Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Sink In”

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Teleoperaattori MEOn sponsoroima Kalorama Festival on uusin ja näyttävin tulokas Lissabonin loppukesän kuumaan festarisesonkiin. Kolmipäiväinen happening järjestettiin nyt vasta toista kertaa, eli se on Covidin jälkeinen rohkea uusi yritys. Viime vuonna täällä nähtiin mm. Kraftwerk, Arctic Monkeys ja The Chemical Brothers, eikä tämän vuoden line-up kalvennut edellisen rinnalla, ehkä jopa päinvastoin. Vuoden 2023 isoiksi nimiksi oli hankittu mm. The Prodigy, Aphex Twin, Florence+The Machine ja Blur. Erittäin moni artisti saapui Lissabonin ympäryskukkuloilla sijaitsevaan Bela Vistan puistoon Espanjasta, samana viikonloppuna järkättävä Recinto Sonora-festari Aurinkorannikon La Cala de Mijasin kylässä on Kaloraman selkeä kumppanuustapahtuma. Festareiden väliä on maanteitse kuutisen tuntia siirrellä bändejä seuraavaksi illaksi naapurimaasta toiseen. Omalla kohdalla otanta Kaloramasta osui päätöspäivä lauantaille, lippu helposti haltuun, Uber alakaupungista alle ja menoksi.

Festareiden ekan tunnin tunnelma on yleensä aina erittäin ainutlaatuinen. Tunkua ei ole, paikalla flaneeraa alueeseen tutustuen muutama sata innokkainta ja myyntipisteetkin vasta herättelevät itseään. Ekan tunnin fiilis hieman eksoottisemmassa ympäristössä oli itsekin koettava, joten ajoissa paikalle. Portillakaan ei tarvinnut sekuntiakaan äppästellä eikä hillota, kun samaan aikaan saapui vain muutama muu tulija. Portti-ja turvahenkilöstön massiivinen määrä, samoin alueella päivystävien poliisien, oli ensimmäinen silmiinpistävä ero koti-Härmään. Ja toinen oli toki sitten festarialueen neroutta lähentelevä toimivuus ja suunnittelu pieniäkin yksityiskohtia myöten. Vielä myöhemminkään, joskus kello 23:n aikaankaan mihinkään myyntipisteelle ei tarvinnut jonottaa käytännössä yhtään sekuntia, ja yösydännä myös bajamajoissa saattoi ihan vaivatta käydä kahlaamatta kenkiään samantien liekinheitinkuntoon. Kaikki säilyi siistinä, kohteliaana, tönimättömänä ja hymyilevänä koko pitkän festaripäivän. Arvostan. Pitänee alkaa oikein käymään ulkomailla rocktapahtumissa. Ei tekisi monelle suomalaiselle festivaalijärjestäjällekään välttämättä pahaa. Ainoa nillityksen aihe Kaloramassa löytyi oikeastaan päälavan soundeista, eikä sekään koskenut kaikkia siellä soittaneita.

Mainitun päälavan alias MEO Stagen korkkasi paikallisjanttereiden hip hop-kollektiivi Necxo. Portugaliksi kun räpättiin, oli kohtuuvaikea pysyä jäbien sanottavan tasolla, mutta hyviä tuneja tai melodioita 25-minuuttinen sisälsi ihan runsaastikin. Kuinka omaperäisiä, se jää asiaa enemmän tuntevan arvioitavaksi, itsellä kun diggailu ja myös laajeneva vinyylikokoelma hip hopin suhteen on erittäin ja pelkästään 80-luvun Yhdysvaltain itärannikkoon painottuva. Ei ole tullut nykyskenejä satunnaisuuksia enempää seurattua. Nexcon ”Tiro Certeiro” on kuitenkin ihan oikeasti hyvä biisi, toimittamisen taustalla pyöri jamppojen musavideo, jossa hengattiin Lissabonin oranssiksi valaistuilla kaduilla, heiluttiin, notkuttiin ja spliffi paloi. Ja paloi muuten ihan ensi sekunneista päälavan maastossakin, eikä laantunut höpöhaju koko iltana. Alan harrastus Portugalissa vaikuttaa vahvalta muutenkin. Necxon vedon näki silmämääräisesti alle sata henkeä, mutta tunnelma oli pikku hiljaa tiivistymään päin.

Kakkoslava San Miguel Stage oli sijoitettu puiston kukkulan korkeimmalle kohdalle, niin että yleisö yyberöi artisteja lievään ylämäkeen. Harvoin näkee. Mutta eipä siinä, näkymät lavalle olivat erinomaiset. Baari oli sijoitettu nerokkaasti miksausteltan taakse pitkittäin, niin että yleisön pelitilaa ei käytönnössä mennyt näkyvyyden suhteen yhtään hukkaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Charlie Cunningham oli saapunut vastoin ennakko-odotuksia kolmihenkisen bändin kanssa. Orkan lämmin ja iso kokonaissointi toi jotenkin mieleen maailmanmainion Nits-yhtyeen, eikä vähiten siksi, että Cunninghamin biiseissä niinikään on vaikutteita ympäri Euroopan musiikkikulttuureita. Kaveri asui Espanjan Sevillassa monta vuotta ja hioi siellä kitarismiaan, ja niinpä Cunninghamin akustinen puhuikin upealla tavalla espanjaa melkein joka biisissä. Flamencomaiset juoksutukset ja kopautukset kaikukoppaan sävyttivät laadukasta brittifolkia, jota omissa lajityypeissään nousuja tekevä Cunningham toimitti arviolta 300:lle kuulijalle noin 40-minuuttisen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto ”Frame” on suorastaan loistava. Siltä kuultu ”Breather” uhkasi olla koko setin kuulain veto, mutta kokonaisuudessaan Charlien bändi soitti kerrassaan upeasti. Hetken meinasi olla lavan edessä kuuma, elettiin päivän lämpimintä tuntia, mutta kun muisteli ihan taannottain syntynyttä omaa lämpöenkkaa Portugalin maaseudulla, plus 41 astetta taulussa, ei enää ollutkaan niin kuuma.

Päälavan iltapäivää jatkoi mosambikilaissyntyinen, mutta koko aikuisikänsä Portugalissa asunut Selma Uamusse. Tämä lady on paljon esillä, hänestä puhutaan ja kohistaan, ja tämähän piti nähdä. Tiukka kolmevarttinen erittäin jalan alle käyvää afrikkameininkiä, mutta paikallismaustein. Esimerkiksi Uamussen ääriupeasti tulkitsema ”Mama” oli sekoitus fadon tuskaa ja kaukokaipuuta, yhdistettynä gnu’n lailla laukkaavaan afrobeatiin. Ympärillään Selmalla on asiansa osaava nelihenkinen bändi, jonka miehistöstä perkussionisti Nataniel Rego äityi muutamassa stygessä lavan etureunaan joraamaan liiderin rinnalle. Valkoinen mies, sinullakin on rytmi veressäsi. Uamusse latoi oman kataloginsa hittejä peräperää, niinkuin ”Mani” ja tietenkin entiselle ja ikuiselle kotimaalle omistettu haikea ”Mozambique”. Energinen, upeaääninen ja karismaattinen Uamusse kannattaisi tuoda Suomeen esmees Maailma kylässä-tapahtumaan, niin kauan kuin siellä vielä musiikkiohjelmaa on.

Festarialueen hiukan syrjäisemmällä Samsung Stagella seuraavaksi esiintynyt irlantilainen CMAT olikin sitten ennakko-odotuksiin nähden pettymys. CMAT sai kasteessa nimen Ciara Mary-Alice Thompson, joka nimi ymmärrettävästi vähän lyheni kun levytysura alkoi. CMAT on kotimaassaan iso nimi, ja saada esikoispitkäkiekko (”If My Wife New I’d Be Dead”) Irlannin albumilistan ykköseksi, on tietysti kova juttu. Omalle kohdalle CMATin humoristis-ironinen kama ei oikein toiminut, alkaen siitä että Ciaran 4-henkinen bändi oli kaikki puettu valkoisiin ja päähän oli lyöty joku punainen baretti tai vastaavat päähinetiedot. Eikös Devo ollut jo? Ja muutenkin, Ciaralla oli kyllä muutama aivan hieno styge, mutta saksalaishenkiset paikallaan ja ilman vauhtia toteutetut voimisteluliikkeet jäi kyllä nyt henkilökohtaisesti heittämättä. CMATin seitsemänbiisisestä Kalorama-vedosta parhaiten kirmasivat Ciaralle tyypilliseen tapaan iskelmälliset ”2 Wrecked 2 Care” ja radiohitti ”Where Are Your Kids Tonight?”.

CMATin vedon keskittyneeltä seuraamiselta oli toki pois sekin, että seuraavaksi päälavan oli ottava hän, jonka takia itse itseni olin tänään pääosin paikalle raahannut, eli itse goottirockin kruunattu kuningatar ja post-punkin itseoikeutettu princess of the dawn, Siouxsie Sioux. Vuonna 1976 Lontoossa perustettu Siouxsie & The Banshees oli 20-vuotisen uransa ajan suunnannäyttäjä niin monelle seuraajabändille, että palstatila loppuisi saman tien. Esikoisalbumi ”The Scream” (1978) on yhä yksi rockhistorian tärkeimmistä esikoissellaisista. Liudasta upeita kanssamuusikoitaan huolimatta, bändi henkilöityi aina solistiinsa Siouxsiehen, joka on tehnyt soolouraa suunnilleen vuodesta 2004 saakka. Oleskelin Lontoossa, ei, asuin Lontoossa 1996, kun Siouxsie & The Banshees soitti jäähyväiskeikkojaan. Arvatkaa, olinko paikalla? Joo kiitos, kädet voi laskea. Nyt oli siis paikattava tuokin synti, ja hakeuduttava hyvissä ajoin ihan siihen mellakka-aidan tuntumaan.

Siouxsie soitti asianmukaisine, jynkkyine bändeineen 12-biisisen setin täynnä The Banshees-klassikoita, ja pari biisiä vuoden 2007 ”Mantaray”-sooloalbumilta. Tärkeää kokemusta häiritsi oikeastaan vain, ja kyllä ainoastaan, päälavan Siouxsien kohdalle osunut koko päivän paskin soundi. Olin toki aika edessä ja suoraan PA-linjalla, mutta silti. Tuuleton kuuma laakso, kohtuupaljon yleisöä, voiko olla niin vaikeaa, että Banshees-hittien tunnistaminen tuntui vaikealta jopa huomattavasti kovemmilta faneilta kuin meide. Välispiikit jälleen puuroudessaan omaa luokkaansa, toki vanhana englannin osaajana arvailin menemään suurimman osan. Setin alkuun peräkanaa ”Night Shift” ja ”Arabian Knights”. Jokainen Banshees-hitti kirvoitti kasvavassa yleisömassassa hurraa-huutoja, mutta saako edes sanoa? Saa, hyvä. Kumpainenkin Siouxsien soolokatalogin biiseistä, kolmantena kuultu ”Here Comes The Day” ja koko tärkeän rupeaman päättänyt ”Into The Swan” kulkivat koko tuntisen parhaiten. Ei voi mitään, eikä tarvitse voida. Onhan selvää, että bändi ja Susan itse pystyvät nämä soolobiisit vetämään paineettomammin ja rennommin. Mutta mutta, silti oli iso juttu kuulla Banshees-kanoniaa taidolla toimitettuna, ja ehkä se huono(hko) soundi jopa vähän kuului asiaan. Yhä, 66-vuotiaana aivan käsittämättömän hienossa psyko-fyysisessä kuosissa oleva Siouxsie Sioux elävänä lavalla, ja peräti klubietäisyyksiltä. Bändi louhi kuin The Banshees aikoinaan, tai varmasti paremminkin, ja Susan hopeanvärisessä iltahousupuvussaan oli tunteroisen silkkaa ja puhdasta läsnäoloa. Olin paikalla. Myös, kun koko setin kolmanneksivikana soi ”Happy House”. Bucket list ja punakynä, tiedämmehän?

Mutta kuinka ollakaan, näilläkään kunnian kentillä tai näissäkään karkeloissa, se kaikkein odotetuin ei osoittautunut mieleenjäävimmäksi. Kunnian sellaisena olemisesta sai seuraavaksi päälavan haltuun ottanut brittibändi Foals, tai FOALS, miten vaan. Päälavan äänenpainehaasteista vähiten kärsinyt combo soitti niin kovan brittipopkeikan, että harvoin kokee. Bändiä ajatettiin kovilla volyymeillä, mutta homma pysyi tiskin hallussa, ja kun Foals ei ollut katalogistaan valinnut yhtään täyteraitaa, ei hassutellut, ei viettänyt aikaa, soitti vain ankaralla pieteetillä kesänsä viimeistä festarikeikkaa, kaikki oli just eikä melkein. Myös asialliset conversensijat Bela Vistan rinteessä takasivat hyvät näkymät lavalle. Vuonna 2005 Oxfordissa perustettua Foalsia pidetään yhtenä nykybrittirockin kovimmista livebändeistä, enkä enää ihmettele yhtään. Samaan aikaan toisaalla, Tampereen Ratinassa, Popeda jynkytti viimeistä keikkaansa Paulin kanssa. Siellä oli ollut tarkoitus olla paikalla, mutta kiitos Siouxsie Sioux ja Foals, ettei harmittanut (juuri) yhtään.

Foals veti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/foals/2023/parque-da-bela-vista-lisbon-portugal-63a2b22b.html, kesän 2023 muiltakin isoilta festareilta tuttu lista. Aivan maagiseksi hetkeksi äityi aavikon tuulella alkanut ja Jimmy Smithin kauniilla kitaraintrolla jatkanut ”Spanish Sahara”. Tehdääs perässä. Biisi voisi olla Jamesin kaksi ja puolituntisen areenashow’n keskisuvanto, ja NYT on paljon sanottu. Ja kyseisestä settilistan kasiraidasta alkanut loppuliuku vasta olikin raskaskätisen, perinnetietoisen, mutta omaehtoisen britpopin juhlaa. ”Inhaler” ja perään lanattu pitkän jamittelusession sisältänyt ”What Went Down”. Ja vaikka nokkamies Yannis Philippakis onkin välispiikkaajana osastoa keskinkertainen, ei ollut keneltäkään pois. Huikea keikka bändiltä, josta oli aiemmin hädin tuskin kuullut. Nyt on. Tuokaa nämä Flow’hon, niin olen paikalla. Muuten en välttämättä.

Oli jotenkin häkellyttävän kotoinen olo nähdä ruotsalainen The Hives seuraavaksi San Miguel-alamäkilavalla, vaikka ruotsalaisuus sinänsä yleensä aiheuttaa kaikkia muita paitsi kotoisia fiiliksiä. 1990-luvun garage rock revivalin aikaan suosioon noussut, ja kyseisen post-genren ehkä suurin selviytyjä on pellebändi, ollaan nyt erittäin rehellisiä. Yhtenäinen pukeutuminen, hjuumoursanoitukset, solisti Pelle Almqvistin itseään toistava stand-up ja tyylin puolet keikan ajasta ottava skeidanjauhuu ja yleisönotto ovat kaikki pellebändin tavaramerkkejä. Mutta tähän asti itseltäkin livetutkan katveeseen aina aiemmin jäänyt The Hives on siinä mitä se tekee, yksinkertaisesti ruotsalaisärsyttävän ääritaitava. Uskon joskus nimittäin näkeväni Hivesit uudestaankin, siksi kovasta iltapuhteesta puhuttiin. The Hives oli näillä seuduin promoamassa tuoreinta albumiaan, kataloginsa kuudennetta ”The Death of Randy Fitzsimmons”. Sen viidestä soitetusta raidasta portugalilaisyleisöön upposi parhaiten ”Stick Up” setin puolimaissa, mutta tottahan toki bändin iso taannottaishitti ”Hate To Say I Told You So” oli se joka räjäytti pankin. Almqvist otti, jo runsaasti mökäölsää tässä vaiheessa sisuksiinsa kietonutta possea toisteisilla spiikeillään (”Ladies! Gentlemen! And everybody in between!”), mutta myös lukemalla paperilta pitkiä lauseita portugaliksi. Bändi lupasi tulla lokakuussa takaisin Lissaboniin venuevedolle, eikä epäilystäkään, etteikö olisi liiteri täynnä.

Oli aika lauantain ehdottoman pääesiintyjän, kandalaisen Arcade Firen. Itselle bändi ei ole koskaan ollut iso tai tärkeä, mutta rockin yleissivistykseen ei kai kukaan voi kiistää tämän kollektiivin kuuluvan. Lavan läheisyyteen pakkautui parisenkymmentätuhatta fania, Arcade Firea yritettiin ajattaa yhä isommalla ja isommalla volyymillä, Bela Vistan laakso täyttyi tottumattoman keuhkon päälle käyvällä möyhön käryllä, viime viikkojen työrupeama alkoi painaa kintereissä. Viimeistään neljän biisin jälkeen, näkyvyyden lavalle yhä kavennuttua, oli selvää, että kohtuullisen pian tämä olisi jätettävä kesken. Kun otanta rockin yleissivistykseen olisi täytetty. Hittipitoisen setin, joka alkoi pariskunta Win Butler/Regine Chassagne tunnustellen tulkitsemalla ”Rabbit Holella”, yhdeksäntenä soinut vuoden 2007 ”Neon Bible”-albumin iso hitti ”No Cars Go” jäi osaltani viimeiseksi. Majoitus kutsui, oli vielä säädettävä uberajelu kauas alakaupunkiin. Kuskin nimi oli Mario, hemmo kyseli Arcade Firesta ja soitti Meksikosta lähetettävää smooth jazz-nettiradiokanavaa. Alan miehiä, arvostan. Arcade Firen setistä tuli koettua, ja välähdyksin jopa nähtyä naksun yli puolet, lupaan palata joskus asiaan paremmilla energioilla. Kalorama Festival, Lisboa, pitkää ikää. Pitää oikein alkaa vissiin käymään rocktapahtumissa ulkomailla. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: