Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “world music”

Asian Dub Foundation (uk), Idiotape (kr) @ Maailma Kylässä, Kaisaniemi, Helsinki 28.05.2016

Kesän festarointi alkoi perinteisesti Helsingin Kaisaniemen Maailma Kylässä-tapahtumasta, joskin on sanottava että edellisestä kesän avauksesta täällä on henkilökohtaisesti jo neljä vuotta aikaa. Joten se siitä perinteisyydestä. Musiikkitarjonta näyttää vähenevän MK:ssä vuosi vuodelta, viimeksi mestoilla ollessani soitatettiin artiseja vielä kolmella lavalla koko ajan, nyt enää kahdella, ja jotenkin löyhemmän tuntuisilla aikatauluilla. Tapahtumakenttää hallitsee valtava, ja itseasiassa ylimitoitetun oloinen teltta, jossa esitellään sen tuhat tapaa auttaa maailmaa. Ruuanmyyntikojujen kavalkadi on lähtenyt jo vähän käsistä, itse Kaisaniemen alueelle ei kolmatta lavaa oikein enää edes mahtuisi. Ja kun Rautatientorin pikkulavakin on nyt sijoitettu lähemmäs ratikkaliikennettä ja melua, ei sinnekään ainakaan kovin intiimejä esiintyjiä kannata päästää.

Festivaalin perinne on ollut, että joka vuosi tuodaan yksi kova maailmanluokan artisti, ja muu tarjontaa seuraa siitä sitten tunnettavuudessaan alaspäin. Täällähän on nähty niinkin kovia nimiä kuin Hugh Masekela, Natascha Atlas, Femi Kuti, Dissidenten ja hei kuunnelkaa tarkkaan; Black Uhuru. Selaillessani tapahtuman toistakymmentävuotista historiaa, havaitsin itseasiassa olleeni paikalla nyt vasta kolmatta kertaa. Että se viimeistään siitä perinteisyydestä. Yhtäkaikki, tämän kesän ykkösnimeksi oli hankittu Lontoon Hackneyssa vuonna 1993 perustettu Asian Dub Foundation, alan elävä legendaryhmä, joka yhdistää ilmaisussaan dubia, trip hopia, raggaa, dancehallia, bhangraa ja mitä näitä nyt on. Mutta on silti aina onnistunut olemaan kuulostamatta sekavalta tai mitään tyrkyttämättömältä. Itse pidän Asian Dub Foundationia yhtenä tärkeimmistä 90-luvulla perustetuista bändeistä, ja sitä tulikin Lontoossa aikoinaan asuessa kuunneltua aivan huolella. Ei tokikaan niin, että olisin onnistunut löytämään itseäni tuolloin bändin keikalta. Sitä piti odottaa lokakuuhun 2014, jolloin näin orkesterilta ihan mainion iltapuhteen Tampereen Pakkahuoneella.

Maailma Kylässä, jonka tapahtuman nimen saisi sanalla sanoen vaihtaa ja pian, maailman pitäisi nimittäin Suomessakin olla kylässä jo joka päivä, eikä vain kahta päivää vuodesta, nimi on yhtä väsyneen ysäri kuin joku lapsellinen Art Goes Kapakka….niin tämä tapahtuma oli siis tällä erää suonut Asian Dub Foundationille tunnin soittoslotin. Se olisi mainiosti voinut olla puolitoista tuntia, olihan bändi kuitenkin lauantain selkeä pääesiintyjä. Kun tsekkaa ADF:n taannoisia settilistoja, ylimääräistä puolta tuntia jäi kaipaamaan. Nyt homma piti ängetä hahloon isoimmat hitit, pari instrumentaalia, muutama muu, ja pois.

Keikka alkoi perinteeksi muodostuneeseen tapaan ”Hoveringilla”, vuoden 2013 ”The Signal and the Noise”-albumin instrumentaalilla. Nathan ”Flutebox” Lee laati poikkihuilustaan kuumat aavikkotunnelmat ja muutenkin fiilis oli, kuin olisi kotiin tullut. Ensimmäinen biisi toki meni hiukan soundia haeskellessa, varsinkin kitaristi Chandrasonicin sirisevä särösoundi on taatusti aika haastava saada kuulostamaan hyvältä. Tässä tapahtumassa toki maltillinen volyymi auttaa varsin paljon. Sitten otettiin lavalle solistikaksikko Aktav8r ja Ghetto Priest. Jälkimmäinenkin oli tänään ihan virkeässä vedossa ja ääni hyvässä kuosissa. Vuodesta 2005 bändissä vaikuttaneen rantarosvon olemus ja sympaattinen keekoilu kuuluu jo tähän hommaan kuin pölli Rastafarin suupieleen. Aktav8r taas on sympaattinen nokkamies, joka saa helposti yleisön puolelleen.

Heti kakkosbiisi ”A History of Now” alkoi tunkeutua maailmassakyläilijän tanssijalan alle, enkä nyt puhu itsestäni, vaan yleismeiningistä. Asian Dub Foundation sai koleassa, ellei kylmässä toukokuun illassa erittäin lämpimän vastaanoton. ”Zig Zag Nation”, ja koko lavan edusta oli yhtä pomppivaa massaa. ”The Signal and The Noise”, ja sitten huutomyrskystä päätellen illan odotetuin, toki itsellekin, eli ”Flyover”. Hirveämmin maanittelematta yleisö lauloi messissä vuoden 2005 ”Tank”-albumin avaavaa hittiraitaa. Pelkästään tämän takia täällä kannatti tänään palella. Kuultiin myös tutusti Nathan Leen häkellyttävä beatboxsoolo, mies onnistuu soittamaan poikkihuilua ja beatboxamaan samaan aikaan. Eikä kyse ole mistään takapihan leikkitelineen markan beatboxista, vaan oikeaa taituruutta vaativasta asiasta. Jopa niin, että basisti ja alkuperäisjäsen Dr.Das kävi selvästikin onnittelemassa Leetä, vaikka on kuullut homman kymmeniä kertoja.

Setin vanhin biisi oli ”Naxalite”, vuoden 1997 ”R.A.F.I.”-albumilta, vakiotavaraa joka keikalla. Tunnissa ei hirveästi ehdi ja homma olikin yllättävän pian paketissa, juuri kun Helsinki alkoi niin sanotusti lämmetä. Mainio veto, itseasiassa jos vertaamaan joutuu, edellistä näkemääni klubikeikkaa jopa tanakampi. Nämä pitää nähdä vielä useasti uudestaan.

27321850845_fd68c16028_z-2

Kuva: Andrea Balogh

Ennen Asian Dub Foundationia kuultiin samalla lavalla eteläkorealaista Idiotapea, kolmen jampparin konehybridiä, kahdet syntetisaattorisetit ja yhdet rummut. Itse en juurikaan ole tanssikansaa, mutta pakko on sanoa että todella komeasti lähdetti Korean poika tämäkkää biittiään. Bändillä on levykataloogissaan myös laulettua tavaraa, mutta tämänkertainen keikka muistutti lähinnä sitä lajia, jota löytyy trion albumilta ”Tours The Remixes”. Itse bändi kutsuu musiikkiaan shoegazing dance rockiksi, ja mikäs se siinä. Sitäpaitsi, laji kuin laji, aasialaiset onnistuvat aina kuulostamaan aasialaisilta. Jäbät täyttävät kotopuolessa isojakin venueita ja nousut on bändillä olleet kovat. Helsingin vetokin todisti jollain tapaa, että nämä voisi ihan huoletta heittää täydelle Wembleylle, eikä menisi puput pöksyihin.

IDIOTAPE

Kuva: Antti Lustila

Lopuksi vaadin, ahkeran keikoillakävijän ja rockfriikin vaatimattomalla äänellä, palauttakaa Maailma Kylässä-festivaalin musiikkitarjonta takavuosien loistoon, jooko. Tuokaa lähivuosina Ziggy Marley & The Melody Makers, Arrested Development ja Transglobal Underground. Pienentäkää sitä maailmanmarkettitelttaa puolella ja palauttakaa kolmas lava. Festivaali tekee todella hyvää ja ansiokasta työtä, mutta tuntuu ylitsevuotavan hajanaiselta. Ja mitä jos vaikka viimein ensi vuonna päälavan juontaja vaihtoon. KG

Valoa Festival, Tampere pe 06.02.2015

Tampereen talveen ja festivaalikartalle toivottavasti jäädäkseen tullut Valoa Festivaali oli aiempina kertoina mennyt osaltani täysin ohi. Mutta syksyn mittaan tapahtuman artistikattaus lupaili niin monipuolista ja mielenkiintoista, että oli tullut aika itsekin olla paikalla. Valoa Festivaali tarjoaa ihan sananmukaisesti jokaiselle jotakin; on electron pörinää, suomiheavyn uutta aaltoa, DJ-settejä, trubaduureja, balkanpoljentoa, vanhoja partoja ja nousevia nimiä.

Oma festariperjantaini alkoi Kauppakadun soittoruokala Artturista, joka osoittautui varsin tunnelmalliseksi ja ennenkaikkea erittäin ystävällisesti palvelevaksi korttelikapakaksi. Jollain tapaa paikka muistuttaa lukemattomilta Puolan matkoilta tuttuja kansantavernoita, ja hyvä niin. Mikään varsinainen keikkapaikkahan Artturi ei kyllä ole, mutta sopu antoi nytkin sijaa, ja erinomaisen hyviltä keikat täällä onnistuivat kuulostamaan. Sitäpaitsi, kun liiteri tulee tupaten täyteen, voi Artturin keikan seurata myös isojen ikkunoiden läpi kadulta, samaan tapaan kuin vaikkapa Jyväskylän Vakiopaineessa. Kaupunkikulttuurius.

Sovitusti tasan klo 19.00 Artturin nurkkalavalle nousi mies ja kitara Kanadasta, laulaja-lauluntekijä Michael Feuerstack. Tätä vetoa olin ennalta odottanut ihan huolella, mutta aika vettynyt leiviskä valitettavasti lyötiin kanadanpojan kouraan. Artturi oli täyttymisvaiheessa, jengiä ramppasi sisään ja ulos. Monet olivat tulleet viikon päätteeksi tuttuun baariin vaihtamaan kuulumisia. Hälinä oli melkoinen.

Akustisen artistin haaste on siinä, ettei volyymia voi loputtomiin nostaa taustamelun kanssa kilvoittelemaan. Siksi Feuerstackin asearsenaaliin jäivätkin vain muutamat ironiset ehdotukset tarkemmasta kuuntelemisesta, setin pitäminen lyhyenä ja ankara keskittyminen omiin lauluihin. Mutta kukapa meistä haluaisi lähteä Kanadaan asti kokemaan, että vain kourallinen arvostaa työtään. En muista näin epäkunnioittavaa yleisöä nähneeni pitkään aikaan, tai siis kuulleeni. Kävi suorastaan ihan sääliksi Feuerstackia, toivottavasti seuraavan illan Turun veto oli otollisempi. Jaa-a, lauantai-ilta Turussa, olisipa tavallaan hauska tietää. Erikoiskiitos illan piskuisen miksaustiskin takana hommansa hyvin hoitaneelle kaverille, joka silminnähden toimi Feuerstackin tukena, ja ansiokkaasti myös hiljaisten laulujen loputtua esitaputtajana.

Feuerstack on julkaissut omiin nimiinsä kolme sooloalbumia, toimittuaan sitä ennenkin käytännössä soolona jo vuodesta 1994, mutta nimellä Snailhouse. Jos kaveri on umpituntematon, kannattaa aloittaa vaikka tuoreimmasta albumista ”Singer Songer”, jolla Feuerstack duetoi omia intiimejä, väliin jopa sisäänpäin kääntyviä laulujaan, useiden eri kanadalaiskollegoiden kanssa. Tuli tuossa kehuskeltua Mark Olsonia, mutta jos muukin nykyamericana kiinnostaa, tämä mies kannattaa ottaa tehokuunteluun. Keikalla parhaiten hälinän ja säpinän keskeltä jäi mieleen ”Flowers in the City”, vuoden 2013 ”Tambourine Death Bed”-albumilta.

Kotimaisesta ELE-yhtyeestä on puhuttu paljon, varsinkin nyt tuoreen albumin myötä. Bändi on saanut nimensä, ei Ele Aleniuksen mukaan, vaan erään hiukan runollisemman kynämiehen, siis Eino Leinon. Uutuusalbumi perustuu Leinon teksteihin, niin myös illan keikka. ELE-yhtyeen nokilla nähdään Eeva Louhivuori, tuttu myös Eva & Manu-duosta. Muu(kin) orkesteri koostuu erittäin osaavista janttereista, kitaristi Nicholas Rehn ja rumpali Ilkka Tolonen esimerkiksi soittavat Color Dolor-yhtyeessä myös.

ELE soitti uuden levyn materiaalia noin kolmisen varttia, ja sai yleisön lähestulkoon jakamattoman huomion. Toisin sanoen, suurin osa oli tullut paikalle Eevan takia, ja Kanadan mies hiljaisine lauluineen pantiin vain huonoon rakoon. Itse en ELE-keikasta onnistunut syttymään juuri hetkeksikään, vaikka Eino Leinon laitankin aina ykköseksi, silloin kun äänestellään suurimmasta suomalaisesta kautta aikain. On kai myös todettava, että Leino-kytköksestä huolimatta, en onnistu olemaan nk. kohderyhmää. Jos väitettäisiin, että Eevan tulkinnat tuovat uutta syvyyttä Leinon klassikkoteksteihin, joutuisin olemaan erittäin eri mieltä. Varsinaista tulkintaa tunnistin muutamin kohdin, upeimmin tällä keikalla kulkivat loppupään ”Metsään hukkunut” ja ”Mua pelottaa”, jotka ovatkin Top10-kamaa myös Leinon kataloogissa. Ehdottomasti setin hienoin veto oli kuitenkin päätösbiisi, tuore sinkku ”Kun kello seisoo”. Eevalla on kiistatta upea ääni, mutta itse en syty tämänkaltaiselle fraseeraukselle. Bändi kuitenkin soi ja soitti hyvin, Rehn nykäisi sinne päätösbiisiin vieläpä todella upean soolonkin.

Valon perjantai-ilta sisälsi paljon mielenkiintoista, mutta kun tiedossa oli, että Telakalla soittaa muutaman tovin päästä Suomen kovin livebändi Jaakko Laitinen & Väärä Raha, oli pakko mennä ajoissa varmistamaan näköesteettömät paikat. Oletettavaa kun oli, että Telakka tulee kuin nuijalla täyteen, ja tulihan se. Olin nähnyt bändin vain viikkoa aiemmin Helsingin Bar Dubrovnikissa, jossa orkesteri myllytti hirvittävät jortsut pienelle, mutta sitäkin valikoituneemmalle yleisölle. Ja vaikka Telakan veto olikin jo neljäs nähty Laitis-keikka suhteellisen lyhyen ajan sisään (jos nyt 7 kuukautta määrittyy suhteellisen lyhyeksi ajaksi), niin ei näihin vain kyllästy. Varsinkin kun setissä alkaa olla kiitettävää tahtia uusiakin biisejä. Ja varsinkin, kun muutamat niistä uusista ovat jopa bändin kautta aikain parhaimmistoa. Suunta on hyvä.

Kuten odotettua, Väärä Raha oli kovassa lyönnissä, ja järjesti jälleen kerran hillittömät bileet. Harvan bändin keikalla tulee todennettua sitä, että etulattialla joraava jengi ei enää tiedä mihin asentoon itsensä laittaisi. Jortsuamisesta tulee vain hillitöntä vispaamista ja propellia, kun bändi kiihdyttää Balkan-groovensa äärimmilleen. Suomalainen, sinulla on rytmi veressäsi. Jäykempääkin jäbää nimittäin ilahduttaa aina se hillitön tanhu, mikä Vääriksen keikoilla alalattialle syntyy.

Tutusti lähdettiin liikkeelle, eli öljyä koko koneelle ja lämmöt ylös ”Kasa tuhkaa”-avausklassikolla, ja sitten ”Onnentähti”. Väliin ”Malja elämälle” ja heti perään Lemmenjoen kullankaivajien maakuntalaulu ”Mustika”, joka aivan viimeistään alkoi vakavasti käydä pirkkahämäläisen tanssijalan alle. ”Pettymys” ja sitten setin alkupään tuttu pankinräjäyttäjä, venäläisperäinen kaihoilu ”Äiti kulta”, jonka Jarkko Niemelä tutusti avasi buzukilla ja turkkilaissävytteisellä kaipuulla. Telakan lattialankut oli jo kovilla. Malmin suurta ajattelijaa Henry Aaltosta siteeraten: ”Meininki on sitä luokkaa, että tumma poika Tuusulastakin ihmettelee että mihin mun pussihousut hävis”.

Sivutien kautta” on suomirockin nykyklassikko, joka edellisellä Stadin keikalla sai sellaisetkin ihmiset laulamaan, joiden en ikinä ole nähnyt, saati kuvitellut, laulavan. Mainitulla Dubrovnikin vedolla ensiesitettiin ”Kihniö”, samannimiseen tuoreeseen Saija Mäki-Nevalan dokumenttielokuvaan tehty biisi, joka oli viikossa hioutunut entistäkin tiukemmaksi. Ja vaikka ”Kihniö” ei monellekaan ollut vielä tuttu, se sai Telakallakin varsin lämpimän vastaanoton. Biisiin lienee synnytteillä video, kertoo pikkulintu.

Varsinaisen setin viimekolmanneksen käynnisti ”Ihmehyrrä”, ja jo keikan alusta asti toiveena huudeltu ”Yö Rovaniemellä”. Setin päätti tutusti ”Saippuakupla”, joka aivan viimeistään perspiroi Telakan lämpimäksi, ilo oli jakamaton takariveille asti. Encoreissa kuultiin sitten uutena biisinä ”Kultainen keskitie”, joka on syntyessään Laitisen teksteistä yksi samantien parhaista, ja upeana iskusävelenä tulevien vuosien taattu keikkahitti. Toivottavasti muukin hitti, tällaisia lauluja ei nimittäin enää kukaan muu tässä maassa tee. Komea suunta bändillä, pakko vielä sanoa.

Telakka on mainio keikkapaikka, paljon puuta ja katto matalalla takaavat pyöreänpehmeän soundin. Näin hyvältä ei Vääriskään ole korviini koskaan kuulostanut, hyvältä joskin joka kerta. Hyvät loppubileet perjantaille, ja ensimmäisen päivän perusteella Valoa on enemmän kuin festari paikallaan. KG  #valoa

Mark Olson & Ingunn Ringvold (us/no) @ METSOLive, pääkirjasto, Tampere 06.02.2015

Tampereen pääkirjaston musiikkiosaston MetsoLIVE-konsepti on kertakaikkiaan mahtava tapa tarjota vaihtoehtoista elävää musiikkia kaupunkilaisille. Ilmaiseksi, keskellä päivää ja mietitysti ylöspantuna. Muutaman kerran kuukaudessa musiikkiosasto muuttuu intiimiksi esiintymisalustaksi akustisille tai puoliakustisille artisteille. Joiden tuotantoa keikan ohessa esitellään ja tarjotaan lainattavaksi, ja josta myös artistin kanssa keskustellaan. Tampere on toki monen muusikon kotikaupunkina tällaiseen toimintaan ideaali paikka, mutta onpa musacorneriin saatu keikalle ulkomaanesiintyjiäkin, kuten nyt maailmanluokan lauluntekijä Mark Olson Yhdysvalloista.

Mark Olson kiertää ahkerasti ja äärettömän pienimuotoisesti, nykyisen vaimonsa, norjalaisen Ingunn Ringvoldin kanssa. Olin nähnyt pariskunnan edellisen (ja ensimmäisen) kerran Helsingin Korjaamolla viime kesänä. Silloin huomiota varasti, siis itseltäni, jotenkin aivan tavattomasti lämppärinä toiminut Ochre Room Trio, joten tänään oli aika ottaa takaisin, ja keskittyä ihan kunnolla Olsonin sanottavaan, ja kipeänkomeisiin lauluihin.

Tämänkertaisen Euroopan-kiertueen oli avannut edellisiltainen keikka Helsingissä, ja nyt Tampereen kirjastoveto sai kunnian olla numero kakkonen. Alkuun kirjastonhoitaja Juhani Koivisto haastatteli Olsonia muutamista tuoreen levyn teemoista, ja yleisölle jaettiin ”Mark Olson suosittelee”-lista. Kyseinen lista sisälsi paitsi levyjä, myös romaaneja luettavaksi ja elokuvia nähtäväksi. Tämäkin ele laajensi kirjastokeikan konseptia aivan hatunnoston arvoisella tavalla. Niinsanotusta Olsonin paperista löytyy mm. irlantilaiskirjailija Flann O’Brienin tekstejä, Terence Malickin ”Days of Heaven”-elokuvaklassikko, sekä Dylania, Beatlesia, Neil Youngia ja vaikkapa tuaregiryhmä Tamikrestin aavikkobluesia.

Haastatteluosuudessa, joka onneksi eteni pitkälti Olsonin itsensä johdattelemana, mies kertoi muun muassa, miksi tuoreen ”Good-Bye Lizelle”-albumin (2014) raita ”Long Distance Runner” kertoo juoksijalegenda Emil Zatopekista.

Musiikkiahan tänne kuitenkin oli tultu kuulemaan, ja onneksi itse asiaankin päästiin, noin vartin sinänsä hauskan jutustelun jälkeen. Mark kutsui lavalle, tai siis kirjastohyllyjen eteen, vaimonsa ja muusansa Ingunnin ja vauhtiin päästiin tuoreen albumin kakkosraidalla ”Running Circles”. Upea laulu, joka kertoo kahden ihmisen kohtaamisesta ja sen usein hyvinkin sattumanvaraisuudesta. Olson tietää mistä laulaa, rakkaus Ingunniin näkyy ja kuuluu biiseissä, lavaolemuksessa ja vaihdetuissa katseissa. Siinä hyvinkin täydellisennäköisessä harmoniassa, johon Olson spiikeissäänkin epäsuorasti viittasi, ja josta ainakin meitsikuulijalle tuli hyvä olo. Olson oli jakanut piskuisen kirjastokeikan soinnillisesti kolmeen osaan. Ensimmäiset pari biisiä soitettiin niin, että Mark itse hoiti djembe-rummun ja Ingunn upeannäköisen romanialaisen kanteleen.

Sitten muutamaksi seuraavaksi lauluksi Olson kaivoi esiin kermankeltaisen Stratocasterinsa, ja Ingunn hoiti perkussiot ja djemben. Sekä tietenkin, kuten levyilläkin, häkellyttävän kauniit stemmalaulut. Ingunn Ringvold on lauluntekijä myös omillaan, ja julkaissut taiteilijanimellä Sailorine kolme sooloalbumia. Joskus olisikin kiinnostavaa nähdä, vaikka näiden duokiertueiden oheisvetona, kokonainen Sailorine-setti. Jäämme odottelemaan.

Sähkökitaraosuudessa pariskunta soitti puistattavan komean ”Cherry Thieves”-kipaleen, tositarinan kirsikkavarkaista Olsonin kotipihassa. Toisena Fender-tulkintana kuultiin ”Pacific Coast Rambler”, johon Olson kiskaisi aika aavemaisen komean soolonkin. Kolmevarttisen viimeinen kolmannes esitteli sitten avioparin kolmannen soinnin, eli Mark dulcimerissa ja Ingunn edelleen perkussioissa. Olsonin sähköinen dulcimer on kustomoitu soimaan alempaa kuin Appalakien perinnesoitin yleensä, koska niin siinä on ”huomattavasti siedettävämpi” soundi. Ihan siedettävältä kuulostaneen dulcimerin avulla Olson säesti ensin ”Heaven’s Shelterin”. Sitten koko session kauneimman, eli ”Walking Through Nevada”, huikea rakkauslaulu sekin, ilman että R-sanaa tarvitsee edes sanoa, hokemisesta puhumattakaan. Lopuksi vielä tuoreen albumin videobiisi ”Poison Oleander”, ja näin intiimi musiikkihetki oli paketissa. Ja sekin vielä, ettei tunnin sisään tarvinnut kenenkään sanoa ”Jayhawks”. Olson ja Ringvold lähtivät valmistautumaan YO-Talon myöhävetoon Valoa Festivaalilla, joka toivottavasti toi sekin uusia ystäviä Olsonin erittäin laadukkaalle nykyamericanalle.

Tämä duo kannattaa nähdä elävänä, ja mitä intiimimmässä paikassa, sitä varmemmin. Mahdollisuuksia siunaantuu taatusti lisääkin, sikäli varmasti Olson ja Ringvold kiertueillaan Suomeen saadaan. Nytkin visiittien väliä oli vain kahdeksan kuukautta. Alkuun askarrutti, miten tämä kaikki saadaan toimimaan keskellä päivää kirjaston loisteputkivaloissa, mutta kun laulut ja ulosanti on kunnossa, voi esiintyä vaikka pikavuorobussissa. Keikka kuin keikka. Tämän duon kannattaisi ainakin harkita myös olohuonekeikkoja Euroopassa, en tosin ole varma josko ovat sellaisia salaa jo tehneetkin. Itsekin olisin valmis harkitsemaan sellaisen järjestämistä, tosin kovin montaa lippua ei sinne olisi kaupan. Yhtäkaikki, Tampereen pääkirjaston livekonsepti toimii, aion palata aiheen pariin myöhemminkin. KG

Mad Juana (us), Jaakko Laitinen & Väärä Raha @ Klubi, Tampere 12.12.2014

Sami Yaffa on kiireinen ja moneen ehtivä mies. Tuntuu myös, ettei kaveri ole onnistunut olemaan mukana oikeastaan missään erityisen laaduttomassa. Tämä on kuitenkin varsin paljon todettu, alkoihan Yaffan ammattiura jo vuonna 1980. Ensin Pelle Miljoonan paras albumi ja paras kokoonpano. Sitten kultakauden Hanoi Rocks alusta loppuun. Michael Monroen kaikki parhaat tekemiset ovat sisältäneet Samin panoksen. Jotka tekemiset toki jatkuvat edelleen. Viime aikoina Yaffa on nähty isäntänä tv-sarjassa ”Sound Tracker”, jota tosin itse ainakin fanitin enemmän idean tasolla, kuin toteutuksen. Mutta kuitenkin, kova ja laadukas ura on miehellä takanaan, kesken, ja oletettavasti edessäänkin.

Tällä kertaa Yaffa saatiin Suomeen lempilapsensa Mad Juanan kanssa. Bändi on perustettu New Yorkissa vuonna 1996, ja on siitä lähtien ollut äärettömän mielenkiintoinen maailmanmusiikkihybridi, jonka kokoonpano on elänyt ja vaihtunut; keskeisinä jäseninä ja kantavina voimina kuitenkin koko ajan Yaffa kitarassa ja ex-vaimonsa Karmen Guy laulussa. Tällä hetkellä kahdeksanhenkisen Mad Juanan täydentävät George de Voe (basso), Marni Rice (haitari ja laulu), Danny Ray (tenorisaksofoni), Indofunk Satish (trumpetti), Rain Bermudez (perkussiot) ja Mal Stein (rummut). Ja kyllähän tällä porukalla kunnon pippalot saatiin pystyyn.

Ei ollut Tampereen Klubilla tupa täynnä, mutta etualan lattia kuitenkin varsin kiitettävästi. Ennenkaikkea porukka oli liikkeellä kuitenkin hyvällä jalalla, vaikka liiteriin lisää porukkaa olisikin mahtunut. Tamperelaiseen tapaan suurin osa jengistä valui sisään lämppäribändin juuri lopetellessa, tai roudaustauon aikana.

Mad Juana soitti puolitoista tuntia, eikä antanut energiatasojensa laskea hetkeksikään. Näin isolla kokoonpanolla soolotilaa ja vetovastuuta voi toki jakaa kaikkienkin kesken. Omat hetkensä sai käytännössä jokainen, ja varsinkin puhaltajien Ray ja Satish vuoropuhelu oli todella asiallista musiikin juhlaa. Mad Juana on kuin sekoitus Tiger Lillies’ia, Poguesia, Gogol Bordelloa ja muutamaa muutakin, mutta hämmentävän omaksi soppa silti porisee. Tästä suurin vastuu lienee kuitenkin vokalisti Karmen Guylla, sekä tietenkin mielenkiintoisilla biiseillä. Väliin mennään skata, väliin reggaeta, joskus taas jumitellaan dubit väliosat. Löytyy valssia, löytyy tangoa. Bändi on kuin tiivistymä siitä rytmimusiikin globalismista, jota Yaffa jahtasi tuoreessa tv-sarjassaan. Mad Juanan osalta Balkan-vaikutteita on ehkä turhaankin korostettu, yhtä hyvin keitoksessa maistuvat edellämainitut mausteet, ja vaikkapa Espanja.

Varsin kovalla sykkeellä bändi kaahasi, taukoja ei juuri suotu, ei itselle eikä yleisölle. Ja mahtavaa niin, tämähän on ennenkaikkea bilebändi. Varsinaisesta setistä nousivat tänään komeimmin esiin tango ”Heloise” ja lopulla settiä kuultu, torvien ja Samin kitaran kauniisti introama ”Ghost Riddim”. Ja olihan se ”Stangers in Paradise” myös aika häkellyttävän hieno veto, pitkä ja harras dub, jossa ainakin vasemmistosissin näköinen basisti de Voe pääsi osoittamaan kykyjään oikein kunnolla. Pääpaino oli tänään vuoden 2008 ”Bruja on the Corner”-albumilla, siltä parhaat vedot kuultiin.

Sami Yaffa on selvästikin bändin musiikillinen johtaja, mutta Mad Juana jos nyt joku, on kokonaisuus, josta olisi vaikea ottaa osasia pois. Siksi tärkeä elementti esim. on Marni Rice haitareineen. Karmen Guyn tequilan polttama ääni on todella komeaa kuultavaa, varsinkin hiukan hitaamissa ja alemmas menevissä osuuksissa. Ja olihan siellä eturivin jamppareilla ihan nähtävääkin, ei siinä. Jossain vaiheessa lavalle kannettiin kahdeksan yksikköä jo mainittuakin tequilaa, ja bändi kippisteli Satishin ja Bermudazin synttäreiden kunniaksi.

Varsinaisen setin päättänyt pitkä rymistely ”Revolution Ave” , joka katkoi jo kieliäkin Samin kitarasta, ei kuitenkaan vielä iltaa sinetöinyt. Encoreita kuultiin pariin otteeseen, joista jälkimmäiseen trumpetisti Satishia haettiin takaisin jo eteisestä asti. Hyvä, että haettiin. Komein livenä kuulemani ”Those Were the Days” paketoi tällä erää Mad Juanan vedon kovaan, ennalta-arvaamattomaan ja mieluisaan pakettiin. Trumpetisti Satish tulkitsi kertosäkeen myös erittäin täsmällisellä ja tunnistettavalla suomella. Levytetty Mad Juana on jäänyt aina itseltäni isommin kuuntelematta, mutta Tampereen keikka oli kyllä erittäin positiivinen yllätys, ja takaa sen, että kun retkue saapuu takaisin maahamme, aion olla paikalla. Upeaa oli nähdä Klubin alalattialla myös todella nuorta Hanoi-jengiä, joka on syntynyt kauan sen jälkeen, kun Hanoi Rocks paketoitiin ensimmäistä kertaa. Elämä jatkuu, uudet sukupolvet löytävät tärkeän ja sydämellä tehdyn musiikin. Hyvät asiat pysyy ja paranee.

Josta osoituksena oli myös illan lämppäribändin keikka. Hyvät tytöt ja pojat, Suomen tällä hetkellä kenties kovin ja monilahjakkain livebändi, Jaakko Laitinen & Väärä Raha. Bändin aloittaessa sovitusti kello 20.45 oli pöytään lyöty sikäli kulmista nuhjuiset kortit, että väkeä oli salin puolella todella nihkeästi. Kolmevarttisen setin aikana tanssikansaa alkoi pikkuhiljaa hiihtää settiin ihan kiitettävästi, mutta Mad Juanan aikaiseen tunkuun ei ihan lopussakaan päästy. Silti orkesterin puolesta oli ilo huomata, että ilmiselvästi jokin osa alalattian väestä löysi tämän mainion joukkion tänään ensimmäistä kertaa. Upeaa niin, sana leviää.

On nimittäin faktaa, että Jaakko Laitinen & Väärä Raha on isossakin mittakaavassa ainutlaatuinen rykmentti. Sen tiukka, kotipolttoinen mikstuura Lapin taikaa ja Balkanin jazzia, mustalaismusiikkia ja idän ihmeitä hämmentää, liikuttaa ja naurattaa yhtä aikaa. Eikä missään nimessä kyse ole kuitenkaan huumorimusiikista, bändin sanoituksissa hauska ja viiltävä lyövät kättä tavalla, jota ei ole kuultu sitten edesmenneen Gösta Sundqvistin. Ja ymmärtänette, että tämä on paljon sanottu.

Bändin kunniaksi on todettava, ettei yleisön pienuutta tarvinnut suomalaiskansalliseen tapaan päivitellä tai jossitella, eikä siitä tarvinnut ainakaan silminnähden häiriintyä. Hyvillä soundeilla ja hyvillä fiiliksillä vedettiin. Edellisenä iltana hälytyksellä löytynyt, ja bändin ensi kertaa juuri ennen keikkaa tavannut paikkobasistikin suoriutui urakasta aivan mallikkaasti.

Heti kakkosbiisinä soinut ”Onnentähti” lähti todella komeasti Tampereen iltaan, ja nousikin uudeksi levysuosikikseni myös. Kenties bändin koko tuotannosta juuri ”Onnentähti” on se kaikkein olavivirtamaisin veto, vaikka monin muinkin kohdin mestarin massiivisen hahmon suuntaan kumarretaan. Venäläinen lainasävel ”Äiti kulta” starttasi trumpetisti Jarkko Niemelän busukilla ja aidonoloisella kaukasiakaiholla, ja vauhtiin päästyään alkoi myös tunkeutua tamperelaisten tanssikenkien alle. ”Sivutien kautta” upposi myös kasvavaan yleisöön, ja varsinaisen setin päättäneen ”Saippuakuplan” kohdalla voidaan jo puhua pikkuriehakkuudesta. Tiukasti tänään(kin) soittanut orkesteri kokoontui vielä ylimääräiseen numeroon ”Elämä voittaa”. Ja sai, kuten mainitsin, toivottavasti tänään kourallisen uusia ystäviä. KG

 

Paleface, Herra Ylppö ja Ihmiset, Jaakko Laitinen & Väärä Raha, Mikko Perkoila etc. @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 26.07.2014

Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtuman lauantaikin saatiin viettää suomalaisittain erittäin epätavallisessa kelissä. Hellettä riitti, ja komea sää saikin jalkautettua koko tapahtumaan peräti enemmän työväkeä kuin vaikkapa viime vuonna. Siitä kiitos myös erittäin monipuolisen ohjelmiston, paikoin jopa hämmentävän monipuolisen.

Oma tapahtumani käynnistyi jo alkuillasta, kun piskuisella PAM-lavalla nähtiin kantaaottavan laulannan veteraani, jo 70-luvun lopulta loistavaa minimimalismiaan meille tarjoillut Mikko Perkoila, Järvenpään Pete Seeger. Jonka kanssa (siis Seegerin) Perkoila muuten jossain alkupään spiikissään muisteli jakaneensa lavankin. Itse olen diggaillut Perkoilaa siitä lähtien, kun musiiikista jotain aloin ymmärtää. Mies on mustan huumorin mestari, huikean kuivakka ironikko ja ennenkaikkea aina uskaltanut olla asioista mieltä. Perkoila aloitti uransa 70-luvun laululiikkeeseen olennaisena osana kuuluneessa Arkiviisussa, ja on vuodesta 1980 tehnyt ansiokasta soolouraa. Varsinkin nykyaikoja kohti tultaessa Perkoila on tehnyt musiikkia paljon myös lapsille.

Toistatuntiseksi venynyt setti kattoi miehen koko soolotuotannon, mutta toki ne yleisölle kaikkein rakkaimmat oli pakko mukaan mahduttaa. Vaikka monet Perkoilan lauluista onkin kuullut kymmeniä kertoja, ja vaikka useat niistä perustuvat lopun punch-lineen, jaksavat tekstit silti naurattaa. Perkoilalla on ehdottomasti vakavakin puolensa, josta mm. jo 90-luvun viinaslaman aikaan kirjoitettu ”Säästön hinta” on huikea esimerkki, ja pelottavan ajankohtainen yhä edelleen. Niistä hauskemmista tietenkin ”Nimismiehen murhe” on klassikko sinänsä, tai vaikkapa sellaiset kuin ”Auto” ja ”Juusto”. Lopulla keikkaa Perkoila intoutui esittelemään sählypallosta ja limupilleistä valmistamiaan soittimia. Varsinkin sählypallo-okariinalla soitettu, ”Järvenpään toisen suuren säveltäjän” Finlandia oli suorastaan hulvaton. Parhaita asioita koko keikassa olikin kanssaihmisten ilo, esiintyvä taiteilija tekee sitä mikä hänen tehtävänsä parhaimmillaan on; murheen karkoitus. Ilman encoreita ei edes Perkoila voi huvialueelta poistua, ja pakko miehen oli soittaa vuoden 1982 radiohitti ”Arvaa harmittiko?”. Mainio keikka, tärkeältä mutta aina jollain tapaa aliarvostetulta pienuuden mestarilta.

Seuraavat muutamat tunnit sujuivatkin sitten jotenkin sivusilmäillessä, omimmat illan esiintyjistä kun odottivat vasta omissa myöhäsloteissaan. PAM-lavalla Mikko Helenius soitti bandoneonia upeasti, säestäessään argentiinalaisen Martin Alvaradon tangotulkintoja. Mutta siinä kun lapioi maailmanluokan saslikkia (kiitos kokille) ääntä kohden porottavassa helteessä, niin tunnelmallinen espanjankielinen toimittaminen meni valtaosin ohi. Alvarado on taitava tulkitsija, mutta paremmin tämä toimisi Buenos Airesin pikkuklubeilla. Sinne siis joskus.

Jano yllätti, ja Paperitorin anniskeluteltta kutsui. Jossain siellä aukion toisella laidalla hetkutti valkoisissaan ja kimalteissaan legendaarinen Eini, Pellon Madonna. Ja kehtaahan tuota Einin rungolla yhä hetkuttaa, mutta oudon karaokemaiseksi iskelmätähden setti taipui. Tuntui, että seuraavana voi tulla mitä vain. Ja tavallaan tulikin. Mutta yleisö eli kuulemani mukaan mukana, joten mikäs se siinä.

Seuraavaksi, vähän niinkuin velvollisuudesta, Puu-saliin (joka toki oli teltta siinä missä muutkin tapahtumateltat) jossa Jonna Tervomaa aloitteli osuuttaan. En ole koskaan tajunnut oikein Terviksen suuruutta Suomen popkartalla, enkä tullut kyllä nytkään tajuamaan. Lopun radiohittiputkea lukuunottamatta biisimateriaali on hyvin keskinkertaista, bändi flegmaattisesta seuraava ja vieläpä soundit tänään keskinkertaiset. Jos sanoista ei saa kolmannen biisin jälkeen selvää, menee homma hukille, terveisiä tiskin taakse. Herra äänenpaineenmittaaja, nämä keikat eivät toimi niin, että ”kun kaikki kuitenkin jo tietää mitä niissä lauletaan”. Juu ei. Sen lopun radiohittiputkenkin kuulin takakorvalla, matkalla jonnekin, joten ei ollut minun ja Jonnan ilta.

Mutta sitten, Päälavalla eli Paperitorilla alkoi tapahtua ihan toden teolla, ja oman iltani pääesiintyjä (ennakkoon) asteli lavalle akustisen kitaran kanssa, nimittäin Paleface. Ilman  bändiäkin vedettynä ”Helsinki-Shangri-La”, tai ehkä juuri nimenomaan näin, on huima ajankuva alasajetusta hyvinvointiyhteiskunnasta. Yleisö oli erittäin mukana heti alkumetreistä, ja yleisölle esiintyvänä esiintyvänä taiteilijana, eli kiekollisena pelaajana, Paleface onkin ihan omaa luokkaansa. Ei tarvita neljän neliön lippistä, eikä niitä kaikkein säälittävimpiä hiphopmaneereja tai tonnia platinaa kaulassa. Biisit riittävät, ja sanottava. Samaan aikaan kun suomalaisista ns. punkkareista esimerkiksi suurin osa katsoo asiakseen laulaa viinasta, sammumisesta ja omasta sumeudestaan, on tärkeää että on Miettis-Karrin kaltaisia ajattelijoita. Ja vaikka en ole juurikaan voinut sietää hiphopia sitten Grandmaster Flashin tai Public Enemyn, ja katson suurimman osan suomiskenestä työnvieroksunnaksi ja ajanhukaksi, Paleface uppoaa täysillä. Yhtyeensä Räjähtävä Nyrkki esiintyi tänään lainarytmiryhmällä, mutta suoriutui mallikkaasti. Kritiikin kärki laskeutuu tälläkin kertaa tiskin taakse. Instrumentit erottuivat hienosti, mutta tällaisessa musassa sanoista on saatava selvää. Alun akustisen osuuden jälkeen komeimmin puksuttivat tänään ”Tyhjästä sanasta sakko”, ”Miten historiaa luetaan?” ja järisyttävän komea ”Saapuu elokuun yö”. Kalpeanaama alias Palervo Kalsa on suosionsa ansainnut.

Ennakkoon illan pääartistini oli siis ollut Paleface, ja vaikka mies mainion keikan vetikin, oli pääesiintyjän mantteli vaihtava paikkaa saman tien. Jaakko Laitinen ja orkesterinsa Väärä Raha heilautti Puu-salissa kannat kattoon ja laittoi porukan ”vääntelemään vartaloitaan mitä irvokkaampiin asentoihin” (Kari Peitsamo). Huima ja hikinen tuntinen, ja ensikosketukseni bändiin livenä. Levyilläkin sinänsä mainio orkesteri ei ihan kuitenkaan tule toivotulla tavalla läpi, kyllä nämä kuuluu nähdä elävänä. Ja mitä pienempi luola, sen parempi. Jarkko Niemelän taidokas trumpetti ja Laitisen keekoileva manerismi kannattelevat yhtyeen perspiroivaa myllytystä, joka on konseptina ilmiömäinen sekoitus Olavi Virtaa ja Goran Bregovicia. Samaan pataan kannetaan balkanilaista kolhuista mustalaisjatsia, Taisto Tammen ylitulkintaa ja turkkilaisia sävelkulkuja. Tuli alle ja alkuasukkaat irti. Näissä lauluissa Rovaniemi on Suomen Istanbul, tuon käsittämättömän lapintaiankin nämä onnistuvat vielä mukaan keittämään. Miten tällaista voi vuosien myötä uudistaa, en tiedä, mutta Valkeakosken keikan perusteella voin väittää Jaakko Laitisen Väärine Rahoineen olevan Suomen kovimpia bändejä juuri nyt. Menkää ja tehkää se, tsekatkaa nämä livenä. Koskin iltaan nostattavimmin lähtivät setin loppupään ”Saippuakupla”, ”Hän ei lemmi mua” ja huikea ”Yö Rovaniemellä”.

Olin ajatellut katsoa Herra Ylpön ja Ihmiset-orkesterinsa myöhäsetin oikein kunnolla, keskittyneesti ja lähempää, mutta kiitos Laitis-Jaskan rahamiesten, ei siitä sitten mitään tullut. Vuosia takaperin porilaisponnisteinen kaverismies miksasi Maj Karman Kauniiden Kuvien keikkoja, ja oli tuottamassa muutamaa levyäkin. Siksi taannoin Maj Karman keikkoja tuli nähdyksi useampikin. Pohjakiinnostus Ylpön tekosiin oli siis olemassa silloinkin, kun mies heittäytyi soolouralle. Ja vaikka ”Luuranko” esimerkiksi onkin ihan mahdollisuuksien albumi, on käytännön seuraaminen jäänyt osaltani olemattomiin. Katsoin Ylpön Valkeakosken keikan takarivin maastosta ja huomasin olevani lopultakin kiinnostunein siitä faktasta, että bändin basistina nähdään Janne Joutsenniemi. Joten bassolinjojen ja valoshow’n seurailuksihan se meni. Ehkä joku toinen kerta jossain pikku klubissa sitten. Ylpönkään biisimateriaali ei paljon hurraa-huutoihin kannusta, mutta takarivillekin ”Mustat hevoset” kuulosti kieltämättä komealta.

Tämänvuotinen Työväen Musiikkitapahtuma on täten paketoitu. Ensi vuonna asiainlaitain salliessa jyrkän ehdottomasti uudestaan. Miellyttävä, aikuiseksi kasvaneiden ihmisten rento tapahtuma, jonka ohjelmapolitiikasta kannattaa ottaa ihan vakavissaan mallia. Vielä kun kummallekin pääpäivälle saadaan muutama kiinnostava ulkomainen artisti lisää, niin Koskissa ollaan vielä kovemmin hyvän asian ytimessä. KG

Marcia Lisboa Trio (bra/fin) @ Bar Vakiopaine, Jyväskylän Kesä 13.07.2013

Aika laadukkaita ladyja on joutunut päättyneellä viikolla itsellään kuunnelluttamaan. Ensin varhaispunkin kuningatar Patti Smith, ja sitten bossa novan ja lattarirytmien vähintäinkin tulevaisuudessa sellaiseksi kruunattava Marcia Lisboa. Eksyin nimittäin kesäretkilläni Jyväskylään, Suomen Ateenaan, ja kaupungin liveskenestä oli hetimmiten otettava niskalenksu. Jyväskylää kansoitti tänä viikonloppuna paitsi umpitylsästi bänditetty Suomipop-festivaali, mutta myös perinteikäs (jo vuodesta 1956) Jyväskylän Kesä. Ensinmainitussa olisi voinut illan päätteeksi katsastaa Popedan nykykunnon, mutta esteeksi muodostuivat samantien suolainen 50 euron porttihinta, ja ne kaikki muut esiintyjät. Joten valitsin Kesän ja Bar Vakiopaineen lattarihetken Marcia Lisboan seurassa.

Vakiopaine on mainio pikku baari aivan kaupungin ytimessä, paikka joka voisi olla vaikka NYCissa tai Berliinissä. Kahdessa kerroksessa pääsee istumaan niin, että bändinurkkaukseen näkee. Kyllä, lavaa ei ole, bändi voi olla korkeintaan muutamahenkinen, eikä kauhean massiivisilla vehkeillä varustettu. Usein täällä esiintyykin akustisia duoja tai peräti trioja. Edellisillan olivat Eva & Manu jo varhain myyneet loppuun, ja Marcian bossisiltaan onnistuin itse saamaan tasan viimeisen ER-kioskin myymän ennakkolipun.

Pöytäpaikka kannattaa Vakkarista varata heti ovien auettua, nytkin keikkaa seurasi moni liputta jäänyt kadulta käsin, onneksi baarissa on isot ikkunat. Miksaustiski on sympaattisesti ikkunalaudalla-tai levikkeellä. Baari on kaksi askelta salia alempana, ja häiritsee näin intiimimpääkin keikkaa harvinaisen vähän. Ja kaukana sisä-Suomessa kun ollaan, niin Hämeen poika joutuu jo ihmettelemään hintoja, Helsingin baarien vastaavista lähtee täällä aina euro tai puolitoista pois.

Asiaan. Upea, häikäisevä, säkenöivä Marcia Lisboa otti tilan haltuun minuutilleen ilmoitettuun aikaan klo 21.00. Lavalle, ei vaan bändinurkkaan, asteli kanssaan kitaristi, säveltäjä, sovittaja ja luottotuottajansa Marcelo Pfeil, sekä Jyväskylän oma poika, rumpali Sami Kontola. Miehemme Riossa on asunut Brasiliassa jo vuosia, hallitsee kielen ja mikä tärkeintä, paikalliset rytmit. Marcia Lisboan kanssa Kontola on kiertänyt maatamme aiemminkin, tämänkertainen kesäkiertue sisältää kuusi vetoa Suomessa ja kolme Eestissä.

Marcia ja pojat soittivat encoreineen tunti ja parikymmentä minuuttia. Ja vaikka Kontola ansiokkaasti käänsikin Marcian portugalinkielisiä välispiikkejä, ja kertoili biisien taustoista, niin eihän ne nimet ja säveltäjät ja kuka oli kukin, jää mieleen. Valitettavasti. Mutta jotain jäi. Marcia Lisboan uskomaton Ääni isolla ääkkösellä jäi soimaan päähän ja mieleen vielä seuraavanakin päivänä. On nimittäin Brasilian tyttö siunattu, paitsi aivan häkellyttävällä ulkomuodolla, niin ehkä ihan ennenkaikkea, ja asiassa pysyäkseni, kuitenkin häkellyttävällä äänellä. Vaikka en todellakaan mikään lattarifriikki olekaan, enkä ole juurikaan perehtynyt näihin populaarimusiikin Etelä-Amerikan alalajeihin, tunnistan aina laadun ja hyvän musiikin. Siis mielestäni hyvän. Ja tänään sellaisen äärellä oltiin. Marcian esikoisalbumin ”Nos e o Rio” pystyn vaivatta kuuntelemaan läpi, vaikka en tosiaan mikään bossanovajäbä olekaan ja vaikka kieltä en seuraa juuri sanaa enempää. Esimerkkinä nyt vaikkapa keikallakin kuultu, albumin päättävä ”Morena de Saia”, joka on aivan huikea veto. Marcelo Pfeilin albumille loihtima tuotanto elää ja hengittää, eteläisen Atlantin lämmin tuuli tulee levyltä läpi. Siksi ennakolta levyyn tutustuneena, jäinkin keikalla hiukan kaipaamaan laajempaa soitinvalikoimaa. Mutta ymmärrän toki realiteetit. Levylle piano, huilut ja perkussiot tekevät todella paljon syvyyttä, tänään homma lepäsi pitkälti Marcian upean äänen varassa.

Marcia Lisboa on tulkitsija. Kaikista laulajista ei pysty edes parhaalla tahdolla sanomaan niin. Ilon kautta, lauluihin voimakkaasti eläytyen laulaa Marcia. Biisistä ymmärtää tunnelmat, vaikka ei sanakaan osaisi portugalia, niinkuin en osaa. Sitä on tulkinta. Olisi mielenkiintoista nähdä Marcia Lisboa ja jampparit uudelleen tovin päästä Hämeenlinnan Suistolla, ja todentaa kuinka kolmikon setti ja Marcian tulkinta elää illasta toiseen. Ja mikäs estää todentamasta.

Yksi nimi keikan välispiikeistä jäi kuitenkin mieleen, eli legendaarinen brasilialaissäveltäjä Antonio Carlos ”Tom” Jobim. Sen verran upeita sävelmiä vuonna 1994 kuolleen Jobimin kataloogista bändinurkasta toimitettiin, ja niin usein nimi kunnioituksella lausuttiin, että pitänee tosiaan ottaa asiaksi tutustua miehen tuotantoon hiukan lisää. Kun nimittäin olen sattunut pärähtämään populäärimusiikin historiaan, ja sen kehityssuuntien historioihin, sikäli varsin syvällisesti, että kaikki hyvä ja laadukas kiinnostaa aina. On lajityyppi sitten lattarilähtöinen tai mikä tahansa. Hyvällä grindcorella on paikkansa, hyvällä rockabillylla on paikkansa, ja vaikkapa laadukkaalla bossa novalla, kuten nyt Jyväskylän perinteikkäässä Kesässä. Varsinkin kun se huikealla äänellä tulkitaan. Äänellä, jota on vaikea unohtaa.

Kotimatkalla Suomen suviyössä piti poiketa tankkaamaan Jämsän paikkeilla. Polttoainekatoksen kelmeässä valossa seisoi mattamusta Chevroletin pakettiauto. Ja juuri niin, huoltsikan tiskillä ostoksiaan keräili Mustajärven Pauli. Kesäyössä, juuri laadukasta livemusiikkia kuulleena, arvostukseni maata- ja maailmaakiertäville alan ammattilaisille, tulkitsijoille, oli valtava. KG

Maailma kylässä-festivaali @ Kaisaniemi, Helsinki 27.05.2012

Festivaalikesä jatkui jo pikkuperinteeksi muodostuneella visiitillä Helsingin Kaisaniemen Maailma kylässä-tapahtumaan. Mittelöhän on siis kaksipäiväinen, mutta itselläni jälleen mahdollistui vain sunnuntai. Mikä on sikäli sääli, että koko tapahtuman eittämätön ykkkösartisti eli upea egyptiläistaustainen laulajatar Natacha Atlas jäi siis jälleen näkemättä.

Alku ei hyvää luvannut, vaikka ilma oli kuin  morsmaikku ja sunnuntainkin esiintyjälista vähintäinkin mielenkiintoinen. Kansallisteatterin kulmilla alueelle valuva väki pysäytettiin, ja väitettiin että possea on pelikentällä liikaa, ei voi ottaa enempää. Kokeilin useampaa reittiä, ja viimein 20 minuuttia jonotettuani päästettiin purske ihmisiä sisään. Maailma kylässä on aina ollut tunkuinen tapahtuma, mutta nyt syykin oli ilmeinen. Keskelle Kaisaniemen kenttää oli pystytetty valtava teltta, joka toimi kehitysmaa-asiain ostoskeskuksena, ja söi valtaosan kentästä. Ei ihme että ei mahdu. Järjetön ratkaisu, ja kertoo siitä, että musiikki ei enää ole MK:ssa pääosassa vaan se kaikki oheistoiminta, myynti, politikointi, agendat. Ja se on sääli.

Annas olla, kun pääsin vihdoin Monsuuni-lavalle (kuka näitä nimiä keksii), niin ei mitään ruuhkaa ollutkaan. Eli tämä oheistoiminta ja ruokakojut tukkeuttavat Kaisaniemen, ei musiikinkuuntelijat. Nytkin soittoteltassa oli suorastaan väljää. Valikoitu yleisö siis näki ja koki pohjoisnigerialaisen Kel Assouf-yhtyeen hikisen ja energisen setin. Bändin muusikot kuuluvat vähintäinkin legendaariseen tuaregikansaan ja musiikki on aavikonmakuinen yhdistelmä bluesia, reggaeta ja afrobeatia, laulettuna tamashekin kielellä. Kel Assoufia johtaa kitaristi Anana Harouna, itsekin tuaregikapinallisten joukoissa taistellut mies. Orkesteri operoi Belgiasta käsin, ei Saharasta, mutta juuret ovat siellä ja kuuluvat. Varsinkin huilisti Walet Amouimeine loihti poikkihuilustaan suorastaan maagisia aavikkotunnelmia. Tiukka 40-minuuttinen groovasi siihen malliin että jäykempää hävetti. Ja kuinka ihanat, kolinaiset seurakuntasalisoundit usein onkaan afrikkalaisrumpaleilla. Niin nytkin. Tonttia hoiti algerianmies Abdelwahab Hakem. Järjetön draivi, ja juuri sopivan pituinen sessio, viitisen minuuttia jopa odotettua lyhyempi.

Sitten ostamaan kiinantytöltä laatuluokan huikotofut ja päälavan eteen odottamaan ennakkoon ehkä vieläkin kiintoisampaa artistia, ”desert bluesin kuningatarta” Mariem Hassania. Jo 70-luvulla uransa aloittanut Hassan kuuluu sahrawi-heimoon ja laulaa arabian murteella nimeltään hassaniyya. Ja eipä vissiin ole kaunis kieli. On kyllä. Ja vaikka sanaakaan ei ymmärtänyt, niin tunnelmat tuli läpi. Olin aiemmin pohjoisen Afrikan aavikkoblues-osastosta nähnyt vain malilaisen Terakaftin, mutta Hassan laajensi nyt nelihenkisine bändeineen näkyä tähän alalajiin aika tavalla. Silti on sanottava, että kaikessa meditatiivisuudessaan aavikkoblues on tunnin annoksina helposti puuduttavaa kamaa. Olinkin monesti jo lähdössä takaoikealle, mutta ajattelin että kyllä yhden tunteroisen elämästään voi viettää tällaisen ihmisäänen äärellä, kun ei taas tiedä milloin kuulee. Hassanin syvä ja saharanpaahtama laulusoundi on nimittäin ällistyttävää kuultavaa. Ja onneksi jäin, bändi veti nimittäin loppua kohden settiä jazzahtavasti sovitetun, hillittömän kauniin ”Ana saharauia”. Hillittömän kauniin.

Tunnelmasta toiseen ja siirtymä Rautatientorille pystytetyn Mekong-lavan (näitä nimiä) ääreen. Luvassa harvinaista herkkua eli Kari Peitsamon  ja Riston (Yli-Härsilä) maailmanhistorian ensimmäinen yhteisesiintyminen. Levyillähän herrat ovat yhteistyötä tehneet muutamastikin, pääosin niin että Risto on tuottanut Karin levyjä ja soittanut koskettimia. Jos ei nyt suomirockin historian siivet sulkasatoon asti havisseet, niin jotain merkittävää kuitenkin tapahtui. Nimittäin, meitä muistutettiin siitä, että rock on rajaton riemu. Iloinen asia iloisten asioiden joukossa. Karin keikoilla on aina hauskaa, eikä Risto jäänyt toiseksi. Hilpeät, suoraan amerikatähdiltä käännetyt välispiikit, ja itseironinen ote olemattomaan staraelämään ja kymmenisen biisiä laskujeni mukaan, helminä ”Jatsin syvin olemus” ja ”Checkin’ and bowlin’” Karilta ja Riston upea pekkastrengistely ”Putoan kaivossa”. Setti kesti noin 25 minuuttia, mutta pieninä annoksinahan tämä nimenomaan toimii. Ja aivan oikein, Kari ei pysty poistumaan festivaalialueelta, ellei ole soittanut ”Kauppaopiston naisia” ja ”Hey Judea”. Todella hauska itseironiatyöpaja jälleen kerran, kerhosetänä Kari Peitsamo.

Tuulen lailla Savanni-lavalle ja tsekkaamaan parikymmentä ensimmäistä minuuttia kovasti ennakkohehkutetusta Yemen Blues-kokoonpanon setistä. Jotenkin vain ei hehkutuksesta huolimatta lähtenyt käyntiin. Olisin itseasiassa halunnut pidemmän otannan bändistä, mutta kun alku ei sytyttänyt, askelsin takaisin Rautatientorille antamaan mahdollisuuden kotimaiselle Liljan Loisto-yhtyeelle.

Olisihan se mahtavaa, jos Suomessa olisi nuori orkesteri, joka voisi täydentää Piirpaukkeen, Slobo Horon ja Hortto Kaalon perinnettä, tai jopa jatkaa siitä mihin edellämainitut jäivät. Mutta valitettavasti se ei ainakaan ensimmäisen oman kokemukseni valossa tapahdu. Homma ei kaadu muusikkouteen, vaan karisman täydelliseen puutteeseen ja sovitusten, lopultakin, flegmaattisuuteen. Sinänsä bändin repertuaarissa on upeita poimintoja, kuten Jussi Hakulisen ”Varkaat,kulkurit” tai iskelmäklassikko ”Eeva”, mutta nämäkin molemmat olivat pelkkiä luentoja, eivät tulkintoja. Sama ongelma koskee mielestäni levyttänyttäkin Liljaa, homma ei oikein etene konseptia pidemmälle.

Olisiko käynyt niin, että Maailma kylässä on tullut tiensä päähän ilmaistapahtumana? Olisiko käynyt niin, että musiikki on jo valahtanut liiankin sivuseikaksi? Luulenpa. Kaikkia niitä asioita tarvitaan, joista MK:ssa puhutaan, mutta itse preferoisin musiikkifestivaalia ja seminaaritapahtumaa maailman pelastamisesta erikseen.  Ja hei, päälavan juontaja vaikka vaihtoon ensi vuodeksi. Sillä, ”from small things, big things one day come” (B.Springsteen).  KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: