Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “tammikuu, 2013”

TCB Band (us), Elvis’ Imperials (us), Dennis Jale (aut) @ Finlandia-talo, Helsinki 23.01.2013

Asuin vuosia sitten Lontoossa ja ehdoton suosikkipubini oli Kensington Church Streetin Churchill’s Arms. Siellä eräänä iltana, kulmilla asuva kaverini esitteli minut ”miehelle, joka tapasi Elviksen”. Todentotta, tuo tukeva ja parrakas hahmo oli törmännyt rock’n’rollin kuninkaaseen Elvis Aaron Presleyhyn hotellin käytävällä Las Vegasissa, ja saanut sanottua ”Mr.Presley”. Kävin sitten vuosien mittaan kuulemassa saman tarinan yhä uudestaan, sen verran oli real alea virrannut hahmomme läpi, että ei voinut enää muistaa, kuinka monta kertaa oli jutun kenellekin kertonut.

Jos Elvis eläisi, hän olisi kuluvan kuun 8.pvä täyttänyt 78 vuotta. Sen jälkeen on monenlaista, ja erittäin laadutontakin tribuuttia riittänyt, mutta Finlandia-talossa todistettiin Elviksen synttäreiden kunniaksi niistä tribuuteista ehkä tällä hetkellä järkevintä, joka maailmaa kiertää. Eli lavalla Elviksen legendaarinen taustabändi 1969-77, TCB Band. Oltiin illan annista sitten mitä mieltä tahansa, mutta lavalla oli sellainen määrä rockin historiaa yhtäaikaa, että heikompaa hirvittäisi. Siihen lyhyt katsaus:

Kitaristi James Burton oli Elviksen pyynnöstä kasaamassa TCB:tä (Taking Care of Business) vuonna 1969, kun Kuningas päätti palata lavoille onnistuneen ’68 tv-comebackin jälkeen. Burton johti bändiä aina hamaan loppuun 1977. Starttiin mennessä Burton oli ehtinyt soittaa liki 10 vuotta Ricky Nelsonin bändissä, ja säveltää ”Susie Q”:n soittaessaan Dale Hawkinsin yhtyeessä. Noihin aikoihin mies oli niin kiireinen, että kieltäytyi lähtemästä Bob Dylanin ensimmäiseen kiertuebändiin ja Elviksen ’68 Comeback Specialiin. Kohti Elviksen uran loppua, ja sen tultua, Burtonia työllistivät John Denver, Emmylou Harris ja Gram Parsons, Roy Orbison, omaa nimeä kantava kitarafestivaali, miljoonat studiosessiot jne. Niitä Hall of Fameja, joissa Burton on kutsuttuna, ei kannata tässä edes listata.

Pianisti Glen D. Hardin liittyi alkuperäiseen TCB:iin 1970 ja jatkoi vuoteen 1976. Tätä pestiä ennen Hardinin työnantaja oli ollut Buddy Hollyn The Crickets. Hardinin ura vuoden 1977 jälkeen seurailee aika tarkkaankin bändijohtaja  Burtonin uraa.

Rumpali Ronnie Tutt takasi tanakat takalinjat Elvikselle 10 vuoden ajan ja muita työnantajia ovat ehtineet olemaan mm. Jerry Garcia Band, Elvis Costello ja Johnny Cash. Yhtäkaikki, Tutt on koko rumpaloivan maailman yksi kaikkien aikojen arvostetuimpia hahmoja, ja sen kyllä Finlandia-talon illassakin huomasi.

Basisti Norbert Putnam aloitti Elviksen rinnalla jo 1965, ja toimi usein myös sovittajana ja tuottajana, ollen mukana 120:llä(!) Elvis-levytyksellä. Illan toinen rumpali (kyllä, lavalla soitti kaksi rumpalia ja yhtäaikaa vieläpä, mikä kokemukseni mukaan on toiminut käytännössä aina) oli Paul Leim alias ”Lime”, jonka kannuja voi tuhannen muun äänitteen lisäksi kuulla vaikkapa ”Jedin paluun” scorella. Lisäksi Finlandian lavalla oli neljä nuorempaa muusikkoa, joilla ei suoraa yhteyttä Elvikseen ole, mutta osaamisen kanssa tällä faktalla ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä. Kolmen miehen puhallinsektio mm. sivalsi juuri niin kuin pitikin.

Iltaa juonsi löyhästi tarinoiden Jerry Schilling, Elviksen ystävä ja yksi henkivartijoista eli ns. Memphis Mafian jäsen. Toki mies on toiminut myös managerina ja laajalti musabusineksessa muutenkin. Illan stemmalaulut toimitti Elvis’ Imperials, neljän herrasmiehen kööri, joista kaksi Elviksen ajalta, jo vuodelta 1969, eli Terry Blackwood ja Joe Moscheo. Illan päävokaalit hoiti mies Itävallasta, Dennis Jale, joka kuulosti parhaimmalta oikeastaan silloin, kun ei erityisemmin yrittänyt kuulostaa Elvikseltä. Mutta komea ääni Jalella on, ei pääse mihinkään. Verrattain vaikea itse toki suhtautua siihen, että sama jannu on lavalla ”esittänyt” myös George Michealia, mutta suljen sen nyt mielestäni pois.

No niin, johan tuli pudoteltua nimiä, mutta katsoin sen ikäänkuin tarpeelliseksi, jotta ymmärtäisimme mikä poppoo lavalla nähtiin. Ja että mikä näiden herrojen yhteispanos rock’n’rollin historiaan on ollut, ja yhä on. Valtava. Mutta entäs itse keikka? Käyntiin lähdettiin ”C.C.Riderilla” ja ihan hyvin lähdettiinkin. Dennis Jale tietää paikkansa, eikä yritäkään olla kukaan muu kuin itsensä, showmiehenä ja laulajana. Burtonin kitara soi yhä komeasti ja ajan tavan mukaan soolot pysyivät jopa turhankin lyhyinä ja kompakteina. Kaksi patteria rumpuja jo totesinkin toimivaksi, mutta kyllä näistä kahdesta herrasta, kuinka ollakaan, valkopartainen legenda Tutt keräsi pisteet himaan.

Ensimmäisen puoliajan parhaat muistijäljet, ja ne missä parhaiten itse pääsin fiiliksiin, olivat ”Always on my Mind”, ”King Creole” ja setin päättänyt huikea gospel ”Glory Glory Hallelujah”. Ekasta erästä pitää mainita myös rock’n’rollpotpuri ”Hound Dog/Whole Lotta Shakin’/Roll over Beethoven/Jailhouse Rock”, jonka aikana silmät kiinni laittamalla pääsi kyllä pelottavan lähelle ajatusta siitä, millaista siellä jossain, silloin joskus on saattanut olla. Ja kuten Schilling jossain juonnossaan totesikin, ”this show is as close as you can get to those days”, eikä periaatteessa ole syytä epäillä.

Mutta jotenkin, vaikka tiedänkin että ns. hardcorefaneille ilta oli taatusti huikea ja ääritärkeä, jotenkin kuitenkin jäi valju maku. Jalelta puuttuu aimo annos karismaa, ja muu bändi on ottanut sen roolin, mikä sillä aina oli, eli taustoittava. Nokkamies puuttuu. Ja mehän toki tiedämme, mistä se tunnetusti johtuu, mutta silti. Kukaan ei liidaa show’ta, mitään show’ta ei edes juurikaan ole. Ja Schillerkin on taatusti tuhansien tarinain mies, mutta nyt anekdointi jäi oikeastaan vain porukan kehumisen asteelle.

Kakkospuoliaika oli ihan räväkkää rokkaamista kyllä, Imperialskin sai oman gospelhetkensä eturivissä, ja hienoa niin. Ukoilla on edelleen äänet kunnossa. Samalta lavalta aikanaan nähty Chuck Berryn oma veto ”Johnny B. Goodista” pesi nyt kuullun 6-0 ja muutenkin oli monissa biiseissä luennan makua, ja tässä yhteydessä en keksi muuta tapaa ilmaista asian kuin Dennis Jale. Kaveri on ilmaisussaan ja varsinkin lavaolemuksessaan noin ylipäänsä ehkä jo hiukan liiankin varovainen. Mutta itse musiikkihan on mahtavaa, eikä ikinä tule miksikään muuksi muuttumaan. Ja kun varsinainen setti päättyi ”Suspicious Mindsiin”, niin kyllähän tässä isojen asioiden äärellä tänään oltiin. Lavalla kuitenkin kuusi itsensä Elvis Presleyn kanssa, lavalla ja/tai  studiossa, soittanutta muusikkoa. Pelkästään Putnamin bassolinjojen kuuleminen mainitussa päätösbiisissä oli ehdottomasti kokemisen arvoista. Ja Ronnie Tuttin muutamat rumpusoolot ihanan kolisevilla ”lasvegassoundeilla”.

Kyyti kotiin ei odottanut, joten poistuin paikalta ”Can’t Help Falling in Lovensoidessa, ja mikäs oikeastaan sen upeampi salistapoistumismusiikki voisi edes olla. Kokemisen arvoinen ilta, yhtäkaikki. Vain yksi oli joukosta poissa. Kuningas itse. Kuningas sellaisena kuin haluamme hänet muistaa. Mutta musiikki elää, ja perintö elää, kiitos TCB Bandin ja sen taustavoimien. KG

Frank Turner & The Sleeping Souls (uk), Jaakko & Jay @ Tavastia, Helsinki 18.1.2013

Tästä tulee kuulkaa tällä menolla kova livevuosi. Tammikuu on hätäisesti puolivälin ylittänyt, ja nyt on todennäköisesti jo nähty yksi vuoden kovimmista keikoista. Eli folkpunkmies Englannista, Frank Turner ja mainio bändinsä The Sleeping Souls.

Illan avasi tamperelaisduo Jaakko & Jay. Olin aikoinaan nähnyt parin Ilosaarirockissa Töminä-keikalla ja innostunutkin, ensimmäistä kertaa nähtynä kavereilla on tuore ote hommiin ja into päällä. Mutta nyt Tavastian lämmittelyslotti ei ainakaan meikäläistä sytyttänyt. Liikaa turhaa jauhantaa biisien välillä, liikaa show’ta, liikaa melua suhteellisen tyhjästä. Biisimateriaali on aika kapoista, ja kuten keikkaseurueeseeni kuulunut ystäväsmies totesikin, jos näillä temmoilla mennään, kannattaisi jo osata soittaa paljon tarkemmin. Jaakko & Jay tuli siis tällä kertaa todistettua sillä klassisella sivukorvalla, ja sitä luokkaa oli pulina Tavastian takalinjoilla, että moni muukin tuntui jääneen syttymättä.

Frank Turner tulee ns. paremmasta perheestä, isä on varakasta kauppiassukua, vaari on piispasmiehiä ja luokkakaverina Etonin opinnoissa oli prinssi William itse. Noilla lähdöillä voisi luulla kaverin päätyvän poikabändiin käärimään rahaa, tai vain nostavan ns. jalat pöydälle. Mutta Turnerin rouvan komia poika valitsikin punkin, ja on nyt, jo viiden studioalbumillisen ja hillittömän määrän keikkoja myötä jalostanut biisinkirjoitustalenttiaan ja esiintymisvarmuuttaan. Viime vuosina Turner on siirtynyt tekemään myös bändikeikkoja, pitkään mies kiersi maailmaa kaksin akustisen kitaransa kanssa. Pelkästään soolokeikkoja on kertynyt jotain puolentoista ja kahden tuhannen väliilä! Ja sehän alkaa näkyä.

Keikka käynnistyi keväällä julkaistavan vitosalbumin raidalla ”Four Simple Words”, joka heti osoitti, että biisikynällä ei suuntausta ole ainakaan tylsyä. Turner ei kaihda oikeastaan soittaa mitä tahansa biisiä mihin tahansa väliin, materiaali kestää. Toinen toistaan upeampia folkpunkralleja riittää, melodia on kunnia-asia tälle jampparille. Välillä mieleen nousi Bruce Springsteen, välillä varhainen The Alarm, välillä Turnerin ystävä ja kollega Billy Bragg. Ja ne on tietysti kovia nousuja ja vertailukohtia kaikki. Mutta tämä on se sarja missä Turner painii. Puhutaan maailmanluokan molskeista.

Sleeping Souls on oikeastaan yhtä kuin kolme neljäsosaa oxfordilaisesta Dive Dive-yhtyeestä eli Ben Lloyd (kitara), Nigel Powell (rummut), huikea Tarrant Anderson bassossa ja vielä Dive Diven ulkopuolelta Matt Nasir koskettimissa. Kova porukka, josta ei voinut olla tulematta mieleen The Housemartins. Bändi soittaa terävästi, mutta orgaanisesti, ja Turner on arvoisessaan seurassa.

Kakkosalbumi ”Love Ire and Songilta” kuultiin peräti kuusi laulua, niistä huimimpina ”Reason Not To Be an Idiot” ja encoreihin säästetty (ja useimmitenkin säästettävä) ”Photosynthesis”. Yhtä reilun kohtelun sai Turnerin vuoden 2011 ”England Keep My Bones”-albumi, joka nähtiin brittilistan sijalla 12 ja myi hopeaa, sekä tarkoitti Turnerille aivan sitä lopullisinta murtautumista yleiseen tietoisuuteen. Kyseiseltä kiekolta kuultiin tänään peräti 7 raitaa. Näistä erityisen maininnan ansaitsevat ”Wessex Boy”, ”Peggy Sang the Blues” ja tietenkin Turnerin isoin sinkkuhitti tähän mennessä eli ”I Still Believe”, joka minun kirjoissani on yksinkertaisesti niin kova rockralli, että voi yhtä hyvin sijaita parhaiden koskaan kuulemieni listalla. Ihmettelemään joutui, kun ”I Still Believin” ensitahdit lähtivät soimaan, ja jengi tunnisti biisin, kuinka suorastaan innottomasti täysi tavastiallinen asiaan suhtautui. No, eipä täällä kaikkea muutenkaan voi tajuta.

Kuten ei ihan täysin sitäkään, että Turner on bändeineen myynyt Lontoon Wembleyn stadionin täyteen (kyllä, 12 000 maksanutta), mutta tuikitavallisena tammikuun perjantaina Tavastian ovelta sai yhä lippuja. Liekö syynä ollut se, että Turner heitti kuitenkin peräti neljä vetoa pitkin eteläistä ja keskistä Suomea. Lienee myös ankara pakkanen pannut jengiltä kovimmat menohalut. Toki myös muualla kaupungilla oli varsin asiallista livemusaa tarjolla, joten suostun siis ehkä sittenkin ymmärtämään ne oviliput. Eikä niitä taatusti montaa voinut edes olla.

Yhtäkaikki, nämä biisit ja tässä järjestyksessä Frank Turner & The Sleeping Souls Tavastialla soitti:    http://www.setlist.fm/setlist/frank-turner/2013/tavastia-helsinki-finland-13db99dd.html

Nyt on Livevuosi 2013 avattu ihan viimeistään ja kunnolla, tästä on entistä parempi jatkaa, näin kovia keikkoja ei edes ihan joka kuukausi satu kohdalle. Monesta suusta kuulinkin Tavastialla, että tapahtuu tänä vuonna lähes mitä tahansa, niin Turnerin huikea veto ja huikea biisikavalkadi tulevat säilymään varmasti yhtenä vuoden kovimmista keikoista. Illan avainsanat olivat tilan ja lavan haltuunotto, karisma ja melodia. Ja tietenkin se, mitä punkilta paljon paljon enemmän odottaisi vielä tänäkin päivänä, eli sanottava. Asia. KG

Jarkko Martikainen, Risto @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 12.01.2013

Hämeenlinnan ainoa rokkiklubin määreet (ja vieläpä hyvin) täyttävä menomesta, Suisto-klubi, sai vieraakseen tammikuun pakkaslauantaina kaksi hyvin mielenkiintoista lauluntekijää. Jos kohta kaksi hyvin erilaistakin. Ilahduttavasti tänään oli väkeäkin liikkeellä, Suistolla kun on totuttu niihin varsin tai erittäinkin hiljaisiin iltoihin, etenkin arkisin. Omakaan kutina lipun ostamisesta peräti etukäteen ei osoittautunut ollenkaan niin häpeälliseksi. (Tiedättehän tämän, että täpinöi jostain keikasta ja ostaa ennakkolipun kuukausikaupalla etukäteen, ja sitten paikalla on kourallinen muita täpinöitsijöitä.)  Illan artistivieraat Suistolla olivat siis akustisesti laulujaan koko uransa mitalta esittänyt Jarkko Martikainen ja nyt soolona esiintynyt Risto.

Martikaisella oli kunnia aloittaa ja mies soittikin teräskielisellään itseään säestäen aimo tukun biisejä, karvan päälle tuntiseen settiin mahtuu jo hyvä määrä stygejä. Aloitusaikakin oli lauantai-illaksi erinomaisen inhimillinen eli 22.15, ei aina tarvitse soittaa tai soitattaa yöllä. Martikaisen soolotuotanto on itselleni, ellei nyt tuiki, niin ainakin varsin tuntematonta. Enkä ole miehen tekemisiä seurannut oikeastaan kuivatelakalla olevan pääbändinsä YUP:nkään aktiiviaikoina, joten olin Martikaisen lauluille siis varsin koskematonta maaperää. Ja hyvinhän siinä kävi, ei sattunut yhtään. Kun aloin oikein muistella, niin saattaa olla, että aikoinaan samat ihmiset hehkuttivat minulle sekä YUP:tä että CMX:n tuotantoa. Ja kun tuota jälkimmäistä ja sen nokkahahmoa en voi yhtään sietää, tänäkään päivänä (ei edes ihan mainioksi arvioimani Ilosaarirockin keikka kesällä 2009 saanut käsityksiäni muuttumaan).  Jotenkin on siis päässyt käymään niin, että näinmuodoin en ole tullut tutustuneeksi Martikaisenkaan tuotantoon. Muutenkin usein käy niin, että kun joku jonkun asian oikein ruvelle hehkuttaa, niin kiinnostumatta jää.

Yhtäkaikki, parhaat biisit Martikaisen setissä olivat itselleni kuitenkin ne, jotka hatarilla tiedoillani kykenin tunnistamaan YUP:n aikaisiksi lauluiksi, kuten vaikkapa ”Rakkaus on pesti hulluuteen” ja huikaisevan hieno, vuoden 1996 ”Yövieraat”-albumin ”Jos helvetti on täynnä”, joista jälkimmäinen pelkästään riittää omissa kirjoissani nostamaan Martikaisen suomalaisten lauluntekijöiden A-sarjaan. Että se siitä kyynisestä suhtautumisesta YUP:hen. Nyt taas ”Haukiputaan huorakuoro, naisia ilman housuja” on mielikuvissa viikkokausia, halusin tai en. Huikea sävelmä, huikeat visiot.

Aikoinaan varmaan itseäni esti tutustumasta tuotantoonsa myös Martikaisen laulusoundi, joka jollain tapaa onnistui ärsyttämään. Suiston keikalla oikein todistin itselleni, että anna nyt perkele miehelle mahdollisuus, ei ääntään kukaan pysty muuttamaan. Ja kuten todettua, ei käynyt kuinkaan. Ja tässähän sitä nyt pyöritellään YUP:n tuotannon kestävintä osaa sunnuntain kuluksi. Eli, tykkäsin. Ainoata omaa toivebiisiäni eli Toinen jalka haudasta-elokuvaa (jossa Martikainen myös näyttelee) varten tehtyä, hillittömän kaunista ”Tulitikkua” ei tänään kuultu, mutta pitää mennä miehen keikalle uudelleen ja vaikka toivoa pois. Nyt ei vielä tohtinut. Keikan jälkeinen jutustelu jonkun nimettömäksi jääneen, mukavan pariskunnan kanssa todisti, että kyllä Martikainen on yhdelle, jos kohta jo toisellekin, sukupolvelle ollut erittäin tärkeä hahmo. Ja upeaa niin, nyt kun itsellekin alkaa pikkuhiljaa aueta, että miksi.

Riston keikoilla on aina hauskaa. Tai mistä minä tiedän, mutta molemmilla joilla olen ollut, on ollut. Ja niistä muista voin kuvitella, että on keskimäärin ollut. Tässä mielessä Ylihärsilän rouvan poika on Kuopion Kari Peitsamo. Karin keikoilla on nimittäin aina hauskaa. Tai mistä minä tiedän, mutta niillä 11 Karin keikalla joilla olen ollut, on ollut. Viittaan myös tätä edeltävään keikka-arviooni, eli että jos aikoo olla ironen ja varsinkin itseironinen, niin silloin kannattaa tehdä se kunnolla, niinkuin Kari ja Risto. Eikä ihme, että nämä kaksi ovat löytäneet toisensa yhteisten keikkojen ja myös yhteisten levyjen merkeissä. Peitsamo on tunnistanut Ristossa nuoren itsensä. Ensimmäisen kerran näinkin Riston viime vuoden Maailma kylässä-tapahtumassa, kun mies veti mainion, ja äärettömän hauskan yhteiskeikan Karin kanssa Helsingin Rautatientorilla erittäin ymmärtäväiselle yleisölle.

Ymmärtäväistä ja vastaanottavaista oli Riston yleisö myös Hämeenlinnassa. Ennen en ole nähnyt Suiston tanssilattiaa näin kuumana. Tunnelmasta aisti, että Ristoa oli odotettu kaupunkiin kovasti, ja että muutkin olivat ostaneet häpeää tuntematta ennakkolipun. Risto laulatti yleisöään, tanssitti, laittoi pökköä pesään kollega Martikaisen rauhallisemman laulusetin jälkeen. Tänäänkin siis artistien esiintymisjärjestys oli jonkun ihan oikein ajattelema, vaikka ennakkoon oletin järkän tai järjestyksen olevan tasan toisinpäin. Mutta oikein hyvä näin. Risto on käsittämätön sekoitus Frank Zappaa, John Lennonia, Pekka Strengia ja mainittuakin Kari Peitsamoa. Enpä pysty mainitsemaan jo mainitun Pekka Strengin jälkeen montaakaan suomalaista lauluntekijää, joka olisi yhtä vilpitön tekemisissään. Puhutaan tekemisen ja ilmaisun pakosta, ei sen ihmeellisemmästä. Ja se pakko, noin keskimäärin, tuottaa laatua. Risto ei pystynyt poistumaan suistomaalta soittamatta ”Putoan kaivossa”-hittibiisiään, ja hyvä niin, kyseessä on yksi suomirockin kuluvan vuosituhannen merkkipaalubiiseistä.

Tuoreena uushämeenlinnalaisena oli mahtavaa jakaa nimettömäksi jääneen yleisön edustajan (joka oli niinikään vasta kaupunkiin muuttanut) kanssa havainto siitä, että Suistolla on aina hyvä meininki. Sen takaavat paitsi henkilökunta, myös me. Hyvä kaikki. KG

Witchcraft (swe), Seremonia @ Klubi, Tampere 11.01.2013

Olin useampaan otteeseen ja aivan vilpittömällä mielellä antanut mahdollisuuksia tamperelaisen Seremonia-yhtyeen samannimiselle esikoisalbumille, joka julkaistiin päättyneenä vuonna. Olihan bändistä puhuttu ja kirjoitettu paljon, ja olihan se saanut tulokkaalle suopean vastaanoton mediassa. Vaan kun ei lähde, niin ei lähde. Aloitin levyn milloin alusta, milloin keskeltä ja yrittämällä yritin rakentaa siitä jonkinlaista kokonaisuutta. Ei. Levy on yksinkertaisesti huono, minun mielestäni. Ja kaikki tässä blogissahan toki on henkilökohtaisten fiilisten ja mielipiteiden ilmausta, yleisemmät totuudet pitää etsiä muualta.

Edellämainituista syistä olin jättänyt myös Seremonian keikat näkemättä, en erityisemmin niitä väistellen, mutta muutaman aivan ilmeisen tilaisuuden skipaten. Tampereen Klubilla kuitenkin Seremonia sai lämmiteltäväkseen niin kovan ja kiinnostavan bändin, että pakko oli paikalla olla, uutta elävän musiikin vuotta vihdoin avaamassa. Ja Tampereelle ajellessa oikein muistutin itseäni siitä, että suhtaudupa Seremonian lämppärislottiin ilman taustapaineita, vaikka bändi levytettynä ei useista (korostan tätä) yrityksistä huolimatta uponnutkaan. Bändi soitti sinänsä asiallisen vedon, reilut puoli tuntia ja hyvillä soundeilla, albumilta tuttua psykedeliasävyin maustettua retroheavya suomeksi. Melodiat Seremonialla on kyllä ihan hallussa. Mutta keneltä olisi pois, jos bändillä olisi ihan selkeästi parempi solisti? Nythän Noora Federleysta ei voi edes puhua laulajana. Väitänpä, että olisi pois eniten konseptista, sillä Seremonia on konsepti, ei bändi. Levy on konseptilevy konseptikansilla. Federleyn lausunta on konsepti. Se, että hipsterit laulavat (tai lausuvat) suomeksi Saatanasta ja lämpimästä verestä, on konsepti. Ei bändi, ei ilmaisun muoto. Siksi minä en kaadu kohderyhmään. Retroheavyn Musta Köksä onnistui kuitenkin saamaan varsin tiiviin kannattajakunnan lavan eteen, ja kysyntää selkeästi on. Mutta tämäkin lavanedusleiviskä jää hyödyntämättä, kun esiintyminen on niin (tarkoituksellisen toki) flegmaattista, osana konseptia. Bändi on joutunut useammassakin haastattelussa vastaamaan kysymyksiin siitä, onko Seremonia tosissaan vai ei, ja että mitä on ironia näissä retroilukuvioissa. Se on ironiaa, että kun bändi kävelee lavalta pois puolen tunnin konseptoinnin ja flegmailun jälkeen, niin levyltä pärähtää soimaan Uriah Heepin klassikko ”Look at Yourself”. Ironia on kova laji, mutta niin vanha ettei sitä kannata 2010-luvulla yrittää keksiä uudestaan, tai alkaa selittelemään pois.

Tänäkin iltana siis bändien soittojärjestys oli ihan oikea. Ruotsalainen Witchcraft oli, ja on odotettu vieras, siispä Klubi vaikuttikin varsin täydeltä, joskaan ei ollut käsittääkseni loppuunmyyty. Solisti ja biisintekijä Magnus Pelanderin johtama joukko tulee Örebrosta ja perustettiin vuonna 2000, takana on nyt neljä pitkäsoittoa. Kolme ensimmäistään Witchcraft levytti Cathedral-mies Lee Dorrianin (ex-Napalm Death) levylafkalle Rise Above, mutta muutti isompaan asuntoon viimevuotisella ”Legend”-albumillaan, eli saksalaisen suuryhtiö Nuclear Blastin hoteisiin. Ja sai tuottajaksi kotikaupungin pojan Jens Bogrenin, jonka CV kestää ns. tarkastelua. Niinpä omissa kirjoissani ”Legend” onkin yksi viime vuoden ehdottomasti kovimmista pitkäsoitoista, ilman mitään genrerajauksiakin. Kuunnelkaapa.

Alkuaikojen Pentagram- ja Black Sabbath-vaikutteisesta psykedeliaheavysta Witchcraft on tehnyt upean kaaren nykymuotoiseen itseensä, yhdeksi maailman vääjäämättä kovimmista stonerbändeistä. Joka määritelmänä nyt varmaankin nykymenoa on kaikkein lähimpänä, stoner siis. Settilista painottui tänään aivan ymmärrettävästi uuden levyn materiaaliin, ja hyvä niin, siksi uskomattoman kova rieska on kyseessä. Yhtään täyteraitaa sisältämätöntä kiekkoa kelpaa keikoilla kertailla. Ja jos tuli alan bändeistä kehuttua männäsyksynä Corrosion of Conformitya paitsi kovasta vedosta, myös vedon kompaktiudesta, niin samainen kiitos Witchcraftille. Varsinainen setti kesti vain 50 minuuttia ja rapsakat päälle, ja meikä tykkää. Mieluiten näin, kuin laajaa ja puuduttavaksi käyvää jamittelukatsausta koko tuotantoon. Pääseehän bändi tänne uudestaankin. Kiinnostus ynnä vastaanotto on nyt sitä luokkaa, että Provinssirock jo tarttuikin tilaisuuteen, ja tuo bändin kesällä jälleen Suomeen.

Itselle keikka oli ensimmäiseni mitä tulee itse bändiin, nokkamies Pelanderin olin nähnyt akustisella duokeikalla taannoin Helsingin PRKL-Klubilla. Joka sekin keikka todisti, että maailmanluokan biisit toimivat muodossa kuin muodossa. Ja hattu nousi siinäkin kohdin tänään, kun Witchcraft soitti sen kaikkein ilmeisimmän biisin uudelta levyltä, eli ”It’s Not Because of You” jo varhain setin puolimaissa. Ei tarvinnut säästää encoreihin, vaikka biisi oli taatusti yksi illan odotetuimpia. Koko materiaali nimittäin kestää, ja on viimeistäänkin bändin nykykäsittelyssä kaikki yhtä ”hittipotentiaalista” (älkää ymmärtäkö väärin).

Kaikki tärkeä ja tuore materiaali kuultiin, mutta myös muutama hienö täky ykköslevyltä (2004) eli ”Witchcraft, Take I” ja ruotsiksi laulettu ”Schyssta Logner”.

Asiallinen avaus siis Livevuodelle 2013, tästä on hyvä jatkaa, nyt kun nihkeän ja tapahtumaköyhän vuodenvaihteen jälkeen homma alkaa pikkuhiljaa muotoutua. Hyvää keikkavuotta itse kullekin lukijalle/sivustolla vierailijalle. Äänestetään jaloillamme elävän musiikin ja sitä tarjoavien paikkojen puolesta. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: