Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Tavastia-klubi”

STUD, Angus Black @ Semifinal, Helsinki 07.09.2018

Helsinkiläiskvartetti STUD on suomalaisen heavyn, tai niinkuin ennenvanhaan suomeksi sanottiin hevin, todellisia pioneeribändejä. Se perustettiin jo keskellä suomirockin kultakautta, vuonna 1986. Tuolloin toki Zero Ninella oli allaan jo useampi albumi ja Tarot oli julkaissut juuri esikoisensa. Heavy-tai hard rock-bändit ylipäätään olivat vielä ihmetyksen aihe, mutta jos Kimmo Kuusniemen tekemisiä ei nyt lasketa, niin suomenkielinen hevi se vasta lapsenkengissään olikin. STUDin syntyhetkillä O.S.S.Y. oli julkaissut kaksi sinkkua, mutta muuten oli vielä erittäin hiljaista. Levy-yhtiöt haistoivat raskaamman markkinaraon olevan kuitenkin aukeamassa, ja STUD pääsikin kohtuullisen nopeasti levytyskantaan, ja sen ainoaksi jäänyt suomenkielinen single tuli ulos Finnlevyn KRÄK!-merkillä jo perustamisvuonna 1986. Kyseinen sinkku ”Mä haluun elää / ”Viimeinen yö” on tänä päivänä keräilyharvinaisuus. Voin ostaa.

Keikkarintamakin aukesi varsin hyvin etenkin pääkaupunkiseudulla, ja STUD pääsi lämmittelemään mm. varhaisvaiheen Stratovariusta. Vuonna 1987 bändi soitti itsensä Rockin SM-kisoissa finaaleihin asti, ja vaikka voittajaksi julistettiinkin mainio pop-orkesteri Kultakuume, oli hevibändin finaalipaikka hyvin harvinaista herkkua. Aiemmin suoritukseen olivat toki yltäneet ainakin rovaniemeläinen Peyton Place, sekä Tarot aiemmalla nimellään Purgatory. Aikakauden erittäin lineaarisessa tv-tarjonnassa ei liiemmin heviä nähty, joten bändin esiintyminen Hesan telkkarin Levyraadissa olikin pikku tapaus. STUD heitti myös kolmen keikan minirundin Neuvosto-Eestissä, ja kohti 80-luvun loppua valmisteli albumiakin, mutta kun sille ei tahtonut löytyä julkaisijaa, motivaatiot kuivahtivat. Huomattavasti mörömmän heavyn rantautuminen Suomeen oli tosiasia, ja aito ja klassinen miesten hard rock pantiin monen muunkin orkesterin kohdalla tylysti tauolle. Viimeisen keikkansa ensimmäisessä elämässään STUD soitti 1989, ja hajosi sitten.

Vaan ei hätää. Suomalaisen hard rockin, glamin ja melodisen heavyn eli hevin uusi tuleminen nähtiin viimeistään uudehkolle vuosituhannelle siirryttyämme ja laadukkaita bändejä alkoi ilmestyä vähän joka suunnalta, ja vähän joka aihetta sivuavaan genreen. Aika oli otollinen myös aikuistuneen STUDin paluulle, ja alkuvuodesta 2012 alkuperäisjäsenet Ari Toivanen (laulu), Mika Kansikas (kitara) ja Stenda Kukkonen (rummut) kokoontuivatkin juonimaan pidempiaikaista ja vakavamielistä paluuta. Tuo juoni on synnyttänyt nyt jo kolme albumia, laulukieleksi on vaihtunut englanti (jota se tosin oli jo kasarilla, ekan sinkun jälkeen) ja basistiksi vakiintunut Jari Behm. STUD heittää keikkaa suhteellisen ahkerasti ja on ollut omallakin tsekkauslistalla jo tovin. Nyt onnistui.

Semifinal on STUDin aloittaessa vielä häpeällisen väljä, ja sitä se on toki loppuun astikin. Tavastian alakerran pikkuinen rockluola on ohjelmistoltaan yksi koko kaupungin kiinnostavimpia mestoja, mutta harvoinpa täällä voi puhua tungusta tai väen paljoudesta. Mikähän siinä on, että vaikka on perjantai ja mökäöljyilta, ja kadut koreanaan possea, niin juuri kukaan ei tahdo eksyä rokkiklitsuun, vaikka tietoa keikasta on kiinnostuneelle ollut kyllä relatiivisen hyvin tarjolla. Semifinalin lippuhinnoista homma ei voi olla kiinni, ja soittoajatkin ovat keskimäärin varsin aikuismaisia.

Vaan mikäpäs se siinä, tänään näkee hyvin, kun on väljää ja muutama kourallinen yleisöä tuntuu vastaanoton perusteella olevan bändille jo ennestäänkin uskollista. Keikka pärähtää käyntiin tutusti ”Out of The Darkness”-paluualbumin ja samalla siis bändin täyspitkän debyytin komealla nimiraidalla. Yksi koko tämän genren kotimaisista Top10-biiseistä on mainio keikka-avaaja, se tunnettiin 80-luvulla nimellä ”Viimeinen yö”, toisin sanoen se on siis esikoissinkun B-poski vuodelta 1986. Mainiosti on ralli kestänyt aikaa. Hiukan avaus kärsii haeskelevasta soundista, mutta ihan mainioilla äänenpaineilla pääbändi tänään skulaa, asia joka nyt ei Semifinalissa mikään itsestäänselvyys ole. Toivasen laulusoundi on kunnossa, ja bändi vaikuttaa olevan muutenkin hyvässä tikissä ja lyönnissä, ja miksipä tämänikäiset herrat enää pienemmillekään lauteille harjoittelemaan lähtisivät. STUDin klassinen hard rock on tänä päivänä maailmallakin sikäli hyvässä huudossa, että ihan realistista on toivoa, että bändi löydettäisiin keikkailemaan peräti ulkomaillekin. Mikään sen esiintymisessä ei ainakaan estä, soitto kulkee, ja Toivasessa bändillä on jotenkin aivan umpisympaattinen laulumies. Ei näistä voi vanhan liittouman hard rockin ystävä kuin tykätä.

STUD Semifinal photo

STUD.

Ekan, ja tokan albumin ”Rust on The Rose” (2014) biisimateriaali on ymmärtääkseni pitkälti jo 80-luvulla kirjoitettua, sikälikin uusi pitkäsoitto ”Circle of Lies” (2017) eroaa kahdesta edeltäjästään. Viimeisin on myös hiukan raskaammalla kädellä soitettu, mutta keikalla kaikkien rieskojen biisit soljuvat mainiosti toinen toistensa lomaan. STUD soittaa myös ilahduttavan pitkän vedon. Illan ehdottomia kohokohtia ovat avausbiisin ohella esikoisalbumin hituri ”Traveller”, joka muistuttaa alan ehdottomasti kovimmasta kotimaisesta, Stargazerysta, mutta niin että mainittu mielleyhtymä tekee kunniaa kummallekin bändille. Toivanen puristaa myös balladin komeasti, homma hoituu yhtä asiallisesti kuin menostygeissäkin. Mika Kansikas kitarassa on näitä varjeltuja salaisuuksia, eli ei nimi kaikkien huulilla, mutta tiukkaa ja terävää on luukutuksensa.

Uudesta materiaalista soi komeimmin raskaskätinen ”Hey You”, varsinainen setti päättyy esikoisalbuminkin päättävään ”Reach Outiin”. Hetken jo luulen, että STUDilla on varaa olla soittamatta huikein rallinsa, täydet kansainväliset mitat täyttävä, miehekkään takakenoinen hard rock-klassikko jo syntyessään, ”Out of The Darkness”-debyyttialbumin  varhaisbonjovisti rullaava ”Lovers In The Night”. Mutta ei tietenkään, huikean hieno biisi kuullaan ekana encorena, ja koko mainion hevi-illan paketoi se 80-luvun singlejulkaisun A-puoli, nyt englanniksi käännetty ”Rock’n’Roll World”. Raskaan tehokkaasta juntasta kumpuaa jotenkin mieleen vastikään näkemäni toinen ultrasympaattinen hard rock-bändi, eli Loudness, ja tämäkin niin että kunnia kuuluu molemmille. Kansainväliseen tapaan STUD-miehistö kokoontuu kumartamaan piskuiselle yleisölle. Hyvin meni. Pakkohan nämä on nähdä joskus uudestaan.

Illan avaaja, pääkaupunkilainen heavy fuzz/stoner-trio Angus Black olisi helppo heittää samaan arvontakoriin puolen miljoonan muun nykyraskastelijan ja hidastelijan kanssa. Paitsi että ei ole, Angus Black ei ensinnäkään ole raskas raskauden takia, eikä häiritsevän hidas häiritsevän hitauden itsensä takia. Sillä on sikäli monimuotoisia biisejä, että lämppärisetin jaksaa läpi vaivatta, tai suhteellisen. Näitä 70-luvun suuntaan kumartavia, aavikolle haisevia voimabändejä nyt vain sattuu olemaan niin järjellä käsittämättömän paljon tänä päivänä, että tahtoi tai ei, niin äkkiä se hyväkin fuzz alkaa valua sieltä vastaposken korvasta ulos. Silti, Angus Blackilla saattaa hyvinkin olla genreissään ihan mainio tulevaisuus, juurikin siksi että sillä on riittävän persoonallinen ote. KG

Ebbot Lundberg & The Indigo Children (swe), Sävyt @ Klubi, Tampere 19.01.2017

Tampereen Klubilla on torstai-iltana aivan häkellyttävän hiljaista kellonlyömällä, jolla tämänkertaisen rupeaman lämmittelybändin on määrä aloittaa. Paikalla on millä tahansa matematiikalla alle 20 henkeä. Illan päätähti Ebbot Lundberg soittaa muina julkisuuden henkilöinä Klubin tuulikaapissa puhelua Ruotsiin, ja asettuu sen jälkeen merchandise-nurkkaan hinnoittelemaan levyjä. Lämppärikin aloittaa jo ennen ilmoitettua aikaa, tiski soitattaa Sävyt-nimellä tänään (toivottavasti) viimeistä kertaa operoivaa trioa todella kovilla volyymeilla, illan aikaisuuteen ja bändin lämppäriyteen nähden nyt minimissäänkin. Tämä tietää kovaäänistä keikkaa myös pääbändiltä.

Sävyt taitaa tulla Helsingistä, tai mistä minä tiedän, meneppä ja laitappa Sävyt mihin tahansa länsimaiseen hakukoneeseen tutustuaksesi bändiin, niin ei tule mitään. On vähän yleinen sana nimittäin, ”sävyt”. Kitaristi-laulajan välispiikistä tulkitsinkin, että kokoonpanolla on nimenvaihto edessä, Suomessa kun operoi ainakin yksi muukin bändi samalla nimellä. Mutta mutta. Sävyt, tai miksi ikinä tämä tulevaisuudessa nimetäänkään, on parasta kotimaista pitkään aikaan, ja ihan vähintäinkin parasta suomenkielistä aikoihin. Hyvä jätkät. Häpeilemättömän henkilökohtaisesti ja romanttisella otteella sanoitettua voimapoppia, upeita melodiakoukkuja ja tuntemattomaksi revohkaksi tiukkaa yhteensoittoa. Nuoret tyypit, jotka tekevät näin herkkiä rakkauslauluja, eivät voi olla väärässä. Eivätkä tällä alalla vailla tulevaisuutta. Näin on pakko uskoa. Jos kokenut keikoilla ramppaaja herkistyy menemään jostain kesäisestä tunnelmapalasta keskellä Tampereen talvea tyhjällä Klubilla, niin paljon on tehty oikein. Vaihtakaapas jampat  bändin nimeä ja laittakaa vaikka linkkiä, mikä se (uusi) on, lupaan seurata minkä ehdin ja kykenen. Hienoja popralleja, hienot sovitukset, hatun päästä nostattavia kielikuvia, sanoinko jo?

 

Illan päähenkilöitymä on kuitenkin Västeråsin iso mies, Ebbot Lundberg. Tämä maailmanluokan lauluntekijä muistetaan toki parhaiten The Soundtrack of Our Lives-yhtyeen (tuonnempana vain TSOOL)  perustajajäsenenä, biisinkirjoittajana ja umpikarismaattisena nokkamiehenä ajanjaksolta 1995-2012. Sitä ennen, vuodet 1986-93, Lundberg vaikutti vieläkin vahvaa kulttimainetta nauttivassa Union Carbide Productionsissa. Vai mitä, kuinka moni artisti voi edelleen myydä merch-nurkkauksessaan edellistä edellisen bändin tuorepainatettuja t-paitoja? Vastaus: ei moni.

The Soundtrack of Our Lives (tuonnempana siis vain TSOOL, lupaan) tuli omalta kohdalta nähtyä livenä kahdesti, nimittäin Tavastian lauteilla, ja kummastakin vedosta on muistikuva hikisestä ja intensiivisestä laulujuhlasta täysin tuvin. Tänään on tullut aika tarkastaa Ebbot Lundberg omillaan. Tänään ei tupa tosin ole täysi. Mikä jengiä vaivaa, missä kaikki ovat? Onko Tampereella ulkonaliikkumiskielto? Liiterissä on vielä pääbändin aloittaessakin aivan naurettavan vähän jengiä, ja sekin vähä linnoittautuu kolmen-neljän metrin päähän lavasta, eikä tuo hajurako umpeudu koko puolitoista tuntisen setin aikana. Ebbot on tunnetusti ruotsalainen herrasmies, ja maailmalla paljon erilaista possea nähneenä, suhtautuu asiaan huumorilla. Myönnän olevani osa tuota taakse linnoittautuvaa yleisöä, mutta silti, ei tämmöistä juuri näe, onneksi. Biisien väleissä, me jengi olemme kyllä ihan hyvästi mukana meiningeissä, ei siinä.

Ja siis tottahan on se, että illan soundi ei ole Klubin olosuhteissa lainkaan parhaasta päästä. Eikä ainakaan lavan vierellä, joten on ihan ymmärrettävää, ettei siihen kukaan halua masentumaan. Itse en äänenpaineellisesti erittäin sniiduna kaverina tahdo oikein asettua mihinkään kohtaa salia, bändiä luukutetaan naksun liian kovaa, väittääkseni siinä ongelman ydin, ja se toinen ydin lienee vähäinen väkimäärä. Mainio veto silti saadaan aikaiseksi, torstai-iltaisuus ja tamperelaisuus ei tänään silminnähden juurikaan haittaa bändiä, joten mikäs tässä.

Ebbotia säestää nuorten miesten rokkibändi Tukholmasta, käytännössä nimeltään Side Effects, mutta Ebbotin taustalla nimetty The Indigo Childreniksi. Nämähän voisi tilaisuuden tullen katsastaa omillaankin, siis Side Effectsina, sen verran tiukka pöhinä on pojilla. Pojilla kyllä, kun se tukkansa taakse oikein huolella kätkeytyvä, ja pussimaisen takkinsa suojassa ujoileva basistihahmokin lopulta paljastuu Joacimiksi.

img_1197

Keikka vaikuttaa vielä tunnin kohdalla kellottavan vain mainitun tunnin ja ehkä yhden biisin siihen päälle, mutta Ebbot intoutuu jotenkin vielä uudestaan, ja viimeisen encoren jälkeen onkin yhtäkkiä puolitoista tuntia taulussa. Kaikki olennainen kuullaan Lundbergin takakataloogista, ja ilahduttavasti tuoreelta sooloalbumilta ”For The Ages To Come” ainakin kuusi vetoa, mikäli en täysin seonnut laskuissa. Uutuus tulee siis promottua kunnolla, ja samaan hintaan vanhojen fanien nälkä tyydytettyä.

Soolomateriaalin huippuhetkiä ovat tänään stonerosesmaisesti helskyvä ja oasisluokkiin kasvava ”Backdrop People”, ja uutukaisalbumin ehkäpä eniten TSOOLista (no niin) muistuttava kipale, ”Calling From Heaven”, joka pitkässä levyversiossaan tavoittelee peräti Intian psykedeelisiä sävyjä, mutta soi toki livenä suoraviivaisemmin.

Indigo Childrenin laadulliset tukipilarit ovat ehdottomasti energinen kitaristi Billy Cervin, (joka muuten ihan nuorena kossina soitti TSOOLin riveissä jonkun paikkokeikankin, ja on muutenkin osannut tärkeimmän osan ohjelmistoa ulkoa jo vuosia), ja välillä ihanan manchesteristi nakuttava rumpali Hugo Mårtensson. Pojaksi paljastuvan Joachim Nilssonin voimabasso kantaa parhaiten TSOOL-materiaalissa, missä pitää jynkätä kunnolla ja alhaalta. Elias Ljunqvist kiippareissa tekee töitä saadakseen yleisöä messiin, ja hoitaa soittohommat samalla mainiosti. Taustatukea antava komppikitaristi jää tässä vaiheessa vaille nimeä, lieneekin niin, ettei jannu ole Side Effectsien vakiomiehistöä, vaan kiertueapu.

Union Carbide Productions-menneisyydestä kuullaan kaikki keskeisimmin elämään jääneet biisit, niistä komeimmin kulkee upea ”Golden Age”. Ja samantien, ja taas, harmittaa että tämäkin bändi jäi aikoinaan näkemättä. ”Glad To Have You Back”-garagerymistely meinaa näillä äänenpaineilla mennä hiukan puuroksi.

Ketäpä ei, mutta kyllä tunnustettava on, että tälläkin Ebbot-johtoisella keikalla parhaiten kuitenkin sytyttävät Soundtrack Of Our Lives-raidat. Ebbot Lundberg on ollut kynäilemässä mm. biisiä, joka olisi Oasiksen vuoden 2000 tai sen jälkeisenä sinkkuhittinä voinut pelastaa mainitun bändin ankaralta alamäeltä ja tuholta, mutta ei tehnyt sitä, koska ei ollut niiden biisi, vaan Ebbotin, ”Instant Repeater ’99”. Yksi kaikkien aikojen kovimmista brittiläisistä rockbiiseistä, eikä ole edes brittien tekemä tai esittämä.

Kuullaan toki myös ”Second Life Replay”, joka kirvoittaa kolmen metrin päästä ilahtuneet tunnistushuudot, sekä tietenkin varsinaisen setin perinteisesti paketoiva ”Mantra Slider”. Mainio keikka ilman mitään torstai-iltapisteitäkin, aion olla paikalla, kun Ebbot palaa, millä tahansa kokoonpanolla. Ja aion nähdä lämppärin uudestaan, millä tahansa nimellä. Kyllä ruotsalaiset osaa, minkä tahansa bändin sieltä voi aina ihan seesteisin mielin mennä tsiigaamaan, eikä käytännössä koskaan tarvitse pettyä. KG

Adrian Belew Power Trio (us), Kimmo Pohjonen @ Tavastia, Helsinki 07.02.2016

Progen monitoimimies Adrian Belew on yksi rockin historian hienoimmista esimerkeistä, että joskus joku voi olla oikeassa paikassa peräti oikeaan aikaan. Vuonna 1977 Belew johti omaa Sweetheart-nimistä coverpumppuaan, joka toki oli coverpumpuksi saanut hyvää nostetta, mutta silti 27-vuotiaan kitaristin mieltä poltteli, tuleekohan tästä ikinä mitään. Eräälle keikalle sattui kuitenkin yleisön joukkoon muuan Frank Zappa, jonka autonkuljettaja oli vinkannut, että nyt kannattaa tsekata yksi nuori luukuttaja. Ei aikaakaan kun Belew soitti pääosin rytmikitaraa Zappan albumilla ”Sheik Yerbouti”, ja sitä seuranneella kiertueella, ja esiintyi näin ollen myös Zappan itsensä (kuinka ollakaan) ohjaamassa, tuottamassa ja leikkaamassa konserttielokuvassa ”Baby Snakes” (1979).

Muuan Brian Eno sattui puolestaan näkemään Zappan konsertin Saksan Kölnissä, ja vinkkasi ystävälleen David Bowielle, että nyt kannattaa tsekata yksi nuorehko luukuttaja. Näin Belew päätyi soittamaan Bowien ”Heroes”-kiertueelle, sekä kitaroimaan mestarin seuraavalle albumille  ”Lodger”. Miesten tiet kohtasivat vielä kerran, vuonna 1990, jolloin Belew toimi Bowien ”Sound+Vision”-rundin musical directorina.

Vuonna 1980 Belew perusti jälleen oman bändin GaGa, joka nopeasti löysi tiensä jo Bowien ”Heroes”-albumilla soittaneen, muuannen Robert Frippin League of Gentlemen-kokoonpanon lämmittelijäksi. Samaan aikaan Belew oli ystävystynyt Talking Headsien kanssa, ja oli enemmän kuin vakituinen vierailija bändin konserteissa, muistettavimmin biisissä ”Psycho Killer”. Belew päätyi Enon suosituksesta myös soittamaan sooloja TH-albumille ”Remain In Light”, ja vuodenvaihteen ’80-81 miehemme vietti Talking Headsien virallisena kiertuekitaristina.

Eikä tässä edes kaikki, Robert Frippiin törmäily eri yhteyksissä johti sekin nopeassa tahdissa siihen, että Belew löysi itsensä toimimasta päävokalistina, kitaristina, säveltäjänä ja tekstintekijänä myyttisessä King Crimsonissa peräti 22 vuoden ajan, kahdessa eri periodissa tosin. Toistaiseksi vain itse Fripp on vaikuttanut bändissä pidempään. Crimson-pestinsä lisäksi Adrian Belew on vuosien varrella musisoinut hirvittävän liudan huippuartisteja kanssa (Cyndi Lauper, Laurie Anderson, Mike Oldfield, Paul Simon, Joe Cocker, Nine Inch Nails, Ryuichi Sakamoto jne jne.)

Edellä palanen rockhistoriaa Belewin näkökulmasta, ja nyt asiaan. Sooloartistina Belewilla on vyönsä alla peräti 15 studioalbumia, niistä viimeisin vuodelta 2009, nimeltään ”e”. Kyseinen albumi oli samalla ensimmäinen levytys Belewin nykyiselle bändi-inkarnaatiolle, Power Triolle. Tavastian sunnuntai-illassa nähtiin Power Trio kokoonpanolla Belew (kitara, laulu ja Macbook), Julie Slick (basso) ja Tobias Ralph (rummut). Bändi on aivan oikein nimetty, harvoin saa todistaa näin tiukkaa, ammattimaista ja väliin varsin raskaskätistäkin progekonetta. Raskaskätisyys ei ole Belewilla tosin itsetarkoitus, mutta biisien dynamiikka tulee parhaiten esiin kun niitä rouhii hiukan ankarammalla otteella, on kyse sitten King Crimson-covereista tai miehen soolobiiseistä.

Tavastian hikinen veto oli tämänkertaisen rundin neljäs, takana oli avauskeikka Israelissa (jota sävytti rumpali Ralphin sijoiltaan lurpahtanut olkapää, ja siitä lopulta säikähdyksellä selviäminen), sekä Kööpenhamina ja Göteborg. Belewin välispiikin mukaan harjoittelemaankaan ei oltu juuri ehditty, mutta se ei Helsingin keikalla päässyt juuri missään näkymään, puhumattakaan että haittaamaan. Hienointa Power Triossa onkin sen maanläheinen meininki, se ei ole hionut itseään käymään atomikellon tahtiin ja tukahduttanut luovuuttaan, vaan voin kuvitella että tämä power house sykkii illasta toiseen aina hiukan fiiliksen mukaan. Bändillä oli erittäin hauska ilta, ja se tarttui yleisöönkin. Belew osoittautui tällä omalla kohdallani ensimmäisellä keikkakosketuksella leppoisaksi huumorimieheksi. ”Do you like King Crimson? That’s good. I like them too. I liked them even more, when being part of the band. But I still like them.” 

Illan settilista sisälsi parisenkymmentä stygeä, karvan alle puolet King Crimsonia Belewin kaudelta, ja loput soolotuotantoa. Keikka oli jaettu kahteen puoliskoon, välissä vartin hienkuivattelutauko, joka ainakin maestrolle itselleen tuli varsin tarpeeseen.

Kummankin setin alussa soitettiin lyhyitä versioita tutuista biiseistä, esim. kakkospuoliajan avanneesta ”Heartbeatsta” vain tyyliin kertosäkeen mittainen otanta. Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin muutama tärkeä Crimson-biisi, kuten ”Dinosaur” (vuoden 1995 ”THRAK”-albumilta) ja ”Frame By Frame”, bändin ensimmäiseltä Belew-kiekolta ”Discipline” (1981). Keikan alkupään ehdoton kohokohta oli kuitenkin peräkkäin soitettu Crimson-kaksikko; ensin ”THRAKlta” seesteisen kaunis ”One Time” ja sitten ”Three of a Perfect Pair”-albumin (1984) nimiraita. Näissä Power Trio pääsi näyttämään todellisen laatunsa, rumpali Tobias Ralph oli alun settiä ollut hieman vakan alla, mutta ei ollut enää.

Sekä Ralph että basisti Julie Slick ovat kumpikin Berklee College of Music’n kasvatteja, ja sen kyllä huomaa. Kumpikin on soittanut intohimoisesti noin nelivuotiaasta lähtien, ja senkin huomaa. Ralph on soittanut mm. Trickyn kanssa, ja tehnyt yhteislevyn nykyisen(kin) Crimson-rumpalin Pat Mastelotton kanssa. Julie Slick keräsi lavan vasemmalle reunalle kovan otannan miespuolisia progen ystäviä, eikä kyse ehkä ihan pelkästään ollut bassolinjojen seuraamisesta. Itsekin toki olin vasemmalla puolella ja varsin lähellä, mutta Tavastialla vasemman kautta nyt vain pääsee helpommin lähemmäs..Ralphin kannut oli tuotu lavan oikeaan etureunaan, mies soitti katsekontaktissa keppiosastoon. Kaikesta huokui, että bändi halusi olla yleisöä lähellä, ja pitää homman inhimillisen kokoisena.

Harvoin näkee keikalla näin mietittyä dramaturgiaa; kummankin setin alut lyhyitä versioita tutuista biiseistä, Belewin soolot keskimäärin maltillisen mittaisia, paitsi kerran kummallakin puoliajalla päästettiin ns. progehelvetti irti, jamiteltiin ja luukuteltiin niinkuin keikka ei päättyisi koskaan. Näiden sessioiden nimet olivat ”Beat Box Guitar” ja ”Of Bow and Drum”, ja hei, korjatkaa jos olen väärässä. Moni oli toki tullut pääosin Belewin luukutuksen takia paikalle, ja kahdessa pitkässä vedossa saatiinkin makiaa mahan täydeltä. Itse en koskaan ole ollut oikein kitarasoolomiehiä, joten omalla kohdalla upposi paremmin esim. kompakti ulvotus ”One Timessa”, mitä sooloiluun tulee. Ja kiitos herralle itselleeen, eli Adrianille, tänään ei kuultu rumpusooloa, eikä bassosooloa, vaikka kumpikin instrumentti oli maailmanluokan käsissä. Dramaturgia toimi.

Kakkospuoliajalla ylitse muiden nousivat Belewin soolotuotannon vakiosoitetut ”Ampersand” (”Side One”, 2004) ja ”Futurevision” (”Here”, 1994), varsinaisen session päätteeksi rymisteltiin vielä hillittömän pitkä versio kappaleesta ”e”. Ja kun tavastiallinen hyvän musiikin ystäviä halusi lisää, ainoana encorena kuultiin King Crimson-klassikko ”Indiscipline”, albumilta ”Discipline”. Viime mainittu voisi mainiosti toimia vastauksena kysymykseen ”isi, mitä on dynamiikka”, ja kovin räjähtävästi biisi lähti myös Power Triolta illan päätteeksi.

Adrian Belew lupasi tulla piakkoin uudestaan, rivien välissä mies tuntui puhuvan jo ensi vuodesta. Tietää siis enemmän kuin me. Tervetuloa, näin uskomattoman hienoja iltapuhteita mestarillisen yhteensoiton, virtuositeetin, komeiden biisien ja musisoinnin ilon parissa näkee lopultakin liian harvoin.

Nyt olen nähnyt viisi King Crimson-muusikkoa livenä eri yhteyksissä, mutta en vieläkään itse Jättiläistä. Sitä, miksi ja miten missasin bändin syksyllä 2003 Helsingissä, en jaksa edes ajatella, tulee vain paha mieli. King Crimson on syksyllä tien päällä sivistyneemmässä Euroopassa, sinne pitäisi päästä, mutta mihin ja miten, ja miten myöhään päätöksen uskaltaa jättää? Jääkää odottamaan, niin minäkin.

Tavastian illan avasi tuttuun ja totutun laadukkaaseen tapaansa Kimmo Pohjonen, tällä kertaa täysin soolona. Uutta ja yllättävää ei nähty tai kuultu, mutta Pohjonen on näitä taiteilijoita, jotka pitää kertauskatsastaa, aina kun tilaisuus. Kolmen vartin setti oli vaivaton seurata, vaikka mies onkin tullut nähdyksi liudan kertoja eri kokoonpanoilla. Luvattua tai ennusteltua Belewin ja Pohjosen yhteisesiintymistä ei nähty, mutta ei se oikein illan kaareen olisi mahtunutkaan, eikä tuonut kummankaan taiteeseen juuri mitään lisää. KG

 

 

Motörhead (uk), Saxon (uk), Girlschool (uk) @ Hartwall Areena, Helsinki 06.12.2015

Suomen tasavallan 98. syntymäpäivä, pimeää on, vettä tihuttaa. Pasilan aseman maastossa vaeltaa porukoita tummissa juhla-asuissaan kohti Hartwall Areenaa. Näissä vaihtoehtoisissa itsenäisyysjuhlissa ei pönötetä eikä tanssita hitaita, pukukoodina on musta, ”denim and leather”.

Motörhead täytti kunniakkaat 40 vuotta heinäkuussa. Lemmylle tulee 70 mittariin jouluaattona, Lemmyn sisäkaluille arviolta 200. Lähes 50 vuotta pullollinen Jack Danielsia päivässä jättää jälkensä. Nyt Lemmy on savuton, ja juo vain punaviiniä, joka tämän miehen maailmassa ei edes ole alkoholia. Pitkin syksyä bändi on peruuttanut keikkoja Lemmyn terveyden takia, Suomenkin vedon toteutumista jännitettiin aivan loppumetreille saakka. Hartwall Areenan ilta osoittaa jälleen, että Lemmy on ollut yksi rock’n’rollin kovimmista, napakoiden biisien tekijänä, ja basistina. Mutta ei ole enää. Joulukuussa 2015 lavalla on dementoituva vanhus, hidas ja jäykkä.

Bändi avaa viitisen minuuttia ennakoitua myöhemmin, ”Bomberilla”. Katosta laskeutuu legendaarisen trussipommikoneen kopio pyörivine propellivaloineen, sireenit ulvovat, punaiset heittimet halkovat ilmaa. Motörheadin 33. Suomen-veto on käynnissä. Bändi saapastelee lavalle, Lemmy kähisee mikkiin ”Bomber”, ja sitten mennään. Alusta asti on selvää, että omista terveyshuolistaan selvinnyt Phil Campbell on kitaroineen elämänsä lyönnissä, samoin ”maailman paras rumpali” Mikkey Dee. Vain Lemmy ei ole. Välispiikeistä ei oikein tahdo saada selvää, Campbell ottaakin nopeasti spiikkiohjat omiin käsiinsä, ja puhelee paljon, ennenkuin Kilmister ehtii.

Takavuosien kuosissa ei ole Lemmyn laulukaan, välillä vaikuttaa siltä, että vanhus unohtelee sanoja ja mölisee mikkiin jotain sinne päin. Väliin taas on kirkas hetki, ja rokkikone käy niinkuin rokkikoneen kuuluu käydäkin, näin vaikkapa ”Aftershock”-albumilta (2013) settilistaan jääneessä ”Lost Woman Blues”-biisissä, tai klassikossa ”The Chase Is Better Than The Catch”. Näistä jälkimmäinen uhkaa olla Motörheadin kovin veto tänä iltana, bändin kaikkien aikojen suurimman Suomen yleisön (n. 8000 henkeä) edessä. Lemmyn bassottelussa ei ole mitään varsinaista vikaa, se tuottaa bändin rouhintaan saman alakerran kuin aina ennenkin.

16 biisin settilista noudattelee jo menneiltä Skandinavian-keikoilta tuttua kaavaa, jännitys siitä, suoriudutaanko kaikista läpi on sekin mennyttä, bändi on hoitanut leiviskänsä hyvin jo koko menneen Pohjolan legin. Aiemmin syksyllähän moni jenkkikeikka päättyi kolmen biisin jälkeen. Silti, vaikka tietää, että kyllä Lemmy tämän tänään klaaraa, on helpotus päästä encoreihin. Niistä ensimmäinen on akustinen ”Whorehouse Blues”, siinä myös Mikkey tarttuu kitaraan. Lemmyn laulu sujuu nyt paremmin, kun voi bassottelun sijaan keskittyä vain yhteen asiaan. Jälkimmäiseen encoreen liittyy mukaan jo kerran lavalla nähty Michael Monroe. Suomen ainoa rokkistarba hyppii ja pomppii, huutaa välillä mikkiin ”Overkill”. Phil Campbell kehottaa istuvaakin yleisöä nousemaan seisaalleen viimeiseen biisiin. Tietääkö Campbell enemmän kuin me? Biisiä lanataan aivan liian pitkään, pitäähän katon pommikoneellekkin antaa aikaa, Michael yrittää keksiä jotain tekemistä, Lemmy vetäytyy taka-alalle, näyttää siltä kuin Monroe olisi bändin uusi ja energinen solisti. Lopulta kaikki on ohi, helpotus paikalla olleiden puolesta on suuri.

Korostan arvostavani Lemmy Kilmisteria valtavasti, suunnannäyttäjänä, basistina, biisintekijänä. Mutta bändihommat mies olisi saanut lopettaa jo. Muutakin mieltä saa olla, ja taatusti Hartwall Areenalla moni onkin. Minä en kuitenkaan halua mennä keikoille jännittämään, varsinkaan nykyisillä lipunhinnoilla. Motörheadin keikka joulukuussa 2015 on ok, hyvä suoritus nykytilanteessa, hyvä suoritus vanhalta ja sairaalta nokkamieheltä. Mutta hyvä keikka se ei ole. Michael Monroen raahauttaminen lavalle ”No Classissa” on turhaa, ensin miehen huuliharppu ei kuulu, ja kun kuuluu, kuulostaa raivaussahalta. Itse bändin kokonaissoundi on tilaan ja volyymiin nähden varsin asiallinen, mutta jätän senkin suhteen kyllä immelmannit heittelemättä. Itse en olisi ollut pettynyt, tai yhtään pettyneempi, jos setti olisi ollut vaikka vain tunnin mittainen, eli noin kolme tai neljä biisiä lyhyempi. Näillä mentiin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/motorhead/2015/hartwall-areena-helsinki-finland-7bf2fa38.html

Illan kakkosaktina kuultava Saxon ei tarjoa yllätyksiä, mutta ei missään nimessä myöskään petä. Olin nähnyt bändin hikisellä ja energisellä vedolla Tavastialla kahdeksisen vuotta sitten, ja jo tuolloin päättänyt, että nämä pitää tsekata uudelleen. Solisti Biff Byford ja kitaristi Paul Quinn ovat yhä jäljellä alkuperäisestä, vuoden 1976 Saxon-miehistöstä. Ympyräkin sulkeutuu, bändin ensimmäinen rundi vuonna 1979 oli nimenomaan Motörheadin kanssa.

Saxon on energinen itsensä, sotakirves heiluu, kaikki klassikot kuullaan. Vain järjestys jää jännitettäväksi, ahkeralle settilistojen ennakkotutkijalle tosin ei sekään. Basisti Nibbs Carter (bändissä hänkin jo 80-luvulta) riehuu kuin viitamaan piru, Biffin ääni on kunnossa, kitaristit Quinn ja Doug Scarratt jakavat soolovastuun laadukkaasti. Tahdit takaa tutusti alan legenda Nigel Glockler. Kaikki on hyvin. Saxon on elossa, sen ei suo vielä lopettavan. Bändi jopa tekaisee uusia levyjä harva se vuosi, uusimmalta ”Battering Ram”-platalta kuullaan tänään kolme biisiä, joista Blaze Bayleyn aikaisen Iron Maidenin mieleen tuova, pikkuprogressiivinen ”Queen of Hearts” on itseasiassa erittäin yllättäen Saxonin paras veto tänään. Yleisö palkitsee bändin uudelle biisille poikkeuksellisen äänekkäillä ablodeilla. Komeasti kulkevat toki myös umpiklassikot ”Power and the Glory”, ”Wheels of Steel” ja ”747 (Strangers in the Night)”, joista viimemainittuun saadaan lavalle vierailevaan kitaraan pääbändin Phil Campbell. Varsinaisesti Saxon-setti päättyy, kuinka olla, ”Crusader”-albumin (1984) nimiraitaan, mutta kun aikaa vielä on, vedetään varmemmaksi vakuudeksi komea ”Never Surrender”. Siinäpä mainio elämänohje illan itsenäisyys-ja veteraaniteemaa noudatellen. Saxonin voin todeta voivani nähdä vielä monesti, vaikka minun ja Motörheadin yhteistaival tänään päättyykin. Siksi legendaarisesta jengistä nimittäin klassisine 80-luvun kansallislauluineen on kyse, ja jotenkin Saxonin keikoilla on kovin kotoisa tunnelma. Tänään, tässä ja nyt kuultiin seuraavaa: http://www.setlist.fm/setlist/saxon/2015/hartwall-areena-helsinki-finland-63f2fa37.html

Illan ehdoton voittaja on kuitenkin sen energinen avaaja, kaikkien tyttöbändien äiti, Girlschool. Kertakaikkisen ihana suosikkiorkesteri, joka soittaa ilon kautta erittäin tehokkaan puolituntisen nykäisyn. Tuoreelta albumilta kuullaan kaksi vetoa, joista varsinkin erittäin viehättävästi ikääntyvän basisti Enid Williamsin laulama ”Come The Revolution” on niin napakka rokettiraita, että jos vaikkapa KISS lähestyisi seuraavan albuminsa sinkkujulkaisua tällaista kautta, ei olisi silläkään bändillä niin suurta hätää. Muutenkin Enidin laulamat biisit toimivat tänään parhaiten, vaikka ei rytmikitaristi Kim McAuliffen hiukan raastavammassa tulkinnassakaan mitään ongelmaa ole. The Gun-laina ”Race With the Devil” on omissa kirjoissani yksi NWOBHM-mytologian avainbiiseistä, ja toimii tänäänkin komeasti. Setti päättyy hittibiisiin ”Emergency”, jonka moni muistaa Motörheadin covervetona vuoden 1984 kokoelma-albumilla ”No Remorse”. Bändi soittaa hymy huulillaan, tarkasti ja hyvillä soundeilla, jotka toki tässä vaiheessa vielä maltilliset volyymit pystyvät takaamaan. Sitäpaitsi, usko on kova, että nämä ovat järkimimmejä, ja osaavat lopettaa ajoissa. Kun jalka ei enää nouse monitorille, ja kun nahkaminihame ei enää mahdu päälle. Syksyllä 2015 bändi on kovassa lyönnissä, eikä anna varhaisen ja lyhyen lämppärislotin haitata pätkääkään. Vielä ei ole aika laittaa PVC:itä koipalloihin. Aion olla paikalla, kun orkesteri nähdään näillä nurkin seuraavan kerran, siksi vakuuttava on laadukkaasti rouviintuvan, maailman pitkäikäisimmän tyttöbändin veto. Hienoa Girlschool. Näillä mentiin tämäkkä puoli tuntia: http://www.setlist.fm/setlist/girlschool/2015/hartwall-areena-helsinki-finland-73f2fa35.html

Suomi on itsenäinen, sana on vapaa, Lemmy elää vielä. Kaikki hyvin. KG

 

P.S. (21.01.2016)   Motörhead todellakin soitti viimeisen keikkansa Suomessa itsenäisyyspäivän iltana. Lemmy heitti pelikolikon nurkkaan 28.12.2015, vain kaksi päivää sen jälkeen, kun oli kuullut fataalin syöpätuomionsa. Kiitos kaikesta Lemmylle. Myös viimeisestä Suomen keikasta, joka taisi sittenkin olla erittäin sairaalta Motörhead-nokkamieheltä enemmänkin kuin ok suoritus.

Vuodenvaihteen maastossa Viikatemies aktivoitui muutenkin huimaan vireeseen, ja vei meiltä juuri 69 vuotta täyttäneen mestari David Bowien, sekä Eagles-legenda Glenn Freyn. Merkittäviä rokkilähtöjä, mutta toki jälkihehkutuksissa vähemmälle huomiolle jääneitä, ovat viimepäivinä olleet myös Tower of Power-perustajajäsen Mic Gillette ja Mott The Hooplen alkuperäinen rumpali Dale Griffin. Täkäläiseltä musamedialta meni täysin ohi mm. ranskalaisen Hubert Giraud’n lähtö 95-vuotiaana. Tunnustettu lauluntekijä Giraud aloitti uransa jo 1940-luvulla Django Reinhardtin orkesterin huuliharpistina. Uutisjälkiä jättämättä poistui myös vaikkapa Louisianan bluesmies Long John Hunter, 84. Ja kovin moni muu.

Kaaoszinen, Suomen yhden parhaista musiikkimedioista tällä hetkellä, toimittaja Riku Mäkinen ottaa mainiossa kirjoituksessaan kantaa muusikoiden ja rokkitähtien yliarvostamiseen ja puhkihehkuttamiseen näiden kuoleman jälkeen. Levymyynnit nousevat piikkinä, radioasemat heräävät, ihmisille tulee ikävä vasta, kun artisti on peruuttamattomasti poissa. Kannattaa lukea, olkaas hyvät: http://kaaoszine.fi/kunnioittakaa-artisteja-elavina/

Lemmy ei elä enää. Motörhead ei kierrä enää koskaan. David Bowie jäi näkemättä. Ja jos Eaglesit vielä aikoo todistaa lavalla, se tapahtuu enää yhdellä alkuperäisjäsenellä. Mutta matka jatkuu. Ja armoton livevuosi 2016 käynnistyy ihan kohta. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: