Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “heinäkuu, 2014”

Paleface, Herra Ylppö ja Ihmiset, Jaakko Laitinen & Väärä Raha, Mikko Perkoila etc. @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 26.07.2014

Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtuman lauantaikin saatiin viettää suomalaisittain erittäin epätavallisessa kelissä. Hellettä riitti, ja komea sää saikin jalkautettua koko tapahtumaan peräti enemmän työväkeä kuin vaikkapa viime vuonna. Siitä kiitos myös erittäin monipuolisen ohjelmiston, paikoin jopa hämmentävän monipuolisen.

Oma tapahtumani käynnistyi jo alkuillasta, kun piskuisella PAM-lavalla nähtiin kantaaottavan laulannan veteraani, jo 70-luvun lopulta loistavaa minimimalismiaan meille tarjoillut Mikko Perkoila, Järvenpään Pete Seeger. Jonka kanssa (siis Seegerin) Perkoila muuten jossain alkupään spiikissään muisteli jakaneensa lavankin. Itse olen diggaillut Perkoilaa siitä lähtien, kun musiiikista jotain aloin ymmärtää. Mies on mustan huumorin mestari, huikean kuivakka ironikko ja ennenkaikkea aina uskaltanut olla asioista mieltä. Perkoila aloitti uransa 70-luvun laululiikkeeseen olennaisena osana kuuluneessa Arkiviisussa, ja on vuodesta 1980 tehnyt ansiokasta soolouraa. Varsinkin nykyaikoja kohti tultaessa Perkoila on tehnyt musiikkia paljon myös lapsille.

Toistatuntiseksi venynyt setti kattoi miehen koko soolotuotannon, mutta toki ne yleisölle kaikkein rakkaimmat oli pakko mukaan mahduttaa. Vaikka monet Perkoilan lauluista onkin kuullut kymmeniä kertoja, ja vaikka useat niistä perustuvat lopun punch-lineen, jaksavat tekstit silti naurattaa. Perkoilalla on ehdottomasti vakavakin puolensa, josta mm. jo 90-luvun viinaslaman aikaan kirjoitettu ”Säästön hinta” on huikea esimerkki, ja pelottavan ajankohtainen yhä edelleen. Niistä hauskemmista tietenkin ”Nimismiehen murhe” on klassikko sinänsä, tai vaikkapa sellaiset kuin ”Auto” ja ”Juusto”. Lopulla keikkaa Perkoila intoutui esittelemään sählypallosta ja limupilleistä valmistamiaan soittimia. Varsinkin sählypallo-okariinalla soitettu, ”Järvenpään toisen suuren säveltäjän” Finlandia oli suorastaan hulvaton. Parhaita asioita koko keikassa olikin kanssaihmisten ilo, esiintyvä taiteilija tekee sitä mikä hänen tehtävänsä parhaimmillaan on; murheen karkoitus. Ilman encoreita ei edes Perkoila voi huvialueelta poistua, ja pakko miehen oli soittaa vuoden 1982 radiohitti ”Arvaa harmittiko?”. Mainio keikka, tärkeältä mutta aina jollain tapaa aliarvostetulta pienuuden mestarilta.

Seuraavat muutamat tunnit sujuivatkin sitten jotenkin sivusilmäillessä, omimmat illan esiintyjistä kun odottivat vasta omissa myöhäsloteissaan. PAM-lavalla Mikko Helenius soitti bandoneonia upeasti, säestäessään argentiinalaisen Martin Alvaradon tangotulkintoja. Mutta siinä kun lapioi maailmanluokan saslikkia (kiitos kokille) ääntä kohden porottavassa helteessä, niin tunnelmallinen espanjankielinen toimittaminen meni valtaosin ohi. Alvarado on taitava tulkitsija, mutta paremmin tämä toimisi Buenos Airesin pikkuklubeilla. Sinne siis joskus.

Jano yllätti, ja Paperitorin anniskeluteltta kutsui. Jossain siellä aukion toisella laidalla hetkutti valkoisissaan ja kimalteissaan legendaarinen Eini, Pellon Madonna. Ja kehtaahan tuota Einin rungolla yhä hetkuttaa, mutta oudon karaokemaiseksi iskelmätähden setti taipui. Tuntui, että seuraavana voi tulla mitä vain. Ja tavallaan tulikin. Mutta yleisö eli kuulemani mukaan mukana, joten mikäs se siinä.

Seuraavaksi, vähän niinkuin velvollisuudesta, Puu-saliin (joka toki oli teltta siinä missä muutkin tapahtumateltat) jossa Jonna Tervomaa aloitteli osuuttaan. En ole koskaan tajunnut oikein Terviksen suuruutta Suomen popkartalla, enkä tullut kyllä nytkään tajuamaan. Lopun radiohittiputkea lukuunottamatta biisimateriaali on hyvin keskinkertaista, bändi flegmaattisesta seuraava ja vieläpä soundit tänään keskinkertaiset. Jos sanoista ei saa kolmannen biisin jälkeen selvää, menee homma hukille, terveisiä tiskin taakse. Herra äänenpaineenmittaaja, nämä keikat eivät toimi niin, että ”kun kaikki kuitenkin jo tietää mitä niissä lauletaan”. Juu ei. Sen lopun radiohittiputkenkin kuulin takakorvalla, matkalla jonnekin, joten ei ollut minun ja Jonnan ilta.

Mutta sitten, Päälavalla eli Paperitorilla alkoi tapahtua ihan toden teolla, ja oman iltani pääesiintyjä (ennakkoon) asteli lavalle akustisen kitaran kanssa, nimittäin Paleface. Ilman  bändiäkin vedettynä ”Helsinki-Shangri-La”, tai ehkä juuri nimenomaan näin, on huima ajankuva alasajetusta hyvinvointiyhteiskunnasta. Yleisö oli erittäin mukana heti alkumetreistä, ja yleisölle esiintyvänä esiintyvänä taiteilijana, eli kiekollisena pelaajana, Paleface onkin ihan omaa luokkaansa. Ei tarvita neljän neliön lippistä, eikä niitä kaikkein säälittävimpiä hiphopmaneereja tai tonnia platinaa kaulassa. Biisit riittävät, ja sanottava. Samaan aikaan kun suomalaisista ns. punkkareista esimerkiksi suurin osa katsoo asiakseen laulaa viinasta, sammumisesta ja omasta sumeudestaan, on tärkeää että on Miettis-Karrin kaltaisia ajattelijoita. Ja vaikka en ole juurikaan voinut sietää hiphopia sitten Grandmaster Flashin tai Public Enemyn, ja katson suurimman osan suomiskenestä työnvieroksunnaksi ja ajanhukaksi, Paleface uppoaa täysillä. Yhtyeensä Räjähtävä Nyrkki esiintyi tänään lainarytmiryhmällä, mutta suoriutui mallikkaasti. Kritiikin kärki laskeutuu tälläkin kertaa tiskin taakse. Instrumentit erottuivat hienosti, mutta tällaisessa musassa sanoista on saatava selvää. Alun akustisen osuuden jälkeen komeimmin puksuttivat tänään ”Tyhjästä sanasta sakko”, ”Miten historiaa luetaan?” ja järisyttävän komea ”Saapuu elokuun yö”. Kalpeanaama alias Palervo Kalsa on suosionsa ansainnut.

Ennakkoon illan pääartistini oli siis ollut Paleface, ja vaikka mies mainion keikan vetikin, oli pääesiintyjän mantteli vaihtava paikkaa saman tien. Jaakko Laitinen ja orkesterinsa Väärä Raha heilautti Puu-salissa kannat kattoon ja laittoi porukan ”vääntelemään vartaloitaan mitä irvokkaampiin asentoihin” (Kari Peitsamo). Huima ja hikinen tuntinen, ja ensikosketukseni bändiin livenä. Levyilläkin sinänsä mainio orkesteri ei ihan kuitenkaan tule toivotulla tavalla läpi, kyllä nämä kuuluu nähdä elävänä. Ja mitä pienempi luola, sen parempi. Jarkko Niemelän taidokas trumpetti ja Laitisen keekoileva manerismi kannattelevat yhtyeen perspiroivaa myllytystä, joka on konseptina ilmiömäinen sekoitus Olavi Virtaa ja Goran Bregovicia. Samaan pataan kannetaan balkanilaista kolhuista mustalaisjatsia, Taisto Tammen ylitulkintaa ja turkkilaisia sävelkulkuja. Tuli alle ja alkuasukkaat irti. Näissä lauluissa Rovaniemi on Suomen Istanbul, tuon käsittämättömän lapintaiankin nämä onnistuvat vielä mukaan keittämään. Miten tällaista voi vuosien myötä uudistaa, en tiedä, mutta Valkeakosken keikan perusteella voin väittää Jaakko Laitisen Väärine Rahoineen olevan Suomen kovimpia bändejä juuri nyt. Menkää ja tehkää se, tsekatkaa nämä livenä. Koskin iltaan nostattavimmin lähtivät setin loppupään ”Saippuakupla”, ”Hän ei lemmi mua” ja huikea ”Yö Rovaniemellä”.

Olin ajatellut katsoa Herra Ylpön ja Ihmiset-orkesterinsa myöhäsetin oikein kunnolla, keskittyneesti ja lähempää, mutta kiitos Laitis-Jaskan rahamiesten, ei siitä sitten mitään tullut. Vuosia takaperin porilaisponnisteinen kaverismies miksasi Maj Karman Kauniiden Kuvien keikkoja, ja oli tuottamassa muutamaa levyäkin. Siksi taannoin Maj Karman keikkoja tuli nähdyksi useampikin. Pohjakiinnostus Ylpön tekosiin oli siis olemassa silloinkin, kun mies heittäytyi soolouralle. Ja vaikka ”Luuranko” esimerkiksi onkin ihan mahdollisuuksien albumi, on käytännön seuraaminen jäänyt osaltani olemattomiin. Katsoin Ylpön Valkeakosken keikan takarivin maastosta ja huomasin olevani lopultakin kiinnostunein siitä faktasta, että bändin basistina nähdään Janne Joutsenniemi. Joten bassolinjojen ja valoshow’n seurailuksihan se meni. Ehkä joku toinen kerta jossain pikku klubissa sitten. Ylpönkään biisimateriaali ei paljon hurraa-huutoihin kannusta, mutta takarivillekin ”Mustat hevoset” kuulosti kieltämättä komealta.

Tämänvuotinen Työväen Musiikkitapahtuma on täten paketoitu. Ensi vuonna asiainlaitain salliessa jyrkän ehdottomasti uudestaan. Miellyttävä, aikuiseksi kasvaneiden ihmisten rento tapahtuma, jonka ohjelmapolitiikasta kannattaa ottaa ihan vakavissaan mallia. Vielä kun kummallekin pääpäivälle saadaan muutama kiinnostava ulkomainen artisti lisää, niin Koskissa ollaan vielä kovemmin hyvän asian ytimessä. KG

Louise Distras (uk), Kari Peitsamo, Eppu Normaali, Softengine @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 25.07.2014

Henkilökohtaisena syntymäpäivänäni minusta tuli Valkeakosken paahtavassa helteessä parinkin asian fani. Ensinnäkin perinteisen Työväenmusiikkitapahtuman. Ja toisekseen muuannen Louise Distrasin, joka huimalla keikallaan päätti Työviksen pikkulavan perjantain. Aiheesta kohta lisää.

Olin kaikki nämä vuodet onnistunut olemaan osallistumatta Musiikkitapahtumaan varsinaisena festivaalina, olin takavuosina nähnyt vain muutaman irtonaisen urheiluhalli-ja laululavakeikan tapahtuman oheisina. Vihdoin koitti aika paikata tilanne, ja hyvin kävi. Tosi hyvin. Työväen Musiikkitapahtuma osoittautui sujuvasti järjestetyksi, positiiviseksi, rennoksi ja pääosin ruuhkattomaksi kaupunkifestariksi, jonne aion jatkossakin tulla. Varsinkin, ja semminkin, jos ohjelmisto pysyy nykyisenkaltaisen laadukkaana, ja jopa hiukan jatkossa kansainvälistyy.

Missä muualla festivaalin voi järjestää kaupungin keskustassa ja paperitehtaan pihassa, yhtäaikaa? Koskissa voi. Tehtaan piiput ja iltavalot antavat ainutlaatuiset puitteet Paperitorille, jolle kahden lavan osalta tapahtumat painottuvat. Miljöötä ei myöskään pilaa sijainti kanavan rannassa ja Myllysaaren vanhojen tiilirakennusten kupeessa.

Oman iltani avasi varsinaisesti Kari Peitsamo. Olin toki antanut muutaman biisin mahdollisuuden seinäjokelaiselle Softenginelle, joka edusti ansiokkaasti maatamme tiedättekyllämissälaulukisoissa Köpiksessä taannoin (tässä blogissa ei laulukisoja mainita nimeltä). Kaikki kunnia nuorille janttereille sinänsä. Soitto sujuu, lavaliikunnasta saa kevättorkkaan helposti kasin ja käytös on muutenkin korrektia. Mutta jotain valtavan tärkeää puuttuu. Jotain, mikä tekee vaikkapa White Liesista maailmanluokan bändin, mutta Softenginesta ei. Biisit. Monin paikoin yritystä on, oikein siis kovaakin, mutta biisimateriaali ei vain tunnu riittävän. Edes laulukisahitti ”Something Better” ei väräytä henkilökohtaista kylkiviivaani. Pieni linjantarkistuskin voisi toimia, ollako brittiläistä kitaravetoista, vai enemmänkin elektroon kallellaan olevaa tanssimusaa. No, hyviä poikia, minä vain en solahda kohderyhmään. Jonne solahti yhä kasvava joukko nuoria tyttäriä, ja hyvä heille niin.

Entä Kari, vastikään Georg Malmstenin suomenennätyksen levyttävänä artistina rikkonut mies (mitä tulee siis levytettyihin biiseihin määrällisesti). Olen nähnyt aikamoisen tukun Peitsamon keikkoja pitkähköllä otannalla. Viime vuosina on kuitenkin ollut niin, että kun näkee yhden, on nähnyt samalla kaikki seuraavalta kolmelta vuodelta. Kari pyörittelee samoja lauluja, toistelee samoja supliikkeja, puhuu enemmän kuin soittaa, ja poistuu kun keikka on parhaassa vauhdissa. Näin on ollut jo pitkään. Uusia levyjä tulee sitä tahtia, ettei biisejä voi edes livekuntoon opetella. Silti on sanottava, että Peitsamo suplikoi todella monen stand-up-koomikon suohon, Kari on hauska mies hillittömässä rocktähdettömyyden itseironiassaan. Toisaalta, kun on kuullut samat läpät viimeisen viiden vuoden aikana monesti, alkaa jo väsyttää, vaikka nyt puhutaankin pitkäaikaisesta fanisuhteesta, ja vain 45-minuutin vedosta. Ja taas kolmaalta, onhan se tälle illalle järjettömän hauska hetki, kun Peitsamo omistaa ”Lennon elää”-klassikkonsa Twist Twist Erkinharjulle.

Päälavan takaseinään on tällä välin nostettu valtava gobeliini, murheellisten laulumaiden teemalla. Kuvan kohoava kirveskäsi ja lavalle roudatut Marshall-niput enteilevät tietenkin suomirockin mastodontin, Ylöjärven Rollareiden keikkaa. Lavan eteen alkaakin pakkautua työväestöä oikein huolella. Päivällä tapahtunut pohdinta siitä, niinköhän jengi tällä helteellä liikahtaa, on ollut turhaa. Reppujen jupinalla käynnistää puolitoistatuntisensa Eppu Normaali. Hittipitoista settiä lupaili Martti Syrjä jo alun spiikeissään. Ja sellainen toki saadaankin. Hittipitoisuutta rikotaan muutamin kohdin, mutta ei kovin kiinnostavasti. Eppujen keikasta jää itselle hyvinkin suorittava fiilis, mutta osasin kyseistä tunnelmaa toki odottaa, siksi kaikki osaltani ihan ok. Kun näkee ympärillään tuhansien ihmisten tipitiin ja kuulee käytännössä kaikki biisit laulettavan mukana, ei voi kuin ihailla Eppujen saavuttamaa sinänsä. Varsinkin setin alkupäässä bändi on tosin sovittanut biisejä jo itselleenkin liian vaikeaksi, käsittämätön kompastelu muutamin kohdin aiheuttaa ainakin meikäläisen kohdalla asfalttia kiusaantumista. Mutta kun päästään osastoon ”Tahroja paperilla”, ja sen suoraviivaisen raskaaseen (Eppu-termein raskaaseen) sovitukseen, ja unohdetaan progeilu ja itsensä viihdyttäminen, ollaan saman tien asiain ytimessä. Mielettömän komea veto, jonka takia pelkästään Eppu-keikka kannatti tähän väliin nähdä. Sitäpaitsi tässä lama-Suomen tehdasmiljöössä, rakkauslauluksi tarkoitettu klassikko onnistuu saamaan myös syvempiä merkityksiä.

Varsinaisesti repullinen hittejä päättyy niinikään käsittämättömän komeaan tulkintaan ”Kahdeksas Ihme”-albumin liveklassikosta ”Voi kuinka me sinua kaivataan”. Olin pitänyt vuosikausia tätä biisiä jollotuksena, mutta tämän nykäisyn jälkeen, en pidä enää. Bändi soittaa niin komeasti, kuin vain tällä kokemuksella pitääkin, ja Akun loppurumpujen ukkosjumalasoundi saa päät pyörimään yleisössä, mistä tämä nyt tulee? Huikea lopetus, jonka todellakin olisi pitänyt olla lopetus. Kun Eput kävelevät lavalle encoreihin, rikkomaan oman huolella rakentamansa dramaturgian, poistun takaoikealle. En ole encoresmiehiä, enkä ainakaan tälläisen setinlopetuksen jälkeen, joka juuri on nähty. Yksi komeimmista varsinaisen setin päätöksistä kotimaiselta artistilta ehkä koskaan. Siitä Epuille iso kämmen.

Työviksen perjantain todellisen jymypaukun tarjoavat kuitenkin nuori nainen Britanniasta, ja hänen akustinen kitaransa. Homman nimi on melodinen, ohuesti folkahtava punk kantaaottavilla sanoituksilla. Toisin sanoen, muodikkainta mitä nyt voi tehdä, mutta kun tämän tekee tosissaan ja oikein, ollaan muodeista kaukana. Julistajan nimi on Louise Distras, ja kolmevarttisella vedollaan Louise näyttää, mistä Työväen Musiikkitapahtumassa yhä voi, ja voisi, olla kyse. Minusta tulee kolmannen biisin kohdalla fani, ja näin pääsee harvoin sanomaan. Distrasilla on upea, tumma ääni. Ja sitä ei säästellä. Viimeistään ”The Hand You Holdin” kohdalla päätän palata paitsi joskus Distrasin keikalle, myös Tehtaanpuistoon, jos mikäli täällä tämmöisiä asioita kuulee. Distrasin setin alkaessa PAM-lavan edustan penkit ovat tyhjiä, yleisö on pieni ja kaukana. Mutta muutaman biisin kuluessa sana leviää ja tunnelma kohoaa. Nuori nainen ottaa työvoiton, ja alunpitäen oudoksi ja vääräksi tuomitsemani keikan aloitusaika onkin juuri oikea. Mahtava meininki. Distrasista puhutaan tämän vuosisadan Joe Strummerina, eikä oikeastaan ihme. Jos Louisen iso esikuva Billy Bragg sanoo, Strummerin ohella, nimenä mitään, kannattaa tutustua Distrasin melodiseen julistukseen. Ja hoitakaas hei joku nyt tyttö klubirundille talvella, jooko?

Siinä Työväen perjantai osaltani. Puitteet kunnossa, soundit kohdillaan, palvelu ystävällistä ja nopeaa, eikä kukaan seissyt varpailla tai töninyt.  Ja hei, älkää antako tapahtuman nimen hämätä. Työväestöähän tässä ollaan kaikki, kaikki me työssäkäyvät. Työväen Musiikkitapahtuma ei ole poliittinen, se kantaa solidaarisuuden perintöä. Suuria, ja monet inflaatiot kärsineitä sanoja, mutta sanoja siinä missä muutkin. KG

Patti Smith (us) @ Nordea Kontserdimaja, Tallinna 21.07.2014

Pari kertaa vuodessa on päästävä entiseen kotikaupunkiin Tallinnaan, tapaamaan ystäviä ja hakemaan ns. täysi lasti. Käynti pitää tietenkin ajoittaa niin, että kaupungissa takuuvarmasti soittaa joku näkemisen arvoinen artisti. Tällä kertaa ajankohdan valinta oli helppo, nimittäin punkin kummitäti Patti Smith ja hänen orkesterinsa soitti ensimmäisen koskaan keikkansa Eestissä, ja itseasiassa Baltiassa ylipäätään. Eli taas sai olla livehistorian äärellä.

Nordea Kontserdimaja vaihtoi taannoin omistajaa, sehän tunnettiin Nokia-etuliitteisenä valmistuessaan. Sijainti keskellä kaupunkia ja muutkin puitteet tekevät Solaris-keskuksen konserttisalista yhden parhaista lähimainkaan. Akustiikka on maailmanluokkaa, palvelu pelaa, kaikilta istuimilta näkee ja kuulee. Ja ennenkaikkea, lippujen hinnat ovat inhimillistä tasoa. Eestissä taide kuuluu (melkein) kaikille. Aika monta huippukonserttia täällä tulikin aikoinaan nähtyä, niinkuin nyt vaikkapa Procol Harum, Ian Andersson ja Rufus Wainwright. Muutamia parhaita mainitakseni. Ja sitten tuli punkpyörää keksimässä ollut 67-vuotias taiteilija New Yorkista, ja napsautti tauluun niin kovat lukemat, että keikka kilahti omaan ja henkilökohtaiseen Top20:een, ja oli kolmesta näkemästäni Patti Smith-keikasta se ehdottomasti kovin. Tähän asti. Ja jatkoa jäin odottamaan saman tien.

Tiedossa oli, että hittipitoinen setti tulee, ja että jo pelkästään viimevuotisen Tampere-talon keikan perusteella laatua on odotettavissa. Molemmat toteutuivat. Bändi astelee lavalle muutaman hetken sovittua myöhemmin, ja Patti Smith osoittaa tyylitajunsa jo ennenkuin edes lauteille pääsee. Salin valot sammuvat, ja yleisön annetaan pyytää rytmikkäin aplodein Pattia lavalle ainakin minuutin, pidempäänkin. Ja sitten odotus palkitaan. Ensimmäisen koskaan Patti Smithin Baltian keikan saa aloittaa nykyinen vakialoittaja, ”April Fool” viimeisimmältä albumilta ”Banga” (2012). Basisti Tony Shanahanin kanssa kirjoitettu letkeä ralli ei vielä ihan kuulosta siltä, miltä Kontserdimajan kuuluisi kuulostaa, mutta pian soundit saadaan huippukuosiin, ja bändikin tuntuu toimivan. Pattin oma poika Jackson Smith soittaa tällä kiertueella kitaraa (kyllä juuri se isoksi karpaasiksi kasvanut poika, jolle Patti kirjoitti yhden kauneimmista ikinä kuulemistani lauluista eli ”The Jackson Song”, vuoden 1988 albumille ”Dream of Life”). Pianoa soittaa Pattin tytär Jesse Paris Smith, bassossa on siis vuodesta 1996 Pattin rinnalla soittanut Tony Shanahan ja rummuissa Eric Hoegemayer. Ja vaikka tämä kokoonpano ei mitään varsinaista virtuositeettiä edustakaan, ehkä lukuunottamatta Shanahania, niin sillä ei edes ole väliä, virtuositeetti on Patti Smith itse. Esimerkiksi poika-Jackson vaikutti tämän illan perusteella relatiivisen keskinkertaiselta kitaristilta, mutta ei Patti Smith-iltoihin tulla kitaristia katsomaan.

Patti Smith on naispuolinen Bruce Springsteen, samalla tavalla saarnaaja ja hengellinen johtaja. Ja nyt puhutaan tietenkin rock’n’rollhengellisyydestä. Umpiuskonnollisessa kodissa kasvaneena Smith tietää mistä naruista nykiä. Kädet kohoavat usein saarnaajakorkeuksiin ja manerismi on muutenkin herätyskokouksista tuttua. Illan kakkosbiisi ”Rodondo Beach” menee vielä soundeja säätäessä ja yleisöön tutustuessa, mutta kolmantena kuultava ”Dancing Barefoot” varsinaisesti avaa pelin. Ja loppu puolitoista tuntia onkin sitten pelkkää juhlaa.

Ensinnäkin, on hienoa nähdä Patti jälkikasvunsa kanssa samalla lavalla. Elämä jatkuu, vaikka Patti olisi aika ajoin voinut päättää toisinkin. Kaksi elämänsä miestä haudanneena ja äärimmäisessä taiteilijaköyhyydessä vuosikausia kituuttaneena tämä lady voisi olla kyynikko ja katkerikko. Vaan ei ole. Kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen en usko, mutta Patti Smithin kohdalla suostun edes harkitsemaan ajatusta. Ja toisekseen, kuten viime Tampere-talon arviossanikin totesin, Patti Smith parantaa koko ajan.

My Bleaken Year” improtaan sanoiltaan uusiksi, sen Patti laulaa suoraan Eestin kansalle. Ja vaikka lähes loppuunmyydystä salista vain jokin prosentti on toden teolla kokenut neuvostomiehityksen vuodet, kaikki tietävät silti, mistä on kyse. Ja vaikka maa on ollut vapaa jo kohta neljännesvuosisadan, vapauden sanoma on alati ajankohtainen. Ja varsinkin nyt, kun nyky-Neuvostoliitto pullistelee jälleen ja tönii etupiirejään. ”Ghost Dance” omistetaan äskenmainitun järjenvastaisen pullistelun äskettäisille uhreille, eli Malaysianin lennolla kuolleille. Ja ainakin meikäläisellä on kymmenen litran tippa silmäkulmassa, kun Patti Smith sulkee upean biisin hokemaan ”pray for the Ghosts”. Yksi omista ehdottomista suosikeistani Smithin kataloogissa, eli ”Gone Again”-albumin huikea ”Beneath the Southern Cross” omistetaan Pattin ystävälle, vain muutamia päiviä sitten menehtyneelle Johnny Winterille. Itselläkin oli ennakkolippu hankittuna Winterin Tampereen keikalle, mutta nyt sitä keikkaa ei koskaan tule.

Kauaa ei ole myöskään Patti Smithin toisen ystävän poismenosta, eli Lou Reedin, jonka ohjelmistosta bändi vetäisee komean version ”Perfect Daysta”. Viimeisimmän albumin nimiraita ”Banga” kirvoittaa Pattilta, taustalaulajina toimivilta Jacksonilta ja Shanahanilta, sekä valveutuneelta yleisönosalta koirien ulvontaa. Aivan kuten viimeksikin. Silloin biisi valahti aikalailla ohi itseltäni, mutta nyt sekin todistuu vahvaksi ja jänteväksi rokettirolliksi. Samoin ”Pissing in the River”, joka ei koskaan ole ollut suosikkiraitojani saa tänään niin maagisen käsittelyn, että nyt ymmärrän jo paljon paremmin. Ja tästä magia vasta alkaa. Patti Smithin tytär aloittaa pianointron ”Because the Night”-klassikkoon, joka tänään omistetaan Jessen ja Jacksonin isälle, edesmenneelle Fred ”Sonic” Smithille. Hetki on huikea. Seitsemäs ”Because the Night”-livekokemukseni on totta. Kolmesti Pattin esittämänä, lopuista on vastannut tiedättekylläkuka, eli biisin toinen kirjoittaja Bruce Springsteen. Yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä rocklauluista saa tänään hiukan hätäisen luennan. Kuten jo totesinkin, tämän kokoonpanon karismaa kannattelee yksin mastro Smith. Mutta silti, tärkeä hetki tämä on aina.

Mutta mutta. Sama juttu kuin viimeksikin viime vuonna, yleisö ei edes mene täysin pähkinöiksi ”Because the Night”’sta, kyllä se näköjään sen perinteisen keikanlopettajaisen vaatii, eli Them-coverin ”Gloria”. Kymmenittäin jengiä syöksyy lavan eteen pomppimaan ja tanssimaan, meininki on mahtava, laulupidu on pystyssä. Eikä Patti bändeineen ilman encoreita täältä tietenkään selviä. Ennakkoon on tiedossa, että ”People Have the Power” kuullaan tietenkin, juuri tässä maailmantilanteessa jälleen hyvin ajankohtainen laulu. Komein kuulemani luenta yhdestä Smithin isoimmista hiteistä. Eestiläiset saavat vielä bonuksena toisenkin klassikon, nimittäin ”Rock’n’roll Nigger”, jossa Patti itsekin tarttuu kermanväriseen Stratocasteriin ja ulvottaa sitä kuin viimeistä päivää, raastaa Stratosta kielet poikki, ja huikea ilta yhden koko rockhistorian karismaattisimmista ihmisistä sanan äärellä on paketissa. Loppubiisi myös osoittaa kuinka tärkeä hahmo Patti on ollut silloin, kun punk oli vielä pilkkeenä silmäkulmissa, eikä sitä oltu varsinaisesti edes keksitty.

Ilta jatkuu kosteana Tallinnan yössä. Kiitos seurueeseemme liittyneen Kosmikud-yhtyeen jäsenen, ilta jatkuu samassa paikassa, missä Patti bändeineen illastaa. Ja saan kuin saankin, muutaman tunnin ujoilun jälkeen, sanottua muutaman kiittävän sanan itselleen Patti Smithille. Ilta jatkuu entistä kosteampana vielä muuallakin, virallisten PS-jatkojen merkeissä. Joukossa vilisee Eestin rock-kermaa, mutta nähdäänpä paikalla myös herrat Jackson Smith ja Tony Shanahan. Aamuyön tunteina kun taksi kotiuttaa, mieli on hyvä, että Tallinnan matka osui ehkä jopa hansakaupungin vuoden tärkeimpään rockiltaan, mene ja tiedä. Mutta kova rockilta se jokatapauksessa oli. KG

Perfect Blue Sky (swe/us/aus) @ Kurki Festivaali, Vesilahti 03.07.2014

Kuten vakilukijani tietää, olen friikahtanut armottomasti rockin historiaan, ja sen mitä erilaisimpiin aikajanoihin, genrerajoista kovastikaan piittaamatta. Toki lähtökohtana on aina musiikki, sen on oltava laadukasta ja hyvää. Mutta että, jos Joku on soittanut Jonkun kanssa samassa bändissä vuonna Barabbas, tai sessioinut samalla albumilla kuin Joku vuonna Saatana, olen messissä. Näistä lähtökohdista hankkiuduin vartavasten tihkusateisena torstai-iltana (onko tänä kesänä ollut muunlaisia) Vesilahteen Kurki Festivaaleille. Aivan. Ei ehkä festivaali kaikkien huulilla, kuten ei ehkä paikkakuntakaan. Antakaas, kun selitän.

Australialainen laulaja-lauluntekijä Jane Kitto on ahkera suomenkävijä. Suurimman osan vuotta rocklady majailee Tukholmassa, ja esiintyy milloin soolona, milloin milläkin kokoonpanolla. Lähin yhteistyökumppani (ja käsittääkseni kumppani muutenkin) on Pontus ”Pna” Andersson, jonka mainiossa Flower Punch-yhtyeessä Kitto niinikään vaikuttaa. Täksi kesäksi Kitto ja Andersson ovat kuitenkin koonneet varsin mielenkiintoisen kokoonpanon, joka itsenikin liikkeelle pakotti. Bändin nimi on Perfect Blue Sky, ja sen rytmiryhmänä toimivat niinkin legendaariset nimet kuin Dave Getz (rummut) ja Peter Albin (basso). Combon täydentää Kitton omasta bändistä napattu kiipparisti Danny Oakhill.

Palanen rockhistoriaa, jos sallitte. Basisti Albin oli perustamassa Big Brother and the Holding Company-yhtyettä tammikuussa 1966, ja rumpali Getz saatiin mukaan jo myöhemmin samana vuonna. Tapahtui muutakin merkittävää. Bändin solistiksi nousi relatiivisesta tuntemattomuudesta muuan Janis Joplin. Kesällä 1967 bändi esiintyi Monterey Pop Festivalilla, tuli tallennetuksi D.A. Pennebakerin dokumenttielokuvaankin, ja sai festariesiintymisensä pohjalta levytyssopimuksen Columbialta. Seurasi kaksi armotonta klassikkoalbumia, ensin se bändin mukaan nimetty 1967, ja sitten ”Cheap Thrills” (1968). Jälkimmäinen viihtyi USAn listaykkösenä 8 viikkoa, bändi eli kiihkeää kukoistuskauttaan, solistinaan sensaatiomainen Janis Joplin. Mutta jo vuoden -68 aikana Janisin oli tullut aika lähteä soolouralle, ja hän jätti bändin, laulaen viimeisen keikkansa Big Brotherin kanssa 1. joulukuuta. Lähdön syistä ja taustahahmoista väännetään kättä tänäkin päivänä. Bändi telakoitui pian Joplinin lähdön jälkeen, ja rytmiryhmä Albin/Getz etsikin itselleen nopeasti uuden työnantajan, nimittäin Country Joe and The Fish.

Big Brother and The Holding Company on kuitenkin yhä olemassa, mukana Getzin ja Albinin ohella on myös perustajakitaristi Sam Andrew. Bändi keikkailee harvakseltaan, mutta sen nähdäkeen kannattaa kiirehtiä, ja vieläpä Yhdysvaltoihin.

Kitton, Anderssonin, Oakhillin, Albinin ja Getzin kokoonpanolla on ollut tänä kesänä muutama keikka Ruotsissa, ja Suomessa peräti yhdeksän vetoa, plus muutama tv-ja radioesiintyminen. Vesilahden kolmipäiväinen, nyt kolmatta kertaa järjestetty Kurki Festivaali oli siis onnekkaiden tapahtumien joukossa todistamaan paria aika legendaarista muusikkoa. Jostain syystä bändille oli suotu koko festarin avauskokoonpanon paikka, torstaina kello 18.00. Ja hiljaistahan siellä sitten olikin. Orkesterin aloittaessa paikalla oli ehkä 6 lipun lunastanutta. Setin alkupäässä soitettiin vuoroin Kitton biisejä, vuoroin Anderssonin. Pakko on todeta, että Anderssonin biisit nykäisivät pidemmän korren. Kaverin johtaman Flower Punch-yhtyeen esikoisalbumi on nimittäin suorastaan aika erinomainen, eli Andersson osaa kyllä kirjoittaa lauluja (tsekatkaapa vaikka ”Little Bug”). Bändinsä tyylilajina on jonkinlainen puoliakustinen grunge, ja hiukan siihen tyyliin nytkin vedettiin, leimallisimpana elementtinä Kitton ja Anderssonin yhteislaulu ja Pnan mainiot kitarasoolot. Joihin paikoin ruotsinmies sai mainion psykedeliahyppysellisen mausteeksi.

Alkupäässä settiä rytmiryhmä Albin ja Getz toki esiteltiin, mutta harvinaisenkin vakan alla herroja pidettiin, kunnes aivan keikan lopussa koitti hetki, jota me kaikki 10 yleisön muodostanutta olimme odottaneet. Tai ainakin valtaosa meistä. Eli ensin basisti Albin tulkitsi kieltämättä komealla ja syvällä äänellään ”Blindman”, Big Brotherin esikoisalbumilta (biisi on koko tuolloisen bändin yhdessä kirjoittama, mukana myös jo mainittujen lisäksi edesmennyt kitaristi James Gurley). Upea veto, ja tunnustaa pitää, että jo pelkästään tämän takia olisi kannattanut rockhistoriafriikin ja musadiggarin olla paikalla lunastamassa 12 euron hintaista päivälippua. Sitten Perfect Blue Sky paketoi settinsä komealla tulkinnalla ”Piece of My Heartista”. Joka on tietenkin se laulu, josta kaikki viimeistään tietävät Janis Joplinin. Mutta tulevat vain harvoin ajatelleeksi, kuka tai ketkä biisin soittavat ”Cheap Thrills”-klassikkoalbumilla, jolla silläkin se on vain yksi biisi muiden joukossa. Siksi onkin keskeistä, että ”Piece of My Heart” vedettiin hitaana, suorastaan hauraana versiona tänään, poissa Joplinin todistusvoimainen huuto. Jane Kittolle tulkinnasta iso krediitti. Ei pienintäkään yritystä olla kukaan muu kuin oma itsensä. Kittollakin nimittäin ääntä löytyy kyllä, mutta nyt sen säästely tuli juuri oikeaan paikkaan. Kitto omisti päätösbiisin rytmiryhmä Albinille ja Getzille.

On selvää, että jos lavan edustalla on alle 10 ihmistä, joista osa on paikallislehtien kuvaajia, osa toimitsijoita ja äänentoistofirman jannuja, niin syöhän se bändin kuin bändin fiilistä ja esitystä. Eniten faktoista taisi häiriintyä Andersson. Kitto on taatusti tottunut todella pieniin yleisöihin, ja amerikanherrat taas ovat ehtineet jo kaiken nähdä.

Olisiko Kurki Festivaali mitään, jos ensi vuoden tapahtuma olisi vaikka vain kaksipäiväinen? Olisiko aika luopua torstaista festaripäivänä? On kesälomakausi, ja Suomi täynnä tapahtumia. Ei ole kenenkään etu soittaa kolmelle ihmiselle. Ja toisaalta, jos festarin ohjelmisto sisältää kaikkea nyt kuullusta blues rockista saksalaiseen eurodanceen ja pirkanmaalaiseen kuolonmetalliin, niin voidaanko puhua sillisalaatista? Voidaan. Arvostan hirvittävästi kaikkea tehtyä talkootyötä tapahtuman eteen, mutta se työ menee hukkaan jos yleisö ei olekaan pääasia, vaan itse järkkääminen. Joten, pienen (toivottavasti) erikoistumisen myötä, kaikkea hyvää ensi kesän festarille ja tapahtumalle pitkää ikää. Kaikki se mitä paikalla nimittäin oli, toimi hienosti ja oli varsin mietittyä. Paitsi siis esiintyjät.

Kun kerran festareilla oltiin, piti velvollisuudesta tsekata toinenkin bändi. Kokkolassa vuonna 2005 perustettu Isäntä Meidän soittaa suomeksi laulettua heavya, ja soitti sitä Vesilahdellakin. Tsekkasin tarkasti ja taidolla soittaneen orkesterin setistä suurimman osan, kunnes tihkusade ja tunnelman yleisapeus otti omansa. Iso hatunnosto solisti Johan Huhdalle, ettei yleisön pienuutta, sen vähemmistön umpitunnelia, tai mainittua sadetta tarvinnut kertaakaan mainita. Vedetään täysillä, vaikka paikalla olisi vain miksaustiski. Juuri näin. Tulette saamaan uusintakatsastuksen tilaisuuden tullen klubiympäristössä. KG

Post Navigation