Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “tammikuu, 2014”

Simple Minds (uk) @ Cirkus, Tukholma 29.01.2014

Kun minä olin nuori poika, oli oikeastaan kolme (ulkomaista) bändiä ylitse muiden. Oli Big Country, U2 ja sitten oli Simple Minds. Kolme orkesteria, joissa kaikissa brittiläisen uuden aallon hienoimmat piirteet tulivat kristallisoiduimmin esiin. Ja joita kaikkia esikuvana, tai esiasteena, edusti The Skids. Noiden aikojen jälkeen on nähty Brittein saarilta monet tyylisuunnat, uudet kuumat nimet, rockmusiikin pari vuotta myöhemmin haudatut pelastajat. Mainitusta triosta Big Country on periaatteen tasolla olemassa edelleen (voin määritellä niitä periaatteita tällä palstalla joskus myöhemmin). U2 on omaan pöhötautiinsa ja maailman keskeneräisyyteen väsynyt stadiontyrannosaurus. Löydän itseni sanomasta vuonna 2014, että kaikki vuodet ja reunamerkinnät huomioiden, näistä itselleni käsittämättömän tärkeistä bändeistä kovimmassa eliniskussa on 1977 Glasgow’ssa muotonsa saanut Simple Minds.

Syksyllä ilmoitettiin Simple Mindsien saapuvan ”Greatest Hits+”-kiertueensa kanssa Tukholman historialliseen Cirkukseen. Kiertueen ideana yksinkertaisesti ja kursailematta soittaa kaikki isot ja hiukan pienemmätkin hitit läpi yhden illan aikana. Oli tullut aika lunastaa fanitus, jonka ajallista pituutta tuskin kehtaan tässä edes lausua. Konserttiliput varaukseen, eli varmistus sisäänpääsystä, sitten lentoliput ja lopuksi majoitus. Harrastamisen helppous. Jännittävän varailurumban jälkeisenä päivänä Helsinginkin Circus ilmoitti buukanneensa bändin. No eipä siinä, ennemmin minä tämän miellyttävän velvoitteen hoidan sivistyskaupungissa, jossa tulee nykyisin liian harvoin käytyä. Stadin keikka myi loppuun, itse pääsin Tukholmaan ja bändi osoitti olevansa hillittömässä lyönnissä. Kaikki voittivat.

Grönä Lundin huvipuiston kyljessä sijaitseva, vuonna 1892 avattu Cirkus, on kertakaikkisen hieno mesta rockin soittamiseen. Historialliset puitteet on pieteetillä remontoitu, mutta vain sieltä missä todella tarvis. Alkuperäinen tunnelma estradiviihteen kultakaudelta on tallella. Tuolla areenalla on vedetty naisia parrasta, tungettu daijua leijonan kitaan ja nielty tulta ja petroolia. Puolipyöreä, 1650 henkeä vetävä nouseva katsomo. Sekä puun ja tekstiilien ansiosta kovaakin soitatettuna hieno ja selkeä soundi. Upea paikka, jonka pääsin nyt vasta ensimmäistä kertaa korkkaamaan.

Cirkuksen kaikiltakin paikoilta näkee keikan varsin hyvin, itselle osui C-katsomon mainio istuin, tämän kokoluokan venuena Cirkus on käytännössä klubi. Ja mikä mahtavampaa, kuin nähdä myös maailman isoja stadikoita täyttänyt Simple Minds klubivedolla.

Miksaustiskin odotusmusiikiksi ajama tanssibiitti lupaa hyvää, soundeista ja dynamiikasta nyt vähintäinkin. Ruotsalaiset valuvat hitaasti paikoilleen, valuminen jatkuu vielä bändin alettuakin. Ja koska Ruotsissa jokaisella on yhtäläinen oikeus nähdä keikka, ja jaksaa silti aamulla nousta rakentamaan kansankotia entistä ehommaksi, on soittoajaksi ilmoitettu ihmisystävällinen 19.30! Ja se tietenkin pitää muutaman minuutin tarkkuudella paikkansa.

Ja sitten se on yhtäkkiä totta, minä näen Simple Mindsit! Keikka alkaa väkevällä ”Broken Glass Parkilla”, kuten Helsinginkin veto, ja käytännössä kaikki illat tällä kiertueella. Ensimmäisen biisin aikana selviää, että tänään ajetaan todella lujaa. Ei haittaa yhtään, jo toisessa biisissä soundit ovat huippuluokkaa ja paranevat styge stygeltä. Kakkosena kuultava ”Waterfront” sytyttää ruotsalaisyleisön. Laulaja, ja kahdesta jäljellejääneestä alkuperäis-Mindsista toinen, Jim Kerr huutaa ”show me your hands Stockholm”. Kuuliainen kansakunta, joka ei ole vuoden 1814 jälkeen sotinut päivääkään, ottaa neuvosta vaarin. Koko popkalaset kohottaa kätensä ilmaan ja heiluu tahdissa. Koko popkalaset. Tässä puhutaan nyt kulttuurien välisistä eroista. Yhtäkaikki, on selvää viimeistään viidenneksi kuultavan ”Let There Be Loven” kajahtaessa sirkusareenalle, että Simple Minds on hirvittävässä tikissä ja kuulostaa upealta. Bändi, jota minä olen todella pitkään pitänyt yhtenä maailman parhaista, on täällä tänään ja armottomassa iskussa. Let there be love!

Keikka on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliajalla 10 biisiä, eli siis yksi enemmän kuin Helsingissä. Erikoisherkkuna tänään kuullaan ilmiselvästi tietenkin settiin kuuluva ”Promised you a Miracle”. (Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta ainakaan nettitietojen perusteella sitä ei Stadissa soitettu..)  Jälkimmäisellä puoliskolla, 10 minuutin Eriksberg-tauon jälkeen, kymmenen vetoa plus neljä encorea. Aika mahtava kattaus siis koko bändin uraan. Ensimmäisen puoliskon ehdottomasti sykähdyttävin veto on komea ”War Babies”, uskomattoman komea biisi vuoden 1998 ”Neapolis”-albumilta. Kaudelta, jolloin moni oli tuominnut bändin jo hautaan. Eikä se ole siellä kuulkaas ja nähkääs vieläkään. ”War Beabiesissa” kulminoituu koko tämän illan laatu. Jim Kerrin ääni on yhä voimaa täynnä, ja saa vahvaa tukea Sarah Brown’lta, joka yläkorokkeella näyttää oppimishaluisille sekä naisen- että äänialan mallia. Charlie Burchillin (bändin säveltäjä eli mies hittien takana, sekä se toinen jäljellejäänyt perustajajäsen) kitara soi komeasti ja tarkasti. Vuodesta 2010 mukana ollut basisti Ged Grimes täyttää paikkansa lavalla, mutta ei ole mikään Derek Forbes. Nykyisin Big Countryssa soittava Forbes on instrumenttinsa parhaita maailmassa ja oli etabloimassa Simple Mindsissa bassoa melodiasoittimena. Eli siis luomassa Sitä Simple Minds-soundia. Tietenkään tämä bändi ei missään olosuhteissa ottaisi messiin puolinohevaa soittajaa, mutta silti oikeastaan se ainoa asia, mitä jään illan keikalta kaipaamaan, on Derek Forbes. Pitänee siis paikata asia pian, ja nähdä Big Country jälleen kerran. Kuunnelkaapa, jos asia kiinnostaa (tai ei ole tuttu), mikä tahansa raita vuoden 1982 ”New Gold Dream”-albumilta. Miten rockbasson soitto ei enää ole entisensä mainitun platan jälkeen. Jos minulta kysytään, Forbesin bassolinja ”Someone, somewhere in Summertimella” on ehkäpä rockhistorian komein. Se linja toki tänäänkin kuultiin, mutta jotain puuttui.

Ensimmäisen puoliajan päättävät komea ”Glittering Prize”, sekä jo edesmenneen jenkkibändi The Callin vuoden 1988 hitti ”Let the Day Begin”. Jim Kerr kehottaa ihmisiä katsomaan kakkossetinkin, sillä ”we have a job to finish here”. Tiedetään.

Oluet on horaistu, hattarat syötynä, Simple Minds nostaa homman uudelle taajuudelle. Ensimmäinen erä oli vasta tunnelman haistelua. Komeasti alkaa. Bändillä on varaa soittaa yksi isoimmista hiteistään instrumentaalina, eli ”Speed Yor Love to Me”. Eikä edes koko orkesterin voimalla, vaan Burchill ja vuodesta 2002 bändiä palvellut kosketinsoittaja Andy Gillespie kahdestaan. Sitten mukaan liittyvät Grimes ja Sarah Brown sekä lähes alusta alkaen bändiä tukenut rumpalislegenda Mel Gaynor. Vedetään näkemyksellinen versio Kraftwerkin hitistä ”Neon Lights”; brittiläisen uuden aallon yksi keskeisimmistä tunnustaa juuriaan. Sarah laulaa ensin pidätellen, mutta lataa sitten koko upealla äänialallaan. Ja kyllähän, varsinkin siinä ihan eturivissä, katseltavaakin riittää yhdeksi illaksi. Jim Kerr palaa johtamaan edestä, ja kuullaan setin vanhin hitti, vuoden 1980 ”Empires and Dance”-albumin komea ”I Travel”. Kyseinen albumihan merkitsi lopullista läpimurtoa bändille, ei vielä stadionluokalle pääsyä, mutta yleiseen tietoisuuteen kuitenkin.

Ja sitten. Sitten se tulee. Charlie Burchillin legendaarinen kitaraintro lähtee, ja Ged Grimes liittyy mukaan maailman upeimmalla bassolinjalla. On tullut aika kuulla livenä ”Someone, somewhere in Summertime”! Siinä se nyt soi. Tätä on kannattanut odottaa kaikki nämä vuodet. Tyylikäs veto, bändin koko voimalla, vimmalla ja parhaudella. Popkalaset joraa ja heiluu, Ruotsi huutaa. Itse keskityn olemaan paikalla ja muistamaan tämän hetken, kun yksi kolmesta eniten odottamastani biisistä koko keikoillakäyntihistoriassani soi. (Hetken tärkeys lienee tullut selväksi, sekä se, että olen monien kovasti diggailemieni bändien suhteen livenä varsin myöhään syntynyt.)

Huh. Hengissä yhä. Tänään, pikkupöhköllä melodialla varustettu ”The American”, saa toimia yleisönlaulatusbiisinä. Snapsilaulujen, euroviisujen ja Lasse Berghagenin maassa ei ole ongelma, kyllä lähtee. Tämän kansakunnan (joskus tosin hyvin päälleliimattua ja välillä teeskenneltyäkin) positiivisuutta on pakko ihailla. Mutta älkää nyt sanoko niille, että sanoin. Yksi illan todellisista pankinräjäyttäjistä on ”See the Lights”, myös sillä istuimella, jota henkilökohtaisesti kansoitan. Hillittömän komea veto.

Encoreita varten bändiä ei juurikaan tarvitse huudattaa, tämähän on kuitenkin kaikille ennalta tiedossa, että neljä vielä. ”New Gold Dream”, ”Sanctify Yourself”, ”Space” ja keski-ikää jo turvallisesti käyvien ruotsalaisrouvien kaikkein yksityisimpiinkin tallelokeroihin murtautuva ”Alive and Kicking”, joka saa aikaan huutomyrskyn ja huolellisen jorausaallon läpi sirkuksen lehtereiden. Vakilukija jo tietääkin, etten ole oikein encoresmiehiä, ja tämä neljän biisin lisäkaneetti upealle, huikeasoundiselle ja henkilökohtaisesti hillittömän tärkeälle keikalle on jo osastoa ruotsalainen laskiaispulla. Muoto alkaa kärsiä täytteen määrästä. Jos keikka olisi loppunut varsinaisen setin päättäneeseen ”Don’t You (Forget About Me)hen”, olisi ainakin oma lipunhintani ollut jo täysin kuitattu.

Alussa mainitsemastani bändikolmikosta Big Country julkaisi, jopa ilman myyttistä nokkamiestään Stuart Adamsonia, yhden uransa tiukimmista albumeista (”The Journey”) viime vuonna. U2:n tekemiset eivät ole jaksaneet kohottaa kulmakarvaa täällä päässä sitten vuoden 2000. Mutta Tukholman illan perusteella Simple Mindsien valmisteilla oleva albumi kiinnostaa kovasti jo ennakkoon. Ja  tietäneehän se myös uutta kiertuetta. Mutta tänään, täällä ja nyt, kuninkaiden kaupungissa, erittäin tärkeä ilta. Sanoinko jo?  KG

The Gathering (ned) @ Bibelot, Dordrecht, Hollanti 25.01.2014

Pukkasi matkaa Rotterdamiin, ja tavoilleni uskollisena olin tutkinut ennakolta kaupungin, ja jopa lähikaupunkien, liveskenen huolella läpi. Selvää siis oli, että kahdesta kaikkien aikojen tärkeimmästä hollantilaisbändistä se toinen, eli The Gathering, tulee soittamaan oleskeluni aikana Rotiskon naapurikaupungissa Dordrechtissa. Ja selvää oli, että paikalla on oltava, jos velvoitteet sallivat. Matkaa edeltävällä viikolla The Gathering ilmoittaa yllättäen jäävänsä määrittelemättömän mittaiselle keikkatauolle. Ja kun bändi on vuosia jo ollut niiden joukossa, jotka nähtävä on (ja yhtä monta vuotta niiden, jotka ovat näkemättä jääneet), oli entistäkin selvempää että paikalla on oltava. Illan erityisyyttä korosti se, että samalla ilmoitettiin basisti Marjolein Kooijmanin soittavan viimeisen keikkansa bändin riveissä. Marjolein on ollut olennainen osa Gatheringia 10 vuotta, joten isojen tunteiden ilta olletikin oli odotettavissa.

Ennakkolippujen hankkiminen Suomesta käsin, kulttuurikeskus Bibelotin omien sivujen kautta, oli niin helppoa että nauratti. Samoin nauratti hinta, 14 euroa kipale.  Sivistysmaa. Rotterdamin velvoitteet pakettiin ja InterCity-juna ihan siinä muutaman kanaalin takana olevaan kylkikaupunkiin, Dordrechtiin.

Bibelot osoittautui olevan entinen sähkövoimalaitos, jonne oli rempattu kokonainen kulttuurikeskus, taidolla ja maulla. Bibelot-niminen klubi oli tätä ennen toiminut ahtaissa tiloissa kaupungin keskustassa. Tiesi kertoa turkkilainen taksikuski. Kauaa ei ole voinut vaikuttaa uusi Bibelot, niin oli vielä kaikki kuosissaan. Henkilökuntaa oli kuin Hartwall Areenalla, mutta sen selittänee talon useammat yhtäaikaiset toiminnot.

The Gatheringin erityisen illan lämppäriksi oli valikoitunut Haagissa 2001 perustettu Kingfisher Sky, joka sai alkunsa kun tuolloin Within Temptationissa vaikuttanut kitaristi Ivar de Graaf pisti oman pumpun pystyyn. Levyillä bändi vaikutti ihan lupaavalta, pitkäsoittoja on ulkona kaksi, ja jonkin verran olin niitä ehtinyt ennakkokuunnellakin. Mutta kun sitten keikkaseurani kanssa astuimme Bibelotin Power Stagelle, jossa KFS oli hetkeä aiemmin aloittanut, alkoi homma jo parin stygen jälkeen kuulostaa melkoiselta muniinpuhaltelulta. Tai ainakin jotenkin niin kovin tunnelmaiselta tunnelman vuoksi. Nopeasti syntyi konsensus, että Gatheringin tulevasta vedosta ei pidä ottaa mitään pois sillä, ettei lämppäri miellytä. Riskejä ei nyt otettu, ja avuksi tarjoutuikin alakerran baari.

Power Stage on niin käsittämättömän hyvin äänieristetty, että alakertaan oli todella vaikeaa kuulla, milloin bändi vielä soittaa. Juomanostoon tarvittavat leikkikolikot tiskille ja neuvoa-antava näkäräinen naamariin. Takaisin pelipaikalle, ja kohtuuhyvät jalansijat onnistuinkin saamaan. Jotka kohta jouduin tosin luovuttamaan, kahden progepoliisin huudettua flaamia korvaani täysillä. Hollannin poika on keskimäärin sikäli pitkä, että täällä näköestekysymykset on aivan eri luokkaa kuin Härmässä. Mutta hyvä sijoittuminenhan on muutenkin keikalla A ja O.

The Gathering astelee lavalle ja aloittaa samantien hillittömän kuulailla ja erottelevilla soundeilla. Keikka käynnistyy, kuten käynnistyy toissavuotinen albumi ”Disclosure”, eli ensin vähän niinkuin lämmitelläkseen ”Paper Waves” ja sitten kunnolla tapahtumia käynnistämään pitkä ja harras ”Meltdown”. Bändi ilmenee olevan selvästikin todella hyvässä lyönnissä. Eturivissä herra Gathering itse eli kitaristi-perustaja Rene Rutten, joka osoittautuu olevan yksi pitkään aikaan tyylitajuisimmista kitaristeista livenä. Ilman hillitöntä tarvetta esiintyä koko ajan, kaveri soittaa tyylillä, ja iskulleen vain ja ainoastaan silloin kun pitääkin. Muusikko muiden lavalla olevien joukossa.

Norjalainen solisti Silje Wergeland on vaikuttanut yhtyeessä vuodesta 2009, ja täyttänyt upeasti pitkäaikaisen, ja suorastaan kulttistatusta nauttivan Anneke van Giersbergenin korkkarit. Anneke on sittemmin ollut soolouralla, ja vieraillut Suomessakin useasti, mutta ei tokikaan niin, että minä olisin onnistunut olemaan paikalla. Siljen ääni on jotenkin hauraampi, mutta samaa tummaa kauneutta siinä ehdottomasti on.

Ettei mene pelkäksi tunnelmoinniksi, on biiseihin sovitettu upeita dynamiikan vaihteluita, levyiltä toki tuttuja, mutta vasta livenä asia tulee monissa biiseissä riittävän selkeäksi. Gathering rouhii välillä todella raskaalla kädellä, niinkuin doom metallista aloittaneena osaakin, ja sitten taas herkistyy. Yksi illan upeimmista vedoista on ”Heroes for Ghosts”, jälleen ”Disclosurelta”, mutta tässä vaiheessa silti keikka on vasta kunnolla käynnistymässä.

Muutamaan otteeseen Silje yrittää sanoa jotain Marjoleinin tähän keikkaan päättyvästä bänditoveruudesta, mutta kyyneleet ovat tänään herkässä. Wergeland on siitäkin hieno solisti tällaiselle bändille, ettei lauluosuuksien välissä tarvitse touhuta niin hirveästi, riittää kun on läsnä. Bändin ehkä edelleenkin keskeisimmältä albumilta ja Anneken ensimmäiseltä, eli ”Mandylionilta” (1995) kuullaan pari vetoa. Ensin ”In Motion#1” ja hetkeä myöhemmin upea, häkellyttävä ja pysäyttävä ”Eleanor”. Tässä vaiheessa pyörii mielessä vain se, miksi tämmöistäkään bändiä ei ole voinut nähdä aiemmin. ”Eleanor” lähtee koko tämän kokoonpanon voimalla ja osaamisella. Hillitön veto, ja kuinka merkittävää on nähdä The Gathering kotikentällä Hollannissa, ja vieläpä tällaisena bändille erityisenä iltana.

Lavalla aukeavat valkkaripullot, on aika encoreiden. Marjolein taistelee tunteitaan vastaan ja kertoo, miten hän kuunteli Gatheringin ensimmäisiä levyjä C-kasetilta 18-vuotiaana tyttönä, eikä voinut kuvitellakaan soittavansa 10 vuoden periodia samaisessa bändissä myöhemmin. Bändin juurien kunniaksi lavalle kutsutaan alkuperäissolisti Bart Smits ja vedetään yksi biisi bändin alkuhämäristä. Mahtavaa. Speciaalia iltaa odotettiin, ja se saatiin. Smitsistä kuulee, että mies ei enää säännöllisesti laula, mutta hyvin menee silti. On aika paketoida ilta uusimman eli viimevuotisen ”Afterwords”-albumin yhdellä raidalla, jonka nimeä en nyt pysty tässä lausumaan, en ole vielä albumin kanssa niin tuttu.

Mutta tämä viimeinen pitkä numero onkin sitten jotain aivan käsittämättömän hienoa, jopa tämän keikan termein lausuttuna. Noel Hofman, joka on keikalla tuonut upeaa maustetta bändin dynamiikkaan trumpetillaan, tarttuu nyt sahaavaan kuolonkitaraan ja sitten mennään. Ei voi kuin antaa itsensä ihailla, että joku säveltää bändille tällaista kamaa vielä 24 vuoden jälkeenkin ja että bändi vetää ehkä sittenkin illan huikeimman vetäisyn nimenomaan tuoreimmalta albumilta. Tällaisessä lyönnissä on helpottavaa lähteä keikkatauolle, eikä Marjoleinin jäähyväiskeikka olisi voinut olla parempi. Itse en ainakaan keksi relatiivisen kokeneena keikkakoluajana käytännössä mitään kritisoitavaa.

Silje kertoi loppukiitoksissaan bändin jalkautuvan hengähdystauon jälkeen yleisön pariin, ja noin neljännes meistä jäikin sitä odottamaan. Itsekin ja keikkaseurani, olihan kuitenkin saksalaisvalmisteinen kyytipoika kesken lasissa, ja mihinkäs tällaisen keikan jälkeen enää on kiire. Kun tuntuu, että maailma on taas piirun verran valmiimpi paikka.

Hetken jutustelutuokio viehättävän Silje Wergelandin kanssa, jonka senkin aikana unohdin kysyä mahdollisesta keikkatauon pituudesta. Tosin mikään merkki ei viitannut sen olevan loputon tai mitenkään erityisen kohtalokas millekään, tauko vain ahkeran kiertämisen ja levyttämisen lomassa. Oli toki käytävä myös toivottamassa hyvää gatheringitonta tulevaisuutta vähintäinkin yhtä viehättävälle Marjolein Kooijmaanille. Ennenkuin edes ehdin kysyä, alkoi Marjolein vuolaasti selittämään tulevaisuutensa suunnitelmista. Hienoa elää tällaisia iltoja, että kaikille tuntuu käyvän hyvin.

Soitto tutulle turkkilaiselle taksikuskille ja takaisin Rotterdamiin. Kaverilla taksikyltti viihtyy katon sijaan takapenkin jalkatilassa. Jointti viihtyy suussa, autossa dunkkaa vahva marijuanan ja turkkilaisen tupakan blendi. Sivistysmaa. Jonne asti piti tulla näkemään ensimmäinen The Gathering-keikkani. Veto, joka kilahti helposti pienen sulattelun jälkeen, Top20:een kautta omien aikakirjojeni. Ja se on kuulkaa tiukka toppi. KG

Wrecking Crew (ned), Shadow Alliance (ned), Illusionless (ned), Strain (ned) @ Metal Battle Zuid, Baroeg, Rotterdam 24.01.2014

Rotterdam, Hollanti. Kolme päivää alavien maiden toiseksi vibranteimmassa kaupungissa, paikallisen ja massiivisen elokuvafestivaalinsa kutsumana ja kustantamana. Ja annas olla, heti kun mainittua ystävällisyyttä vastaavat velvoitteet oli hoidettu, piti Rotterdamin liveskenestä ottaa tukeva niskalenkki. Perjantai-ilta osoittautui tältä osin olevan hiukan kuivahko kaupungin kokoon nähden, mutta jotain sentään, joten raitiotievaunu alle ja vartin matka alakaupungista etelään.

Baroeg on pikkuinen, sympaattinen liiteri jälleen yhden niistä miljoonista kanaaleista varrella Lombardijenin kaupunginosassa. Lava on pienehkö, mutta sopu antaa bändissäkin sijaa. Narikka maksaa viiskytä senttiä, eli ei juuri mitään, silti palvelu on sama kuin vaikkapa Suomessakin, eli että takki säilyy. Pääsylippu alle kympin neljästä bändistä ja pikkuinen olut pari euroa. Sivistysmaassa kun ollaan. Täälläkään, kuten niin monessa anniskelupaikassa ympäri kaupungin, baaritiski ei hyväksy rahaa tai korttia (kassoja tai maksupäätteitä ei kertakaikkiaan ole), vaan juomat maksetaan muovisilla leikkikolikoilla eli tokeneilla, joita voi ostaa automaatista seteleillä. Näin baaritiski ei ikinä pääse jonoutumaan ja kaikki on muutenkin sivistynyttä ja sujuvaa. Sitäpaitsi, uskokaa tai älkää, mutta täällä paikkojen harrastama piskuinen olutformaatti 0,25 kannustaa juomaan vähemmän. Tuoppipantit ja tokenkulttuuri on jotain, mitä Suomeenkin voisi tuoda, mutta ennuste tälle on melko hidas, mitä nyt Suomea yhtään tunnen.

Asiaan. Illan epistola oli nimeltään Metal Battle Zuid, eli eteläisen Hollannin neljä bändiä oli kokoontunut näyttämään osaamistaan ja tuoreinta tavaraansa. Kuka tai mikä tuomaroi, en tiedä, eikä yleisöllekään jaettu mitään äänestyslippuja. En tunne systeemiä, mutta oikea kisa kyseessä kuitenkin on, ja maan muut osat järjestävät omansa. Palkintona lienee avausslotteja isoilla festareilla ja areenoilla. Luulisi myös isojen saksalaisten levylafkojen kykyjenetsijöiden koluavan näitä iltoja.

Avausaktiksi oli valikoitunut Wrecking Crew, Leiderdorpin pikkukaupungista. Erittäin lupaavasti bändi oli lainannut nimensä thrashmestari Overkilliltä, ja erittäin lupauksia herättävästi julkaissut jo useamman pitkäsoitonkin. Mutta mitä ihmettä, mitä tämänikäiset ukot tekevät metallibattleissa? Ja miksi, vaikka kuinka biisimateriaali periaatteen tasolla toimii, bändi onnistuu parodioimaan lähinnä itseään ja suurin huoli onkin, ettei perustajakitaristi Buks Kemp nukahda lavalle. Valtavalla koolla siunattu solisti Johan van der Linden yrittää kovasti, mutta bändin uneliaisuus ei auta asiaa, eikä silmäänstikkaava ryhmädynamiikan puute. Vaikuttaa harrastetoiminnalta, mitä ei uskoisi, kun merchandisenurkassa killuu kuitenkin viisi yksikköä levyjä. Ja komea ”Where Soldiers Die”-bändipaita, jollaiset keikkaseurani kanssa hetken harkitsemme hankkivamme (koto-Suomessa leuhoteltavaksi), mutta peräännymme huonon keikan masentamina, ja sen faktan, että ainoa myynnissä oleva koko on osastoa tapahtumateltta tai lainapeite.

Ilta voi siis vain parantua. Ja niin se sitten tekeekin. Mutta outoa ja viiltävää kautta. Kun seuraava bändi astuu lauteelle, olen hämmentynyt. Tekee mieli nauraa ensin, ja sitten hetikohta itkeä. Päätän antaa orkesterille mahdollisuuden, ja pidätellä kumpaakin mainittua. Miksi naurattaa? Solisti Chris Scheffers muistuttaa halpisversiota Bruce Dickinsonista, nuorella soolokitaristilla on lisää pituutta heti (ikäänkuin hollantilainen keskipituus, pari ja puoli metriä, ei riittäisi) ja valtavan kireät raitahousut. Komppikitaristi Lizanne Muller on nuori ja ihan söpö tyttö, mutta hänelläkin jotenkin kasariheavyyn kallellaan oleva habitus tirskauttaa. Basisti Dave Rapmund on kuin eri bändistä, jumitusjannuja selkeästi, eikä oikein tunnu viihtyvän. Rumpali voisi lähinnä ehkä soittaa paremmin. Mutta jotain hämmentävää tapahtuu. Nähdään puolen tunnin tiukka show, itsekirjoitetuilla laukkaheavyralleilla, nähdään ulkomuodon kauas tuolle puolen nousevaa ihmisyyttä, soittamisen riemua ja yhteisöllisyyttä, jota voisi kanaalikaupalla toivoa niin miljoonalle bändille tai työryhmälle tässä maailmassa. Tämä on Shadow Alliance, älköönkä kukaan tulko väittämään, etteikö yritys olisi kova. Noustaan ulkoisen habituksen ja heavykliseiden yläpuolelle, voitetaan yleisö sinne mukaan ja soitetaan taitojen äärirajoilla huima veto. Lisää tällaista. Bändin veto on monella tapaa kovin, mitä olen nähnyt kuukausiin, ei niinkään musiikillisesti toki, mutta siksi, että se saat omat asenteet uuteen asentoon. Shadow Alliance yllättää edestäpäin. Kaikkea hyvää näille ihmisille. Fantastisch!

Ilta voi kuitenkin edelleen parantua. Ja niin se tekeekin. Kinkereiden ainoa bändi, johon olin päässyt ennakolta paremmin tutustumaan, oli tullut paikalle Leidenin pikkukaupungista, eli ei kovin kaukaa. Orkesterin nimi on Illusionless, ja sillä on takanaan yksi viime vuonna julkaistu EP ”Rulers of the Sane”. Jolle jäbäleissönit ovat saaneet tuottajaksi ja miksaajaksi Uri Dijkin, joka tunnetaan parhaiten Textures-yhtyeen kitaristina. Textures taas on Hollannin ehkä ulkomailla tunnetuin metalliakti tällä hetkellä, ja taatusti se huomio on myös synnyttänyt paljon seuraajabändejä. Niihin voinee lukea myös Illusionlessin, mutta oikeutta se ei Leidenin pojille tee. Oma biisimateriaali kestää helposti rapian puolen tunnin vedon, soundit on kunnossa ja meininki lavalla ilon kautta toimitettua laadukasta nykykuoloa. Pikkuisin metalcore hyppysellisin toki, mutta niin maltilla maustettuna, ettei meikäläinenkään pahasti metalcoreherkistyneenä saa kutkaa tai ihottumaa. Solisti Melle Brouwer lähettää tavaraa oikeinkin asiallisesti kellarista tai peräti viemäristä, hyvin korisee poika. Taas saa sanoa, ettei ihmisen ulkomuodosta pidä ikinä mitään päätellä. Huomiota kiinnittää nuori basisti Jeroen Serdijn, jolla on oma instrumentti selkeästi parhaiten hallussa. Kuinka kauan Illusionless pärjää tällä kitaristilla, mene ja tiedä, mutta muuten matka kuolon valtateille on ihan hyvissä liittymissä. Ja jos minä olisin Nuclear Blastissä joku kykyjenetsijähesseli, niin haluaisinpa nähdä jannut omalla showcasekeikalla jossain aika pian. Bändin pettymykseksi en ole, tai ollut. Piti kuitenkin tukitoiminnan nimissä ostaa männävuotinen EP basisti Jeroenilta ja sana vaihtaa.

Oli myös tullut aika, jolloin ilta ei oikein parantua enää voi. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Illan päätti joulukuussa esikoisalbuminsa julkaissut Strain, tylsällä ja huonosti omaperäisellä nimellään itseään paiskomaan mennyt  bändi Gorinchemista. Esikuvien joukosta löytyvät niin Karnivool kuin Tool’kin, mutta ongelma on juuri tämä että ne esikuvat ovat saman asian jo tehneet, mutta paremmin. Useamman biisin otannan ehdimme keikkaseurani kanssa Strainiin saada. Mutta kun pojilla alkaa, yleisön lämmetessä, ilmetä tylsän musiikin lisäksi himpun verran velttoa ja tähtimäistä keekoilua, niin olihan se metallinen taistelutanner jätettävä, ja otettava flunssaiselta ja umpiahdistuneelta turkkilaiselta taksikuskilta kyyti keskustaan.

Jossa vielä sielläkin muisteltiin, että meille illan battlen voitti musiikillisesti Illusionless. Mutta kaikella muulla inhimillisen ihmiselämän asteikolla suoraan sydämiimme laukkaheavyt karautti Shadow Alliance. Jos ikinä tulee asiaa Rotterdamiin, niin suositella pitää myöskin Baroegin mukavaa pikkuista klubia, vaiva kannattaa, vaikka keskustasta on hiukan matkaa. Mesta tuntuu useamminkin tarjoavan tilaisuuksia nuorille ja nouseville bändeille, mutta nytkin tulevan talven ja kevään aikana paikan lauteilla nähdään mm. Obituary, Immolation ja M.O.D., sekä Jyväskylän pojat, Lost Society. Baroeg on laatupaikka. Sivistysmaassa kun on. Nyt vain jännittämään, miten Metal Battle takaisin alavilla mailla päättyy. KG

Candlemass (swe) @ Nosturi, Helsinki 17.01.2014

Tukholmassa vuonna 1984 tuomionjakelun aloittanut Candlemass on merkittävin, tärkein ja yhä monella tapaa paras niistä bändeistä, jotka ovat ikäänkuin Black Sabbathin suoria perillisiä. Muutakin mieltä saa olla, itse olen äsken todettua. Candlemass on osin vastuussa jopa nykypäivän doom/sludge/hidastelu/jumittelu-boomista, orkesterin merkityksen myöntävät jopa sen perustamisen jälkeen syntyneet kuhnurit. Toisin sanoen, bändi on aina tilaisuuden tullen nähtävä. Eikä niitä tilaisuuksia välttämättä loputtomiin ole. Bändin perustanut nokkamies, biisintekijä ja basisti Leif Edling on kertonut toissavuotisen ”Psalms for the Deadin” jäävän bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Ajatus oli lopettaa levyttäminen laatukiekkoon, ennenkuin antaa itselleen luvan alkaa rahasta suoltamaan jäähdytettyä kuraa, ja ajatushan on kunniakas toki. Sikälikin, että ”Psalms” on itseasiassa todella kova rieska, eikä häpeile bändin 11 albumin katalogissa. Edling on sittemmin vedellyt hiukan sanojaan takaisin ja jättänyt oven auki levyttämiselle.

Ja hyvä niin. Nyt bändi elää nimittäin uutta tulemista jälleen. Edellisen solistin (amerikanmies Robert Lowe) virherekrytointi on nyt kuin muinainen uni vain, bändin vokalistina jatkaa vanha ystävä ja Edlingin bänditoveri Krux’sta, Mats Leven (ex-Yngwie Malmsteen, Therion yms.). Leven on ajan mittaan laulanut myös demoraitoja Candlemassille ja seurannut yhtyettä läheltä, ja on nyt ikäänkuin otettu kotiin. Levenin edellisiä solisteja rockimpi ja jäbämpi olemus tekee itseasiassa hyvää Massin eturiviin. Ei mene ihan niin synkäksi touhu koko ajan.

Candlemassin kiistaton klassikkoalbumi, vuoden 1988 ”Ancient Dreams” täytti hiljan 25 vuotta, ja sitä juhlistaakseen bändi lähtikin valikoitujen paikkaseutujen kiertueelle, soittamaan levyn läpi. Useamman vedon kertauskuuntelu ”Dreamsiin” todisti, että ei se suotta ole doom metallin keskeisintä kanoniaa. Ei yhtään väliraitaa, lajissaan monipuoliset sovitukset ja levynaikainen solisti Messiah Marcolin laulaa kuin ei huomista olisi.

Nosturin keikka oli ilmoitettu alkamaan erittäin ihmisläheisesti jo klo 21.30, ja vieläpä ilman lämppäriaktia. Hyvä Nosturi. En tiedä taustoja hämmentävän aikaiselle perjantain showajalle, mutta meikä komppaa. Ei Nosturi ole mikään paikka imuuttaa naulaa päähän, nautitaan hyvät keikat pois, ja jos jotakuta naulattaa, niin voi naulita keskustan juottoloissa. Eikä tämmöinen bändi, varsinkaan jotenkin näin albumiklassikkokeikalla, tarvitse lämppäriä.

Soitto päräytettiin käyntiin kymmenisen minuuttia ilmoitetun jälkeen, ja vaikka oli alkuilta, niin asiansa ymmärtävät doomarit olivat paikalle löytäneet. Enemmänkin olisi toki mahtunut. Keikan alkuintroon muutama klassikko (”Under the Oak” ja ”Bewitched”) muistuttamaan muustakin kunniakkaasta menneisyydestä kuin ”Dreams”, sekä pari viimeisimmän levyn raitaa (”Prophet” ja ”Psalms for the Dead”). Hyvillä soundeilla mentiin, eihän toki Nosturissa keskimäärin kauhean luokattomilla mennäkään. Käsittämätöntä että tästäkin pitää olla osapossen kanssa eri mieltä. Monet ovat sanoneet karttavansa Nosturin keikkoja, ”kun siell on niin paskat soundit”. Tä? Silti sama porukka ravaa ihan liekeissä Loosessa ja Tavastialla, eikä paska soundi häiritse yhtään. No, kukin harrastaa tyylillään. Itse luokittelen Nosturin keikkapaikkana lähes kansainväliseen tasoon, ja soundit nyt vähintäinkin ovat monesti erittäin hyvää luokkaa.

Ancient Dreams”-albumi soitettiin siis täten alusta loppuun, niinkuin albumiklassikot kuuluukin (vai mitä Metallican pellet ja Miljoonan Pelle?). Levyn biisilistan voi halukas tarkistaa muualta interwebistä kättä kääntämällä. Muutama, muodikkaasti ilmaistuna ”nosto”, tähän kuitenkin. Albumin nimiraita on yksi koko doomin historian kovimmista levytteistä ja soi tänäänkin todella komeana luentana. Olin nähnyt Candlemassin kerran aiemmin, surullisesti juuri Robert Lowen kaudella (Oulun Jalometallissa 2007) ja pakko on kyllä sanoa, ettei ukko meikäläistä vakuttanut. Jos kohta pitkässä juoksussa itse bändiäkään. Ääntä lähti komeasti Lowestakin, mutta sinä päivänä kun karismaa jaettiin, hemppa ei ollut kulmilla. Mats Leven sen sijaan täyttää pillifarkkunsa ja bootsinsa kuin mies, ja vaikka Messaiah Marcolin onkin Candlemassin uran legendaarisin solisti, ei sellaista sotaa ole vieläkään sodittu, joka olisi yhtä miestä jäänyt kaipaamaan. Ai niin, albumiklassikon tulkinnasta nousi se toinenkin raita yli muiden, ja se oli se, joka sen jo levylläkin tekee, eli eeppisiin mittoihin runottu ”Epistle no.81”.

Vaikka basisti Edling onkin yksi koko metallihistorian tärkeimmistä muusikoista, niin lavalla Candlemass vaikuttaa silti demokratialta. Edlingin ei tarvitse tunkea itseään eturiviin yhtään enempää kuin muidenkaan. Ja kun jaksetaan jaamata siitä, kuka on alkuperäisjäsen ja kuka ei, niin nykykokoonpanossa esim. rytmikitaristi Mappe Björkman on. Ihan aito alkuperäisjäsen vuodelta 1984. Rumpali Lindh ja soolokitaristi Johansson ovat olleet mukana myllerrysten vuodesta 1987, eli kyllä tässä jotenkin erittäin Candlemassista minusta puhutaan.

On mahdotonta nähdä Candlemassin poistuvan vanhalta telakka-alueelta soittamatta pakollista Black Sabbath-medleyta, eikä siinä mitään, historiankirjoitus on aina lähtenyt tosiasioiden tunnustamisesta. Encoreina vielä tuoreimman albumin ”Black as Time” ja tietenkin se kaikkein ilmeisin, mihin Candäri-keikat ovat jo, kuka edes muistaa miten kauan päättyneet, eli ”Solitude”, doom metal-maailmaa hirvittävän pitkälle muokanneelta, ellei peräti doom metallia synnyttäneeltä esikoisalbumilta ”Epicus Doomicus Metallicus”. Vaikkakin valitettavasti, sen biisin aikana olikin hyvä syöksyä pakkaseen, myöhäkyyti ei nimittäin miestä odota, vaikka mies joskus odottaakin myöhäkyytiä. Tämä ei saa jäädä viimeiseksi Candlemass-keikakseni. Ei, hoidan homman niin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: