Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “ambient”

Fever Ray (swe), Tami T (swe) @ The Circus, Helsinki 04.03.2018

Fever Ray on ruotsalaisen Karin Dreijerin taiteilijamonikkeri, taiteellinen operointinimi, miten vain. Dreijerhan muistetaan myös 90-luvulta göteborgilaisesta indiebändistä Honey Is Cool, ja sittemmin yhteistyöstään veljensä Olofin kanssa, nimellä The Knife. Karin Dreijerin ura tinkimättömänä ja omintakeisena musiikintekijänä kulminoitui viime vuoden lokakuussa julkaistuun Fever Rayn kakkosalbumiin ”Plunge”. Levy on ollut arvostelu-ja hehkuttelumenestys, eikä varmastikaan vähiten siksi, että sitä saatiin odottaa peräti kahdeksan vuotta eponyymin esikoisplatan jälkeen, joka sekin oli electropopin maailmassa jonkinmoinen sensaatio.

Vuonna 1994 Karin Dreijer liittyi siis Göteborgissa indiepopbändi Honey Is Cooliin, elettiin aikaa jolloin mm. The Cardigansien vanavedessä, ja muutenkin, Ruotsissa sikisi hienoja bändejä kuin sieniä sateella. Parhaat erottuivat, ja Honey Is Cool oli Ruotsin bändivyöryssä ehdottomasti terävintä kärkeä. MOT, mikä on helposti todistettavissa vaikkapa bändin esikoisalbumin ”Crazy Love” (1997) raidalla ”If I Go”. Osaaminen, näkemys, tarttuvuus. Vielä toinenkin pitkäsoitto ”Early Morning, Are You Working?” (1999) saatiin pihalle, sitten toiminta hiipui. Tätä ennen bändissä ehti soittaa kitaraa mm. muuan Håkan Hellström. Hetikohta Honeyn loputtua, Karin perustikin veljensä Olof Dreijerin kanssa aina vuoteen 2014 asti operoineen kokeellisen electropop-duon The Knifen, joka ehti julkaista peräti viisi albumia, ja telakoitui sitten. The Knife saavutti maailmanlaajuista huomiota varsinkin kakkosalbuminsa ”Deep Cuts” sinkkuraidalla ”Heartbeats” (2003). Vuosien mittaan Karin Dreijer on tehnyt vierailuja myös muiden levyillä, mainittavimmin vaikkapa nyt First Floor Power, The Bear QuartetRöyksopp, Deus ja Silverbullit. Vuonna 2009 oli tullut aika operoida myös täysin omillaan ja tuolloin alkuvuodesta julkaistu eka oma Fever Ray-albumi otettiinkin vastaan niin, että innostus oli lievä sana. Samana kesänä Fever Ray saatiin jo ensimmäiselle Suomen keikalleen Flow’hon. Samaiseen tapahtumaan Fever Ray saapuu myös tulevana elokuuna, mutta itse kyllä tulin nähneeksi ennemmin klubivedon Helsingin The Circuksessa, kuin oletettavasti aika ahdistavan piukkaan ja ylikin pakattavan Flow’n näyttäytymiskeikan.

Circuksen popillan avasi Karinin maan-tai oikeastaan kaupunginnainen Tami T (varhemmin pidemmässä muodossaan Tami Tamaki). Nyt ei puhuta Juhani Tammisen bad assin’ räppäripersoonasta, vaikka sellainenkaan ei enää 2018 pääsisi yllättämään, vaan niinikään alunperin Göteborgista maailmalle (Leipzigin kautta Berliiniin) ponnistaneesta omintakeisesta laulun/electrontekijästä. Tami vaikutti nuorempana skatepunk-kuvioissa, ja peräti alan bändeissäkin, mutta lopetti biisinteon vuosiksi. Kunnes aikakausi tehtaan liukuhihnalla kypsytti, ei näin. Ja katso nyt onkin Tami T, muutamia laatusinkkuja julkaisseena, feverraymäisen sensaation kynnyksellä. Tami voi olla näissä piireissä tai ympyröissä seuraava Iso.

feverray-424x600

Tasan, täsmälleen ja lähes sekunnilleen ilmoitettuun aikaan eli kello 20.00 Tami T asteli Circuksen lavalle. Tupa alkoi olla jo täynnä, toisin sanoen liian täynnä, niinkuin täyden Circuksen termi ennemminkin kuuluu. Mainio keikkapaikka monin osin, mutta loppuunmyytynä piinallinen sumppu. Tami T täräytti tajuntaamme tiukan puolituntisen, juuri sopivan mittaisen otannan artistilta, jolla nyt ei laarikaupalla edes ole vielä livenä koestettua soitettavaa. Vuosia myöhemmin kun Tamin vetoa muistellaan, moni varmaan palauttaa mieleensä tämän kuvan; nainen sitomassa bondageköydellä alaetumukseensa kiinni, itserakentamaansa elektronista musiikkidildoa nahkeaan pikku alakoroon, jota kiiltavää hässäkkää sitten parissa biisissä rumpukapulalla lyöden, Tami loihtii sähköisiä soundeja intensiivisen laulunsa tueksi. Keikkaennakoihin tutustuneena tiesin, että ihmeellinen musiikkidildo tullaan näkemään, mutta kyllähän tuohon silti hetken aikaa suhtautua piti. Joka päivä pitää nähdä tai kokea jotain, mitä ei ennen ole kokenut, joten kiitos Tami T:n, ilta kääntyi plussan puolelle vahvasti heti alussa. Tami esitti pikkuhittinsa, hyvinkin avoimen pornolla tekstillä varustetun ”I Never Loved This Hard, This Fast Before”. Pelkästään se, että kirjoittaa näin rohkean tekstin, ja esittää sitä elävälle ja usein tässä kohtaa vielä viileälle yleisölle ilta toisensa perään, on kunnioitusta herättävää. Muistettavin ja paras biisi oli kuitenkin Tamin setin viimeisenä soinut, erittäin kauniisti Orchestral Manouvers In The Dark-muistutteinen ”Strong Hands”-tulkinta, jossa siinäkin naisena olemisen haasteita aika todella viiltävin sanakääntein käsiteltiin. Napakka puolituntinen, nimittäin ihmisindividuaali ja sekvensseri (vaikkakin kuinka bondageavusteisesti) on helposti muutamassa biisissä nähty kokonaisuus, joten tämäntapaiset setit onkin hyvä pitää kompakteina. Periaatteellisesta laadukkuudestaan huolimatta, Tami T:n veto herätti kysymyksen myös; kuinka monta tämänmuotoista artistia oikeasti mahtuu maailmaa kiertämään. Samaa voi toki kysyä popin alalajissa jos kohta toisessakin.

Olin jotenkin tältä osin lukenut läksyt huonosti, oletin myös Fever Rayn esiintyvän pääosin yrittäen yksin täyttää lavaa. Vieläpä, kun norkoilin kulman takana roudaustauon ajan, enkä niinmuodoin nähnyt mitä lavalle kannettiin, oli kymmenisen minuuttia ilmoitetusta myöhässä startannut show’n alku melkomoinen yllätys. Hetken nimittäin oli taikuri itsekin ihmeissään, että eikös Pussy Riotin pitänyt esiintyä ihan muualla ja vasta myöhemmin maaliskuussa? Intron soidessa lavalle alkoi rampata toinen toistaan näyttävämpää ladya, näyttävyyden monissa merkityksissä. Karibian calypsokuningatar, kauhuelokuvien lapsimorsian, bladerunner-aikakauden luksuskurtisaani, mustaan lateksiin ujutettu kissanaispaholainen ja vaahtomuovilihaksiinsa hukkuva kehonrakennusköntsä. Kolmen pennin edestä oopperaa ja show käyntiin tuoreen albumin raidalla ”The Itch”. Yleisö ei selvästikään ollut uutukaisalbumin suhteen vielä läpituttu, sen sijaan jokainen avaus vuoden 2009 esikoislevyltä kirvoitti kovat ”tää on tää ihana, tää me tiedetään”-huutoaallot. Kyseiseen albumiin päästinkin käsiksi kolmannessa biisissä, ”When I Grow Up”, ja keikka viimeistään käynnistyi. Peräti kahden perkussionistin voimin (Liliana Zavala ja Diva Cruz) lähetti takalinjat lentoon Fever Rayn levyillä välillä melko askeettisiksikin riisutut biisit. Hienoa kahden rumpalin yhteissoittoa. Toistan itseäni, mutta en ole ikinä nähnyt yhtään epäonnistunutta kahden rumpusetin bändiä. Raportoin, kun poikkeus vahvistaa säännön. She-devil Mikaela Hansson loihti kiippareistaan melodiat, ja lyöntiosasto jatkuvasti varioivat biitit, väliin mentiin afrosti, välillä latinosti. Laulut hoidettiin kolmiäänisesti, kuumien tanssimoovien antamatta latistaa niiden voimaa —Karin Dreijer itse, glittereissä sinisissään Maryam Nikandish (jolla on taustaa live-esiintymisistä myös The Knifen kanssa) ja muskelimiesnainen Helena Gutarra. Varsinkin Gutarran vaahtomuovi-Schwarzeneggerin olisi pitänyt päästä vaihtamaa kledjut ekan biisin jälkeen, vitsi oli nopeasti kaluttu loppuun, eikä ikäänkuin mieheksi pukeutuminen tai puku itsessään oikein loppukeikan aikana enää tuottanut mitään.

”Red Trails” tuoreelta albumilta avattiin Mikaela Hanssonin kaihoisalla haitarilla. Harvoin nähty instrumentti pop/rock-kuvioissa, ja aliarvostettukin. Nyt pirunkeuhko toi kokonaissointiin ja lavakuvaan upean vaihtelun, eikä ollut kabareen brechtiläisistä tunnelmista ainakaan yhtään pois. Samaisessa biisissä Nikandish esitti jonkinlaisen psykedeelislepakkoisen kohtalotartanssin ja meininki oli hetken kuin Velvet Undergroundin happoisimmalta kaudelta. Mainittu ”Red Trails” ja sitä seurannut esikoislevyn ”Concrete Walls” toimivat keikan rauhoittavana suvantona. Varsinkin jälkimmäisessä kolmen laulajan yhteissointi oli todella kohdillaan, ja lähes meditatiivinen tulkinta biisistä toi kummasti ihan konkreettistakin lisähappea keikalle. Muuten bändin kokonaissointi muistutti välillä kultakauden The Human Leagueata (”To The Moon and Back”), välillä paiskottiin tumman industrialisti, lähinnä keikan alkupäässä. Isoimmillaan oltiin setin loppuliu’un ”IDK About Youssa, jonka jälkeen kuultiinkin runsaslukuisen yleisön ehkä parhaiten kaikista sytyttänyt, hitaan marssin rytmissä etenevä ”Keep The Streets Empty For Me”. Kaunista, kertakaikkiaan. Säveltäkää perässä. Biisiin kaikki kolme laulajaa oli varustettu akustisin kitaroin, mutta kyllä ne enemmänkin, tai täysin, rekvisiittana toimivat. Varsinainen setti päättyi tähän hiturikaunokkiin.

Mutta jokaisella headlinerartistilla on se yksi biisi, jota soittamatta ei yhdestäkään sirkuksesta poistuta. Karin Dreijerille se on Fever Rayn esikoisalbumilta löytyvä hittibiisi ”If I Had a Heart”, joka alkaa tutulla kosketinpörinällä; vesi on jäätävää, taivas tummuu. Kyllä vain, Karin sai biisin soimaan Vikings– tv-sarjan tunnariksi, mikä nyt ei ainkaan ole ollut omiaan suosiota pienentämään. Samainen biisi on kuultu myös eräässä Breaking Badin jaksossa, komea biisi venyy moneen, käärmelaivojen ajosta metan keittoon. Hypnoottinen tulkinta kappaleesta kuultiin myös Helsingin illassa. Kakkosencorena vielä jotenkin huonon muistijäljen jättänyt ”Mama’s Hand”, ja laadukas popilta oli paketissa. Lava täynnä huikeaa naisenergiaa, sanan oikeinkin hyvässä mielessä, sellaista ymmärrettävää ja täysin kompattavissa olevaa naisenergiaa. Jopa niin, että tuntui väärältä, että lavamiksaajana oli mies. Keikka myös todisti, vaikka toistankin itseäni, että minkä tahansa ruotsalaisen artistin voi ihan huoletta käydä tsiigaamassa, aina tulee laatua ja uusia ideoita. Raportoin, jos poikkeus vahvistaa säännön.

Aivan viimeisiä biisejä lukuunottamatta yleisö ymmärsi myös kunnioittaa Fever Rayn toivetta, tai oikeastaan määräystä olla kuvaamatta keikkaa millään välineellä, edes älypuhelimella. Hyvä niin, mutta aina on ne muutamat joiden on pakko saada suttuinen kuva muistoksi. Artistin pyynnön ymmärtää, varsinkin tämänkaltaisen yllärishow’n tapauksessa erittäin hyvin. Ja muutenkin, jos minulta kysytään. Keikat on kertaluontoista viihdettä, jos artistin haluaa nähdä uudestaan, pitää ostaa uusi lippu.

Circuksen narikkajonossa menikin sitten taas legendaarinen tovi. Ahdistava sumppu loppuunmyytyinä iltoina, sanoinko jo. Kun merchandise-tiski on sijoitettu ulosmenoreitille, ilmeisen kauppateknisistä syistä tietenkin, niin jengi puuroutuu siihen solaan odottamaan jotain. Kukaan ei tiedä mitä. Joka kerta sama juttu. Sitten joku tajuaa, että hei, vasenta kaistaa merkkareille ja oikeata rotseille. Joku taloon kuuluva tähän vaikka huutelemaan tai hyvät laput seinälle, tai jotain. Illan artistien kunniaksi on sanottava, että narikkajono ei tokikaan onnistunut illan antia millään tavalla tuhoamaan. Jos ette maindaa tungusta ja läheisyydestä, menkää ihmeessä tsekkaamaan Fever Rayn veto elokuussa, Flow Festivalin päätöspäivänä, sunnuntaina. KG

How To Dress Well (us), Breakdown Valentine (us) @ The Independent, San Francisco, US 26.08.2013

Olin oikein etukäteen koto-Suomessa päättänyt löytää itseni How To Dress Wellin keikalta, sen verran mielenkiintoiselta kuulosti taiteilija Tom Krellin lavapersoona. Krell on 29-vuotias filosofian opiskelija, video-ja kuvataiteilija, ja vuodesta 2009 alkaen myös levyttävä lauluntekijä. Takana miehellä on kaksi pitkäsoittoa, ”Love Remains” (2010) ja ”Total Loss” (2012), mutta jo ennen näitä julkaisuja Krell oli jaellut musiikkiaan ilmaisten netti-EPiden muodossa. Albumeista ensimmäinen koostuukin käytännössä kyseisten EP-julkaisujen parhaista raidoista. Molemmat pitkikset on läpisuitsutettu useissa medioissa, mm. Pitchfork Media ja Spin Magazine antoivat esikoiselle isoa nostetta.

How To Dress Well on siis periaatteessa Krell itse, mutta tänään mentiin triomuodossa, lavalla kanssaan olivat pianisti ja tietokonesekvenssit toisella kädellä hoitanut viulusti. Taustan kankaalla pyörivät Krellin omat videot ja valokuvakollaasit. Viimevuotisen ”Total Loss”-albumin perusteella kaverin show’lta oli lupa odottaa paljon. Krell nimittäin aivan pokkana hehkutti menemään levyn ilmestyessä, että se on tribuutti Janet Jacksonin ”The Velvet Rope”-albumille, ja siitä suuren innoituksensa saanut. Moni taiteen vakavampaa laitaa dallaava ei uskaltaisi moisia nimiä mainita, mutta Krell tuntuu muutenkin tekevän asioita varsin pitkälti omaehtoisesti ja kyselemättä. Tuore albumi on siis mielenkiintoinen keitos ambienteja sävyjä sisältävää nykysoulia. Väliin heitellään äänikuvia ja jopa runoja. Ja kyllähän Krellillä äänialaakin riittää, tulkinta on melkoisen kasassa. Kahteen mikrofoniin erikseen ja yhtäaikaa tulkinnutta Krelliä jännitti selvästikin paljon, olihan tupa varsin turvoksissa miehen aloittaessa, ja jonkinlaisella henkisellä kotikentälläänkin häiskä tänään esiintyi.

Toisen biisin alkaessa saliin levisi makea, tuore ja täyteläinen ruohon dunkkis, johon Krell: ”No niin, täällähän alkaa haista pikku hiljaa San Franciscolta.”  Taustan videotaide otti yliotteen musiikista vain yhdessä huikeassa pätkässä, jossa Christopher Walkenin näköinen äijä maalaa itsensä jollain massalla Slipknot-henkiseksi kauhuklovniksi. Voimakkaita kuvia Krell kyllä tekee, se on sanottava. Mutta mutta. Itse keikka kääntyi nopeasti tylsäksi, kuolevaiseksi R&B:ksi ja kun biisien livesovitukset sisälsivät monia hitaan hiphopin ratkaisuja myös, tuli tunne että tähän nyt pystyy (Krellin huimaa ääntä lukuunottamatta) melko moni, ja että tämmöistä kuulee ihan liikaa Aleksanterinkadun rättikaupoissa ja Kampin kahviloissa. Kuolevaisuus oli hetken nimi. Kertauskuuntelu ”Total Loss”-albumiin kertoo toista, musiikki on levyllä tuhannesti mielenkiintoisempaa, ei voi mitään. Että jos niinikään taiteen moniottelijan Yoko Onon taannoista Helsingin keikkaa kritisoitiin siitä, ettei se antanut juuri mitään, niin nyt kävi vähän samoin. Varsinkin, kun ennakko-odotukset oli kannettu Suomesta saakka. Vaikka hetkittäin How To Dress Well kolkutteli jopa ovia, joissa luki Spiritualized (ja tämä on nyt meitsiltä paljon sanottu), niin kiinni pysyivät.

Illan keikkapaikkana toimi erittäin miellyttävä klubituttavuus The Independent, selvästikin entinen kultakauden elokuvateatteri vielä tunnistettavalla Art Nouveau-kosketuksella. Paikassa on tilava lava, komeisiin valoihin on panostettu ja sutjakkaasti palvelevasta baarista saa häppää joka janoon. Ei niin että ketään kiinnostaisi, mutta pärähdettyä on tullut amerikkalaisiin ale-oluihin. Suomessa vain valikoima on hintelä, mutta hinnat ei. Independentin sisääntulokäytävässä oli kokoelma valokuvia täällä esiintyneistä viime vuosilta, ja niistä löytyi mm. Erasure, John Legend ja M.I.A, eli illan artistit olivat kyllä ihan linjassa. Arvioisin Independentin kapasiteetiksi noin 400 henkeä. Loppukesän keikoista mainostettiin mm. Cody ChestnuTTia ja Spin Doctorsia.

Illan avasi tänään mainio sanfranciscolainen syntikkapoptrio Breakdown Valentine. Mainiosti nimetty trio on oikeasti duo, mutta tänään erittäin matalalta pallilta paukuttaneella, Ramones-kuontalonsa kätköihin hukkuneella rumpalilla vahvistettuna. Breakdown Valentine on yhtä kuin tosielämän pariskunta Allen Davis (kitara, laulu ja sekvensserit) ja Olivia Barchard (laulu ja koskettimet). Välillä mieleen nousi aliarvostettu Happy Mondays, mutta ennenkaikkea Human League. Sikäli perinnetietoista oli Valentinen syntsapop, mutta kuitenkin niin omaa, että jos ennustaa saa, niin näilläkin nuorilla on tulevaisuutensa. Varsinkin nimittäin erittäin komea päätösbiisi ”Surrender” oli jo sitä luokkaa, että jos nämä eivät pääse tätä levyttämään, niin vääryys on huutava. Stadionkamaa, komea biisi. Yleisön sytytti kuitenkin vahvimmin Berlin-cover ”Take My Breath Away”. Ja vaikka tämänkokoinen kokoonpano olisikin pitänyt saada kuulostamaan tänään paljon paremmalta ja kirkaammalta, ja vaikka näiden olisikin pitänyt soittaa tänään puolet hiljempaa, niin potentiaalia se ei poista. Jos kiinnostusta ja hermoja riittää, kannattaa tsekata, kuinka komeana coverina lähtee Cyndi Lauperin ”All Through The Night”: https://soundcloud.com/breakdownvalentine/all-through-the-night.

Pitääkö tässä tosissaan perustaa oma levy-yhtiö? Tä? KG

Daniel Lanois (can) @ Tavastia, Helsinki 11.12.2012

Joulukuu on osoittautunut hiukan nihkeäksi keikkakuukaudeksi, minkä lisäksi palkkatyöt ovat viime päivinä vieneet meikäläistä kuin vuohta valjaissa. Siksi kanadalaisen tuottajaslegenda Daniel Lanoisinkin keikkaan pitää suhtautua näin pikku viiveellä. Lippuhan oli kyseiseen iltaan hankittu jo varhain kesällä, heti myyntiintulopäivänä, mikä kielii keikan merkittävyydestä, jopa koko tänä huikeaksi muodostuneena armon livevuonna 2012. Ja hyvin tuntui kauppa käyneen, ovilippuja sai toki, mutta varsin täynnä liiteri silti oli.

Saavuin Tavastialle kun taustan kankaalla jo pyöri (Lanoisin itsensä tekemiä, näin otaksun) elokuvaklippejä ambientin musiikin tukemana. Lanois siis ikäänkuin lämmitteli itse itseään, olematta kuitenkaan lavalla. Nerokasta. Pelolla nimittäin joutui odottamaan jotakin aivotonta viimehetken kotimaista lämppärikiinnitystä. Onneksi sellaista ei ilmennyt, tämän tason herrrasmiehet ei lämppäreitä tarvitse, tai ainakaan kaipaa.

Keikka alkoi jälleen tasan ilmoitettuun kellonlyömään, Tavastialla(kin) tästä on tullut jo rutiinia ja arvostukseni on iso. Ja vaikka toistankin vakiolukijan silmissä itseäni pahasti, sanon edelleen, että Tavastian eteishenkilökunnan uusi, rento ilme on kyllä todella tärkeä ja viihtyvyyttä huimasti lisännyt asia. Hyvä miehet.

Daniel Lanois on siis Kanadan Quebecistä kotoisin oleva, vastikään 61 täyttänyt muusikko, säveltäjä, multi-instrumentalisti (niinkuin nykyään on muodikasta sanoa) ja tuottaja. Jälkimmäisessä roolissaan mies ei esittelyjä kaipaa, CV on enemmän kuin kunnossa, ja sieltä löytyy mm. U2, Willie Nelson, Emmylou Harris, Brian Eno ja Bob Dylan. Eikä nyt puhuta mistä tahansa välilevyistä, vaan mainittujen artistien taiteellisista merkkipaaluista. Hyvällä syyllä voi esim. sanoa, että syvälle tunnustavan kristillisyyden suohon vajonneen Bob Dylanin uran pelasti, ja kultakantaan palautti, Lanoisin tuottama ”Oh Mercy”-albumi vuonna 1989. Eikä siinä kaikki, kun U2 vielä oli hyvä bändi, eikä ollut sairastunut mammuttitautiin ja hyväntekeväisyyteen, otti bändi uransa isoimman askeleen eteenpäin albumilla ”The Unforgettable Fire” (1984). Omassa soittohistoriassani yksi eniten koskaan edestakaisin sahatuista albumeista, tuotantovastuussa Lanois ja Brian Eno yhdessä, joka yhteistyö sitten jatkui ”The Joshua Treella” 1987. Ja niin edespäin, jolla viittaan siis Lanoisin tuotanto-CV:een, joka enemmän kuin ansiolistaa, muistuttaa taivasosuutta ja vertautuu omasta näkövinkkelistäni vain brittiläisen Steve Lillywhiten vastaavaan.

Niin, se itse keikka. Ensimmäinen kolmannes alusta oli itselleni silkkaa juhlaa. Hesarin Arto Pajukallio käytti illan annista, ja sitäkautta Lanoisin soolotuotannosta, mainiota nimitystä ambient americana. Minulla mieleen nousi varsinkin keikan alkupuolella ihan oma termi progressiivinen americana. Niin tai näin, taidolla ja maulla Lanois yhdistelee albumeiltaan tuttuja äänikuvia rakenteeltaan ydinkoviin biiseihin, ja synnyttää äärettömän mielenkiintoista, hiukan kokeilevampaa juurimusiikkia. Itse olen mestarimme levytettyyn soolokyytiin hypännyt vasta vuoden 1993 albumilla ”For the Beauty of Wynona”, ja ehkä se kaikkein americanoin albumi eli esikoinen ”Acadie” on jäänyt valitettavan huonolle kuuntelulle. Mutta ei jää enää. Setin alkupäässä kuultinkin varsin monta raitaa mainitulta esikoiselta.

Lanoisin trio oli linnoittautunut aivan lavan etureunaan, maestro Les Pauleineen keskellä, rumpaliguru Brian Blade (ex-Steve Earle & The Dukes)  sivuttain yleisöön lavan vasemmalla laidalla (meistä katsottuna) ja oikealla basisti Jim Wilson (Mother Superior, ex-Rollins Band). Blade soitti milloin sudeilla, milloin nuijilla ja välillä jopa kyynärpäillään, mutta yhtäkaikki täräytti meikäläisen aikajanalla itsensä nähtyjen rumpaleiden Top 4:een erittäin rennosti ja helposti. Jim Wilson puolestaan meritoitui ennenkaikkea takaamalla upeat stemmalaulut ja tuomalla biiseihin soulmaisia kaikuja. Eikä Daniel Lanois ollut roudannut lavalle miljoonaa kitaraa, vaan selvisi yhdellä. Ja soitti tyylikkäästi, itseään korostamatta.

Minulle Lanoisin soolotuotanto, joka nykyään käsittää 10 albumikokonaisuutta ja pari leffasoundtrackia, ei ole umpituttu, joten haluan settilistan suhteen rehellisesti olla besserwissaamatta eli paremmintietämättä, varsinkin kun tällä erää ei muualtakaan netin syövereistä löytynyt tähän apua. Palaan toki asiaan täydennyksenä, jos pikapuoliin biisilistaa löytyy, onhan KG kuitenkin ennenkaikkea yleisön palvelija.

Yhtäkaikki, nautinnollinen kokonaisuus upeiden amerikanbiisien parissa. Lanoisin lauluissa ei välttämättä bourbon virtaa, eivätkä autot ole nopeita, enemmänkin niissä preeriatuuli ujeltaa kaipaustaan. Miehen bravuurisoitinta eli pedal steelia kuultiin tänään vain parissa biisissä. Sanon onneksi, en ole oikein koskaan ollut pd-miehiä. Hieno keikka ja aika mahtava ukko nähdä vielä tänne keikkavuoden kauniiksi lopuksi (vaikka ei tämä nyt ihan vielä ohi ole). Iltaa ei pystynyt pilaamaan edes se yläparvella takanani nillittänyt tärkeä pikkudirika tai pukumies, jonka vakaa mielipide oli, että minä ja keikkaseurani seisomme väärässä paikassa, koska Herra ei näe. Herraa hyvää kiittäkää, siitä muistutuksesta, että onneksi itse on jo oppinut operoimaan aika rennolla otteella keikkaharrastuksessaan, eikä iltoja enää pilata ihan noin vain.  Ja rokkiklubilla saa kyllä seistä. KG

Zola Jesus (us) @ Tavastia, Helsinki 01.04.2012

Tässähän kuulkaa synnytellään aivan mieletöntä keikkavuotta. Nyt tulee näytille laatua sitä tahtia että hirvittää, ja juuri kun oli vaahto kuivunut suupielestä tuosta Zombbari-keikasta, niin likitäydelle tavastialliselle ilmestyy Zola Jesus (aka Nika Rosa Danilova).

Zola Jesus  on vasta 22-vuotias ja kantaa nyt jo harteillaan lupausta jostain ihan valtavasta. Tämä tyttö kasvoi venäläistaustaisessa perheessä Wisconsinin takametsissä, vailla nettiä ja TV:tä, vähäisillä kontakteilla muuhun maailmaan. Päätettyään 7-vuotiaana ryhtyä oopperalaulajaksi Nika itseopiskeli ja kouli ääntään vuosikaudet ja kehitti pikkuhiljaa ilmaisuaan nykysuuntaan.

Kun taitelijanimi on sekoitus Jeesus Kristusta ja Emile Zolaa, se kuvannee paitsi omistautumista asialle, myös musiikkiaan sinänsä. Itse lähdin Tavastialle vailla mitään ennakko-odotuksia, olin vain tsekannut Zolan perustiedot ja kuunnellut Spotifysta löytyvät 6 biisiä. Mutta voima ja vimma, jolla Zola keikan toimitti, ei oikein tahdo tulla levyiltä läpi.

Kun Zolan bändi asteli hämärässä lavalle ja taustanauha lähti soimaan erittäin isolla volyymilla, mietin että taasko yksi niistä illoista kun Tavastiaa pitää yrittää soitattaa yltiöpäisen kovaa. Mutta ei. Mies tiskin takana tiesi missä mennään. Enpä ole musiikilla nähnyt ja kuullut tällaista voimaa todella pitkään aikaan.

Jokin biisirakenteissa ja melodioissa muistutti tukusta upeita brittibändejä kuten vaikkapa White Lies  ja ihan ennenkaikkea James ( upea hituri ”Collapse” voisi olla Jamesin kataloogista, miksei myös ”Shivers”). Mutta toki Zolan bändin soitinnus on hiukan erilainen (sekvensseri, sähköviulu ja efektilaitteen läpiajetut perkussiot), eikä musiikit sinänsä täsmää. Lyömäsoittaja takoi punttiatutisuttavat aavetanssit pohjiksi, ja siihen päälle muutamat viulusoolot ja koskettimia. Mutta myös Zola itse on instrumentti, hän ei pelkästään laula, vaan soittaa itseään.

Toinen mielikuva mikä musiikista vahvasti nousi oli Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön tanssit ja laulut, liittyi varmaankin Zolan tapaan liikkua, elehtiä ja artikuloida lauluaan mutta myös sanoitusten tuolle puolelle laajentuviin vokaali(ellei peräti huuto)osuuksiin sekä tanakkaan rumpupoljentoon. Tämä jos mikä on tärkeää amerikkalaisen perimän jatkumoa. Jälkimmäisessä encorebiisissä ”Poor Animal” kun Zola lopuksi  syöksyili ja laukkasi lavalla villiä intiaanitanssiaan, tuli kohtuukokeneelle keikkaratsulle kyyneleet silmiin. Herkun harvinaisuus. Nimittäin kovinkaan usein ei saa todella todistaa tämän tason antaumuksellisuutta, paneutumista ja keskittymistä omaan olemassaoloon lavalla. Tuokaa nyt hyvät järkkääjät tämä tyttö Flow’hon tai syksyllä uudestaan klubille. Ja jos näin, niin hankkikaa lipunne ajoissa. Näistä keikoista puhutaan kaupungilla, yliopistoilla, liikennevaloissa ja seuraava myy loppuun erittäin nopeasti.

Vielä pari asiaa. Tiedättehän indiepoliisin? Se on sellainen uusista tuulista erittäin tietoinen muodikas jäbä joka linnoittautuu lähelle juomapistettä salin takaosaan ja huutaa lähimmän kaverin korvaan koko keikan ajan, millainen oli se ja se esikois-EP ja musavideo ja mikä Björkin keikka oli parempi kuin nyt nähtävä ei-Björkin-keikka. Zolan kuulossa heikäläisiä oli harvinaisen monta ja jouduinkin vaihtamaan varmaan viidesti paikkaa ympäri salia. Mutta tulipa samalla todistetuksi sekin, että joka kolkka kuulosti yhtä hyvältä. Olen pitkään ollut Tavastian soinnin dissaaja (en tokikaan tavan vuoksi vaan kuulokokemusten perusteella), mutta kai se on alettava uskoa että siellä voi kovaakin luukuttaa, kun on tolkun mies tiskin takana. Enkä puhu siis baaritiskistä. Tänään Tavastian peräbaari oli suljettu eli sali oli lyhennetyssä muodossaan. Näin alavatsatuntumalla lyhennetyn salin keikat kuulostavat aina paremmilta, kun soundi ei ”valu” matalaan takatilaan. Vain yksi asia jäikin illasta harmittamaan. Että en käynyt kiittämässä miksaajaa.

Keikkaguru SUOSITTELEE tutustumaan mihin tahansa osaan Zola Jesuksen tuotantoa, ja vaatimaan äänekkäästi sitä tuttua tai tuntematonta promoottoria uusimaan tämän illan pikapuoliin.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: