Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “Synth pop”

03 kesä 2022

Duran Duran (uk) @ In The Park, Kaisaniemi, Helsinki 02.06.2022

Duran Duran soitti Helsingin Kulttuuritalolla Suomen ensikeikkansa syyskuun 28.päivänä 1982. Nelisen kuukautta aiemmin bändi oli julkaissut sittemmin nopeassa tahdissa kryptoniittia myyneen kakkosalbuminsa ”Rio”. Sen isot hitit soivat tavan takaa aamukasteessa, liikennevaloissa ja slummitaloissa. Bändin näyttävät, ison rahan musiikkivideot siivittivät vastaperustettua Music Televisionia maailmanlaajuiseen suosioon. Duran Duran oli 80-luvun alussa planeetta Maan isoimpia bändejä.

Kesän 2022 alkajaisiksi Duran Duran saatiin Suomeen toista kertaa. Ei voi sanoa bändin todellakaan rampanneen täällä kyllästymiseen asti, mutta suosio on 40 vuotta ja 13 studioalbumia myöhemmin yhä vankkaa. Sitä todisti 12 000:n entisen ja vähän nykyisenkin nuoren saapuminen Helsingin Kaisaniemen In The Park-iltaan. Ja millaisen sävellahjan entiset nuoret uskollisen odotuksen jälkeen saivatkaan…

Iltapäivän oli avannut ruotsalainen Jubel (umlautilla), jonkinlainen synapopin ja diskon historian ideoita ja melodioita kierrättävä viraalihässäkkä, joka nyt ei näin ystävällisimmin ilmaistuna olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää. Iltapäivää jatkoi tuottaja-ja kitaristilegenda Nile Rodgers bändinsä Chicin nykyinkarnaation kanssa. Toki Duran Durania (ja puolta miljardia muuta) ansiokkaasti vuosikymmenien aikana tuottanut maestro diskohitteineen olisi pitänyt bongata, mutta Loud ’n Liven järkkäämän illan aikataulutus ja Ilmatieteen laitoksen järkkäämä ennuste olivat kumpikin niin karmivia, että oli tähdättävä alueelle noin tunti ennen pääbändin aloitusta. Ja se osoittautui oikeinkin hyväksi ratkaisuksi muistella vielä pitkään jälkikäteen. Rodgersin setin aikana tuli vodaa ihan huolella, eikä ajatus yytsiä Duraneita valmiiksi uitettuna koirana houkuttanut. Keikka oli aivan liian arvokas kärvisteltäväksi. Toivottavasti mahdollisuus nähdä legenda Rodgers vielä avautuu jossain muualla.

Kysymys. Jos lämppärin ja pääbändin välillä on kaksi ja puoli tuntia, ja lämppäri soittaa sanotaan vaikka rapian tunnin, niin mitä Kaisaniemen pesiskentällä on tarkoitus tehdä se loppuaika? Siis vaikka sää olisi ihan hyväkin? Kierrellä ja ihmetellä alueen muuta tarjontaa? Viittä ruokakioskia? Ja sitä faktaa, että juomapisteellä yhdelle asiakkaalle tai pienseurueelle kyetään uhraamaan aikaa erinäiseen hilloamiseen helposti viisikin minuuttia. Otin oikein aikaa, kun edellä olleelle ladyparille myytiin ei-oota, rahastettiin, unohdettiin tilaus ja saatiin taas langan päästä kiinni, viisi minuuttia! Ei siis ihme, että jonot välillä muodostuvat pitkiksi. Ja totta, saahan siihen kulumaan puolitoista tuntia hyvinkin, kun jonottaa yhden safkan ja pari keskikeijoa. Comme si, comme sa. Suomesta on kuitenkin tulossa sivistysmaa. Nyt kun juottokarsinoista on vihdoin päästy, sen yhden keskikebardin tai jopa skumppalekan voi ottaa mukaan ja hakeutua jo valmiiksi hyville conversensijoille. Ja 12 000:n sisäänotolla Kaisiksessa kaikki halukkaat näkevät edes jotain. Joten valittaminen sikseen, illan se osuus, jota varten tänne tultiin, oli pelkkää juhlaa.

Duran Duran astelee lavalle sekunnilleen sovitusti klo 20. Keikka alkaa niinkuin on alkanut jo ties kuinka kauan, ”The Wild Boys”. Solistis- ja nokkamies Simon Le Bonilla on valkoiset farkut (talvellakin) ja räyhäkkäästi neonvihreä nahkarotsi. Kiipparistilla ja idean isällä Nick Rhodesilla tukka sympaattisesti pystyssä, Roger Taylor tutun eleetön rumpujensa takana, jäljelle jääneistä Tayloreista toinen eli John, jynkkää bassoaan erittäin miehisestä alakerrasta. On kuin olisi kotiin tullut. Tätä on odotettu niin kauan, ettei ihan vilpittömästi kehtaa edes sanoa. Lavalla on Duran Duran, yksi maailman viidestä parhaasta bändistä, vihdoin tämä on totta.

”The Wild Boys” haeskelee vielä soundia, mutta harvinaisen lyhyeen, tänään on ammatti-ihmiset liikkeellä, potikat on tänään ehkä parhaassa asennossa näille kentille koskaan. (No, oli ne Queenillakin ihan hyvin.) Aiemmin kiertueella kakkosbiisissä on uitu tuoreelle ”Future Past”-albumille, mutta ei tänään. Ei, Suomi voittaa, Suomessa soi rohkeasti heti kakkosena superhitti ”Hungry Like The Wolf”. Saa itkeä, saa huutaa. Mukaan menoon ja meininkiin wild boysit kutsuvat saksofonisti/perkussionisti Simon Willescroftin ja kertakaikkiaan ihastuttavat ja upeaääniset laulajattaret Anna Rossin ja Rachael O’Connorin. Näiden kolmen muusikon panos kasvaa illan aikan ennalta-arvaamattomankin suureksi. Line-upin 2022 täydentää klassisjäsen Andy Taylorin jo vuonna 2006 korvannut kitaristi Dom Brown. ”Hungry Like The Wolfin” soidessa tajuaa, että huonoa puhdetta tästä ei saa enää millään, ei vaikka alkaisi sataa potkukelkkoja ja vanhoja ämmiä äes selässä. Bändillä on hirvittävä groove, hillitön keikkakokemus kuuluu. Willescroft töräyttää illan parhaan saksofonisoolon. Duran Duran ei seiso 80-luvun löystyneissä lähtötelineissä, se on edelleen, tai uudelleen, miten vain, relevantti bändi. Sen todistaa kahden seuraavan vedon otanta vuoden 2019 tuoreimmalta studioalbumilta ”Future Past”. Jota itse Nile Rodgers oli tuottamassa, niinkuin montaa muutakin bändin levyä aiemmin. Ensin ykkössinkku ”Invisible” ja sitten ja ennenkaikkea ”All Of You”, aivan mielettömästi eteenpäin polkeva moderni tanssihitti, jonka levyversiossa kitaroi Blurin Graham Coxon. Tällaisia kertosäkeitä tehdään näköjään vielä, maailmalla on toivoa. ”All Of You” pohjimmiltaan myös todistaa, että ytimeltään Duran on aina ollut funkbändi. Komea veto, yksi varsinaisen setin kovimmista, keskiössä möyrii John Taylorin jynkkybasso. Soitetaan alakerrasta, kellarista.

Taustan led-seinälle astelee John Barryn sävelin James Bond ja ampuu kohti, punainen väri valuu ja täyttää screenin. ”A View To A Kill”, puolueettomastikin arvioituna yksi parhaista Bond-tunnareista, joka ei pakonomaisesti kierrätä Barryn melodiakulkua, mutta on mitä tunnistettavin Bond-biisi silti. Simon Le Bon muistelee välispiikeissään bändin ekaa ja edellistä visiittiä Stadiin, yleisön joukossa on heitäkin, jotka silloin olivat katsomossa. Arvostan. ”Notorious”-hitin Le Bon omistaakin die hard-faneille. Bändin isoista hiteistä ehkä eniten omalta kohdalta tutkasta ohi solahtanut ”Notorious”, tuntuu tänään täällä tärkeältä ja paikkansa ansaitsevalta.

Setin rauhaisana keskisuvantona toimivat Le Bonin ja laulajatar Anna Rossin käytännössä duetoima, meditatiivisen kauniisti tunnelmoiva ”Come Undone” (1993), sekä tuoreimman levyn tarttuva tanssiraita ”Give It All Up”. Levyversiossa biisissä vierailee Weekend Festivalillekin saapuva Ruotsin popkomeetta Tove Lo, mutta tänään ei kaipaa Tovea, kun Simonin kanssa duetoi kertakaikkiaan upeaääninen ja aivan ihana Rachael O’Connor. Ladyt tuovat erittäin tärkeää tulitukea Le Bonin lauluun koko illan aikana ja muutenkin tuntuu, että kaikki neljä epävirallista jäsentä voisivat aivan hyvin olla virallistakin line-upia. Muutamassa biisissä, kun kitaraa ei tarvita, on Dom Brown takarivissä ladyjen välissä ahkeroimassa stemmalauluissa.

”Ordinary World”-isohitin Simon Le Bon omistaa Ukrainan kansalle, joka urheasti taistelee koko Euroopan puolesta. Taustan led-seinä ja lavan valot toistavat keltasinistä väriteemaa. Näin juuri. Rauhaa, sinne missä se on mahdollista, vaikka biisi kerrallaan. Samaa teemaa jatkaa tuoreimman levyn jykevästi tanssibiittinen ”Tonight United”, illan point of absolutely no return. Mieletön meininki, alla dansar på Kajsaniemi gård. Perään pitkään ja hartaasti nytkyttävä ”Planet Earth” ja olisin valmis näkemään saman setin ja saman show’n huomenna uudestaan. Ja juuri kun ”Rio”-raita ”Hold Back The Rain” starttaa, starttaa myös sade. Dramaturgian laatu ja määrä. Pian tulee vettä aivan tuelta, Helsingin etelä-pohjoissuuntaiset tuulitunnelikadut piiskaavat sateen lavan etureunaan asti. Läpimärkä Simon Le Bon ei maindaa, pitkäaikainen britti kun on. Onhan sitä sateessa oltu ennenkin. Ja toteaa itsekin, että mitä paskempi sää, sitä parempi keikka.

Illan ainoa cover, Grandmaster Melle Melin ”White Lines” (tärkeältä albumilta ”Work Party”, joka toki omista vinyylikokoelmistakin löytyy) soljuu hiukan ehkä sadetakkeja esiin kaivelevalta yleisöltä ohi, mutta varsinaisen setin päättävä ”Girls On Film” räjäyttää pankin. Duran Duran palaa vielä, tietenkin. Simon Le Bon laulaa ”The Chauffeurin” timanttikoristeinen autonkuljettajan virkalakki päässään. Ymmärtäjät ymmärtää. Taustalla pyörii Russell Mulcahyn ohjaama legendaarinen mustavalkoinen musavideo. Tällaisiäkään ei enää ole lupaa tehdä. Koko bändi kokoontuu vielä pitkään ”Save a Prayeriin” ja jotta 40 vuoden odotus ihan viimeistään takariviinkin asti lunastuisi, soi koko huikeuden lopuksi ”Rio”. Olen paikalla. Ja moni muu. Entisten nuorten sävellahja päättyy siihen kaikkein toivotuimpaan. John Taylor pahoittelee vielä mikrofoniin, että bändin paluussa meni näin jumalattoman kauan. Ei se mitn! Kaisaniemessä soi edelleen viisi samaa biisiä, kuin Kultsalla 28.9.1982. Kiitos Duran Duran! Tulkaa vähän hereämmin takaisin, 40 vuoden päästä meitä kaikkia ei enää ole ja bändinkin keski-ikä on 100. KG

Posted in New Wave, pop, poprock, Synth pop and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
06 touko 2022

Sparks (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.05.2022

Taidepopin ja -rockin väsymätön äänenkannattajaveljespari, Russell ja Ron Mael eli Sparks saatiin Helsinkiin konsertoimaan viiden vuoden odottelun jälkeen. Edellinen keikka nähtiin 2017 Flow Festivalilla, kun kaiken maailmanlaajuisen kiertuetoiminnan pysähdyksiin niitannut koronaepidemia oli vasta pilkkeenä kiinalaisen lepakon silmäkulmassa. Ennen vuotta 2017 Sparks oli toki Suomessa nähty kiitettävänkin useasti, itsekin Tavastialla huikealla duo-vedolla 2012 (miten kaikesta on aina minimissään 10 vuotta?). Edellinen Sparks-keikka onkin ollut henkilökohtaisesti kaikkien aikojen parhaiden nähtyjen joukossa, jos niitä nyt jostain absurdista syystä joutuisi järjestykseen laittamaan. Ei siis ollut valinnanvaraa jättää Kulttuuritalon vetoa väliin, kun liput yli vuotta aiemmin myyntiin tulivat. Ei ollut siltikään Kulttuuritalo myynyt loppuun, liekö vielä niin, että jengiä jännittää lähteä tunkuisiin konsertteihin, vaikka nytkin illan teemana oli, että maski edelleen velvoitetusti kaikilla naamarin päällä, jos tohtii yleisössä istua. Ja ihan oikein niin, tässä vaiheessa maskitus tehdään jo enemmänkin maailmaa kiertävän henkilöstön suojelemiseksi kuin itsemme. Kaikki tavat pitää toiminta pyörinnässä ovat oikeita.

Tällä kertaa Sparks saatiin Suomeen isolla bändikokoonpanolla (kaksi kitaraa, toiset kiipparit Ron Maelin tueksi, basso ja rummut) ja mahtavaa niin, nyt tältä koko pophistorian yhdeltä tärkeimmistä hybrideistä on tullut nähtyä sekä pieni-että isomuotoinen keikka. Koronaepidemian kiertuetaukoa Sparks-veljekset olivat onnekkaita täyttämään kahdellakin elokuvaprojektilla, britti Edgar Wrightin pitkään synnytetyllä dokkarilla ”The Spark Brothers”, sekä itse Ranskan mestarin Leos Carax’n ohjaamalla musikaalilla ”Annette”, jonka jälkimmäisen scoren Sparks-raidalla ilta käynnistettiin, bändille asiaankuuluvalla ironialla tokikin; ”So, May We Start Now”. Ja niin käynnistyi minuutilleen kaksi tuntia kellottanut keikka, ja tänään onneksemme ilman typerää dramaturgian katkaisevaa konserttitaloväliaikaa. Ja kyllä, nähty iltapuhde oli toki tälläkin kertaa meille sadoille paikalle raahautuneille Sparks-diggareille, pelkkää juhlaa. Sen verran kihisee ja kohisee vassarilaululiikkeelle ja kamarimusalle aikoinaan suunniteltu Kultsa, kun bändi soittaa isoillaan, että permannon kuutosrivillä oli turvauduttava ammattimiehen korvatulppiin, ei niinkään volyymin takia, vaan saadakseen paremmin selon sanoituksista, jotka tämän bändin monin paikoin hyvinkin humoristisessa toimituksessa ovat enemmän kuin tärkeitä.

Maelin veljekset olivat koonneet tuekseen itseään puolet tai enemmänkin nuoremman taustabändin, jonka annettiin soittaa varjoista, mutta silti voimakkaasti läsnäollen. Täyteläisellä ja isolla soundilla mentiin, kahden kitaran voimin. Muistettavin ja huomattavin hahmo tämänkertaisesta rundikokoonpanosta on toki huikea rumpali Steven Nistor, jonka olin jo kerran nähnyt Daniel Lanois’n kiertuebändissä takavuosina (kaikesta on minimissään 10 vuotta).

Keikan jälkipuinneissa kuultiin nurinaa siitä, miten Sparks soitti liian vähän ”vanhaa matskua”, katsaus settilistaan osoittaa viisareita kyllä ihan muuhunkin suuntaan. Toki ”vanhastakin” voi olla niin montaa mieltä. Heti kakkosena mentiinkin klassikko-osastolle, kun paketoitiin ytimekäs ja tiukka ”Angst In My Pants”. Toiseksi viimeisimmän elokuvaprojektinsa hengessä Sparksien veto oli vanhan liiton kabareeshow, tai ainakin paljon kabaree-elementtejä sisältävä, ja ehkäpä settilistakin oli niillä silmin laadittu. ”Annetten” scorelta kuultiin toinenkin poiminta, aivan järkyttävän kaunis ”We Love Each Other So Much”, joka alkoi herkkänä musikaalinumerona ja kasvoi sitten tanssibiittiseksi sekvensserisäksätykseksi. Tässä monimuotoisuudessa ja jatkuvassa uuden etsinnässä, vähätvälittämisessä, on aina ollut Sparks-veljesten pointti, merkitys ja erityisyys. Tehdään mitä tahdotaan, koko musiikin historiaan sivistyksellisesti nojaten. Kuten osoitti myös viimeisimmän varsinaisen studioalbumin ”A Steady Drip Drip Drip” raita ”Igor Stravinsky’s Only Hit”, joka tämän keikan dramaturgiassa kylläkin kuulosti omiin korviini hiukan turhalta väliprogeilulta. Sparksien kun ei tarvitse enää mitään todistaakseen olla proge, nykyveljekset ovat sitä paremmillaan, mitä enemmän puhutaan musikaalinomaisista sävelkuluista, elokuvallisista tunnelmista. Eikä ihme, kumpikin veljes opiskeli elokuvaa 60-luvulla ja ajatus oli kai alkaa niitä tekemäänkin, ennekuin ajan brittirock innosti ja vei mennessään.

Russell Maelin falsetti on edelleen hienossa kuosissa ja kummasti jaksaa 73-vuotias nokkamies edelleen jorailla ympäri lavaa. Isoveikka Ronin tehtävänä on koko bändin historian ajan ollut esittää eleetöntä ja hymytöntä hahmoa kiippareiden takana, niin että joka keikan huipentumana ihmetellään, että on se iahn oikea, kyllä se elää sittenkin. Ja nähtiinhän se Kultsankin illassa, setin loppupäässä kun ”The Number One Song In Heaven” soi, että Ron nousi tutusti palliltaan, riisui takkinsa ja vetäisi legendaarisen eeromäntyranta-koreografiansa. Tukka takana, liian lyhyet puntit ja housunkaulus kohti kainaloita; Sparks-keikat ovat tietyssä tuttuudessaan kuin kotiin tulisi.

Illan peräti 23 siivua sisältänyt settilista on ollut käytännössä koko kiertueen ajan sama, tarkoin harjoiteltu, yllätyksiä ei ole kuultu. Illan ainoa coverkin, FFS:n ”Johnny Delusional” on kuultu kaikissa konserteissa. Yllättäen coverveto olikin yksi illan raikkaimmista, eikä sinänsä toki mikään ihme, kyllähän Maelit ovat peräti jo 56 vuotta kestäneellä urallaan ehtineet klassisia hittejään kohtuumonesti veivaamaan. Mutta veljesten taito muuntautua ja sovittaa mille tahansa konseptille tai combolle, on toki pitänyt omankin matskun ajattomana. Tämänkin rundin setissä soiva ”Lawnmover” (2020) on kuin 70-luvun tuotantoa, toisaalta vuoden 1974 albumilta ”Propaganda” (ainoa joka omasta vinyylikokoelmasta toistaiseksi ja valitettavasti vasta löytyy) soinut huikean kaunis ”Never Turn Your Back To Mother Earth” ei voisi enempää olla akuutti ja tätä päivää.

Kultsan yleisö alkoi syttyä entistä enemmän loppua kohti, toki kun vanhan ajan hitteihin päästiin, ja lopussa melkein tuntuikin että alla dansar på Kultsan, lavan eteen alkoi kerääntyä ladypuolista väkeä, yhteislaulu raikasi ja tunnelma oli katossa. Tätä oli selvästikin odotettu hartaudella, ei vain Sparkseja, vaan mahdollisuutta kokea jotain yhdessä, mahdollisuutta ulkoilla. Monille paikallaolijoille tämä oli taatusti ensimmäinen isompi ulkomaan artistin keikka sitten taudin puhkeamisen, itsellekin. Edellisestä ulkomaanbändin keikasta oli omallakin kohdalla rontti kaksi vuotta aikaa. Siksi nähdä jälleen Sparks, ja kuulla ison orkan voimalla soitettu ja huolellisesti korvamadoksi keikalta jäänyt ”When Do I Get To Sing ’My Way’ ”, olihan tämä nyt tärkeää. Ja erityisesti tähän kohtaa vuotta, elämää, kevättä, keikkailuhistoriaa, ja mitä kaikkia näitä nyt on.

Oikeinkin huolella kulunutta sanontaa jos käyttää, niin Kultsan ilta eteni kuin siivillä, eipä tuntunut 23:n biisin settilista yhtään liian pitkältä. Päinvastoin, kun keikan loppuliukuma alkoi ilman kitaroita jyskityllä tanssihitillä ”Music You Can Dance To”, Sparksien konepop-kaudelta (1986) ja jatkui ilman rumpuja soitetulla ”The Rhythm Thiefilla”, tuli tunne että ei tämä saa vielä loppua. Ja että onko tämä viimeinen kerta kun näkee Sparksit? Varsinaisen setin päätteeksi, kun ”This Town Ain’t Big Enough For Both of Us” oli intoiltu ja jorailtu läpi, Russell Mael äityi pitämään pitkän puheen, kiitti vuolaasti meitä paikalle tulleita ja keräsikin ison käden toteamalla että Sparks soitti tällä samalla lavalla edellisen kerran 46 vuotta sitten. Huhheijaa, jos kaikesta onkin minimissään kymmenen vuotta, niin joistakin asioista on jo vähän enemmänkin. Silti Sparks ei ole rockdinosaurus tai reliikki, se on edelleen musiikillisesti innovatiivinen ja luova, ja edelleen erittäin relevantti bändi (tai duo) nähdä livenä. Pitkän bändiesittelyn jälkeen saatiin peräti Ron Mael itse sanomaan jotain mikrofoniin, kyllä, Ron osaa puhua. Ja totesipa Russell Mael vielä sen odotetunkin, ”we try to be back soon”. Hyvä. Alan samantien suhtautua. Tällä kertaa nähty meni siis näin: https://www.setlist.fm/setlist/sparks/2022/kulttuuritalo-helsinki-finland-2bb7a85e.html

Kauniiksi lopuksi kuultiin vielä kiertueen aikana tutuksi tulleet kaksi encorea, jotka Russell Mael tulkitsi Helsingistä ostettu kapteeninlakki päässään (kiertueaikataulua tutkimalla saattaisi jopa olettaa, että bändi vietti Vapun Helsingissä). Ensin klassisen musiikin sävyjä paljon sisältäneeltä albumikaunokilta ”Lil’ Beethoven” (2002) raita ”Suburban Homeboy”, joka kirvoitti Kultsan iltaan kunnon yhteislaulut, sekä lopuksi vielä erittäin kaunis ja viiltävä ”All That”. Viimemainittu on hiipinyt puolisalaa keikkojen päättäjäksi, upea laulu fanien uskollisuudesta ja jälleennäkemisistä, mutta laajemmin tulkittuna myös hillittömän pitkästä työtoveruudesta oman veljen kanssa. Russell ja Ron, entistäkin pidempää ikää. Tulkaa vielä takaisin, ja all that. Me odotamme, ja all that. KG

Posted in art pop, art rock, chamber pop, electronic music, electropop, glam rock, pop, Synth pop and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
01 helmi 2020

Orchestral Manoeuvres In The Dark (uk), Wolfredt (est) @ Alexela Kontserdimaja, Tallinna 30.01.2020

Ensiksikin, Iso-Brexitin Merseysiden Wirralissa vuonna 1978 perustettu syntsapopin popularisoija ja tiennäyttäjä Orchestral Manoeuvres In The Dark, fanien, diggarien, kavereiden ja lyhentäjien kesken OMD, on itselleni aina ollut kolmen tärkeimmän bändin joukossa. Kolmen. Siksi, onkin tosi lähellä loppua matematiikka kesken, kun ynnää että miksi ihmeessä bändiä ei ole tullut nähtyä aiemmin. Piti odottaa, täysin itsellenikin käsittämättömistä syistä, peräti bändin 40-vuotisjuhlakiertueelle, että sai kokea yhden maailman, niin siis kolmesta parhaasta bändistä, livenä. Suomeenhan OMD:ia ei koskaan ole saatu, Flow’n suoma keikka The Human Leaguelle 2011 lähenteli sekin jo kahdeksatta modernin ajan ihmettä. Toisaalta, viisi Lontoossa vietettyä vuotta eivät niinikään näköjään olleet tarpeeksi pitkiä, jotta orkesterin olisi ennättänyt nähdä. Mutta, niinkuin vanha peräpohjalainen sanonta kuuluu; parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt se on tehty, nyt se on täytetty. Toisaalta, vaiko jo peräti kolmaalta, OMD oli tällä juhlarundilla myös ensimmäistä kertaansa Eestissä, ja taatusti sielläkin on bändiä diggailtu suht laajalti jo heti ensisinkusta ”Electricity” (1979) lähtien, heti kun se joltain Radio Luxembourgilta tai sukkispaketin sisään kätketyltä C-kassulta kuuluviin saatiin. Eli jos itse olin myöhään liikkeellä, niin oli kyllä Eestikin bändin kiertuekartassa. Mutta, OMD:n nokkamies, tai nokkiksista toinen, basisti-solisti-hittinikkari Andy McCluskey oli kyllä Tallinnan loppuunmyydyn Alexela Kontserdimajan huimasta meiningistä niin haltioissaan, että lupasi tuoda bändin ”pian” takaisin. Johon se toinen biisintekijä, syntsavelho-kakkossolisti Paul Humphreys, että neljääkymmentä vuotta se uusintavisiitti ei saa ottaa, loppuu lääketiede kesken. Joten toivomme, että pian on pian. Tai että, Helsingin Sideways tai Flow heräisivät nekin 40 vuoden jälkeen tajuamaan Orchestral Manoeuvres In The Darkin suunnattoman merkityksen konemusiikin ja syntetisaattorien käytön historiassa. Ja sen faktan, minkä me 1830 fania saimme nyt todistaa livenä, että OMD:lla on kataloogissaan yksinkertaisesti monen monituista maailman parhautta edustavaa poplaulua.

Illan avasi kuitenkin napakalla 35-minuuttisellaan paikallinen lämppäri, todella komeasti modernia instrumentaalista post-rockiaan ulvottanut Wolfredt, itsellenikin umpiuusi tuttavuus. Sen verran on, varsinkin viimeaikoina, tullut seurattua Baltiassa nyt erittäin muodikasta instrumentaaliaaltoa, että kyllä Wolfredt ihan heittämällä sieltä kovimmasta päästä alan ja seutukunnan bändejä on. Monta genren yrittäjää pääsi näkemään menneenä syksynä Riikassa, mutta Wolfredtin ulospäinsuuntautuvassa ja miehekkään takakenoisessa soitossa on jotain, joka nostaa sen alan yrittäjien joukosta pään verran monia muita ylemmäs. Sillä on komeita biisejä. Eikä OMD:n lämmittelijäksi kehtaisi ilman mennäkkään. Biisit eivät kuitenkaan ole rasittavan pitkiä, ne muotoutuvat juuri sopivan hintsusti uudelleen, kun alkaa olla osio kuultuna, ja loppuvat ennenkuin kuulija kyllästyy. Bändiä johtaa rumpali Margus Voolpriit, tuttu myös Jan Helsing-kokoonpanosta, sekä monien suomalaistenkin diggailemasta ja meillä suht usein nähdystä Pia Frausista. Kunniakkaan tyylikkäästi lämppäslottinsa hoitanut Wolfredt on erittäin tsekkaamisen arvoinen orkesteri. Ja ilahduttavan moni sen Alexelassa tsekkasikin, kertoo toki myös illan täpinästä, että näin moni jo istui paikallaan lämmittelijän aikana.

Sormia pitäisi olla kuin Intian jumalalla, jotta laadukkaasti saisi laskettua siis ne vuodet, jotka olin odottanut kuulla OMD:n tutut ja vähän tuntemattomammatkin hitit livenä. Nyt oli se aika. Lippu piti lunastaa jo kaukaa syksyllä, kun tyyliin täysin vahingossa eksyilin huomaamaan keikan tapahtuvan. Onneksi lohkesi vielä mahti-istuin permannon kolmannelta riviltä. Ja kun OMD:kin jalkautui soittamaan vieläpä edelleen klassisessa kokoonpanossaan, niin voinee hänihminen arvata ennakko-odotusten määrän ja paineet. Totesin iltapäivän laivamatkalla itselleni, että menee miten menee, OMD tulee nähdyksi, ja että mikään bändi tuskin koskaan pystyy vastaamaan täysin näin koviin odotuksiin.

Vaan, toisin kävi. Orchestral Manoeuvres In The Dark soitti hittikatalooginsa läpi sellaisella energialla, paikoin hitusella raivoakin höystettynä, myllytti ja hikoili, rentoili ja täsmäiski keikan, joka kilahti omaan TopKahteenKymppiin tai niille nurkin, ja vieläpä ilman mitään odotustenasianmukaisestitäyttämispisteitä. Eihän näin ollut mahdollista edes käydä, eihän?

OMD aloitti tuoreimman albuminsa raidalla ”Stanlow”, meditatiivinen hituri jonka aikana mattimyöhäinenkin voi etsiä oman istuimensa, voidaan laatia salin ovet kiinni, nojautua taaksepäin, fiilata miksaustiskin namikat oikein ja mitä näitä nyt on. Ennakkoarveluiden perusteella outo avaus keikalle, mutta paikan päällä täydellinen. Sitten erittäin perinnetietoinen nyky-OMD-styge, suorastaan kraftwerkmainen ”Isotype”, jonka aikana Andy McCluskey otti hien pintaan, apinan selästä ja yleisöltä luulot pois, että tänne olisi tultu nostalgisesti nojailemaan syntikkaan. McCluskey, synapopin Richard Jobson, tanssi ja pyöri ympäri lavaa kuin ei huomista olisi. Ja mistä tuota tietää nytkään, onko. Tämä biisi asetti esiintymisen, soundien ja intensiteetin rimat koko illan korkeuksiin ja huikeinta oli, että OMD ponkaisi bändinä rimojen vieläpä ylikin. Eikä yhtään jäänyt väpäjämään. Ekan biisin aikana eturivin ultrafani yritti nousta jo joraamaan, mutta tuima eestintäti tuli ja istutti samantien alas. Jo heti seuraavana kuultuun ”Isotypeen” McCluskey kuitenkin huudatti koko 1830-päisen salillisen ylös penkeistään, eikä paluuta ollut. Minä en, mutta suurin osa jengiä jorasi koko keikan läpi, niin että harvoin näkee. Tunnelma oli ainutlaatuinen, tunnelmatermein yksi yhteisöllisimmistä ja parhaista keikkakokemuksista omalla kohdalla Eestin kamaralla, vaikka siellä onkin tullut nähtyä pitkälti yli puolitoistasataa vetoa.

Isoista hiteistä ”Messages” sai kunnian avata pelin, ja neljäntenä kuultu ”Tesla Girls” lähti jo niin kovalla rytkeellä, että tässä tiesi käyvän pelkästään hyvin. Ja mitä vanhempi hitti, sitä varmemmin McCluskey tarttui alhaalta jynkyttävään sähköbassoonsa, OMD:n tavaramerkki, ei kitaroita. Basso, ihanan kireäksi viritetyt rummut, ja kahdet kiipparit. Muutamaan biisiin töräytti bändiin jo vuonna 1980 liittynyt Martin Cooper erittäin kuulaat roundmidnight saksofonisoolot.

OMD soitti kaikkien aikakausiensa sinkkubiisejä, myös 2010-luvun sellaisia. Eivätkä ne lainkaan hävenneet kasarihittien joukossa, vaikkakin monelle yleisössä ehkä hiukan tuntemattomampia olivatkin. Yleisön keski-iästä saattoi nimittäin jotain päätellä, että erityisesti vaikkapa millä periodilla bändistä on vasiten diggailtu. Golden nimittäin days. Varsinkin vuoden 2017 julkaisu ”Don’t Go” toimi upeasti klasareiden joukossa, ja tuntui uppoavan kuin vanhaan ihmiseen. Kiertueen nimenäkin toimiva ”Souvenir”, molemmat Joan of Arc-teemaiset biisit aivan 80-luvun alusta, tuntui että nyt ei saa hittejä soittamalla loppumaan, ja jos loppuu, niin tehdään lisää. Oli lähellä, ettei ”Almost” ollut almost illan kovin nykäisy, mutta ei, maailman kovin popbiisi oli vielä tulossa. Varsinaisen setin loppupäässä erittäin syttynyttä yleisöä sytytti erityisesti ”Dreaming” (1987). Muutaman stygen ajaksi bändi otettiin, koko kvartetti, eturiviin. Kuin Kraftwerk, kaikilla on nimittäin innoittajansa ja esikuvansa. Samalla McCluskeylla oli tilaisuus esitellä bändi, ja vaikka Andylla ja Paul Humphreysillakin olivat ne välirikon vuodet 90-luvun alussa, ei niistä tunnelmista ollut enää jälkeäkään. Tuttuun ja totuttuun tapaan, Paul Humphreys liidilauloi kaksi biisiä, alulla settiä peräjälkeen ”Souvenir” ja ”(Forever) Live and Die”. Ja sai Tallinnan yleisöltä myrskyisät ablodit.

Kun ”Locomotion”, joka tässä biisiseurassa tuntui jopa vähän joidenkin isojen Beatles-hittien tapaan, obladii obladaa, renkutukselta…jos nyt näin edes kehtaisi sanoa, enkä kehtaakaan…niin silloin tiesi jo moni muukin kuin minä, että kohta se tulee, kohta on aika. Maailman parhaan popbiisin. Jota niin tavattoman monta vuotta piti odottaa livenä kuulla. Ennen sitä kuitenkin kaksi mahtivetoa. Rumpali Stuart Kershawin (bändissä ensi kertaa jo vuonna 1993, eikä tiettävästi sukua Nikille) erittäin raskaalla kädellä hakkaama ”Sailing On The Seven Seas” (1991), jonka kannumies yhdessä McCluskeyn kanssa kirjoittikin, kun Humphreys oli väliaikaisesti kirjoitusvahvuudesta pois. Mieletön biisi. Jollaisista puheen ollen, oli tullut aika kuulla livenä syksyn 1980 maailmanlaajuinen megahitti, yli 5 miljoonaa seiska-tai 12-tuumaista tuoreeltaan myynyt ”Enola Gay”, omalla kohdalla todennäköisesti kaikkien aikojen eniten kuuntelemani biisi. Se, että tallinnalaisyleisö otti innostuneemmin vastaan monia muita hittejä kuin tämän, ei tuntunut missään. Että vaikka minkäänlaisesta läpiluennasta ei voi puhua, tuntui silti että bändi soitti ”Enola Gayn” ehkä pikkiriikkisellä rutiinilla, niin kuin Uriah Heep ”Lady In Blackin”, niin ei tuntunut missään. Biisistä ei kuultu mitään megapitkää hehkuversiota, vain sinkun mittainen tulkinta, eikä tuntunut missään. Olin paikalla, kun OMD soitti ”Enola Gay”. Ja aion olla jatkossakin, sen häpeän nyt ylittäneenä ja kuitanneena, että ekaan kertaan meni näin kauan.

Minä olin ”Enola Gayn” kuullut, illan kolme encorea olivat pelkkää plussaa, mutta ilmankin olisin pärjännyt. Ilman näitä toki OMD:lla ei olisi ollut mitään asiaa poistua paikalta, näitä varten niin moni oli tullut. Parvella jengi jyskytti jalkojaan lattiaan, ja tunnelma oli suorastaan huikea. ”If You Leave”, ”Pandora’s Box” ja kaiken lopuksi, illan 21.vetona kuultu, kirkas, kaunis, kuulas ja rento ”Electricity”. Päätösbiisiä kun on itse tottunut kuulemaan alkuperäisjulkaisuna, niillä omakustannemaisen köpöillä käppänäsoundeilla, oli aivan häkellyttävää kuulla tämä McCluskeyn jynkkybassolla tukema kraftwerkmainen synthpopklassikko, kuin uudesti syntyneenä. En antanut itseni myöntää, että bändi soitti sen isommalla energialla ja ilolla kuin ”Enola Gay” kolme vetoa aiemmin. ”Electricityn” McCluskey alusti tositarinalla, että ”oli yks Vince-niminen jäbä, joka ekaa kertaa tämän biisin radiosta vuonna 1980 kuultuaan päätti sillä istumalla perustaa bändin. Ja perustikin. Se bändi oli Depeche Mode.”

Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/orchestral-manoeuvres-in-the-dark/2020/alexela-kontserdimaja-tallinn-estonia-43988783.html. Tämän keikan muistaa pitkään. Tämän muistaa aina. Varmasti se eturivin pikkutyttökin, jonka ultrafani äitinsä oli paikalle roudannut, ja joka sai muistoksi sekä McCluskeyn bassoplektran, että lopussa Kershawin rumpukapulat.

Alexela Kontserdimaja Tallinnan ydinkeskustassa on aivan järjettömän hienosti soiva sali. Ja kun OMD:n keikkaa seurasi kolmannelta riviltä, unohti olevansa konserttisalissa, oli tismalleen kuin olisi ollut isolla rokkiklubilla, varsinkaan kun tänään ei istualtaan olisi kertakaikkiaan mitään nähnyt. Alexelan (ent. Nokia- ja ent. Nordea-) tarjonta kannattaa aika ajoin tsekata, ja Tallinnan muutenkin, kaupungissa käy harva se kuukausi joku bändi, joka ei juuri sillä rundilla Suomeen asti tule. Tai ylipäätään ehkä koskaan tule. Kuten nyt näköjään vaikkapa Orchestral Manoeuvres In The Dark. KG

Posted in electronic music, electropop, experimental music, New Wave, pop, Synth pop, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
16 tammi 2019

Boy Pablo (no) @ Tavastia, Helsinki 15.01.2019

Norjan kovimman, komeetan lailla nousuja kiitävän popilmiön Boy Pablon takana on yhden nuoren miehen, chileläistaustaisen Nicolás Pablo Rivera Muñozin visio. Ymmärrettävistä syistä, joulukuussa 2015 Pablo lanseerasi itselleen ja poplaulujensa esittämiselle hieman kompaktimman taiteilijanimen. Kotikaupunki Bergenin omien Bergenfestien vuoden 2016 artististipendi ennakoi jo tulevaa menestystä. Alunperin 2017 YouTubeen ladattu sinkkubiisi ”Everytime” saavutti lyhyessä ajassa miljoonia katselukertoja. Kyllä, miljoonia. Norjasta käsin, eikä tekijä ollut edes täysikäisyyttä saavuttanut jantteri. Ilmiö oli valmis. Toukokuussa 2017 ilmestyi esikois-EP, kuusibiisinen ”Roy Pablo”, ja viime lokakuussa sen seuraaja ”Soy Pablo”. Voi Pablo, miten upeita poplauluja syntyy koko ajan, onko jo keväällä aika vielä yhden EP:n (ennen pitkäsoittoa), ja onko sen nimi Toy Pablo?

Boy Pablolla oli ilo ja kunnia avata rockvuosi 2019 kaikkien aikojen ensimmäisellä Suomen keikallaan, ja tämän rundin ainoalla sellaisella myös. Helsingin Tavastialta, jonne keikalle päästäkseen Pablo oli sentään onnekkaasti jo täyttänyt 18, matka jatkui Tukholman ja Tanskan kautta koti-Norjaan. Pablon kesän festarikalenteri on vielä julkistamatta, mutta kovin vaikea olisi esittää hämmästynyttä, jos sieltä joku Pajukon vetokin löytyisi. Tyyliin Sideways tai Flow. Ei, pliis, älkää tuoko näitä nuoria miehiä Flow’n näyttäytymiskekkereihin, menevät ihan hukkaan siinä ahtaassa vellonnassa. Niin, ellei peräti näin, mutta yhtäkaikki Boy Pablo järkkäsi bändeineen niin laadukkaan vuoden avauksen, että vastaavaa on taas haettava useamman sellaisen takaa. Koettiin hillittömän kova popillansuu vain väljästi kansoittuneella, ja tänään upeasti soineella Tavastialla. Kerrankin ei tullut pakonomaista tarvetta tunkea pro-korvatulppia aivokurkiaiseen asti. Muutenkin oli tunnelma erittäin kohdakkain. Yleisö, nuori ja naisvoittoinen, osasi käytännössä koko tuotannon ulkoa, eikä oikeastaan yksikään biisi aiheuttanut ”mikä tää nyt olikaan”-päänpyörittelyä. Sikäli toki helpohkoa, että Boy Pablon levytetty tuotanto käsittää vain alle 20 biisiä ottaa haltuun.

Näyttökuva 2019-1-16 kello 20.08.12

Edellä mainittu seikka johti siihen, että koko keikka encoreineen kellotti vain 70 minuuttia aika tarkalleen. Ja uskokaan kun sanon, aika ällistyttävän harvoin toivoo, ettei tämän vielä tarvitsisi päättyä. Erittäin paljon sanottu teini-ikäisestä jäbästä, joka on kolmessa vuodessa singonnut itsensä lukion yhteiskuntaopin tunneilta soittamaan Thaimaahan, Taiwanille, Filippiineille, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Ja homma on vasta ylöslämmittelyvaiheessa. Tätä on nykyaika.

Boy Pablon levytettyä tuotantoa vaivaa mielestäni sanalla sanoen munattomuus, alakerran puute, tunnelmien puute. On yhtäkuin opastavan tuotantokäden, kaitsijan puute. Mutta livenä Pablo bändeineen pääsikin yllättämään, kuitenkin pikku skeptiikalla itsensä valelleen keikkakävijän, joka oli enemmän tai vähemmän varautunut näkemään ”vain” komeettamaisen popilmiön. Kirjoittamillaan biiseillä, ja koko bändin (joka koostuu neljästä Pablon ihan konkreettisesta lukioluokan kaverista) rennon avoimella otteella, matka voi olla pitkäkin. Jos nyt jo itäisessä Aasiassa odotetaan kieli pitkällä pitkäsoittoa ja uusia rundeja, niin ihan hyvin on jässikällä pulla uunissa. Keikalla nimittäin myös nuo levyiltä uupuvat asiat, kuten nyt vaikkapa temmon vaihtelut, botne ja muna, löytyivät. Syntyi hillittömän laadukas, hauska, tunnelmallinen ja kompakti pophetki Pablon lahjakkuuden ympärille kietoutuen. Bändin hassuttelu ja erittäin epärocktähtimäinen itseironia oli jotain, mitä soisi näkevänsä välillä maturoituneemmaltakin rocktahkon kiertäjältä. Välillä heitettiin viisiääniseksi acapellaksi ja välillä tykitettiin vuorotellen crazyt breakdancemuuvit.

Mielenkiintoista sinänsä, Aasian keikat Pablo on lähestulkoon avannut kakkos-EP:n jalan alle menevällä hittiraidalla ”Dance, Baby!”, mutta nyt se säästettiin aivan loppuun settiä. Ja niinhän tuo toimi nimensä mukaisesti toki täälläkin. Mutta että settilistoja tutkimalla näyttää, että Itä-Aasiassa on yritettävä sinne jalan alle aiemmin, heti alussa. Ehkä pohjoisen yleisöt eivät olekaan ihan niin jähmeitä, kuin yleisesti luullaan. Pablon ehdottomasti paras biisi on ”Ur Phone”, samaiselta viime vuoden pikkukiekolta, se helkkyy taivaallisen ilmavana 90-luvun kultavuosien brittipoppina. Muutenkin Boy Pablo piti ikkunaa auki kyseiseen aikakauteen, sen biiseissä kuuluu Travis, Verve, James, Cornershop ja ne kaikki kymmenet upeat ajan bändit, mutta silti Pablolla on oma ote. Ja mitä sitten, jos ”TKM”-biisin johtosävelmä ei välttämättä olekaan ihan sataprosenttisesti oma, kaikki on jo tehty miljardi kertaa. Ja jos nuorisolaiset löytävät jonkun asiallisen Norjan pojan kautta kultakauden Britpopin, vaikka ihan vahingossa, niin täällä päässä nousee lippu salkoon. Keikan kohokohtia illan yleisölle olivat jo mainitut, etenkin sinkkuhitti ”Everytime”, joka itseasiassa on Pablon kirjoitustalentilla aika keskinkertainen biisi, mutta olisi silti aikoinaan vaikkapa The Verven kevyenä kesäsinglenä myynyt iisisti kryptoniittia. Toki siihenkin biisiin bändin mainiot sovitukset toivat paljon levyversiota enemmän lisäarvoa, varsinkin tanakkalyöntisen lukiokamu Sigmundin rumpalointi ryyditti monet biisit uusiin ulottuvuuksiin, niiden core, ydin, juju, juttu tuli paremmin livenä esille, niistä tuli parempia. Niinkuin nyt vaikkapa lyhyenä soinut ”T-Shirt”, joka pelkästään todisti että (konkreettisesti) college rock elää ja voi hyvin, eikä ihme että Boy Pablo on näin nopeassa tahdissa päässyt jo rundaamaan vaikeasti määriteltävän lajityypin kultamaahan. Brittipopin ja Amerikan power popin lisäksi Pablon tuotanto on vaikuttunut kasarin alun syntikkapopista, ja paikoin New Wavesta, kuten nyt vaikka upeasti kulkenut ”Losing You” todisti. Hyvä Pablo. Täältä irtoaa ekan Suomen keikan perusteella lopputorkkaan ihan vaivatta arvosana eximia cum laude approbatur. Kiitos Live Nation, rockvuosi on avattu, ja kovalla laadulla. Tavastiallakin on nykyään jotenkin erityisen kiva käydä, varsinkin kun harjaantuneella keikkaintuitiollaan osaa poimia oikeat illat. KG

Posted in britpop, college rock, indie pop, indie rock, pop, poprock, power pop, Synth pop, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
05 maalis 2018

Fever Ray (swe), Tami T (swe) @ The Circus, Helsinki 04.03.2018

Fever Ray on ruotsalaisen Karin Dreijerin taiteilijamonikkeri, taiteellinen operointinimi, miten vain. Dreijerhan muistetaan myös 90-luvulta göteborgilaisesta indiebändistä Honey Is Cool, ja sittemmin yhteistyöstään veljensä Olofin kanssa, nimellä The Knife. Karin Dreijerin ura tinkimättömänä ja omintakeisena musiikintekijänä kulminoitui viime vuoden lokakuussa julkaistuun Fever Rayn kakkosalbumiin ”Plunge”. Levy on ollut arvostelu-ja hehkuttelumenestys, eikä varmastikaan vähiten siksi, että sitä saatiin odottaa peräti kahdeksan vuotta eponyymin esikoisplatan jälkeen, joka sekin oli electropopin maailmassa jonkinmoinen sensaatio.

Vuonna 1994 Karin Dreijer liittyi siis Göteborgissa indiepopbändi Honey Is Cooliin, elettiin aikaa jolloin mm. The Cardigansien vanavedessä, ja muutenkin, Ruotsissa sikisi hienoja bändejä kuin sieniä sateella. Parhaat erottuivat, ja Honey Is Cool oli Ruotsin bändivyöryssä ehdottomasti terävintä kärkeä. MOT, mikä on helposti todistettavissa vaikkapa bändin esikoisalbumin ”Crazy Love” (1997) raidalla ”If I Go”. Osaaminen, näkemys, tarttuvuus. Vielä toinenkin pitkäsoitto ”Early Morning, Are You Working?” (1999) saatiin pihalle, sitten toiminta hiipui. Tätä ennen bändissä ehti soittaa kitaraa mm. muuan Håkan Hellström. Hetikohta Honeyn loputtua, Karin perustikin veljensä Olof Dreijerin kanssa aina vuoteen 2014 asti operoineen kokeellisen electropop-duon The Knifen, joka ehti julkaista peräti viisi albumia, ja telakoitui sitten. The Knife saavutti maailmanlaajuista huomiota varsinkin kakkosalbuminsa ”Deep Cuts” sinkkuraidalla ”Heartbeats” (2003). Vuosien mittaan Karin Dreijer on tehnyt vierailuja myös muiden levyillä, mainittavimmin vaikkapa nyt First Floor Power, The Bear Quartet, Röyksopp, Deus ja Silverbullit. Vuonna 2009 oli tullut aika operoida myös täysin omillaan ja tuolloin alkuvuodesta julkaistu eka oma Fever Ray-albumi otettiinkin vastaan niin, että innostus oli lievä sana. Samana kesänä Fever Ray saatiin jo ensimmäiselle Suomen keikalleen Flow’hon. Samaiseen tapahtumaan Fever Ray saapuu myös tulevana elokuuna, mutta itse kyllä tulin nähneeksi ennemmin klubivedon Helsingin The Circuksessa, kuin oletettavasti aika ahdistavan piukkaan ja ylikin pakattavan Flow’n näyttäytymiskeikan.

Circuksen popillan avasi Karinin maan-tai oikeastaan kaupunginnainen Tami T (varhemmin pidemmässä muodossaan Tami Tamaki). Nyt ei puhuta Juhani Tammisen bad assin’ räppäripersoonasta, vaikka sellainenkaan ei enää 2018 pääsisi yllättämään, vaan niinikään alunperin Göteborgista maailmalle (Leipzigin kautta Berliiniin) ponnistaneesta omintakeisesta laulun/electrontekijästä. Tami vaikutti nuorempana skatepunk-kuvioissa, ja peräti alan bändeissäkin, mutta lopetti biisinteon vuosiksi. Kunnes aikakausi tehtaan liukuhihnalla kypsytti, ei näin. Ja katso nyt onkin Tami T, muutamia laatusinkkuja julkaisseena, feverraymäisen sensaation kynnyksellä. Tami voi olla näissä piireissä tai ympyröissä seuraava Iso.

feverray-424x600

Tasan, täsmälleen ja lähes sekunnilleen ilmoitettuun aikaan eli kello 20.00 Tami T asteli Circuksen lavalle. Tupa alkoi olla jo täynnä, toisin sanoen liian täynnä, niinkuin täyden Circuksen termi ennemminkin kuuluu. Mainio keikkapaikka monin osin, mutta loppuunmyytynä piinallinen sumppu. Tami T täräytti tajuntaamme tiukan puolituntisen, juuri sopivan mittaisen otannan artistilta, jolla nyt ei laarikaupalla edes ole vielä livenä koestettua soitettavaa. Vuosia myöhemmin kun Tamin vetoa muistellaan, moni varmaan palauttaa mieleensä tämän kuvan; nainen sitomassa bondageköydellä alaetumukseensa kiinni, itserakentamaansa elektronista musiikkidildoa nahkeaan pikku alakoroon, jota kiiltavää hässäkkää sitten parissa biisissä rumpukapulalla lyöden, Tami loihtii sähköisiä soundeja intensiivisen laulunsa tueksi. Keikkaennakoihin tutustuneena tiesin, että ihmeellinen musiikkidildo tullaan näkemään, mutta kyllähän tuohon silti hetken aikaa suhtautua piti. Joka päivä pitää nähdä tai kokea jotain, mitä ei ennen ole kokenut, joten kiitos Tami T:n, ilta kääntyi plussan puolelle vahvasti heti alussa. Tami esitti pikkuhittinsa, hyvinkin avoimen pornolla tekstillä varustetun ”I Never Loved This Hard, This Fast Before”. Pelkästään se, että kirjoittaa näin rohkean tekstin, ja esittää sitä elävälle ja usein tässä kohtaa vielä viileälle yleisölle ilta toisensa perään, on kunnioitusta herättävää. Muistettavin ja paras biisi oli kuitenkin Tamin setin viimeisenä soinut, erittäin kauniisti Orchestral Manouvers In The Dark-muistutteinen ”Strong Hands”-tulkinta, jossa siinäkin naisena olemisen haasteita aika todella viiltävin sanakääntein käsiteltiin. Napakka puolituntinen, nimittäin ihmisindividuaali ja sekvensseri (vaikkakin kuinka bondageavusteisesti) on helposti muutamassa biisissä nähty kokonaisuus, joten tämäntapaiset setit onkin hyvä pitää kompakteina. Periaatteellisesta laadukkuudestaan huolimatta, Tami T:n veto herätti kysymyksen myös; kuinka monta tämänmuotoista artistia oikeasti mahtuu maailmaa kiertämään. Samaa voi toki kysyä popin alalajissa jos kohta toisessakin.

Olin jotenkin tältä osin lukenut läksyt huonosti, oletin myös Fever Rayn esiintyvän pääosin yrittäen yksin täyttää lavaa. Vieläpä, kun norkoilin kulman takana roudaustauon ajan, enkä niinmuodoin nähnyt mitä lavalle kannettiin, oli kymmenisen minuuttia ilmoitetusta myöhässä startannut show’n alku melkomoinen yllätys. Hetken nimittäin oli taikuri itsekin ihmeissään, että eikös Pussy Riotin pitänyt esiintyä ihan muualla ja vasta myöhemmin maaliskuussa? Intron soidessa lavalle alkoi rampata toinen toistaan näyttävämpää ladya, näyttävyyden monissa merkityksissä. Karibian calypsokuningatar, kauhuelokuvien lapsimorsian, bladerunner-aikakauden luksuskurtisaani, mustaan lateksiin ujutettu kissanaispaholainen ja vaahtomuovilihaksiinsa hukkuva kehonrakennusköntsä. Kolmen pennin edestä oopperaa ja show käyntiin tuoreen albumin raidalla ”The Itch”. Yleisö ei selvästikään ollut uutukaisalbumin suhteen vielä läpituttu, sen sijaan jokainen avaus vuoden 2009 esikoislevyltä kirvoitti kovat ”tää on tää ihana, tää me tiedetään”-huutoaallot. Kyseiseen albumiin päästinkin käsiksi kolmannessa biisissä, ”When I Grow Up”, ja keikka viimeistään käynnistyi. Peräti kahden perkussionistin voimin (Liliana Zavala ja Diva Cruz) lähetti takalinjat lentoon Fever Rayn levyillä välillä melko askeettisiksikin riisutut biisit. Hienoa kahden rumpalin yhteissoittoa. Toistan itseäni, mutta en ole ikinä nähnyt yhtään epäonnistunutta kahden rumpusetin bändiä. Raportoin, kun poikkeus vahvistaa säännön. She-devil Mikaela Hansson loihti kiippareistaan melodiat, ja lyöntiosasto jatkuvasti varioivat biitit, väliin mentiin afrosti, välillä latinosti. Laulut hoidettiin kolmiäänisesti, kuumien tanssimoovien antamatta latistaa niiden voimaa —Karin Dreijer itse, glittereissä sinisissään Maryam Nikandish (jolla on taustaa live-esiintymisistä myös The Knifen kanssa) ja muskelimiesnainen Helena Gutarra. Varsinkin Gutarran vaahtomuovi-Schwarzeneggerin olisi pitänyt päästä vaihtamaa kledjut ekan biisin jälkeen, vitsi oli nopeasti kaluttu loppuun, eikä ikäänkuin mieheksi pukeutuminen tai puku itsessään oikein loppukeikan aikana enää tuottanut mitään.

”Red Trails” tuoreelta albumilta avattiin Mikaela Hanssonin kaihoisalla haitarilla. Harvoin nähty instrumentti pop/rock-kuvioissa, ja aliarvostettukin. Nyt pirunkeuhko toi kokonaissointiin ja lavakuvaan upean vaihtelun, eikä ollut kabareen brechtiläisistä tunnelmista ainakaan yhtään pois. Samaisessa biisissä Nikandish esitti jonkinlaisen psykedeelislepakkoisen kohtalotartanssin ja meininki oli hetken kuin Velvet Undergroundin happoisimmalta kaudelta. Mainittu ”Red Trails” ja sitä seurannut esikoislevyn ”Concrete Walls” toimivat keikan rauhoittavana suvantona. Varsinkin jälkimmäisessä kolmen laulajan yhteissointi oli todella kohdillaan, ja lähes meditatiivinen tulkinta biisistä toi kummasti ihan konkreettistakin lisähappea keikalle. Muuten bändin kokonaissointi muistutti välillä kultakauden The Human Leagueata (”To The Moon and Back”), välillä paiskottiin tumman industrialisti, lähinnä keikan alkupäässä. Isoimmillaan oltiin setin loppuliu’un ”IDK About Youssa”, jonka jälkeen kuultiinkin runsaslukuisen yleisön ehkä parhaiten kaikista sytyttänyt, hitaan marssin rytmissä etenevä ”Keep The Streets Empty For Me”. Kaunista, kertakaikkiaan. Säveltäkää perässä. Biisiin kaikki kolme laulajaa oli varustettu akustisin kitaroin, mutta kyllä ne enemmänkin, tai täysin, rekvisiittana toimivat. Varsinainen setti päättyi tähän hiturikaunokkiin.

Mutta jokaisella headlinerartistilla on se yksi biisi, jota soittamatta ei yhdestäkään sirkuksesta poistuta. Karin Dreijerille se on Fever Rayn esikoisalbumilta löytyvä hittibiisi ”If I Had a Heart”, joka alkaa tutulla kosketinpörinällä; vesi on jäätävää, taivas tummuu. Kyllä vain, Karin sai biisin soimaan Vikings– tv-sarjan tunnariksi, mikä nyt ei ainkaan ole ollut omiaan suosiota pienentämään. Samainen biisi on kuultu myös eräässä Breaking Badin jaksossa, komea biisi venyy moneen, käärmelaivojen ajosta metan keittoon. Hypnoottinen tulkinta kappaleesta kuultiin myös Helsingin illassa. Kakkosencorena vielä jotenkin huonon muistijäljen jättänyt ”Mama’s Hand”, ja laadukas popilta oli paketissa. Lava täynnä huikeaa naisenergiaa, sanan oikeinkin hyvässä mielessä, sellaista ymmärrettävää ja täysin kompattavissa olevaa naisenergiaa. Jopa niin, että tuntui väärältä, että lavamiksaajana oli mies. Keikka myös todisti, vaikka toistankin itseäni, että minkä tahansa ruotsalaisen artistin voi ihan huoletta käydä tsiigaamassa, aina tulee laatua ja uusia ideoita. Raportoin, jos poikkeus vahvistaa säännön.

Aivan viimeisiä biisejä lukuunottamatta yleisö ymmärsi myös kunnioittaa Fever Rayn toivetta, tai oikeastaan määräystä olla kuvaamatta keikkaa millään välineellä, edes älypuhelimella. Hyvä niin, mutta aina on ne muutamat joiden on pakko saada suttuinen kuva muistoksi. Artistin pyynnön ymmärtää, varsinkin tämänkaltaisen yllärishow’n tapauksessa erittäin hyvin. Ja muutenkin, jos minulta kysytään. Keikat on kertaluontoista viihdettä, jos artistin haluaa nähdä uudestaan, pitää ostaa uusi lippu.

Circuksen narikkajonossa menikin sitten taas legendaarinen tovi. Ahdistava sumppu loppuunmyytyinä iltoina, sanoinko jo. Kun merchandise-tiski on sijoitettu ulosmenoreitille, ilmeisen kauppateknisistä syistä tietenkin, niin jengi puuroutuu siihen solaan odottamaan jotain. Kukaan ei tiedä mitä. Joka kerta sama juttu. Sitten joku tajuaa, että hei, vasenta kaistaa merkkareille ja oikeata rotseille. Joku taloon kuuluva tähän vaikka huutelemaan tai hyvät laput seinälle, tai jotain. Illan artistien kunniaksi on sanottava, että narikkajono ei tokikaan onnistunut illan antia millään tavalla tuhoamaan. Jos ette maindaa tungusta ja läheisyydestä, menkää ihmeessä tsekkaamaan Fever Rayn veto elokuussa, Flow Festivalin päätöspäivänä, sunnuntaina. KG

Posted in ambient, electronica, electropop, experimental rock, industrial, pop, Synth pop, trip hop, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
16 joulu 2013
1 Comment

Depeche Mode (uk) @ Hartwall Areena, Helsinki 15.12.2013

Loputtomalta tuntuneen ja kovin kosteaksi kääntyneen pikkujouluviikon päätteeksi oli odotettavissa yksi kuluvan keikkavuoden ennalta tärkeimmistä illoista. Ja sen nähtyäni voinkin todeta, että pikku (etenkin kesäisistä) aallonpohjista huolimatta, kyllä tästä kuulkaa vielä kova keikkavuosi saadaan. Tai on jo saatu. Monta todella kovaa ja isoa nimeä on tähänkin herran vuoteen mahtunut, mutta kun vielä sai pikkujoululahjaksi legendasbändi Depeche Moden, niin alkaa olla piakkoin livevuosi 2013 kovassa ja näyttävästi käärityssä paketissa.

Aika monia tärkeitä bändejä joutuu joskus odottamaan kovinkin kauan nähtäväkseen. Kyse ei välttämättä ole siitä, etteikö orkesteri vierailisi omalla pelialueella. Joskus syyt voivat olla todella typeriäkin. Vaikkakin esimerkiksi Depeche Mode on ollut itselleni tärkeä bändi jo hamalta 80-luvulta, nyt vasta natsasi. Ensimmäisen Suomen keikan menetin asumalla ulkomailla, toisen olemalla töissä, mutta bändin kolmanteen vierailuun 2006 olin peräti ajoissa hankkinut ennakot. Menin kuitenkin ahneuttani ja typeryyttäni ottamaan kyseiselle päivälle umpiturhia työtehtäviä, vaikka ei olisi ollut pakko. Samaa virhettä en tosin nykyään enää tekisi, eihän juuri mikään ole niin tärkeää kuin käydä keikoilla. Myös DM:n edellinen veto 2010 jäi näkemättä, joten tämä Delta Machine Tourin Helsingin ilta oli sanalla sanoen aika odotettu. Ja mahtavasti lunastui.

Illan lämppäriksi oli valikoitunut Mute Recordsin katalogista brittiläinen Big Deal, johon en ollut edes vaivautunut ennakolta tutustumaan. Tiesin nimittäin käytännön tasolla varmasti, että bändi jää näkemättä. Hartwall Areena on onnistuneena iltana, onnistuneilta sijoilta koettuna ihan ok konserttipaikka, mutta kokemani mukaan se ei ole kertaakaan kohdellut lämmittelevää artistia hyvin. Kommentoikaa ihmeessä, jos itse koette toisin. Kun on nähnyt muurahaisen kokoisen Melrosen avaavan peliä Guns’n’Rosesille, joka aloittaa oman shownsa kaksi tuntia myöhemmin, tai sekavan sirinän jota kutsutaan Backyard Babiesiksi, niin Hartwallin lämppäysslotit ovat yksinkertaisesti lakanneet huvittamasta. Ja kyllähän Areenan soundejakin joutuu joka kerta erikseen jännittämään. On ollut puuroa ja huttua takavuosina, joskus kohtuullisen hyviäkin, artistista kovin paljon riippuen.

Tänään kuitenkin, tästä on hyvä vihdoin päästä asiaan, kuulin parassoundisimman keikkani ikinä Hartwall Areenan hornankattilassa. Kuinka ollakaan, lavalla oli niitä toimittamassa yksi koko pop/rockhistorian merkittävimmistä bändeistä, Depeche Mode. Sattumaa tuskin. Jo alun introksi ja pikku soundcheckiksi ajettu technobiitti todisti, että tänään tulee saamaan ns. sanoista selvää. Eikä tarvinnut turvautua korvatulppiin, niinkuin täällä niin monesti, kun istutaan kylkimyyryä artistiin ja liian kovaa ajettu sihinä ja kihinä ruuvaa toisesta korvasta sisään ja ulostuloaukosta pois. Kuulaasti tuli, eikä bändin huipputekninen video-ja valoshow mainittua kuulautta latistanut. Tämmöisiä konsertti-iltoja lisää, kiitos paljon!

Keikka startattiin niillä kahdella raidalla, joilla myös tuore ”Delta Machine”-albumi käynnistyy, eli ensin komean duranduransävyinen ”Welcome to My World” (kuin avausbiisiksi luotu), ja sitten ”Angel”. Muitakin äänenpainoja olen kuullut, mutta tämänvuotinen uutuusalbumi todistaa, että DM:lla on vielä paljon annettavaa. Kyse ei ole mistään jäähypiipaasta, vaan pääosin biiseistä, jotka eivät klassikoiden rinnalla häpeile. Ei bändien uusi materiaali ole aina automaattisesti paskaa. Se on uutta materiaalia.

Kovin suotuisalla jalalla liikkeellä ollut yleisö heräsi kautta lehtereiden viimeistään kolmanteen biisiin eli klassikkoon ”Walking in My Shoes”. Tämä ja vaikkapa loppupuolella kuultu ”Personal Jesus” osoittivat, että kun alkuperäisartisti näkemyksellisesti tuuttaa menemään, niin ei haittaa vaikka mainitutkin biisit on kuullut miljoona tai miljardi kertaa kaiken maailman kissanristimäyhteyksissä ja mitä kamalampina versioina, karaokesta radioon, kaatopaikalta miestenvessaan. Jälkimmäisenäkin mainittu ralli oikein ottaa nykyään päästä, kun joku taas jossain keksii sen soittaa. Mutta DM puhalsi umpikuluneisiinkin klassikoihin tuoreen hengen. Se on kuulkaa ammattitaitoa se.

Oman iltani kohokohta oli olla niinkin alussa kuin neljännessä biisissä, nimittäin sikäli komeasti lähti yksi itselleni tärkeimmistä eli ”Playing the Angel”-albumin ”Precious”. Lisäpisteitä rekallinen biisin liikuttavasta videokuvituksesta. Tässä kohtaa tuntui muutenkin, että Depeche Mode oli viimeistään onnistunut lämmittämään omat lauteensa itselleen. Martin Gorelta alettiin kuulla näkemyksellisiä kitarakuvioita ja Dave Gahan oli saanut lihakset lämpimiksi. Bändin kolmas kivijalka, alkuperäiskiipparisti Andrew Fletcher on ottanut roolinsa vähäilmeisenä omana itsenään. Nyky-DM:n ovat jo pitkään täydentäneet konserttikuntoon Peter Gordeno koskettimissa ja aika ajoin bassossa, sekä tämän vuoden jykevimmät iskut toimittanut rumpali Christian Eigner. Takarivi tärisi. Dave Gahanin ääni on kunnossa, ja ilmeisesti koko mieskin suhteellisen hyvässä. Vuodet heroiinin kanssa näkyvät, mutta onneksemme myös kuuluvat. Laululla on painoarvoa, sanottava on koettua ja nähtyä. Try walking in Dave’s shoes! Ahdistaa edes yrittää katsoa näitä TV:n loputtomia mukalahjakkuusohjelmia, kenelläkään kun ei tunnu olevan mitään käsitystä eletyn elämän vaikutuksista ilmaisuun. Tai kokemuksen, tai iän. Tai paljon minkään.

Ja vaikka Depskut ovat yhdessäkin nähneet monet alamäet, ei pelkät päihdekierteet, vaan myös musiikilliset spiraalit, tulee silti veljeyden ja keskinäisen arvonannon fiilis lavalta läpi. Osoituksena myös tästä, Martin Gore tulkitsee meille peräti kolme biisiä vain Gordenon piano tukenaan. Eli tämä on se keikkojen ”akustinen” osuus. Uudella albumilla vierastamani ”Slow” osoittautuu upeaksi lauluksi Goren laajalla äänellään tulkitsemana, mutta vielä selkäruotoonmenevämmin riipii ”But Not Tonight”. Järjettömän komea ja tunteikas veto. Yleisö osoittaa viimeistään tässä vaiheessa, että tänään koostutaan faneista ja aidolla asialla olevista, ei tuhansista firmalippulaisista, jotka usein kansoittavat Areenan lehtereitä. Tai jättävät lipun saatuaan peräti kansoittamatta (ja lippu menee hukille).

Jotenkin hittiraita ”Black Celebration” tuntuu tänään lähes renkutukselta, siksi kovaan sarjaan se joutuu, ja tämä antaa lisätodistusta myös uuden albumin laadusta. Mainitun ”Black Celebration”-albumin soundit lähinnä karmaisevat itseäni tänäpäivänä ja siksi tuon periodin tavaraan ei juurikaan tule kajottua kotioloissa, mutta silti tälle nykyiselle raskaskätiselle ja jykevälle DM:lle sovitettu ”Question of Time” soi lähes tunnistamattoman jyhkeästi.

Areenaan saapuneet tanssijalat alkoivat viimeistään isosti vipattamaan ”Enjoy the Silencen” kohdalla. Omasta näkökulmastani, alakatsomosta 109, keikkaa pystyi seuraamaan aivan mainiosti vaikka omaa tanssijalkaa ei niin kovasti vipattanutkaan. Kiitos Areenan avaruuden ja suht hyvien nousukulmien, aina jotain näkee, vaikka posse edessä nousisikin joraamaan. Ja passaahan sitä jorata, ei sillä. Kuten jo totesin, ehkä jopa ennakkopelkäämäni ”Personal Jesus” lähti suorastaan psykedeelisen hitaasti liikkeelle, mutta kasvoi sitten kolossaaliseksi luennaksi eittämättömästä, mutta puhkitahkotusta klassikosta.

Sitten hengähdystauko, eli bändi ei ikinä väittänytkään minkään olevan ”our last song tonight” tai ”we leave you with this”-jargoniin ei ollut syytä. Depeche Moden tapauksessa tietää täsmälleen mitä soitetaan, riittää kun tsekkaa edellisen konsertin settilistan. Näin huipputekninen show ajetaan tarkasti läpi joka ilta, yleisön plakaattitoiveille tai improille ei ole oikein paikkoja. Silti, kaikesta teknisyydestään ja tarkkuudestaan huolimatta show eli ja hengitti. Dave Gahan onnistui antamaan vaikutelman, kuin juuri tämä setti soitettaisiin läpi peräti ensimmäistä kertaa juuri tälläisenään.

Toki niitä viittä lopun biisiä voi myös kutsua encoreiksi, jos haluaa. Jälleen kaksin Gore ja Gordeno aloittavat, nyt vuorossa upea kasariosuma ”Shake the Disease” kovimpaan ytimeensä riisuttuna. Jopa ”Just Can’t Get Enough”, setin vanhin biisi, kohoaa alkuperäisen yksinkertaisesta syntikkarillumareistään paljon isommaksi, suorastaan teokseksi, kun nykyinen raskassoundinen DM paiskoo menemään, nyt koko bändin voimalla. Orkesterin koko paketti on sikäli visuaalinen, että välillä unohtaa kokonaan seurata itse hesseleitä lavalla, kun huomiota vie taustascreenin videot ja katosta alas laskeutuva räkkihässäkkä pyörivine valoineen. Mutta ei ainakaan voi sanoa, etteikö suolaiselle lipunhinnalle yritettäisi tarjota vastinetta.

Ilta päättyy komeaan ”Never Let Me Down Again”iin. Bändi kumartaa muutaman kerran kiitokseksi ja poistuu. Hallin valot syttyvät, homma on paketissa. Areenalta purkautuu tyytyväisen oloista jengiä. Tihkusade ei haittaa, Depeche Mode on nyt vihdoin nähtynä, eikä oikeastaan hetkenkään ajan tarvinnut olla pettynyt. Ja se on paljon kuulkaa sanottu Hartwall Areenalta kovahkon keikkavuoden loppumetreillä. Ja ennenkaikkea bändistä, jota ehti odottaa uskollisesti yli 20 vuotta. KG

Posted in dark wave, New Wave, Synth pop and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
27 elo 2013

How To Dress Well (us), Breakdown Valentine (us) @ The Independent, San Francisco, US 26.08.2013

Olin oikein etukäteen koto-Suomessa päättänyt löytää itseni How To Dress Wellin keikalta, sen verran mielenkiintoiselta kuulosti taiteilija Tom Krellin lavapersoona. Krell on 29-vuotias filosofian opiskelija, video-ja kuvataiteilija, ja vuodesta 2009 alkaen myös levyttävä lauluntekijä. Takana miehellä on kaksi pitkäsoittoa, ”Love Remains” (2010) ja ”Total Loss” (2012), mutta jo ennen näitä julkaisuja Krell oli jaellut musiikkiaan ilmaisten netti-EPiden muodossa. Albumeista ensimmäinen koostuukin käytännössä kyseisten EP-julkaisujen parhaista raidoista. Molemmat pitkikset on läpisuitsutettu useissa medioissa, mm. Pitchfork Media ja Spin Magazine antoivat esikoiselle isoa nostetta.

How To Dress Well on siis periaatteessa Krell itse, mutta tänään mentiin triomuodossa, lavalla kanssaan olivat pianisti ja tietokonesekvenssit toisella kädellä hoitanut viulusti. Taustan kankaalla pyörivät Krellin omat videot ja valokuvakollaasit. Viimevuotisen ”Total Loss”-albumin perusteella kaverin show’lta oli lupa odottaa paljon. Krell nimittäin aivan pokkana hehkutti menemään levyn ilmestyessä, että se on tribuutti Janet Jacksonin ”The Velvet Rope”-albumille, ja siitä suuren innoituksensa saanut. Moni taiteen vakavampaa laitaa dallaava ei uskaltaisi moisia nimiä mainita, mutta Krell tuntuu muutenkin tekevän asioita varsin pitkälti omaehtoisesti ja kyselemättä. Tuore albumi on siis mielenkiintoinen keitos ambienteja sävyjä sisältävää nykysoulia. Väliin heitellään äänikuvia ja jopa runoja. Ja kyllähän Krellillä äänialaakin riittää, tulkinta on melkoisen kasassa. Kahteen mikrofoniin erikseen ja yhtäaikaa tulkinnutta Krelliä jännitti selvästikin paljon, olihan tupa varsin turvoksissa miehen aloittaessa, ja jonkinlaisella henkisellä kotikentälläänkin häiskä tänään esiintyi.

Toisen biisin alkaessa saliin levisi makea, tuore ja täyteläinen ruohon dunkkis, johon Krell: ”No niin, täällähän alkaa haista pikku hiljaa San Franciscolta.”  Taustan videotaide otti yliotteen musiikista vain yhdessä huikeassa pätkässä, jossa Christopher Walkenin näköinen äijä maalaa itsensä jollain massalla Slipknot-henkiseksi kauhuklovniksi. Voimakkaita kuvia Krell kyllä tekee, se on sanottava. Mutta mutta. Itse keikka kääntyi nopeasti tylsäksi, kuolevaiseksi R&B:ksi ja kun biisien livesovitukset sisälsivät monia hitaan hiphopin ratkaisuja myös, tuli tunne että tähän nyt pystyy (Krellin huimaa ääntä lukuunottamatta) melko moni, ja että tämmöistä kuulee ihan liikaa Aleksanterinkadun rättikaupoissa ja Kampin kahviloissa. Kuolevaisuus oli hetken nimi. Kertauskuuntelu ”Total Loss”-albumiin kertoo toista, musiikki on levyllä tuhannesti mielenkiintoisempaa, ei voi mitään. Että jos niinikään taiteen moniottelijan Yoko Onon taannoista Helsingin keikkaa kritisoitiin siitä, ettei se antanut juuri mitään, niin nyt kävi vähän samoin. Varsinkin, kun ennakko-odotukset oli kannettu Suomesta saakka. Vaikka hetkittäin How To Dress Well kolkutteli jopa ovia, joissa luki Spiritualized (ja tämä on nyt meitsiltä paljon sanottu), niin kiinni pysyivät.

Illan keikkapaikkana toimi erittäin miellyttävä klubituttavuus The Independent, selvästikin entinen kultakauden elokuvateatteri vielä tunnistettavalla Art Nouveau-kosketuksella. Paikassa on tilava lava, komeisiin valoihin on panostettu ja sutjakkaasti palvelevasta baarista saa häppää joka janoon. Ei niin että ketään kiinnostaisi, mutta pärähdettyä on tullut amerikkalaisiin ale-oluihin. Suomessa vain valikoima on hintelä, mutta hinnat ei. Independentin sisääntulokäytävässä oli kokoelma valokuvia täällä esiintyneistä viime vuosilta, ja niistä löytyi mm. Erasure, John Legend ja M.I.A, eli illan artistit olivat kyllä ihan linjassa. Arvioisin Independentin kapasiteetiksi noin 400 henkeä. Loppukesän keikoista mainostettiin mm. Cody ChestnuTTia ja Spin Doctorsia.

Illan avasi tänään mainio sanfranciscolainen syntikkapoptrio Breakdown Valentine. Mainiosti nimetty trio on oikeasti duo, mutta tänään erittäin matalalta pallilta paukuttaneella, Ramones-kuontalonsa kätköihin hukkuneella rumpalilla vahvistettuna. Breakdown Valentine on yhtä kuin tosielämän pariskunta Allen Davis (kitara, laulu ja sekvensserit) ja Olivia Barchard (laulu ja koskettimet). Välillä mieleen nousi aliarvostettu Happy Mondays, mutta ennenkaikkea Human League. Sikäli perinnetietoista oli Valentinen syntsapop, mutta kuitenkin niin omaa, että jos ennustaa saa, niin näilläkin nuorilla on tulevaisuutensa. Varsinkin nimittäin erittäin komea päätösbiisi ”Surrender” oli jo sitä luokkaa, että jos nämä eivät pääse tätä levyttämään, niin vääryys on huutava. Stadionkamaa, komea biisi. Yleisön sytytti kuitenkin vahvimmin Berlin-cover ”Take My Breath Away”. Ja vaikka tämänkokoinen kokoonpano olisikin pitänyt saada kuulostamaan tänään paljon paremmalta ja kirkaammalta, ja vaikka näiden olisikin pitänyt soittaa tänään puolet hiljempaa, niin potentiaalia se ei poista. Jos kiinnostusta ja hermoja riittää, kannattaa tsekata, kuinka komeana coverina lähtee Cyndi Lauperin ”All Through The Night”: https://soundcloud.com/breakdownvalentine/all-through-the-night.

Pitääkö tässä tosissaan perustaa oma levy-yhtiö? Tä? KG

Posted in ambient, soul, Synth pop and tagged , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
08 loka 2012

Sparks (us) @ Tavastia, Helsinki 07.10.2012

On ollut muutamaan otteeseen puhetta tästä, että jotkut bändit tai artistit ovat yksinkertaisesti tuomittu katoamaan harmaaseen massaan, rockhistorian hämäriin, joko tylsyyttään, uransa lyhyyttä, epäinnovatiivisuuttaan tai laiskuttaan. Nyt oli Tavastian lavalla bändi (tai oikeammin sen ydinduo), joka on sekä jättänyt valtavan jäljen rock’n’rollin historiaan, että ollut vaikuttajana monille jotka niinikään ovat jättäneet ison jäljen myöhemmin. Mutta myös duo, joka yhä jatkaa elinvoimaisena, ahkerana ja uudistuvana. Voiko rocktaiteilijalta enempää vaatia 41 vuoden ja 21 albumin jälkeen? Tai olisiko voinut näinkään paljoa? Sparkseilta on voinut, ja voi jatkossa.

Sparks on yhtäkuin veljekset Ron ja Russell Mael. Veljekset perustivat Sparksit Los Angelesissa 1971, tai ehkä pitäisi sanoa, alkoivat olla Sparks. Pääosan uraansa yhtye on ollut yhtye, soittajia laatuhaitarin terävästä päästä on tullut ja mennyt, mutta veljekset ovat tämän tarinan kova ja luova ydin. Takana on siis 21 pitkäsoittoa, musikaaleja, elokuvasävellysprojekteja (mm. Tsui Harkin ja Tim Burtonin kanssa), oopperaa ja vaikka mitä. Veljesten elokuvakoulutus UCLA:ssa tuntuu järisyttävän visuaalisina lyriikoina, tarinallisina biiseinä ja rakkautena teatraalisuuteen. Heinäkuussa tuli kuluneeksi 40 vuotta Sparksien esikoisalbumin julkaisusta, ja sen kunniaksi Ron (koskettimet) ja Russell (laulu) jalkautuivat Euroopan-kiertueelle soittamaan duona keskeisimpiä lauluja koko pitkän uransa varrelta. Homman nimi on ”Two hands, one mouth”, eli se minimi mitä tarvitaan näiden biisien esittämiseen. Bändi oli jätetty kotiin, viimeksihän Sparks oli Tavastialla bändinä parisen vuotta sitten. Silloin en itse ollut paikalla, johon on kai oltava joku hyvä syy (tai pakkohan niitä on olla useampiakin).

Tavastialla tunnelma oli odottava. Odotusta latisti vain hitusen se fakta, että eteispalvelumaksu oli noussut 3 euroon. Jengi purnasi ja kuiskaili, mutta maksoi kiltisti. Siihenhän hinnankorotukset perustuvatkin, maksajan kiltteyteen.  Yritän itse nykyään selvitä Tavastialta yhdellä juomalla per keikka, hinnat ovat sitä luokkaa, ja varsinkin nyt kun narikkaan menee jo kolme euroa. Ja kun juomat kallistuvat seuraavan kerran, alan käydä mestoilla kuivin suin. Harvoin muuten näkee Tavastialla näin keski-iän ylittänyttä (tai sitä vahvasti elävää) poppoota kuin tänään. Useimmiten kyseinen ikähaitari tarkoittaa kuitenkin musiikillisesti jotain erittäin hyvää.

Sivupolulta pääpolulle. Kuulin sivukorvalla, ja aika usein Tavastialla ei edes tarvitse käyttää sivukorvaa vaan pääkorva riittää, varsinkin kun rokkipoliisit innostuu, että jengi kaipasi itseasiassa bändikeikkaa ja yhtyeellisiä sovituksia biiseistä. Hyvä niinkin, mutta itse en jäänyt kaipaamaan oikeastaan mitään. Keikka oli täydellisen mittainen, alkoi ajoissa ja asiallisen aikaisin, loppui juuri kun se olisi voinut muuttua tylsäksi. Ja mikä tärkeintä siis, minusta Ronin ja Russellin idea nimenomaan toimi, riisua Sparks-biisit kovimpaan ytimeensä ja osoittaa kuinka maailmanluokan ralleista on kyse. Säveltäkää perässä vaikkapa ”Sherlock Holmes” tai ”Dick Around”. Esimerkiksi ensinmainitun bändisovitus levyllä (albumilta ”Angst in my pants”, 1982) toimii itselleni huomattavasti nyt kuultua löysemmin, ja nähdä vanheneva Russell Mael tulkitsemassa näitä absurdinkauniita sanoja…viiltävyyden laatu ja määrä. Sparks on kuin riisuttu versio Queenista, ei köyhän miehen Queen, mutta ehkä ajattelevan. Biisirakenteisuus on samaa; operettimaista, musikaalipoljentoista. Queen aloitti levytysuransa vain vuotta Sparksien jälkeen, ja kuka on kuunnellut ketäkin, vain miehet itse voivat kertoa.

Itselleni keikan huippuhetket olivat ”When do I get to sing My Way” ja mainittu ”Sherlock Holmes”. Näissä ehkä huikeimmin tuli esiin laulumies-Russell Mael, äänialaa riittää ja ääni on edelleen huippukunnossa. Mutta osaapa mies olla myös melkoinen showtirehtööri, ukkelihan voisi helppoja rooleja itsekin tanssia säveltämissään lavateoksissa. Ja kaiken perustana Ron Maelin umpilegendaarinen eleettömyys, välillä epäilee jopa, onko mies enää elossa. Ja yhtäkkiä äijä vetää hymyssä suin lavan edessä elokuvamusikaalin kultakautiset tanssiaskeleet, ja jopa puhuu! Tässä on Sparks-ydin, kaikki on mahdollista, kaikki on yllättävää, ja se tehdään mitä tahdotaan. Ei se, mitä odotetaan. Huima veto rockhistorian tärkeimmältä veljesparilta (kyllä, muistan veljekset Van Halen tämän sanoessani). Ensimmäinen Sparks-keikkani, mutta ei viimeiseni, jos suodaan.

Nämä kuultiin tänään Tavastialla: http://www.setlist.fm/setlist/sparks/2012/tavastia-helsinki-finland-3bdd3014.html (Kiitos biisilistasta Welmu!)

Keikkaguru suosittelee, jos Sparks on jäänyt levyltä vähemmän tutuksi, tarttumaan bändin viimeisimpään levytteeseen. Se on vuonna 2009 julkaistu, Sveriges Radion’in tilaustyö, rockooppera tai musikaali ”The Seduction of Ingmar Bergman”. Siinä tulee yhteen se kaikki, miksi Sparks on merkittävä. Levy kertoo ehjän tarinan, absurdein kääntein, siitä miten Ingmar Bergman kutsuttiin Hollywoodiin ohjaamaan komediaa, ja miten sitten kävikään. Kannattaa ottaa aika ja rauha, mukava takanoja ja lasillinen suosikkinapanderia, tähän levyyn tutustuminen palkitsee. Jos siis Sparks-absurdismi uppoaa noin muuten, ja miksei vaikka ei uppoaisikaan. Nähdään keikoilla. KG

Posted in New Wave, proto punk, Synth pop and tagged , , , , , , , , , , , | Leave a comment
17 huhti 2012

Of Montreal (us), Yip Deceiver (us) Burning Hearts @ Tavastia, Helsinki 16.04.2012

Poikkeus vahvistaa säännön, sanotaan. Erittäin laadukkaaksi äitynyt keikkavuosi tarvitsi sen huonon illan tähän väliin, jotta vanhat kansanviisaudet yhä pitäisivät kutinsa. Ja katso, huono ilta se oli.

Alku oli toki lupaava. Tuntematon nuori nainen myi Tavastian eteisessä kympin ovihintaa halvemmalla lipun paksusta ilmaistikettitukustaan, jonka alkuperää en jäänyt kyselemään. Siihen se hyvä sitten päättyikin.

Oli ollut hyvä tarkoitus skipata illan ensimmäinen akti eli yhdysvaltalainen Yip Deceiver. Mutta aikataulu juoksi sen verran myöhässä, että jouduin kuitenkin lusimaan tämän ennalta tuntemattoman syntikkapopduon erittäin kovaäänisen keikan lopulta melkein kokonaan. Koko kämppä tärisi, niin että pisoaarillakin kaipasi korvatulppia, ja turhaan, sillä mitään annettavaa ei Yip Deceiverilla ollut. Eikä biiseissä nyt ainakaan. Se yksikin, jota voisi kutsua hyväksi, kuulosti pelottavasti Human Leaguelta (joka siis on ihan oikeasti tehnyt hienoa musiikkia tällä saralla). Miksi piti soittaa niin kovaa, siksikö että musiikin luokattomuus olisi hukkunut äänimassaan? En koskaan saa tietää. Nimittäin, tämä nuorten miesten retroiluharrastus ei tule saamaan toista tilaisuutta (soittaa hiljempaa). Todettakoot, että seurasin keikan pääosin baarin puolelta monitoreista, mutta meininki ei jäänyt epäselväksi.

Kotimainen, sanoivatkohan ne olevansa Turusta, Burning Hearts oli ennakkoon jo hiukan kiinnostavampi. Mutta lunastus jäi heiltäkin tulematta. Lupaavaa oli solistin sukupuoli eli nainen ja rumpusetin koko eli riisuttu. Mutta siinäpä se. Blogistiikkapäällikkönne on sattuneista syistä nähnyt suuren joukon keikkoja Tallinnassa viimeisimpinä vuosina, ja siellähän kynnys nuorten kellaribändien päästä isoillekin lauteille on Suomea todella paljon alhaisempi. Todella paljon. Toisin sanoen, Tallinnassa on tullut nähtyä koko joukko harrasteorkestereita, jotka eivät vielä (tai ehkä koskaan) keikkalavoille kuulu. Mutta nyt Burning Hearts teki asian todeksi myös Suomen puolella. Laulajalle, ja koko bändillekin, kuvitteellisia havunneulasia konkreettisiin persuksiin ja parempia biisejä työn alle pian, muuten homman voi, tai se kannattaa, unohtaa. Se ainoa innostuksen hetkikin, kun rumpali aloitti ja jatkoi jotakuta biisiä Manchester-beatillä, kyrvähti siihen että muu bändi ei pysynyt perässä. Manchester-beat on niin kova laji, ja niin kovat bändit itsensä sille perustaneet, että kannattaa olla kataloogin kuosissa ennenkuin tulee esiintymään tilaisuuteen, jossa sisäänpääsy maksaa 30 euroa.

Ja samansuuntaisuus koski valitettavasti myös illan pääbändiä, Of Montrealia, joka ennakkoon levyjensä perusteella oli kovinkin kiinnostava. Vielä kun ennen vetoaan keskustelin muutaman puolitutun indieharrastajan kanssa, jotka todistivat edellisen, vuoden 2007 Redrumin keikan, olleen suoranaista ekstaasia, olikin odotusmittari jo kohtuullisen punaisella. Mutta ei. Kun ei lähde, niin ei lähde. Tylsää retroilua laidasta laitaan, laiskaa muusikkoutta ja huonoa showmiehisyyttä. Ajattelin olevani NYC:ssa ja ihan ensimmäisillä Velvet Undergroundin sekoilukeikoilla, mutta ei sekään auttanut. Yksi ennätys tuli sentään rikottua. Kuunaan (sana siinä missä muutkin) en ole seurannut yhtään keikkaa Tavastialla näin edestä, eli lavan reunalta. Nyt oli väljyyttä ja mahdollisuus, joten tuli sekin kokeiltua. Siltä osin todella hyvä kokemus.

Ruotsalaista kulttiorkesteri The Arkia en ole onnistunut koskaan näkemään, mutta uskoisin sen olevan livenä hyvin samankaltainen bändi kuin Of Montreal. Mutta paremmilla biiseillä. Showsta ei ollut edes tulla loppua. Jatkui ja jatkui. Loppui kuitenkin viimein, ja pettymys illasta oli iso. Juttelin keikan jälkeen komppikitaristi Zac Collwellin kanssa, joka piti tätä Euroopan-kiertueen avauskeikkaa erittäinkin onnistuneena ja oli havaittavan helpottunut. Hyvä niin, jos bändi koki olleensa oikeassa paikassa oikeana iltana, koska niin toki koki myös erittäin tyttövoittoinen fanijoukko. Itse en vain ollut ns. kohderyhmää. (Unohdin sanoa Collwellille, kaikessa epärelevanttiudessaan, että mies muistuttaa vähänkään etäämpää Callum Adamsonia.)

Of Montrealin kotikaupunki on Athens Yhdysvaltain Georgian osavaltiossa eli yksi rockhistorian tärkeimmistä yksittäisistä pikkukaupungeistä. Mutta kyllä sen kaupungin parhaana bändinä tämänkin illan jälkeen säilyy, se tuskin sattumalta samalla myös pisimmälle päässyt, eli.R.E.M.

Yksi asia vielä loppuun. Tavastian legendaarinen ovimies, lähes 20 vuotta tointaan hoitanut Pokla kuoli saappat jalassa työpaikalleen helmikuussa. Sen jälkeen Tavastialla on ollut hämmentävän ystävällinen ja rento meininki. Toivottavasti suuntaus on pysyvä ja kantaa yli Poklan suruajankin, nyt nimittäin kaikkien näiden vuosien jälkeen Tavastialla käy mielellään. Mitä siis tulee henkilökuntaan. Ja se on paljon sanottu.

Keikkaguru SUOSITTELEE tutkimaan rockmusiikin historiaa. Kaikki on jo tehty, moneen kertaan vieläpä. Jonkun Yip Deceiverin  (ja mitä näitä nyt on) sijaan voi tutustua niihin esikuvabändeihin ennemmin eli vaikkapa mainittuun Human Leaguehen. 1980-luku oli hienoa aikaa, myös rockmusiikissa.

Posted in indie rock, Synth pop and tagged , , , | Leave a comment

Post Navigation