämään aikaa, että nyt me yleisön pojat ja tytöt kuunnellaan kun meidän kolme kitaristia soittaa niin ja niin monta miljoonaa nuottia tunnissa, että korkeakoulupohjiltakin meinaa mennä järki ennenkuin ensimmäinen haukotus murtaa tiensä ulos. En ole levyiltä innostunut Meshuggahin marsmönkijämetallista, enkä innostu livenäkään. Sen verran lusin menemään jossain siinä teltan takaosan ja anniskelualueen välissä, että pikkuisen kehtaamalla ja valkoisesti valehtelemalla voi sanoa Meshuggahin kuitatuksi nähtyjen joukkoon.
Body Count.
Anniskelualueella törmään työkuvioista tuttuun taistelutoveriin, jonka kanssa yhdessä toteamme, että alkamaisillaan on se, minkä takia tänne ylipäätään on taka-ahteri tänään roudattu. Taistelutoveri on ensimmäistä kertaansa Tuskassa, ja vain yhden bändin takia päivälipun maksaneena. Arvostan. On aika Body Countin ensimmäisen ikinä Suomen keikan, jonka järkkäämisestä Tuska-organisaatiolle isot pojot. Body Counthan perustettiin vuonna 1990 Los Angelesin South Centralissa pitämään jäsenensä poissa pahanteosta, ja sekoittamaan tehokkaasti piiskaavaan crossover thrashiin rapin ja hip hopin kaikuja. Alkuperäisistä katujen kasvateista ovat mukana edelleen liidikitaristi Ernie C., ja herroista vieläkin päällikömpi, legendaarinen Ice T. Tämmöisiä keikkojahan ei siis ihan oikeasti jätetä väliin serkkumiehen kolmansien häiden tai lähiöpubin seireenisen kutsun vuoksi, vaan nämä pitää itse todistaa ja olla paikalla. Kiitän itseäni, ja Tuska-organisaatiota. Nyt on nimittäin kovaa settiä. On nimittäin myös niin, että keikka räjähtää käyntiin Slayer-coverkaksikolla ”Raining Blood/Postmortem”. Ja ekassa biisissä on kannuissa kätevästi lavan takaa napattu vieras, Dave Lombardo. Joka on taatusti niputtanut nämä biisit joskus tiukemminkin, mutta nyt idea on pääasia. Body Countin oma rumpali Ill Will astuu remmiin ja homma jatkuu klassisen esikoisalbumin (”Body Count”, 1992) kutosraidalla ”Bowels of The Devil”, ja aivan hillittömän kovalla ”Manslaughter”-albumin (2014) nimiraidalla. Ainoa haaste oikeastaan on, että bändiä soitatetaan liian hiljaa, joka sekin on herkuksi aika harvinaista. On pakko siirtyä miksaustiskin linjalle, ja meininki paranee heti. Ice T käskyttää, ja pitti pyörii. Monen biisin alkuun Ice T pitää ominaiseen tapaansa pikku palopuheen, siitä mikä oikeasti tuntuu maailmassa tärkeältä. Päällikkö tilaa mm. yleisöltä ablodit eturivin 12-vuotiaalle tytölle, joka on vartavasten tullut Body Countin keikalle. Hetkeä myöhemmin tytön paikalle roudannut isäkin saa ablodit. Elämä jatkuu, katujen kasvatit ovat päässeet pitkälle. Ice T esittelee taustalauluja hoitelevan aikuisen poikansa, hype man Little Icen, ja ihmettelee ajan kulumista toteamalla, ”when the fuck that happened”, viitaten faktoihin että oma poika on bändissä, ja että just tuli täytettyä 60 vuotta.
Matkalla yön liikuntavälineisiin kuuluu jupinaa, että olihan se iso pettymys, siis Body Count. Itse on vaikea kyllä nurisemaan ruveta, veto oli kovimpia omissa Tuskissani koskaan. ”Black Hoodie”, huikea huudatus ”Talk Shit, Get Shot” ja ”Cop Killer” niittaavat aivan häkellyttävän kovan Body Count-keikan. Se aina auttaa, kun on nähnyt ne asiat mistä tekstittää ja sitten illasta toiseen livenä laulaa, ei tarvitse elää niin hirveän mielikuvitusmaailmassa ja keksiä menemään. Siinä, Los Angelesin likaisten katujen pelontunteessa ja epävarmuudessa on aina ollut, ja on Body Countin voima. Bändi vetää vielä näennäisencoret, eli se esittää poistuvansa lavalta ja yleisö esittää haluavansa vielä muutaman biisin. Ice T osaa jopa tämän musahistorian encorekontekstin heittää kyseenalaiseksi, mitä se toki onkin. Kuullaan Suicidal Tendencies-cover ”Institutionalized” , jonka myös Suikkari-rumpali Lombardo kuulee backstagelle asti. Vielä muutama muu, ja ”This Is Why We Rideen” päättyy setti. Tuskan avauspäivä on paketissa, yksi koko festarin historian tärkeimmistä maahantuonneista (niitä muita huikeita vuosien mittaan tapahtuneita maahantuonteja unohtamatta) on nähty. KG
