Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Skids”

Sundara Karma (uk), Death Hawks @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 01.09.2017

Radiohead esiintyi Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa 29.8.1995. Bändi oli promoamassa saman vuoden maaliskuulla ilmestynyttä kakkosalbumiaan ”The Bends”. Radiohead oli tuolloin toki jo kovissa nousuissa, ja brittiläisen musiikkimedian seuraavaksi isoksi läpilyöjäksi aateloima, mutta täälläpäin vielä monelle vain nimi muiden joukossa, eikä todellakaan kovin tunnistettava sellainen. Juhlaviikot oli aikaansa edellä, ja kukaan valveutuneemman pään paikallaolleista tuskin koskaan keikkaa unohtaa. Oli konsertti sitten aikalaistarinoiden jälkihehkussa hyvä tai ei, mutta merkittävä se oli. Kesän 1995 (tai no, ihan viimeistään ”Ok Computer”-albumin 1997) jälkeen Radioheadilla ei ole Huvilateltan kokoisiin intimiteetteihin ollut enää mitään asiaa, vaikkakin ehkä ajoittain tarvetta ja halua.

Kesän 2017 ohjelmistoonsa Juhlaviikot oli niinikään kaukaa viisaasti napannut brittiläisen musiikkimedian hehkuttaman lemmikin, bändin joka on kotimaassaan todella kovissa nousuissa–ja kenties tällä ensimmäisellä Suomen keikallaan myös viimeistä kertaa nähtävissä läheltä, intiimisti ja (täällä meillä) puolituntemattoman bändin statuksella. Neljän nuoren miehen orkesteri tulee Englannin Readingista, on ollut kasassa seitsemisen vuotta, ja kyllä, kerrankin on oltava valtaosan brittimediaa kanssa samaa mieltä—Sundara Karma on sensaatio. Sanoisin näin, vaikka bändi olisi Huvilateltan kalsassa loppukesän illassa heittänyt vähän heikommankin keikan. Nyt toki veto ei sitä ollut, vaan energinen, kompakti latinki. Sundara Karma on parikymppisten jäbien bändinä, jolla on allaan vasta yksi albumi (tammikuussa julkaistu ”Youth Is Only Ever Fun In Retrospect”) stadioneille ja maailmanvalloitukseen valmis. Sen jokainen nyt Helsingissä soittama biisi on isoille areenoille kuin luotu, mutta myös radioiden puhkisoitettavaksi.

Sundara Karma (sanskriittia, ”kaunis karma”) on kuin olisi lyöty yhteen Bruce Springsteen, David Bowie, U2 ja vielä yksi nimi, josta hetken kuluttua lisää. Vieläpä niin, että edellämainituista, omillaankin aika tärkeistä ja osaavista rockin historian nimistä on otettu parhaat puolet. Solisti ja komppikitaristi Oscar Pollock on kuin nuori Bowie, tai vaikkapa kuin nuori Ian Hunter, miten vain. Jantterilla on kertakaikkiaan komea ja kantava lauluääni, josta Sundaran toinen toistaan upeammat biisit saavat lisäsyvyyttä. Kermanvaaleassa puvussaan ja liuhuletissään Pollock on myös matkalla ihan oikeaksi rocktähdeksi, kaikki eleet ja välipuheet viittaavat siihen suuntaan (”Thank you for your very warm welcome. I guess.”) Springsteen-mytologiasta bändi on, ketään matkimatta, omaksunut laulujen kasvattamisen isoiksi eepoksiksi. Joku brittimedian edustaja totesikin, että todella moni Karma-biisi voisi periaatteessa olla Pomon ”The River”-albumin sessioista. Iso väite, mutta mytologiaan jonkin verran vihkiytyneenä, olen samaa mieltä. Eeppisten biisirakenteiden lisäksi matalalta jynkkäävä livebasso ja yksinkertaisen rumpusetin todella massiivinen soundi linkittävät Sundara Karmaa paitsi edelleen Springsteeniin, myös U2:een. Moni biisi illan settilistasta olisi niinikään voinut olla ”The Joshua Tree”-kauden Uukkareilta. Itse vihaan vertailua, joka rockmediassa aika usein lähtee käsistä ja päätyy hedelmättömänä reisille, mutta välillä on ihan pakko, jotta kokonaiskuva kirkastuisi.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt10

Oscar Pollock / Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karman esikoiskeikka Suomessa ei ollut kovimpia koskaan näkemiäni vetoja, mutta se oli todella erinomainen nykäisy nuorelta bändiltä, josta (sanoinko jo) kuullaan vielä paljon lisää. Oli oikein, että bändi aloitti vartin ilmoitettua myöhemmin. Yleisö ehti ottaa juuri sen yhden perjantaisen janojuoman lisää, ja olla ehkä naksun verran vastaanottavaisempi, vaikka suoranaisesta riehaantumisesta voidaan puhua vain aivan hetkittäin, ja eturivissä, mutta hyvä että edes siellä. Oli aivan oikein, ettei Sundara suostunut soittamaan encoreita, asia tehtiin keikan loppupäässä aivan selväksi etukäteen. Ja oli aivan oikein, että bändin veto kellotti vain kolmisen varttia. Kumpi oli tänään itselleen oudossa ympäristössä, bändi vai yleisö? Ehkä hiukan kumpikin. Sundara Karma on tottunut albuminsa promokiertueella täysiin tupiin, loppuunmyytyihin iltoihin, ja todella paljon nuorempaan yleisöön, kuumana vellovaan eturiviin. Monissa kaupungeissa bändin keikka on jouduttu siirtämään isommalle areenalle valtavan kysynnän vuoksi. Mutta toki, jos koko maailman valloittaminen, ja todella isoksi tuleminen on mielessä, on opittava kohtaamaan myös erilaisia yleisöjä. Myös kylmiä, itseään iäkkäämpiä, suomalaisia, juhlaviikkoisia, ja monia muitakin.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt03

Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karma soitti (laskujeni mukaan) 14 biisin settilistansa läpi kompaktisti, ilman turhia sooloiluja ja albumilta tuttujen mittojen venyttämisiä. Viimesyksyisen EP:n radiohitti ”Loveblood” sai aloittaa koko homman. Kakkosena kuultu ”Olympia” osoitti jo bändin tukevan nojan koko brittipopin historiaan. Mutta nuorten miesten kunniaksi on sanottava, että he seisovat omillaan, jalostaen ja hyödyntäen. Sundara Karma ei kuulosta häiritsevästi retrolta, eikä miltään olemassaolleelta bändiltä erityisesti. Siinä, jamppareiden terävän biisikynän lisäksi, lepää alussa mainitun sensaation siemen. ”Flame” soi setin alkupäässä, kenties koko biisilistan komeimmin. Kitaristi Ally Batty nousi kuin vaivihkaa keikan aikana, huomion ollessa alussa todella paljon energisessä solisti Oscarissa, bändin eittämättömäksi kakkosmieheksi. Batty toimitti kaikkiin biiseihin ahkerasti stemmalauluja ja myös perkussioita, välillä Battyn ruudussa piti jopa vähän kiirettä. Mutta ennenkaikkea, ja nyt tullaan tähän. Big Country-kortti pelipöytään, Stuart Adamson mainittu. On kyse sitten täysin tietoisesta seuraamisesta tai ei, mutta ei ole kysymystäkään, missä Ally Battyn kitarismin juuret ovat, ja että kuinka tärkeää kaikki se työ oli koko brittirockin tulevaisuudelle, jota Stuart Adamson etenkin lyhyellä, mutta intensiivisellä The Skids-kaudellaan teki. Jälki oli lähtemätön, tietävät nuoret jässikät sitten äitibändejä edes nimeltä tai eivät. Varsinkin, kun Ally Batty tarttui keikan loppupuolella e-bow’hon ja ulvotti, oli kuin olisin kotiin tullut. Vihdoinkin on löytynyt nuori brittikitaristi, joka edes yrittää seisoa lähellä saappaita, joiden resorissa lukee Stuart.

Vivienne” oli äärettömän lähellä olla keikan kovin veto, aika tarkalleen puolimaissa, mutta kyllä se sitten kuitenkin oli illan kolmanneksi viimeisenä kuultu ”The Night”, erittäin uljas ja erittäin Bruce Springsteenin hengessä rullaava sydänmaiden iso rockbiisi . Ja kyllä, Pomollahan on (sattumoisin) samanniminen merkkipaalu laulukataloogissaan itselläänkin. Illan päättivät bändin iso hitti ”Happy Family” ja vielä ”Explore”, ei encoreita, ei myönnytyksiä. Sundara Karma oli tänään ehkä itselleen aika vieraassa paikassa ja ennenkaikkea, kuten todettua, vieraan yleisön edessä. Tuntui kuin sillä olisi ollut hiukan kiire pois lavalta. Vai onko Sundara Karman rocktähteys nupullaan tässäkin, jätetään nälkää, ollaan vaikeammin tavoitettavissa kuin nuorten muusikon(melkein)alkujen olettaisi olevan.

Jos Huvilateltassa 29.8.1995 olleet muistelevatkin kaiholla ainutlaatuista keikkaelämystään, ehkä mekin nyt paikalle vaivautuneet tiedämme 10 vuoden päästä jotain erittäin speciaalia Suomen konserttihistoriasta. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.

Illan avasi omalla 50-minuuttisellaan kotimainen Death Hawks, jonka onnistuin nyt näkemään ensimmäistä kertaa täysimittaisella vedollaan. Olin aiemmin nähnyt bändiltä vain yhden biisin mittaisen otannan. Hollannin Roadburn Festivalinkin kanonisoima kvartetti (tänään tosin perkussionistilla ja taustalaulajalla vahvistettuna, mutta kuinka tarpeellisesti, jäin miettimään) kiertää ahkerasti maailmalla, ja rutiini näkyy.

huvilateltta2017_deathhawks_joonas_brandt01

Death Hawks. Kuva: Joonas Brandt.

Death Hawks on kieltämättä mielenkiintoinen bändi, mutta viisikymmentäminuuttinen alkoi kyllä vääjäämättä toistaa itseään. Bändin selkärankana toimivat Tenho Mattilan koskettimet ja saksofoni, ne tekevät Death Hawksista paikoin erityisen ja huomattavasti vähemmän kuolevaisen orkesterin. Omaan makuuni DH ei ole riittävän psykedeelinen (maailmassa on nimittäin ollut ihan oikeastikin psykedeelisiä bändejä, ja on yhä), eikä riittävän jumittava. Toisaalta, jos oli pääbändi tänään itselleen hiukan vieraassa ympäristössä, niin oli Death Hawkskin. Se on klubibändi, eikä sen tunnelmointi tule taidefestivaalin telttakeikalla parhaalla mahdollisella tavalla läpi. Ehkä Sundara Karmankin isot biisit tulevat vuosien mittaan entistä paremmin läpi isojen ja vastaanottavaisempien yleisömassojen edessä, isoilla stadikoilla. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.  KG

 

Skids (uk), The Filthy Tongues (uk) @ The Liquid Room, Edinburgh 05.05.2017

Muutaman päivän matka Skotlannin pääkaupunkiin rakentui Skids-yhtyeen 40-vuotisjuhlarundin ensimmäisen virallisen keikan ympärille. Bändillä oli allaan, ennen Edinburghin Vanhan kaupungin The Liquid Room-klubin vetoa, kaksi harjoituskeikkaa kotikaupunkinsa Dunfermlinen PJ Molloys’ssa. Tieto Skidsien paluusta tuli jo varhain syksyllä. Lippujen osto Suomesta käsin osoittautui lapsellisen helpoksi, ja muutaman viikon päästä postimies Pate kantoi kotilaatikkoon valkoisen kirjekuoren Britanniasta. Oli erittäin tärkeää nähdä bändi tourneen virallisella avauskeikalla ja nimenomaan koti-Skotlannissa, sitäpaitsi esimerkiksi Lontoon vetoa olisi joutunut odottamaan tulevaan syksyyn asti. On nimittäin todettava, että vuonna 1977 uuden aallon harjalle perustettu Skids on ns. pyhä bändi, enkä voi edes lausua tässä sitä aikaa, minkä olin ehtinyt odottaa bändin näkemistä. Puhumattakaan, että olisin uskonut sen enää edes toteutuvan, semminkin kun olin onnistunut missaamaan muutamat hajanaiset reunion-keikat edellisellä kerralla, vuosina 2007-2010.

Skidsit löysin aikoinaan Big Countryn kautta, joka jälkimmäinen on itselleni se kaikkein pyhin bändi, niinkuin (ainoalle, tai hyvin harvalle) vakilukijallekin lienee jo selvinnyt. Big Countryn pääasiallinen biisintekijä, laulaja ja soolokitaristi Stuart Adamson (1958-2001), kun oli perustamassa Skidsejä Richard Jobsonin (laulu ja lyriikat) ja Bill Simpsonin (basso ja taustalaulu) kanssa. Muut miehet tulivat ja myös menivät, tämä trio muodosti Skids-ytimen vuosina 1977-80. Bändi eli nopeasti ja kiihkeästi, toinen toistaan klassisempia melodisen punkin kansallislauluja syntyi kuin sieniä sateella, suosio ja pääsy Top of The Pops-ohjelmasta lähtien joka paikkaan oli niin vauhdikasta, että myös lopahdus koitui samalla sykkeellä. Stuart lähti omille teilleen vuonna 1980, kolmannen albumin ”The Absolut Game” jälkeen, ja perusti pian Big Countryn. Jobson ja Simpson julkaisivat vielä yhden albumin ”Joy” (1981), jolla oli mukana enää yksi Adamsonin osin kirjoittama biisi, ja miehen yksi kitarasoolo. Viimeinen albumi yritti epätoivoisesti etsiä uusia tyylisuuntia ja yleisöjä, mutta suuri biisintekijä ja kitarasankari oli poissa, homma kuivui kokonaan kasaan jo seuraavana vuonna. Stuart Adamson pyöritti Big Countrya ylä-ja alamäet urheasti kohdaten, 80-luvun puolivälin supersuosiosta levymyynnin ja arvostuksen pohjamutiin, aina vuoteen 2000 asti. Turhautuminen musiikkibisnekseen, pari hajonnutta avioliittoa ja otettaan kiristänyt alkoholiongelma saivat Stuart Adamsonin päätymään traagiseen oman käden kautta poistumiseen havaijilaisessa hotellihuoneessa joulun alla 2001. Olin ollut onnekas näkemään Stuartin aikaisen Big Countryn livenä kerran, Lontoon Hammersmith Apollossa. Perustajajäsenien Mark Brzezicki (rummut) ja Bruce Watson (kitara) tahdonvoimalla Big Countryn tarina jatkuu yhä, ja varsin kunniakkaasti jatkuukin. On ollut ilo nähdä uusimuotoinen BC peräti kolmesti, Lontoossa ja Dublinissa.

Edelläesitetty ei sulje pois nykyisin pääosin elokuvaohjaajana toimivan Richard Jobsonin merkitystä Skidseille, se oli nimenomaan Jobsonin ja Adamsonin bändi. Jobsonin huikean visionääriset, usein Britannian ei aina niin kunniakkaasta sotahistoriasta kumpuavat sanoitukset, kestävät päivänvalon tänäkin päivänä. Ja väitänpä, että Jobsonin tapa lyrikoida toimi isona esikuvana Adamsonille, joka otti BC:ssa sanoitusvastuun. Skids-katalogin ensimmäisellä albumilla ”Scared To Dance” (helmikuu 1979) Adamson sävelsi kaiken ja Jobson sanoitti kaiken, jo samana vuonna julkaistulla kakkosella ”Days In Europa” (lokakuu 1979) miehet jakoivat biisintekovastuuta varsin demokraattisesti. Vuoden 1980 kolmosalbumilla ”The Absolut Game” koko bändi on merkitty kirjoittajiksi. Toisin sanoen, Jobsonilla on kaikki oikeus pyörittää Skids-yhtyettä vuonna 2017, varsinkin kun mukana on alkuperäinen basisti Simpson, ja ”The Absolut Gamella” kannuttanut rumpali Mike Baillie. Mutta kuka paikkaa Adamsonin jättämän valtavan aukon kitaraosastolla? Kyllä vain, uskollinen Big Country-toveri Bruce Watson, joka parhaiten kykenee kitaroimaan nämä klassikkobiisit Stuartin tyyliin ja hengessä, sekä Brucen poika Jamie Watson, BC:n komppikitaristi jo viimeiset seitsemän vuotta.

Edinburghin vanhan kaupungin Victoria Streetille kätketty kellariklubi The Liquid Room on monen mutkan ja kapeiden portaiden takana maan alla, mutta osoittautui mainiosti soivaksi rockluolaksi. Ennakkoon oli tiedossa, että paikan sisäänottokapasiteetti on 750 päätä. Se on liikaa, ei epäilystäkään, se tuli illan kuluessa selväksi. Liikkumatilaa ei loppuunmyydyllä keikalla ollut yhtään, happi loppui, ainoa baari tukkeutui. Liquid Room on aika tarkalleen kuin minikokoinen Tavastia, puolet lyhyempi, mutta hiukan isommalla parvella varustettu. Soundi oli erinomainen, osin varmaankin valtavan brittiladien massan takaamana, mutta myös volyymit maltettiin pitää maltillisina. Välillä jopa toivoi bändin soittavan kovempaa, siksi  pauhaavaksi muodostui skottigeezereiden takavuosimuistelot keikan edetessä. Asiaa tuskin helpotti tiskiltä tarjoillut kahden (!!) pintin ämpärit, joihin sai vieläpä ovella jaetulla kupongilla punnan alennuksen.

Illan aloitti edinburghilainen, vuonna 2005 perustettu The Filthy Tongues napakalla 40-minuuttisellaan. Bändistä löytyy entisiä Goodbye Mr Mackenzie-yhtyeen jäseniä, ja Garbagen skottilaulaja Shirley Mansonin bändikavereita Angelfishin (1992-94) ajoilta. The Filthy Tongues soittaa jonkinlaista folkahtavaa post-punkkia, mutta pakenee varsinaisia määritelmiä, ja ennenkaikkea, sillä on upeita biisejä. Komeimmin soi kitaristi-laulaja Martin Metcalfen edesmenneelle veljelleen omistama ”Holy Brothers” ja bändin ainoan albumin ”Jacob’ Ladder” syntyessään klassikkoraita, järjettömän komea ”Children of The Filthy”. Jos näistä ei tule isoja, ihmettelen suuresti. Nämähän voisi joku fiksumpi tuoda vaikka Sidewaysiin, Tavastialle, Flow’hon. Ihan sama, kunhan toisi.

Skidsien settilista oli Dunfermlinen harjoituskeikoilta tuttu ja ennakkoon julkistettu, eikä sisältänyt yllätyksiä. Yhdeksäntoista raitaa bändin kolmelta ensimmäiseltä albumilta, ja muutama muu. Adamsonin lähdön jälkeiseltä ”Joy”-albumilta soi vielä edellisellä reunionilla ”Fields”, mutta nyt ei kuultu yhtään biisiä bändin itsensäkin mielestä epäonnistuneelta levyltä. Tämän faktan Jobson spiikissään huumorilla kuittasi, ja yleisö ymmärsi. Muutenkin Jobson kertoili hauskoja anekdootteja bändin alkuajoilta, vielä kun olisi uuden aallon poliisien huudolta niitä paremmin kuullut. Ihan hirveästi ei asiaa helpottanut myöskään Jobsonin mailien levyinen Fifen aksentti.

skids-40th

Pari ensimmäistä biisiä meni soundia asetellessa ja yleisömassaa toistensa varpaille töniessä, mutta kolmantena kuultu ”Melancholy Soldiers” viimeistään polkaisi keikan täyteen lentoon. Sitä seurasi kakkosalbumilta löytyvä ”Thanatos”, jota kultakauden Skids ei koskaan suostunut soittamaan keikoilla, koska bändissä oli vain yksi kitara, ja biisi vaati kaksi. Nyt isä ja poika-Watsonin Big Countrysta tutulla kitaraseinällä kurmoottama styge pääsi oikeuksiinsa, ja olikin yksi setin alkupään upeimmista vedoista. Pakko on ihailla sitä tarkkuutta ja rentoutta, johon Watsonien kahden kitaran vuoropuhelu on seitsemässä vuodessa kehittynyt. Keikkaa tehdään paljon, ja se näkyy. Kaikista Skids-biiseistä eniten Stuart Adamsonin ideaa BC-soundista enteili aikoinaan  ”Dulce et Decorum Est (Pro Patria Mori)”. Sen alun kitaraintro ja myöhemmin soolo, saivat Bruce Watsonin ulvottamana ultrafanin suorastaan herkistymään. ”Working For The Yankee Dollar” ja ennenkaikkea hämmentävän varhain setissä kuultu ikoninen ”The Saints Are Coming” kirvoittivat jo ankaraa yhteislaulua yhä kovemmin perspiroivalta, ja varsin miesvoittoiselta yleisöltä. ”The Saints Are Coming” on juuri se sama biisi, jonka U2 ja Green Day yhteiscoveroivat isoksi maailmanhitiksi 2006, ja jota edelleen kuulee hoilattavan Dunfermline Athletic FC:n otteluissa, tuli sitten voitto tai tappio.

Bändi oli hionut itsensä tiukkaan tikkiin, Mike Baillien tarkassa kannutuksessa ei kuulunut vuosien poissaolo soittohommista, ja Bill Simpson hoiti bassovastuunsa rennolla varmuudella. Stemmalaulut hoituivat peräti neliäänisesti. Jobsonin kunto kesti mainiosti koko lähes kaksituntia kellottaneen keikan. Eikä mies todellakaan ollut scared to dance, vaan jorasi kaikki soolokohdat kuin villivatussi. Biisien intensiteetti vain kasvoi loppua kohden, hiki lensi lavalla ja lattialla. ”Scared To Dance”, Charles”, ”Charade”, ja yleisölaulatukseksi äitynyt ”Hurry On Boys”, jonka Jobson ilmoitti kaikista kaikkein Skids-suosikikseen, jos joutuisi yhden valitsemaan. Varsinaisen setin loppukiidon upein veto oli alakerrasta mollivoittoisesti jynkännyt ”A Woman In Winter”. Keikka päättyi kaikkien valtavaan yhteisymmärrykseen Skidsien brittirockille vuosiksi eteenpäin langettamasta merkityksestä, ”Masqueraden” kohdalla ilma oli jo nyrkeistä sakeana. ”Into The Valley”, bändin suurin listahitti (UK Single Charts numero 10, maaliskuussa 1979) päätti varsinaisen setin. Omastakin levyhyllystä ”Into The Valley” löytyy toki alkuperäisenä seiskatuumaisena, mutta soittokiellossa se keräilyesineenä luonnollisestikin on.

Skids on pitkin talvea työstänyt uutta materiaalia, ja paluualbumin ”Burning Cities” on määrä ilmestyä tänä vuonna, ennen 40-vuotisjuhlien päättymistä. Ensimmäisenä encorena kuultiin uusi biisi ”A World On Fire”, joka oli kyllä todella kova raita ja ennakoi erittäin odottamisen arvoista albumia, jonka postimies Pate jonain päivänä kiikuttaa kotilaatikkoon useammalla kuningattaren kuvalla varustettuna. Uusi biisi oli hiottu yhtä kovaan kuosiin, kuin paljon soitetut klassikotkin, ja kulki tummasävyisenä post-punkina. Sokeampi olisi voinut luulla, ettei lavalla edes ole Skids, eikä se ole lainkaan huono asia. Vielä lyhyt nykäisy aina keikat päättävästä ”TV Starsista” ja yksi koko rokkidiggariurani ennakkoon tärkeimmistä keikoista oli paketissa. Mikään keikka ei voi juuri koskaan vastata vuorenkorkuisiksi nousseisiin ennakko-odotuksiin, mutta energinen, kompakti ja hienoon tämminkiin hiottu Skids-veto oli ehdottomasti kaiken odottamisen arvoinen. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: