Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “indie rock”

Mew (dk), Lydmor (dk) @ The Circus, Helsinki 07.12.2017

Vakilukija tai kestotilaaja tietää, kuinka kohtuullisen moni tämän median keikkaraportti on päättynyt toteamukseen, että nämä ja nuo ja nämäkin, on joskus tilaisuuden tullen nähtävä ja katsastettava uudestaan. Pitkästä aikaa tuli nähtyä bändi, jolle kertakatsastus riittää aivan mainiosti, varsinkin kun katsastuksen laatu osoittautui siksi, miksi osoittautui. Tanskan indie/dreampop/proge/post-suosikki Mew’n maine kovana livebändinä ja ahkerana kiertäjänä on toki kiirinyt orkesterin edelle. Suomessakin bändi on rampannut hyvää tahtia, viimeksi Mew nähtiin menneen kesän Ilosaarirockissa. Tänä vuonna bändin toi Suomeen peräti siis kahdesti ”Visuals”-albumin maailmankiertue, kiekkohan ilmestyi huhtikuussa. Ei ollut myöskään Helsingin The Circuksen loppuunmyydyn keikan tinnitus ehtinyt laantua, kun jo seuraavana aamuna uutisoitiin Mew’n tulevan ensi kesän Tammerfestiin.

Tanska-illan avasi Mew’n maannainen Lydmor. Nainen, kannettava tietokone ja sekvensseri. Täsmälleen ilmoitettuun aikaan eli klo 20 settinsä aloittanut Lydmor vaikutti alun osuuttaan hyvinkin kiireiseltä, koneen ja laulun vuorottainen hallinta ei kaikin kohdin tahtonut sujua. Syykin selvisi ensimmäisissä pidemmissä välispiikeissä, Jenny Rossander, niinkuin Verovirasto ja postinkantaja häntä ilmeisimmin kutsuvat, kertoi olleensa ennen keikkaa suunnattoman jännittynyt, ellei peräti peloissaan. Syitä emme koskaan saaneet täsmälleen tietää, mutta Jennyn vuosia jatkuneella Mew-diggailulla ja bändin paineita aiheuttaneella, tärkeällä rundin päätöskeikalla lienee osuutta asiaan. Lydmor sai juonesta kuitenkin kiinni yleisön ystävällisellä kannustuksella ja suoriutui 35-minuuttisestaan vallan mainiosti. Tiski ajoi Lydmorin konebiittiä tässä vaiheessa jo niin kovaa, Circuksen trussit helisten ja kilisten, että kokenut keikkakävijä vääjäämättä arvasikin, mitä tuleman pitää. Eli paskaa soundia suurimmaksi osaksi iltaa, ja sitähän saatiin.

Alun settiä, kun Lydmorin esityksessä oli joku hiljaisempi hetki, erotin lähimmältä baaritiskiltä yhden sanan: ”Björk”. Totta, kolmisen ensimmäistä biisiä ei olisi voinut olla enempää björkiä, rajuina ja yhtäkkisinä purkautuvine tanssiliikkeineen, skandiaksentteineen ja fraseerauksineen. Björk on tehnyt hienoja asioita popmusiikissa, mutta koska Björk on ne jo tehnyt, ei niitä tarvitsisi muiden enää tehdä. Lydmor kertoi asuneensa viimeisimmät muutamat vuodet Kiinan Shanghaissa ja laatineensa siellä uutta musaa uudella innolla. Kaksi Kiina-kauden biisiä onneksi veikin björkmielikuvat mennessään ja antoi tilan Lydmorin omemmalle ilmaisulle. Upea ”Claudia” ja vielä hienompi ”Money Towers” jyskivät mainiosti ja mieleen nousi jopa niinkin kova nimi kuin Zola Jesus, ja tämä on toki paljon sanottu. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että Lydmorin lopulta ihan mainioksi kääntynyt lyhykäinen setti oli ehdottomasti illan parempi, dynaamisempi, musiikillisesti haastavampi ja mielenkiintoisempi. Nyt tiedän.

mew-424x600

Jo toinen keikka lyhyen ajan sisään, jonka tiski pilaa. Enkä nytkään puhu baaristiskistä. Niiden toiminnassa ei Circuksessa ole suurempaa moittimista ja paikka muutenkin periaatteessa edelleen täyttää kansainväliset kriteerit rockluolana. Olen ollut omiaan myös puolustamaan Circuksen soundia, enkä vieläkään oikein muuhun suostu, nyt vain miksaustiskillä valahti homma sikäli sisäreisille, että (onneksi) harvoin kuulee. Takaportaan tietotoimistosta sain ymmärtää, että bändi oli soundcheckissä vetänyt kaksi biisiä, joista jälkimmäinen oli tänään varsinaisen setin toiseksi viimeinen lanaus, eli ”Apocalypso / Saviours of Jazz Ballet” (saatan hyvinkin palata näihin tekotaiteellisiin otsikoihin tuonnempana). Ja kuinka olla, juuri tämä soundcheckissä tyhjälle salille vedetty biisi kulminoi illan karmeuden. Se soitatettiin jo niin kovaa, ja niin puuroisesti, että en muista pitkään aikaan kuulleeni. Muistanpa, Eestissä joulukuussa 2008 Rakveren koripallohallissa, kun Norjan raskasprogeilijat Enslaved kuulosti särkijän läpi ajetulta Kurskin panssaritaistelulta 1943, kylkeen lyötynä vielä hallikaikua viiveellä. Sitä ei kestänyt selvinpäin, ja oli myös mentävä tiskille huutamaan enkuksi, että tee jotain. Mutta kaveri ei tietenkään kuullut. Muistelen jonkun vaakasuuntaisen käsimerkin tulleen paremmin ymmärretyksi.

Yhtäkaikki, tarkkailin nuoria kauniita Mew-faneja ympärilläni. Kellään ei tuntunut olevan hätää. Monilla toki asialliset korvatulpat, mutta ei suinkaan kaikilla. Olinko se vain minä? EN ollut. Mew’n keikan sössi miksaaja, bändin oma, ja lopussa basisti Johan Wohlertin oikein nimeltä varta vasten esittelemä ja kiittelemä. Järkyttävää touhua. Tätä kaveria bändi on roudannut mukanaan noin 30 maahan tälläkin kiertueella. Kyllä, käyn relatiivisen paljon edelleen keikoilla. Kyllä, kuulen niitä suht paljon, hyvinkin erilaisissa paikoissa. Kyllä, olen ollut keikalla siis ennenkin. Kyllä, olen avarakatseinen rockmusiikin lajityyppien suhteen. Kyllä, tiedän miltä linjalta bändi parhaimmalta todennäköisimmin kuulostaa. Miksaajan linjalta kohti lavaa, silloin kun hanikoissa on hereillä oleva ammattimies, jonka Levikset ei kastu siitä, että on kiertueen päätöskeikka ja kohta saa kaljaa. Että nyt luukutetaan, kun tää päättyy tähän. Olen myös tottunut kovaäänisiin keikkoihin, mutta jos Motörhead soitti ”kuulaammin” Kaapelitehtaalla aikoinaan, niin jotain meni tänään mönkään.

Kolme ensimmäistä encorea kuuntelin parven alta, pääbaaritiskin tuntumasta. Ja heti kuulosti paljon paljon paremmalta, suorastaan hyvältä. Mutta se ei ollut se kuulokuva, josta miksaaja itse tänään nautti, plus että noille sijoille mahtuu koko klubillisesta viitisen prosenttia. Eikä se ole se kuulokuva, baaritiskiltä parven alta, josta suostun juuri minkään artistin kohdalla maksamaan 40 euroa, tai pahimmillaan täälläkin puolet enemmän.

Kaikkihan alkoi ihan lupaavasti, vartin verran ilmoitettua myöhemmin. ”In A Better Place” tuoreelta ”Visuals”-albumilta on ihan tehokas keikan avaaja. Eikä äänenpaineesta kannata lausua ekan stygen aikana juuri minään iltana mitään. Kakkosena kuultu ”Special” meni jo puuroksi, ja loppu on äänentoiston lähihistoriaa. Muutakin mieltä saa olla, mutta tämä blogi ei käsittele muita mieliä, ainoastaan henkilökohtaista. Parhaiten alulla settiä erottui ja kulki ”Satellites”. Myönnän, omat korvatulpat olivat jääneet himaan, olen niiden ahkera ja tottunut käyttäjä. Mutta riittävän monta empiiristä pikkusormen korvakäytävään työntämistä myöhemmin totesin, että ei jäänyt tulpattomuudesta kiinni tänään.

Mew tykkää soittaa isosti, se on stadionbändi. Mutta stadionbändinkin pitäisi osata soittaa klubeilla, mikäli soittaa klubeilla. Jännityksellä odotin räjähtääkö ensin ainoa ja viimeinen daijuni, Circuksen PA, vai Mew’n keppimiesten piukea into, kova oli silminnähden halu soittaa vielä isommin, massiivisemmin, kovempaa. Väliin kosketinsoittaja Nick Watts tarttui toiseen kitaraan, eikä onnistunut tuomaan musiikillisesti mitään lisää lavalle, ainoastaan yhä pahemmin puuroutuvaa äänivallia. Väliin Wattsin kiipparit saatiin kuulostamaan ihan asiallisilta, mutta liian kovaa niitä ajettiin kitaraseinää vasten. Volyymin nostaminenhan on loputon kierre, kun siihen lähtee, aina jokin soitin tahtoo hukkua. Wattsin sekvensseripörinät kuulostivat kautta linjan kammottavilta, vain pianosoundit tulivat asiallisesti läpi.

Merkittävää on myös, että soundi paheni kohti setin loppua, eikä niin saisi koskaan käydä. Loppupäässä kuultiin myös rauhallisempia biisejä, peräti suvantojakin muuten Mew’n hyvinkin puuduttavassa biisimassassa, kuten uutuusplatan ”Carry Me To Safetyssa”, jonka aikana ensimmäistä kertaa kuulin itseni sanovan sanan dynamiikka. Biisin erittäin Pink Floyd-mallinen kertosäe on yksinkertaisesti hienoa kertsinkirjoitusta ja olisi ansainnut kuulostaa paremmalta. Niinkuin koko keikkakin toki, ja bändi, joka sinänsä hoiti leiviskänsä kunnolla. Iltaa pelasti paljon taustakankaalla pyörineet ja varsin kunnossa olleet visuaalit, joiden toki tämännimisellä rundilla pitääkin olla kunnossa. Pitänee palata antamaan Mew’lle mahdollisuus nimenomaan levyiltä, niiltä olen löytänyt hatarammallakin tutustumisella paljon nyansseja ja mainittuakin dynamiikkaa. Livenä jokainen biisi tuntui alkavan hätäisen lyhyellä kitaraintrolla, sitten täysi hööki päälle ja lopetus kuin seinään. Kaksi kolmasosaa keikan alusta kaikki biisit näin. Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/mew/2017/the-circus-helsinki-finland-63e05a67.html

Circuksen ilta ei kuluvaa ja loppua kohti hiipuvaa rockvuotta onnistunut pelastamaan tai parantamaan, onpahan ollut heikko, kuiva ja ankea livevuosi. Vaikka toki merkittävää ja hyvääkin on tullut nähdyksi. Uutta ja parempaa kohti siis. Jos puolellekaan vuoden 2018 merkittävistä keikoista ihminen venähtää, niin kaikki hyvin. KG

Sundara Karma (uk), Death Hawks @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 01.09.2017

Radiohead esiintyi Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa 29.8.1995. Bändi oli promoamassa saman vuoden maaliskuulla ilmestynyttä kakkosalbumiaan ”The Bends”. Radiohead oli tuolloin toki jo kovissa nousuissa, ja brittiläisen musiikkimedian seuraavaksi isoksi läpilyöjäksi aateloima, mutta täälläpäin vielä monelle vain nimi muiden joukossa, eikä todellakaan kovin tunnistettava sellainen. Juhlaviikot oli aikaansa edellä, ja kukaan valveutuneemman pään paikallaolleista tuskin koskaan keikkaa unohtaa. Oli konsertti sitten aikalaistarinoiden jälkihehkussa hyvä tai ei, mutta merkittävä se oli. Kesän 1995 (tai no, ihan viimeistään ”Ok Computer”-albumin 1997) jälkeen Radioheadilla ei ole Huvilateltan kokoisiin intimiteetteihin ollut enää mitään asiaa, vaikkakin ehkä ajoittain tarvetta ja halua.

Kesän 2017 ohjelmistoonsa Juhlaviikot oli niinikään kaukaa viisaasti napannut brittiläisen musiikkimedian hehkuttaman lemmikin, bändin joka on kotimaassaan todella kovissa nousuissa–ja kenties tällä ensimmäisellä Suomen keikallaan myös viimeistä kertaa nähtävissä läheltä, intiimisti ja (täällä meillä) puolituntemattoman bändin statuksella. Neljän nuoren miehen orkesteri tulee Englannin Readingista, on ollut kasassa seitsemisen vuotta, ja kyllä, kerrankin on oltava valtaosan brittimediaa kanssa samaa mieltä—Sundara Karma on sensaatio. Sanoisin näin, vaikka bändi olisi Huvilateltan kalsassa loppukesän illassa heittänyt vähän heikommankin keikan. Nyt toki veto ei sitä ollut, vaan energinen, kompakti latinki. Sundara Karma on parikymppisten jäbien bändinä, jolla on allaan vasta yksi albumi (tammikuussa julkaistu ”Youth Is Only Ever Fun In Retrospect”) stadioneille ja maailmanvalloitukseen valmis. Sen jokainen nyt Helsingissä soittama biisi on isoille areenoille kuin luotu, mutta myös radioiden puhkisoitettavaksi.

Sundara Karma (sanskriittia, ”kaunis karma”) on kuin olisi lyöty yhteen Bruce Springsteen, David Bowie, U2 ja vielä yksi nimi, josta hetken kuluttua lisää. Vieläpä niin, että edellämainituista, omillaankin aika tärkeistä ja osaavista rockin historian nimistä on otettu parhaat puolet. Solisti ja komppikitaristi Oscar Pollock on kuin nuori Bowie, tai vaikkapa kuin nuori Ian Hunter, miten vain. Jantterilla on kertakaikkiaan komea ja kantava lauluääni, josta Sundaran toinen toistaan upeammat biisit saavat lisäsyvyyttä. Kermanvaaleassa puvussaan ja liuhuletissään Pollock on myös matkalla ihan oikeaksi rocktähdeksi, kaikki eleet ja välipuheet viittaavat siihen suuntaan (”Thank you for your very warm welcome. I guess.”) Springsteen-mytologiasta bändi on, ketään matkimatta, omaksunut laulujen kasvattamisen isoiksi eepoksiksi. Joku brittimedian edustaja totesikin, että todella moni Karma-biisi voisi periaatteessa olla Pomon ”The River”-albumin sessioista. Iso väite, mutta mytologiaan jonkin verran vihkiytyneenä, olen samaa mieltä. Eeppisten biisirakenteiden lisäksi matalalta jynkkäävä livebasso ja yksinkertaisen rumpusetin todella massiivinen soundi linkittävät Sundara Karmaa paitsi edelleen Springsteeniin, myös U2:een. Moni biisi illan settilistasta olisi niinikään voinut olla ”The Joshua Tree”-kauden Uukkareilta. Itse vihaan vertailua, joka rockmediassa aika usein lähtee käsistä ja päätyy hedelmättömänä reisille, mutta välillä on ihan pakko, jotta kokonaiskuva kirkastuisi.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt10

Oscar Pollock / Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karman esikoiskeikka Suomessa ei ollut kovimpia koskaan näkemiäni vetoja, mutta se oli todella erinomainen nykäisy nuorelta bändiltä, josta (sanoinko jo) kuullaan vielä paljon lisää. Oli oikein, että bändi aloitti vartin ilmoitettua myöhemmin. Yleisö ehti ottaa juuri sen yhden perjantaisen janojuoman lisää, ja olla ehkä naksun verran vastaanottavaisempi, vaikka suoranaisesta riehaantumisesta voidaan puhua vain aivan hetkittäin, ja eturivissä, mutta hyvä että edes siellä. Oli aivan oikein, ettei Sundara suostunut soittamaan encoreita, asia tehtiin keikan loppupäässä aivan selväksi etukäteen. Ja oli aivan oikein, että bändin veto kellotti vain kolmisen varttia. Kumpi oli tänään itselleen oudossa ympäristössä, bändi vai yleisö? Ehkä hiukan kumpikin. Sundara Karma on tottunut albuminsa promokiertueella täysiin tupiin, loppuunmyytyihin iltoihin, ja todella paljon nuorempaan yleisöön, kuumana vellovaan eturiviin. Monissa kaupungeissa bändin keikka on jouduttu siirtämään isommalle areenalle valtavan kysynnän vuoksi. Mutta toki, jos koko maailman valloittaminen, ja todella isoksi tuleminen on mielessä, on opittava kohtaamaan myös erilaisia yleisöjä. Myös kylmiä, itseään iäkkäämpiä, suomalaisia, juhlaviikkoisia, ja monia muitakin.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt03

Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karma soitti (laskujeni mukaan) 14 biisin settilistansa läpi kompaktisti, ilman turhia sooloiluja ja albumilta tuttujen mittojen venyttämisiä. Viimesyksyisen EP:n radiohitti ”Loveblood” sai aloittaa koko homman. Kakkosena kuultu ”Olympia” osoitti jo bändin tukevan nojan koko brittipopin historiaan. Mutta nuorten miesten kunniaksi on sanottava, että he seisovat omillaan, jalostaen ja hyödyntäen. Sundara Karma ei kuulosta häiritsevästi retrolta, eikä miltään olemassaolleelta bändiltä erityisesti. Siinä, jamppareiden terävän biisikynän lisäksi, lepää alussa mainitun sensaation siemen. ”Flame” soi setin alkupäässä, kenties koko biisilistan komeimmin. Kitaristi Ally Batty nousi kuin vaivihkaa keikan aikana, huomion ollessa alussa todella paljon energisessä solisti Oscarissa, bändin eittämättömäksi kakkosmieheksi. Batty toimitti kaikkiin biiseihin ahkerasti stemmalauluja ja myös perkussioita, välillä Battyn ruudussa piti jopa vähän kiirettä. Mutta ennenkaikkea, ja nyt tullaan tähän. Big Country-kortti pelipöytään, Stuart Adamson mainittu. On kyse sitten täysin tietoisesta seuraamisesta tai ei, mutta ei ole kysymystäkään, missä Ally Battyn kitarismin juuret ovat, ja että kuinka tärkeää kaikki se työ oli koko brittirockin tulevaisuudelle, jota Stuart Adamson etenkin lyhyellä, mutta intensiivisellä The Skids-kaudellaan teki. Jälki oli lähtemätön, tietävät nuoret jässikät sitten äitibändejä edes nimeltä tai eivät. Varsinkin, kun Ally Batty tarttui keikan loppupuolella e-bow’hon ja ulvotti, oli kuin olisin kotiin tullut. Vihdoinkin on löytynyt nuori brittikitaristi, joka edes yrittää seisoa lähellä saappaita, joiden resorissa lukee Stuart.

Vivienne” oli äärettömän lähellä olla keikan kovin veto, aika tarkalleen puolimaissa, mutta kyllä se sitten kuitenkin oli illan kolmanneksi viimeisenä kuultu ”The Night”, erittäin uljas ja erittäin Bruce Springsteenin hengessä rullaava sydänmaiden iso rockbiisi . Ja kyllä, Pomollahan on (sattumoisin) samanniminen merkkipaalu laulukataloogissaan itselläänkin. Illan päättivät bändin iso hitti ”Happy Family” ja vielä ”Explore”, ei encoreita, ei myönnytyksiä. Sundara Karma oli tänään ehkä itselleen aika vieraassa paikassa ja ennenkaikkea, kuten todettua, vieraan yleisön edessä. Tuntui kuin sillä olisi ollut hiukan kiire pois lavalta. Vai onko Sundara Karman rocktähteys nupullaan tässäkin, jätetään nälkää, ollaan vaikeammin tavoitettavissa kuin nuorten muusikon(melkein)alkujen olettaisi olevan.

Jos Huvilateltassa 29.8.1995 olleet muistelevatkin kaiholla ainutlaatuista keikkaelämystään, ehkä mekin nyt paikalle vaivautuneet tiedämme 10 vuoden päästä jotain erittäin speciaalia Suomen konserttihistoriasta. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.

Illan avasi omalla 50-minuuttisellaan kotimainen Death Hawks, jonka onnistuin nyt näkemään ensimmäistä kertaa täysimittaisella vedollaan. Olin aiemmin nähnyt bändiltä vain yhden biisin mittaisen otannan. Hollannin Roadburn Festivalinkin kanonisoima kvartetti (tänään tosin perkussionistilla ja taustalaulajalla vahvistettuna, mutta kuinka tarpeellisesti, jäin miettimään) kiertää ahkerasti maailmalla, ja rutiini näkyy.

huvilateltta2017_deathhawks_joonas_brandt01

Death Hawks. Kuva: Joonas Brandt.

Death Hawks on kieltämättä mielenkiintoinen bändi, mutta viisikymmentäminuuttinen alkoi kyllä vääjäämättä toistaa itseään. Bändin selkärankana toimivat Tenho Mattilan koskettimet ja saksofoni, ne tekevät Death Hawksista paikoin erityisen ja huomattavasti vähemmän kuolevaisen orkesterin. Omaan makuuni DH ei ole riittävän psykedeelinen (maailmassa on nimittäin ollut ihan oikeastikin psykedeelisiä bändejä, ja on yhä), eikä riittävän jumittava. Toisaalta, jos oli pääbändi tänään itselleen hiukan vieraassa ympäristössä, niin oli Death Hawkskin. Se on klubibändi, eikä sen tunnelmointi tule taidefestivaalin telttakeikalla parhaalla mahdollisella tavalla läpi. Ehkä Sundara Karmankin isot biisit tulevat vuosien mittaan entistä paremmin läpi isojen ja vastaanottavaisempien yleisömassojen edessä, isoilla stadikoilla. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.  KG

 

Liam Gallagher (uk), The Cardigans (swe) @ The Tall Ship Races Music Festival, Linnanpuisto, Turku 21.07.2017

Tapasin Noel Gallagherin Lontoon Sohossa vuosia sitten. Kohtaaminen oli lyhyt, kuten arvata saattaa, ja varsin small talk-painotteinen. Silti, armottomalle rockmytologistille tapaaminen oli enemmän kuin ikimuistoinen, ja tapahtui vieläpä Wardour Streetin puolimaissa (mainion The Moon and Sixpence-pubin edustalla), eli ihan kulman takana siitä kohdasta, missä Oasiksen kakkosalbumin ”(What’s The Story) Morning Glory?” kansikuva oli otettu (80 Berwick Street). Oasis sensijaan jäi aikoinaan näkemättä, kuinka ollakaan. Suomessa bändi vieraili vuoden 2000 Ruisrockissa, ja itse onnistuin tokikin olemaan jossain muualla. Kuinka olla. Joten, kun Gallagherin Oasis-veljeksistä sen toisen, Liamin, ensimmäisen soolokiertueen Suomen keikka varmistui Turkuun, vaihtoehtoja paikallaoloon ei saatu eikä annettu.

Tall ships fest logo

Oasiksen jälkeenhän Liam pyöritti Beady Eye-bändiään 2009-2014. Se julkaisi kaksi albumia, ja pantiin sitten jäihin. Tulevan lokakuun 6. päivä julkaistaan kuitenkin vasta Liamin ihan oikea ensimmäinen sooloalbumi, ”As You Were”. Albumilta on ulkona kaksi singleä, ja plattaa ennakoiva kiertue on täydessä käynnissä. Suomea ja sen Turkua siunattiin todella harvinaisella herkulla, Liamin veto Tall Ship Races-purjelaivatapahtuman yhteydessä oli ainoa keikka näillä edes nurkin, täältä kiertue suuntasi Pariisin kautta Aasiaan. Ja lähimmilläänkin Liam nähtiin tosiaan kesäkuussa Norjan Bergenissä, eli ei siis ollenkaan lähellä.

Oi aikoja, oi tapoja. Oasis oli 90-luvun puolenvälin huitteilla tyyliin maailman suurin rockbändi, nyt Liam Gallagherin tähdittämä ilta ei myynyt ennakkoon loppuun. Osasyynä varmasti se, että illan muut artistit tuntuivat varsin hätäisesti valikoiduilta, kesä on täynnä massatapahtumia valua jo korvista ulos, ja että Turussa oli kyseisenä perjantaina paljon muutakin sutinaa. On taatusti niin, että isot tapahtumat syövät toisiaan. Järjestäjä oli myös uhkarohkeasti sijoittanut Liamin soittoajan todella myöhään ajankohtaan, alkamaan peräti vasta 00.20, joten ihan hirvittävän kaukaa ei porukka tohtinut matkaan lähteä, Turun kaikki hotellit oli varattu umpitäyteen jo viikkoja ennakkoon, ja viimeisten huoneiden hinnat seilasivat häkellyttävän ja naurettavan välillä.

Illan Turun linnan valvovien silmien alla, sataman viereisessä Linnanpuistossa olivat avanneet kotimaiset artistit jo varhain iltapäivällä. Liamin varsinaisesti lavalle lämmitellyt ruotsalainen The Cardigans sai soittovuoron juuri kun kesäehtoo alkoi pätevämmin hämärtää, eli 22.20 aikatavalla minuutilleen. Jönköpingin poplähettiläs niinikään oli ollut aina näkemätön bändi, vaikka se suosionsa huippuaikoina ramppasikin Suomessa aina kun kissaeläimiä ristittiin. Ei sillä, bändi oli aina ollut tarkoitus suorittaa, mutta mikään pakollinen nähtävä se ei koskaan tuntunut olevan. Orkesterin setistä jäi nytkin kuulematta muutamat ensimmäiset biisit, kun lähtö alakaupungista hiukan venähti. Mutta hyvin pääsi tässäkin vaiheessa Cardigansien kyytiin, bändi osoittautui kertakaikkiaan kovan luokan ammattimaiseksi keikkakoneeksi, ja jos pystyssä pysyvät, saanevat uudenkin otannan. Keikan kestäessä nimittäin alun omakohtainen pikkuruinen skeptiikka vaihtui muutaman täsmäiskupoppisbiisin aikana hienoiseen innostumiseen, ja loppumaku ruotsalaisten vedosta olikin äärettömän positiivinen. Hieno bändi, jotain sen hienoudesta kertoo pari asiaa: The Cardigans soittaa alkuperäisessä kokoonpanossaan vuodelta 1992, ovet eivät ole paukkuneet. Ja toisaalta, bändi ei ole julkaissut mitään uutta vuoden 2006 jälkeen, ja on silti näin vetreä, raikas ja ajankohtainen. Eikä se edes keikkaile kovin tiuhaan nykyään, siksi tämänkaltainen suvereniteetti nostattaa hattuni.

The Cardigans on hyvä esimerkki siitä, että bändin radiohitit eivät suinkaan aina ole parhaita biisejä. Ne nyt sattuvat olemaan levy-yhtiöpomojen valitsemia sinkkujulkaisuja, jotka tietyssä suosion vaiheessa lähtevät armottomaan radioasemarotaatioon, ja sen jälkeen ne tulevat meiltä monesti pakkolapioituina suusta ja korvista ulos. Kuten nyt vaikkapa ”Lovefool” ja ”My Favourite Game”, joiden kuuleminen vihdoin livenä ei tuntunut yhtään miltään. Harmi että alussa vedetty ”Erase/Rewind” jäi nyt verrokkina kuulematta, olisiko se saanut kenties saman kyllästehitin kohtalon. Mutta ne muut potkivatkin sitten oikein kunnolla. The Cardigans soitti todella kuulailla ja erottelevilla soundeilla, kiitos tiskille. Eikä tämmöistä maailmanluokan voimapoppia oikein muilla kannata toki soitattaakaan.

Setin ehdottomat huippuhetket olivat järjettömän kaunis ”Rise and Shine”, sekä perättäin soitetut slotin loppupään ”I Want Some Fine Wine and You, You Need to Be Nicer” ja hituri ”Communication”. Kuten todettua, näin upeiden popkauneuksien jälkeen ei ”Gran Turismo”-albumin (1998) hittiraita ”My Favourite Game” tuntunut keikan päättäjänä enää juuri miltään. Ai niin, ja kesken setin laulaja Nina Persson tulkitsi säkeistöllisen verran iskelmäklassikkoa ”Itämaista rakkautta”, suomeksi siis, erikoisherkkuna maalle, jossa bändiä on aina isosti ymmärretty ja lämmöllä otettu vastaan, vielä silloinkin kun megasuosio on jo loistanut poissaolollaan. Perssonilla on varsinkin korkeammalle kurottaessaan todella sielukas ja kaunis ääni. Suomi-iskelmän klassikko taittui sykähdyttävän hienosti vain toisen kitaran säestämänä, Persson selvästi ymmärsi syvemminkin mitä lauloi ja fraseerasi aivan häkellyttävän natiivilla tavalla. Pitkälti tämäntyyppisellä biisilistalla The Cardigans tätänykyä esiintyy: https://www.setlist.fm/setlist/the-cardigans/2017/grona-lund-stockholm-sweden-33e644d1.html

Tuli tuossa alumpana kesää oltua muutamassa aika lähmäisesti ylöspannussa massatapahtumassa, vaikka toki niissäkin rockin ilosanomasta siinä sivussa päästiin nauttimaan. Mutta Live Nationin ahneiden hölmöilyjen jälkeen Turun Linnanpuiston Tall Ship Races Music Festival tuntui suorastaan lutuiselta ja intiimiltä tapahtumalta. Portilla kaikki sujui nopeasti ja oheistoiminnat oli sijoitettu ympäri puistoa lavan seutua häiritsemättä. Esiintymislavan ja anniskelukarsinan väliin mahtui juuri se joukko väkeä, joka siihen halusikin, bändit näki varsin läheltä ja pääosa porukoista ihan käyttäytyikin. Niin onneksi myös rockhistorian yksi legendaarisimmista kiukkuliisoista ja tuittiksista, William John Paul Gallagher, aka Liam

Toki Liam piti välispiikkinsä kylmäkiskoisen lyhyinä ja napakoina, mutta niin ne kannattaa 70 minuutin soittoslotissa pitääkin. Miehen maineen tuntien, ei silti jäänyt mitenkään kaltoinkohdeltu olo, musiikki toimi, bändi toimi, biisilista oli mitä mainioin. Jos joku haluaa kuulla tarinoita Liamin lapsuudesta Manchesterissa, kannattaa lukea muistelmat, keikoilla on hyvä soittaa musiikkia, se joskus artisteilta leppoisasti juttupäissään unohtuu. Lavan eteen pakkautunut yleisö oli menossa mukana isolla sykkeellä jo, kun tutuksi ja totutuksi muodostunut alkunauha, eli Oasiksen ”Fuckin’ In the Bushes” pärähti soimaan. Kahdella Oasis-klassikolla lähdettiin liikkeelle, ”Rock’n’Roll Star” ja ”Morning Glory”. Shortseihin ja vihreään armeijapusakkaan sonnustautunut Gallagher lauloi tunnusomaisesti alakautta ja etukenossa, kädet selän takana. Muutamissa biiseissä mies tarttui marakasseihin tai tamburiiniin, niinkuin on tapana ollut.

Kolmantena kuultiin tulevan sooloalbumin esikoissinkku ”Wall of Glass”, jonka porukka jo tuntui osaavan melkein ulkoa. Siinä missä veli Noel on koonnut High Flying Birds-bändiinsä entisiä Oasis-muusikoita ihan urakalla, soittaa Liam tuntemattomampien janttereiden kanssa. Mutta ei se haittaa, bändi soi rouheasti alakerrasta, silti erottuvasti. Vaikkakin pääbändiä ajettiin tänään kovilla volyymeillä, soundi pysyi mainiosti hanskassa.

As You Were”-albumilta kuultiin peräti seitsemän raitaa, vaikka se ei ole kaupoissa vielä yli kahteen kuukauteen. Näistä parhaiten toimi kahdeksantena vetona kuultu ”Chinatown”, käsittämättömän komea biisi, joka vertautuu jo syntyessään Oasiksen klassisimpiin hitteihin. Biisi on Liamin yhdessä tuottajansa Greg Kurstinin kanssa kynäilemä ja julkaistiin sinkkuna kesäkuun lopussa. Pitkään aikaan en voi sanoa odottaneeni yksittäisen biisin kuulemista livenä näin hartaasti. Toinen kohokohta tuoreelta levyltä oli ehdottomasti raskaalla kädellä louhittu ”You Better Run”, jossa kahden kitaran murina ja kellarikerroksen jynkkybasso toimivat tänään kenties komeimmin.

Omaksikin hämmästyksekseni illan tykein Oasis-raita, joita Liam bändeineen soitti siis kuusi kappaletta, oli kuitenkin kuulluista epäilmeisin ja vähiten kulunut, eli ”Slide Away”. Siinä bändin raskaskätinen toimitus oli just eikä melkein. Keikka päättyi pariin Oasis-raitaan, ensin ”Be Here Now” ja lopuksi tietenkin ”Wonderwall”, jonka Liam tutusti tulkitsi vain toisen kitaran ja rumpalin perkussioiden tukemana. Loppuun asti kompaktisti, ei pitkiä sooloja, ei pikkupuheita, ei umpiturhaa yleisön laulattamista, eikä ennenkaikkea encoreita; 13 biisin ihailtavan napakka setti, ja pois. Eli näin napakka: https://www.setlist.fm/setlist/liam-gallagher/2017/linnanpuisto-turku-finland-3be5a448.html

Nyt on molemmat Gallagherin lahjakkaat veljekset nähtynä, eri tavoilla tosin. Seuraavaksi pitää kärkkyä vimmatusti mahdollisuutta kokea lavalla Noel Gallagher’s High Flying Birds. Toki Oasiksen paluustakin haaveillaan, mutta muut tekevät sitä jo niin hengästyttävän paljon, että voin itse käyttää aikani paremminkin, kuten vaikkapa ihan olemassaolevien bändien näkemiseen. Työnsarkaa nimittäin riittää. Mutta kiitos Turun, nyt tuli kuitatuksi hyvinkin laadukkaassa illassa samalla kertaa kaksi erittäin keskeistä 90-luvun popnimeä. Turku on muuten Suomen hienoin kaupunki, mutta jos tunnette turkulaisia, niin älkää tätä nyt niille kertoko. KG

 

Foo Fighters (us), Biffy Clyro (uk), The Kills (uk/us) @ Rock The Beach, Hietaniemi, Helsinki 19.06.2017

Aivan hirveästi paljon skeptisemmin ei voi massatapahtumaa enää lähestyä, kuin mitä tulin lähestyneeksi Foo Fightersien keikan ympärille punottua Helsingin Hietaniemen Rock The Beach-jamboreeta. Paitsi että, ensi viikolla Guns’n’Roses soittaa Hämeenlinnan Kantolassa yli 53 000:lle, joten sinnekin oli hiukan muistettava laatuluokan skeptiikkaa säästellä. En ollut koskaan aiemmin ollut rockin kuulossa Hietsun uimarannalla, ja Rock The Beachissa viimeistään ymmärsin, miksi en. Uimaranta on uimaranta, se toimii parhaiten niin, että pannaan ”purukumi poskeen paukkumaan, uimahousut jalkaan vaan”, otetaan eväät mukaan, palvotaan pilvettömältä taivaalta poraavaa arnoldia ja pulahdellaan. En tiedä, kuka aikoinaan keksi, että tänne saa ihan mainiosti sijoitettua rockfestarin, mutta idea oli sanalla sanoen luokaton. Kaareutuvan vesirajan ääreen ahtauteen tungettu tapahtuma oli onneksi pitkällä tauolla, mutta teki nyt paluun, koska FF haluttiin Suomeen, eikä pääkaupunkiseudun parkkipaikkoja tai sänkipeltoja ollut vapaana. Eikä siinä, hienoa että Foo Fighters saatiin maahan 6 vuoden kuuliaisen odotuksen jälkeen. Luettelen samalla muutkin hyvät asiat: sää (ei olisi enempää voinut kesäkuussa toivoa), tapahtuman nopea ulostaminen pääbändin lopetettua, pahimman urpoilun ja ördän poissaolo, hyväntuulisuus ja väkivallattomuus, iltaa kohden rauhoittuneesta sivutuulesta huolimatta aivan häkellyttävän hyvä pääbändin soundi, äärettömän mukava baarihenkilökunta, sekä ihan oikeasti tämän hetken maailmassa edes hitusen varmempaa oloa tuova poliisin vahvennettu läsnäolo.

Luettelen huonot asiat: kotimainen, vasemmalla kädellä jo vuodesta 1819 pantu ölsä 8,50 pantilla (pantti joka helvetin kerta kun tiskillä käy!), lippujen koko ajan enemmän käsistä lähtevä hinta (ilman että mikään paranee järjestelypuolella), Live Nationin täydellisen kuurot korvat aiempien tunkukatastrofien jälkeisille parannusehdotuksille ja koko asian tekeminen kaikesta muusta kuin (rahtuakaan) rakkaudesta lajiin, valtavan kokoinen miksauspömpeli, sekä vaikkapa nyt (edelleen ja aina) liian matala lava ja liian pienet screenit! Siis noin muutamasta epäkohdasta aloittaakseni. On täysin käsittämätöntä, että Live Nation vuodesta toiseen punkee tapahtumia paikkoihin, joissa maksimissaan noin neljänneksellä kalliin lipun ostaneista on mahdollisuus tunkeutua alueelle, josta bändin lähellekkään lipun hinnan arvoisesti näkee, tunnistaa ja kuulee. Viimekesäisestä Queenin keikasta ei oltu otettu opiksi, järkälemäinen miksauskoppi oli yhäkin järkälemäinen, eikä sen takaseinässä edelleenkään ollut screeniä. Alkoholilain uudistuksen kaatumiseen ei tässä ole syytä edes mennä, mutta on häkellyttävää että sivistysvaltioksi itseään kutsuvassa Suomessa, jos haluaa tuopillisen bischofshofenia vuonna 2017 Jeesuksen syntymän jälkeen, niin maailma muistuttaa äkkiä rodeoshown karja-aluetta, eikä rokkifestaria jonne on tultu ansiosidonnaisilla hetkeksi irtautumaan arjesta.

Mitäs läksin? Foo Fightersien sähköinen privaattikeikka on käsittääkseni edelleen aika kallis, ja halusin nähdä tuon rockin historian aikajanalla kuitenkin hyvinkin merkityksellisen bändin. Ja bändit katsotaan siellä, missä niiden keikat on, ja siihen hintaan jonka järjestäjä vaatii, mikäli haluaa bändin nähdä. Ei siinä sen ihmeellisempää, toive paremmasta ja asiakasta kunnioittavammasta järjestelytoiminnasta on vain toive. Asiallinen järjestäjä kuuntelee niitä, ahneempi ei. Ja jos en lopultakaan oikeasti yhtään kestäisi massatapahtumia, en kävisi. Nyt oltiin jo rajoilla, mutta onneksi oli muiden hyvien asioiden lisäksi kaksi täysin omaa luokkaansa ollutta seikkaa, jotka paikkasivat todella paljon, ja tulevat vuosien saatossa kultaamaan muistot hiekalta Hietarannan: Biffy Clyro ja Foo Fighters.

rockthebeach

Iltapäivän oli avannut brittibändi VANT, joka jos pysyy kasassa, on tsekattava myöhemmin, mutta ei uimarannalla. Sitten soitti Apulanta Heinolasta, jonka viimeisten biisien ajan viivyttelimme keikkaseurani kanssa porttien ulkopuolella ihmetellen, mitä ihmettä Apis täällä(kin) tekee, tai me Apiksen kanssa samassa paikassa. Sitten olikin taas tauko, olihan Rock The Beachiin konseptoitu nimittäin ihan kohtuullisen huolelliset roudaustauot, myös näiden rekvisiitattomien pikkubändien väleihin.

Rannan kaukaisessa takakarsinassa viileä keijo naamariin, autolla liikkuvan festarikävijän juominen on insinööritason puuhaa, sekä tarkkudessaan että mielekkyydessään. Tuokiossa lavalle kuulutettiin yhdysvaltalais-brittiläisen pariskunnan Alison MosshartJamie Hince muodostama duo The Kills, joka tosin kiertää nelihenkisenä, ihan oikeana bändinä. Täältä lähes Eestin rannikolta katsottuna näytti aluksi, että nyt ei pysty bändi Alisonin energisestä lavakarismasta huolimatta isoa stagea täyttämään, mutta siirtymä lähemmäs, ja hommahan toimi. Paino oli sanalla energia. Mutta toki myös The Killsien biisimateriaali toimi, vaikkakin tuulen tarttuessa soundiin tässä vaiheessa vielä ihan kunnon otteella, tsibaleet alkoivat tunnin juoksulla kuulostaa liikaa toisiltaan, nyanssien tullessa valikoiden läpi. Toistan tosin itseäni, nämä on tsekattava jonain talvi-iltana hyvässä klubiympäristössä, mieluiten New Yorkissa. Ja korkea lippiksennosto Alison Mosshartille intensiteetin pitämisestä yllä, myötävalossa ja sivutuulessa. Illan mittaan Alison pääsi esiintymään sitten jo vähän pakkautuneemmallekin yleisölle, kun Foo Fightersien Dave Grohl kutsui ystävänsä kanssaan laulamaan muutamaankin biisiin. Tunnin slotissaan The Kills ehti louhia läpi peräti 13 biisiä powergarageaan, voimallista bluesrockiaan, miten vain.  Väkevimmin tänään lähtivät ”Satellite” ja ”Pots and pans”, kumpikin vuoden 2011 ”Blood Pressures”-albumilta, joita (siis albumeita) vuonna 2000 yhteenliittyneeltä ydinduolta on ulkona nyt viisi.

Huolellinen tauko, ja Skotlannin Kilmarnockista jo vuodesta 1995 operoinut Biffy Clyro oli lavalla. Mikä tahansa skottibändi on aina nähtävä, tiedättehän, ilman että nyt tarvitsee pudottaa hihasta vakilukijalle tuttua, kulmista nuhjaantunutta Big Country-korttia. Ekojen voimasointujen aikana jo harmitti, että bändin taannoinen BlackBox-keikka Stadin keinojääpyhätössä jäi näkemättä. Fanien kesken BillyfuckingClyro, toimitti 14-biisisen settinsä hirvittävällä intensiteetillä ja vimmalla, vaikka kärsikin illan orkestereista ehkä eniten soundiasioista. Tässä kohtaa volyymin nosto ja tuuli eivät ihan kohdanneet, ja alun soundikehuni kohdistuvatkin lähinnä illan pääaktiin, kun blosis tyyntyi sulanderin tai sohlbergin tehtyä laskutoimituksiaan kohti läntistä horisonttia. Läpituttu en ollut Biffy Clyron biisimateriaalin kanssa, mutta se vain parani setin loppua kohden, niinkuin pitääkin, jos nyt jotain kohden. Erityisesti uimaranta-alueen viehättävämpi sukupuoli tuntui olevan varsin innoissaan paidattomien skottijoukkueesta. Miksikään tyttöjen bändiksi Biffy Clyroa ei voi leimata, sen raskas vaihtoehtorock kulkee sen verran itsenäisesti ja omintakeisesti, että kyllä tästä ihan järjissään oleva poikakin saa tykätä. Ja mitä sitten, jos on muutama radiohitti. Radiohitteys ei ole biisin vika, vaan radion. Nekin toki kuultiin, ”Many of Horror”, ”Animal Style” ja ”Stingin’ Belle”. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/biffy-clyro/2017/hietaniemi-helsinki-finland-2be49862.html   Milloin nämä näkee uudestaan?

Illan viimeinen ”liemi lättyyn” (vanha lahtelainen sutkaus), tukevat tennarinsijat Hietaniemen kosteasta rantahiekasta, takakeno ja valmius ottaa vastaan Foo Fighters, keikoillakäyntiurani ensimmäistä kertaa. Mutta ei välttämättä viimeistä. Dave Grohl kiusoitteli alun spiikeissään, että pitäisiköhän tänään soittaa lyhyt veto, vai peräti pitkä veto. Valveutuneemmilla oli tiedossa, että taannoin järjestäjä oli jopa joutunut ottamaan ns. nallin pois päätaulusta, ja pakottamaan Fightersit lopettamaan keikan. Joten ulkonaliikkumiskieltoja uhmaavaksi bändiksi vaikka FF tiedettiinkin, niin silti peräti kaksi ja puoli tuntia kellottanut keikka pääsi hiukan yllättämään. Pääosin positiivisesti, ja tämä on merkittävää. Bändin maine kovana livebändinä oli kulkenut sen edelle, ja pakko on sanoa, että kaikesta näköesteisyydestä ja kaukaisuudesta huolimatta, maine tänään lunastui. Moni bändin useasti nähnyt on taatusti toista mieltä, mutta tämä artikkeli ei käsittele toisia mieliä. Varmasti rannalla oli 25 000 mieltä, mutta omani oli se, että Foo Fightersien tämäkkä veto onnistui melkein peittoamaan kaiken illan aikana kerätyn harmistuksen asiain toimimattomuudesta. Yksikin toimiva asia paikkaa paljon. Ja tänään se oli onneksi pääasia, eli illan päätösbändi.

Nämä kuultiin: http://www.setlist.fm/setlist/foo-fighters/2017/hietaniemi-helsinki-finland-3be49860.html  

Settilistaa tarkastelemalla, listaa joka ehti venyä kahdessa ja puolessa tunnissa peräti 24 biisiin, voi paikallaolematon tarkkasilmäinen huomioida jälkikäteen muutaman seikan. Ensinnäkin, kaikilta albumeilta soitettiin jotain, mikä on 22 vuotta vanhalta bändiltä hieno ele. Toiseksi, tulevan albumin kappaleita kuultiin kaksi, mutta ei sitä ilmeisintä, eli kaikilla soittolistoilla nyt viihtyvää mainiota ”Run”-hittiä. Kolmaalta, Foo Fightersille jo tuttuun ja totuttuun tapaan kuultiin muutama cover, tällä kertaa RollareidenMiss You” ja koko illan päättänyt, sinänsä täysin umpiturha AC/DC-rymistely ”Let There Be Rock”. Ja neljänneksi, kaikki isot ja tärkeät iskusävelet ehdittiin kuitenkin fanien iloksi soittaa.

Iltaa leimasi hyväntuulisuus ja rentous, Foo Fighters näytti ulkopuolisen silmään kivalta työpaikalta. Grohl heitteli lupsakkaa, lämminhenkistä hetulaa yhtyetovereistaan, lämminsävyisimmin kaikkein uskollisimmasta, tilauksesta punkin kitarasoolonkin nykäisseestä Pat Smearista. Ja omakohtaisesti pitääkin tunnustaa, mitä tulee Smearin oloon bändissä, tuskin olisin itsekään ollut (viimein) paikalla, ellei bändissä edelleen soittaisi puolet loppuvuoden 1993/alkuvuoden 1994 Nirvanasta.

Muutakin mieltä saa olla, mutta illan komein veto oli hitaahkona versiona soitettu, häkellyttävän kauniisti (ihan konkreettisesti) auringonlaskuun vankkurinsa ohjastanut heartland rockin nykyklassikko ”Wheels”. Kaunista, kertakaikkiaan. Foo Fighters yhdistää buddyhollymaisia popralleja, voimakätistä collegerockia, rätväkkää jälkigrungea ja springsteeniläisittäin komeaa biisintekoperinnettä sikäli mielenkiintoiseksi keitoksi, että vaikka levyiltä en ole ikinä jaksanut bändiin paneutua, olen valmis näkemään sen(kin) uudestaan. Mutta en uimarannalla.

Tulevan albumin ”La Dee Da” kuulosti pelottavankin persoonattomalta, vaikka Grohl saikin lauluapua Alison Mosshartilta, kuten toisessakin uutuusbiisissä ”The Sky Is a Neighborhood”. Illan erikoisvieras Michael Monroe hyppi ja pomppi lavalla tuttuun ja jo hyvinkin totuttuun tapaan peräti neljässä biisissä, malttoi ihan huolella olla poistumatta lavalta, silloin kun ihan selvästi oli sen hetki, ja lakkasi näinmuodoin jo toisessa biisissään olemasta missään määrin erikoisvieras. Sikälikin nimittäin että Monroe on aina se isojen ulkkaribändien supererikoisyllätys, ja kaikella kunnioituksella Suomen ainoaa rocktähteä kohtaan, tuo useimmiten illan tarjontaan erittäin vähän mitään lisäarvoa. Ensi viikolla taas tavataan Hämptonissa, kun Michael Monroe onnistuu olemaan Gunnareiden erikoisvieras. Siellä nyt sentään iso rockhistorian ympyrä sulkeutuu, ja toivottavasti Makke korvaa tänään hirvittävältä kuulostaneen huuliharppunsa vaikka fonilla. Parhaiten Makkosen läsnäolollaan kunnioittamista biiseistä toimi varsinaisen setin päättänyt ”Best Of You”.

Illan settilistasta pitää vielä nostaa upea ”Congregation”, ”These Days” ja encoreosuuden kruunannut ”Skin and Bones”, joka soitettiin pitkänä jamitteluversiona kosketinsoittaja Rami Jaffeen upeasti harmonikallaan tukemana. Pirunkeuhko aika harvoin rocksoittimena toimii, nyt toimi. Encoreita kuultiin peräti neljä, ja loppua kohti alkoikin jo sääntö-Suomen Pitkämaanantain huvilupa paukkua, minkä bändijohtaja Dave Grohl toki hyvin tiesi. Encoreita olisi voitu soittaa helposti vain kaksi, ja illasta olisi ei-hoocee-fanille jäänyt naksua parempi maku, mutta en valita näinkään. Siis Foo Fightersien osuudesta. Ensi kertaan, vaikkapa Hartwall Areenalle, lämpimään ja mukaville istumapaikoille. KG

 

Twisted Sister (us), Metal Church (us), Maj Karma, Stam1na, Reckless Love @ Porispere, Pori 05.08.2016

Suistomaa soi, kuudetta kertaa nyt järjestetty Porin Kirjurinluodon Porispere-festivaali tukevoittaa vuosi vuodelta asemaansa kesän festarikartan tärkeänä ja persoonallisena osana. Tänä vuonna itselleni mahdollistui olla paikalla vain perjantaina, mutta sitäkin kovempia täkyjä oli taas Porispere heittänyt ohjelmistoonsa: viimeistä kertaa Suomessa soittava heavylegenda Twisted Sister ja toinen muuten vain harvinainen vieras Metal Church, riittivät lähtökynnyksen ylittämiseen enemmän kuin mainiosti.

Matkalla Poriin satoi vettä kuin sääjumala Estherin perseestä, liikenne hidastui ja kun tien päällekin oli lähdetty hiukan vaiheillen, totesimme keikkaseurani kanssa, että päälavan klo 16.30 korkkaava Diablo tulee jäämään näkemättä. Itse ehdin mukaan viimeiseen biisiin, enkä nyt käytä tilaisuutta lausua Diablosta mitään yhden biisin perusteella. Bändin tuore albumi on kovin hehkutettu ja paluukin vuosien tauon jälkeen tärkeänä nähty, joten jengi ei voi olla täysin väärässä. Itse kuuntelin bändiä varsin paljon ”Renaissance”-kiekon (2002) aikoihin, jolle olin mukana synnyttämässä peräti musiikkivideotakin, mutta sitten oma into hiivahti ja pian sen jälkeen alkoi 7 vuoden levytystauko, bändillä siis. Vaan nythän tuo on paluu tehtynä, tilaisuuksia tarkistaa orkan nykymoodi tullee lisää.

Sitten Tuulivoima-lavalle ja takabaarista iltapäivän ensimmäinen kylmä keskiketterä, autolla liikkuvalle festarivieraalle kebardien siepominen on insinöörilaji, hyvät hermot ja lyhyt matematiikka riittävät kuitenkin kohtuulliseen lopputulokseen pääsemiseksi. Takalinjoilta tuli siis pääosin yyberöityä Reckless Love, jonka näin nyt toistamiseen vuoden sisään. Ja mikäpäs se siinä, bändillä on uusia kovia biisejä heittää heti setin kärkeen, aina yhtä rento ja ammattimainen ote, sekä päivän hetkestä täysin riippumatta erittäin vastaanottavainen yleisö.

Solisti Olli Herman kiittää kaikilla keikoilla faneja bändin jätkien unelman konkretisoimisesta, mikäpä bändi voisi kiertää tyhjille saleille. Kuopion unelmatehdas laittoi nytkin hyvän kiertämään ja soitti Kirjurinluodon teltassa erittäin hyvällä sykkeellä, eikä setissä ollut yhtään turhakemelodiaa tai huonoa biisiä. Tätäkin bändiä voi arvostella, mutta ponnistakaa itse Kuopiosta ja hoitakaan itsenne Los Angelesiin keikalle, niin mietitään sitten uudestaan. Ja mitä hullua, varsinkin naispuolinen ja naispainotteinen yleisö tuntui diggaavan. Näiden show’ssa jokainen paikalle laittautunut lady voi hetken olla ”randy scandinavian girl (northern looks incredible when you’re with randy scandinavian girl)” ja ”beautiful beautiful bomb, made of dynamite”. Mikä ongelma? Ja vaikka ihan jokainen sointukulku ei välttämättä olekaan Reckless Lovella ihan kaikkein ainutlaatuisimman kuuloinen, niin eletään vuotta 2016, kaikki popmusiikki on jo sävelletty moneen kertaan. KISSin Paul Stanleykin antoi juuri ”anteeksi” Bruce Springsteenille, vaikka totesikin muutaman Pomon biisin kulkevan erittäin lähellä ”I Was Made For Lovin’ You Babyn” melodialinjaa.

Helmikuussa ilmestyneen”InVader”-nelosalbumin raita ”We Are The Weekend” rullasi aivan järkyttävän hienosti, oli otettava muutama askel edemmäs. ”Edge of Our Dreams” ja kakkoslevyn ”On The Radio” kulkivat ehkä naksun kaikkia muita mallikkaammin, mutta sanottava on, että yhtään huonoa tai löysää hetkeä ei Recklessin vedossa ollut. Vastaanpanematonta settiä, monessakin mielessä. Olisi kandennut Metal Churchin ukkojenkin olla ottamassa mallia, miten rokkia soitetaan (aiheesta lisää tuonnempana). ”Hot”-hitin kohdalla Ollille tuli tunnetusti niin hiki, että olihan se otettava paita pois. Ja mikäs siinä, kun kerrankin on joku jolla on jotain näytettävää. Paidalla tai ilman, näiden keikoillehan saattaa joutua vastakin. Kova bändi.

Porispere 2016

Murkinatauko, jonka aikana paitsi nuori Sanni esiintyi bändeineen pää-eli Lokki-lavalla, niin myös me keikkaseuran kanssa lähinnä pohdimme, että kuka keksi nasaalin? Oliko se Nylon Beat, joka antoi luvan laulaa nenästä? Miksi Sanni esiintyy täällä? Osaako Sanni soittaa jotain instrumenttia? Kuka keksi, että Sannin radiohitissä pitää sanoa vittu, niin että nyt jokainen eskari-ikäinen fani on pakotettu saamaan tietää, mikä on vittu. Kysymys toisensa perään poukkoili päässä. Niin vähän vastauksia.

San Franciscossa vuonna 1980 perustettu Metal Church nauttii raskaan rockin kronikoissa mainetta erittäin tärkeänä bändinä vaikkapa thrashmetallin kehityskululle. Eikä Porisperen telttalavalla heitetty keikka sitä voi heiltä ottaa pois. Bändi oli itsellekin ehdoton kakkostyypin syy tulla tänä vuonna Poriin, mutta aiheutti kyllä senmaailmaisen pettymyksen. Keikan kompaktiudessa tai settilistassa ei ollut mitään vikaa. Yleisön vastaanottokin oli todella suopeaa, paikalla oli montakin kourallista tosifaneja ja meininki muodostui hyväksi. Omalla kohdalla en kuitenkaan syytä ruokailun jälkeistä masennusta, osaan erottaa sen puolihuolimattomasta keikasta. Lukemattomilla listoilla yhdeksi maailman parhaista metallikitaristeista kanonisoitu Kurt Vanderhoof (ainoa jäljelläoleva perustajajäsen) sooloili epätarkasti, ei tahtonut pysyä omien soolojensa kyydissä. Muutenkin koko bändin soitossa oli epätarkkuutta ja epärytmiikkaa. Kuulivatko ne toisiaan huonosti? Enpä usko, koska mitään kommunikointia en nähnyt monitorimiksaajan suuntaan, ja muukin tyytymättömyys loisti poissaolollaan. Bändillä oli hauskaa ja hyvä meininki.

Solisti Mike Howe (mukana vuodesta 1988 ja tärkeästä kolmosalbumista ”Blessing In Disguise” alkaen) kiitteli vuolaasti yleisöä useammassakin välissä, mutta jotenkin epäaidon tuntuisesti. En tarkoita, että metallisolistilla olisi pakko olla Urho Tulitukka-tyyppinen haba ja kolmemetrinen teutonifleda. Ei, eihän hauis tai tukka muodosta ääntä. Mutta Mike Howe ei missään määrin sovi metalliyhtyeen nokille, eteenkään tilanteessa, jossa bändin kollektiivinen karisma puuttuu täysin. Karisma, jota Vanderhoofista ei ole kantamaan. Howe ei vain näytä, vaan myös tuntuu valkeakoskelaiselta zumbaohjaajalta, ja se häiritsi itseäni jopa bändin epätarkkaa soitantaa enemmän. Sorry siitä ja kaikesta muustakin, mutta aina ei vain uppoa. Sanottava on myös, että olin odottanut kieli märkänä Metal Churchin keikkaa sen julkistussekunneista lähtien, joten ei jäänyt nyt siitäkään kiinni.

Olin paikalla, kun setin loppuliu’ussa Metal Church louhi ”Beyond The Black”, tärkeä hetki olla läsnä. Parhaiten tänään kulki kuitenkin tuoreimman ”XI”-levyn raita ”No Tomorrow”. Toisin sanoen biisi, jota näistä kaikista on vähiten soitettu. Viimeisenä kuullussa ”The Human Factor”-biisissä Howe revitteli kuin ei olisi huomista, ilmeisesti mies oli jännittänyt äänensä kestävyyttä koko keikan mitalla, siksi iso ero oli Miken ulosannissa loppubiisissä, kun hävittävää ei enää ollut. Mike Howe totesi vielä mikrofoniin, että toivottavasti näemme pian. Erittäin samaa mieltä, aion olla paikalla ja antaa tälle merkittävälle pioneerijoukkojen soittokunnalle huolella uuden mahdollisuuden. Bändi veti nämä: http://www.setlist.fm/setlist/metal-church/2016/kirjurinluoto-pori-finland-73fcae19.html

Päällekkäisyyksien takia jäi tällä erää näkemättä Penniless-mies Ossi Alisaaren turkulaisponnisteinen Salaliitto, mutta se on ehdottomasti tsekattavien pitkällä listalla, kunhan vain tilaisuus koittaa. Bändistä, ja nytkin sen Porispere-vedosta, on kuulunut pelkkää hyvää.

Pettymystä Metal Churchin isosti odottamastani keikasta ei kyennyt paikkaamaan päälavan Stam1na, johon itsellä ei ole koskaan ollut oikeastaan minkäänlaista suhdetta. Eikä paikannut liioin anniskelualueella nopeasti kiedottu illan kakkoskeijo. Oli kuitenkin edes yritettävä lähestyä Stam1naa—josko nyt, Porin pyhällä suomirockin suistomaalla ymmärtäisin, mikä Lemin Pantera on närhiään ja muniaan. Mutta kun ei ymmärrä, ei ymmärrä. Kovan luokan toimittamista, taitavaksi hiottua yhteissoittoa, helketin hyvät soundit ja loppupäätä kohden myös hyviä melodioita. Mutta, en ole kohderyhmää.

Vaadittiinkin seuraava veto, Harjavallan Killing Joken huikea tuntinen telttalavan tunnelmassa, että saatoin muotoilla asian ääneen: Maj Karma on ainoa suomeksi laulava tai laulanut raskasorkesteri, jota olen vilpittömästi koskaan ymmärtänyt, sietänyt ja diggaillut. Muu on mennyt ohi, vähän jopa valitettavasti. Näin aikoinaan liudan Helsingin keikkoja Maj Karman Kauniilta Kuvilta, kun tuttu mies oli noina vuosina miksaustiskin takana. Niiltäkin keikoilta on muistona tinkimätön toimittaminen, hillitön tummanpuhuva postpunk-groove, ja itseironinen omien tekemisien ymmärtäminen, koko ajan liian vakavat karikot kiertäen.

Herra Ylppö tietää mistä laulaa, ja on laittanut paperille vain sanoja, joiden takana voi seistä. Kimmo Kuritun ja Häiriön mustanpuhuva ja kierteinen svengi on ihan omaa luokkaansa tässä maassa. Maj Karma debytoi vihdoin Porisperessä järjettömän kovalla vedolla. Kesän festariputki päättyi rennoissa merkeissä, lavalla tyhjenneltiin Jack Daniel’s-pottua. Viimeisessä biisissä lavalle kutsuttiin joukko faneja joraamaan, ja annas olla kun jengi keksi mainitun Daniel’s-halon.

Maj Karma piti peräti seitsemän vuoden levytystauon, katosi kartalta. Mutta kun teki paluun, teki sen laadulla. Tuore albumi ”Peltisydän” on erittäin hyvä, sen raita ”Sotaa ei tule” avasi keikan aivan maagisella tavalla. ”Telekineesi” oli uudelta levyltä niin ikään keikan kohokohtia. Ja sitten ”Ukkonen”, ”Paina” ja ”Rukous”. Jengi lauloi mukana, liiteri oli täynnä. Maj Karma, pitkää ikää. Tämän bändin keikalle voi edelleen huoletta mennä myös lähitulevaisuudessa milloin vain. Ja menenkin. Näin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/maj-karma/2016/kirjurinluoto-pori-finland-7bfcae18.html

Maj Karman takia pelkästään kannatti tulla Poriin asti. Mitä vielä? Ai niin, Twisted Sisterin kaikkien aikojen viimeinen Suomen keikka. Vuonna 1972 perustettu heavy metallin pioneeribändi on päättänyt lopettaa saappaat jalassa, kunniakkaasti ja kerralla. Porin jälkeen jäljellä on viisi show’ta, homma päättyy näillä näkymin lokakuun alussa New Jerseyssä, bändin alkuperäisellä kotikentällä.

Solisti Dee Snyder, heavyrockin Randy The Ram, kaikkien heavyhemmojen kruunamaton motherfucking äiti ja isä yhtäaikaa totesi alun puheessaan, että kaikki ne valehtelivat meille: Ozzy, Scorpions, Judas Priest ja monet muut. Uhosivat lopettavansa, mutta kiertävät yhä. Twisted fucking Sisterin tapauksessa on kyllä huomattavasti helpompi uskoa lopulliseen lopettamispäätökseen, ja sen pitävyyteen. Kuin vaikkapa nyt yhteenkään lauseeseen koskaan Ozzy Osbournen suusta. Mutta siis toivoa sopii, että nämä olivat ihan oikeat jäähyväiset. Sen verran haikeaksikin meni keikan kestäessä, että toivon todella.

Bändin ainoa perustajajäsen, kitaristi Jay Jay French uhosi Satakunnan Kansan haastattelussa, että illan show on kovin mitä todennäköisesti koskaan kukaan meistä tulee näkemään. No niin. Mies itse tuotti vähiten show’ta koko iltana, homma lepäsi täysin Dee Snyderin harteilla. Mutta silti, ei French täysin väärässä ollut, show kilahti omaan Top20:een kohtuullisen vaivattomasti, ja uskokaa kun sanon, että siellä on tiukkaa. Siis siellä Top20:ssä. Tai siellä nyt ainakin.

Setti oli hittipainotteinen, niinkuin jäähyväisten kuuluu ollakin. Deellä oli runsaasti aikaa myös huudattaa yleisöä ja jutella pitkiä pätkiä. Bändillä oli hauskaa, yleisöllä vielä hauskempaa. Nämä on oikeastaan hetkiä, joita on puolimahdotonta selittää. Näissä pitää olla paikalla, sillä tämä tunnelma ei koskaan palaa, Twisted Sister ei koskaan palaa. Sattui myös olemaan kitaristi Eddie ”Fingers” Ojedan syntymäpäivä, mutta Dee ei suostunut että lauletaan lälly ”Happy Birthday”, vaan tietenkin ”We’re Not Gonna Take It”, joka oli juuri kuultu muutenkin pitkän hartaana versiona.

Twistareiden kaikkein tunnetuimman hittibiisin lisäksi illan ehdottominta pelkkää juhlaa olivat ”I Am (I’m Me)” ja edesmenneille sankareille Jimmy Bain, AJ Pero ja Lemmy Kilmister omistettu häkellyttävän kaunis ”The Price”, johon Fingers Ojeda luukutti todella upean soolon. Bändin pitkäaikainen ja legendaarinen rumpali, blood brother AJ Pero kuoli reilu vuosi sitten, nyt kannujen takana paikkasi itse Mike Portnoy, fakta joka nosti näiden monttubileiden rockhistoriallista arvoa entisestään arvaamattoman paljon. Portnoy malttoi olla myös kihistelemättä ja kolistelematta, veti niinkuin Pero olisi vetänyt. Ja tunnettu fakta on myös se, että Pero oli kuin varmuudeksi ilmoittanut bändille, että jos hänelle joskus jotain sattuisi, niin ottakaa Portnoyn poika paikkaamaan.

Twisted Sistersin viimeinen keikka Suomessa oli yksi hillittömimmistä rockjuhlista koskaan, joita olen todistanut. Ei maailmankaikkeuden ehkä kovin keikka sinänsä, mutta rock’n’rollshow, joka ei ehkä koskaan unohdu. Juuri niinkuin Jay Jay French lupasi, mies joka ei koskaan valehtelisi Satakunnan Kansalle. Tämän rock’n’rolljuhlan tuomisesta Suomeen, suuri hatunnosto Porisperelle. Viime kesänä jäähyväiset Nuclear Assaultille, entä ensi kesänä. Kiitos, ja hyvästi, Dee, Jay Jay, Eddie ja Animal Mendoza. Iso pala rockhistoriaa on lokakuussa paketissa, vain 15 jäähyväisshowta bändiltä joka on urallaan soittanut 37 maassa, olimme onnekkaita. Lupaamme pysyä nälkäisinä! Näillä biiseillä saatettiin TS ikuisuusmatkalle: http://www.setlist.fm/setlist/twisted-sister/2016/kirjurinluoto-pori-finland-63fcae1b.html

En ole kuullut vielä keneltäkään poikkipuolista sanaa Porisperen järjestelyistä. Paljon on siis onnistuttu tekemään oikein. Keskeisintä on nyt olla nostamatta yleisömääriä. Nykyinen posse mahtuu Kirjurille mainiosti, toivottavasti se riittää. Erityismaininta saaren iltavalaisusta, puhelimien latauspisteistä, myöhään illallakin jonoutumattomista myyntipisteistä, päälavan soundista, järjettömän ystävällisestä henkilökunnasta, ja monesta muusta seikasta, jotka tekevät Porisperestä ainutlaatuisen. Ensi kesään. Toi. KG

Valoa Festival, Tampere la 07.02.2015

Valoa Festivalin lauantai oli paperilla minimissäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin avauspäivä, jossa tosin onnistuin näkemään vain vaatimattomat kolme aktia. Lauantaiehtoolle tavoite oli korkeammalla, ja sen saavutinkin. Alkajaisiksi jälleen Kauppakadun turboahdettuun Pub Artturiin. Kaikki Artturin keikat olivat festarilla ilmaisia, ja se on tokikin hyvää kaupunkikulttuuria se. Tungos tosin ei Suomessa minkään ilmaisen äärellä ole vältettävissä, mutta käytännössä aina ne kaikkein halukkaimmat kuitenkin sisään mahtuvat. Asiain harrastuneisuuteen nimittäin liittyy, että jos ei ole ajoissa paikalla, voi syyttää pääosin itseään.

Illan nimi oli mitä vahvimmin Jukka Nousiainen. Mieheltä tulin nähneeksi peräti kolme keikkaa illan aikana, kolmella eri kokoonpanolla. Samalla tulin synnyttäneeksi näin termein oman ennätykseni. Edellinen enkka on nimittäin ollut maksimissaan kaksi. Siitä kuka oli ”mies joka toi rock’n’rollin Suomeen” kiistellään yhä. Mutta siitä, kuka toi sen uudestaan Suomeen, rock’n’rollin jo lähes unohduttua, ei ainakaan juuri tänään itselläni ole epäselvyyksiä. Oli nimittäin tämä Nousiainen, Nastolan poikia. Mies aloitti illan urakkansa soolovedolla Artturin nurkassa istuen. Dramaturgia oli kunnossa, nousiaisvetojen intensiteetti nousi illan kuluessa kuin seiväs.

Nousiaisen albumi ”Huonoa seuraa” on mainio kokonaisuus, ja ennenkaikkea mahdoton määritellä. Tekee todella hyvää tälle maailmalle, joka perustuu pelkkiin määritelmiin, että joku taho on ymmärtänyt päästää Nousiaisen levyttämään. Soolomateriaalin tunnetuin ralli lienee ”Roskalavojen rokkitähti”, joka voisi periaatteessa olla ihan oikeakin radiohitti. On virkistävää nähdä taiteilija, joka keskeyttää muutenkin sekavan settinsä sanomatta sanaakaan, ja marssii baaritiskille. Odottaa tuoppinsa kärsivällisesti ja palaa mitään selittelemättä soittamaan. Valmis maailma, ilmaiskeikka, ei ole keneltäkään pois.

Nousiainen on (soolona siis) merkillinen hässäkkä Peitsamoa, Pekka Strengia ja äärettömän mudanmakuista suobluesia, ja vielä kymmeniä nimeämättömiä asioita siihen kylkeen. Tekee mitä tahtoo, laulaa mistä tahtoo. Nousiaisen kunniaksi esiintyjänä on myös sanottava, sama päti nimittäin miehen bändikeikoillakin, että sillä saako sanoista selvää tai ymmärtääkö niitä, ei ole mitään merkitystä. Minä luulin, että Risto on jotenkin omaleimainen artisti, mutta luulo ei ole sama kuin tieto. Sitäpaitsi, mies joka mainitsee lavalta Jolly Jumpersit, saa jakamattoman huomioni samantien.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Nousiainen oli lavalla taas. Paita oli vaihtunut kultaiseen, ja seurakseen mies oli saanut rytmiryhmänsä Mara Balls (basso) ja Raaka-Gini (rummut). Nimet kuin J.M.K.E:n takalinjoilta, meininki kuin Roky Ericksonin tai Hawkwindin hulluilta päiviltä. Happoista jytää ala Jukka ja Jytämimmit. Bändin nimi oikeastaan kertoo kaiken, Nousiaisen maanisuus kiedottuna puolipsydeeliseen jyräämiseen, pitkiin kitarasooloihin ja raivokkaaseen lavashowaamiseen. Musiikillisesti Jytikset ei aivan loputtomasti eroa Nousiaisen kolmannesta olomuodosta, eli illan päätteeksi nähdyistä Räjäyttäjistä. Ja vaikka jyystö olikin osaavaa ja hyvää, tällaiselle bändille rapian puolen tunnin setti on juuri se oikea. Jytäsetti myös osoitti, kun en ollut miestä aiemmin livenä nähnyt, että kyseessä kuitenkin on erittäin osaava kitaristi. Siksi soolosetissä kuullut maailman huonoimmat soolot, osoittivat ironian kärkeä ainakin omassa mielessäni kovastikin Peitsamoa kohti.

Sitten siirtymä Pakkahuoneelle, jossa vielä 10 minuuttia ennen ensimmäistä bändiä oli hiljaista kuin huopatossumuseossa. Mutta tamperelainen yleisö tulee paikalle tapansa mukaan juuri ja juuri ajoissa, ja bändin syöksyessä lavalle, porukkaa oli jo ihan keikkafiiliksen arvoisesti. Ensimmäisellä Suomen rundillaan ollut norjalainen Kakkmaddafakka oli vissiin kuullut takahuoneeseenkin asti, ettei mitään yleisöä ole. Kundit vaikuttivat aidon ilahtuneilta, kun eturiviin alkoi sittenkin pakkautua väkeä. Ja aika paljon niitä kundeja lavalle sitten yksi kerrallaan syöksyikin, loppulukemaksi sain kahdeksan. Pari kitaraa ja liidilaulua, rummut, perkussiot, kiipparit, basso ja pari taustalaulavaa go-go-karpaasia muodostavat tämän norjalaishybridin, joka on kotimaassaan monesti palkittu ja kullitettu, ja nousut on kovia ulkomaillakin.

Bergenin kollit sekoittavat keitokseensa aivan pokkana lähes mitä vain, mutta avainsanoina mieleen nousevat ska, hip hop, reggae, lattarirytmit, jonkinlainen house ja diskopumppaus. Määrittelemätön paikka, ja siksi tämä ennakkoon koko festareilla (uusista nimistä) eniten odottamani bändi, jaksoikin kantaa kolmevarttisensa aivan hamaan loppuun saakka. Kovin moni tuntui osaavan sanoja ulkoa, joten oli aikakin saada nämä härskejä puhelevat naapurinpojat Suomeen soittamaan. Kakkmaddafakka on ikäänkuin diskomusiikin Steel Panther, en ainakaan itse voi välttyä siltä, että kyllähän tässä voimakasta poikabändiparodiaakin haetaan. Ollaan siistejä, näytetään ylikasvaneilta ripari-isosilta, mutta on härskit muuvit ja läpät. Ero on toki, että perinnepoikabändillä musiikki lokeroituu helposti vähintäinkin sieluttomaksi skeidaksi, näillä ei. Pirteä tuttavuus, joka sitäpaitsi lupasi solisti/kitaristi Axel Vindenesin suulla, tulla jo kesällä takaisin. Provinssi? Flow? Valtteri?

Sitten siirtymä jäätävässä viimassa YO-Talon jonoon. Vaikka kaikilla jonossaolijoilla ennakkolippu tai ranneke olikin, jonoon jouduttiin narikan hitauden takia. Jos ei ole YO-Taloa aikoinaan suunniteltu rokkiliiteriksi, niin ei ole sen narikkaakaan narikaksi. Sumppuun menee, mutta sitä toisaalta kangella silmään, joka muutaman minuutin jonotusta edes muistelee.

Vielä sen verran YO-Talosta, että vaikka upean historiallisesta ja paljon nähneestä miljööstä puhutaankin, ei ole kyllä suunniteltu talon baariakaan lähes 400 henkeä vetävän rokkiklubin baariksi. En viitsinyt heittäyttyä jonoon edes kokeillakseni. Kun saavuin paikalle oli Teksti TV 666 juuri lopettanut, mutta tuttu mies yleisössä todisti, että hyvä oli ollut ja varsin hyvältä kuulostanut. Uskon. Joten, ensi kertaan siis. Ehkä. Todellinen syyni tulla premisseihin oli kuitenkin paljon puhuttu Räjäyttäjät, jonka näkemisen nyt tiedän kuuluvan suomirockin tämänhetkiseen yleissivistykseen. Toki ajatuksena oli myös saada Nousiais-keikkatripla täydeksi, ja suorittaa siinä sivussa aina tähän asti näkemättä jäänyt Pää Kii.

Olin nähnyt aiemmin Teemu Bergmanin bändeistä Kakka-Hädän pari kertaa ja Nazi Death Campin kerran. Jälkimmäisenä mainitun keikka on tämänkin illan jälkeen näistä kaikista edelleen paras. Pää Kii on pitkään pitänyt suorittaa, mutta paino on kyllä sanalla suorittaa. Nyt on nähtynä, en ole kohderyhmää. Moni oli, YO-Talon alalattialla, ja varmasti saivat vain rapian puolen tunnin keikasta mitä hakivatkin. Pää Kii roiski karmaisevilla soundeilla, niin että ne muutamat loppupään sävellyksellisesti suorastaan nerokkaat punkrallitkin tulivat mitenkuten läpi.

Sama lava, sama sali, varttia myöhemmin. Räjäyttäjät, tuo ”miksaajan painajainen” olisi niinikään voinut roiskia sinnepäin karmaisevilla soundeilla, mutta ei. Kovaa ajava ja arvaamaton Räjäyttäjät tulikin yllättävän kirkkaasti läpi, ja kuten aiemmin jo sanoin, sillä saako Nousiaisen joka sanasta selvää, ei edes ole väliä. Tai mitä soitettiin, missäkin järjestyksessä. Aivan tavallaan sama, Räjäyttäjät on tajunnanblosauttava rokkikone, joka kannattaa heti tsekata, kun mahdollisuus tulee lähelle sinua. Tai vaikka kauemmaskin. Tämänhetkisten tärkeimpien kotimaisten livebändien kärkipaikoille orkesteri junttasi itsensä ensibiisillään. Puolessavälissä Nousiaiselta alkoivat pudota puolitankoon kultaiset housut. Ei haittaa, vedetään perse paljaana. Pari stygeä myöhemmin housut antautuivat kokonaan. Ei haittaa, vedetään munasiltaan. Vaikka kuulostaisin kuinka kamalalta, tai peräti Rumban toimittajalta, niin sanon silti: Räjäyttäjät on palauttanut vaaran tunteen rock’n’rolliin. Enkä edes väitä, että kyseinen lause olisi itse keksimäni.

Valoa Festival ansaitsee ison kiitoksen nimensä täyttämisestä. Ainoa asia mitä se nimessään lupaa, on tuoda valoa talven synkkyyteen, ja siinä se onnistui tänäkin vuonna mahtavasti. Vielä kun aikataulut pitivät, henkilökunta oli ystävällistä ja tarjonta jo todetunkin moniulotteista, voi jo siirtää katseensa huoletta vuoden päähän. Kiitäen, KG.

Morrissey (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 16.11.2014

Morrissey on legenda, ei siitä pääse mihinkään. Miehen vaikutus useampaankin sukupolveen on valtava, ensin tietenkin The Smithsien nokkamiehenä ja lyyrikkona. Ja sittemmin jo 10 studioalbumin mittaisen soolouran vakuuttavuudella. Harvoin on nimittäin se hetki, kun artisti (bändeineen) kävelee lavalle, ollut yhtä sykähdyttävä kuin nyt. Vaikka sykähdyttäviä hahmoja on tullut aivan viime aikoinakin nähtyä, ei itse verhoista esiinmarssilla ole ollut yhtä isoa vaikutusta moniin aikoihin. Se liittyy varmaankin Morrisseyn ikoniseen hahmoon, joka on syöpynyt silmänpohjalle jo hamalla 80-luvulla. Turha tässä edes manita, että The Smiths on osaltani näkemättä. Ja tullee aina olemaan.

Olin liikkeellä varsin ajoissa, ja kun Finlandia-talon aula ei ole mikään paikka varsinaisesti viettää aikaa, olin ajoissa myös salin puolella, omaa istuintani etsimässä. Joka istuin ilmenikin olevan miksaajan valloittama, työrauhansa paremmaksi takaamiseksi. Yhteys ystävälliseen henkilökunnan edustajaan, joka todettuaan tilanteen kysäisi; miltä tuntuisi rivi viisi, jos sinne sitten korvaukseksi? Hyvältähän se kuulosti, sinne siis. Eli hyvin alkoi.

Ennakkoon oli luvattu, että puoli tuntia ennen konserttia pyörii ”filmi”. No, ensin pitää määritellä filmi. Finlandia-talon nuhjuisella esiripulla pyöri kyllä jotain epäselvää ja kamalan kuuloista, mutta en minä jaksanut seurata. Olisiko ollut liikaa tsekata ”filmin” äänenvoimakkuus ennakkoon ja vaikka hiukan himmentää valoja lisää? Jos artisti koki tämän videokollaasin tärkeäksi, olisi sen kannattanut olla ihan oikea osa iltaa. Suttuista musiikkivideomuseologiaa vuosikymmenten takaa häkellyttävällä äänenpaineella, ajettuna valkokankaalle, jota ei ole koskaan sellaiseksi tarkoitettu. Jotenkin koko Finlandia-talon jälkeenjääneisyys tuli tässä kohtaa melkein lihaksi. Ymmärrän, että Morrissey halusi tarjota matkan musiikillisille juurilleen, ja poliittisen mielipidemaastonsa lähteille, mutta voisi kai tämänkin tehdä kunnolla? Ei näin.

Onneksi, välittömästi seuraava hetki illassa olikin yllä mainittu sykähdyttävä sekunti, kun itse Morrissey asteli lavalle. Se hetki pelasti paljon. Illan soundit sen sijaan eivät. Tulin arvostelleeksi edellisessä bloggauksessani (http://keikkaguru.wordpress.com/2014/11/10/marianne-faithfull-uk-musiikkitalo-helsinki-09-11-2014/) Finlandia-talon sointia, jota on toki yritetty vuosien varrella parannellakin. Onneksi en ole ikinä ollut kuulemassa sitä alkuperäistä. Tänään talo soi rumasti, käsittämätön kihinä valtasi tilan, vaikka tarjolla on aika paljonkin nahkaa, puuta ja muuta asiallisen vastaanottavaista materiaalia. Plus täysi salillinen ihmisiä. Syyttävä sormi osuu toki tiskinkin taakse, mutta ymmärrän että tämän kokoista bändiä on jollain volyymeilla pakko pystyä soitattamaan, muuten ei tule kokonaisuus riittävän isona läpi. Toki noin keikan puolimaissa soundit saatiin siedettävälle tolalle, mutta ei koskaan lopulliseen kuosiin. Onneksi kuitenkin, vähiten haasteesta kärsi Morrisseyn laulu.

Alkuun päästiin The Smiths-biisillä, kuten kaikilla muillakin tämän rundin keikoilla, eli sekavaa möykkää ollut ”The Queen Is Dead” sai avata illan. Ei koskaan mikään erityinen suosikkini Smiths-katalogissa, mutta artisti valitsee kappaleet, ja hyvä niin. Alusta lähtien oli selvää, että nyt on Morrisseyn takana ja rinnalla todella kova bändi. Ensinnäkin, kitarassa, stemmoissa ja saksofonissa oli koko Morrisseyn soolouran ajan mukana nähty uskollinen Boz Boorer, joka jo vuonna 1978 oli perustamassa yhtä rockabillyrevivalin kantabändeistä, ei enempää eikä vähempää kuin The Polecatsia. Ja hyppäsi tosiaankin Morrisseyn matkaan jo 1991, ollen sen jälkeen myös herramme tärkeä biisinkirjoituskumppani. Yhdessä Jesse Tobiaksen (ansiolistoillaan mm. Alanis Morrisette) kanssa luotu illan kitarointi, oli vallan tyylikästä kuunneltavaa ja katseltavaa, soolotilaa löytyi molemmille. Muusta bändistä huomion kiinnitti myös kosketinsoittaja Gustavo Manzur, joka pariin otteeseen nykäisi akustisella nylonkielisellään muutaman vahvatunnelmaisen espanjasoolon, joista tosin ensimmäinen hukkui täysin yleiseen puuroon.

Morrissey julkaisi 10. sooloalbuminsa heinäkuussa, otsikolla ”World Peace Is None of Your Business”, ja itseasiassa aika kovan levyn julkaisikin. Moni olisi antanut vastoinkäymisten lannistaa, jotka miehemme tapauksessa ovat viime aikoina olleet pääosin terveydellisiä, mutta ei. Eikä antanut Morrissey myöskään illan, tai päivän kunnon, lannistaa. Artistimme oli silminnähden jonkin, veikkaan villisti vilustumista, vaivaama. Mutta eipä tuo illan antiin juurikaan vaikuttanut. Välillä sumutetta kurkkuun, ja taas maistui meno. Aloittelevien artistien kannattaakin muistaa, että ei se meno taatusti joka ilta varsinaisesti maistu, mutta yleisö on silti maksanut lippunsa, väliin aika kalliitkin.

Uudelta levyltä kuultiin peräti yhdeksän vetoa. Mikä fakta, toistan itseäni, kertoo artistin omasta arvonannosta levyä kohtaan. Uutuuden kimppuun päästiin yhdessä Boorerin kanssa kynäillyllä ”I’m Trowing My Arms Around Paris’lla”. Omasta katsantokannastani parhaiten tänään uutukaislevyltä soi kerrassaan komea nimiraita, joka oikeastaan samantien olikin koko oman iltani toimivin veto. Ok, no joo, ”Bullfighter Dies”, mutta se soitettiin kovin lyhyenä versiona. Niinkuin itseasiassa moni muukin biisi sai suorastaan otanta-tyyppisen käsittelyn. Toisena The Smiths-vetona kuultiin ”How Soon Is Now?”, mutta saako sanoa? Saa. Hyvä. Morrisseyn sävelkynä on ollut koko soolokauden niin terävä, siinä avustaneine kynineen, että Smiths-biisit eivät ainkaan tämän illan otannassa päässeet loistamaan. Vaan jäivät suorastaan jalkoihin. Poikkeuksena toki varsinaisen setin päätteeksi pitkänä ja raskaana vedetty ”Meat Is Murder”, jonka Morrissey tulkitsi pääosin selin yleisöön. Haluten tällä ohjata katsettamme taustakankaan videokuviin, ja kyllähän se sinne osuikin, halusi tai ei. Suttuisia ja huojuvia kuvia, mutta niiden ja Smiths-biisin sanoma tuli läpi. Lihan (ja muiden eläinkunnan tuotteiden) tehotuotanto on ollut Morrisseyn hampaissa jo uran alkuajoista, ja vaikka ajan kaari on pitkä, on hämmentävän vähän saatu aikaiseksi. Taide teki tehtävänsä, biisistä tuli aidosti paha olo. Suunnattoman lohduton ja vihainen tykitys koko orkesterin arsenaalilla.

Illan muista huippuhetkistä voisin (muodikkaasti) nostaa uutuuslevyn yhden komeimmista raidoista, ”Earth Is The Loneliest Planet”. Samaisen platan suorastaan ihmisvihainen ”Kick The Bride Down The Isle”, ja vielä jo mainittu ”Bullfighter Dies” soivat tänään jotenkin erityisen hätkähdyttävästi. Joten sanoinko jo, tuore albumi nousi illan aikana kovaan arvoon. Encoreita saatiin kaksi, edellisiltana samoilta lauteilta (kyllä, Morrissey veti kaksi ennakkoon loppuunmyytyä iltaa Helsingissä) vain yksi. Ensin The Smiths-herkistely ”Asleep” ja lopuksi biisi, jota soittamatta Morrissey ei voi poistua kongressikeskuksen premisseistä, eli ”Everyday Is Like Sunday”. Ja kun sattumalta sattui vielä olemaan sunnuntai, kyllähän tämä tuntui. Biisin aikana Morrisseyn omat turvamiehet tekivät vimmalla töitä, hymyssä suin toki, pitääkseen lavallerynnijät kurissa. Kaikki ylös asti päässeet saivat Morriseylta vähintäinkin käden kosketuksen, joten kaikki hyvin. Loppuiskujen aikana taiteilijamme riisti vielä itseltään paidan pois, ja osoitti ettei ikä, tai kamppailut syövän kanssa, ainakaan juuri ylävartalossa näy.

Ilta oli paketissa. Morrissey oli poistunut rakennuksesta, eikä paikalla ollut enää mitään nähtävää. Narikasta tuskallisen hitaasti purkautuvalla jengillä oli kuitenkin silminnähden hyvä fiilis. Morrisseyn fanikanta vaikuttaa olevan mitä uskollisinta ja omistautuneinta luokkaa, siksi piukkana oli Finlandia-talon permannon alalattia. Illan erikoisuutena paikkaa ajatellen nimittäin se, että koko keikka katsottiin seisten. Koko yleisö siis, jos jotain halusi nähdä. Tästä johtuukin mieleeni kysymys; miksi Morrissey nähtiin näin ankeassa paikassa, jota ei edes ole suunniteltu rockin soittamiseen? Miksei vaikkapa kaksi iltaa Circuksessa, jossa koko ala-ja yläkerran kapasiteetti olisi käytössä? Illan upeat valot olisivat toimineet siellä vieläkin paremmin, soundista puhumattakaan. Ymmärrän, että Cirkuksessa oli toki jotain muuta, mutta ajattelussa on vikaa, silloin kun ihan oikeita rockartisteja läiskitään Finlandia-talon lavalle. On aivan sama missä Chuck Berry muistelee kahta sointua, mutta Morrissey olisi kuulunut muualle. Toki, jos hahmomme pysyy kunnossa, ja luomiskynä näin terävänä, tilaisuuksia soittaa muuallakin tulee vielä. KG

The Death of Gagarin (fin), Sibyl Vane (est), Legshaker (est) @ Rockstar’s, Tallinna 20.04.2012

Oli ollut vakaa aikomus skipata illan avauspumppu, pärnulainen Legshaker. Ja vaikka täysin ennenkuulumattomasti Rockstar’s olikin julkistanut tarkat soittoajat, niin kun aikataulu oli 45 minuuttia myöhässä,  se niistä aikeista. Pärnun Eläkeläiset tai Eestin Flogging Molly soitti energisesti ja taidolla. Jannuilla on punktausta, mutta rakkaus kansanmusiikkiin on keittänyt kasaan musiikin nykymuodon. Yksi albumi on takana (2011) ja kotimaan sisäinen noste hyvä. Mutta eipä meille, arviolta viidelle seisoskelijalle, vetänyt bändi nyt mahdottomasti jättänyt jälkipolville kerrottavaa, ainakaan tänään. Muutaman legin arviolta kymmenestä näin sheikkaavan, mutta tämmöinen musiikki vaatisi täyden tuvan ja ilman sakeaksi kaljanhuurusta, ettei menisi hukkaan.

Rockstar’s on suosikkiluoliani kaikistakin ikinä koluamistani. Aina hyvät soundit, ei ylimyynnin vaaraa, juomat halpoja niin että naurattaa, ei narikkaa (arvokama taskuun ja loimi naulaan) ja sattuessaan todella helmi-iltoja (olen täällä nähnyt yhden urani parhaista keikoista ikinä, kun norjalainen blackmetal-legenda Strid lapioi metrin päässä erittäin kovaa ja tunteella, mutta silti sanoista sai selvää!). Jos perustaisin Suomeen rokkiklubin, niin Rockstarsin talon äänimies olisi kyllä ensimmäisten joukossa saamaan puhelun. Homma toimii, ja sivusta monesti seuranneena ilman hampaiden narskuttelua. Mutta paikan alkuilta on ongelmallinen, eikä yhtään aloittanutta bändiä ole kateeksi käynyt. Koodi tuntuu olevan, että alalattia täyttyy vasta viimeisen bändin toisessa biisissä, mutta meininki onkin usein sittemmin sitä luokkaa, että pääbändi voittaa aina. Vielä kun tilan mataluudesta huolimatta saisivat valo-ongelman jotenkin ratkaistua, ja markkinoisivat iltojaan hiukankin aktiivisemmin, niin puhuttaisiin maailmanluokan luolasta.

Illan kakkosbändi oli positiivisin yllättäjä pitkiin aikoihin. Aivan ihana nuori trio samaisesta Pärnun kaupungista. Bändi voitti vuonna 2010 valtakunnallisen kisan ja nostetta on heilläkin. On kuin olisi otettu Jolly Jumpers Suomesta, vaihdettu rumpupallille yhtä naksua rockabillympi nakuttaja ja laitettu nuori nainen solistiksi, ja siinä on Eestin Sibyl Vane (nimihän kannattaisi muuttaa nyt HETI, Ranskassa on yksi ja Jenkeissä yksi ja Espanjassa yksi. Ainakin). Kitaristi-laulaja Helena Randlahtin aivan ihastuttava lavapersoona ja Iso Ääni (siinä kaikuu Lisa Ekdahl ja Marjo Leinonen, isompiin en vielä kehtaa verrata, mutta toivon että tästä tytöstä kuullaan vielä), ujon ja ison Heiko-basistin groove ja tiukan rumpalin Mark Kostrovin billynakutus yllätti, eikä ollut tehtävissä muuta kuin hymyillä ja ottaa vastaan. Upea, omaehtoinen keitos suistomudan tai aapasuon makuista bluesia. Nämä voisi laittaa True Bloodin sountrackille, eikä bändi jäisi kiinni mistään, ilahduttavasti ei myöskään Helenan englannista. Tuokaa nyt joku nämä Helsinkiin keikalle, tämä on ihana bändi ja vahvistaa poikkeuksena sen säännön, että Eestissä päästetään liian helposti kellariin kuuluvia comboja lauteille. Sibyl Vanella ei ole isoja ongelmia, homma alkaa olla kasassa, omat biisit on jo nyt varsin kovia. Helena vielä soolonsoittotunneille, kotisivut  ja visuaalinen paketti pystyyn, väkisin Puistobluesiin klubikeikalle, Looseen, Semifinaliin…Pitääkö tämäkin itse hoitaa?

Mutta The Death of Gagariniahan tänne oli tultu kuulemaan, eikö niin? On niin, että tämä helsinkiläisryhmä julkaisi viime vuonna yhden, väittäisin, kovimmista suomalaisista albumikokonaisuuksista vuosiin, ”No 9”. Levy on todella kova, ja voisi jopa väittää, että tietyllä tapaa se (nimenomaan bändi esikoisalbumillaan) jatkaa siitä, mihin The Doors sammuessaan jäi. Tai siitä, mihin U2 jäi, kun oli vielä hyvä bändi. Biisit kuten ”Anthem”, ”Janus” ja ”June 4th” voisivat kaikki tahkota miljoonia U2:n katalogissa, mutta valitettavasti eivät nyt. Bändi tekee ikäänkuin puolitahtomattaan stadionkamaa, mutta ei ole stadionbändi. Vielä.

Itse keikka kun soitettiin tietenkin levyä raskaammalla kädellä, niin se huomattavasti stonerimpi puoli bändin vaikuttajia nousi esiin enemmän, eikä siinä mitään. Mutta kun stoneria ja eri nopeuksin sludgeilua tunkee tänä päivänä joka ruumiinaukosta ulos, niin ainakin tämäniltaisen keikan voima valahti siihen. Itse olisin halunnut kuulla Gagarinin Isoa stadionrokkia Rockstarsin piskuisilla, hikisillä lauteilla. Toki  yleisön niukkuus tuli bändille vastaan, mutta näin se menee, jostain on aloitettava. Jos Gagarin olisi perustettu Bristolissa tai Manchesterissa, niin se olisi jo osa nykyaikaista rockhistoriaa, veikkaan. Mutta raukemmilta rajoilta ponnistettaessa taivas on kauempana. Mutta ei tavoittamattomissa. Onnea ja menestystä Gagarin, vain avaruus on tällä kamalla rajana, mutta seuraava levy ei voi olla huonompi. Ja seuraavalla keikalla, jonka näen, haluaisin kokea sen stadikkabändin, vaikka paikkana olisi kuinka kämyinen liiteri.

Keikkaguru SUOSITTELEE hankkimaan The Death of Gagarinin esikoisalbumin ”No 9”. Ja antamaan tilaisuuden myös ennalta tuntemattomille yhtyeille livenä. Joskus nimittäin kannattaa.

Of Montreal (us), Yip Deceiver (us) Burning Hearts @ Tavastia, Helsinki 16.04.2012

Poikkeus vahvistaa säännön, sanotaan. Erittäin laadukkaaksi äitynyt keikkavuosi tarvitsi sen huonon illan tähän väliin, jotta vanhat kansanviisaudet yhä pitäisivät kutinsa. Ja katso, huono ilta se oli.

Alku oli toki lupaava. Tuntematon nuori nainen myi Tavastian eteisessä kympin ovihintaa halvemmalla lipun paksusta ilmaistikettitukustaan, jonka alkuperää en jäänyt kyselemään. Siihen se hyvä sitten päättyikin.

Oli ollut hyvä tarkoitus skipata illan ensimmäinen akti eli yhdysvaltalainen Yip Deceiver. Mutta aikataulu juoksi sen verran myöhässä, että jouduin kuitenkin lusimaan tämän ennalta tuntemattoman syntikkapopduon erittäin kovaäänisen keikan lopulta melkein kokonaan. Koko kämppä tärisi, niin että pisoaarillakin kaipasi korvatulppia, ja turhaan, sillä mitään annettavaa ei Yip Deceiverilla ollut. Eikä biiseissä nyt ainakaan. Se yksikin, jota voisi kutsua hyväksi, kuulosti pelottavasti Human Leaguelta (joka siis on ihan oikeasti tehnyt hienoa musiikkia tällä saralla). Miksi piti soittaa niin kovaa, siksikö että musiikin luokattomuus olisi hukkunut äänimassaan? En koskaan saa tietää. Nimittäin, tämä nuorten miesten retroiluharrastus ei tule saamaan toista tilaisuutta (soittaa hiljempaa). Todettakoot, että seurasin keikan pääosin baarin puolelta monitoreista, mutta meininki ei jäänyt epäselväksi.

Kotimainen, sanoivatkohan ne olevansa Turusta, Burning Hearts oli ennakkoon jo hiukan kiinnostavampi. Mutta lunastus jäi heiltäkin tulematta. Lupaavaa oli solistin sukupuoli eli nainen ja rumpusetin koko eli riisuttu. Mutta siinäpä se. Blogistiikkapäällikkönne on sattuneista syistä nähnyt suuren joukon keikkoja Tallinnassa viimeisimpinä vuosina, ja siellähän kynnys nuorten kellaribändien päästä isoillekin lauteille on Suomea todella paljon alhaisempi. Todella paljon. Toisin sanoen, Tallinnassa on tullut nähtyä koko joukko harrasteorkestereita, jotka eivät vielä (tai ehkä koskaan) keikkalavoille kuulu. Mutta nyt Burning Hearts teki asian todeksi myös Suomen puolella. Laulajalle, ja koko bändillekin, kuvitteellisia havunneulasia konkreettisiin persuksiin ja parempia biisejä työn alle pian, muuten homman voi, tai se kannattaa, unohtaa. Se ainoa innostuksen hetkikin, kun rumpali aloitti ja jatkoi jotakuta biisiä Manchester-beatillä, kyrvähti siihen että muu bändi ei pysynyt perässä. Manchester-beat on niin kova laji, ja niin kovat bändit itsensä sille perustaneet, että kannattaa olla kataloogin kuosissa ennenkuin tulee esiintymään tilaisuuteen, jossa sisäänpääsy maksaa 30 euroa.

Ja samansuuntaisuus koski valitettavasti myös illan pääbändiä, Of Montrealia, joka ennakkoon levyjensä perusteella oli kovinkin kiinnostava. Vielä kun ennen vetoaan keskustelin muutaman puolitutun indieharrastajan kanssa, jotka todistivat edellisen, vuoden 2007 Redrumin keikan, olleen suoranaista ekstaasia, olikin odotusmittari jo kohtuullisen punaisella. Mutta ei. Kun ei lähde, niin ei lähde. Tylsää retroilua laidasta laitaan, laiskaa muusikkoutta ja huonoa showmiehisyyttä. Ajattelin olevani NYC:ssa ja ihan ensimmäisillä Velvet Undergroundin sekoilukeikoilla, mutta ei sekään auttanut. Yksi ennätys tuli sentään rikottua. Kuunaan (sana siinä missä muutkin) en ole seurannut yhtään keikkaa Tavastialla näin edestä, eli lavan reunalta. Nyt oli väljyyttä ja mahdollisuus, joten tuli sekin kokeiltua. Siltä osin todella hyvä kokemus.

Ruotsalaista kulttiorkesteri The Arkia en ole onnistunut koskaan näkemään, mutta uskoisin sen olevan livenä hyvin samankaltainen bändi kuin Of Montreal. Mutta paremmilla biiseillä. Showsta ei ollut edes tulla loppua. Jatkui ja jatkui. Loppui kuitenkin viimein, ja pettymys illasta oli iso. Juttelin keikan jälkeen komppikitaristi Zac Collwellin kanssa, joka piti tätä Euroopan-kiertueen avauskeikkaa erittäinkin onnistuneena ja oli havaittavan helpottunut. Hyvä niin, jos bändi koki olleensa oikeassa paikassa oikeana iltana, koska niin toki koki myös erittäin tyttövoittoinen fanijoukko. Itse en vain ollut ns. kohderyhmää. (Unohdin sanoa Collwellille, kaikessa epärelevanttiudessaan, että mies muistuttaa vähänkään etäämpää Callum Adamsonia.)

Of Montrealin kotikaupunki on Athens Yhdysvaltain Georgian osavaltiossa eli yksi rockhistorian tärkeimmistä yksittäisistä pikkukaupungeistä. Mutta kyllä sen kaupungin parhaana bändinä tämänkin illan jälkeen säilyy, se tuskin sattumalta samalla myös pisimmälle päässyt, eli.R.E.M.

Yksi asia vielä loppuun. Tavastian legendaarinen ovimies, lähes 20 vuotta tointaan hoitanut Pokla kuoli saappat jalassa työpaikalleen helmikuussa. Sen jälkeen Tavastialla on ollut hämmentävän ystävällinen ja rento meininki. Toivottavasti suuntaus on pysyvä ja kantaa yli Poklan suruajankin, nyt nimittäin kaikkien näiden vuosien jälkeen Tavastialla käy mielellään. Mitä siis tulee henkilökuntaan. Ja se on paljon sanottu.

Keikkaguru SUOSITTELEE tutkimaan rockmusiikin historiaa. Kaikki on jo tehty, moneen kertaan vieläpä. Jonkun Yip Deceiverin  (ja mitä näitä nyt on) sijaan voi tutustua niihin esikuvabändeihin ennemmin eli vaikkapa mainittuun Human Leaguehen. 1980-luku oli hienoa aikaa, myös rockmusiikissa.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: