Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Tavastia-klubi”

Coitus Int 50 Revival @ Tavastia, Helsinki 07.09.2024

Vuoden 1973 aikana laskettiin suomeksi lauletulle rockmusiikille varsin jykevät peruskivet, kun samana vuonna Hector julkaisi ”Herra Mirandosin”, Dave Lindholmilta imestyi albumi ”Sirkus”, ja ehkäpä ihan ennenkaikkea alettiin liukuvalaa suomirockia betoniin, kun Tampereelta kajahti epäyhtenäis-Suomen levylautasille ja sillivoileipähuoltamoiden jukeboxeihin Coitus Int-yhtyeen esikoisalbumi ”Juice Leskinen & Coitus Int”. Leskisen omin, ja takuuvarman itsetyytyväisin sanoin, mahdottomasti kuitenkaan liioittelematta, ”sillä levyllä oli kaikki suomen kielellä siihen mennessä tehty rock-musiikki”. Eikä siinä kaikki, Coitus Intin alkuperäisjäsenen Mikko Alatalon sanoin, ”Coitus Int toi seksuaalisuuden suomirockiin”. Johan siihen velvoitti nimikin.

Viime vuonna tuli Ojalankin laskuopilla 50 vuotta täyteen Coitus Intin merkkipaalualbumin julkaisusta, ja iloksemme kolme alkuperäistä coitusta päätti juhlistaa asiaa revivalrundin, mutta myös juhla-albumin muodossa. Juhlavuoden puolella heitettiin 14 vetoa, pikkuklubeilta festarilavoille, kysynnän osoittauduttua kovaksi. Tämän vuoden puolella homma jatkui muutamin keikoin, kunnes nyt, missäpä muuallakaan kuin Helsingin alakaupungin Tavastialla oli tullut aika laittaa revivalit pakettiin. Ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan, itselläkin avautui mahdollisuus nähdä bändi vielä aivan viime hetkillä. Tavastialle mukaan meininkiin oli saatu alkuperäisjäsenistä paitsi tietenkin Alatalo ja Pena Penninkilampi, mutta myös niinikään perustajajäsen Harri Rinne, joka nykyään budjaa Eestin Hiidenmaalla, eikä osallistunut kaikille juhlaturneen keikoille logistisista syistä. Ja vielä, kun kakkosalbumin ”Per Vers, runoilija” (1974) biiseihin saatiin bassoon itsensä Juuso Nordlund, niin lavalla olikin jäähyväisillan ikimuistettavimpina hetkinä peräti neljä elossa ja hyvässä tikissä olevaa coituslaista. Juice jätti meidät jo 18 vuotta sitten (aika rientää) ja muutama muukin coitus kasvaa jo maitohorsmaa, ja niitä muutamaa muuta elossa olevaa ei enää saatu lavalle. Siksipä apu löytyikin Alatalon lähimaastosta, Coitusta täydennettiin käytännössä koko Hauli Bros.-orkesterilla, jossa Mikon poika Kalle Alatalo soittaa kitaraa. Niinpä Tavastiankin ylälauteella löylyä löi hetkittäin jopa 8-miehinen poppoo.

Ennen osattiin asiat sanoa ytimekkäästi ja suoraan, Coitus Int onnistui paketoimaan peräti 24-biisisen settinsä alle puolentoista tunnin. Silti ilmassa ei ollut kiireen tai rynnimisen tuntua, ja Alatalolla oli jokaisen biisin välissä aikaa muistella Juicea ja muita menneitä, biisien syntyhistoriaa ja taustojen tositarinoita. Laulu lähti bändillä välillä jopa seitsemän äänisesti, ja kun lauteilla oli kahdet kiipparit, perkussioita, akustista kitaraa ja vähän väliä vaihtuvaa basistia, niin homma pysyi mielenkiintoisena koko keikan ajan. Ja vaikka taas oli tullut tuttuun ja to(tuttuun) tapaan opeteltua settilista ulkoa, niin koskaan ei ihan täsmälleen tiennyt, että mitähän ne seuraavaksi keksii. Solistivastuu oli pääosin vanhemman Alatalon, mutta väliin nuoremmankin, ja päälaulajan virkaa toimittivat niinikään myös kakkoskitaristi ja Alatalon ohella bändin nokkamies Juri Lindeman, sekä jotenkin erityislaatuisen ilahduttavasti lauluhommistaan suoriutunut Selkä Pulkkinen, joka toki soitti myös bassoa, milloin Rinne ja Nordlund eivät sitä tehneet. Juicen nuorena opiskelijahintelikkönä intopäissään kirjoittamat seksuaalisten siekailujen kuvaukset kuten ”Tulppaani” tai edes klassinen ”Hengitä sisko” eivät nyt omalle kohdalle kovin hedelmällisesti siementäneet, mutta ilmensivät kyllä todellakin sitä, että eihän näistä tsukupuoliasioista ollut kukaan siihen mennessä näin ronskisti tai rohkeasti kirjoittanut. Että kyllä Juice sitä valtakunnan virallisen häirikön asemaa otti harteilleen ihan alkunallien napsauttelusta asti. Myös aivan mahtavana Coitus-luentana jyrännyt, Juri Lindemanin laulama ”Jeesus pelastaa” jäisi vielä tänäkin päivänä aika monelta kirjoittamatta. Itselle, ja kenties jollekulle muullekin lähestulkoon täydellä Tavastialla upposivat Coitus Intin jäähyväiskeikalla Juicen ja kumppaneiden humoristisimmat styget jotenkin parhaiten. Humoristina Juice oli alusta lähtien nero, vakavampi nerokkuus alkoi kukkia tosissaan jossain Grand Slam-kauden alkupuolella. Muitakin mieliä sopii toki olla.

Tunnustaa pitää, että Juice jäi aina livenä näkemättä. Kuinka ollakaan. Onnittelut tässä yhteydessä niille, jotka näkivät voimiensa päivien Grand Slamin, Suomen E Street Bandin. Kun tsiigaili Tavastialla yhtään ympärilleen, tuli mieleen, että joku näistä on nähnyt alkuperäiskauden Coituksen. Juicen ja Harri Rinteen tekemiset ovat aina olleet kuitenkin omalla kohdalla suomirockin syvää mytologiaa, ja siksi olikin aivan mahtavaa nähdä itsensä, 18 vuotta suuren boheemin poismenon jälkeen, Tavastialla kuulemassa ”Juankoski, Here I Come”, ”Suihke kainaloon”, ”Hän hymyilee kuin lapsi” ja Mikko Alatalon tunteella tulkitsema umpiklassikko ”Per Vers, runoilija”. Olin paikalla, vielä ehti. Letkeästi kulkenut ”Oo! Raili” oli yksi setin kohokohdista niine 7-äänisine stemmoineen, ja hienon dramaturgisen nosteen toi settiin myös orkesterin autokuskin Juha Hildenin upeasti vetämä ”Tango Iloharjulla soi”. Hilden on kyllä tangolaulaja ihan omillaankin, että ei ihme että lähti ihan tyylillä.

Coituksen herkemmästä puolesta, sekin nimittäin oli, parhaiten kulki iäkkäämmän Alatalon tulkitsema, miehen itsensä nuoruuden rakkaudesta kertonut ”Nonamen laulu”. Kun bändin koko iso remmi asteli lavan taakse, kaikki tiesivät että eihän tämä nyt tässä ollut. Oli pari aika keskeistä vielä soittamatta. Encoreissa, jotka kerrankin kannatti soittaa ja odottaa soitettavan, kuultiin ensin rätväkkä ”Elämässä pitää olla runkkua” ja tietenkin kaiken kruunuksi yksi suomirockin vääjäämättömimmistä klassikoista, ”Heinolassa jyrää”. Ensimmäisen olin kuullut Popedan vetona aikoinaan, ja jälkimmäisen kuulemisen suhteen olin luovuttanut jo vuosia sitten. Mutta sieltä se vain tuli, ”Heinolaa” jyräämässä lavalla Alatalo-Penninkilampi-Rinne. Viime vuonna ilmestynyt ”50 Revival”-albumi, jolle nyt nähty remmi lämmitteli käytännössä kaikki kuullut biisit nykysoundeilla uusiksi, ei saanut kaikilta rockmedioilta ylistäviä arvioita. Joku puhui jopa karaokemaisuudesta, ja kyllähän kokenut rocktoimittaja toki karaoken tuntee. Silti, albumi on hieno kunnianosoitus bändiltä itse itselleen, ajan mittaan ehkä vieläkin isommin paikkansa lunastava päivitys, jonka nimenomaan avaa aivan perseettömän kova uusintaveto ”Heinolassa jyrää”. Edelleen. Ja kiitos juhlalevynkin, jää jyrämään, vaikka Coitus Int nyt ilmeisimmin lopullisesti hiljenee. Tavastian ilta oli myös upea muistutus siitä, että me olemme olemassa niin kauan, kuin meidät muistetaan, ja meitä muistellaan. Ja että välillä on hyvä muistaa kallistaa kunnioittava korva heitä kohti, jotka olivat keksimässä suomirockia. Nyt heikäläisiä oli Tavastian mainion iltapuhteen lavalla neljä. Kiitos Coitus Int 1974-2024. Ilman leipää ja punkkua voi selviytyä, mutta kyllä elämässä pitää olla runkkua. KG

Hector ”Herra Mirandos 50v.” @ Verkatehdas, Hämeenlinna 05.04.2024

Hectorin järjestyksessään toinen sooloalbumi ”Herra Mirandos” julkaistiin kesällä 1973. Älpee kipusi nopeasti Suomen levylistan ykköseksi, pysyi kärkipaikalla 18 viikkoa ja listalla ylipäätäänkin yli vuoden. Tuohon aikaan melkomoinen suoritus tsygedeelisempiäkin stygejä sisältäneeltä progressiiviselta folklevyltä, joka edeltäjänsä ”Nostalgian” (1972) tavoin ammensi sanoituksiinsa C.S.Lewisin Narnia-saduista. Ajan kuluessa suomirockin klassikoksi muodostunut kiekko myi timanttia, ja levyn asemasta kertoo myös toissavuonna puristettu uusinta-LP-painos. Tässä on viime vuodet jännitetty, että milloin Hector laittaa lopullisesti hatun naulaan, milloin on viimeisen konsertin aika, mutta yhtä hyvältä on myös samaiset lähivuodet näyttänyt sen suhteen, että ei välttämättä ihan vielä. Viime keväänä Hector teki keikkoja ”Vielä ehtii”-otsikon alla, ja itselläkin oli ilo todistaa Tampere-talon huikeaa vetoa: https://keikkaguru.com/2023/03/12/hector-his-power-band-tampere-talo-11-03-2023/ Vastaanotosta ja loppuunmyydyistä saleista (ehkäpä) innostuneena Hector ajatteli (kenties) itsekin, että vielähän tässä ehtii ja jos tosiaan aikoo ehtiä, niin kannattaa ainakin yrittää. Samoihin aikoihin tuli klassikko ”Herra Mirandosille” herrasmiesmäiset 50 vuotta mittariin, joten mikäpäs se siinä, Heikki jalkautti itsensä ja huiman Power Bandinsa jälleen tien päälle. ”Mirandos”-keikkojen konsepti koeponnistettiin viime joulukuussa kahdella loppuunmyydyllä Tavastian vedolla Helsingissä, sitten äskettäimmin Turun Logomossa, Tampereen Tavara-asemalla ja Järvenpään Aino Areenalla. Ja sitten olikin vuorossa Hämeenlinnan Verkatehtaan veto. Tämän jälkeen herraamme Mirandosta voi kuulla ja kunnioittaa vielä ainakin Tavastialla 22.4.

Verkatehtaan upeasti soiva sali oli onneksi tällä kertaa viritetty hyvinkin rokkiklubia muistuttavaksi establismentiksi, alalattia oli kokonaan seisomakatsomoa ja istuinpaikat oli myyty ainoastaan parville. Oli siis enemmän kuin mahdollista päästä tunnelmaan. Sali ei ollut loppuunmyyty, mutta silmämääräisesti ei siitä myöskään kovin kaukana. ”Herra Mirandosin” avaava prologi, ”Ekhnaton rakastui Aurinkoon” soi levyltä, kun Power Band asteli lavalle. Taustan valoseinällä kumoitti punainen aurinko, ja kun maestro itse saapui mikrofonille, lähti ilta liikkeelle nimibiisi ”Herra Mirandosilla”. Ainakin omalta kohdalta useampikin näistä juhlakalulevyn raidoista tuli livenä kuultua ensimmäistä kertaa, ne kun eivät Hectorin vakiosetin tavaraa ole olleet kuin muutamin poikkeuksin. Hector oli ajan, ja nyt puhutaan 70-luvun alusta, tavan ja hengen mukaisesti maalannut kasvoilleen maskin, vaalea naamaritaulu ja mustat silmänympärykset. Hetken kesti tottua ajatukseen, mutta muutaman laulun jälkeen hatun varjojen alta kuikkiva, tuttuääninen Starman oli jo kuin olisi lavalle aina kuulunut. Kaikkiaan 11-raitaiselta juhlakiekolta soitettiin peräti 9 biisiä ja settilista oli huolella toki kotona ennakkoon yytsimäni. Pakko sanoa, että Power Band, niin huippuunsa hiottu bändi kuin onkin, oli Hectorin normisetin äärellä enemmän kotonaan, enemmän oma itsensä. Ja ehkäpä, ja kyllä, itse mestari myöskin. Siksi alun Mirandos-setti jäi pikkutsaigedeelisine tekoälytaustaprojisointeineen ja 70-lukulaisine sanoituksineen ainakin omalta osalta hiukan anekdootin puolelle ja keikka tavallaan, ja ihan konkreettisestikin käynnistyi uudelleen, kun Hector otti märän pyyhkeen ja takahuoneeseen könyämättä pyyhki naamiomaalit kasvoiltaan. Hieno hetki. Basisti Masa Maijanen sai toimia peilinä ja arvioitsijana, riittääkö jo, onko ok. Ja kun hyväksyntä tuli, Heikki heitti lennonmaisen pyöreät lasit nokille ja ison vaalean lierihatun päähän; ja näytti taas vanhalta karismaattiselta rokkistaralta. ”Mirandos”-setin osalta parhaiten olivat toimineet ne biisit, joita Hectorin setissä on ennenkin kuultu, eli ”Asfalttiprinssi”, sekä, enkä edes yritä voida asialle mitään, yleisöä isosti myötälaulatuttanut ”Lumi teki enkelin eteiseen”. Joka muuten avaa ”Mirandosin” B-posken tai takapuolen, jos kelläkulla semmoinen painos levystä on, että se pitää itse käsin kääntää.

Hector ei ole, eikä nytkään ollut ollenkaan hakoteillä esitellessään bändinsä ”maailman parhaana livebändinä”. Power Band on Suomen The E Street Band, isosointinen stadionvalmiuksilla varusteltu maailmanluokan rokkikone, jonka aivan minimissäänkin kotimaista ylivoimaisuutta en ainakaan itse jaksa kertakaikkiaan lakata hehkuttamasta. Kuten todettua, kun nostalgiasetti oli soitettu ja päästiin Hectorin suoraviivaisemman ja vähemmän folkin hittimatskun pariin, bändi saapui kotiin. Ja biisi biisiltä tutusti ja turvallisesti kone kävi yhä kovemmilla kierroksilla, Hectorin keikkojen vähintäinkin viimeinen kolmannes on aina takuuvarmasti pelkkää juhlaa. Monttu auki pitää ihailla, että mitä täällä taas tapahtuu. Jarmo Nikun ja Jaakko Kiikerin käsittämättömän hieno kahden kitaran vuoropuhelu, Janne Toivosen ja Panu Syrjäsen helsinki horns sivaltaa tarkasti ja pohjalla möyrii Masa Maijasen basso ja Risto Niinikosken iso ja tanakka weinbergilainen komppi. Tutusti kiipparisti ja kippari Pekka Kuorikoski tunnelmoi välillä viululla, ja toimitti yhdessä rumpali Niinikosken kanssa stemmat. Yksi iso muutoskin viimekertaiseen oli, legenda avaruusasemansa takana eli Esa Kotilainen jätti meidät marraskuussa. Nyt ylälauteella Hammondia toimitti paras ja ainoa kuviteltavissa oleva mies Kotilaisen jakkaralle, Pekka Gröhn.

Lähes, mutta ei yhtään yllättäen loppupään settiä komeimpia vetoja oli omaltakin suosikkialbumilta Hectorin katalogista, eli vuoden 1988 ”Varjot ja lakanat”-levyltä löytyvä ”Jos sä tahdot niin”, jota ei ankarakaan radiosoitto tai nuorempien kollegoiden cover-versiot ole onnistuneet lannistamaan. Näkökenttä oli sakeana rouvasfanien matkapuhelimia nahkalärpyttimineen, mutta onneksi tämän ikäpolven diggareilla ei pääosin ole tarvetta videoida iltaa biisikaupalla, vaan muutama hallittu valokuva riittää muistoksi. Power Band soi kenties komeimmin ”Kissojen yössä”, jos nyt pakko olisi yksi valita. Toivottavasti taustan valoseinälle nyt ajettu matsku ei edusta taustan valoseinälle ajettavan matskun laajempaa ja merkittävämpää tulevaisuutta, ja yhtä toivottavasti tämä ensi-innostus tekoälyn kanssa leikkimisestä laantuu. Ei lauluntekijäkään laita ensimmäisiä demojaan ulos, eikä bändi lähde yksillä treeneillä tien päälle.

Hector on välispiikeissään rento huumorimies, ja nyt kun on nähnyt maestron bändeineen kahden vuoden sisään neljästi, alkaa homma olla juttujenkin tuttuudessaan osastoa kuin-kotiin-tulisi. ”Kuunnellaan vaan taivasta”-biisin Hector kertasi syntyneen niissä tunnelmissa, kun häntä kärtettiin takavuosina Kirkon tilaisuuksiin puhumaan. Silloin kun armo tuli muotiin. Eli vähän ennekuin armo meni taas muodista pois. Ja nyt kun muotia on viha, epätotuus, kateus ja väkivalta, olivat maisterin loppusetin loppuliukuman biisit taas, ja edelleen, enemmän kuin pelottavan ajankuvaisia. Että jos edes ”Yhtenä iltana” oltaisiin vaan. Ja että jos ”Palkkasoturia” ei enää tarvittaisikaan saamaan käskyjään sinulta ja minulta. Encoreissa soi sekä Kuorikosken viulu, että Gröhnin harmonikka, ja tunnelma oli aiemmilta keikoilta tutun harras, mutta myös haikea, todettava on. Sillä, vaikka vielä ehtiikin livenä näkemään ja kuulemaan Hectoria, niin kuinka kauan. Encoreosuuden lopuksi tosin Heikin nykypäivään tuoma ja Syyrian ja Ukrainan osalta uudistettuun muotoon sanoittama ”Eurooppa” soi niin äärettömän väkevästi, isosti ja väittävästi, että tuli vain yksi asia mieleen. Että kyllä, vielä ehtii. Ja sitten ensi kerralla, takataan roos. KG

Sami Yaffa @ Tavastia, Helsinki 21.03.2024

Sami Yaffa julkaisi pitkään uumoillun, odotetun ja myös kypsytellyn esikoissooloalbuminsa syyskesällä 2021. ”The Innermost Journey To Your Outermost Mind” oli paketointia myöten mietitty kokonaisuus, miehen ihkaomilla biiseillä etenevä musiikillinen katsaus Sami Yaffan henkilökohtaiseen rock’n’roll-historiaan. Levyllä rymisteltiin punkisti ja lepposteltiin reggaesti. Jo esikoissooloilun aikaan oli selvää, että jatkoa mitä ilmeisimmin seuraa. Välissä Sami jalkautui tietenkin paitsi ahkerasti keikkailevan päätyönantajansa Michael Monroen kanssa tien päälle, mutta myös rohkeasti ja ansiokkaasti mies-ja kitara-kiertueelle yksin, soittamaan ja turinoimaan tarinoita uransa monipolviselta matkalta. Sooloalbumi numero kaksi, hengästyttävältä nimeltään ”Satan’s Helpers War Lazer Eyes and The Money Pig Circus”, julkaistiin kuluvan maaliskuun ekalla viikolla, eli ihan äskettäin. Oli siis aika jalkautua levyä promoavalle lyhytrundille, ennenkuin kevään ja kesän muut keikkakiireet koittavat. Nyt koettava pikkukiertue mahtuu maaliskuun sisään ja sisälsi/sisältää viisi vetoa ympäri eteläistä Härmää, Helsingistä Kouvolaan. Syksymmällä Samin remmi saattaa lähteä myös ulkomaan keikoille, ja tuo remmihän on, kummallakin nyt julkaistulla albumillakin soittava ydintrio Janne Haavisto (rummut), Linde Lindström (kitara) ja Burton Puurtinen (koskettimet).

Ennen rundin avannutta Tavastian nykäisyä olin ehtinyt kahlata uutuuskiekon tasan kahdesti läpi. Ja todeta, että levy aukeaa, ystävällisesti ja umpirehellisesti ilmaistuna, huomattavasti hitaammin kuin Samin esikoinen. Biisimateriaali ei kautta linjan ole esikoisplatan vahvuuksissa, mutta huippuhetkiäkin löytyy isommin etsimättä toki muutama. Levy on tuotettu Samin itsensä ja Erno Laitisen yhteistyöllä, mietitytti vain albumia kuunnellessa, että olisiko sille osastolle joku ulkopuolinen katse tai peräti korva tehnyt hyvää. Levyn ulkoinen paketointi eroaa esikoisrieskan vastaavasta hyvinkin raikkaalla tavalla, B-elokuvahenkisine kansitaiteineen, mutta sisäisen paketoinnin eli musan ylöspanon olisi suonut eroavan huomattavasti enemmänkin. Ja miten tämä kaikki sitten siirtyikään livetilanteeseen?

Tavastian napakan, tunti ja parikymmentä kellottaneen keikan jälkeen toivoin, että en olisi ryhtynyt rundin avauskeikalle, vaan nähnyt tiukaksi ja ääriammattimaiseksi toki tälläkin vedolla osoittautuneen rykmentin hieman myöhemmin, kun kiertuelämmöt on jo ylhäällä. Jokin nimittäin vaivasi, sekä lavalla, että katsomossa. Näitä näkökohtia jouduimme, asioita keskimäärin hyvin tuntevan keikkaseurueemme kanssa jälkikäteen analysoimaan, että miksi ei ihan välittynyt? Niinkuin juuri tämän remmin keikan kuuluisi välittyä. Oliko kyseessä rundin avaavaa keikkaa vaivannut jännitys? Ja jos, niin miksi, kun miehistö on maapallonsa jo moneen kertaan eri yhteyksissä kiertänyt? Levy on saanut hyvän vastaanoton ja lähtenyt nykytermein asiallisesti myymäänkin, yleisö oli hyvällä jalalla liikkeellä ja Tavastiakin ihan hyvin kansoitettu, joskaan ei loppuunmyyty. Paikoin tuntui kuin Samin bändi vetäisi viimeisiä viimeistelytreenejä, ja yleisö saisi sattumalta olla seuraamassa. Muitakin mielipiteitä-ja aloja saliin ihan taatusti mahtui, ja mahtavaa niin.

Keikka polkaistiin käyntiin ihan tehokkaalla tamppoolla uutuuslevyn nimiraidalla. Ja sanottava on, kun kerrankin pääsee sanomaan, että en muista Tavastian pitkään pitkään aikaan kuulostaneen näin hyvältä ja erottelevalta, illan volyymit oli kuitenkin aika isot. Ja vaikka Tavastia kuulostikin niin hyvältä, että ilahtumaan joutui, niin perinteisellä suomihetteiköllä silti tarvottiin. Toisin sanoen, Burton Puurtisen kiippareiden osalta mentiin kyllä luvattoman monta biisiä, ennenkuin ne saatiin kuulumaan edes auttavasti. Mutta, ei elämässä eikä keikoilla, kaikkea voi saada. Kakkosena ”Silver Or Lead”, aivan kuten albumillakin, ja keskittymiskyvyttömämpi alkoi jo olettaa että no nyt ne soittaa koko kakkoslevyn läpi ja sitten muutaman muun. Mutta ei onneksi, keikka koostui ihan mukiinmenevästi kummankin albumin täsmäraidoista. Uutuuskiekolta kuultiin lyhyellä matikallani rapiat puolet, mutta kuvaavaa jotenkin on, että ”Outermost”-kokonaisuudelta niinikään aika tarkkaan puolet. Eli luotto ykköslevyyn on iso edelleen, toki emme voi tietää kuinka rajattua yhteisen treeniajan löytyminen uusien biisien äärelle on ollut.

Uusista biiseistä komeimmin ja raikkaimmin kulki myös yleisiä tempoja hetken hengähdykseksi alas laskenut ”Down Home”, jota pohjusti Samin ylipitkäksi venähtänyt, mutta ihan hauska stoori biisin synnystä koronasähläilyjen jälkeisissä lentomatkustelumainigeissä, 36 kosteaa tuntia Köpiksen lentokentälle saapumisen ja kotiinpaluun välissä. ”Down Home” rullasi komeana amerikkalaisena heartland rockina, ja määritti suuntaa keikan laadullisesti nousujohteiselle loppupäälle. Pettymys sen sijaan oli ”Crashing Downin” yleisluontoinen rymistely, biisi joka kertoo melko suorasti Hanoi Rocksin romahduksesta vuodenvaihteessa 1984/85. Biisin levyversioon Samilla olisi ollut mahdollisuus koota elossa olevien klassikko-Hanoiden vinyylireunion, raidalla vierailevat nyt jo Michael ja Nasse Suicide, vain Andy jäi puuttumaan. Mutta, vai olinko se vain minä, luukuttiko Lindström ”Crashing Downiin” kovinkin andymäisen soolon?

Korostan, että bändin iltapuhde jäi plussan puolelle, paikoin hyvin, paikoin hiukan heikommin, mutta plussan puolelle. Illan kohokohtia oli esikoisalbuminkin huippuhetkiin lukeutuva ”Rotten Roots”, joka keskisuvannollaan äityi pitkäksi dub-lepposteluksi, lavan taustalakanaan printatun sound systemin hengessä. Oli myös ilo muistuttaa itseään siitä, kuinka tanakka rock’n’roll-rumpali Janne Haavisto edelleen on. Toki mies kannuttaa J.Karjalaisen bändissä hyvinkin erilaista tavaraa, mutta nyt ainakin lähti niin että takarivi tärisi. Encoreina kuultiin kolme lisänumeroa, ja encoreihin lavalle saapuikin se bändi jonka olisi suonut saapuvan alunperinkin. Encoret Sami Yaffa Sound System veti rennon takakenoisesti, niistä ”Down at St.Joe’s” rullasi erityisen upeasti. Ilta päättyi kuten taannoin mies-ja kitara-keikat, Samin ensimmäiseen ikinä levytykseen, Pelle Miljoona Oy-klassikkoon ”Olen kaunis”. Ollaan kaikki. KG

Wilma @ Tavastia, Helsinki 31.01.2024

Helsingissä vuonna 1992 perustettu Wilma oli raikas tuulahdus Suomen silloisessa musaskenessä, jota voimakkaasti kyllästettiin grungella ja pikkuhiljaa mörköytyvällä metallilla, tai sitten ihan vain kohtuu-tai täysin aivottomalla eurodancella ja huumoriräpillä. Erityisesti bändin kakkossinkku ”Lautalla” soi kuulaana ja ilmavana brittipoppina, Hans Anderssonin helskyvän kitaran ja ennenkaikkea Anna Kuoppamäen järjettömän kauniin laulun kelluttamana. Kaksikko vastasi myös biisinkirjoituksesta, eikä Wilmalla homma koskaan kahdeksan vuotisen olemassaolon aikana jäänyt kiinni siitä, etteikö olisi syntynyt toinen toistaan upeampia pophelmiä. Wilma osasi myös uudistua. Jos ekalla levyllä oltiin vielä vähän söpöstelevä poppisbändi, niin homma raskautui albumien mittaan ja yhä enemmän orkesteri vaikuttui kengänkärkiään ja pedaaliboardejaan ihailleista brittiesikuvistaan My Bloody Valentine ja Cocteau Twins. Siteeraan jotakuta kanssakulkijaa, joka jossain mediassa kutsui Wilmaa ”maailman parhaaksi suomenkieliseksi shoegaze-bändiksi”. Sellainen, maailmanluokan suomenkielinen shoegaze-bändi nähtiin myös Tavastialla, kun Wilma soitti järjestyksessään toisen comeback-keikkansa otolliselle yleisölle entisiä popnuoria, ja ilahduttavan silminnähden myös nykyisiä sellaisia.

Idea Wilman paluusta syntyi pari vuotta sitten, kun esikoisalbumin ”Pölyä Kuusta” 30-vuotissynttärit alkoivat lähestyä. Lisäkannustimena toimi bändin neljänneltä albumilta ”Lovestore” löytyvä biisi ”2022”, jonka epäorwellilainen nimi lähestyi sekin lunastumistaan. Plus että bändi kokoontui treenikselle kokeilemaan, ja kivaa oli huomata biisien lähtevän selkäydinnesteestä vaivattomasti soimaan, joten mikään ei estänyt. Oli muuttujia, ja kesti vielä kaksi vuotta, että Wilman paluu lavoille oli totta. Tampereen (19.1.) ja Helsingin klubivetojen jälkeen Wilma nähdään toivottavasti kesän valikoiduilla festareilla, ja studiossakin on kuulemma ”vähän käyty”, eli uutta matskua on ihan järkiperäinen lupa odottaa.

Paluukeikat on nyt soitettu pitkälti vuoden 2000 ”Lovestore”-albumin kokoonpanolla, tuo Wilman neljäs pitkäkiekkohan jäi bändin ensimmäisen elämän viimeiseksi. Eturivissä silloin, ja edelleen Andersson ja Kuoppamäki, bassossa Marko Nyberg (Husky Rescue) ja rummuissa Anssi Sopanen. Paluukokoonpanoa ryydittää kiippareillaan ja taustalaulullaan Mia Keurulainen, jonka poppijonnet muistaa niinikään maanmainiosta (suomi)brittipopbändistä The Pansies. Keurulaisen arvostettavan epäsuomalaisesti kuuluviin saadut koskettimet olivatkin yksi Tavastian vedon keskeiselementtejä, onhan kiipparit aina olleet tärkeässä osassa Wilman musiikkia, mutta varsinkin ”Lovestorea” kohden mukaan tuli garagemaisia ja 60-luvun tyttöbändimäisiäkin elementtejä, onpa moni aikalaishesseli puhunut vuoden 2000 radiohitin ”Siskot” yhteydessä myös Blondiesta.

Tavastian myyttisellä ylälauteella nähtiin rento ja paluusta ja yhdessä soittamisesta jälleen silminnähden nauttinut bändi. Biisit oli harjoiteltu hyvään kuosiin, Anna Kuoppamäen ääni on saanut iän myötä upeaa lisäsyvyyttä ja kaikki oli siis oikeastaan todella hyvin. Wilma jäi, kuinka ollakaan, silloin edellisessä elämässään ja omassakin edelliselämässä valitettavasti näkemättä, mutta olipa mahtavaa löytää itsensä Tavastian hämystä kun vuosimallin 2024 huipputikissä ollut Wilma tuuttasi menemään laatukatalogiaan. Eniten tilaa settilistassa sai, ihan ymmärrettävästi, bändin paras albumi, vuoden 1996 ”Suuri valkea”, jolta kuultiin peräti 7 stygeä. Kolmantena soitettuun ”Talo meren rannalla” mennessä oli illan soundi asettunut ihan asialliselle ja pysyvälle tolalleen, vain Sopasen rummut ajoivat turhaan Kuoppamäen kuulaan ja herkän laulun päälle, vähemmälläkin olisi uskottu että jossain lavan takahämyssä on myös rummut. Tanakkaa toimitusta sinänsä, mutta pikkuisen liian kovaa. Muuten bändi pyyhki varsin hyvässä balanssissa ja ensimmäistä kertaa koekäytössä olleet (vara)ammattilaiskorvatulpat olivat melkein turhat, tai ilmankin olisi pärjäillyt. ”Suuri valkea”-albumin raidoista sykähdyttivät eniten myös ”Pieni kauneus”-herkistely, sekä todella upea ”Todenpuhuja”, joka muutenkin on levyn huippuhetki. Vuoden 1996 kiekko on hiljattain julkaistu vinyylinä, ja voi hyvinkin olla, että tässä joutuu levykaupoille.

Yllättäen Wilma soitti esikoisalbumiltaan vain kaksi biisiä, mutta toki ymmärrettävästi ne kaksi kuultua olivat juuri ne jengin ikisuosikit, bändin kaksi ensimmäistä sinkkua, varsinaisen setin loppupuolella perättäin kuullut ”Lautalla” ja ”Tavara”. Vuoden 1993 ”Claudius”-albumin biisit soljuivat omalla kohdalla jotenkin puoliksi huomaamatta ohi, mutta niinpä kyseinen levy on Wilman diskografiassa jäänytkin ehdottomasti vähimmälle soitolle, noin niinkuin omassa kotoisassa musacornerissa. Muutamissa herkimmissä biiseissä rummut hiljenivät ja tsibaleet etenivät konebiitillä, mikä tuntui raikkaalta ratkaisulta ja paljasti laulujen ytimen jotensakin paremmin.

Varsinaisen setin tokavikana kuultu ”Siskot” sai yleisössä jopa pientä riehakkuutta aikaan, ja tokihan se varsinainen setti päättyi paluuta pohjustaneeseen ”2022”:een. Bändiä vaadittiin varsin tiukasti takaisin ja kokonaisuudessaan noin tunti ja kakskeet kellottaneeseen keikkaan saatiin vielä kaksi encorea. ”Sä et tiedä” oli yllättävä mutta mainio valinta encoreherkistelyksi, sitten koko kaikkeus päättyi ”Kuuhun”. Mahtavaa Wilma, että tulitte takaisin. Jäämme jännittyneinä odottamaan kesän loppuja festarijulkistuksia, ja sitä uutta materiaaliakin.

Tavastialla voi alkaa taas käymään, remontti ja koronatauon pakottama kasvojenkohotus on tehnyt erittäin hyvää. On ystävällinen henkilökunta, ovelta baaristiskeille asti, on hyvä palvelu ja päivittyneet lavavalot. Soundiahan ei sitten tällä(kään) rempalla saatu avitettua kansainväliselle tasolle, mutta onneksi harva varmaankaan sen suhteen pidätti ns. hengitystä. Silti, nyt Kampin rockpyhättöön on taas ihan kiva mennä. KG

Sami Yaffa @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.10.2023

Viiden päivän takaisessa tuoreessa muistissa oli edellisviikon tärkeä, mutta jollain puoliselittämättömälläkin tavalla hienoiseksi pettymykseksi muodostunut Demolition 23.-keikka Helsingin Tavastialla, kun Hämeenlinnan Suisto-klubille saatiin lisää saman aihepiirin herkkua, nyt Sami Yaffan akustisen soolorundin merkeissä. Samihan julkaisi pitkään haudutellun ja vielä pidempään uumoillun esikoissooloalbuminsa ”The Innermost Journey To Your Outermost Mind” syyskuussa 2021, ja kiersi sen tiimoilta bändikokoonpanolla ahkerasti Härmää ja hiukan ulkomaillakin. Hämchesterissäkin combo nähtiin keväällä, ei tästä ole kuin 5 kuukautta aikaa. Ja oli mainio, äänekäs veto kertakaikkiaan. Tuolloin Sami lupasi tulla yksin takaisin, ja ammattimiehen sanaan voi tietenkin luottaa.

Sami Yaffa heittäytyi 16-vuotiaana ammattimuusikoksi, kohtuukeskenkasvuisena kölvinä siis, ja siitä lähtien on tietä riittänyt, tie on taipunut. Pelle Miljoona Oy, Hanoi Rocks, Jetboy, Smack, Jerusalem Slim, Demolition 23., Joan Jett and The Blackhearts, Mad Juana, The Hellacopters, Michael Monroe ja sinä voit itse nimetä ne muut, joskohta joku unohtui. Mainittujen lisäksi toki levysessioita vaikka kenelle, ja sittemmin myös itse itselleen. Soolokiertueelle rohkeasti kaiken muun tekemisen päälle ja jälkeen heittäytynyt Yaffa perustikin tämän rundin, naksun alle parikymmenbiisisen settilistan koko uransa mitalle, vuonna 2016 ilmestyneiden muistelmiensa hengessä. Mainiossa ”Tie taipuu”-opuksessa Sami käy elämäänsä, musavaikutteitaan ja uraansa läpi erittäin viihdyttävällä ja mukaansanoukkivalla tavalla. Suositus (ja jos hermo tai näkö ei salli lukea, voi myös muodikkaasti kuunnella). Niinpä siis meneillään olevalla soolorundilla ollaankin kuultu, ja kuullaankin, paitsi Sami Yaffan muusikkohahmon synnyttäneitä biisejä, myös miehen satoja kertoja keikalla veivaamia, että toki niitä, joita Sami on itse ollut eri rykmenteille kirjoittamassa. Oikeastaan vain miehen oman bändin, jo ”kuolleen ja kuopatun” Mad Juanan tuotanto on jäänyt rundilla paitsioon, ainakin toistaiseksi.

Tapahtui odottamaton, Sami Yaffa asteli Suiston takahuoneesta lavalle minuuttia vaille ilmoitetun ajan. Joten kun mies sai kitaran kaulaansa, nuottitelineen apulaput järkkään ja otti askeleen laulumikille, lienee atomikello näyttänyt 20 reikä ja vielä toinenkin reikä. Näin. Suistolla jengi valuu mestoille, tänään asianmukaisesti alalattialle viritettyjen pöytäpaikkojen ääreen, aina häkellyttävän lähellä soittoaikaa, ja mieluiten vasta lämppärin jälkeen, mutta nyt oli jo onneksi ehtinyt ihan kivasti kansoittua lavan etumus.

Samin nuoruutta muovanneella Rollari-klassikolla ”Honky Tonk Women” lähdettiin liikkeelle ja siitä ilta eteni hauskojen jutustelujen, muisteluiden ja rockmaailma-anekdoottien varassa eteenpäin, sekä toki tarkoin valikoitujen biisien. Jossain vaiheessa Sami kysyikin, jorisenko liikaa, soitanko biisit ja lähden himaan? Ei, kuului yleismylvivä vastaus. Soittoruokaloiden holtittomat naiset on mainio keikankuinkeikan avaus, lämmöt ylös kaikille tutulla, turvallisella klassikolla. Ja toki tämän biisin tarinointiosuus sisälsi sen, että onhan Sami tietenkin ollut soittamassa Rollareille lämppärivetoa. Kakkosena kuullun The Clash/The Crickets-hitin ”I Fought The Law” rouhea tulkinta lupaili jo todella hyvää, lieni niin että Samin ääni ei koko iltana ihan kunnolla ja toivotusti auennut. Mutta omalle kohalle tuntui vain plussalta, että ääni oli Demolition-rundin jäljiltä vähän rouheammassa viritteessä, teki moniin klassikkobiiseihin pelkkää hyvää.

Samin ylistävistä arvioistaan ensimmäisestä maksaneesta työnantajastaan, Pelle Miljoonasta, oli taatusti kaikkien helppo olla samaa mieltä. Pelle on, muutamista tuotannon luonnollisista notkopaikoista huolimatta, eittämätön suomirocknero, joka saamastaan arvostuksesta huolimatta, ei ole edelleenkään saanut kaikkea ansaitsemaansa. ”Moottoritie on kuuma” lähti Samilta isolla kunnioituksella ja keskittyneellä pieteetillä, eikä ole mitenkään erityisen iisi biisi välttämättä vetää yksin akustisella kitaralla. Puuttuu näennäisesti rummut, puuttuu nuoren Takamäen jynkkybasso, puuttuu Andy McCoyn nerokas kitaraliidi. Samin versiossa kaikki oli kuitenkin enemmän kuin kohdillaan, ja paremmin en ole kuullut tätä kenenkään vetäneen, paitsi osakeyhtiömuotoisen Pelle Miljoonan, Sami ja Andy eturivissään. Alkupuolelle settiä saatiin lisää illan mytologisinta osastoa, kun Yaffa veti putkeen, tai turinoiden toki katkomana, ensin Hanoi Rocksin ”Tragedyn ja sitten samaisen bändin niinikään levyttämän Hoyt Axton-klassikon ”Lightning Bar Blues”, jonka Samin nykytyönantaja Michael Monroekin silloin tällöin sähköisillä keikoillaan soittaa.

Sami eteni setissään jo taannoiseen sooloalbumiinsa, soittaen räyhäkkään ”Fortunate One”, mutta huomasi sitten peruuttaa ajassa taaksepäin, takaisin Los Angelesin vuosiin ja soitti ainakin omalle kohdalleni ekan ikinä livenä kuullun Jetboy-raidan ”Feel The Shake”. Olikohan kirjassakin juttua, että Sami piti Jetboyta aina hyvinkin yritteliäänä bändinä, mutta että siltä puuttuivat aina riittävän yritteliäät biisit. No, ”Feel The Shake” on komea raita, rock’n’rollin puoliaivottomuutta lähes parhaimmillaan. Jetboy muuten elää ja toimii yhä, ja on toki nähtävien bändien listoilla, mutta turha niitä on Eurooppaan odotella. Jetboy on yksi niistä bändeistä, jotka nähdäkseen pitäisi matkustaa Amerikan Yhdysvaltoihin. ”Feel The Shakea” edelsi Samin tarina siitä, miten bändin solistin Mickey Finnin (kyllä, Finnin) lemmikileguaanit paskansivat suomirockin tunnetuimman ja jäljitellyimmän hatunkäyttäjän hattuun.

Kuultiin jo toistamiseen viiden päivän sisään ”Scum Lives On”, jonka ensin levytti Michael Monroen, Steve Stevensin, Samin ja Greg Ellisin katastrofiprojekti Jerusalem Slim, jonka ainoa ja eponyymi albumi on itseasiassa paljon mainettaan ja kaikkea märinää parempi, ja löytyy omastakin musacornerista, C-kassuna tietenkin. Myöhemmin biisi, jonka Sami jotenkin erityisen voimallisesti latasi Suiston iltaan, on kuultu tunnetusti sillä ainoalla Demolition 23.-albumilla ja bändin keikkavakiona. Sitten Sami tarinoi pitkään siitä, kuinka kusi kesken keikan Joan Jettin asiasta autuaan tietämättä The Blackhearts-rumpali Thommy Pricen Kentucky Fried Chicken-ämpäriin. Tapahtumaa todistaneiden Joan Jettin vanhempien kuolinvuoteen elon filminauha on taatusti näillä kohdin hiukan jumittanut paikalleen. Yhdessä ja erikseen. Rauha heille, vaikka eivät vielä olisikaan kuolleet. Ja söikö Thommy Price enää ikinä friteerattua kanaa , ei tarina kerro, mutta Sami lähetti komeasti yksikseen satoja kertoja bassottelemansa ”I Hate Myself For Loving You”. Joka kirvoitti jo ihan pikkuisen, mutta vain pikkuisen, mukanaoloa keskiviikkoillan hämäläisyleisöltä.

Aiempaa settilistaa tutkaillut oli antanut itsensä ymmärtää, että keikassa olisi väliaika, mutta ei onneksi ollut. Olen vain kerran ollut keikalla, jolla väliajalla on ollut dramaturginen ja henkisvirkistyksellinen ansionsa. Eikä miehen, joka on soittanut Hanoi Rocksin riveissä 4,5 tunnin keikan Intiassa asiasta juurikaan ymmärtämättömälle yleisölle, tarvitse ehkä välttämättä pitää väliaikaa. Kuultiin Samin ja David Johansenin yhdessä skrivaama ”Temptation To Exist”, Samille erittäin merkittävältä New York Dolls-kaudelta. Arvatkaako, tuliko ikinä nähtyä Nyykkäreitä, vaikka Yaffankin kaudella Suomessa kävivät? Ihan oikein, kädet voi laskea, kiitos. Vuoden 2021 pitkännimisen sooloalbumin kahdesta perättäisestä stygestä paremmin kulki upea ”Down at St.Joe’s”, joka on muutenkin platan huippuhetkiä ja helpohko sovittaa miehelle ja kitaralle. Bo Diddleyn ”Pills” päätti varsinaisen setin, ja selvisi sekin (oli toki jo kirjastakin selvinnyt) ettei Lemmy Kilmister ollutkaan ainoa, joka Samia aikoinaan varoitteli huumausaineiden vaaroista.

Encorea vaadittiin yleisön suhteelliseen harvalukuisuuteen nähden kohtuuponnekkaasti, ja Sami palasikin vielä vetämään todella todella räyhäkkään ja voin jopa omalta kohdalta sanoa, että tunteikkaan Pelle Miljoona-hitin ”Olen kaunis”. Pelkästään tämän takia olisi kannattanut olla paikalla. Samin tulkinnassa oli voimaa ja sitä epätoivoa, mikä alkuperäiseen levytykseenkin kuuluu. Kuultiin vielä sooloalbumin päättäjä ja ehdottomasti komein raita, ”Cancel The End Of The World”. Toivotaan, että maailmanloppu on peruttu, hetken se ainakin oli sitä Sami Yaffan elämäntarinoinnin ja rockhistorian äärellä. KG

Sparks (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.05.2022

Taidepopin ja -rockin väsymätön äänenkannattajaveljespari, Russell ja Ron Mael eli Sparks saatiin Helsinkiin konsertoimaan viiden vuoden odottelun jälkeen. Edellinen keikka nähtiin 2017 Flow Festivalilla, kun kaiken maailmanlaajuisen kiertuetoiminnan pysähdyksiin niitannut koronaepidemia oli vasta pilkkeenä kiinalaisen lepakon silmäkulmassa. Ennen vuotta 2017 Sparks oli toki Suomessa nähty kiitettävänkin useasti, itsekin Tavastialla huikealla duo-vedolla 2012 (miten kaikesta on aina minimissään 10 vuotta?). Edellinen Sparks-keikka onkin ollut henkilökohtaisesti kaikkien aikojen parhaiden nähtyjen joukossa, jos niitä nyt jostain absurdista syystä joutuisi järjestykseen laittamaan. Ei siis ollut valinnanvaraa jättää Kulttuuritalon vetoa väliin, kun liput yli vuotta aiemmin myyntiin tulivat. Ei ollut siltikään Kulttuuritalo myynyt loppuun, liekö vielä niin, että jengiä jännittää lähteä tunkuisiin konsertteihin, vaikka nytkin illan teemana oli, että maski edelleen velvoitetusti kaikilla naamarin päällä, jos tohtii yleisössä istua. Ja ihan oikein niin, tässä vaiheessa maskitus tehdään jo enemmänkin maailmaa kiertävän henkilöstön suojelemiseksi kuin itsemme. Kaikki tavat pitää toiminta pyörinnässä ovat oikeita.

Tällä kertaa Sparks saatiin Suomeen isolla bändikokoonpanolla (kaksi kitaraa, toiset kiipparit Ron Maelin tueksi, basso ja rummut) ja mahtavaa niin, nyt tältä koko pophistorian yhdeltä tärkeimmistä hybrideistä on tullut nähtyä sekä pieni-että isomuotoinen keikka. Koronaepidemian kiertuetaukoa Sparks-veljekset olivat onnekkaita täyttämään kahdellakin elokuvaprojektilla, britti Edgar Wrightin pitkään synnytetyllä dokkarilla ”The Spark Brothers”, sekä itse Ranskan mestarin Leos Carax’n ohjaamalla musikaalilla ”Annette”, jonka jälkimmäisen scoren Sparks-raidalla ilta käynnistettiin, bändille asiaankuuluvalla ironialla tokikin; ”So, May We Start Now”. Ja niin käynnistyi minuutilleen kaksi tuntia kellottanut keikka, ja tänään onneksemme ilman typerää dramaturgian katkaisevaa konserttitaloväliaikaa. Ja kyllä, nähty iltapuhde oli toki tälläkin kertaa meille sadoille paikalle raahautuneille Sparks-diggareille, pelkkää juhlaa. Sen verran kihisee ja kohisee vassarilaululiikkeelle ja kamarimusalle aikoinaan suunniteltu Kultsa, kun bändi soittaa isoillaan, että permannon kuutosrivillä oli turvauduttava ammattimiehen korvatulppiin, ei niinkään volyymin takia, vaan saadakseen paremmin selon sanoituksista, jotka tämän bändin monin paikoin hyvinkin humoristisessa toimituksessa ovat enemmän kuin tärkeitä.

Maelin veljekset olivat koonneet tuekseen itseään puolet tai enemmänkin nuoremman taustabändin, jonka annettiin soittaa varjoista, mutta silti voimakkaasti läsnäollen. Täyteläisellä ja isolla soundilla mentiin, kahden kitaran voimin. Muistettavin ja huomattavin hahmo tämänkertaisesta rundikokoonpanosta on toki huikea rumpali Steven Nistor, jonka olin jo kerran nähnyt Daniel Lanois’n kiertuebändissä takavuosina (kaikesta on minimissään 10 vuotta).

Keikan jälkipuinneissa kuultiin nurinaa siitä, miten Sparks soitti liian vähän ”vanhaa matskua”, katsaus settilistaan osoittaa viisareita kyllä ihan muuhunkin suuntaan. Toki ”vanhastakin” voi olla niin montaa mieltä. Heti kakkosena mentiinkin klassikko-osastolle, kun paketoitiin ytimekäs ja tiukka ”Angst In My Pants”. Toiseksi viimeisimmän elokuvaprojektinsa hengessä Sparksien veto oli vanhan liiton kabareeshow, tai ainakin paljon kabaree-elementtejä sisältävä, ja ehkäpä settilistakin oli niillä silmin laadittu. ”Annetten” scorelta kuultiin toinenkin poiminta, aivan järkyttävän kaunis ”We Love Each Other So Much”, joka alkoi herkkänä musikaalinumerona ja kasvoi sitten tanssibiittiseksi sekvensserisäksätykseksi. Tässä monimuotoisuudessa ja jatkuvassa uuden etsinnässä, vähätvälittämisessä, on aina ollut Sparks-veljesten pointti, merkitys ja erityisyys. Tehdään mitä tahdotaan, koko musiikin historiaan sivistyksellisesti nojaten. Kuten osoitti myös viimeisimmän varsinaisen studioalbumin ”A Steady Drip Drip Drip” raita ”Igor Stravinsky’s Only Hit”, joka tämän keikan dramaturgiassa kylläkin kuulosti omiin korviini hiukan turhalta väliprogeilulta. Sparksien kun ei tarvitse enää mitään todistaakseen olla proge, nykyveljekset ovat sitä paremmillaan, mitä enemmän puhutaan musikaalinomaisista sävelkuluista, elokuvallisista tunnelmista. Eikä ihme, kumpikin veljes opiskeli elokuvaa 60-luvulla ja ajatus oli kai alkaa niitä tekemäänkin, ennekuin ajan brittirock innosti ja vei mennessään.

Russell Maelin falsetti on edelleen hienossa kuosissa ja kummasti jaksaa 73-vuotias nokkamies edelleen jorailla ympäri lavaa. Isoveikka Ronin tehtävänä on koko bändin historian ajan ollut esittää eleetöntä ja hymytöntä hahmoa kiippareiden takana, niin että joka keikan huipentumana ihmetellään, että on se iahn oikea, kyllä se elää sittenkin. Ja nähtiinhän se Kultsankin illassa, setin loppupäässä kun ”The Number One Song In Heaven” soi, että Ron nousi tutusti palliltaan, riisui takkinsa ja vetäisi legendaarisen eeromäntyranta-koreografiansa. Tukka takana, liian lyhyet puntit ja housunkaulus kohti kainaloita; Sparks-keikat ovat tietyssä tuttuudessaan kuin kotiin tulisi.

Illan peräti 23 siivua sisältänyt settilista on ollut käytännössä koko kiertueen ajan sama, tarkoin harjoiteltu, yllätyksiä ei ole kuultu. Illan ainoa coverkin, FFS:n ”Johnny Delusional” on kuultu kaikissa konserteissa. Yllättäen coverveto olikin yksi illan raikkaimmista, eikä sinänsä toki mikään ihme, kyllähän Maelit ovat peräti jo 56 vuotta kestäneellä urallaan ehtineet klassisia hittejään kohtuumonesti veivaamaan. Mutta veljesten taito muuntautua ja sovittaa mille tahansa konseptille tai combolle, on toki pitänyt omankin matskun ajattomana. Tämänkin rundin setissä soiva ”Lawnmover” (2020) on kuin 70-luvun tuotantoa, toisaalta vuoden 1974 albumilta ”Propaganda” (ainoa joka omasta vinyylikokoelmasta toistaiseksi ja valitettavasti vasta löytyy) soinut huikean kaunis ”Never Turn Your Back To Mother Earth” ei voisi enempää olla akuutti ja tätä päivää.

Kultsan yleisö alkoi syttyä entistä enemmän loppua kohti, toki kun vanhan ajan hitteihin päästiin, ja lopussa melkein tuntuikin että alla dansar på Kultsan, lavan eteen alkoi kerääntyä ladypuolista väkeä, yhteislaulu raikasi ja tunnelma oli katossa. Tätä oli selvästikin odotettu hartaudella, ei vain Sparkseja, vaan mahdollisuutta kokea jotain yhdessä, mahdollisuutta ulkoilla. Monille paikallaolijoille tämä oli taatusti ensimmäinen isompi ulkomaan artistin keikka sitten taudin puhkeamisen, itsellekin. Edellisestä ulkomaanbändin keikasta oli omallakin kohdalla rontti kaksi vuotta aikaa. Siksi nähdä jälleen Sparks, ja kuulla ison orkan voimalla soitettu ja huolellisesti korvamadoksi keikalta jäänyt ”When Do I Get To Sing ’My Way’ ”, olihan tämä nyt tärkeää. Ja erityisesti tähän kohtaa vuotta, elämää, kevättä, keikkailuhistoriaa, ja mitä kaikkia näitä nyt on.

Oikeinkin huolella kulunutta sanontaa jos käyttää, niin Kultsan ilta eteni kuin siivillä, eipä tuntunut 23:n biisin settilista yhtään liian pitkältä. Päinvastoin, kun keikan loppuliukuma alkoi ilman kitaroita jyskityllä tanssihitillä ”Music You Can Dance To”, Sparksien konepop-kaudelta (1986) ja jatkui ilman rumpuja soitetulla ”The Rhythm Thiefilla, tuli tunne että ei tämä saa vielä loppua. Ja että onko tämä viimeinen kerta kun näkee Sparksit? Varsinaisen setin päätteeksi, kun ”This Town Ain’t Big Enough For Both of Us” oli intoiltu ja jorailtu läpi, Russell Mael äityi pitämään pitkän puheen, kiitti vuolaasti meitä paikalle tulleita ja keräsikin ison käden toteamalla että Sparks soitti tällä samalla lavalla edellisen kerran 46 vuotta sitten. Huhheijaa, jos kaikesta onkin minimissään kymmenen vuotta, niin joistakin asioista on jo vähän enemmänkin. Silti Sparks ei ole rockdinosaurus tai reliikki, se on edelleen musiikillisesti innovatiivinen ja luova, ja edelleen erittäin relevantti bändi (tai duo) nähdä livenä. Pitkän bändiesittelyn jälkeen saatiin peräti Ron Mael itse sanomaan jotain mikrofoniin, kyllä, Ron osaa puhua. Ja totesipa Russell Mael vielä sen odotetunkin, ”we try to be back soon”. Hyvä. Alan samantien suhtautua. Tällä kertaa nähty meni siis näin: https://www.setlist.fm/setlist/sparks/2022/kulttuuritalo-helsinki-finland-2bb7a85e.html

Kauniiksi lopuksi kuultiin vielä kiertueen aikana tutuksi tulleet kaksi encorea, jotka Russell Mael tulkitsi Helsingistä ostettu kapteeninlakki päässään (kiertueaikataulua tutkimalla saattaisi jopa olettaa, että bändi vietti Vapun Helsingissä). Ensin klassisen musiikin sävyjä paljon sisältäneeltä albumikaunokilta ”Lil’ Beethoven” (2002) raita ”Suburban Homeboy”, joka kirvoitti Kultsan iltaan kunnon yhteislaulut, sekä lopuksi vielä erittäin kaunis ja viiltävä ”All That”. Viimemainittu on hiipinyt puolisalaa keikkojen päättäjäksi, upea laulu fanien uskollisuudesta ja jälleennäkemisistä, mutta laajemmin tulkittuna myös hillittömän pitkästä työtoveruudesta oman veljen kanssa. Russell ja Ron, entistäkin pidempää ikää. Tulkaa vielä takaisin, ja all that. Me odotamme, ja all that. KG

Alice In Chains (us) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.06.2019

Helsingin Kaisaniemen puistossa vallitsi silmiinpistävän monenkirjava uusien ja vanhojen ruutupaitojen konsensus, kun grungekansa sai melkein kahden tunnin ajan täytettä nostalgianälkäänsä Suomen suvessa. Liikkeellä oli kuudennen varsinaisen studioalbuminsa ”Rainier Fog” (2018) tiimoilta kiertävä Alice In Chains. Yksi Seattle-ilmiön aallonharjalla 90-luvun alussa surfanneesta Big Fourista, yksi neljästä grungen kurkobändistä, ja toinen niistä onnekkaista, jotka yhä ovat elossa, kiertävät asiallisella kokoonpanolla ja tekevät kultaisten päivien saavutusten rinnalla relatiivisen vähän, tai ei ollenkaan, häpeileviä uusia levyjä. Alice In Chains on yhä relevantti rokkibändi, se on omien lajityyppiensä ajassa kiinni ja sillä on yhä annettavaa.


Henkilökohtaisesti ei koskaan tarvinnut grungen takia kulkea ruutupaidassa, muuten kyllä, eikä Seattlen kitaratsunami muutenkaan täpöillä pyyhkinyt yli henkilökohtaisen musacornerin, mutta toki lajityypin merkitys ja suunnannäyttö on aina ollut itsestäänselviö ja grungetosiasiain tunnustaminen kuuluu toki rockmusiikilliseen yleissivistykseen. Alice In Chainsin ensinäkemiseen vasta vuonna 2019 tuli siihenkin suhtauduttua riittävällä nöyryydellä, kun illan keikkaseurana oli kuitenkin Nirvanan livenä todistanut ystäväsmies, ja kun itsellä alan huippukeikat rajoittuvat tyyliin kerran soolona todistettuun Chris Cornelliin ja kertalaakiin Foo Fightersista. Että tuota, on tässä vielä sarkaa.

Henkilökohtaisesti Helsingin kesäillassa mielenkiintoisinta olikin se, kuinka Alice In Chains oli ehdottomasti terävimmillään ja omimmillaan 2000-luvun, toisin sanoen uuden tulemisensa aikaisen materiaalin parissa. Omilta conversensijoilta yytsittynä illan melkein kaikki napakimmat vedot jyhmittiin kolmelta tämän vuosituhannen albumilta; ”Black Gives Way To Blue” (2009), ”The Devil Put Dinosaurs Here” (2013) ja ”Rainier Fog” (2018). Yhteensä tältä legendaarisen, vuonna 2002 itsensä toisiin hiippakuntiin yliannostelleen alkuperäissolisti Layne Staleyn jälkeiseltä levytyskaudelta kuultiin peräti kahdeksan biisiä. Ehkä tässä onkin yksi johtolanka sylttytehtaalle, nykyinen (jotkut sanovat edelleenkin ”uusi”) solisti-komppikitaristi William DuVall kokee sen materiaalin tokikin omemmakseen, jota on ollut levyttämässä, ja paikoin kirjoittamassakin. Tietenkin. Ja onhan bändi saanut soittaa 90-luvun alkupuolen grungeanthemeita varmasti osin kyllästymiseenkin asti. Muutama niistä sujui aikalailla tallustellen ja soitetaan pois-periaatteella, jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan. Alice In Chainsin kaksi akustista EP:tä, ”Jar of Flies” (1994) ja ”Sap” (1992) olivat kumpikin käänteentekeviä koko rockin historiassa, ja todellisia grungemytologian merkkilevytyksiä, mutta jotenkin niiden biisien rouhean sähköiset sovitukset eivät juuri nyt onnistuneet sytyttämään. Parhaiten näistä toimi ”Jar of Flies”-raita ”Nutshell” kohti varsinaisen setin loppupäätä. Oli tietysti iso hetki olla paikalla, kun Alice In Chains luukutti grungekansallishymnin ”Man in the Box” pääsetin lopetukseksi, ja kuulla bändin pääbiisintekijän ja sielun, kitaristi-laulaja Jerry Cantrellin siihen ulvottama soolo, mutta silti, tuoreempi materiaali vain jynkkäsi synkimmin. Ehkä siitä juuri onkin kyse, kaikista Seattlen alan yrittäjistä Alice on aina ollut heavyin, metallisin. Sen albumit ”Black Gives Way To Blue” ja ”The Devil Put Dinosaurs Here” ovat erittäin laadullista sludgea, paikoin innovatiivista doom metallia, ja kyllähän Alice oli alustakin asti se Big Fourista ja vähän pienemmistäkin, joka eniten kumarsi Black Sabbathin suuntaan. Ei ollut yksi eikä kaksi biisiä, joiden aikana sen toisen alkuperäisen Alicen, eli rumpali Sean Kinneyn eleettömästä toimittamisesta tuli mieleen tiedätte kyllä kuka. Bill Ward.

Neljäntenä setissä kuultu ”Never Fade” tuoreimmalta albumilta lopultakin käynnisti keikan, tai sen kumulatiivisesti loppua kohti kohonneen laadukkuuden nyt vähintäinkin. Alice In Chainsin tuore albumi ei ole ihan hirveästi sytyttänyt plattaa puhkikuuntelemaan, mutta kylläpä toimi livenä hienosti, rieskan nimibiisi oli yksi keikan suoranaisia kohokohtia.

Ja vanha kitarasooloskeptikkokin pääsee sanomaan, että ihan älyttömän harvoin on sellaisia keikkoja okulaareilla, että toivoisi jo kitarasoolon alkavan, soita jo Jerry se soolo. Jotain upeaa on siinä, miten Cantrell soittaa takakenoisia soolojaan ikäänkuin eri biisiin koko ajan ja tuskin niin, mutta tunnelma on että kaveri on kokoajan jäämäisillään jälkeen, jalkoihin, eksyksiin, tahteja taakse, mutta niin vain kiertyy maailmanluokan soolo kasaan. Eikä sooloilla sooloilun vuoksi, vaan Cantrellilla kyse on teoksen osasta. Varsinkin grungen merkkipaalulätty ”Dirtin” hitissä ”Down In The Hole” kuultu soolo oli jo harvinaisen upeaa kuultavaa. Solisti DuVall oli kyllä karismanjakopäivänä ihan hyvin jonossa, joskaan ei välttämättä paalupaikalla. Vuodesta 2006 lähtien DuVall on kuitenkin saanut todistaa että, a) isotkin saappaat voi täyttää ja että, b) sota ei yhtä miestä kaipaa. Hädin tuskin kahta, yliannostelihan myös alkuperäisbasisti Mike Starr (ei sukua Ringolle) jo hänkin 2011 itsensä toisiin todellisuuksiin.

Illan 21 biisin settilista oli todellinen jokaiselle jotakin-ratkaisu, mutta maulla (https://www.setlist.fm/setlist/alice-in-chains/2019/kaisaniemen-puisto-helsinki-finland-1b91d534.html). Kaikilta pitkäsoitoilta ja puolipitkiltäkin soitoilta, kuultiin jotain. Ja kuinka moni bändi ulkona tuolla, soittaa edelleen esikoisalbumiltaan illasta toiseen kolmea tai neljää biisiä? Ja kuinka moni bändi päräyttää koko illan käyntiin esikoisalbumin raidalla (”Bleed The Freak”)? Encoreosuuden aloittanut uuden levyn ”The One You Know” oli aivan käsittämättömän kova nykäisy, ja tämänlaatuinen biisikynäily taannee sen, että bändin voi nähdä täällä vielä uudestaankin. Vuonna 1987 aloittanut, ja yli 30 miljoonaa albumia myynyt Alice In Chains soitti Kaisiksessa nyt kuudennen vetonsa Suomessa. Ensimmäisensä se soitti Tavastialla helmikuussa 1993, alkuperäiskokoonpanossaan. Joku sielläkin on ollut.

Encoreissa niinikään kuultu ”Got Me Wrong” EP:ltä ”Sap” oli välipala, mutta sitten koko illan sulkeneet ”Would?” ja ”Rooster” soivat massiivisesti niinä lajinsa megabiiseinä, joita varten grungen olisi vaikka pelkästään voinut keksiä.

Kaisaniemen pesiskentällä oli nyt paljon paljon kivempaa kuin monella takavuosien megakeikalla. Osasyynsä oli toki sillä, että tapahtuma ei ollut loppuunmyyty, kansaa oli vain noin 6000 päätä. Kaisaniemen kapasiteetti onkin se maksimi 10 000, tästähän on ennenkin puhuttu. Nyt oli ihanan väljää, tämän paikan termein siis. Toinen syy lienee se, että typerät juottokarsinat loistivat vihdoin poissaolollaan, eivätkä tukkineet alueen kulkureittejä. Hauskaa oli kyllä havaita miten pavlovilaisittain jengi edelleen karsinoi itseään sinne yhteen tuttuun nurkkaan, vanhasta muistista, vaikka aitoja ei enää ollut. KG

Tomb of Finland, Khiral @ Semifinal, Helsinki 28.03.2019

Mikähän siinä on, että Stadissa on ihan mahdotonta saada jengiä keikoille arki-iltana, jos kyseessä on yhtään tuntemattomampi bändi tai musa naksunkaan marginaalimpaa? Oli taas nimittäin niin hiljaista Semifinalin alalattialla viittä vaille ennen keikkaa, että kun oikein laskemalla ynnäsi ja ynnäsi, henkilökunnan ja bändit mukaan lukien, niin kyllä kahden käden sormet riitti. Jos mikäli ne kaikki on kelläkulla tallella. Ahdistaa bändien puolesta, että kun viikkokaupalla treenaat ja hiot harvinaista liveiltaa varten, niin paikalla on synkimmässä skenaariossa viisi maksanutta. Tarjonnan laadusta ei nytkään ollut kyse, toistan itseäni, sillä monena iltana Semifinal on Helsingin keikkalistauksissa yllättäen se kaikkein mielenkiintoisin mesta. Kyse ei voi myöskään olla Semmarin lippuhinnoista, kaksi asiallista bändiä kuudella eurolla, Helsingin pelipaikoilla.

Semifinalin iltaan houkutteli suomalaisen synkemmän metallin juuri nyt ehkä aliarvostetuin bändi, kaksi todella kovaa ja omaehtoista pitkäsoittoa julkaissut, kertakaikkiaan hillittömän tyylikkäällä nimellä itseään paiskonut Tomb of Finland. Bändin viime syyskuussa julkaistu kakkosalbumi ”Frozen Beneath” on pyörinyt kotoisassa musacornerissa edessuntaa, on todella napakka rieska. On ääriharvinaista löytää mistään metallin alalajista bändi 2010-luvulla, joka ei ihan suoraan kuulosta joltakulta toiselta, tai jota ei samantien tule pakonomainen tarve verrata johonkin muuhun saman genren yrittäjään. Tomb of Finland kurmoottaa persoonallisesti, omalla näkemyksellä muilta kyselemättä, ja pääosin hillittömän kovilla biiseillä. ”Frozen Beneathin” soundit, Hiili Hiilesmaan luomat, tuovat mieleen 90-luvun alun skandinaavisen melokuolon ja siihen sekoittuneen varhaisbläkkiksen, eli toisin sanoen alan kultakauden. Levy voisi yhtähyvin olla Kemin Tico-Ticolla äänitetty ja vuodelta 1993. Arvostan.

Kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin Tomb of Finland iskee lapikkaan lattiaan ja murjoo napakan keikan, ulkoisesti ainakaan vähät välittämättä siitä, että paikalla ei ole juuri ketään. Just näin pitääkin menetellä, bändillä on tavoitteet Semifinalin lauteita huomattavasti korkeammalla, ja niihin se voi tällä asenteella hyvinkin yltää. Soitetaan suoraan vaan, vaikka paikalla ei olisi kuin lämmöt ja valo. Tuoreen levyn avaava ”Dead Again” avaa myös keikan. Lava on koristeltu asianmukaisesti hautakivin ja luurangoin. Eka biisi menee soundin puolesta hiukan hukille, ja ehtiikin jo hetken masentaa että meneekö koko Tompan levyllä upeasti nyanssinen kama saman ruumiinpesuveden mukana, mutta onneksi tiski saa potikat laatuasentoon heti kakkosena lanattavassa ”Left to Diessa”. Aivan perseettömän kova biisi, Tombia tyylikkäimillään. Vokalisti Olli Suvannon ihmisviemäri ja kitarapartion Mikko Hannuksela/ Jasse von Hast itkuinen ajo, tulevat kaikki asianmukaisesti läpi. Mitään ensimmäistä kertaa pappia kyydissä olevaa porukkaahan bändistä ei löydy, von Hast oli Charonin alkuperäinen ja pitkäaikainen keppimies, Hannuksela on suomidödön pioneereita jo 90-luvun aivan alun Cartilage-ja Vomiturition-taustoillaan. Suvanto vaikuttaa myös mm. Kaunis Kuolematon-orkesterissa ja End of Aeonissa. Kuolemanpartion täydentävät basisti Oskari Hakala-Rahko ja rumpali Janne Lukki, jonka patteristo onkin asianmukaisesti kiedottu hämähäkin seitteihin.

Kahdeksanbiisisen kompaktin vedon komeimpia lapiointeja on vuoden 2015 esikoisalbumilta ”Below The Green” löytyvä ”Death of The Sun” ja tuoreemman levyn kierteellä groovaava ”From Eternity to Dust”, sekä tietenkin setin päättävä, jäätävä ”Scattering Ashes”, jossa ehkä kaikkein sakeimmin kokoonkeittyy Tomb of Finlandin persoonallinen doomia, deathia ja peräti kultakauden norskiblackia yhdistelevä myrkytys. Kansi kiinni, hän se oli.

Illan päättää niinikään yritteliäs ja yleisön lähes täydellisestä puuttumisesta piittaamaton helsinkiläinen Khiral. Vuonna 2008 perustettu, ensimmäisen vuotensa Ivana Red-nimellä operoinut death-thrash-partio soittaa kuitenkin huomattavasti paljon kuolevaisempaa (jos sallitte) metallia, eikä onnistu kovasta yrityksestä huolimatta innostamaan avausbändin lailla. Khiralilla on vyönsä alla viimevuotinen esikoisalbumi ”Chained”, ja sen ”Stain”– ja ”Ultraviolent”-biisit soivatkin settinsä tehokkaimmin. KG

STUD, Angus Black @ Semifinal, Helsinki 07.09.2018

Helsinkiläiskvartetti STUD on suomalaisen heavyn, tai niinkuin ennenvanhaan suomeksi sanottiin hevin, todellisia pioneeribändejä. Se perustettiin jo keskellä suomirockin kultakautta, vuonna 1986. Tuolloin toki Zero Ninella oli allaan jo useampi albumi ja Tarot oli julkaissut juuri esikoisensa. Heavy-tai hard rock-bändit ylipäätään olivat vielä ihmetyksen aihe, mutta jos Kimmo Kuusniemen tekemisiä ei nyt lasketa, niin suomenkielinen hevi se vasta lapsenkengissään olikin. STUDin syntyhetkillä O.S.S.Y. oli julkaissut kaksi sinkkua, mutta muuten oli vielä erittäin hiljaista. Levy-yhtiöt haistoivat raskaamman markkinaraon olevan kuitenkin aukeamassa, ja STUD pääsikin kohtuullisen nopeasti levytyskantaan, ja sen ainoaksi jäänyt suomenkielinen single tuli ulos Finnlevyn KRÄK!-merkillä jo perustamisvuonna 1986. Kyseinen sinkku ”Mä haluun elää / ”Viimeinen yö” on tänä päivänä keräilyharvinaisuus. Voin ostaa.

Keikkarintamakin aukesi varsin hyvin etenkin pääkaupunkiseudulla, ja STUD pääsi lämmittelemään mm. varhaisvaiheen Stratovariusta. Vuonna 1987 bändi soitti itsensä Rockin SM-kisoissa finaaleihin asti, ja vaikka voittajaksi julistettiinkin mainio pop-orkesteri Kultakuume, oli hevibändin finaalipaikka hyvin harvinaista herkkua. Aiemmin suoritukseen olivat toki yltäneet ainakin rovaniemeläinen Peyton Place, sekä Tarot aiemmalla nimellään Purgatory. Aikakauden erittäin lineaarisessa tv-tarjonnassa ei liiemmin heviä nähty, joten bändin esiintyminen Hesan telkkarin Levyraadissa olikin pikku tapaus. STUD heitti myös kolmen keikan minirundin Neuvosto-Eestissä, ja kohti 80-luvun loppua valmisteli albumiakin, mutta kun sille ei tahtonut löytyä julkaisijaa, motivaatiot kuivahtivat. Huomattavasti mörömmän heavyn rantautuminen Suomeen oli tosiasia, ja aito ja klassinen miesten hard rock pantiin monen muunkin orkesterin kohdalla tylysti tauolle. Viimeisen keikkansa ensimmäisessä elämässään STUD soitti 1989, ja hajosi sitten.

Vaan ei hätää. Suomalaisen hard rockin, glamin ja melodisen heavyn eli hevin uusi tuleminen nähtiin viimeistään uudehkolle vuosituhannelle siirryttyämme ja laadukkaita bändejä alkoi ilmestyä vähän joka suunnalta, ja vähän joka aihetta sivuavaan genreen. Aika oli otollinen myös aikuistuneen STUDin paluulle, ja alkuvuodesta 2012 alkuperäisjäsenet Ari Toivanen (laulu), Mika Kansikas (kitara) ja Stenda Kukkonen (rummut) kokoontuivatkin juonimaan pidempiaikaista ja vakavamielistä paluuta. Tuo juoni on synnyttänyt nyt jo kolme albumia, laulukieleksi on vaihtunut englanti (jota se tosin oli jo kasarilla, ekan sinkun jälkeen) ja basistiksi vakiintunut Jari Behm. STUD heittää keikkaa suhteellisen ahkerasti ja on ollut omallakin tsekkauslistalla jo tovin. Nyt onnistui.

Semifinal on STUDin aloittaessa vielä häpeällisen väljä, ja sitä se on toki loppuun astikin. Tavastian alakerran pikkuinen rockluola on ohjelmistoltaan yksi koko kaupungin kiinnostavimpia mestoja, mutta harvoinpa täällä voi puhua tungusta tai väen paljoudesta. Mikähän siinä on, että vaikka on perjantai ja mökäöljyilta, ja kadut koreanaan possea, niin juuri kukaan ei tahdo eksyä rokkiklitsuun, vaikka tietoa keikasta on kiinnostuneelle ollut kyllä relatiivisen hyvin tarjolla. Semifinalin lippuhinnoista homma ei voi olla kiinni, ja soittoajatkin ovat keskimäärin varsin aikuismaisia.

Vaan mikäpäs se siinä, tänään näkee hyvin, kun on väljää ja muutama kourallinen yleisöä tuntuu vastaanoton perusteella olevan bändille jo ennestäänkin uskollista. Keikka pärähtää käyntiin tutusti ”Out of The Darkness”-paluualbumin ja samalla siis bändin täyspitkän debyytin komealla nimiraidalla. Yksi koko tämän genren kotimaisista Top10-biiseistä on mainio keikka-avaaja, se tunnettiin 80-luvulla nimellä ”Viimeinen yö”, toisin sanoen se on siis esikoissinkun B-poski vuodelta 1986. Mainiosti on ralli kestänyt aikaa. Hiukan avaus kärsii haeskelevasta soundista, mutta ihan mainioilla äänenpaineilla pääbändi tänään skulaa, asia joka nyt ei Semifinalissa mikään itsestäänselvyys ole. Toivasen laulusoundi on kunnossa, ja bändi vaikuttaa olevan muutenkin hyvässä tikissä ja lyönnissä, ja miksipä tämänikäiset herrat enää pienemmillekään lauteille harjoittelemaan lähtisivät. STUDin klassinen hard rock on tänä päivänä maailmallakin sikäli hyvässä huudossa, että ihan realistista on toivoa, että bändi löydettäisiin keikkailemaan peräti ulkomaillekin. Mikään sen esiintymisessä ei ainakaan estä, soitto kulkee, ja Toivasessa bändillä on jotenkin aivan umpisympaattinen laulumies. Ei näistä voi vanhan liittouman hard rockin ystävä kuin tykätä.

STUD Semifinal photo

STUD.

Ekan, ja tokan albumin ”Rust on The Rose” (2014) biisimateriaali on ymmärtääkseni pitkälti jo 80-luvulla kirjoitettua, sikälikin uusi pitkäsoitto ”Circle of Lies” (2017) eroaa kahdesta edeltäjästään. Viimeisin on myös hiukan raskaammalla kädellä soitettu, mutta keikalla kaikkien rieskojen biisit soljuvat mainiosti toinen toistensa lomaan. STUD soittaa myös ilahduttavan pitkän vedon. Illan ehdottomia kohokohtia ovat avausbiisin ohella esikoisalbumin hituri ”Traveller”, joka muistuttaa alan ehdottomasti kovimmasta kotimaisesta, Stargazerysta, mutta niin että mainittu mielleyhtymä tekee kunniaa kummallekin bändille. Toivanen puristaa myös balladin komeasti, homma hoituu yhtä asiallisesti kuin menostygeissäkin. Mika Kansikas kitarassa on näitä varjeltuja salaisuuksia, eli ei nimi kaikkien huulilla, mutta tiukkaa ja terävää on luukutuksensa.

Uudesta materiaalista soi komeimmin raskaskätinen ”Hey You”, varsinainen setti päättyy esikoisalbuminkin päättävään ”Reach Outiin”. Hetken jo luulen, että STUDilla on varaa olla soittamatta huikein rallinsa, täydet kansainväliset mitat täyttävä, miehekkään takakenoinen hard rock-klassikko jo syntyessään, ”Out of The Darkness”-debyyttialbumin  varhaisbonjovisti rullaava ”Lovers In The Night”. Mutta ei tietenkään, huikean hieno biisi kuullaan ekana encorena, ja koko mainion hevi-illan paketoi se 80-luvun singlejulkaisun A-puoli, nyt englanniksi käännetty ”Rock’n’Roll World”. Raskaan tehokkaasta juntasta kumpuaa jotenkin mieleen vastikään näkemäni toinen ultrasympaattinen hard rock-bändi, eli Loudness, ja tämäkin niin että kunnia kuuluu molemmille. Kansainväliseen tapaan STUD-miehistö kokoontuu kumartamaan piskuiselle yleisölle. Hyvin meni. Pakkohan nämä on nähdä joskus uudestaan.

Illan avaaja, pääkaupunkilainen heavy fuzz/stoner-trio Angus Black olisi helppo heittää samaan arvontakoriin puolen miljoonan muun nykyraskastelijan ja hidastelijan kanssa. Paitsi että ei ole, Angus Black ei ensinnäkään ole raskas raskauden takia, eikä häiritsevän hidas häiritsevän hitauden itsensä takia. Sillä on sikäli monimuotoisia biisejä, että lämppärisetin jaksaa läpi vaivatta, tai suhteellisen. Näitä 70-luvun suuntaan kumartavia, aavikolle haisevia voimabändejä nyt vain sattuu olemaan niin järjellä käsittämättömän paljon tänä päivänä, että tahtoi tai ei, niin äkkiä se hyväkin fuzz alkaa valua sieltä vastaposken korvasta ulos. Silti, Angus Blackilla saattaa hyvinkin olla genreissään ihan mainio tulevaisuus, juurikin siksi että sillä on riittävän persoonallinen ote. KG

Post Navigation