Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “indie rock”

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Teleoperaattori MEOn sponsoroima Kalorama Festival on uusin ja näyttävin tulokas Lissabonin loppukesän kuumaan festarisesonkiin. Kolmipäiväinen happening järjestettiin nyt vasta toista kertaa, eli se on Covidin jälkeinen rohkea uusi yritys. Viime vuonna täällä nähtiin mm. Kraftwerk, Arctic Monkeys ja The Chemical Brothers, eikä tämän vuoden line-up kalvennut edellisen rinnalla, ehkä jopa päinvastoin. Vuoden 2023 isoiksi nimiksi oli hankittu mm. The Prodigy, Aphex Twin, Florence+The Machine ja Blur. Erittäin moni artisti saapui Lissabonin ympäryskukkuloilla sijaitsevaan Bela Vistan puistoon Espanjasta, samana viikonloppuna järkättävä Recinto Sonora-festari Aurinkorannikon La Cala de Mijasin kylässä on Kaloraman selkeä kumppanuustapahtuma. Festareiden väliä on maanteitse kuutisen tuntia siirrellä bändejä seuraavaksi illaksi naapurimaasta toiseen. Omalla kohdalla otanta Kaloramasta osui päätöspäivä lauantaille, lippu helposti haltuun, Uber alakaupungista alle ja menoksi.

Festareiden ekan tunnin tunnelma on yleensä aina erittäin ainutlaatuinen. Tunkua ei ole, paikalla flaneeraa alueeseen tutustuen muutama sata innokkainta ja myyntipisteetkin vasta herättelevät itseään. Ekan tunnin fiilis hieman eksoottisemmassa ympäristössä oli itsekin koettava, joten ajoissa paikalle. Portillakaan ei tarvinnut sekuntiakaan äppästellä eikä hillota, kun samaan aikaan saapui vain muutama muu tulija. Portti-ja turvahenkilöstön massiivinen määrä, samoin alueella päivystävien poliisien, oli ensimmäinen silmiinpistävä ero koti-Härmään. Ja toinen oli toki sitten festarialueen neroutta lähentelevä toimivuus ja suunnittelu pieniäkin yksityiskohtia myöten. Vielä myöhemminkään, joskus kello 23:n aikaankaan mihinkään myyntipisteelle ei tarvinnut jonottaa käytännössä yhtään sekuntia, ja yösydännä myös bajamajoissa saattoi ihan vaivatta käydä kahlaamatta kenkiään samantien liekinheitinkuntoon. Kaikki säilyi siistinä, kohteliaana, tönimättömänä ja hymyilevänä koko pitkän festaripäivän. Arvostan. Pitänee alkaa oikein käymään ulkomailla rocktapahtumissa. Ei tekisi monelle suomalaiselle festivaalijärjestäjällekään välttämättä pahaa. Ainoa nillityksen aihe Kaloramassa löytyi oikeastaan päälavan soundeista, eikä sekään koskenut kaikkia siellä soittaneita.

Mainitun päälavan alias MEO Stagen korkkasi paikallisjanttereiden hip hop-kollektiivi Necxo. Portugaliksi kun räpättiin, oli kohtuuvaikea pysyä jäbien sanottavan tasolla, mutta hyviä tuneja tai melodioita 25-minuuttinen sisälsi ihan runsaastikin. Kuinka omaperäisiä, se jää asiaa enemmän tuntevan arvioitavaksi, itsellä kun diggailu ja myös laajeneva vinyylikokoelma hip hopin suhteen on erittäin ja pelkästään 80-luvun Yhdysvaltain itärannikkoon painottuva. Ei ole tullut nykyskenejä satunnaisuuksia enempää seurattua. Nexcon ”Tiro Certeiro” on kuitenkin ihan oikeasti hyvä biisi, toimittamisen taustalla pyöri jamppojen musavideo, jossa hengattiin Lissabonin oranssiksi valaistuilla kaduilla, heiluttiin, notkuttiin ja spliffi paloi. Ja paloi muuten ihan ensi sekunneista päälavan maastossakin, eikä laantunut höpöhaju koko iltana. Alan harrastus Portugalissa vaikuttaa vahvalta muutenkin. Necxon vedon näki silmämääräisesti alle sata henkeä, mutta tunnelma oli pikku hiljaa tiivistymään päin.

Kakkoslava San Miguel Stage oli sijoitettu puiston kukkulan korkeimmalle kohdalle, niin että yleisö yyberöi artisteja lievään ylämäkeen. Harvoin näkee. Mutta eipä siinä, näkymät lavalle olivat erinomaiset. Baari oli sijoitettu nerokkaasti miksausteltan taakse pitkittäin, niin että yleisön pelitilaa ei käytönnössä mennyt näkyvyyden suhteen yhtään hukkaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Charlie Cunningham oli saapunut vastoin ennakko-odotuksia kolmihenkisen bändin kanssa. Orkan lämmin ja iso kokonaissointi toi jotenkin mieleen maailmanmainion Nits-yhtyeen, eikä vähiten siksi, että Cunninghamin biiseissä niinikään on vaikutteita ympäri Euroopan musiikkikulttuureita. Kaveri asui Espanjan Sevillassa monta vuotta ja hioi siellä kitarismiaan, ja niinpä Cunninghamin akustinen puhuikin upealla tavalla espanjaa melkein joka biisissä. Flamencomaiset juoksutukset ja kopautukset kaikukoppaan sävyttivät laadukasta brittifolkia, jota omissa lajityypeissään nousuja tekevä Cunningham toimitti arviolta 300:lle kuulijalle noin 40-minuuttisen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto ”Frame” on suorastaan loistava. Siltä kuultu ”Breather” uhkasi olla koko setin kuulain veto, mutta kokonaisuudessaan Charlien bändi soitti kerrassaan upeasti. Hetken meinasi olla lavan edessä kuuma, elettiin päivän lämpimintä tuntia, mutta kun muisteli ihan taannottain syntynyttä omaa lämpöenkkaa Portugalin maaseudulla, plus 41 astetta taulussa, ei enää ollutkaan niin kuuma.

Päälavan iltapäivää jatkoi mosambikilaissyntyinen, mutta koko aikuisikänsä Portugalissa asunut Selma Uamusse. Tämä lady on paljon esillä, hänestä puhutaan ja kohistaan, ja tämähän piti nähdä. Tiukka kolmevarttinen erittäin jalan alle käyvää afrikkameininkiä, mutta paikallismaustein. Esimerkiksi Uamussen ääriupeasti tulkitsema ”Mama” oli sekoitus fadon tuskaa ja kaukokaipuuta, yhdistettynä gnu’n lailla laukkaavaan afrobeatiin. Ympärillään Selmalla on asiansa osaava nelihenkinen bändi, jonka miehistöstä perkussionisti Nataniel Rego äityi muutamassa stygessä lavan etureunaan joraamaan liiderin rinnalle. Valkoinen mies, sinullakin on rytmi veressäsi. Uamusse latoi oman kataloginsa hittejä peräperää, niinkuin ”Mani” ja tietenkin entiselle ja ikuiselle kotimaalle omistettu haikea ”Mozambique”. Energinen, upeaääninen ja karismaattinen Uamusse kannattaisi tuoda Suomeen esmees Maailma kylässä-tapahtumaan, niin kauan kuin siellä vielä musiikkiohjelmaa on.

Festarialueen hiukan syrjäisemmällä Samsung Stagella seuraavaksi esiintynyt irlantilainen CMAT olikin sitten ennakko-odotuksiin nähden pettymys. CMAT sai kasteessa nimen Ciara Mary-Alice Thompson, joka nimi ymmärrettävästi vähän lyheni kun levytysura alkoi. CMAT on kotimaassaan iso nimi, ja saada esikoispitkäkiekko (”If My Wife New I’d Be Dead”) Irlannin albumilistan ykköseksi, on tietysti kova juttu. Omalle kohdalle CMATin humoristis-ironinen kama ei oikein toiminut, alkaen siitä että Ciaran 4-henkinen bändi oli kaikki puettu valkoisiin ja päähän oli lyöty joku punainen baretti tai vastaavat päähinetiedot. Eikös Devo ollut jo? Ja muutenkin, Ciaralla oli kyllä muutama aivan hieno styge, mutta saksalaishenkiset paikallaan ja ilman vauhtia toteutetut voimisteluliikkeet jäi kyllä nyt henkilökohtaisesti heittämättä. CMATin seitsemänbiisisestä Kalorama-vedosta parhaiten kirmasivat Ciaralle tyypilliseen tapaan iskelmälliset ”2 Wrecked 2 Care” ja radiohitti ”Where Are Your Kids Tonight?”.

CMATin vedon keskittyneeltä seuraamiselta oli toki pois sekin, että seuraavaksi päälavan oli ottava hän, jonka takia itse itseni olin tänään pääosin paikalle raahannut, eli itse goottirockin kruunattu kuningatar ja post-punkin itseoikeutettu princess of the dawn, Siouxsie Sioux. Vuonna 1976 Lontoossa perustettu Siouxsie & The Banshees oli 20-vuotisen uransa ajan suunnannäyttäjä niin monelle seuraajabändille, että palstatila loppuisi saman tien. Esikoisalbumi ”The Scream” (1978) on yhä yksi rockhistorian tärkeimmistä esikoissellaisista. Liudasta upeita kanssamuusikoitaan huolimatta, bändi henkilöityi aina solistiinsa Siouxsiehen, joka on tehnyt soolouraa suunnilleen vuodesta 2004 saakka. Oleskelin Lontoossa, ei, asuin Lontoossa 1996, kun Siouxsie & The Banshees soitti jäähyväiskeikkojaan. Arvatkaa, olinko paikalla? Joo kiitos, kädet voi laskea. Nyt oli siis paikattava tuokin synti, ja hakeuduttava hyvissä ajoin ihan siihen mellakka-aidan tuntumaan.

Siouxsie soitti asianmukaisine, jynkkyine bändeineen 12-biisisen setin täynnä The Banshees-klassikoita, ja pari biisiä vuoden 2007 ”Mantaray”-sooloalbumilta. Tärkeää kokemusta häiritsi oikeastaan vain, ja kyllä ainoastaan, päälavan Siouxsien kohdalle osunut koko päivän paskin soundi. Olin toki aika edessä ja suoraan PA-linjalla, mutta silti. Tuuleton kuuma laakso, kohtuupaljon yleisöä, voiko olla niin vaikeaa, että Banshees-hittien tunnistaminen tuntui vaikealta jopa huomattavasti kovemmilta faneilta kuin meide. Välispiikit jälleen puuroudessaan omaa luokkaansa, toki vanhana englannin osaajana arvailin menemään suurimman osan. Setin alkuun peräkanaa ”Night Shift” ja ”Arabian Knights”. Jokainen Banshees-hitti kirvoitti kasvavassa yleisömassassa hurraa-huutoja, mutta saako edes sanoa? Saa, hyvä. Kumpainenkin Siouxsien soolokatalogin biiseistä, kolmantena kuultu ”Here Comes The Day” ja koko tärkeän rupeaman päättänyt ”Into The Swan” kulkivat koko tuntisen parhaiten. Ei voi mitään, eikä tarvitse voida. Onhan selvää, että bändi ja Susan itse pystyvät nämä soolobiisit vetämään paineettomammin ja rennommin. Mutta mutta, silti oli iso juttu kuulla Banshees-kanoniaa taidolla toimitettuna, ja ehkä se huono(hko) soundi jopa vähän kuului asiaan. Yhä, 66-vuotiaana aivan käsittämättömän hienossa psyko-fyysisessä kuosissa oleva Siouxsie Sioux elävänä lavalla, ja peräti klubietäisyyksiltä. Bändi louhi kuin The Banshees aikoinaan, tai varmasti paremminkin, ja Susan hopeanvärisessä iltahousupuvussaan oli tunteroisen silkkaa ja puhdasta läsnäoloa. Olin paikalla. Myös, kun koko setin kolmanneksivikana soi ”Happy House”. Bucket list ja punakynä, tiedämmehän?

Mutta kuinka ollakaan, näilläkään kunnian kentillä tai näissäkään karkeloissa, se kaikkein odotetuin ei osoittautunut mieleenjäävimmäksi. Kunnian sellaisena olemisesta sai seuraavaksi päälavan haltuun ottanut brittibändi Foals, tai FOALS, miten vaan. Päälavan äänenpainehaasteista vähiten kärsinyt combo soitti niin kovan brittipopkeikan, että harvoin kokee. Bändiä ajatettiin kovilla volyymeillä, mutta homma pysyi tiskin hallussa, ja kun Foals ei ollut katalogistaan valinnut yhtään täyteraitaa, ei hassutellut, ei viettänyt aikaa, soitti vain ankaralla pieteetillä kesänsä viimeistä festarikeikkaa, kaikki oli just eikä melkein. Myös asialliset conversensijat Bela Vistan rinteessä takasivat hyvät näkymät lavalle. Vuonna 2005 Oxfordissa perustettua Foalsia pidetään yhtenä nykybrittirockin kovimmista livebändeistä, enkä enää ihmettele yhtään. Samaan aikaan toisaalla, Tampereen Ratinassa, Popeda jynkytti viimeistä keikkaansa Paulin kanssa. Siellä oli ollut tarkoitus olla paikalla, mutta kiitos Siouxsie Sioux ja Foals, ettei harmittanut (juuri) yhtään.

Foals veti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/foals/2023/parque-da-bela-vista-lisbon-portugal-63a2b22b.html, kesän 2023 muiltakin isoilta festareilta tuttu lista. Aivan maagiseksi hetkeksi äityi aavikon tuulella alkanut ja Jimmy Smithin kauniilla kitaraintrolla jatkanut ”Spanish Sahara”. Tehdääs perässä. Biisi voisi olla Jamesin kaksi ja puolituntisen areenashow’n keskisuvanto, ja NYT on paljon sanottu. Ja kyseisestä settilistan kasiraidasta alkanut loppuliuku vasta olikin raskaskätisen, perinnetietoisen, mutta omaehtoisen britpopin juhlaa. ”Inhaler” ja perään lanattu pitkän jamittelusession sisältänyt ”What Went Down”. Ja vaikka nokkamies Yannis Philippakis onkin välispiikkaajana osastoa keskinkertainen, ei ollut keneltäkään pois. Huikea keikka bändiltä, josta oli aiemmin hädin tuskin kuullut. Nyt on. Tuokaa nämä Flow’hon, niin olen paikalla. Muuten en välttämättä.

Oli jotenkin häkellyttävän kotoinen olo nähdä ruotsalainen The Hives seuraavaksi San Miguel-alamäkilavalla, vaikka ruotsalaisuus sinänsä yleensä aiheuttaa kaikkia muita paitsi kotoisia fiiliksiä. 1990-luvun garage rock revivalin aikaan suosioon noussut, ja kyseisen post-genren ehkä suurin selviytyjä on pellebändi, ollaan nyt erittäin rehellisiä. Yhtenäinen pukeutuminen, hjuumoursanoitukset, solisti Pelle Almqvistin itseään toistava stand-up ja tyylin puolet keikan ajasta ottava skeidanjauhuu ja yleisönotto ovat kaikki pellebändin tavaramerkkejä. Mutta tähän asti itseltäkin livetutkan katveeseen aina aiemmin jäänyt The Hives on siinä mitä se tekee, yksinkertaisesti ruotsalaisärsyttävän ääritaitava. Uskon joskus nimittäin näkeväni Hivesit uudestaankin, siksi kovasta iltapuhteesta puhuttiin. The Hives oli näillä seuduin promoamassa tuoreinta albumiaan, kataloginsa kuudennetta ”The Death of Randy Fitzsimmons”. Sen viidestä soitetusta raidasta portugalilaisyleisöön upposi parhaiten ”Stick Up” setin puolimaissa, mutta tottahan toki bändin iso taannottaishitti ”Hate To Say I Told You So” oli se joka räjäytti pankin. Almqvist otti, jo runsaasti mökäölsää tässä vaiheessa sisuksiinsa kietonutta possea toisteisilla spiikeillään (”Ladies! Gentlemen! And everybody in between!”), mutta myös lukemalla paperilta pitkiä lauseita portugaliksi. Bändi lupasi tulla lokakuussa takaisin Lissaboniin venuevedolle, eikä epäilystäkään, etteikö olisi liiteri täynnä.

Oli aika lauantain ehdottoman pääesiintyjän, kanadalaisen Arcade Firen. Itselle bändi ei ole koskaan ollut iso tai tärkeä, mutta rockin yleissivistykseen ei kai kukaan voi kiistää tämän kollektiivin kuuluvan. Lavan läheisyyteen pakkautui parisenkymmentätuhatta fania, Arcade Firea yritettiin ajattaa yhä isommalla ja isommalla volyymillä, Bela Vistan laakso täyttyi tottumattoman keuhkon päälle käyvällä möyhön käryllä, viime viikkojen työrupeama alkoi painaa kintereissä. Viimeistään neljän biisin jälkeen, näkyvyyden lavalle yhä kavennuttua, oli selvää, että kohtuullisen pian tämä olisi jätettävä kesken. Kun otanta rockin yleissivistykseen olisi täytetty. Hittipitoisen setin, joka alkoi pariskunta Win Butler/Regine Chassagne tunnustellen tulkitsemalla ”Rabbit Holella”, yhdeksäntenä soinut vuoden 2007 ”Neon Bible”-albumin iso hitti ”No Cars Go” jäi osaltani viimeiseksi. Majoitus kutsui, oli vielä säädettävä uberajelu kauas alakaupunkiin. Kuskin nimi oli Mario, hemmo kyseli Arcade Firesta ja soitti Meksikosta lähetettävää smooth jazz-nettiradiokanavaa. Alan miehiä, arvostan. Arcade Firen setistä tuli koettua, ja välähdyksin jopa nähtyä naksun yli puolet, lupaan palata joskus asiaan paremmilla energioilla. Kalorama Festival, Lisboa, pitkää ikää. Pitää oikein alkaa vissiin käymään rocktapahtumissa ulkomailla. KG

Battlesnake (aus), Prycie (aus), The Baby Breaks (aus) @ Tomcat, Fortitude Valley, Brisbane, AUS 26.11.2022

Yli kolmen miljoonan asukkaan Brisbanen viihde-ja livekeskittymä on ehdottomasti Fortitude Valleyn kaupunginosa, maailmanluokan rokkiklubeja löytyy täältä kymmenia, ja taas kymmeniä. Ulkomaan eläviä tuodaan maapallon sietokyvyn rajoissa hyvällä sykkeellä, mutta ennenkaikkea Valleyn rokkiliiterit ovat mainioita mestoja katsastaa Australian, ehkä vähän aliarvostetun mutta todella asiallisen rockmantereen tarjontaa. Paikalliset olivatkin suositelleet, että jos ehdit katsastaa yhden liiterin Valleysta, niin tsekkaa Tomcat. Ou ellei peräti kei, ennakkolippu haltuun ja sinne siis.

Australian klubit eivät ole kovin aktiivisia päivittämään keikkasivustojaan, puhumattakaan soittoaikojen julkaisusta etukäteen, mutta konkarishahmo arveli aikataulut aivan asiallisesti, eikä lusittaavaa vielä puolityhjässä Tomcatissa tule kuin puolisen tuntia ennen ekaa bändiä. Ja jos on Australia rockmaa, on se myös olutmaa, täällä ei rokkiklubeilla tarvitse imeä väärässä lämpötilassa sekunnissa laskettua krapulakusta muovituopeista tylyn palvelun saattelemana. Asiakas on asiakas, hymy kuuluu hintaan ja jääkaapit tiskin takana on täynnään kymmeniä bisukkamerkkejä, ja tietenkin pääosin kotimaisia. Eli paikallinen pale ale äänihuulia kohti ja tsiigaamaan illan eka bändi.

Avauscombo The Baby Breaksilla ei ole uransa paras päivä, solisti on joutunut jättäytymään pois erittäin lyhyellä varoitusajalla. Tarina ei kerro syytä, mutta oletamme sen olevan joku vähemmän popedamainen, kuten vaikkapa Covidin Australiassa jylläävä nelosaalto. Kitaristi Gus Leckie hyppää urheasti lennossa pois jääneen solisti Mitchell Quinnin (kuvainnollisiin) saappaisiin ja yhtä urheasti kohtaa myös ekassa biisissä onnettomana sattumuksena kyrvähtävän kitarapiuhan. Ja salikin on vielä ihan tyhjä, ja ääneenpaineenmittaajahesselilläkin vielä homma hakusessa, mutta niin vain The Baby Breaks takoo (paino edelleen sanalla urheasti) ihan asiallisen 25-minuuttisen setin, ilon ja hämmennyksen kautta. Mutta, just näin, täällä on ihmisiä tulleenna katsomaan juuri meitä, vedetään vaikka ilman päätä, mutta vedetään. Kaukaa Suomesta saapunut rokkifriikki arvostaa. Eka biisi on soundcheck, kaaosta ja hätää, mutta kun Leckie saa uuden piuhan skittaan, kaikki on paremmin. Normaalisti viisimiehinen The Baby Breaks soittaa saksofonilla ryyditettyä vaihtoehtoisemman laidan power pop-musiikkia, ja onpa joku asiantuntija maininnut yhtyeen yhteydessä nimet The Strokes, Rage Against The Machine ja Cage The Elephant. Mahdotonta sanoa, kun en ole ikinä ollut kiinnostunut mainituista comboista, mutta The Baby Breaks on ihan mielenkiintoinen tuttavuus, vuoden 2019 EP:stä ”Powdered Milk Party” kannattaa aloittaa. Solistin poisjäänti ja illan avausslotti palvelee tänään huonosti, mutta bändin suoritus on lähinnä sankarillinen.

Pieni roudaustauko, Tomcatin tunnelma alkaa sähköistyä, täyteen pakatuilta Valleyn kaduilta poiketaan rokkiklubille pohjia ottaneena, on selvästikin alkukesän iso ulkoiluilta. Kakkospaikalla soittaa punkbändi Sunshine Coastilta, Pricey. Sen laulava kitaristi Josh ”Pricey” Price oli punk-orkesteri The Chatsin perustajia, ja soitti bändissä sen 4 ensimmäistä vuotta, jättäen ison jäljen biisintekijänäkin bändin esikoisalbumille ”High Risk Behaviour” (2020). The Chats on bändi ihan isoillaan, rundannut ulkomaillakin, ja soitti täälläkin aiemmin viikolla Guns N’ Rosesin lämppärinä, ja vaikka Gunnarit näinkin, niin The Chats tuli missatuksi. Mutta näinpä kuitenkin ex-kitaristinsa oman bändinsä kanssa.

Pricey esittelee itsensä ”very expensive bandiksi”, ja aloittaa rapsakat puoli tuntia kellottavan settinsä. Sen huippukohtia ovat tämänvuotiselta omakustannealbumiltakin löytyvät vauhtiraidat ”Never Gonna Be”, ”Lay Down” ja liian juomisen saloja avaava ”Brown Bottle Fever”. Yleisössä on bändin selvästi aiemminkin nähneitä, eihän nää kaikki voi olla tyttöystäviäkään, poikaystävistä puhumattakaan, kolmihenkinen bändi. Vastaanotto on innostunut, Pricey soittaa vanhan länsiliittouman seiskaseiskaa, maustettuna ohuesti 90-luvun äärimelodisella jenkkipunkilla, meininki on keihäät alhaalle roikkumaan ja tennarit tuleen. Josh Price osoittautuu ihan laatukitaristiksi, ja bassossa nuorella Ben Meyerilla on hyvät botnet. Trion täydentää rummuissa Jarvis Hopper.

Illan pääbändi, jota selvästikin on näille hoodein odotettu ja toivottu, on sydneylainen Battlesnake. Sen laji on huumori ja vanhan brittiliiton heavy metal, space rockin ja doomin mausteilla. Bändillä on äkkiseltään täysin käsittämätön umpidada oma mytologiansa, johon sekoittuvat miekat, muinaiset demonit, lohikäärmeet, ja ihan yhtäkkiä puskista taas vaikkapa atomiaika ja avaruus. Battlesnake on hämmentävä, ellei peräti häkellyttävä sekoitus Sleepy Sleepersin Cosmic Zaghar-kautta, Spinal Tapia ja Monty Pythonin Holy Grailia. Paino on jollain tapaa jopa sanalla sleepysleepers. Tomcatin piskuiselle lavalle, joka ei juuri ole Helsingin Semifinalin stagea isompi, tungetaan seitsemänhenkinen combo; laulaja, neljät kepit, keytar ja rummut. Bändi on pukeutunut, jos nyt pukeutumisesta voidaan puhua, pelkkiin bändin logolla varustettuihin pikkuhousuihin släsh kestovaippoihin släsh vuotosuojiin, en minä tiedä. Paitsi laulaja, jonka munamiesmäinen asuvalinta on sekoitus jotain nunnaa, ylipappia ja kaksisarvista pommia ja gommia. Lavalla on niin vähän tilaa, että kitarat soivat monasti pystyasennossa, muuten ei mahdu, ja välillä kitaristit hyppäävät PA:n päälle istumaan, että tulee vähän lisää tilaa. Bändin maine on kiirinyt sen edelle, liiteri on täynnä ja tunnelma perspinen. Sanat osataan ulkoa. Battlesnakelta on ulkona 12-tuumainen ”Myths and Legends of Gorbag’s Domain” (niinpä) aika tarkkaan kahden vuoden takaa, ja useampia, ilmeisesti tulevaa albumia ennakoivia sinkkuja. Niistä viimeisin, ”I am The Vomit” (niinpä) oli julkaistu keikkaa edeltävänä päivänä juhlistamaan viiden keikan Australian minirundia. Ja kun itselle selvisi, että rundi päättyy Brisbaneen ja olen kilsan päässä mestoilta, ei tämmöistä voinut näkemättä jättää. Bändin isoja hetkiä on ollut tähän mennessä lämmitellä lauteet KISSille heavysauruksen Sydneyn jäähyväiskeikalla elokuun lopulla, ja päästä yhteistyöhön pelibrändi Warhammerin kanssa. Warhammer on Australiassa(kin) iso juttu, sen omia kauppoja näkee vähän siellä sun täällä.

Keikka alkaa paitsi lavalle vaipoissa ahtautumisella, myös sillä että solisti Sam Frank lausuu mahtipontisesti Raamattua alusta. Ja vaikka alussa olikin tyhjyys ja sitten valo, niin Battlesnaken Sanassa pian syntyy hirviö ja menee genesikset ja apocalypsot sekaisin, Sam Frank huutaa mikrofoniin jotain umpihullua ja sitten lähtee hillitön sekoilu ja myllytys, ”Castle Gorbag”, Tomcatin täyttävä yleisö on heti messissä. Keikka kellottaa karvan, ei, rintakarvan alle tunnin, kauempaa tuolla ei kukaan jaksaisikaan heilua, kun sata ihmistä jakaa kolme happimolekyyliä. Kouhkaamisen kohokohtia ovat ”The Rotten Priest”, tuore sinkku ”I am The Vomit”, sekä varsinaisen setin päättävä, aivan jäätävän kova ”Nightmare King”. Jälkimmäisellä olisi Black Sabbath ennen vuotta -80 vuollut platinaa ja kryptoniittia, nämä tuskin koskaan, sikäli huumorin laskuteline edellä ländää Battlesnake oman avaruutensa kiitotielle. Samaisen biisin aikana laulaja Frank, ylipappismiehiä, käskee koko jengin polviasentoon lattialle, kunnioittamaan painajaiskuningasta. Koko posse laskeutuu, itsekin tietenkin, mutta Tomcatin lattia haisee niin ilmestyskirjan pahalle, tiedättehän, mieshiki, sandaalihiki, adrenaliini ja muinainen kalja. Pian ylös, onneksi vain hetken hetki kestää, eikä hetkeekään enempää.

Asiasta aisankannattajaan, mikä siinä onkin, että kun on hommana hjuumorirock ja lajityyppi yhtään ehh nimittäin raskaampi, niin lavalla pitää olla keytar? Miksi? Kun ei se näillä miksauksilla ensinnäkään kuitenkaan kuulu. Eddie Van Halen, joka loi kitarasyntetisaattorista oikean instrumentin, kääntyisi haudassaan. Ja varmaan kääntyykin Battlesnaken tuntisen tikkauksen aikana. Tämän kokoisen orkesterin ei juuri kannata muina circleinä edes yrittää poistua lavan taakse, kun varsinainen setti loppuu, vaan vetää yksi encore samoilla liukkailla. Se on, ja nyt ollaan asian ytimessä, AC/DC:n ”Let There Be Rock”, täkäläisten rockfriikkien kansallislaulu, Australian ”Get On”. Kesken biisin lavan reunan maastosta alkaa jengin kannattelemana crowdsurffaamaan pöytä(!) keskelle yleisöä. Pian syykin selviää, kohta perässä crowdsurffaa se paulstanleymäinen kitaristi lemmenpeittoineen ja nousee pöydälle yleisön keskelle vetämään pikkuhoususillaan ”Let There Be Rockin” sooloa. Solistikin heittää tittelit ja jänökaavun nurkkaan, piskuinen Tomcat on valkoista lihaa, rintakarvaa, hikeä ja kitaravallia. Kannatti lähteä kauempaakin. Let There (always) Be Rock! KG

Boy Pablo (no) @ Tavastia, Helsinki 15.01.2019

Norjan kovimman, komeetan lailla nousuja kiitävän popilmiön Boy Pablon takana on yhden nuoren miehen, chileläistaustaisen Nicolás Pablo Rivera Muñozin visio. Ymmärrettävistä syistä, joulukuussa 2015 Pablo lanseerasi itselleen ja poplaulujensa esittämiselle hieman kompaktimman taiteilijanimen. Kotikaupunki Bergenin omien Bergenfestien vuoden 2016 artististipendi ennakoi jo tulevaa menestystä. Alunperin 2017 YouTubeen ladattu sinkkubiisi ”Everytime” saavutti lyhyessä ajassa miljoonia katselukertoja. Kyllä, miljoonia. Norjasta käsin, eikä tekijä ollut edes täysikäisyyttä saavuttanut jantteri. Ilmiö oli valmis. Toukokuussa 2017 ilmestyi esikois-EP, kuusibiisinen ”Roy Pablo”, ja viime lokakuussa sen seuraaja ”Soy Pablo”. Voi Pablo, miten upeita poplauluja syntyy koko ajan, onko jo keväällä aika vielä yhden EP:n (ennen pitkäsoittoa), ja onko sen nimi Toy Pablo?

Boy Pablolla oli ilo ja kunnia avata rockvuosi 2019 kaikkien aikojen ensimmäisellä Suomen keikallaan, ja tämän rundin ainoalla sellaisella myös. Helsingin Tavastialta, jonne keikalle päästäkseen Pablo oli sentään onnekkaasti jo täyttänyt 18, matka jatkui Tukholman ja Tanskan kautta koti-Norjaan. Pablon kesän festarikalenteri on vielä julkistamatta, mutta kovin vaikea olisi esittää hämmästynyttä, jos sieltä joku Pajukon vetokin löytyisi. Tyyliin Sideways tai Flow. Ei, pliis, älkää tuoko näitä nuoria miehiä Flow’n näyttäytymiskekkereihin, menevät ihan hukkaan siinä ahtaassa vellonnassa. Niin, ellei peräti näin, mutta yhtäkaikki Boy Pablo järkkäsi bändeineen niin laadukkaan vuoden avauksen, että vastaavaa on taas haettava useamman sellaisen takaa. Koettiin hillittömän kova popillansuu vain väljästi kansoittuneella, ja tänään upeasti soineella Tavastialla. Kerrankin ei tullut pakonomaista tarvetta tunkea pro-korvatulppia aivokurkiaiseen asti. Muutenkin oli tunnelma erittäin kohdakkain. Yleisö, nuori ja naisvoittoinen, osasi käytännössä koko tuotannon ulkoa, eikä oikeastaan yksikään biisi aiheuttanut ”mikä tää nyt olikaan”-päänpyörittelyä. Sikäli toki helpohkoa, että Boy Pablon levytetty tuotanto käsittää vain alle 20 biisiä ottaa haltuun.

Näyttökuva 2019-1-16 kello 20.08.12

Edellä mainittu seikka johti siihen, että koko keikka encoreineen kellotti vain 70 minuuttia aika tarkalleen. Ja uskokaan kun sanon, aika ällistyttävän harvoin toivoo, ettei tämän vielä tarvitsisi päättyä. Erittäin paljon sanottu teini-ikäisestä jäbästä, joka on kolmessa vuodessa singonnut itsensä lukion yhteiskuntaopin tunneilta soittamaan Thaimaahan, Taiwanille, Filippiineille, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Ja homma on vasta ylöslämmittelyvaiheessa. Tätä on nykyaika.

Boy Pablon levytettyä tuotantoa vaivaa mielestäni sanalla sanoen munattomuus, alakerran puute, tunnelmien puute. On yhtäkuin opastavan tuotantokäden, kaitsijan puute. Mutta livenä Pablo bändeineen pääsikin yllättämään, kuitenkin pikku skeptiikalla itsensä valelleen keikkakävijän, joka oli enemmän tai vähemmän varautunut näkemään ”vain” komeettamaisen popilmiön. Kirjoittamillaan biiseillä, ja koko bändin (joka koostuu neljästä Pablon ihan konkreettisesta lukioluokan kaverista) rennon avoimella otteella, matka voi olla pitkäkin. Jos nyt jo itäisessä Aasiassa odotetaan kieli pitkällä pitkäsoittoa ja uusia rundeja, niin ihan hyvin on jässikällä pulla uunissa. Keikalla nimittäin myös nuo levyiltä uupuvat asiat, kuten nyt vaikkapa temmon vaihtelut, botne ja muna, löytyivät. Syntyi hillittömän laadukas, hauska, tunnelmallinen ja kompakti pophetki Pablon lahjakkuuden ympärille kietoutuen. Bändin hassuttelu ja erittäin epärocktähtimäinen itseironia oli jotain, mitä soisi näkevänsä välillä maturoituneemmaltakin rocktahkon kiertäjältä. Välillä heitettiin viisiääniseksi acapellaksi ja välillä tykitettiin vuorotellen crazyt breakdancemuuvit.

Mielenkiintoista sinänsä, Aasian keikat Pablo on lähestulkoon avannut kakkos-EP:n jalan alle menevällä hittiraidalla ”Dance, Baby!”, mutta nyt se säästettiin aivan loppuun settiä. Ja niinhän tuo toimi nimensä mukaisesti toki täälläkin. Mutta että settilistoja tutkimalla näyttää, että Itä-Aasiassa on yritettävä sinne jalan alle aiemmin, heti alussa. Ehkä pohjoisen yleisöt eivät olekaan ihan niin jähmeitä, kuin yleisesti luullaan. Pablon ehdottomasti paras biisi on ”Ur Phone”, samaiselta viime vuoden pikkukiekolta, se helkkyy taivaallisen ilmavana 90-luvun kultavuosien brittipoppina. Muutenkin Boy Pablo piti ikkunaa auki kyseiseen aikakauteen, sen biiseissä kuuluu Travis, Verve, James, Cornershop ja ne kaikki kymmenet upeat ajan bändit, mutta silti Pablolla on oma ote. Ja mitä sitten, jos ”TKM”-biisin johtosävelmä ei välttämättä olekaan ihan sataprosenttisesti oma, kaikki on jo tehty miljardi kertaa. Ja jos nuorisolaiset löytävät jonkun asiallisen Norjan pojan kautta kultakauden Britpopin, vaikka ihan vahingossa, niin täällä päässä nousee lippu salkoon. Keikan kohokohtia illan yleisölle olivat jo mainitut, etenkin sinkkuhitti ”Everytime”, joka itseasiassa on Pablon kirjoitustalentilla aika keskinkertainen biisi, mutta olisi silti aikoinaan vaikkapa The Verven kevyenä kesäsinglenä myynyt iisisti kryptoniittia. Toki siihenkin biisiin bändin mainiot sovitukset toivat paljon levyversiota enemmän lisäarvoa, varsinkin tanakkalyöntisen lukiokamu Sigmundin rumpalointi ryyditti monet biisit uusiin ulottuvuuksiin, niiden core, ydin, juju, juttu tuli paremmin livenä esille, niistä tuli parempia. Niinkuin nyt vaikkapa lyhyenä soinut ”T-Shirt”, joka pelkästään todisti että (konkreettisesti) college rock elää ja voi hyvin, eikä ihme että Boy Pablo on näin nopeassa tahdissa päässyt jo rundaamaan vaikeasti määriteltävän lajityypin kultamaahan. Brittipopin ja Amerikan power popin lisäksi Pablon tuotanto on vaikuttunut kasarin alun syntikkapopista, ja paikoin New Wavesta, kuten nyt vaikka upeasti kulkenut ”Losing You” todisti. Hyvä Pablo. Täältä irtoaa ekan Suomen keikan perusteella lopputorkkaan ihan vaivatta arvosana eximia cum laude approbatur. Kiitos Live Nation, rockvuosi on avattu, ja kovalla laadulla. Tavastiallakin on nykyään jotenkin erityisen kiva käydä, varsinkin kun harjaantuneella keikkaintuitiollaan osaa poimia oikeat illat. KG

Mew (dk), Lydmor (dk) @ The Circus, Helsinki 07.12.2017

Vakilukija tai kestotilaaja tietää, kuinka kohtuullisen moni tämän median keikkaraportti on päättynyt toteamukseen, että nämä ja nuo ja nämäkin, on joskus tilaisuuden tullen nähtävä ja katsastettava uudestaan. Pitkästä aikaa tuli nähtyä bändi, jolle kertakatsastus riittää aivan mainiosti, varsinkin kun katsastuksen laatu osoittautui siksi, miksi osoittautui. Tanskan indie/dreampop/proge/post-suosikki Mew’n maine kovana livebändinä ja ahkerana kiertäjänä on toki kiirinyt orkesterin edelle. Suomessakin bändi on rampannut hyvää tahtia, viimeksi Mew nähtiin menneen kesän Ilosaarirockissa. Tänä vuonna bändin toi Suomeen peräti siis kahdesti ”Visuals”-albumin maailmankiertue, kiekkohan ilmestyi huhtikuussa. Ei ollut myöskään Helsingin The Circuksen loppuunmyydyn keikan tinnitus ehtinyt laantua, kun jo seuraavana aamuna uutisoitiin Mew’n tulevan ensi kesän Tammerfestiin.

Tanska-illan avasi Mew’n maannainen Lydmor. Nainen, kannettava tietokone ja sekvensseri. Täsmälleen ilmoitettuun aikaan eli klo 20 settinsä aloittanut Lydmor vaikutti alun osuuttaan hyvinkin kiireiseltä, koneen ja laulun vuorottainen hallinta ei kaikin kohdin tahtonut sujua. Syykin selvisi ensimmäisissä pidemmissä välispiikeissä, Jenny Rossander, niinkuin Verovirasto ja postinkantaja häntä ilmeisimmin kutsuvat, kertoi olleensa ennen keikkaa suunnattoman jännittynyt, ellei peräti peloissaan. Syitä emme koskaan saaneet täsmälleen tietää, mutta Jennyn vuosia jatkuneella Mew-diggailulla ja bändin paineita aiheuttaneella, tärkeällä rundin päätöskeikalla lienee osuutta asiaan. Lydmor sai juonesta kuitenkin kiinni yleisön ystävällisellä kannustuksella ja suoriutui 35-minuuttisestaan vallan mainiosti. Tiski ajoi Lydmorin konebiittiä tässä vaiheessa jo niin kovaa, Circuksen trussit helisten ja kilisten, että kokenut keikkakävijä vääjäämättä arvasikin, mitä tuleman pitää. Eli paskaa soundia suurimmaksi osaksi iltaa, ja sitähän saatiin.

Alun settiä, kun Lydmorin esityksessä oli joku hiljaisempi hetki, erotin lähimmältä baaritiskiltä yhden sanan: ”Björk”. Totta, kolmisen ensimmäistä biisiä ei olisi voinut olla enempää björkiä, rajuina ja yhtäkkisinä purkautuvine tanssiliikkeineen, skandiaksentteineen ja fraseerauksineen. Björk on tehnyt hienoja asioita popmusiikissa, mutta koska Björk on ne jo tehnyt, ei niitä tarvitsisi muiden enää tehdä. Lydmor kertoi asuneensa viimeisimmät muutamat vuodet Kiinan Shanghaissa ja laatineensa siellä uutta musaa uudella innolla. Kaksi Kiina-kauden biisiä onneksi veikin björkmielikuvat mennessään ja antoi tilan Lydmorin omemmalle ilmaisulle. Upea ”Claudia” ja vielä hienompi ”Money Towers” jyskivät mainiosti ja mieleen nousi jopa niinkin kova nimi kuin Zola Jesus, ja tämä on toki paljon sanottu. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että Lydmorin lopulta ihan mainioksi kääntynyt lyhykäinen setti oli ehdottomasti illan parempi, dynaamisempi, musiikillisesti haastavampi ja mielenkiintoisempi. Nyt tiedän.

mew-424x600

Jo toinen keikka lyhyen ajan sisään, jonka tiski pilaa. Enkä nytkään puhu baaristiskistä. Niiden toiminnassa ei Circuksessa ole suurempaa moittimista ja paikka muutenkin periaatteessa edelleen täyttää kansainväliset kriteerit rockluolana. Olen ollut omiaan myös puolustamaan Circuksen soundia, enkä vieläkään oikein muuhun suostu, nyt vain miksaustiskillä valahti homma sikäli sisäreisille, että (onneksi) harvoin kuulee. Takaportaan tietotoimistosta sain ymmärtää, että bändi oli soundcheckissä vetänyt kaksi biisiä, joista jälkimmäinen oli tänään varsinaisen setin toiseksi viimeinen lanaus, eli ”Apocalypso / Saviours of Jazz Ballet” (saatan hyvinkin palata näihin tekotaiteellisiin otsikoihin tuonnempana). Ja kuinka olla, juuri tämä soundcheckissä tyhjälle salille vedetty biisi kulminoi illan karmeuden. Se soitatettiin jo niin kovaa, ja niin puuroisesti, että en muista pitkään aikaan kuulleeni. Muistanpa, Eestissä joulukuussa 2008 Rakveren koripallohallissa, kun Norjan raskasprogeilijat Enslaved kuulosti särkijän läpi ajetulta Kurskin panssaritaistelulta 1943, kylkeen lyötynä vielä hallikaikua viiveellä. Sitä ei kestänyt selvinpäin, ja oli myös mentävä tiskille huutamaan enkuksi, että tee jotain. Mutta kaveri ei tietenkään kuullut. Muistelen jonkun vaakasuuntaisen käsimerkin tulleen paremmin ymmärretyksi.

Yhtäkaikki, tarkkailin nuoria kauniita Mew-faneja ympärilläni. Kellään ei tuntunut olevan hätää. Monilla toki asialliset korvatulpat, mutta ei suinkaan kaikilla. Olinko se vain minä? EN ollut. Mew’n keikan sössi miksaaja, bändin oma, ja lopussa basisti Johan Wohlertin oikein nimeltä varta vasten esittelemä ja kiittelemä. Järkyttävää touhua. Tätä kaveria bändi on roudannut mukanaan noin 30 maahan tälläkin kiertueella. Kyllä, käyn relatiivisen paljon edelleen keikoilla. Kyllä, kuulen niitä suht paljon, hyvinkin erilaisissa paikoissa. Kyllä, olen ollut keikalla siis ennenkin. Kyllä, olen avarakatseinen rockmusiikin lajityyppien suhteen. Kyllä, tiedän miltä linjalta bändi parhaimmalta todennäköisimmin kuulostaa. Miksaajan linjalta kohti lavaa, silloin kun hanikoissa on hereillä oleva ammattimies, jonka Levikset ei kastu siitä, että on kiertueen päätöskeikka ja kohta saa kaljaa. Että nyt luukutetaan, kun tää päättyy tähän. Olen myös tottunut kovaäänisiin keikkoihin, mutta jos Motörhead soitti ”kuulaammin” Kaapelitehtaalla aikoinaan, niin jotain meni tänään mönkään.

Kolme ensimmäistä encorea kuuntelin parven alta, pääbaaritiskin tuntumasta. Ja heti kuulosti paljon paljon paremmalta, suorastaan hyvältä. Mutta se ei ollut se kuulokuva, josta miksaaja itse tänään nautti, plus että noille sijoille mahtuu koko klubillisesta viitisen prosenttia. Eikä se ole se kuulokuva, baaritiskiltä parven alta, josta suostun juuri minkään artistin kohdalla maksamaan 40 euroa, tai pahimmillaan täälläkin puolet enemmän.

Kaikkihan alkoi ihan lupaavasti, vartin verran ilmoitettua myöhemmin. ”In A Better Place” tuoreelta ”Visuals”-albumilta on ihan tehokas keikan avaaja. Eikä äänenpaineesta kannata lausua ekan stygen aikana juuri minään iltana mitään. Kakkosena kuultu ”Special” meni jo puuroksi, ja loppu on äänentoiston lähihistoriaa. Muutakin mieltä saa olla, mutta tämä blogi ei käsittele muita mieliä, ainoastaan henkilökohtaista. Parhaiten alulla settiä erottui ja kulki ”Satellites”. Myönnän, omat korvatulpat olivat jääneet himaan, olen niiden ahkera ja tottunut käyttäjä. Mutta riittävän monta empiiristä pikkusormen korvakäytävään työntämistä myöhemmin totesin, että ei jäänyt tulpattomuudesta kiinni tänään.

Mew tykkää soittaa isosti, se on stadionbändi. Mutta stadionbändinkin pitäisi osata soittaa klubeilla, mikäli soittaa klubeilla. Jännityksellä odotin räjähtääkö ensin ainoa ja viimeinen daijuni, Circuksen PA, vai Mew’n keppimiesten piukea into, kova oli silminnähden halu soittaa vielä isommin, massiivisemmin, kovempaa. Väliin kosketinsoittaja Nick Watts tarttui toiseen kitaraan, eikä onnistunut tuomaan musiikillisesti mitään lisää lavalle, ainoastaan yhä pahemmin puuroutuvaa äänivallia. Väliin Wattsin kiipparit saatiin kuulostamaan ihan asiallisilta, mutta liian kovaa niitä ajettiin kitaraseinää vasten. Volyymin nostaminenhan on loputon kierre, kun siihen lähtee, aina jokin soitin tahtoo hukkua. Wattsin sekvensseripörinät kuulostivat kautta linjan kammottavilta, vain pianosoundit tulivat asiallisesti läpi.

Merkittävää on myös, että soundi paheni kohti setin loppua, eikä niin saisi koskaan käydä. Loppupäässä kuultiin myös rauhallisempia biisejä, peräti suvantojakin muuten Mew’n hyvinkin puuduttavassa biisimassassa, kuten uutuusplatan ”Carry Me To Safetyssa”, jonka aikana ensimmäistä kertaa kuulin itseni sanovan sanan dynamiikka. Biisin erittäin Pink Floyd-mallinen kertosäe on yksinkertaisesti hienoa kertsinkirjoitusta ja olisi ansainnut kuulostaa paremmalta. Niinkuin koko keikkakin toki, ja bändi, joka sinänsä hoiti leiviskänsä kunnolla. Iltaa pelasti paljon taustakankaalla pyörineet ja varsin kunnossa olleet visuaalit, joiden toki tämännimisellä rundilla pitääkin olla kunnossa. Pitänee palata antamaan Mew’lle mahdollisuus nimenomaan levyiltä, niiltä olen löytänyt hatarammallakin tutustumisella paljon nyansseja ja mainittuakin dynamiikkaa. Livenä jokainen biisi tuntui alkavan hätäisen lyhyellä kitaraintrolla, sitten täysi hööki päälle ja lopetus kuin seinään. Kaksi kolmasosaa keikan alusta kaikki biisit näin. Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/mew/2017/the-circus-helsinki-finland-63e05a67.html

Circuksen ilta ei kuluvaa ja loppua kohti hiipuvaa rockvuotta onnistunut pelastamaan tai parantamaan, onpahan ollut heikko, kuiva ja ankea livevuosi. Vaikka toki merkittävää ja hyvääkin on tullut nähdyksi. Uutta ja parempaa kohti siis. Jos puolellekaan vuoden 2018 merkittävistä keikoista ihminen venähtää, niin kaikki hyvin. KG

Sundara Karma (uk), Death Hawks @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 01.09.2017

Radiohead esiintyi Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa 29.8.1995. Bändi oli promoamassa saman vuoden maaliskuulla ilmestynyttä kakkosalbumiaan ”The Bends”. Radiohead oli tuolloin toki jo kovissa nousuissa, ja brittiläisen musiikkimedian seuraavaksi isoksi läpilyöjäksi aateloima, mutta täälläpäin vielä monelle vain nimi muiden joukossa, eikä todellakaan kovin tunnistettava sellainen. Juhlaviikot oli aikaansa edellä, ja kukaan valveutuneemman pään paikallaolleista tuskin koskaan keikkaa unohtaa. Oli konsertti sitten aikalaistarinoiden jälkihehkussa hyvä tai ei, mutta merkittävä se oli. Kesän 1995 (tai no, ihan viimeistään ”Ok Computer”-albumin 1997) jälkeen Radioheadilla ei ole Huvilateltan kokoisiin intimiteetteihin ollut enää mitään asiaa, vaikkakin ehkä ajoittain tarvetta ja halua.

Kesän 2017 ohjelmistoonsa Juhlaviikot oli niinikään kaukaa viisaasti napannut brittiläisen musiikkimedian hehkuttaman lemmikin, bändin joka on kotimaassaan todella kovissa nousuissa–ja kenties tällä ensimmäisellä Suomen keikallaan myös viimeistä kertaa nähtävissä läheltä, intiimisti ja (täällä meillä) puolituntemattoman bändin statuksella. Neljän nuoren miehen orkesteri tulee Englannin Readingista, on ollut kasassa seitsemisen vuotta, ja kyllä, kerrankin on oltava valtaosan brittimediaa kanssa samaa mieltä—Sundara Karma on sensaatio. Sanoisin näin, vaikka bändi olisi Huvilateltan kalsassa loppukesän illassa heittänyt vähän heikommankin keikan. Nyt toki veto ei sitä ollut, vaan energinen, kompakti latinki. Sundara Karma on parikymppisten jäbien bändinä, jolla on allaan vasta yksi albumi (tammikuussa julkaistu ”Youth Is Only Ever Fun In Retrospect”) stadioneille ja maailmanvalloitukseen valmis. Sen jokainen nyt Helsingissä soittama biisi on isoille areenoille kuin luotu, mutta myös radioiden puhkisoitettavaksi.

Sundara Karma (sanskriittia, ”kaunis karma”) on kuin olisi lyöty yhteen Bruce Springsteen, David Bowie, U2 ja vielä yksi nimi, josta hetken kuluttua lisää. Vieläpä niin, että edellämainituista, omillaankin aika tärkeistä ja osaavista rockin historian nimistä on otettu parhaat puolet. Solisti ja komppikitaristi Oscar Pollock on kuin nuori Bowie, tai vaikkapa kuin nuori Ian Hunter, miten vain. Jantterilla on kertakaikkiaan komea ja kantava lauluääni, josta Sundaran toinen toistaan upeammat biisit saavat lisäsyvyyttä. Kermanvaaleassa puvussaan ja liuhuletissään Pollock on myös matkalla ihan oikeaksi rocktähdeksi, kaikki eleet ja välipuheet viittaavat siihen suuntaan (”Thank you for your very warm welcome. I guess.”) Springsteen-mytologiasta bändi on, ketään matkimatta, omaksunut laulujen kasvattamisen isoiksi eepoksiksi. Joku brittimedian edustaja totesikin, että todella moni Karma-biisi voisi periaatteessa olla Pomon ”The River”-albumin sessioista. Iso väite, mutta mytologiaan jonkin verran vihkiytyneenä, olen samaa mieltä. Eeppisten biisirakenteiden lisäksi matalalta jynkkäävä livebasso ja yksinkertaisen rumpusetin todella massiivinen soundi linkittävät Sundara Karmaa paitsi edelleen Springsteeniin, myös U2:een. Moni biisi illan settilistasta olisi niinikään voinut olla ”The Joshua Tree”-kauden Uukkareilta. Itse vihaan vertailua, joka rockmediassa aika usein lähtee käsistä ja päätyy hedelmättömänä reisille, mutta välillä on ihan pakko, jotta kokonaiskuva kirkastuisi.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt10

Oscar Pollock / Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karman esikoiskeikka Suomessa ei ollut kovimpia koskaan näkemiäni vetoja, mutta se oli todella erinomainen nykäisy nuorelta bändiltä, josta (sanoinko jo) kuullaan vielä paljon lisää. Oli oikein, että bändi aloitti vartin ilmoitettua myöhemmin. Yleisö ehti ottaa juuri sen yhden perjantaisen janojuoman lisää, ja olla ehkä naksun verran vastaanottavaisempi, vaikka suoranaisesta riehaantumisesta voidaan puhua vain aivan hetkittäin, ja eturivissä, mutta hyvä että edes siellä. Oli aivan oikein, ettei Sundara suostunut soittamaan encoreita, asia tehtiin keikan loppupäässä aivan selväksi etukäteen. Ja oli aivan oikein, että bändin veto kellotti vain kolmisen varttia. Kumpi oli tänään itselleen oudossa ympäristössä, bändi vai yleisö? Ehkä hiukan kumpikin. Sundara Karma on tottunut albuminsa promokiertueella täysiin tupiin, loppuunmyytyihin iltoihin, ja todella paljon nuorempaan yleisöön, kuumana vellovaan eturiviin. Monissa kaupungeissa bändin keikka on jouduttu siirtämään isommalle areenalle valtavan kysynnän vuoksi. Mutta toki, jos koko maailman valloittaminen, ja todella isoksi tuleminen on mielessä, on opittava kohtaamaan myös erilaisia yleisöjä. Myös kylmiä, itseään iäkkäämpiä, suomalaisia, juhlaviikkoisia, ja monia muitakin.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt03

Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karma soitti (laskujeni mukaan) 14 biisin settilistansa läpi kompaktisti, ilman turhia sooloiluja ja albumilta tuttujen mittojen venyttämisiä. Viimesyksyisen EP:n radiohitti ”Loveblood” sai aloittaa koko homman. Kakkosena kuultu ”Olympia” osoitti jo bändin tukevan nojan koko brittipopin historiaan. Mutta nuorten miesten kunniaksi on sanottava, että he seisovat omillaan, jalostaen ja hyödyntäen. Sundara Karma ei kuulosta häiritsevästi retrolta, eikä miltään olemassaolleelta bändiltä erityisesti. Siinä, jamppareiden terävän biisikynän lisäksi, lepää alussa mainitun sensaation siemen. ”Flame” soi setin alkupäässä, kenties koko biisilistan komeimmin. Kitaristi Ally Batty nousi kuin vaivihkaa keikan aikana, huomion ollessa alussa todella paljon energisessä solisti Oscarissa, bändin eittämättömäksi kakkosmieheksi. Batty toimitti kaikkiin biiseihin ahkerasti stemmalauluja ja myös perkussioita, välillä Battyn ruudussa piti jopa vähän kiirettä. Mutta ennenkaikkea, ja nyt tullaan tähän. Big Country-kortti pelipöytään, Stuart Adamson mainittu. On kyse sitten täysin tietoisesta seuraamisesta tai ei, mutta ei ole kysymystäkään, missä Ally Battyn kitarismin juuret ovat, ja että kuinka tärkeää kaikki se työ oli koko brittirockin tulevaisuudelle, jota Stuart Adamson etenkin lyhyellä, mutta intensiivisellä The Skids-kaudellaan teki. Jälki oli lähtemätön, tietävät nuoret jässikät sitten äitibändejä edes nimeltä tai eivät. Varsinkin, kun Ally Batty tarttui keikan loppupuolella e-bow’hon ja ulvotti, oli kuin olisin kotiin tullut. Vihdoinkin on löytynyt nuori brittikitaristi, joka edes yrittää seisoa lähellä saappaita, joiden resorissa lukee Stuart.

Vivienne” oli äärettömän lähellä olla keikan kovin veto, aika tarkalleen puolimaissa, mutta kyllä se sitten kuitenkin oli illan kolmanneksi viimeisenä kuultu ”The Night”, erittäin uljas ja erittäin Bruce Springsteenin hengessä rullaava sydänmaiden iso rockbiisi . Ja kyllä, Pomollahan on (sattumoisin) samanniminen merkkipaalu laulukataloogissaan itselläänkin. Illan päättivät bändin iso hitti ”Happy Family” ja vielä ”Explore”, ei encoreita, ei myönnytyksiä. Sundara Karma oli tänään ehkä itselleen aika vieraassa paikassa ja ennenkaikkea, kuten todettua, vieraan yleisön edessä. Tuntui kuin sillä olisi ollut hiukan kiire pois lavalta. Vai onko Sundara Karman rocktähteys nupullaan tässäkin, jätetään nälkää, ollaan vaikeammin tavoitettavissa kuin nuorten muusikon(melkein)alkujen olettaisi olevan.

Jos Huvilateltassa 29.8.1995 olleet muistelevatkin kaiholla ainutlaatuista keikkaelämystään, ehkä mekin nyt paikalle vaivautuneet tiedämme 10 vuoden päästä jotain erittäin speciaalia Suomen konserttihistoriasta. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.

Illan avasi omalla 50-minuuttisellaan kotimainen Death Hawks, jonka onnistuin nyt näkemään ensimmäistä kertaa täysimittaisella vedollaan. Olin aiemmin nähnyt bändiltä vain yhden biisin mittaisen otannan. Hollannin Roadburn Festivalinkin kanonisoima kvartetti (tänään tosin perkussionistilla ja taustalaulajalla vahvistettuna, mutta kuinka tarpeellisesti, jäin miettimään) kiertää ahkerasti maailmalla, ja rutiini näkyy.

huvilateltta2017_deathhawks_joonas_brandt01

Death Hawks. Kuva: Joonas Brandt.

Death Hawks on kieltämättä mielenkiintoinen bändi, mutta viisikymmentäminuuttinen alkoi kyllä vääjäämättä toistaa itseään. Bändin selkärankana toimivat Tenho Mattilan koskettimet ja saksofoni, ne tekevät Death Hawksista paikoin erityisen ja huomattavasti vähemmän kuolevaisen orkesterin. Omaan makuuni DH ei ole riittävän psykedeelinen (maailmassa on nimittäin ollut ihan oikeastikin psykedeelisiä bändejä, ja on yhä), eikä riittävän jumittava. Toisaalta, jos oli pääbändi tänään itselleen hiukan vieraassa ympäristössä, niin oli Death Hawkskin. Se on klubibändi, eikä sen tunnelmointi tule taidefestivaalin telttakeikalla parhaalla mahdollisella tavalla läpi. Ehkä Sundara Karmankin isot biisit tulevat vuosien mittaan entistä paremmin läpi isojen ja vastaanottavaisempien yleisömassojen edessä, isoilla stadikoilla. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.  KG

 

Liam Gallagher (uk), The Cardigans (swe) @ The Tall Ship Races Music Festival, Linnanpuisto, Turku 21.07.2017

Tapasin Noel Gallagherin Lontoon Sohossa vuosia sitten. Kohtaaminen oli lyhyt, kuten arvata saattaa, ja varsin small talk-painotteinen. Silti, armottomalle rockmytologistille tapaaminen oli enemmän kuin ikimuistoinen, ja tapahtui vieläpä Wardour Streetin puolimaissa (mainion The Moon and Sixpence-pubin edustalla), eli ihan kulman takana siitä kohdasta, missä Oasiksen kakkosalbumin ”(What’s The Story) Morning Glory?” kansikuva oli otettu (80 Berwick Street). Oasis sensijaan jäi aikoinaan näkemättä, kuinka ollakaan. Suomessa bändi vieraili vuoden 2000 Ruisrockissa, ja itse onnistuin tokikin olemaan jossain muualla. Kuinka olla. Joten, kun Gallagherin Oasis-veljeksistä sen toisen, Liamin, ensimmäisen soolokiertueen Suomen keikka varmistui Turkuun, vaihtoehtoja paikallaoloon ei saatu eikä annettu.

Tall ships fest logo

Oasiksen jälkeenhän Liam pyöritti Beady Eye-bändiään 2009-2014. Se julkaisi kaksi albumia, ja pantiin sitten jäihin. Tulevan lokakuun 6. päivä julkaistaan kuitenkin vasta Liamin ihan oikea ensimmäinen sooloalbumi, ”As You Were”. Albumilta on ulkona kaksi singleä, ja plattaa ennakoiva kiertue on täydessä käynnissä. Suomea ja sen Turkua siunattiin todella harvinaisella herkulla, Liamin veto Tall Ship Races-purjelaivatapahtuman yhteydessä oli ainoa keikka näillä edes nurkin, täältä kiertue suuntasi Pariisin kautta Aasiaan. Ja lähimmilläänkin Liam nähtiin tosiaan kesäkuussa Norjan Bergenissä, eli ei siis ollenkaan lähellä.

Oi aikoja, oi tapoja. Oasis oli 90-luvun puolenvälin huitteilla tyyliin maailman suurin rockbändi, nyt Liam Gallagherin tähdittämä ilta ei myynyt ennakkoon loppuun. Osasyynä varmasti se, että illan muut artistit tuntuivat varsin hätäisesti valikoiduilta, kesä on täynnä massatapahtumia valua jo korvista ulos, ja että Turussa oli kyseisenä perjantaina paljon muutakin sutinaa. On taatusti niin, että isot tapahtumat syövät toisiaan. Järjestäjä oli myös uhkarohkeasti sijoittanut Liamin soittoajan todella myöhään ajankohtaan, alkamaan peräti vasta 00.20, joten ihan hirvittävän kaukaa ei porukka tohtinut matkaan lähteä, Turun kaikki hotellit oli varattu umpitäyteen jo viikkoja ennakkoon, ja viimeisten huoneiden hinnat seilasivat häkellyttävän ja naurettavan välillä.

Illan Turun linnan valvovien silmien alla, sataman viereisessä Linnanpuistossa olivat avanneet kotimaiset artistit jo varhain iltapäivällä. Liamin varsinaisesti lavalle lämmitellyt ruotsalainen The Cardigans sai soittovuoron juuri kun kesäehtoo alkoi pätevämmin hämärtää, eli 22.20 aikatavalla minuutilleen. Jönköpingin poplähettiläs niinikään oli ollut aina näkemätön bändi, vaikka se suosionsa huippuaikoina ramppasikin Suomessa aina kun kissaeläimiä ristittiin. Ei sillä, bändi oli aina ollut tarkoitus suorittaa, mutta mikään pakollinen nähtävä se ei koskaan tuntunut olevan. Orkesterin setistä jäi nytkin kuulematta muutamat ensimmäiset biisit, kun lähtö alakaupungista hiukan venähti. Mutta hyvin pääsi tässäkin vaiheessa Cardigansien kyytiin, bändi osoittautui kertakaikkiaan kovan luokan ammattimaiseksi keikkakoneeksi, ja jos pystyssä pysyvät, saanevat uudenkin otannan. Keikan kestäessä nimittäin alun omakohtainen pikkuruinen skeptiikka vaihtui muutaman täsmäiskupoppisbiisin aikana hienoiseen innostumiseen, ja loppumaku ruotsalaisten vedosta olikin äärettömän positiivinen. Hieno bändi, jotain sen hienoudesta kertoo pari asiaa: The Cardigans soittaa alkuperäisessä kokoonpanossaan vuodelta 1992, ovet eivät ole paukkuneet. Ja toisaalta, bändi ei ole julkaissut mitään uutta vuoden 2006 jälkeen, ja on silti näin vetreä, raikas ja ajankohtainen. Eikä se edes keikkaile kovin tiuhaan nykyään, siksi tämänkaltainen suvereniteetti nostattaa hattuni.

The Cardigans on hyvä esimerkki siitä, että bändin radiohitit eivät suinkaan aina ole parhaita biisejä. Ne nyt sattuvat olemaan levy-yhtiöpomojen valitsemia sinkkujulkaisuja, jotka tietyssä suosion vaiheessa lähtevät armottomaan radioasemarotaatioon, ja sen jälkeen ne tulevat meiltä monesti pakkolapioituina suusta ja korvista ulos. Kuten nyt vaikkapa ”Lovefool” ja ”My Favourite Game”, joiden kuuleminen vihdoin livenä ei tuntunut yhtään miltään. Harmi että alussa vedetty ”Erase/Rewind” jäi nyt verrokkina kuulematta, olisiko se saanut kenties saman kyllästehitin kohtalon. Mutta ne muut potkivatkin sitten oikein kunnolla. The Cardigans soitti todella kuulailla ja erottelevilla soundeilla, kiitos tiskille. Eikä tämmöistä maailmanluokan voimapoppia oikein muilla kannata toki soitattaakaan.

Setin ehdottomat huippuhetket olivat järjettömän kaunis ”Rise and Shine”, sekä perättäin soitetut slotin loppupään ”I Want Some Fine Wine and You, You Need to Be Nicer” ja hituri ”Communication”. Kuten todettua, näin upeiden popkauneuksien jälkeen ei ”Gran Turismo”-albumin (1998) hittiraita ”My Favourite Game” tuntunut keikan päättäjänä enää juuri miltään. Ai niin, ja kesken setin laulaja Nina Persson tulkitsi säkeistöllisen verran iskelmäklassikkoa ”Itämaista rakkautta”, suomeksi siis, erikoisherkkuna maalle, jossa bändiä on aina isosti ymmärretty ja lämmöllä otettu vastaan, vielä silloinkin kun megasuosio on jo loistanut poissaolollaan. Perssonilla on varsinkin korkeammalle kurottaessaan todella sielukas ja kaunis ääni. Suomi-iskelmän klassikko taittui sykähdyttävän hienosti vain toisen kitaran säestämänä, Persson selvästi ymmärsi syvemminkin mitä lauloi ja fraseerasi aivan häkellyttävän natiivilla tavalla. Pitkälti tämäntyyppisellä biisilistalla The Cardigans tätänykyä esiintyy: https://www.setlist.fm/setlist/the-cardigans/2017/grona-lund-stockholm-sweden-33e644d1.html

Tuli tuossa alumpana kesää oltua muutamassa aika lähmäisesti ylöspannussa massatapahtumassa, vaikka toki niissäkin rockin ilosanomasta siinä sivussa päästiin nauttimaan. Mutta Live Nationin ahneiden hölmöilyjen jälkeen Turun Linnanpuiston Tall Ship Races Music Festival tuntui suorastaan lutuiselta ja intiimiltä tapahtumalta. Portilla kaikki sujui nopeasti ja oheistoiminnat oli sijoitettu ympäri puistoa lavan seutua häiritsemättä. Esiintymislavan ja anniskelukarsinan väliin mahtui juuri se joukko väkeä, joka siihen halusikin, bändit näki varsin läheltä ja pääosa porukoista ihan käyttäytyikin. Niin onneksi myös rockhistorian yksi legendaarisimmista kiukkuliisoista ja tuittiksista, William John Paul Gallagher, aka Liam

Toki Liam piti välispiikkinsä kylmäkiskoisen lyhyinä ja napakoina, mutta niin ne kannattaa 70 minuutin soittoslotissa pitääkin. Miehen maineen tuntien, ei silti jäänyt mitenkään kaltoinkohdeltu olo, musiikki toimi, bändi toimi, biisilista oli mitä mainioin. Jos joku haluaa kuulla tarinoita Liamin lapsuudesta Manchesterissa, kannattaa lukea muistelmat, keikoilla on hyvä soittaa musiikkia, se joskus artisteilta leppoisasti juttupäissään unohtuu. Lavan eteen pakkautunut yleisö oli menossa mukana isolla sykkeellä jo, kun tutuksi ja totutuksi muodostunut alkunauha, eli Oasiksen ”Fuckin’ In the Bushes” pärähti soimaan. Kahdella Oasis-klassikolla lähdettiin liikkeelle, ”Rock’n’Roll Star” ja ”Morning Glory”. Shortseihin ja vihreään armeijapusakkaan sonnustautunut Gallagher lauloi tunnusomaisesti alakautta ja etukenossa, kädet selän takana. Muutamissa biiseissä mies tarttui marakasseihin tai tamburiiniin, niinkuin on tapana ollut.

Kolmantena kuultiin tulevan sooloalbumin esikoissinkku ”Wall of Glass”, jonka porukka jo tuntui osaavan melkein ulkoa. Siinä missä veli Noel on koonnut High Flying Birds-bändiinsä entisiä Oasis-muusikoita ihan urakalla, soittaa Liam tuntemattomampien janttereiden kanssa. Mutta ei se haittaa, bändi soi rouheasti alakerrasta, silti erottuvasti. Vaikkakin pääbändiä ajettiin tänään kovilla volyymeillä, soundi pysyi mainiosti hanskassa.

As You Were”-albumilta kuultiin peräti seitsemän raitaa, vaikka se ei ole kaupoissa vielä yli kahteen kuukauteen. Näistä parhaiten toimi kahdeksantena vetona kuultu ”Chinatown”, käsittämättömän komea biisi, joka vertautuu jo syntyessään Oasiksen klassisimpiin hitteihin. Biisi on Liamin yhdessä tuottajansa Greg Kurstinin kanssa kynäilemä ja julkaistiin sinkkuna kesäkuun lopussa. Pitkään aikaan en voi sanoa odottaneeni yksittäisen biisin kuulemista livenä näin hartaasti. Toinen kohokohta tuoreelta levyltä oli ehdottomasti raskaalla kädellä louhittu ”You Better Run”, jossa kahden kitaran murina ja kellarikerroksen jynkkybasso toimivat tänään kenties komeimmin.

Omaksikin hämmästyksekseni illan tykein Oasis-raita, joita Liam bändeineen soitti siis kuusi kappaletta, oli kuitenkin kuulluista epäilmeisin ja vähiten kulunut, eli ”Slide Away”. Siinä bändin raskaskätinen toimitus oli just eikä melkein. Keikka päättyi pariin Oasis-raitaan, ensin ”Be Here Now” ja lopuksi tietenkin ”Wonderwall”, jonka Liam tutusti tulkitsi vain toisen kitaran ja rumpalin perkussioiden tukemana. Loppuun asti kompaktisti, ei pitkiä sooloja, ei pikkupuheita, ei umpiturhaa yleisön laulattamista, eikä ennenkaikkea encoreita; 13 biisin ihailtavan napakka setti, ja pois. Eli näin napakka: https://www.setlist.fm/setlist/liam-gallagher/2017/linnanpuisto-turku-finland-3be5a448.html

Nyt on molemmat Gallagherin lahjakkaat veljekset nähtynä, eri tavoilla tosin. Seuraavaksi pitää kärkkyä vimmatusti mahdollisuutta kokea lavalla Noel Gallagher’s High Flying Birds. Toki Oasiksen paluustakin haaveillaan, mutta muut tekevät sitä jo niin hengästyttävän paljon, että voin itse käyttää aikani paremminkin, kuten vaikkapa ihan olemassaolevien bändien näkemiseen. Työnsarkaa nimittäin riittää. Mutta kiitos Turun, nyt tuli kuitatuksi hyvinkin laadukkaassa illassa samalla kertaa kaksi erittäin keskeistä 90-luvun popnimeä. Turku on muuten Suomen hienoin kaupunki, mutta jos tunnette turkulaisia, niin älkää tätä nyt niille kertoko. KG

 

Foo Fighters (us), Biffy Clyro (uk), The Kills (uk/us) @ Rock The Beach, Hietaniemi, Helsinki 19.06.2017

Aivan hirveästi paljon skeptisemmin ei voi massatapahtumaa enää lähestyä, kuin mitä tulin lähestyneeksi Foo Fightersien keikan ympärille punottua Helsingin Hietaniemen Rock The Beach-jamboreeta. Paitsi että, ensi viikolla Guns’n’Roses soittaa Hämeenlinnan Kantolassa yli 53 000:lle, joten sinnekin oli hiukan muistettava laatuluokan skeptiikkaa säästellä. En ollut koskaan aiemmin ollut rockin kuulossa Hietsun uimarannalla, ja Rock The Beachissa viimeistään ymmärsin, miksi en. Uimaranta on uimaranta, se toimii parhaiten niin, että pannaan ”purukumi poskeen paukkumaan, uimahousut jalkaan vaan”, otetaan eväät mukaan, palvotaan pilvettömältä taivaalta poraavaa arnoldia ja pulahdellaan. En tiedä, kuka aikoinaan keksi, että tänne saa ihan mainiosti sijoitettua rockfestarin, mutta idea oli sanalla sanoen luokaton. Kaareutuvan vesirajan ääreen ahtauteen tungettu tapahtuma oli onneksi pitkällä tauolla, mutta teki nyt paluun, koska FF haluttiin Suomeen, eikä pääkaupunkiseudun parkkipaikkoja tai sänkipeltoja ollut vapaana. Eikä siinä, hienoa että Foo Fighters saatiin maahan 6 vuoden kuuliaisen odotuksen jälkeen. Luettelen samalla muutkin hyvät asiat: sää (ei olisi enempää voinut kesäkuussa toivoa), tapahtuman nopea ulostaminen pääbändin lopetettua, pahimman urpoilun ja ördän poissaolo, hyväntuulisuus ja väkivallattomuus, iltaa kohden rauhoittuneesta sivutuulesta huolimatta aivan häkellyttävän hyvä pääbändin soundi, äärettömän mukava baarihenkilökunta, sekä ihan oikeasti tämän hetken maailmassa edes hitusen varmempaa oloa tuova poliisin vahvennettu läsnäolo.

Luettelen huonot asiat: kotimainen, vasemmalla kädellä jo vuodesta 1819 pantu ölsä 8,50 pantilla (pantti joka helvetin kerta kun tiskillä käy!), lippujen koko ajan enemmän käsistä lähtevä hinta (ilman että mikään paranee järjestelypuolella), Live Nationin täydellisen kuurot korvat aiempien tunkukatastrofien jälkeisille parannusehdotuksille ja koko asian tekeminen kaikesta muusta kuin (rahtuakaan) rakkaudesta lajiin, valtavan kokoinen miksauspömpeli, sekä vaikkapa nyt (edelleen ja aina) liian matala lava ja liian pienet screenit! Siis noin muutamasta epäkohdasta aloittaakseni. On täysin käsittämätöntä, että Live Nation vuodesta toiseen punkee tapahtumia paikkoihin, joissa maksimissaan noin neljänneksellä kalliin lipun ostaneista on mahdollisuus tunkeutua alueelle, josta bändin lähellekkään lipun hinnan arvoisesti näkee, tunnistaa ja kuulee. Viimekesäisestä Queenin keikasta ei oltu otettu opiksi, järkälemäinen miksauskoppi oli yhäkin järkälemäinen, eikä sen takaseinässä edelleenkään ollut screeniä. Alkoholilain uudistuksen kaatumiseen ei tässä ole syytä edes mennä, mutta on häkellyttävää että sivistysvaltioksi itseään kutsuvassa Suomessa, jos haluaa tuopillisen bischofshofenia vuonna 2017 Jeesuksen syntymän jälkeen, niin maailma muistuttaa äkkiä rodeoshown karja-aluetta, eikä rokkifestaria jonne on tultu ansiosidonnaisilla hetkeksi irtautumaan arjesta.

Mitäs läksin? Foo Fightersien sähköinen privaattikeikka on käsittääkseni edelleen aika kallis, ja halusin nähdä tuon rockin historian aikajanalla kuitenkin hyvinkin merkityksellisen bändin. Ja bändit katsotaan siellä, missä niiden keikat on, ja siihen hintaan jonka järjestäjä vaatii, mikäli haluaa bändin nähdä. Ei siinä sen ihmeellisempää, toive paremmasta ja asiakasta kunnioittavammasta järjestelytoiminnasta on vain toive. Asiallinen järjestäjä kuuntelee niitä, ahneempi ei. Ja jos en lopultakaan oikeasti yhtään kestäisi massatapahtumia, en kävisi. Nyt oltiin jo rajoilla, mutta onneksi oli muiden hyvien asioiden lisäksi kaksi täysin omaa luokkaansa ollutta seikkaa, jotka paikkasivat todella paljon, ja tulevat vuosien saatossa kultaamaan muistot hiekalta Hietarannan: Biffy Clyro ja Foo Fighters.

rockthebeach

Iltapäivän oli avannut brittibändi VANT, joka jos pysyy kasassa, on tsekattava myöhemmin, mutta ei uimarannalla. Sitten soitti Apulanta Heinolasta, jonka viimeisten biisien ajan viivyttelimme keikkaseurani kanssa porttien ulkopuolella ihmetellen, mitä ihmettä Apis täällä(kin) tekee, tai me Apiksen kanssa samassa paikassa. Sitten olikin taas tauko, olihan Rock The Beachiin konseptoitu nimittäin ihan kohtuullisen huolelliset roudaustauot, myös näiden rekvisiitattomien pikkubändien väleihin.

Rannan kaukaisessa takakarsinassa viileä keijo naamariin, autolla liikkuvan festarikävijän juominen on insinööritason puuhaa, sekä tarkkudessaan että mielekkyydessään. Tuokiossa lavalle kuulutettiin yhdysvaltalais-brittiläisen pariskunnan Alison MosshartJamie Hince muodostama duo The Kills, joka tosin kiertää nelihenkisenä, ihan oikeana bändinä. Täältä lähes Eestin rannikolta katsottuna näytti aluksi, että nyt ei pysty bändi Alisonin energisestä lavakarismasta huolimatta isoa stagea täyttämään, mutta siirtymä lähemmäs, ja hommahan toimi. Paino oli sanalla energia. Mutta toki myös The Killsien biisimateriaali toimi, vaikkakin tuulen tarttuessa soundiin tässä vaiheessa vielä ihan kunnon otteella, tsibaleet alkoivat tunnin juoksulla kuulostaa liikaa toisiltaan, nyanssien tullessa valikoiden läpi. Toistan tosin itseäni, nämä on tsekattava jonain talvi-iltana hyvässä klubiympäristössä, mieluiten New Yorkissa. Ja korkea lippiksennosto Alison Mosshartille intensiteetin pitämisestä yllä, myötävalossa ja sivutuulessa. Illan mittaan Alison pääsi esiintymään sitten jo vähän pakkautuneemmallekin yleisölle, kun Foo Fightersien Dave Grohl kutsui ystävänsä kanssaan laulamaan muutamaankin biisiin. Tunnin slotissaan The Kills ehti louhia läpi peräti 13 biisiä powergarageaan, voimallista bluesrockiaan, miten vain.  Väkevimmin tänään lähtivät ”Satellite” ja ”Pots and pans”, kumpikin vuoden 2011 ”Blood Pressures”-albumilta, joita (siis albumeita) vuonna 2000 yhteenliittyneeltä ydinduolta on ulkona nyt viisi.

Huolellinen tauko, ja Skotlannin Kilmarnockista jo vuodesta 1995 operoinut Biffy Clyro oli lavalla. Mikä tahansa skottibändi on aina nähtävä, tiedättehän, ilman että nyt tarvitsee pudottaa hihasta vakilukijalle tuttua, kulmista nuhjaantunutta Big Country-korttia. Ekojen voimasointujen aikana jo harmitti, että bändin taannoinen BlackBox-keikka Stadin keinojääpyhätössä jäi näkemättä. Fanien kesken BillyfuckingClyro, toimitti 14-biisisen settinsä hirvittävällä intensiteetillä ja vimmalla, vaikka kärsikin illan orkestereista ehkä eniten soundiasioista. Tässä kohtaa volyymin nosto ja tuuli eivät ihan kohdanneet, ja alun soundikehuni kohdistuvatkin lähinnä illan pääaktiin, kun blosis tyyntyi sulanderin tai sohlbergin tehtyä laskutoimituksiaan kohti läntistä horisonttia. Läpituttu en ollut Biffy Clyron biisimateriaalin kanssa, mutta se vain parani setin loppua kohden, niinkuin pitääkin, jos nyt jotain kohden. Erityisesti uimaranta-alueen viehättävämpi sukupuoli tuntui olevan varsin innoissaan paidattomien skottijoukkueesta. Miksikään tyttöjen bändiksi Biffy Clyroa ei voi leimata, sen raskas vaihtoehtorock kulkee sen verran itsenäisesti ja omintakeisesti, että kyllä tästä ihan järjissään oleva poikakin saa tykätä. Ja mitä sitten, jos on muutama radiohitti. Radiohitteys ei ole biisin vika, vaan radion. Nekin toki kuultiin, ”Many of Horror”, ”Animal Style” ja ”Stingin’ Belle”. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/biffy-clyro/2017/hietaniemi-helsinki-finland-2be49862.html   Milloin nämä näkee uudestaan?

Illan viimeinen ”liemi lättyyn” (vanha lahtelainen sutkaus), tukevat tennarinsijat Hietaniemen kosteasta rantahiekasta, takakeno ja valmius ottaa vastaan Foo Fighters, keikoillakäyntiurani ensimmäistä kertaa. Mutta ei välttämättä viimeistä. Dave Grohl kiusoitteli alun spiikeissään, että pitäisiköhän tänään soittaa lyhyt veto, vai peräti pitkä veto. Valveutuneemmilla oli tiedossa, että taannoin järjestäjä oli jopa joutunut ottamaan ns. nallin pois päätaulusta, ja pakottamaan Fightersit lopettamaan keikan. Joten ulkonaliikkumiskieltoja uhmaavaksi bändiksi vaikka FF tiedettiinkin, niin silti peräti kaksi ja puoli tuntia kellottanut keikka pääsi hiukan yllättämään. Pääosin positiivisesti, ja tämä on merkittävää. Bändin maine kovana livebändinä oli kulkenut sen edelle, ja pakko on sanoa, että kaikesta näköesteisyydestä ja kaukaisuudesta huolimatta, maine tänään lunastui. Moni bändin useasti nähnyt on taatusti toista mieltä, mutta tämä artikkeli ei käsittele toisia mieliä. Varmasti rannalla oli 25 000 mieltä, mutta omani oli se, että Foo Fightersien tämäkkä veto onnistui melkein peittoamaan kaiken illan aikana kerätyn harmistuksen asiain toimimattomuudesta. Yksikin toimiva asia paikkaa paljon. Ja tänään se oli onneksi pääasia, eli illan päätösbändi.

Nämä kuultiin: http://www.setlist.fm/setlist/foo-fighters/2017/hietaniemi-helsinki-finland-3be49860.html  

Settilistaa tarkastelemalla, listaa joka ehti venyä kahdessa ja puolessa tunnissa peräti 24 biisiin, voi paikallaolematon tarkkasilmäinen huomioida jälkikäteen muutaman seikan. Ensinnäkin, kaikilta albumeilta soitettiin jotain, mikä on 22 vuotta vanhalta bändiltä hieno ele. Toiseksi, tulevan albumin kappaleita kuultiin kaksi, mutta ei sitä ilmeisintä, eli kaikilla soittolistoilla nyt viihtyvää mainiota ”Run”-hittiä. Kolmaalta, Foo Fightersille jo tuttuun ja totuttuun tapaan kuultiin muutama cover, tällä kertaa RollareidenMiss You” ja koko illan päättänyt, sinänsä täysin umpiturha AC/DC-rymistely ”Let There Be Rock”. Ja neljänneksi, kaikki isot ja tärkeät iskusävelet ehdittiin kuitenkin fanien iloksi soittaa.

Iltaa leimasi hyväntuulisuus ja rentous, Foo Fighters näytti ulkopuolisen silmään kivalta työpaikalta. Grohl heitteli lupsakkaa, lämminhenkistä hetulaa yhtyetovereistaan, lämminsävyisimmin kaikkein uskollisimmasta, tilauksesta punkin kitarasoolonkin nykäisseestä Pat Smearista. Ja omakohtaisesti pitääkin tunnustaa, mitä tulee Smearin oloon bändissä, tuskin olisin itsekään ollut (viimein) paikalla, ellei bändissä edelleen soittaisi puolet loppuvuoden 1993/alkuvuoden 1994 Nirvanasta.

Muutakin mieltä saa olla, mutta illan komein veto oli hitaahkona versiona soitettu, häkellyttävän kauniisti (ihan konkreettisesti) auringonlaskuun vankkurinsa ohjastanut heartland rockin nykyklassikko ”Wheels”. Kaunista, kertakaikkiaan. Foo Fighters yhdistää buddyhollymaisia popralleja, voimakätistä collegerockia, rätväkkää jälkigrungea ja springsteeniläisittäin komeaa biisintekoperinnettä sikäli mielenkiintoiseksi keitoksi, että vaikka levyiltä en ole ikinä jaksanut bändiin paneutua, olen valmis näkemään sen(kin) uudestaan. Mutta en uimarannalla.

Tulevan albumin ”La Dee Da” kuulosti pelottavankin persoonattomalta, vaikka Grohl saikin lauluapua Alison Mosshartilta, kuten toisessakin uutuusbiisissä ”The Sky Is a Neighborhood”. Illan erikoisvieras Michael Monroe hyppi ja pomppi lavalla tuttuun ja jo hyvinkin totuttuun tapaan peräti neljässä biisissä, malttoi ihan huolella olla poistumatta lavalta, silloin kun ihan selvästi oli sen hetki, ja lakkasi näinmuodoin jo toisessa biisissään olemasta missään määrin erikoisvieras. Sikälikin nimittäin että Monroe on aina se isojen ulkkaribändien supererikoisyllätys, ja kaikella kunnioituksella Suomen ainoaa rocktähteä kohtaan, tuo useimmiten illan tarjontaan erittäin vähän mitään lisäarvoa. Ensi viikolla taas tavataan Hämptonissa, kun Michael Monroe onnistuu olemaan Gunnareiden erikoisvieras. Siellä nyt sentään iso rockhistorian ympyrä sulkeutuu, ja toivottavasti Makke korvaa tänään hirvittävältä kuulostaneen huuliharppunsa vaikka fonilla. Parhaiten Makkosen läsnäolollaan kunnioittamista biiseistä toimi varsinaisen setin päättänyt ”Best Of You”.

Illan settilistasta pitää vielä nostaa upea ”Congregation”, ”These Days” ja encoreosuuden kruunannut ”Skin and Bones”, joka soitettiin pitkänä jamitteluversiona kosketinsoittaja Rami Jaffeen upeasti harmonikallaan tukemana. Pirunkeuhko aika harvoin rocksoittimena toimii, nyt toimi. Encoreita kuultiin peräti neljä, ja loppua kohti alkoikin jo sääntö-Suomen Pitkämaanantain huvilupa paukkua, minkä bändijohtaja Dave Grohl toki hyvin tiesi. Encoreita olisi voitu soittaa helposti vain kaksi, ja illasta olisi ei-hoocee-fanille jäänyt naksua parempi maku, mutta en valita näinkään. Siis Foo Fightersien osuudesta. Ensi kertaan, vaikkapa Hartwall Areenalle, lämpimään ja mukaville istumapaikoille. KG

 

Twisted Sister (us), Metal Church (us), Maj Karma, Stam1na, Reckless Love @ Porispere, Pori 05.08.2016

Suistomaa soi, kuudetta kertaa nyt järjestetty Porin Kirjurinluodon Porispere-festivaali tukevoittaa vuosi vuodelta asemaansa kesän festarikartan tärkeänä ja persoonallisena osana. Tänä vuonna itselleni mahdollistui olla paikalla vain perjantaina, mutta sitäkin kovempia täkyjä oli taas Porispere heittänyt ohjelmistoonsa: viimeistä kertaa Suomessa soittava heavylegenda Twisted Sister ja toinen muuten vain harvinainen vieras Metal Church, riittivät lähtökynnyksen ylittämiseen enemmän kuin mainiosti.

Matkalla Poriin satoi vettä kuin sääjumala Estherin perseestä, liikenne hidastui ja kun tien päällekin oli lähdetty hiukan vaiheillen, totesimme keikkaseurani kanssa, että päälavan klo 16.30 korkkaava Diablo tulee jäämään näkemättä. Itse ehdin mukaan viimeiseen biisiin, enkä nyt käytä tilaisuutta lausua Diablosta mitään yhden biisin perusteella. Bändin tuore albumi on kovin hehkutettu ja paluukin vuosien tauon jälkeen tärkeänä nähty, joten jengi ei voi olla täysin väärässä. Itse kuuntelin bändiä varsin paljon ”Renaissance”-kiekon (2002) aikoihin, jolle olin mukana synnyttämässä peräti musiikkivideotakin, mutta sitten oma into hiivahti ja pian sen jälkeen alkoi 7 vuoden levytystauko, bändillä siis. Vaan nythän tuo on paluu tehtynä, tilaisuuksia tarkistaa orkan nykymoodi tullee lisää.

Sitten Tuulivoima-lavalle ja takabaarista iltapäivän ensimmäinen kylmä keskiketterä, autolla liikkuvalle festarivieraalle kebardien siepominen on insinöörilaji, hyvät hermot ja lyhyt matematiikka riittävät kuitenkin kohtuulliseen lopputulokseen pääsemiseksi. Takalinjoilta tuli siis pääosin yyberöityä Reckless Love, jonka näin nyt toistamiseen vuoden sisään. Ja mikäpäs se siinä, bändillä on uusia kovia biisejä heittää heti setin kärkeen, aina yhtä rento ja ammattimainen ote, sekä päivän hetkestä täysin riippumatta erittäin vastaanottavainen yleisö.

Solisti Olli Herman kiittää kaikilla keikoilla faneja bändin jätkien unelman konkretisoimisesta, mikäpä bändi voisi kiertää tyhjille saleille. Kuopion unelmatehdas laittoi nytkin hyvän kiertämään ja soitti Kirjurinluodon teltassa erittäin hyvällä sykkeellä, eikä setissä ollut yhtään turhakemelodiaa tai huonoa biisiä. Tätäkin bändiä voi arvostella, mutta ponnistakaa itse Kuopiosta ja hoitakaan itsenne Los Angelesiin keikalle, niin mietitään sitten uudestaan. Ja mitä hullua, varsinkin naispuolinen ja naispainotteinen yleisö tuntui diggaavan. Näiden show’ssa jokainen paikalle laittautunut lady voi hetken olla ”randy scandinavian girl (northern looks incredible when you’re with randy scandinavian girl)” ja ”beautiful beautiful bomb, made of dynamite”. Mikä ongelma? Ja vaikka ihan jokainen sointukulku ei välttämättä olekaan Reckless Lovella ihan kaikkein ainutlaatuisimman kuuloinen, niin eletään vuotta 2016, kaikki popmusiikki on jo sävelletty moneen kertaan. KISSin Paul Stanleykin antoi juuri ”anteeksi” Bruce Springsteenille, vaikka totesikin muutaman Pomon biisin kulkevan erittäin lähellä ”I Was Made For Lovin’ You Babyn” melodialinjaa.

Helmikuussa ilmestyneen”InVader”-nelosalbumin raita ”We Are The Weekend” rullasi aivan järkyttävän hienosti, oli otettava muutama askel edemmäs. ”Edge of Our Dreams” ja kakkoslevyn ”On The Radio” kulkivat ehkä naksun kaikkia muita mallikkaammin, mutta sanottava on, että yhtään huonoa tai löysää hetkeä ei Recklessin vedossa ollut. Vastaanpanematonta settiä, monessakin mielessä. Olisi kandennut Metal Churchin ukkojenkin olla ottamassa mallia, miten rokkia soitetaan (aiheesta lisää tuonnempana). ”Hot”-hitin kohdalla Ollille tuli tunnetusti niin hiki, että olihan se otettava paita pois. Ja mikäs siinä, kun kerrankin on joku jolla on jotain näytettävää. Paidalla tai ilman, näiden keikoillehan saattaa joutua vastakin. Kova bändi.

Porispere 2016

Murkinatauko, jonka aikana paitsi nuori Sanni esiintyi bändeineen pää-eli Lokki-lavalla, niin myös me keikkaseuran kanssa lähinnä pohdimme, että kuka keksi nasaalin? Oliko se Nylon Beat, joka antoi luvan laulaa nenästä? Miksi Sanni esiintyy täällä? Osaako Sanni soittaa jotain instrumenttia? Kuka keksi, että Sannin radiohitissä pitää sanoa vittu, niin että nyt jokainen eskari-ikäinen fani on pakotettu saamaan tietää, mikä on vittu. Kysymys toisensa perään poukkoili päässä. Niin vähän vastauksia.

San Franciscossa vuonna 1980 perustettu Metal Church nauttii raskaan rockin kronikoissa mainetta erittäin tärkeänä bändinä vaikkapa thrashmetallin kehityskululle. Eikä Porisperen telttalavalla heitetty keikka sitä voi heiltä ottaa pois. Bändi oli itsellekin ehdoton kakkostyypin syy tulla tänä vuonna Poriin, mutta aiheutti kyllä senmaailmaisen pettymyksen. Keikan kompaktiudessa tai settilistassa ei ollut mitään vikaa. Yleisön vastaanottokin oli todella suopeaa, paikalla oli montakin kourallista tosifaneja ja meininki muodostui hyväksi. Omalla kohdalla en kuitenkaan syytä ruokailun jälkeistä masennusta, osaan erottaa sen puolihuolimattomasta keikasta. Lukemattomilla listoilla yhdeksi maailman parhaista metallikitaristeista kanonisoitu Kurt Vanderhoof (ainoa jäljelläoleva perustajajäsen) sooloili epätarkasti, ei tahtonut pysyä omien soolojensa kyydissä. Muutenkin koko bändin soitossa oli epätarkkuutta ja epärytmiikkaa. Kuulivatko ne toisiaan huonosti? Enpä usko, koska mitään kommunikointia en nähnyt monitorimiksaajan suuntaan, ja muukin tyytymättömyys loisti poissaolollaan. Bändillä oli hauskaa ja hyvä meininki.

Solisti Mike Howe (mukana vuodesta 1988 ja tärkeästä kolmosalbumista ”Blessing In Disguise” alkaen) kiitteli vuolaasti yleisöä useammassakin välissä, mutta jotenkin epäaidon tuntuisesti. En tarkoita, että metallisolistilla olisi pakko olla Urho Tulitukka-tyyppinen haba ja kolmemetrinen teutonifleda. Ei, eihän hauis tai tukka muodosta ääntä. Mutta Mike Howe ei missään määrin sovi metalliyhtyeen nokille, eteenkään tilanteessa, jossa bändin kollektiivinen karisma puuttuu täysin. Karisma, jota Vanderhoofista ei ole kantamaan. Howe ei vain näytä, vaan myös tuntuu valkeakoskelaiselta zumbaohjaajalta, ja se häiritsi itseäni jopa bändin epätarkkaa soitantaa enemmän. Sorry siitä ja kaikesta muustakin, mutta aina ei vain uppoa. Sanottava on myös, että olin odottanut kieli märkänä Metal Churchin keikkaa sen julkistussekunneista lähtien, joten ei jäänyt nyt siitäkään kiinni.

Olin paikalla, kun setin loppuliu’ussa Metal Church louhi ”Beyond The Black”, tärkeä hetki olla läsnä. Parhaiten tänään kulki kuitenkin tuoreimman ”XI”-levyn raita ”No Tomorrow”. Toisin sanoen biisi, jota näistä kaikista on vähiten soitettu. Viimeisenä kuullussa ”The Human Factor”-biisissä Howe revitteli kuin ei olisi huomista, ilmeisesti mies oli jännittänyt äänensä kestävyyttä koko keikan mitalla, siksi iso ero oli Miken ulosannissa loppubiisissä, kun hävittävää ei enää ollut. Mike Howe totesi vielä mikrofoniin, että toivottavasti näemme pian. Erittäin samaa mieltä, aion olla paikalla ja antaa tälle merkittävälle pioneerijoukkojen soittokunnalle huolella uuden mahdollisuuden. Bändi veti nämä: http://www.setlist.fm/setlist/metal-church/2016/kirjurinluoto-pori-finland-73fcae19.html

Päällekkäisyyksien takia jäi tällä erää näkemättä Penniless-mies Ossi Alisaaren turkulaisponnisteinen Salaliitto, mutta se on ehdottomasti tsekattavien pitkällä listalla, kunhan vain tilaisuus koittaa. Bändistä, ja nytkin sen Porispere-vedosta, on kuulunut pelkkää hyvää.

Pettymystä Metal Churchin isosti odottamastani keikasta ei kyennyt paikkaamaan päälavan Stam1na, johon itsellä ei ole koskaan ollut oikeastaan minkäänlaista suhdetta. Eikä paikannut liioin anniskelualueella nopeasti kiedottu illan kakkoskeijo. Oli kuitenkin edes yritettävä lähestyä Stam1naa—josko nyt, Porin pyhällä suomirockin suistomaalla ymmärtäisin, mikä Lemin Pantera on närhiään ja muniaan. Mutta kun ei ymmärrä, ei ymmärrä. Kovan luokan toimittamista, taitavaksi hiottua yhteissoittoa, helketin hyvät soundit ja loppupäätä kohden myös hyviä melodioita. Mutta, en ole kohderyhmää.

Vaadittiinkin seuraava veto, Harjavallan Killing Joken huikea tuntinen telttalavan tunnelmassa, että saatoin muotoilla asian ääneen: Maj Karma on ainoa suomeksi laulava tai laulanut raskasorkesteri, jota olen vilpittömästi koskaan ymmärtänyt, sietänyt ja diggaillut. Muu on mennyt ohi, vähän jopa valitettavasti. Näin aikoinaan liudan Helsingin keikkoja Maj Karman Kauniilta Kuvilta, kun tuttu mies oli noina vuosina miksaustiskin takana. Niiltäkin keikoilta on muistona tinkimätön toimittaminen, hillitön tummanpuhuva postpunk-groove, ja itseironinen omien tekemisien ymmärtäminen, koko ajan liian vakavat karikot kiertäen.

Herra Ylppö tietää mistä laulaa, ja on laittanut paperille vain sanoja, joiden takana voi seistä. Kimmo Kuritun ja Häiriön mustanpuhuva ja kierteinen svengi on ihan omaa luokkaansa tässä maassa. Maj Karma debytoi vihdoin Porisperessä järjettömän kovalla vedolla. Kesän festariputki päättyi rennoissa merkeissä, lavalla tyhjenneltiin Jack Daniel’s-pottua. Viimeisessä biisissä lavalle kutsuttiin joukko faneja joraamaan, ja annas olla kun jengi keksi mainitun Daniel’s-halon.

Maj Karma piti peräti seitsemän vuoden levytystauon, katosi kartalta. Mutta kun teki paluun, teki sen laadulla. Tuore albumi ”Peltisydän” on erittäin hyvä, sen raita ”Sotaa ei tule” avasi keikan aivan maagisella tavalla. ”Telekineesi” oli uudelta levyltä niin ikään keikan kohokohtia. Ja sitten ”Ukkonen”, ”Paina” ja ”Rukous”. Jengi lauloi mukana, liiteri oli täynnä. Maj Karma, pitkää ikää. Tämän bändin keikalle voi edelleen huoletta mennä myös lähitulevaisuudessa milloin vain. Ja menenkin. Näin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/maj-karma/2016/kirjurinluoto-pori-finland-7bfcae18.html

Maj Karman takia pelkästään kannatti tulla Poriin asti. Mitä vielä? Ai niin, Twisted Sisterin kaikkien aikojen viimeinen Suomen keikka. Vuonna 1972 perustettu heavy metallin pioneeribändi on päättänyt lopettaa saappaat jalassa, kunniakkaasti ja kerralla. Porin jälkeen jäljellä on viisi show’ta, homma päättyy näillä näkymin lokakuun alussa New Jerseyssä, bändin alkuperäisellä kotikentällä.

Solisti Dee Snyder, heavyrockin Randy The Ram, kaikkien heavyhemmojen kruunamaton motherfucking äiti ja isä yhtäaikaa totesi alun puheessaan, että kaikki ne valehtelivat meille: Ozzy, Scorpions, Judas Priest ja monet muut. Uhosivat lopettavansa, mutta kiertävät yhä. Twisted fucking Sisterin tapauksessa on kyllä huomattavasti helpompi uskoa lopulliseen lopettamispäätökseen, ja sen pitävyyteen. Kuin vaikkapa nyt yhteenkään lauseeseen koskaan Ozzy Osbournen suusta. Mutta siis toivoa sopii, että nämä olivat ihan oikeat jäähyväiset. Sen verran haikeaksikin meni keikan kestäessä, että toivon todella.

Bändin ainoa perustajajäsen, kitaristi Jay Jay French uhosi Satakunnan Kansan haastattelussa, että illan show on kovin mitä todennäköisesti koskaan kukaan meistä tulee näkemään. No niin. Mies itse tuotti vähiten show’ta koko iltana, homma lepäsi täysin Dee Snyderin harteilla. Mutta silti, ei French täysin väärässä ollut, show kilahti omaan Top20:een kohtuullisen vaivattomasti, ja uskokaa kun sanon, että siellä on tiukkaa. Siis siellä Top20:ssä. Tai siellä nyt ainakin.

Setti oli hittipainotteinen, niinkuin jäähyväisten kuuluu ollakin. Deellä oli runsaasti aikaa myös huudattaa yleisöä ja jutella pitkiä pätkiä. Bändillä oli hauskaa, yleisöllä vielä hauskempaa. Nämä on oikeastaan hetkiä, joita on puolimahdotonta selittää. Näissä pitää olla paikalla, sillä tämä tunnelma ei koskaan palaa, Twisted Sister ei koskaan palaa. Sattui myös olemaan kitaristi Eddie ”Fingers” Ojedan syntymäpäivä, mutta Dee ei suostunut että lauletaan lälly ”Happy Birthday”, vaan tietenkin ”We’re Not Gonna Take It”, joka oli juuri kuultu muutenkin pitkän hartaana versiona.

Twistareiden kaikkein tunnetuimman hittibiisin lisäksi illan ehdottominta pelkkää juhlaa olivat ”I Am (I’m Me)” ja edesmenneille sankareille Jimmy Bain, AJ Pero ja Lemmy Kilmister omistettu häkellyttävän kaunis ”The Price”, johon Fingers Ojeda luukutti todella upean soolon. Bändin pitkäaikainen ja legendaarinen rumpali, blood brother AJ Pero kuoli reilu vuosi sitten, nyt kannujen takana paikkasi itse Mike Portnoy, fakta joka nosti näiden monttubileiden rockhistoriallista arvoa entisestään arvaamattoman paljon. Portnoy malttoi olla myös kihistelemättä ja kolistelematta, veti niinkuin Pero olisi vetänyt. Ja tunnettu fakta on myös se, että Pero oli kuin varmuudeksi ilmoittanut bändille, että jos hänelle joskus jotain sattuisi, niin ottakaa Portnoyn poika paikkaamaan.

Twisted Sistersin viimeinen keikka Suomessa oli yksi hillittömimmistä rockjuhlista koskaan, joita olen todistanut. Ei maailmankaikkeuden ehkä kovin keikka sinänsä, mutta rock’n’rollshow, joka ei ehkä koskaan unohdu. Juuri niinkuin Jay Jay French lupasi, mies joka ei koskaan valehtelisi Satakunnan Kansalle. Tämän rock’n’rolljuhlan tuomisesta Suomeen, suuri hatunnosto Porisperelle. Viime kesänä jäähyväiset Nuclear Assaultille, entä ensi kesänä. Kiitos, ja hyvästi, Dee, Jay Jay, Eddie ja Animal Mendoza. Iso pala rockhistoriaa on lokakuussa paketissa, vain 15 jäähyväisshowta bändiltä joka on urallaan soittanut 37 maassa, olimme onnekkaita. Lupaamme pysyä nälkäisinä! Näillä biiseillä saatettiin TS ikuisuusmatkalle: http://www.setlist.fm/setlist/twisted-sister/2016/kirjurinluoto-pori-finland-63fcae1b.html

En ole kuullut vielä keneltäkään poikkipuolista sanaa Porisperen järjestelyistä. Paljon on siis onnistuttu tekemään oikein. Keskeisintä on nyt olla nostamatta yleisömääriä. Nykyinen posse mahtuu Kirjurille mainiosti, toivottavasti se riittää. Erityismaininta saaren iltavalaisusta, puhelimien latauspisteistä, myöhään illallakin jonoutumattomista myyntipisteistä, päälavan soundista, järjettömän ystävällisestä henkilökunnasta, ja monesta muusta seikasta, jotka tekevät Porisperestä ainutlaatuisen. Ensi kesään. Toi. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: